Kirjoitin viimeksi surkuhupaisasta touhuiluistani avoimin kortein. Koin, että olin typeryyttäni ajautunut tilanteeseen, jossa pääsin todistamaan ylistämääni pettymyksien paradoksia (“ihmiset eivät ole pettyneitä asioiden todelliseen tilaan, vaan omiin odotuksiinsa“).
Halusin tuoda tuon näpäytetyn puoleni esiin esimerkkinä ihmisen haavoittuvaisuudesta ja siinä samalla tuulettaa pääkoppaani ajatuksilta, jotka ovat tähän tilanteeseen minut tuoneet.
Halusin ikään kuin lyödä vielä itseäni rangaistukseksi siitä hyvästä, että olin mokannut. Olin erehtynyt luulemaan todeksi jotain epätodellista ja vielä ruokkinut omaa tunnepohjaani.
Olin hölmö. Olen sitä toki vieläkin, mutta olen saanut ansaitsemani opetuksen ja olen kiitollinen siitä.
Mokailun palkitsevuus
Olen monesti vuosien varrella hokenut, että epäonnistumiset opettavat onnistumisia paremmin. En ole vielä kertaakaan joutunut muuttamaan mielipidettäni. Ehkä hyvä niin, sillä näin kaikesta kurastakin on mahdollista nähdä niitä kuuluisia hyviä puolia.
Silti oma mokailu sylettää. Oma tyhmyys sattuu enemmän kuin muiden tyhmyys. En tiedä onko kyseessä joku luonnevika vai onko tässä joku pitkälle jalostunut ominaisuus, joka pistää itseään ruoskimaan. Mutta tiikerin on, itseäni lainaten, vaikea päästä eroon raidoistaan.
Nyt sitä taas opitaan, viimekertaisen kirjoitukseni hengessä, miettimään, että mitä sitten. Onko kurkussa oleva kova pala oman egon heijastus vai kenties omaa ylpeyttä?
Nöyrtyminen käy haavojen nuolemisesta ja sitten palataan takaisin omaan holviin muureja muuraamaan.
Tai kuten ulkomaalaisten sanonta käy:”Fool me once, shame on you. Fool me twice, shame on me.”
Toisin sanoen: montako kertaa pitää tulla pissityksi silmään ennen kuin tajuaa?
Vaihtoehtona katkeruus
Olen alkanut viime aikoina erakoitumaan henkisesti. Koen olevani tietyllä tavalla loppuun palanut. Olen kuitenkin tyytyväinen arkiseen elämääni.
Minulla on mukava työ, hyviä ystäviä, mukavia harrastuksia ja ylipäätään mukavaa tekemistä enemmän kuin ehdin tekemään. Mikä siis nyppii?
Ehken ole vielä valmis stoalaisuuteen. Ehkä pieni idealistinen liekki loimottaa jossain osassa sydäntä ja sitä toivoo olevansa väärässä kyynisen epäileväisyytensä suhteen. Voisiko sittenkin jokin voima, tapahtuma tai ajatus katkaista katkeroitumisen kierteen, joka johtaa norsunluutornin rakentamiseen ja muurien vahvistamiseen?
On vaikeaa luottaa ihmisiin, kun luottamukseen vastataan tyhjillä lupauksilla ja valkoisilla valheilla. Kun epäluuloa ruokitaan käytöksellä, joka jo itsessään maalaa piruja seinille.
Olisi niin helppoa syyttää vain muita, mutta minä koen, että jos minua höynäytetään, se on vain oman tarkkaavaisuuteni puutetta ja älyni laiskuutta.
Ehkä minäkin olen lopulta vain yksi hullu muiden joukossa.
Kappas, sitä on vähemmän yllättäen tapojensa vanki. Olen kirjoittanut jo kolmena edellisenä vuonna tänä samaisena päivänä, 23. joulukuuta ja sama tapa jatkuu.
Perinteitä kunnioittaen lukaisin myös edellisvuoden vastaavan tekstin, ja siinä ohessa myös vuosien 2009 ja 2008 tekstit. On kiehtovaa havaita miten paljon sitä on lopulta muuttunut toisaalta, ja vastaavasti, kuinka tietyt asiat ovat vuodesta toiseen täysin samanlaisia.
Treeniä, peliä, leffaa
Olen viimeiset kolme vuotta toitotellut samaa torvea: treenaamista, leffojen katselua ja pelaamista. Joka vuosi olen yhtäältä sukuloinut pakollisen jouluvierailun verran ja yöllä päätynyt baariin. Sama kaava jatkuu edelleen, ja miksipä sitä oikeastaan edes muuttamaan.
Viina ei edelleenkään pahemmin maistu, treeni taas senkin edestä. Ja joulu tuntuu edelleen yhtä turhalta pakkolomalta, ja toisaalta myös hyvin yksinäiseltä sellaiselta. Tässä vuodessa on silti, etenkin edellisvuoteen nähden, erilainen tunnelma.
Kun aloitin blogin vuonna 2008, oli tietyllä tavalla selvää, että sen vuoden jouluun heijastui etäisesti toipuminen edesmenneestä parisuhteesta. Kun 23. päivän perinne jatkui seuraavana vuonna, oli kellon ääni erilainen: olin päässyt tulevan parisuhteen makuun ja elämä virnisti leveällä hymyllään.
2010 olikin sitten jo täyttä kuravelliä. Pahassa olossa vellomista, itseinhoa, tuskaa, surua ja ylipäätään tunteiden äärilaitojen loimotusta.
Laidalta toiselle
Jos jotain on tasan vuodessa muuttunut, niin tunnemittariston lukemat. Kun vuosi sitten tuntui, että kaikki tunteet hyvistä huonoihin olivat vahvistuneet ja pinnalla enemmän kuin koskaan, nyt tuntuu täysin toisenlaiselta. Kaikki tuntuu kuin vedellä jatketulta, laimennetulta kylmältä kahvilta.
En oikein vieläkään tiedä miten tästä tunneraajarikkoisuudesta pitäisi ajatella. Toisaalta olo on mitä mainioin ja ehein, toisaalta tuntuu siltä, kuin tässä olisi koira haudattuna.
Tunneasioita on kuitenkin hankala arvioida kylmällä järjellä rationaalisesti. Niitä voi havainnoida ja yrittää tulkita, mutta nykytietämykseni ei riitä edes itsearvioon. Mitä taas tulee ulkopuolisiin arvioihin, olen saanut kuulla määritelmiä laidasta laitaan “normaalista väliaikaisesta tilasta” “oikeaan tunnevammaisuuteen”. Mene ja tiedä, eihän tästä ota erkkikään selvää.
Joulu?
Itse joulu kuitenkin taitaa mennä tuttuja reittejä, kuin omalla tutulla kiertoradallaan. On jotenkin suorastaan hersyvän ironista, että vaikka tunnesektorilla mentäisiin vihreästä punaiselle ja takaisin, tietyt piirteet eivät muutu. Eivät asenteeni joulua kohtaan, eivät tapahtumaketjut sen saralla, eikä oikeastaan mikään muukaan.
Näillä sanoilla, kohti valoisampaa kautta. Without frustration
With no master plan
With nothing left of the dream that began
If only we could see and live the dream
If only we could still believe the dream
Kappas, tässä sitä taas ollaan: tietyn syklin tutussa käännekohdassa. Tutussa kurvissa, joka joko merkkaa tietyn kierroksen alkua tai loppua, ehkä molempia. Olen ollut tässä kohdassa ennenkin, lukuisia kertoja. Olen kirjoittanut siitä, luultavasti liian monta kertaa. Mikäpä hänessä, eräänlainen osoitus juurikin tästä syklisyydestä, jonka olemassaoloa ei aina tunnu edes ymmärtävän.
Työ, rauha, tyhjyys
Uusi työni alkoi viikko sitten ja olen nauttinut siitä sen verran mitä olen ehtinyt tekemään. Se on tuonut mukavan rutiininomaisuuden takaisin elämääni, jota ehkä lomalla kaipasinkin. Sen myötä tietynlainen mielenrauha on löytynyt aivan uudella tavalla.
Mielenrauhan myötä on löytynyt tietynlainen tyhjyys. Autuus, välinpitämättömyys, merkityksettömyys.
Olen ehkä liikaa miettinyt (arvo)nihilismiä, kuoleman käsitettä ja buddhalaishenkisiä ajatuksenjuonteita. Viimeisen niitin arkkuun löi Arthur Schopenhauerin kirjojen lainaaminen kirjastosta. En ole vuosiin edes käynyt kirjastossa, saati lainannut mitään, ja nyt: päädyin ottamaan haltuuni “pessimismin filosofin” kirjoja.
Tuska on luovuuden polttoainetta
Hieman laiskasti lainaan itseäni väliotsikossa. Muistin aikoinani kirjoittaneeni aiheesta. Aika todellakin lentää, kun huomasin tuostakin ajatuksenjuoksusta olevan miltei pari vuotta.
Tämä sama tuskattomuuden tila on tietyllä tapaa löytynyt, ja se tuntuu paitsi vapauttavalta ja tyhjentävältä, myös hienoiselta taakalta. En tunnu saavan ajatuksesta kiinni, en löytävän otetta sanoista. Idea-aihioitahan on, miksen kirjoita niistä? En tiedä itsekään.
Kun ei mikään asia piinaa, tai ainakaan tarpeeksi paljon, on vaikea tarttua valituksen sulkakynään ja antaa musteen laulaa itkuista virttään. Toisaalta, miksi pitäisikään valittaa, tilittää, avautua? Ironista kyllä, ihmiset lukevat mieluummin suru-uutisia ja itkua kuin auringonpaisteista hehkutusta ja ilon sateenkaarisanomia.
Mitä sitten?
Jos johonkin välitulokseen olen tullut, niin siihen, ettei millään oikeastaan ole mitään merkitystä. Elämä on yksi hassunhauska kosminen vitsi, tai peli, jota pelaamme. Toiset kyllästyvät koko peliin ja iskevät kortit pöytään omasta tahdostaan. Loput sitten häviävät omaa aikaansa, yksi kerrallaan. Vain se on varmaa, että jokaiselta peli loppuu joskus.
Millään tällä ei kuitenkaan ole minkään valtakunnan suurempaa merkitystä pidemmällä aikavälillä. Kun tämän asian hyväksyy, on ehkä hieman helpompi olla ja hengittää. Antaa mennä vaan. Hedonistisesti tai askeettisesti, ei silläkään väliä. Kunhan viihtyy. Kunhan nauttii. Kunhan pelaa. Loppuun asti.
Jälleen on yksi vuosi pulkassa, joskin vielä tätä kirjoittaessa on muutama tunti tätä vuotta jäljellä. Tällä kertaa olen ajoissa kuluneen katsastelussa ja hoidan homman alta pois heti kärkeen.
Mitä jäi käteen?
Mennyt vuosi oli pääosin varsin hyvä, oikeastaan erinomainen. Olin sydänjuuria myöten rakastunut suurimman osan ajasta, seurustelin onnellisesti ja romantiikka kukoisti. Jos ei muuten, niin ainakin sujuvan yksipuolisesti. Tuota iloa vuoden 2010 puolella kesti noin kymmenisen kuukautta, ja vaikka muutamia kyyneliä ohessa vuodatettiin, voi jo pelkän matematiikan valossa katsoa, että hommassa päästiin voiton puolelle.
Työasiat tulivat hoidettua, ja ilmeisesti pääosin vielä hyvin, kuten loppuvuodessa ilmoitettu ylennys & palkankorotus antoivat ymmärtää. Ensi vuosi näyttää taloudellisesti siis entistä paremmalta, joten sillä saralla asiat ovat hyvällä mallilla.
Treeni kulki, jotain tuloksiakin ilmeisesti tuli ja painoakin on kertynyt hyvässä mielessä viime vuoteen nähden. Vaikka aivan yhtä nousujohteista ei ole kehitys tänä vuonna ollut, kuin viime vuonna, ei tälläkään saralla ole syytä valitukseen. Uusia jippoja jäi taskuun myös brassijutsun puolelta, joka opetti Kärmekselle painin, lukotuksen ja kuristuksen saloja. Hienoja taitoja, vaikken kisaurheilusta vieläkään omakohtaisesti välitä.
Musiikin puolella 2010 ei vetänyt aivan vertoja vuodelle 2009. Tämä johtuu osittain paitsi siitä, että viime vuosi oli järjettömän kova, myös siitä, että 2010 näitä mestariteoksia tuli yllättävän vähän. Muutama todella kova levy kuitenkin, joten valittaa ei kehtaa siitäkään. Ja tulihan sitä nähtyä mukavia festareita ja muita keikkoja, joten siinäkin mielessä musavuosi oli ihan onnistunut.
Matkustelut jäivät kotimaata lukuun ottamatta vain Amsterdamiin, mutta se reissu sitten oli sitäkin parempi – kuten matkakirjoituksiani lukeneet tietävät. Sinne kelpaisi lähteä toistekin nauttimaan maan ja kaupungin antimista.
Kirjoitettua tuli suhteellisen paljon, niin musiikin kuin blogin osalta. Varsinaiset kirjoitusprojektit onnistuin miltei täysin hyydyttämään, ihan jo ajankäytön vuoksi, mutta katsotaan jos nykyinen elämäntilanteeni olisi sille suopeampi. Mitään tyhjiä lupauksia en lähde kuitenkaan antamaan.
Hyviä pelejä ja elokuvia tuli myös tukkukaupalla, tai ainakin enemmän kuin allekirjoittanut ehti kokemaan. Loppuvuodesta ulostunut Cataclysm oli NFL-penkkiurheiluharrastustani katsoen huono ajankohdan puolesta, mutta sitäkin parempi kariutuneen parisuhteen kannalta katsoen. Milläpä sitä itseään piristämään jos ei eskapismilla, sano.
Kaikkiaan vuosi 2010 oli varsin hyvä. Sanoisin, jopa erinomainen, jos ei tuota loppuvuoden kriisiä olisi tarvinnut mahduttaa kuluneen vuoden puolelle.
Mitä edessä?
Uusi, isompi asunto, uudet työkuviot ja parempi palkka. Siinä ne selkeimmät suunnitelmat ja tiedossa olevat kuviot ensi vuodelle. Lisää treenaamista ja samalla haistelen minulle uusien kamppailu- ja itsepuolustuslajien tarjontaa kotikaupungissani Turussa. Vielä olisi pari viikkoa aikaa miettiä löydänkö itseni Defendon peruskurssilta vai harkitsenko muita vaihtoehtoja.
Salitreenit ja muut puuhastelut saavat jatkua entiseen tapaansa, ja Super Bowlin myötä saan lopettaa minua jo kyllästyttävän massakauteni. Kymmenen kiloa on plussaa tullut kesästä ja se tuntuu ympärille makkarankuoren tavoin puristuneissa vaatteissa. Monet tuttuni eivät meinaa edes uskoa painoani pelkän ulkonäköni perusteella. Otan sen kohteliaisuutena.
Mitä tulee kaikkiin muihin menoihin, aika näyttää. Naisrintamalla olisi kiva saada vipinää, mutta jotenkin kaikki yrittäminen tuntuu niin turhauttavalta. Joko tässä törmää vääriin ihmisiin, tai sitten suorastaan vääränlaisiin ylipäätään.
Ei sillä, yksinkin on hyvä olla, mutta jotain jää silti puuttumaan. Mitäpä sitä kieltämään. Ei tässä enää olla alta parikymppinen pojankloppi, jonka mielestä ajatus yksinäisenä cowboyna ratsastamassa kohti auringonlaskua ei ollut lainkaan hassumpi ajatus. Olihan se nuorena niin, enää ei niinkään.
Vaan ei stressiä: elonvirta vie eteenpäin kuin Styx-joki konsanaan. Näillä sanoilla parempaa uutta vuotta itse kullekin vuonna 2011.
Olen ottanut tunnetasolla turpaan noin kolme kertaa kuluneen neljän kuukauden aikana. Tarkoitan siinä mielessä turpaan saamista, että itkua on saanut vääntää, sydän on saanut iskua ja potkua, eikä homma ole muutenkaan mennyt sen parhaimman kaavan mukaan. Jospa kolmas kerta toden sanoisi, ja nyt voisi keskittyä selviytymiseen.
Olen taistellut kaksin käsin itsesäälissä rypemistä vastaan, koittanut pistää kampoihin sille tunteelle, että olen häpeällisen tyhmä näissä asioissa ja olen antanut tulla johdatetuksi kuin sokea pimeässä. Olen antanut oman kiltteyteni ja myötätuntoni, mutta myös sydämeni, ottaa ohjakset käsiinsä, ja sen myötä olen käynyt pohjalla kerran jos toisenkin, naama mudassa ja tunnetaso ruhjeilla.
Olen ollut niin herkässä tilassa, että jopa olalle taputukset, tsemppaukset paremmasta ja lupaukset selviytymisestä ovat saaneet minut kyynelten partaalle. Puhun nyt niistä ystävistä, jotka ovat oikeasti olleet jelppimässä minua pois tuosta itsesäälin, häpeän ja kunniattomuuden tunteen suosta. Saan vieläkin niellä kuivaa kurkkuani, näitäkin sanoja näpyttäessäni, vaikka ilma alkaa jo tuntua paremmalta. Aivan kuin olisin jossain henkisessä keuhkokuumeessa.
Feenikslintu
Myyttinen tulilintu, Feeniks on muinainen jälleensyntymisen symboli. Sen muodot ovat vaihdelleet tarinoista ja sen versioista toiseen, mutta yhteistä näille on kuolema ja uudelleen syntyminen. Jotta voi syntyä uudestaan tai uusi lintu ylipäätään, vanhan täytyy kuolla. Joissain tarinan variaatioissa jopa entistä voimakkaampana versiona kuin edeltäjänsä. Tämä tila on myös minulla vahvasti edessä. Mitä, miten, koska? Aika näyttää.
Takaiskuja tulee jokaiselle. Siinä ei ole mitään uutta tai ainutlaatuista. Jokainen kokee tarinansa yksiöllisesti ja ainutlaatuisesti, eikä sitä kukaan muu voi koskaan täsmällisesti samalla tavalla ymmärtää. Voi kokea empatiaa ja päästä lähelle sitä tilaa, jossa toinen on, mutta jokaisen henkilökohtainen tragedia ja tunteiden myrsky on viime kädessä aina yksilöllinen, uniikki tarinansa. En oleta, että kukaan täysin ymmärtää minua, enkä minä heitä, mutta teen parhaani.
Vaikka kuinka haluaisin, minäkään en aina jaksa tai pysty olemaan vahva. Toisinaan sitä vain tarvitsee muiden jeesiä ja tukea. Olenkin kiitollinen siitä, että minullakin on ystäviä, jotka tämän ymmärtävät.
Alan hiljalleen tuntea, kuinka siipeni alkavat vahvistua ja usko omaan itseen palautua. Ehkä kaikki ei sittenkään ollutkaan minun vikani. Ehkä edessä ovat paremmat tuulet.
Loppuun vielä kipale, joka hyvin muistuttaa siitä kuinka kenelläkään ei ole yksinoikeutta suruun ja masennukseen, vaikka joskus siltä tuntuukin.
There’s a cold wind in the winter of my mind
A season that lasts through all changes in time
I try so hard sometimes
I wish there was a raincheck on tomorrow
Not ready to deal with what I don’t wanna find
Struggling alone, just to hold on
I just wanna know why is it me
In a tear there is a message from the heart
Detached from the goodit’s a hope gone astray
I cry so hard sometimes
Too scared to think what what will bring tomorrow
Already much more then I can handle today
I can’t breathe, suffocate as I’m buried by hate
And so sadly I learn there’s no justice to fate
I just wanna know why is it me
Losing the race with thoughts out of place
I just wanna know why is it me
You ain’t got a monopoly on sorrow
You know plenty nas made it my way
You ain’t got a monopoly on sorrow
There’s plenty that feel just the same
There’s a pain so insane that I fight but can’t tame
And my mind battles on as my body lies lame
I can’t feel the feel but I feel like it hurts
I can’t feel the feel but I feel like it hurts
I can’t feel the feel but I feel like it hurts
Hurts hurts
And I know that I know I don’t know if I know if
It just would stay clear then I’d see and I’d go
I just wanna know why it’s me
Ain’t got a monopoly on sorrow
You, you, you ain’t got no, no you ain’t got no,no
You ain’t got no, no, you ain’t got no, no
There’s no monopoly on sorrow
No monopoly on sorrow
No monopoly on sorrow
No monopoly on sorrow no no no
You ain’t got no no no, you ain’t got no no no
You ain’t got no no no, you ain’t got no no no
No monopoly on sorrow
Monopoly on sorrow
Monopoly on sorrow
No no no no no
You ain’t got no, no no no
You ain’t got no, no no no
You ain’t got no, no no no
You ain’t got no monopoly on sorrow
En tiedä mistä aloittaisin. Olen niin sanotusti henkisesti sekaisin, tunnetasolla. Takana on viikonloppu viihteellä, pääosin onnistuneesti. Olen loikannut dekadenssin poluille ja ottanut tietoisen askeleen välinpitämättömyyden ja hedonismin puolelle. En ole tehnyt mitään sellaista, mikä kaduttaisi. En mitään sellaista, mistä olisi syytä potea morkkista. En ole tehnyt mitään varsinaisesti kyseenalaista. Tai ehkä olenkin, mutten mitään pahaa, ikävää tai kamalaa. Minun henkinen perikatoni johtuu muista syistä.
Emotionaalinen krapula
Koska olen sekavassa mielentilassa, tekstini saattaa vaikuttaa normaalia vaikeaselkoisemmalta. En yritä pyytää anteeksi tai tarjota tekosyitä, tarjoan vain eräänlaista selitystä vuodatukselleni. Alustan vielä tekstiäni sillä, että olen miettinyt paljon mistä voin, haluan ja “saan” kirjoittaa. Koen ulkopuolista painostusta siitä, mitä “saisin” kirjoittaa, ja koen tämän eräänlaiseksi sensuuriksi. Ihmiset eivät halua päätyä blogiini, mutta muitahan saa tietysti tarkkailla. Tai asian voisi myös ilmaista niin, että mitä vaan ympäripyöreää saa kirjoittaa omasta elämästään, kunhan sieltä ei löydä itseään. Jos tämä koskee teitä jotain rintaanne, katsokaa peiliinne. Minä olen itkenyt jo tarpeeksi itseni vuoksi.
Olen totta puhuen itkenyt tänään enemmän kuin yli pariin vuoteen. Olen tainnut itkeä näin paljon viimeksi viimeistä edeltävän parisuhde-eroni kohdalla. Se oli hetki, jolloin matto vedettiin jalkojeni alta ja lujaa. Täysin puun takaa, kuin housut kintuissa. Jos on lukenut blogiani tuolloin aikoinaan (elo-syyskuussa 2008), ehkä jopa muistaa mitä tarkoitan. Mutta miksi siis itken nyt? Mikä pudotti minut pilvistä kesken ilmavan nousukauden?
Minua tavallaan painostettiin ja/tai pyydettiin, etten kirjoittaisi “muista”, mutta parisuhteista on hankala kirjoittaa sillä tavalla, ettei toinen näkyisi kuvassa mitenkään. Yritän kuitenkin.
Kun erosin parisen kuukautta sitten, otin eron ilmeisen kevyesti. Vuodatin vähän kyyneliä, mutta koska ero ei tullut täysin yllätyksenä, siihen oli helppo asennoitua. Näin luulin. Olin toisaalta saanut eroon jo hyvän valmistautumisharjoituksen elokuussa, kun edesmenneen parisuhteeni toinen puolikas muutti ulkomaille. Aikomuksemme oli tuolloin erota ja katsoa tilannetta uudestaan, kun hän tulee Suomeen takaisin. Näin tavallaan teimmekin. Siinä kohdassa taisin tehdä ensimmäisen virheeni. Mutta minä olen ottanut opikseni, että tunteita pitää seurata, jos tunne-elämää haluaa. Liika rationaalisuus tappaa mahdollisuudet romantiikkaan ja toimiviin parisuhteisiin. Näin olen asian ymmärtänyt. Niinpä suhteemme palasi ennalleen ulkomaatapauksen jälkeen. Kaikki oli valtakunnassa hyvin.
Iloa ei jatkunut kovinkaan kauaa, sillä kuten sanottua, ero kuitenkin tuli parin kuukauden sisään paluusta. Sain tästä asioiden kulusta katalan muistutuksen tänään, kun sain erään käsityötilauksen tilausvahvistuksen. Olin tilannut tuon korun syyskuussa tuolloiselle tyttöystävälleni, koska hän moisen halusi. Ajattelin siitä hänelle lahjaa. Sain kuitenkin kuulla, että käytetyistä materiaaleista johtuen tilaus tulee viivästymään, koska materiaalien pitää kuivua. En tiedä oliko viivästykselle joitain muitakin syitä, mutta ne ovat sivuseikkoja. Erokin ehti tulla välissä ja ajattelin, että koru tulee jos tulee. Tänään sain siitä vahvistuksen. Ironista, sikäli, että itkeminen oli vielä edessä.
Ristiriitoja
En luonnollisestikaan “saa” kirjoittaa muista, kuten jo aiemminkin sanoin. Tähän väliin on pieni anekdootin paikka. Tapahtui Oulussa viime kesänä, Jalometallissa tarkemmin sanoen. Tuolla reissullahan olin exäni että kavereideni kanssa pyörimässä ja nauttimassa musiikista. Siellä olivat ilmassa myös merkit silloin edessä olevasta erosta, tai siitä tulevasta tilanteesta. Reissu meni kuitenkin hyvin, eikä siellä ryvetty ikävissä asioissa. Tätä kyseistä asiaa en olisi kuitenkaan muistanut ilman ystäväni muistutusta, joka tänään joutui kuuntelemaan sydänvereni vuodatusta.
Erään festaripäivän jälkeen käydessämme pizzeriassa tytöt kävivät keskustelua miesten sukupuolielimistä. Tietyn miehen tietystä paketoinnista, tarkemmin sanoen. Siinä samassa sitten taisi selvitä, että samaa keskustelua on käyty myös meikäläisen rakkauden keihäästä. Me miehet taisimme olla siinä hieman ihmetyksissämme, että miten nyt näin, mutta kuulemma muiden yksityisasioista saa ja pitää voida puhua. Tavallaan ymmärrän. Eihän monissa asioissa ole mitään harmillista tai ikävää. Ja varsinkin jos anonyymisti puhutaan.
Mutta kun sitten samoilta ihmisiltä tulee nyrpeyttä sen suhteen, että heistä vaan ei saisi puhua, kirjoittaa tai mitä tahansa. Aistinko hienoista tekopyhyyttä? Ristiriitaa? Kaksinaamaisuutta? En minä tiedä miksi tuota pitäisi kutsua. Mutta jotain mätää tuossa kuitenkin on. Ei sillä, en minä hae hyvitystä enkä kostoa.
Mutta koen, että saan kirjoittaa mistä haluan. Jos joku teistä tai jostain muusta loukkaantuu, olen valmis ottamaan riskin. Jos tulen ampumaan itseäni jalkaan vain siksi, että haluan pahan oloni pois koneistosta ja kirjoitan siitä avoimesti, olen valmis ottamaan senkin riskin. Jos jokin “kaverisuhde” tulee menemään sen takia vituiksi, että joku löytää itsensä tekstistäni, aiheetta tai aiheellisesti, eikä kykene sitä keskustelemalla selvittämään, sellainen kaverisuhde saakin mennä vituiksi. Sillat saavat palaa jos siihen kerran on aihetta.
Kungfutsen sanoin:”Älä ystävysty ihmisten kanssa, jotka eivät ole sinua parempia.”
Kohtalokas puhelu
Mistä tämä kaikki vuodatus sai sitten alkunsa? Yhdestä puhelinkeskustelusta. Tuo puhelinkeskustelu, tämän muuten kovin lennokkaan viikonlopun jälkeen, sai minut särkymään. En ole itkenyt näin paljon varmaan yli pariin vuoteen. Minulle tuli niin sanottu “fall from grace” -tunne. Raamatullisessa kontekstissa tämä tulkitaan myös syntiinlankeemuksena. Kyse ei ole tässä kohtaa siitä, vaan sanonnasta, joka tarkoittaa muun muassa maineen, kunnian tai statuksen menettämiseen. Omalla kohdallani tämä tuntuu lähinnä emotionaaliselta, miltei häpeälliseltä pakkolaskulta. Kuin lentokone törmäisi maahan. Tai enkelin maahansyöksyltä siipensä menettäneenä, jos raamatullinen kielikuva sallitaan.
Puhelinkeskusteluun yksityiskohtiin menemättä, opin ymmärtämään missä tilanteessa mennään. Ymmärsin jälleen kerran, että olen parempi lukemaan ihmisiä ja asioita rivien välistä kuin itsekään aina muistan, saati miten muut asian tuntuvat ymmärtävän. Tajusin juuri tuon keskustelun myötä missä tilanteessa olinkaan exäni kanssa. Eroni ei ollutkaan ikinä ollut niin läpi käyty osaltani kuin olin kuvitellut. Olin luullut saaneeni hyvän irtioton häneen ja seisoneeni täysin omilla jaloillani mitä tulee tunne-elämään ja ylipäätään sinkkuna olemiseen. Tilanne on siksi monimutkainen, koska kuten monet ystävämme tiesivät, meidän tilanteemme oli eräällä tavalla avoin. Olemme kuitenkin olleet paljon tekemisissä eron jälkeen, kavereina ja hyvässä hengessä.
Tuo puhelinkeskustelu selvensi kuitenkin minulle sen miten lopullinen eromme on. Ei sillä, ettenkö olisi sen sitä tiennyt olevan rationaalisesti jo siitä asti, kun päätimme erota, mutta tunnetasoni oli eri mieltä. Kun vihdoin ymmärsin, ettei minulla enää oikeastaan ole mitään merkittävä jalansijaa hänen elämässään, tunnetasolla maailmani tuntui romahtavan. Tajusin olevani yksin. Ymmärsin, etten ole mitään muuta kuin exä muiden joukossa.
Tein ehkä alkujaankin virheen ylläpitäessäni tätä lämmintä kaverisuhdetta häneen eron jälkeen. Olimme kuitenkin molemmat sitä mieltä, että yhdessä on silti kivaa, vaikka erosimme, joten miksi ei. Rapsutimme molemmat toistemme selkää, niin sanoakseni. Yhteiset edut, mutta ei velvollisuuksia. Mutta oli vain ajan kysymys kunnes se muuttuisi. Kun toinen jäisi jonkun toisen, kiinnostavamman, varjoon. Siinä tilanteessa jompikumpi tulisi jäämään kuin nalli kalliolle. Vaikka siihen osaisi varautua, se silti tuntuu nyrkiltä kasvoissa, johon myöskin osaa tietyissä tilanteissa varautua. Emotionaalinen kipu on kuitenkin hankalampi käsitellä.
Puhelun lopussa murruin ja itkin. Lyhyt itku meni ohi, ja puhelu vihdoin loppui. Mutta se oli vasta alkusoittoa sille tunnetason myrskylle mitä olen käynyt läpi viime tunnit. Olen yrittänyt purkaa pahaa oloani vuodattamalla, keskustelemalla, kuuntelemalla musiikkia, sekä tietysti tätä tekstiä kirjoittamalla. Rationaalinen puoli ei toimi täysin, vaikka toisaalta ymmärränkin tilanteen ristiriitaisuuden ja nurinkurisuuden. Emotionaalinen puoli vuorotellen tokenee ja murtuu uudestaan. Olen/olin sanalla sanoen paskana. Aikamuodotkin näyttävät heittelehtivän miten sattuu.
Ja minä en, muka, “saisi” kirjoittaa näistä tunteistani. Haistakaa… Tervetuloa minun saappaisiini. Koittakaa. Jos ette ole kokeneet tätä, suosittelen kokeilemaan. Se opettaa. Kuten joskus tästä kirjoitin Siperian pikakurssi -tekstissäni.
Loppukaneetti
Osain odottaa tätä tilaa, mutta toivoin ehtiväni pois vesisateen alta ennen kuin se iskee. Ehkä toivoin, että minä, jätettynä osapuolena, selviän tästä tilanteesta pois rationaalisesti pohtien ja aiemmista oppineena. Ja aiemmin näitä tunteita läpi käyneenä. Ja paskat.
Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä kovemmaksi, mutta myös herkemmäksi olen tullut. Ehkä, kuten ystäväni tätä kommentoi, “Ehkä sun tunteet on tavallaan suurentuneet tai jotain. Syventyneet. Kuten ajattelukin.” Minusta on tullut herkempi, tunteellisempi, ehkä myös romanttisempi. Tuntuu, että erot pahenevat vanhetessaan, vaikka voisi kuvitella toisin päin. Ja samalla minusta tuntuu, että noita syviä tunteita on vaikeampi löytää nykyään kuin ennen. Vaan kun kolahtaa, kolahtaa kovaa.
Sanani alkavat loppua. Paine alkaa helpottaa. Sen myötä ruokahaluni alkaa palautua. Palaan varmaan asiaan vielä uudestaan, näillä asioilla kun ei ole tapana olla kerralla ohi. Sopivasti vuoden synkin juhla – joulu, valonjuhla, yule – on vielä edessä. Sen myötä minulla on kohtaaminen suurimman demonini kanssa. Loppuun vielä laitan kappaleen, jonka sanoitukset aiheuttivat minulle jotain liki ainutkertaista; ne saivat minut herkässä mielentilassa itkemään, ja vieläpä täysin yksin. Isken sanoitukset mukaan selventämään. Ei ole helppoa miehen tuntea itseään heikoksi.
And for one second, I lost my head
And for one second, I wished you were dead
And for one second, you wish that you were here all alone
Hold back the tears that could fall for me.
And for one second, I lost my breath
And for one second, I cherish that you said
And for one second, it seemed that I was here all alone
Hold back the tears that could fall for me.
And for one second, I understand
And for one second, my life was in your hands
And for one second, you wish that you were here all alone
Hold back the tears that could fall for me.
They fall alone
Otsikostani huolimatta en suosi anglismeja kirjoitetussa kielessä, vaikka puhekielessä ne ovatkin tapauskohtaisesti hyväksyttyjä ja tarpeellisia, joskus jopa haluttuja. Mutta ehkä tässä tapauksessa on parempi käyttää niitä itse ytimeen pureutuvia termejä kuin huonosti tekstiin sopivia, ontuvampia korvikesanoja.
Pohdin tässä eräänä kylmänä syyspäivänä elämääni, rutiinejani, sen kaiken järkeä ja merkitystä. En niinkään kuitenkaan itse elämän tarkoitusta, vaikka se varsin läheltä liippasikin. Siihen tulokseenhan päädyin jo parikymmentä vuotta sitten, joka tietysti oli vain parin vuosituhannen takaista toistoa, vaikkakin oman logiikan kautta uudestaan oivallettuna.
Kun pyörittelee ajatuksia elämästä uudestaan ja uudestaan, ja siinä samalla kyseenalaistaen oman elämänsä järkevyyden, sitä saattaa toisinaan ahdistaa ymmärtäessään kaiken merkityksettömyyden, jos ei nyt muuten, niin ainakin isolla mittakaavalla katsottuna. Kun työ, ja jopa harrastukset ja ihmissuhteet, tuntuvat lähes merkityksettömiltä ilmiöiltä ja tapahtumilta, paitsi ohikiitävinä hetkinä, onko ihme jos ihmiset sekoavat, tappavat itseään tai vähintäänkin ajavat itsensä hedonismin pyörteisiin kiihtyvällä vauhdilla?
Tai ehkä ihmiset eivät vain pohdi näitä asioita niin paljon. Ehkä senkin estää monen kohdalla jonkinlainen itsesuojelumekanismi, eikä niinkään älyn puute. Tai kuten monella ystävälläni ja tutullani taitaa asian laita olla: monia ei lopulta taida filosofia kiinnostaa hippasen vertaa. En tee siitä itselleni ongelmaa. Voinhan aina pohtia asioita yksin, tai ainakin niiden harvojen, hyvien poikkeusten kanssa.
Olemasaolon taakka
Mitä minä sitten mietin? Kaiken merkityksettömyyttä, ohikiitävyyttä, elämän kuolemista ja ikuista sykliä. En ehkä näin selvästi jäsennettynä, mutta kuitenkin. Eivätkä tällaiset ajatukset johdu siitä, että elämässä olisi jonkin huonosti, tai että potisin jotain syysmasennusta tai että kaipaisin jonkin sortin elämäntapamuutosta. Ei mitään noin tavallista ja arkista. Itse asiassa minua ei vaivaa yhtään mitään. tai jos vaivaakin, en ainakaan tiedosta sitä. Ehkä tämä on enemmänkin jonkinlaista kolmenkympin kriisin jälkiaaltoilua. Kun toisinaan sitä vain havahtuu, ettei tässä touhussa oikeastaan ole mitään järkeä. Että kaikki on vain toiston toistoa toistamisen päälle.
Heräät, menet töihin, tuhlaat vapaa-aikasi milloin mihinkin, painut pehkuihin, ja aloitat taas alusta. Tai vielä kyynisemmin alleviivattuna: käytät aikaasi ruoan hankkimiseen, sen tekemiseen ja syömiseen – monta kertaa päivässä. Käyt tarpeillasi tyhjentämässä kroppasi kuona-aineista. Näiden välissä sitten tuhlaat aikaasi ja rahojasi Maslowin tarvehierarkian portaisiin kolme, neljä ja viisi. Olet ehkä onnellinen toteuttaessasi itseäsi johonkin luovaan, tai katsot telkkarista suosikkisarjaasi. Välillä turhaudut sosiaalisista ja seksuaalisista paineista, joita sitten ehkä mahdollisesti ehdit ja kykenet hoitamaan. Helvetin hienoa. Suorastaan hypin ilosta kaiken tämän yhdentekevyyden edessä. Ja mikä merkitys tällä kaikella on tällä planeetalla? Ei mikään.
Huudat epätoivoissasi, että ihmiskunta on! Teet lapsen, teet niitä pari lisää ja kasvatat perheen. Hankit koiran ja luot sille elämäntarkoituksen. Vanhenet, kuolet ja lapsesi jatkavat perintöäsi, olettaen, että ne elävät riittävän terveellisesti jatkuvasti lihoavan ja päihdekeskeisemmän maailman kaaoksessa. Ja sama sykli jatkuu. Luultavasti niin kauan, kunnes maailma tuhoutuu. Ja mikäli ihmiskunta ei ole ehtinyt siihen mennessä tältä pallolta pois, se on voi voi ja good riddance.
Onneksi sillä kaikella oli merkitys.
Hedonismin henkäys
Onko siis ihme jos huudan hedonismin nimeen äänettömästi ja elän jossain kreikkalaisen draaman fiktiivisessä maailmassa, ja luultavasti vielä traagisesti kuollen? Ehkä kuolinvuoteillani vuodatan jotain latteuksia ja kuuntelen viimeisen kerran jonkin lukemattomasta määrästä suosikkibiisejäni. Tai ehkä kuolen jossain merkityksettömässä paikassa, yksin. Se on oikeastaan siinä kohtaa ihan sama olenko onnellinen vai onneton, tai olinko sitä elämässäni. Se on siinä vaiheessa game over. Peli on ohi.
Elämä on parasta aikaa juuri nyt. Älä tuhlaa sitä tyhjänpäiväisyyksiin, sillä jokainen päivä voi olla se viimeisesi, ja tämä biisi liittyy juuri siihen.
Aloitin tällä kertaa kirjoittamaan blogia hieman oudoissa olosuhteissa. Olin kuntosalilla treenivaatteet päällä, hikisenä treenaten ja sarjojen välillä kirjoittaen. En ole ajanut partaani tai viiksenalkujani yli viikkoon ja näytänkin lähinnä maantierosvolta. Ajatus kuitenkin kulkee liukkaasti, joten kirjoittaa pitää, kun siihen on mahdollisuus.
Olen oudossa tilanteessa myös suhderintamalla. Olen nimittäin elämäni ensimmäistä kertaa parisuhteessa, jonka viimeinen käyttöpäivä on jo tiedossa, ja sen myötä myös eropäivä.
“Hyvää syntymäpäivää!”
Melko tarkkaan kaksi vuotta sitten sain elämäni surkeimman (myöhästyneen) syntymäpäivälahjan. Kauemmin blogiani lukeneet varmaan muistavatkin tarinan, ja jos jotain vielä moinen historia kiinnostaa, siitä löytyy tilitystä elo-syyskuun 2008 ajankohdalta. Pähkinänkuoressa: silloinen tyttöystävä veti maton alta täysin yllättäen, valehdellen tietysti, pettämisestä puhumattakaan. Ei ole vaikea myöntää, että olen katkera siitä. Mutta se menneen talven lumista.
Tässä vuodessa on jotain samaa tuon tarinan kanssa. Tällä kertaa ei ole syytä katkeruuteen, ainoastaan suruun. Nyt ei ole kyse pettämisestä tai muusta sellaisesta paskasta. Tällä kertaa suhde soudettiin karille työsyistä, paremman puoliskon työpaikasta ulkomailla. Syy voi joillekin tuntua pinnalliselta, tai jopa huonolta, mutta itse ymmärrän perustelut ja syyt tähän eroon ja itse tilanteeseen. Se ei paljoa lohduta, mutta jättää ainakin paremman maun suhteesta ja sen lopusta kuin edellinen ero.
Millainen suhde, sellainen loppu?
Olennaisinta ei tilanteessa, tai tässä etenkään pohdinnassa, ole parisuhteen lopun syyt, vaan se, että ero(päivä) on jo tiedossa, mutta itse ero ei ole vielä “voimassa”. Kuulostaa ehkä kummalliselta tai hassulta ratkaisulta, mutta halu tällaiseen lopetukseen oli selvästi molemminpuolinen.
Yhteiset näkemiskertamme ovat käymässä vähiin. Koska elokuun loppu on lopullinen takaraja, puhutaan yhteisten näkemisten suhteen ehkä noin kahdesta-kolmesta kerrasta. Kuulostaa helvetin vähältä, sitä se toisaalta onkin, mutta tyhjää parempi kuitenkin. Nämä faktat ja tämä tilanne vetävät eittämättä mielen apeaksi, hyvistä puolistaan huolimatta.
Eräpäivän jälkeen
Mitä tämän kaiken jälkeen? En tiedä, se on suuri kysymysmerkki. Ehkä Serpent palaa tuttuun hankmoodymaiseen kaavaansa ja vetää päälleen dekadenssiviittansa, toteuttaen omaa itseään Platonin ideaopin hengessä. Vai kykenisinkö toisenlaiseen, kurinalaisempaan elämään, jossa en antaisi seksuaalisen draivini millään lailla hallita elämääni? Olisiko se mielekästä? Jos ei, miksi minun pitäisi rangaista itseäni? Olenko ansainnut tästä jotain rangaistusta ylipäätään? Vai tulisiko minun viettää aikaa niin sanotusti yksin ja käydä asiaa vielä lisää läpi? Onko asiassa ylipäätään enää mitään läpikäymistä?
Liian monta kysymystä, liian vähän vastauksia. Kun tietää itsensä läpikotaisin, haluista tunnetasolle, reaktioista järkiperäisyyteen, jopa filosofisiin syvyyksiin asti, ei vastaus ole ehkä lopulta kovinkaan vaikea. Jäljelle jääkin lopulta vain moraaliset ja eettiset pohdinnat mikä on “oikein” ja mikä “väärin” – tai onko sellaisia ylipäätään. Yksinhän tänne tullaan ja yksin täältä myös lähdetään.
Lukaisin taannoin mielenkiintoisen artikkelin hieman vanhemmasta Fightsport-lehden numerosta. Lehtihän käsittelee kamppailulajeja ja treenausta, sekä muita siihen liittyviä aiheita, aina ruokailusta henkilökuviin, lajihistoriikkeihin ja niin edelleen. Artikkeli, joka kuitenkin teki minuun syvemmän vaikutuksen, käsitteli mieltä ja ajatuksia. Kyse oli oikeastaan hyvin pitkälti perusasioiden ympärillä pyörivästä psykologiasta, aina häviämisen käsittelystä omien tunteiden ilmaisuun ja valittuihin asenteisiin.
Asiassa oli minulle vähän varsinaista uutta, mutta sen positiivissävyinen kirjoitus ja toisaalta avartava kuningasajatus oli se liha, johon nyt takerrun. Kirjoituksen tärkeimmän ajatuksen voi summata helposti: meistä jokainen on itse vastuussa omista ajatuksistamme, ja näihin lukeutuvat myös tunteet, asenteet ja reaktiot. Kuulostaako helpolta vai kenties pelottavalta?
Olet sitä miten käyttäydyt
Omien ajatusten suhteen ei sinänsä tunnu vaikea olla sinut, saati hallita niitä. On vielä suhteellisen helppo miettiä mitä sanoo ja miten käyttäytyy – ainakin niin kauan, kun kyseessä eivät ole voimakkaat tunteet ja opitut reaktiot, jotka tulevat suoraan selkärangasta. Tietysti kaikki liittyy aina asiayhteydestä ja tilanteesta, joten voimakkaat yleistykset ovat hankalia. Kuitenkin kaikenlaiset fobiat ja voimakkaat ennakkoluulot aiheuttavat reaktioita, jotka tulevat syvältä sisimmästä. Näiden hallitseminen onkin jo astetta hankalampaa, jossain määrin likipitäen mahdotonta.
Meidän käytöksemme ja tekomme kuitenkin määrittävät sen mitä olemme. Kun tähän ynnätään se, että olemme itse vastuussa tunteistamme ja reaktioistamme, on helppoa nähdä miten me piirrymme elävinä sosiaalisina olentoina muille ihmisille. Luuseriksi tullaan vain suhtautumalla asioihin kuin luuseri, aivan kuten voittajaksi tullaan vain käyttäytymällä kuin voittaja.
Vaikeuksien kautta voittoon
Olen synkistellyt joidenkin asioiden kanssa, jotka ovat osuneet niin sanotusti tuulettimeen parin viime vuoden aikana. Kun itsestäni on kerran kyse, niin luonnollisesti edessä on ollut vastoinkäymisiä tunne-elämän maisemissa, ei niinkään työ-, terveys- tai muut asiat -osastolla. Kun nyt tarkemmin miettii, niin ihmisten ongelmat taitavat ylipäätään liittyä vain joko työhön/rahaan, omaan hyvinvointiin fyysisellä tai henkisellä tasolla, ja tähän viimeiseen lokerikkoon mahtuvat myös tunnepuolen asiat.
Jatkaakseni itsestäni, on rehellisesti sanottava, etten oikeastaan ole viime vuosina – siis täysikäisyyden jälkeen – joutunut edes painimaan muiden merkittävien ongelmien kanssa kuin tunne-elämän tatamilla. Työ- ja raha-asiat olen aina osannut hanskata, eikä terveyspuolella ole ollut muita kuoppia kuin ne itse aiheutetut vammat tai jotain muuta pientä. Ne eivät ole koskaan hankaloittaneet elämääni. Mutta tunnesektorilla sattuu ja tapahtuu, vaikka kuinka se olisi myrskyämistä vesilasissa – kuten tekin tiedätte, arvon lukijat.
Mitä kuitenkin tulee näihin synkistelyihin tunne-elon puolella, niin näistäkin on selvitty, totta kai, ja voisinpa kai jopa sanoa, että kunnialla. Ei sillä, että sillä asialla voisi – tai olisi tarvettakaan – henkseleitä paukutella, mutta ihan näin havaintona kuitenkin. Asioiden käsittely vie kuitenkin aikansa, se on työlästä aivoille ja arvetta näistäkään tapahtumista ei koskaan selvitä. Ei ainakaan täysin.
Mutta jokaisen vastoinkäymisen kautta tulee ehta oppitunti. Nämä läksyt tulisi ottaa vastaan avoimin mielin ja positiivisella asenteella, sillä ne, toisin kuin voitot ja onnistumiset, opettavat meitä jokaista isolla kädellä. Nämä opetukset eivät ehkä tunnu mielekkäiltä, mutta näin ne jäävät paremmin mieleen, kuin poltettuna suoraan aivokuoreen. Näihin vastoinkäymisiin oikein suhtautumalla myös nousemme paremmin takaisin jaloillemme ja olemme valmiita kohtamaan elämän entistä paremmin, uusin silmin ja paremmin varusteltuina.
Musashin viisaus
Kuten Japanin ehkä tunnetuimman miekkamestarin Miyamoto Musashin sanotaan asian ilmaisseen:”Today is victory over yourself of yesterday; tomorrow is your victory over lesser men.” Toisin sanoen, vahvistumme päivä kerrallaan ja jokainen päivä on eräänlaista kamppailua itseä vastaan, mutta näin myös päivä kerralla tulemme vahvemmiksi, paremmiksi yksilöiksi.
Näin, kun ajattelemme positiivisesti ja optimistisesti myös vastoinkäymisiin ja haasteisiin suhtautuen, voimme aina tulla jalat edellä maahan – jos ei muuten, niin sitten edes polvet edellä asfalttiin.
Kuten viime kerralla mainitsin, on tämän moniosaisen muisteluturinoinnin aika tulla päätökseensä summa summarum -henkisesti.
Paljon on tapahtunut, hyvää kuin huonoakin, enemmän kuitenkin onneksi näitä ensimmäisiä asioita. Ja kuten tapana on todeta: epäonnistumisista oppii enemmän kuin onnistumisista, joten kaipa tässä kaikkiaan on eletty hyvää ja mukavaa eloa tuo viimeisinkin vuosikymmen.
Kun tarkastelen koko vuosikymmentä yhtenä sumana taaksepäin, kohtaan klassisen tilanteen: aika kultaa muistot. Moni negatiivinen tunne tuntuu ja ikävä muisto etäiseltä ja miltei jopa neutraalilta asialta jälkikäteen tarkasteltuna. Mitä pidempi aika on kulunut, sen merkityksettömämpi se on ja ehkä hyvä niin. Asioista kuuluukin päästä yli ja jatkaa matkaansa virheistä oppineena, haavoistaan parantuneena.
En silti tohdi väittää, etteikö monikin kuvailemani kokemus olisi jättänyt minuun jälkensä. Vaikka varovaisesti yritin, en saanut vanhoja haavoja auki ja vereslihalle muisteluiden myötä. Yritin palata moniin tunteisiin ja muistoihin, hyviin ja huonihin, mutta aivan liian moni tuntuu niin kovin etäiseltä, että miltei yhtä hyvin olisin voinut kokea nämä asiat hyvän elokuvan, kirjan tai pelin kautta.
Myönnän, olen jossain määrin se sama katkera mies, mutta yhä vakavamm lla
sävyllä kuin jo joskus nuorena miehenäkin. Eikä sillä, että se matkaani hidastaisi, mutta jälkensä on jokainen vastoinkäyminen jättänyt – eikä suinkaan aina huonossa mielessä.
Kiitän lukijaa, joka mahdollisesti jaksoi kahlata kaiken tämän läpi. En nimittäin lopulta tiedä kirjoitinko tämän kaiken enemmän itselleni vai mahdolliselle lukijalleni. Niin tai näin, tästä eteenpäin ja uuden vuosikymmenen merkeissä, hyvässä ja pahassa.