Kappas, se on taas se aika vuodesta. Se, kun pyyhitään jouluhiet otsalta, ihmetellään joulukiloja, kirotaan vuoden synkintä aikaa, manataan töihin palaamisen tuskaa ja valmistaudutaan tekemään lisää katteettomia lupauksia tulevalle vuodelle. Hurraa, on taas vuosi saatu pian päätökseen. On välitilinpäätöksen paikka ja aika ripustaa itsensä löysään hirteen kesää odotellessa.
Keväistä nousukiitoa
Vuosi eittämättä lähti kivasti käyntiin. Edessä olivat hienoisesti muuttuneet uudet työkuviot ja vastuualueet, sen myötä hienoisesti noussut palkka. Parisuhdeongelmat jäivät hiljalleen taustalle ja elämä lähti uusille kierroksille. Arkista, mutta tasaista nousua kuitenkin.
Kamppailulajirintamalla olin aloittanut uuden harrastuksen, defendon, joka vaikutti enemmän kuin sopivalta realismihakuisessa itsepuolustustouhussaan. Paljon oli tuttua, sopivasti uutta ja meno oli meikäpojalle sopivaa tasapainottelua kontaktin ja tekniikan ottamisen kanssa.
Talvi taittui kevääksi ja siinä sivussa ehti harjoitella deittailukuvioita kuin myös matkustelua. Brysselin-reissu oli mukava kokemus Euroopan unionin sydämeen ja varsinainen makujen matka oluiden ja ruokien suhteen. Kukkaroakaan ei tarvinnut liikaa keventää, vaikka nautiskella saikin yllin kyllin.
Kevään edetessä pidemmälle oli edessä muutto isompaan ja parempikuntoiseen asuntoon. Vasta viemärirempattu asunto sai uutta ilmettä tapeteista ja huonekaluihinkin sai poltettua aimo summan rahaa. Palkitsevaa ja elämänlaatua nostattavaa, vaikkakin vain materialistista sellaista. Näin sitä taas tuli huomattua kuinka paljon koti ihmiselle merkitsee, vielä edes tietämättä mitä edessä olisi.
Kevät kaarsi kohti loppuaan oli edessä vielä vuoden toinen ulkomaanreissu, matka Yhdysvaltoihin. Parin viikon matka oli eittämättä mukavin reissu ikinä ja hyvin ikimuistoinen sellainen. Rahaa paloi, mutta viis siitä: se on elämää ja näitä luultavasti on vain yksi nokkaa kohti.
Välilasku
Kevään myötä hiipivät työkuvioihin myös yt-neuvottelut, sopivasti heti reissuni jälkeen uudella kierroksellaan. Potkut paukahtivat persuksille, kun väkeä vähennettiin ja arvattava roolini osana markkinointihenkilöstönä oli ottaa lähtöpassit. Näin kävi ja edessä siinti pidennetty kesäloma.
Vaan kauaa en ehtinyt tulevaa työuraani miettiä, kun jo uudet kuviot iskeytyivät täysin puun takaa eteeni, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ei ollut syytä valittaa. Parempi duuni kaikin puolin, sen enempää yksityiskohtiin menemättä ja mahdollisuus tehdä työtä kotoa. Ei ongelmaa, asuntohan oli entistä parempi ja työmatkakin lyhentyi mukavasti nollaan.
Kesään mahtui myös mahtavia festareita, mainittavimpina Hammer Open Air ja Tuska. Kummallakin oli loistavaa tarjontaa plakkarissaan ja paljon tuli nähtyä tuttavia, kavereita ja ystäviä. Nummirock taas oli ankein bänditarjonnaltaan, mutta toisaalta paras ehkä noin muuten meiningiltään. Toisaalta, ikä on tainnut tehdä tehtävänsä, kun ensimmäistä kertaa koin, etten enää kaipaa telttajuhannusta keskellä maaseutua makuupussissa nukkuen. Saa nähdä jääkö uhkaukseni ensi vuonna vain uhoksi vai käykö kenties todeksi. Vaihtelu tosin varmasti virkistäisi.
Kesän ja syksyn taitteeseen mahtui vielä parit mukavat keikkatapahtumat ja mustettakin tuli nahkaan. Treeni kulki ja työ maistui. Suhde-elokin oli jollain kummallisella tavalla mukamas kohdallaan, vaikkei mitään todellista lopulta ollutkaan.
Kohti talven harmautta
Mukavan ja tapahtumarikkaan kesän päätteeksi tuli syksy, jonka merkittävintä antia olivat oikeastaan uudet työkuviot. Kotona kökkimiseen sai tottua ihan uudella tavalla, mutta pitkän kesäloman jälkeen siihenkin alkoi mainiosti sopeutua. Vapaammat työtunnit, entistä mukavampi duuni ja esimerkillinen esimies tuntuivat työssä kuin palkkiolta konsanaan.
Syksy vaihtui hiljalleen harmaaksi talveksi ja elo painui eteenpäin tasaisen mukavasti. Vielä oli edessä huikean rentouttava Amsterdamin-reissu, joka meni jotakuinkin niin dekadentisti kuin osasi olettaakin. Oikeastaan elämässä oli kaikki varsin mallillaan.
Jos pientä flunssailua ei huvita noteerata, koko vuosi meni jotakuinkin loistavasti. Työ on ollut entistä palkitsevampaa, salitreenissä tuntuvaa edistymistä ja defendokin on maistunut yhä edelleen. Aivan kuin olisi löytänyt uuden “kodin”, jos ontuva vertauskuvani sallitaan.
Oudointa, ja alkuun myös harmittavinta koko vuodessa, näin retrospektiivissä katsottuna, on ollut tunnevammaisuuteni. Kun alkuun asia tuntui ahdistavalta, ja hieman myöhemmin vain hämmentävältä, sen kanssa oppi kuin oppikin elämään. Tuntui kuin edellisestä parisuhteesta ja sen hyvistä tunteista olisi pieni ikuisuus, vaikka siitä oli vain vuosi.
Sen perään tulleista ahdistuksen hetkistäkin tuntuu olevan puoli ikuisuutta, vaikka siitä ole kulunut vuottakaan. Tuo kaikki tuntuu nyt niin etäiseltä ja unenomaiselta, aivan kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ja nyt olen jotakuinkin päinvastaisessa tilassa: oudossa kotelomaisessa kääreessä kuin toukka ennen perhosvaihettaan.
Ei helvetti, vertasin itseäni juuri perhoseen.
Entä sitten?
Jos nyt kokonaisuutena vuotta katsoo, niin kyllähän tämä vuosi oli jopa viime vuotta erinomaisempi. En ehkä päässyt nautiskelemaan romantiikan ruusuista tai parisuhteen mukavista puolista, mutta entä sitten, eipähän tarvinnut kärsiä moisten tuskaista jälkipyykkiäkään. Ja vastaavasti kaikki muu olikin tänä vuonna paremmin kuin ennen.
Elämä on, perkele vieköön, saatanan mukavaa, kun sitä oman onnensa seppänä sellaisen osaavasti takoo.
Ensi vuodesta en sitten uskallakaan odottaa yhtään mitään. En jaksa uskoa taantumiin, en maailmanloppuihin, enkä oikeastaan mihinkään muuhunkaan suurpiirteiseen pälinään.
Edessä siintävät lähinnä presidentinvaalit, joille en paljoa korvaani lotkauta, ja uudet naurettavat tupakkasäädökset, jotka saavat aikaiseksi lähinnä facepalm-reaktioita, vaikken edes polta. Kaikki muu on tässä vaiheessa tulevan usvan peitossa.
Kiitän kaikkia vuoteen 2011 osallistuneita osatekijöitä, jotka suorasti tai epäsuorasti elämääni vaikutitte. Tästä on hyvä jatkaa alla mainitulla tavalla.
Päivät ovat taas vierähtäneet melkoisella vauhdilla. Taannoisen Amsterdam-matkani kuvainnollisista krapulatiloista on selvitty ja arki on vallannut elämän. Flunssa tuli jo kertaalleen selätetyksi ja treenit takaisin osaksi arkea. Perään rauhallinen viikonloppu kotikaupungissa ja sitten taas uutta arkea, lisää töitä, treeniä ja rutiineja. Tekemisen pulasta ei ole voinut valittaa, korkeintaan runsaudenpulasta.
Vaikka tavallaan on paljon tapahtunut, suurin osa on ollut niin merkityksetöntä ja tavallista, ettei siitä jaksa tuon taivaallista naputella. Rutiinit ovat, kuitenkin, ilman arvolatausta vain sitä itseään. Tavallisten askareiden toistoa, hyvässä ja huonossa.
Kun nyt takana on vielä toinenkin, varsin mukava viikonloppu Turussa ja vieläpä hyvien ystävien kera, on aika penkoa pyykkikoria ja käydä läpi tapahtumien saldoa.
Tunnevammaisuutta ja naisten esineellistämistä
Jos jotain koen oppineeni itsestäni viime aikoina, niin ilmeisesti jonkinlaisen tunnevammaisuuden. Toki tämän näkemykseni ovat ehtineet jo osat ystävistäni ja kavereistani torpata täysin huuhaa-näkemykseksi, ja varmasti myös ihan aiheellisesti. Tässä kohtaa täytyy ehkä saivarteluheittojenkin riskillä huomauttaa, ettei tunnevammaisuus kuitenkaan ole tunteettomuuden synonyymi.
Jos tätä pitäisi lyhyesti avata ennen varsinaisesta aiheesta kirjoittamista, niin kyvyttömyyttä kokea romanttisia tuntemuksia. Ehkä tämä on jonkinlainen sivuvaikutus siitä, että on pyrkinyt vähentämään kaikenlaisia negatiivisia tunteita viime vuosina, etenkin viime kuukausina. Kun on tietoisesti pyrkinyt olemaan ärsyyntymättä mistään ja vihaamatta mitään, on se ehkä leikannut ääripäätä myös vastakkaisesta laidasta. Ankeaa? Ehkä, mutta samalla niin huoletonta.
Hauskemman kommentin sain vasta taannoin, kun vihdoin sain suusanallista negatiivista palautetta Amsterdam-reissustani, ja etenkin siitä, että olin kirjaillut tapahtumat varsin avoimeen, rehelliseen muotoon. Aivan kaikkea en voi minusta riippumattomista syistä kertoa, mutta tässä kohtaa viimeistään tuli hyvin todistettua, että “rehellisyys maan perii” on hevonkukkua monien ihmisten kohdalla. Moni ihminen ei ole valmis sulattamaan rehellistä ja avointa ulosantia. Ei se mitään, heillä on oikeus siihenkin.
Mutta saamani palaute, joka oli käytännössä täysin toisenlaista kuin muuten saamani kehuva kommentointi itse reissusta, kohdistui siihen, mitä olin tehnyt reissun päällä. Minua ei niinkään ravisteltu Amsterdamin laillisista päihdeaineista (ts. kannabiksesta), vaan alueen naisista. Että kuinka minä esineellistän heitä ja näin tekemällä, että siitä kirjoittamalla, paitsi ilmeisesti loukkaan naisia, myös potentiaalisesti vahingoitan omaa teoreettista suhde-elämääni.
Eli toisin sanoen, olemalla rehellinen teoistani mahdollisesti ammun itseäni jalkaan naisen/naisten suhteen, jotka saattaisivat minusta muutoin olla kiinnostuneita. Tiedostan tämän, ja mikä tärkeämpää: hyväksyn sen. Minulle on kuitenkin tärkeämpää olla avoin rappiokulttuurissani (tai missä tahansa) ja ilmaista itseäni valitsemallani tavalla kuin sensuroida tekemisiäni, valintojani ja arvomaailmaani vain kenties löytääkseni potentiaalisen pariutumiskumppanin.
Arvostan ihmisten huolenpitoa ja samalla myös ymmärrän ihmisten halun tuomita tekoni, heillä on siihenkin kaikki oikeus. Enkä voi vaatia, että näkemykseni tai tekoni hyväksytään, saati että miellyttäisivät kaikkia asianomaisia tai ulkopuolisia, mutta en myöskään voi – tai edes halua – elää muiden ehdoilla. Minun elämäni, minun valintani. En minäkään halua neuvoa miten muiden pitäisi elää.
Villi ja vapaa
Olin, totta puhuen, oikeastaan innoissani saadessani vähemmän mairittelevaa palautetta blogistani. En siksi, että se olisi jotenkin itseisarvoisesti hieno tai hyvä asia, vaan koska olisi ehkä jollain tavalla outoa, jos sitä ei olisi lainkaan tullut. Syitä on monia. Ensinnäkin tiedän monilla olevan ongelmia jommankumman (maksulliset naiset tai pilvi) asian kanssa, ellei jopa molempien.
Toiseksi, ihmiset vain harvoin kehtaavat tuoda ikäviä asioita suoraan kuultavaksi. Sen sijaan he tyytyvät juoruilemaan siitä muille kuin itse “kohteelle”. Ehkä he vain pelkäävät, että puren heiltä pään irti. Tai ehkä he loukkaantuisivat vain lisää huomatessaan, ettei minua oikeastaan kiinnosta heidän mahdollinen nyrpeys tai moraalinen mielipaha. Parempi siis olla kertomatta, he tuumivat. Enhän minä oikeaa syytä tiedä, koska eihän sitä minulle koskaan kerrota. Se toisaalta ei ole minun ongelmani.
Halusin myös herätellä ihmisiä, viihteellisen tarinan ohella. Halusin avoimesti kertoa millaista reissussa oikeasti oli, sen sijaan, että höpöttelisin niitä ja näitä syömisistä, turistikohteiden näkemisestä ja niin edelleen. Mutta totuus sattuu. Toisia enemmän kuin meitä kyynikkoja.
Ilmeisesti herättely myös onnistui, joskaan ei aivan ongelmitta. Sillä aikaa, kun likavesi valui selästäni kuin sorsan sulista konsanaan, sijaiskärsijät ottivat paskaa tuulettimeen. Vähemmän toivottu sivuvaikutus, joskin asia, jota oli käytännössä mahdoton ennakoida.
Onni on kuitenkin olla vapaa muista ja näiden mielipiteistä, tuomioista ja paheksuvista katseista. Paheksukaa, tuomitkaa, syytelkää ja pahoittakaa mielenne, jos siltä tuntuu, ja siinä herne nenässänne kysykää itseltänne: onko se kaiken sen arvoista? Ja pitäisikö kenties siivota oma tontti ennen puuttumista muiden asioihin?
Mahtava viikonloppu
Kun Damin-reissun jälkipyykki on, toivottavasti, hoidettu ja elämä normaaleilla raiteillaan, on aika palata kotimaan kamaralle ja miettiä ajankohtaisempia ajatuksia. Paljon olisi kirjoitettavaa, niin tänne kuin musiikinkin saralla. Ajan riittäminen onkin suurempi ongelma kuin mikään muu.
Takana on vielä äärimmäisen mukava, mutta raskas ja ilmeisen univelkainen viikonloppu, josta ehtii selvitä vain tämän sunnuntain ja sitten on taas itsenäisyyspäivänaaton hummailupäivä. Kulutettu viikonloppu meni paitsi konserteista nauttien, myös hyvien ystävien ja kavereiden kesken elosta nauttien. Omaakin pärstää joutui dokumentin ruudulta töllistelemään tuttujen naamojen ohella, mikä oli, jos ei nyt suurta hupia, niin ainakin jokapäiväisestä arjesta poikkeavaa.
Vielä pitäisi jaksaa iskeä Amsterdamin-matkakuvat linjoille ja kirjoituspuuhaakin tuntuu olevan loppumattomiin asti. Työhän ei tunnetusti lopu koskaan. Loppuun vielä tunnelmiin sopiva biisi.
Tähän aikaan yöstä ei pitäisi kirjoittaa yhtään mitään. Ihan jo siitäkin syystä, että minun pitäisi olla nukkumassa ja valmistautua seuraavaan työpäivään. Eikä siksi, että olen flunssassa ja käyn lähinnä primitiivisellä selviytymistasolla. Tunnetasolla vedän tasaviivaa. Ärsytyskynnyksen ylittää ainoastaan tunne, ettei ole täysin fyysisesti terve olo.
Hukattua aikaa
Koko päivä on mennyt niin sanotusti hukkaan. Sairaana ei jaksa tehdä töitä, eikä suoraan sanoen mitään muutakaan. Olen istunut koneella, tuijotellut telkkarista urheilua ja miettinyt jonninjoutavia. Yrittänyt syödä, levätä ja parantua. Ajatus kaikesta turhauttaisi, jos en yksinkertaisesti olisi raskaan työviikonlopun jälkeen niin poikki ja kipeänä.
Takana olevat Digiexpo-messut olivat mukavat ja työntäyteiset. Tuntiensa puolesta myös raskaat, kuten nyt reilun kymmenen tunnin päivillä tapana on. Etenkin, kun perään isketään puolipakolliset illallistamiset ja sosialisoimiset, tuoppien ääressä totta kai. Sitten kuuden, ehkä seitsemän tunnin voimilla seuraavaan työpäivään.
Kun työputken loppuminen palkitaan tukkoisella nenällä, kivuliaalla kurkulla ja jäätävällä väsymyksellä, ei into riitä sosialisoimiseen, treenaamiseen tai yhtään mihinkään muuhunkaan. Ehkä täysin väärä hetki hoitaa ihmissuhdeasioita. Vaan onko henkisellä rautakangella varustetulla kyynikolla koskaan oikea hetki moiseen? Tällä hetkellä jotakuinkin ainoa asia, joka kiinnostaa, on oma tervehtyminen ja hyvinvointi. Itsekästä, mutta sitäkin tärkeämpää.
Jotta tälle satunnaiselle öiselle tajunnanvirralle saataisiin jotain lihaa luiden ympärille, ympätään mukaan piristävä kuva messuilta ja mielentilaa kuvaava kipale. Ristiriitaista? Kyllä. Olotilaa kuvaavaa? Ehdottomasti.
Neljä-neljäkymmentä herätys. Torkkukytkin. Ylös. Ulkona on pimeää. Kaurapuurot naamariin ja ulos. Bussi ei odota, ja vaikka odottaisikin, lentokone ei sitä tekisi.
Lentokentällä “hei, moi” ja liput taskuun. Turvatarkastus, odottelu, lento. Nukun miltei koko puolitoista tuntia.
Kööpenhamina
Lento on jo seitsemältä perillä paikallista aikaa, bussikyyti lähtee vasta yhdeksän jälkeen. Loistavaa organisointia. Ajankuluksi Starbucks ja isokokoinen caramel macchiato. Kylkeen tuoremehu ja lämmin pekoni-kanavoileipä. Kallista, mutta herkullista.
Vihdoin bussikyyti. Kurvailut messupaikalle jonkinlaiseen teollisuushalliin. Ulkona on kylmä, syksy on vahvasti läsnä. Ei se mitään, kahvia koneistoon ja peliesityksiä katsomaan.
Kalvosulkeiset
Näen vuoroin komeita esityksiä, vuoroin kamalia powerpoint-vetoja. Siinä missä toiset näyttävät komeasti pauhaavalla musiikilla varustettuja pelivideoita ja hoitavat esityksensä hienosti, osa sössöttää esityksensä kalvosulkeisten lailla sivu toisensa jälkeen ruudulla kierrättäen. Ammattimaisuus ei vissiin ole in kaikissa firmoissa. En viitsi edes mainita nimiä.
Niin näyttävä oli tilaisuutta emännöinyt uutisankkuri, että olisin voinut lähteä hänen matkaansa vaikka saman tien. Harkitsematta. Onneksi moista absurdiutta ei tarvitse miettiä.
Evästä, jutustelua, sosiaalista kanssakäyntiä. Mukava nähdä tuttuja naamoja ja vaihtaa kuulumisia. Sitten lisää esityksiä. Ja vielä vähän lisää.
Voitelua
Lopulta kuivin osuus on ohi ja on aika tutustua itse peleihin. Osio tulee korvattua sosiaalisella kanssakäymisellä ja ilmaisilla juomilla, joita varten on drinkkikuponkeja enemmän kuin pystyn kuluttamaan. Korvan taakse muistutus: Tanskassa on tarjolla huonoja siidereitä, eikä se olutkaan nyt erityisen kaksista ole. Ajaa kuitenkin asiansa. Onneksi seura on juomaa tärkeämpää.
Pelejä, hullaantuneita kasvoja ja lisää juominkia. Nälkähän tuossa alkoi tulla. Onneksi myös maistuvaa sapuskaa oli tarjolla. Ja lisää juotavaa. Jotenkin aiottu suunnitelma olla ilta selvinpäin tuntuisi menevän päin honkia. Niinhän se tietysti menikin.
Tanssilattiallakin käy jokunen, minä en. Minglausta ja juomia. Osio on vaihtunut niin kevyeksi ja rennoksi ettei ole mitään valittamista. Tällaisesta hauskanpidosta tietää kuitenkin maksavansa seuraavana päivänä. Ei se mitään, se kuuluu työnkuvaan.
Lopulta vihdoin hotellilla. Kellokin lähenee kolmea. Tulevan päänsäryn miltei tuntee. Sitä saa mitä tilaa.
Aamupahoinvointi
Pomo potkaisee reippaasti ylös. Suihkuun. Aamupala. Ei oikein maistu, mutta vähän kuitenkin.
Tyhjin aatoksin kohti lentokenttää. Pää kolisee onttouttaan. Ei se mitään. Lentokoneessa voisi taas nukkua. Odottelua pehmentää Starbucks ja herkullinen frappuccino. Lompakko vinkuu, kroppa kiittää.
Puolitoista tuntia kestävä lentomatka, nukuksissa. Tyhjyyden äänen voi melkein kuulla. Suussa etäinen muistijälki Starbucksin karamellijääkahvista.
Ruokaa, raahautuminen kotiin ja sohvalle makaamaan zombiena. Koti, tietokone, kermainen kahvi. Selvinnyt, mutta uupunut olo.
Takana hyödytön työpäivä, unohdettu päänsärky ja inspiroiva tila. Inspiroiva, mutta luomiskyvytön. Päivä, jolloin päässä kaikuu tyhjyys ja välinpitämättömyys tekee majapaikkaansa keskelle nukahtaneiden aivosoluja.
Kivat messut takana, mutta jotenkin niistä selvinneenä on huojentunut olo. Mukava olla kotona, mukava päästä takaisin arkeen. Sitten joskus. Sitä ennen pitäisi vielä kärsiä viikonlopusta. C’est la vie.
Kappas, tässä sitä taas ollaan: tietyn syklin tutussa käännekohdassa. Tutussa kurvissa, joka joko merkkaa tietyn kierroksen alkua tai loppua, ehkä molempia. Olen ollut tässä kohdassa ennenkin, lukuisia kertoja. Olen kirjoittanut siitä, luultavasti liian monta kertaa. Mikäpä hänessä, eräänlainen osoitus juurikin tästä syklisyydestä, jonka olemassaoloa ei aina tunnu edes ymmärtävän.
Työ, rauha, tyhjyys
Uusi työni alkoi viikko sitten ja olen nauttinut siitä sen verran mitä olen ehtinyt tekemään. Se on tuonut mukavan rutiininomaisuuden takaisin elämääni, jota ehkä lomalla kaipasinkin. Sen myötä tietynlainen mielenrauha on löytynyt aivan uudella tavalla.
Mielenrauhan myötä on löytynyt tietynlainen tyhjyys. Autuus, välinpitämättömyys, merkityksettömyys.
Olen ehkä liikaa miettinyt (arvo)nihilismiä, kuoleman käsitettä ja buddhalaishenkisiä ajatuksenjuonteita. Viimeisen niitin arkkuun löi Arthur Schopenhauerin kirjojen lainaaminen kirjastosta. En ole vuosiin edes käynyt kirjastossa, saati lainannut mitään, ja nyt: päädyin ottamaan haltuuni “pessimismin filosofin” kirjoja.
Tuska on luovuuden polttoainetta
Hieman laiskasti lainaan itseäni väliotsikossa. Muistin aikoinani kirjoittaneeni aiheesta. Aika todellakin lentää, kun huomasin tuostakin ajatuksenjuoksusta olevan miltei pari vuotta.
Tämä sama tuskattomuuden tila on tietyllä tapaa löytynyt, ja se tuntuu paitsi vapauttavalta ja tyhjentävältä, myös hienoiselta taakalta. En tunnu saavan ajatuksesta kiinni, en löytävän otetta sanoista. Idea-aihioitahan on, miksen kirjoita niistä? En tiedä itsekään.
Kun ei mikään asia piinaa, tai ainakaan tarpeeksi paljon, on vaikea tarttua valituksen sulkakynään ja antaa musteen laulaa itkuista virttään. Toisaalta, miksi pitäisikään valittaa, tilittää, avautua? Ironista kyllä, ihmiset lukevat mieluummin suru-uutisia ja itkua kuin auringonpaisteista hehkutusta ja ilon sateenkaarisanomia.
Mitä sitten?
Jos johonkin välitulokseen olen tullut, niin siihen, ettei millään oikeastaan ole mitään merkitystä. Elämä on yksi hassunhauska kosminen vitsi, tai peli, jota pelaamme. Toiset kyllästyvät koko peliin ja iskevät kortit pöytään omasta tahdostaan. Loput sitten häviävät omaa aikaansa, yksi kerrallaan. Vain se on varmaa, että jokaiselta peli loppuu joskus.
Millään tällä ei kuitenkaan ole minkään valtakunnan suurempaa merkitystä pidemmällä aikavälillä. Kun tämän asian hyväksyy, on ehkä hieman helpompi olla ja hengittää. Antaa mennä vaan. Hedonistisesti tai askeettisesti, ei silläkään väliä. Kunhan viihtyy. Kunhan nauttii. Kunhan pelaa. Loppuun asti.
Yhden asian loppu on toisen alku, kuten vanha viisaus asian tietää. Miltei jokaiselle asialle on myös joskus edessä viimeinen päivä, aivan kuin jokaiselle on se ensimmäinenkin. Tällä kertaa kohdallani se oli (entisen) työpaikkani.
Vaikka lähtökohtaisesti totean monesti, että muutos on pahasta, on se tosiasiallisesti monesti myös hyvästä – jopa toivottavaa. Muutoksen pelko tai haluttomuus muutokseen onkin enemmän sisärakenteista muutosvastarintaa kuin mitään muuta. Ikään kuin itsensä perusteleva ajatusmalli, jota ei voi uhmata muutoin kuin arvonihilistisellä kyseenalaistamisella. “Miksi muutos olisi pahasta?”
“Kaikkeen tottuu paitsi jääpuikkoon perseessä.”
Mutta mistä tämä muutosvastaisuus sitten kumpuaa? Sopeutumiskyvystä. Ihminen on tunnetusti hyvä sopeutumaan mihin vain, mikä onkin yksi vahvuuksistamme, ja tämä toimii joskus, jopa monesti, meitä itseämme vastaan. Kun on helppo tottua asiaan, siitä ei haluaisi luopua, eikä siihen haluaisi muutosta. Siitäkin huolimatta, että järkitasolla ymmärtää, että asiat voisivat olla paremminkin. Joskus edes huonosta tilasta ei halua pois, koska siihen on jo niin tottunut. Tämä on varmasti masennustapauksille tuttu tila.
Muutos on kuitenkin ennemmin tai myöhemmin väistämätön pakko. Ei siksi, että stagnaatiota pitäisi välttää kuin ruttoa, vaan siksi, että kaikille on alkunsa ja loppunsa. Asiat eivät käytännössä koskaan pysy ennallaan, paitsi hyvin isolla mittakaavalla. Ihmiselämässä kaikki muuttuu. Jos ei muuta, niin viikatemiehen korjatessa satoaan.
Sivu kääntyy
Työpaikan vaihtuminen on aina kiinnostava juttu. Se muuttaa elämän rutiineja, tuo uusia haasteita ja pakottaa ihmisen kohtaamaan uusia asioita. Allekirjoittaneen kohdalla tämä kyseinen muutos on siksi isompi, että tämä on – huvittavaa kyllä – merkittävin työtilanteeni muutos ikinä. Siitäkin huolimatta, että ala säilyy miltei samana ja työtehtävätkin pitkälti samankaltaisina. Juju on yksityiskohdissa ja arjen rutiineissa. Niistä lisää joskus tuonnempana, kenties.
Kun aiemmin vuodesta kirjoitin luvun kääntymisestä elämässäni, tällä erää kääntyy vain sivu. Merkittävä sellainen, ehkäpä, muttei muutos ole sen suurempi. On myönnettävä, että innokkuutta löytyy melkoisen paljon, jopa pikkupoikamaisella tavalla, ja kaikkiaan suhtaudun tähän muutokseen hyvinkin positiivisesti ja odottavaisesti.
Vaikka pidinkin entisestä työpaikastani ja sen tarjoamasta, yli kahdentoista vuoden mittaisesta urastani pelien parissa hyvin paljon, en osaa kokea haikeutta mennyttä kohtaan. Ehkä asia ei vain ole vielä realisoitunut, tai ehkä se tuntuu siksi niin pieneltä, että uusi jobini osuu niin lähelle entistä työtäni, että kohtaan vielä samoja ihmisiä ja tuotteita miltei entistä elämääni vastaavalla tavalla.
Joka tapauksessa, tällaisen vaiheen kohtaaminen tuntuu aina kiinnostavalta ja raikkaalta, suorastaan itseä uudistavalta tapaukselta. Koko vuosi tuntuukin jo tässä vaiheessa sellaiselta paletilta, että jännitystä ja kutkuttavia tilanteita ei ole ainakaan puuttunut. Mikäpä siinä, eipähän pääse kyllästymään.
Allekirjoittanut kiittää ja valmistautuu ottamaan vastaan uudet haasteet hyvin levättynä.
Kulunut kesä on ollut hyvin tapahtumarikas. Asioita on mennyt vauhdilla eteenpäin, jossain määrin ehkä liiankin kovalla. Välillä tuntuu siltä, etten pysy kärryillä omasta elämästäni itsekään. Normaalia pitkäkestoisempi loma ei ole tätä ainakaan helpottanut. Toisin voisi toki luulla.
Festarikärpänen
Minulle kesä on perinteisesti tarkoittanut festareita. Niin tänäkin vuonna, ja keskivertoisesti kolmen sellaisen verran. Juhannus Nummirockissa, heinäkuun puoliväli Hammer Open Airissa ja heti seuraavaksi perään Tuskan muodossa, joka saakin tänä vuonna toimia festarikauden päättäjänä. Jalometalli ja muut saivat luvan jäädä väliin. Vanha ei vissiin oikein jaksa. Tai paskat se siitä ole kiinni; riittävän hyviä bändejä ei vain ollut luvassa Ouluun, joten kuudensadan kilometrin matka saa jäädä luvan jäädä välistä. Ystävien näkemisestä huolimatta.
Mutta festarit ovat vain oma lusikkansa isommassa sopassa. Ja miten ihmeessä kesä ja loma ylipäätään voi tuntua kiireiseltä? Kun ei sitä kerran ole töissäkään paljoa tarvinnut olla? Se on helvetin hyvä kysymys, johon minulla ei ole helvetin hyvää vastausta.
Mitä, missä, milloin?
Ehkä eniten vauhti tuntuu siinä kuinka päivät ja viikot tuntuvat vilisevän vierestä kuin maisemat liikkuvan junan ikkunasta nähtynä ohi kiitävinä hetkinä. Tuntuu, että koko ajan tapahtuu ja paljon, mutta siitä ei jää käteen mitään konkreettista tai todellista. Ainoastaan epämääräinen vellova möykky tunteita, ajatuksia, muistoja.
Toisaalta ihmissuhderintama tuntuu juuri siltä kuin mitään ei varsinaisesti edes tapahtuisi ja samalla kuitenkin tunnen tietynlaisen muutoksen vireen ympärilläni. Aivan kun maa värähtelisi jalkojen alla, mutta et kykenisi näkemään tai tajuamaan mikä on kaiken järistyksen syynä tai aiheuttajana. Pysähtyessäni miettimään tunnen oloni jotenkin surrealistiseksi. Epätodelliseksi ja illuusiomaiseksi. Aivan kuin kyseessä olisi jonkinlainen halpa saippuaoopperasarja.
En aio mennä yksityiskohtiin, enkä raottaa yhtään enempää ikkunaa elämääni. Ei täällä mitään juuri toisaalta tapahdukaan, kunhan pohdin ääneen juuri tätä hetkeä ja kuluneita viikkoja.
Takaisin arkeen
Oikeastaan odotan jo loman loppumista ja töiden alkamista. Rutiinien palaamista ja kurinalaista elämää. Ei sillä, ettäkö olisin viettänyt koskaan näin kurinalaista lomaa, jossa herään joka aamu herätyskelloon, ja painun aamusta treenaamaan, suorittaen tietynlaisia päivärituaaleja sen jälkeen, ja niin edelleen. Ja toisaalta toivoisin loman jatkuvan vielä pitkään. Edes kesän loppuun.
Alan olla valmis niin petiin, töihin kuin Tuskaankin. Torstaista sunnuntaihin toisessa kaupungissa, toisenlaisissa tunnelmissa. Bändien, ystävien ja tuttavuuksien vietävänä. Dekadenssin kuiskutellessa korvaan ja sirkushuvien ollessa edessäni kuin todellisuuspakoisena valveunena. Näillä mennään, tämäkin viikonloppu.
Kuten nokkelimmat osaavat päätellä, otsikko ei liity samalla nimellä paiskattuun puolueeseen, vaikka onkin tarkoituksella valittu samassa hengessä. Muutoksista on kuitenkin kyse ja juurikin tämän vuoden moisista, kuten asia seuraavilta riveiltä selviää.
On muuten jollain tavalla kovin ironista, että kaikista vuodenajoista juuri kesä on se kiireisin. Juuri se, jolloin aikaakin pitäisi olla kesälomien ja muiden muodossa, mutta jolloin sitä tekemistäkin piisaa enemmän kuin tarpeeksi. Se syistä ja selityksistä, loikataanpa asiaan.
Alkuvuosi
On ehkä hieman turhaa kerrata alkuvuotta, kun siitä on kerran jo kirjoittanut, mutta palaanpa hetkeksi tuohon aikaan kuitenkin. Kirjoitin silloin siitä, kuinka tuo vuodentaite muistutti minua muutaman vuoden takaisista tapahtumista.
Kuinka taas olisivat muutoksen tuulet puhaltaneet menneiden tavoin. Vähänpä silloin tiesin, että se oli vasta alkusoittoa. Eikä se vuosi vieläkään ohi ole.
Talvi vaihtui kevääksi ja elämä tasaantui. Muutokset tuntuivat etäisiltä kesän lähestyessä vauhdilla. Kevään myötä myös tukka sai lähteä. Ei siksi, että olisin alkanut kaljuuntua, vaan siksi, että se alkoi tuntumaan paremmalta ja paremmalta idealta päivä toisensa jälkeen. Mitä enemmän sitä ajattelin, sitä paremmalta idea tuntui.
Reilun viidentoista vuoden “kasvatus”, tai sanoisinko, hiusten lyhentämättömyys, sai loppua ja pitkälettisyys vaihtua sen antiteesiin. Millisiili kehiin ja uusi tyyli oli astunut tilalle. Tästäkin toisin jo kirjoitin, mitä sitä toistamaan.
Keväästä kesäksi
Kevään myötä työpaikkaani tulivat myös yt-neuvottelut. Näillä on paha tapa pistää väkeä ulos firmasta, näin myös tällä erää. Vältin ensimmäisen kierroksen, mutta ikävä kyllä näin ei käynyt kaikkien saralla. Työt jäivät, työntekijöistä osa sai lähteä. Bisneselämän ikäviä faktoja.
Edessä oli lisää muutoksia. Uusi asunto. Isompi, parempi ja rempattu. Sijantikin olisi yhtä hyvä kuin edellisessä. Kelpaa. Muutos oli enemmän kuin hyvä. Uusia kalusteita ja muuta mukavaa sai ostella hyvällä mielellä. Rahaa ehkä paloi, mutta sitähän varten niitä töitä tehdään.
Välissä piti käydä reissaamassa Yhdysvalloissa, ennen kuin sai palata siivoamaan uutta asuntoaan ja laittamaan sitä kohdalleen. Mikäs siinä, uuteen panostaminen on aina mukavaa.
Yt-neuvottelut, osa kaksi. Vielä pitäisi pari ihmistä pistää pihalle, oli tuomio käyvä. Niinhän se arpa osui kohdalle, eikä edes yllättänyt. Markkinointi kun on kulupaikkana enemmän kuluttava kuin tuottava, sitä sanotaan. Sellaisistahan sitä vähennetään. Potkut tulivat, ikävä kyllä. Tai tiedä sitten kuinka ikävä asia tuo oli; asioilla kun on tapana lutviutua ja minulle moinen avasi uusia portteja ja mahdollisuuksia miettiä mitä sitä haluaa “isona” tehdä.
Vuosi puolivälissä
Tätä kirjoittaessa eletään pian vuoden puoliväliä. Juhannus häämöttää edellä, Nummirock kohteena monien edellisvuosien tapaan. Viiden viikon kesäloma on menossa ja tulevaisuus näyttää vaatimattomasti sanoen loistavalta.
Kun tarkastelen vuotta tähän asti taaksepäin, se tuntuu minun kirjoissani todella vivahderikkaalta. Ennen kaikkea nämä muutokset ovat pääosin olleet vain hyviä. Olen ehtinyt myös tehdä pari ulkomaanreissua, treeni on kulkenut ja etenkin uusi asunto on ollut melkoinen piristysruiske arkisessa elämässä.
Tässä vaiheessa sitä oikeastaan luulisi odottavansa, ettei mitään muutoksia enää tänä vuonna tapahdu. Ei siksi, että hokemani mukaan muutos olisi pahasta, vaan ennemminkin siksi, etten enää keksi mikä voisi elämässäni oikeastaan olennaisesti muuttua.
Tämä hetki; kesäloma, hyvä musiikki, lasi maukasta skottiviskiä ja yön tummeneva taivas – pieni pala täydellisyyttä hetkessä, jota en vaihtaisi pois. Näihin hetkiin, näihin tunnelmiin.
Jos totta puhutaan, olin ensin aikeissa kirjoittaa matkailusta, sen aiheuttamasta todellisuuspaosta ja kotiutumisesta, ikään kuin sopivana laskuna takaisin arkeen aiemmista matkablogirustauksistani. Sitten törmäsin kiinnostavaan blogitekstiin viikolla ja ajattelin sujuvasti vaihtaa aihetta. Nyt minusta on kuitenkin tuntunut siltä, että aiheita on liikaa, enkä yhtään tiedä mistä aloittaisin, ja toisaalta taas ei kiinnostaisi kirjoittaa mistään, sillä koin hienoisen kirjoitusähkyn ja tekemistä olisi muutenkin tarpeeksi. Lopulta kuitenkin päädyin väsyneenä kirjoittamaan näistä molemmista ja samalla vähän muustakin.
Matkustan, siis elän
Matkustaminen on suoranaista parhautta. Sitä ei varmaan tarvitse kertoa kellekään sitä vähääkään enemmän kokeneelle tai sitä harrastavalle, mutta tottahan toki tiedän niitäkin ihmisiä, joilla ei siitä ole juuri minkäänlaista kokemusta, ainakaan Suomen rajojen ulkopuolella. Paitsi että matkustus vie ajatukset arjesta yleensä tehokkaasti muualle, sitä tehdessä saa kokea asioita, joita ei kotimaassa saa tai tule tehtyä. Jo pelkästään erilaiset ruoat, juomat ja paikat ovat jo hyvä ponnahduslauta arjesta pakenemiselle – muista mukavista seikoista sitten puhumattakaan.
Koin juuri Belgian-reissullani tuollaisia hetkiä. En miettinyt töitä, en liioin muuta arkea. Kaipasin toki treenaamistani, mutten juurikaan muuta arjessani. En kaivannut omaa sänkyäni tai kotini yksityisyyttä. En kaivannut edes musiikkia, jota kuitenkin kuuntelen käytännössä joka päivä tuntikaupalla. Ehkä hieman pelaamista, ja ehkä ajatukseni eksyivät tiettyihin ihmisiin, joita en reissulla voinut nähdä. Mutta käytännössä viihdyin reissulla enemmän kuin hyvin. Se kun tuntuu aina olevan todellinen irtiotto arjesta ja vain hyvässä mielessä.
Matkustamisen ainoa selkeä huono puoli on sen hinta. Halpaahan matkustaminen ei juuri koskaan ole, mutta sitähän varten töissä käydään, jotta voidaan elää sitä elämää muutoinkin kuin neljän seinän sisällä istuen.
Yksin oleskelua
Tuon reissun vastapainoksi koin tarpeelliseksi tehdä jotain muuta kuin mitä olen viime viikot tehnyt. Olla yksin ja viettää aikaa kotona. Joku voisi kysyä miksi ihmeessä tai todeta, etteikö sitä ehdi arkenakin tekemään tarpeeksi – sinkkumies poikamiesasunnossaan kun kerran elää. Kunpa ehtisikin.
Arjet kuluvat töiden ja treenaamisen täyttäminä. Tuntuu, etten ehdi tai jaksa edes katsoa leffoja, saati pelata. Tuntuu, etten ehdi koskaan rauhoittua kotonani, paitsi kun nukun. Viikonloput ovat olleet täynnä menoja ja ihmisiä. Milloin missäkin kaupungissa, milloin missäkin baarissa ja missä lie seurassa. Ei sillä, ettenkö pitäisi hyvästä seurasta ja mukavista viikonlopuista, olipa kyse sitten reissussa olemisesta tai juottoloissa istumisesta, mutta sitä toisinaan kaipaa myös omaa aikaa. Aikaa, jonka omistaa vain ja ainoastaan itselleen. Henkilökohtaista laatuaikaa.
Tavallaan tuokin aika kuluu sen todellisuuspaon kanssa. Olen tänäänkin lähinnä katsonut televisiota tv-sarjojen muodossa, yhden elokuvan, pelannut Xboxilla, käynyt kaksissa eri treeneissä ja välillä istunut koneella, musiikkia tietysti kuunnellen. Olen ehtinyt tehdä niitä kaikkia asioita, joita en tunne ehtiväni tekemään tarpeeksi paljon arkena, tai edes viikonloppuina. Olemaan yksin ja nauttimaan elämän pienistä asioista. Asioista, jotka ehkä muille ovat itsestäänselvyyksiä.
Ehkä minulla vain on liian mukava yksikseni.
Haters gonna hate
Koska olen väsynyt ja suuntaan tekstini valmistumisen myötä nukkumaan, ulkoistan sisällöllisen laadun tavoistani poiketen toiseen kirjoitukseen. Valittu teksti kun osui ja upposi niin itseni osalta, myös jotakuinkin kaikkien tuntemieni ihmisten saralla. Ilmiön olen huomannut myös omassa blogissani tätä nykyä. Vihaajat vihaavat ja kiukuttelijat kiukuttelevat. Perttu Häkkisen Ärsytyksen hippasleikki, olkaapa hyvä.
Koko asia muistui mieleeni jokunen viikko sitten, käydessäni kyläilemässä ystäväpariskuntani luona Tampereella. Syystä tai toisesta puhuimme jostain menneistä, jolloin muistin noin neljän vuoden takaisen muuttoni. Siinä samassa rytäkässä, tavaroita pois heittäessäni, löysin vanhan päiväkirjani. Sitähän oli suoraan pakko ruveta lukemaan.
En ollut kaksinen kirjoittaja silloin, jos en nyt välttämättä sitä ole nytkään. Silloin kuitenkin kirjoitettiin hieman erilaisella innolla. Ei elämän vakavoittamalla äänellä, ei kokemusten kyynistämällä otteella. Sitä kirjoitettiin parikymppisen pikku-serpentin kynsin, vaikkei silloin tuota nimeä ei ollut vielä olemassakaan.
Elettiin armeija-aikaa. Sitä osaa elämästä, kun baarit ja kaupungin yöelämä olivat elämässä vielä kovin uusi juttu, parisuhteet vasta jossain hamassa tulevaisuudessa ja jotakuinkin kovin moni asia oli elämässä uutta ja ihmeellistä. Tuo päiväkirja oli ehkä tavallaan myös tämän blogin karkea alkumuoto. Tai ehkä se oli syntymätön lapsi, joka äidittömänä koki kaikessa vammaisuudessaan abortin. Eihän se ikinä nähnyt päivänvaloa kuin isänsä käsissä, joka toimi myös tämän kätilönä. Jonkinlaisen kimmokkeen kirjoittamiselle se kuitenkin ilmeisesti antoi.
Yksi sana
Jos jokin sana jäi noista vuosista (vaikka kirjoitusaika taisikin jäädä tuolloin kuukausiin) mieleen, se oli “Jee!“. Sehän ei terminä sanoa hölkäsen pöläystäkään, mutta sillä sanalla tunnuin silloin ilmentävän jonkinlaista innostustani, jota sitten tunnuttiin viljelevän vähän joka puolella. Aika on sumentanut muistikuvani, mutta minusta tuntuu, että käytin kyseistä sanaa paljon. Milloin olin innoissani jääkärikoulutukseni napalmikoulutuksesta, “Jee!”, milloin viikonloppuvapaista ystävien kanssa, jolloin menimme elokuviin. “Jee!”
Saatoin olla yhtä lailla innostunut siitä, kun olimme menossa silloin vielä paikalliseen indie-musiikkibaariin, Appelsiiniin, jossa satunnaiset pikkubändit soittivat rock- tai metallikeikkoja. “Jee!” Vedimme ehkä kännit baarissa tai kävimme laivalla – sama asia lopulta – ja tuloksena oli taas “Jee!”
Kaikesta päätellen elämä oli todella jee!-s, ja elämää eivät olleet mustentaneet tappiot työ- tai parisuhde-elämässä, eivät lukemattomat kohtaamiset satunnaisten känni-idioottien kanssa tai ylipäätään eloa tuntui katsovan naiivisti sinisillä ihmisillä. Silloin eivät tummanpuhuvat elämänkatsomukset hämmentäneet soppaa, eikä misantropian lippu liehunut tangossa. Ilmeisesti positiivinen elämänasenne veteli elämän raakoja tosiasioita naamatauluun kuus-nolla -mentaliteetillä, sillä elämä vain tuntui olevan kovin “Jee!”
Aika kultaa muistot
On sanomattakin selvää, ettei noita aikoja reilun viidentoista vuoden takaa muista enää selvästi. Aika on tehnyt tehtävänsä ja mielikuvat noilta vuosilta ovat värittyneet, useimmiten varmasti positiivisesti. Esimerkiksi monet armeijamuistot tuntuvat nyt mukavilta ja jopa hauskoilta, vaikka toisaalta muistan hyvin selkeästi sen, että siellä suorastaan vitutti olla tiettyinä päivinä, tekemässä tiettyjä merkityksettömiä – tai siltä tuntuvia – juttuja.
Monia asioita tekisi varmasti toisin, jos niitä valintoja pääsisi tekemään nykyisellä kokemustasolla, tiedolla ja ymmärryksellä. Mutta se haaveilusta, sillä on täysin paradoksaalista, että sellainen olisi edes mahdollista. On toisaalta samaan aikaan hieman surullista, tai ainakin jollain tavalla nihkeää, ettei enää koe samanlaisia “Jee!”-tiloja. Elämässä moni asia on paremmin, tehdyt valinnat fiksumpia ja kokemukset suurempia, mutta se suuri “Jee!” tuntuu vain loistavan poissaolollaan.
Aika multaa muistot
Aika tekee tepposia myös toisin päin. Kaikista tapahtumista ja kokemuksista ei ole jäänyt vain positiivisia mielikuvia, vaan osa on silkkaa happamuutta mustareunaisine pilvineen. Monista asioista muistaa vain ne huonot puolet tai katkeran lopun, vaikka alku, tai jopa suurin osa, olisi ollut puhdasta herkkua aikanaan. Tällaisista asioista tyypillisimpiä lienevät mukavat asiat, joilla on paskainen loppu. Parisuhteet käykööt näistä hyvinä esimerkkeinä. Mitä niistä kivoista vuosista, jos pullon pohjalta maistui vain se vihreä, homeinen limaklöntti?
Haluaisin sanoa, etten ole mistään katkera ja että kaikki on edelleen erittäin jees. Ehkä kuitenkin olen eniten katkera tuon “Jee!”-fiiliksen puuttumisesta. Useat parhaista asioista tuntuvat olevan jo koettuja ja uskoakseni edessä vastaavat elämykset ovat vain harvassa. Jos nyt unohdetaan sellaiset perinteiset tärkeät asiat kuten oma jälkikasvun syntymä, kenties avioliiton laaksoon astuminen ja muut vastaavat (mitkä muut? -sis.toim.huom.), jäävät vaihtoehdoiksi lähinnä vahvat laittomat päihteet, joista kerrotaan villejä tarinoita elämää mullistavina kokemuksina.
Näistä edellä mainituista jutuista tällä hetkellä kaikki tuntuvat etäisiltä, likipitäen mahdottomilta, tai ainakin äärimmäisen epätodennäköisiltä asioilta. Minäkö rengastettuna? Isänä? Psykedeelisten huumeiden vaikutusten alaisena? Niin varmaan. Uskokoon ken tahtoo.
Mutta sitä seuraavaa “Jee!”-hetkeä odotellessa. En pidättele henkeäni.
