On perinteisen vapunjälkeispostasuksen aika. Ei sillä, että minulla oikeastaan olisi siitä mitään kerrottavaa. Tutkin kuitenkin huvikseni aiempia vapputekstejäni ja huomasin tietynlaisen toistuvan kuvion. On ollut sitä vaisua ja turvallista aikuisvappua, kun rälläykset ovat jääneet väliin. Ja sitten on ollut niitä toisia, ördäyspitoisempia.
Ei ehkä yllätä ketään, että tämä oli niitä rauhallisempia. Enkä valita. Tämä malli toimii minulle paremmin.
Ikä ei selvästikään tule yksin, sillä tietynlainen vaisuus tuntuu miellyttävän minua ördäämistä paremmin. Ja mikäpä siinä, kun itse voi valintansa tehdä. Asia, jota on oppinut arvostamaan vain enemmän ja enemmän vanhetessaan.
Too old, too cold
Sitä on myös huomannut muita mielenkiintoisia piirteitä itsessään iän myötä. Enää ei jaksa samalla tavalla vittuilla ja soittaa suutaan ihmisille kuin ennen. Toisaalta, jossain mielessä tuota tekee varmasti entistä viiltävämmin, kun sille päälle sattuu.
Olen pehmentynyt, sillä nykyisellään sitä tuppaa vaan pyrkimään tietynlaiseen mielenrauhaan, harmoniaan ja mukavuuteen. Ja kun sitten kohdalle sattuu noita mielensäpahoittajia, sitä ikään kuin nousevat vanhat piirteet pintaan. Mihin se koira karvoistaan pääsisi lopulta kuitenkaan.
Kun tästä on sitten seurannut sitä, että pyrkii ilkeilemään vähemmän ja enemmän keskittymään mukavien juttujen pariin, niin samalla huomaa myös omien odotustensa nousevan ihmisten suhteen. Kun niihin ei sitten vastatakaan… Nooh, pettyyhän sitä.
Hyvää ystävääni lainaten: ihmiset eivät pety asioiden todellisen tilaan, vaan omiin odotuksiinsa.
Lost for words
Ja kun ihmisiin pettyy, silloin oikeastaan vaan vittuilla takaisin. Tästä tavasta olen toki hiljalleen pyrkinyt pois ja ehkä päässytkin, mutta ääh: mitäpä sitä kieltämään, perusluonne ei vain muutu.
Olenkin viime aikoina tarkoitushakuisesti muuttanut käytöstä. Olen keskittynyt enemmän pelleilyyn, huonoon huumoriin ja jopa aina yhtä paheksuttavaan trollaamiseen. Olen koittanut miltä tuntuu provosoida ja trollata ihmisiä ihan tuulesta temmatuilla mielipiteillä, kärjistetyillä mielipiteillä ja muuten vaan huudellut typeryyksiä.
Olen miettinyt mitä ne muut saavat siitä irti, koska kerran sitä tekevät. Nyt olen alkanut hiljalleen ymmärtää.
Kun sitä turhautuu siitä, että yrittää olla asiallinen ja kenties ystävällinenkin, on se toinen vaihtoehto vain olla välittämättä. Ei onnistu minulta, enkä ehkä toisaalta enempää edes kaipaa kyynistymistä. Kolmas vaihtoehto, tuo yllä mainittu huonon huumorin, provosoinnin ja trollaamisen tapa – se onnistuu.
Tuon käytösmallin tulokset ovat oikeastaan olleet jossain määrin jopa yllättäviä. Paitsi, että ihmiset suhtautuvat tuollaiseen lopulta yllättävän kepeästi, se myös tuo viljeliälleen helpommin mielihyvää.
Mitä siitä jos joku hernenenä suuttuu ja poistaa FB-kaverilistalta? Ei haittaa, sellainen oli turhake muutenkin. Ja jos joku muu sattuu moisesta pelleilystä huvittumaan, aina parempi. Toimii niin sanotusti molempiin suuntiin.
Voisin vielä jaaritella arvaamattomuudesta ja ennalta-arvattavuudesta, ja kummankin puolen mahtavuudesta, mutta paskat, eiköhän tässä ollut taas paljon melua tyhjästä. Nykäistään loppuun vielä mainio Pink Floyd -renkutus, jossa sinänsä on myös varsin pätevät ja aiheeseen väljästi liittyvät sanat.
Okei, unohdetaan tällä kertaa suosiolla itseironia ja kaikenlainen sarkasmi. Käydään suoraan asiaan ja tilitetään vaihteeksi suoraan hermojen solmukohdasta; paikasta, jossa ärsyyntymisen impulssi syntyy ja muuttuu energiaksi, joka kuumentaa veret, harmaannuttaa hiukset ja pistää ihmisen laukomaan ikäviä sanoja.
“No vittu – yhyy!”
Olen lopen kyllästynyt kaiken maailman mielensäpahoittajiin. Juuri teihin, jotka vetävät hernettä nenään lähes mistä vaan asiasta. Ei vain silloin, kun siihen annetaan suoraan syytä vittuilemalla, vaan myös silloin, kun teitä paiskataan humoristisella letkautuksella.
Itse asiassa te kaikkien kovimmat mielensäpahoittajat vedätte herneet ja muut kasvikunnan antimet nenäänne myös silloin, kun teitä kehutaan.
Tulkitsette tietysti senkin vittuiluksi ja/tai sarkasmiksi, koska huono itsetuntonne ei voi käsittää sitä, että joku oikeasti vaikkapa neuvoisi teitä ystävällisyyttään tai pyrkisi olemaan sanoillaan kiva tyyppi vaikkapa lohdutuksen muodossa.
Jos vedit yllä olevasta tekstistä herneet nenään, kuulut juuri niihin, joita yllä kuvailin.
Luonnevammaiset
On luonteen vammaisuutta tai vähintäänkin luonteen heikkoutta loukkaantua ja pahoittaa mielensä joka helvetin asiasta. Osa pahoittaa mielensä jo pelkkien oletusten perusteella – ja vain siksi, ettei viitsinyt kysyä asian todellisen tilan perään. Nähdään demoneja sielläkin missä niitä ei ole.
Ja sitten on niitä peilaajia: jos huomautat heille jostain asiasta, joka koskee heitä, he vetävät peilin esiin ja toteavat “no etpä itsekään ole tällainen/tuollainen tai tee sitä ja tätä“. Siis pelaavat “pata kattilaa soimaa” -kortin. Eihän siinä mitään, mutta jos kommentoija X on idiootti ja vastaaja Y huomauttaa siitä, miten se muka tekee vastaaja Y:stä yhtään vähempää idiootin?
En epäile sekuntiakaan ettenkö olisi monenkin ihmisen mielestä itsekin melkoinen luonnevammainen. Sitä varmasti olenkin, mutta se ei (tässä yhteydessä) ole minun ongelmani.
Minä nimittäin koen, että (henkinen) loukkaantuminen on loukkaantujan itsensä vastuulla. Jos minä loukkaannun, se on minun ongelmani. Jos joku muu loukkaantuu, se on hänen ongelmansa.
En kuitenkaan väitä yllä olevalla ajatuksellani, etteikö sanojalla olisi vastuu sanoistaan. Totta kai on, mutta miten kuulija asian sitten ottaa vastaan, se on hänen valintansa.
Suoranainen vittuilu sikseen, mutta jos kaverillisesta, pahaa tarkoittamattomasta sarkasmista, huumorista tai ihan vaikka vaan ystävällisestä kommentista vetää herneet nenään, kenen vastuulla se on?
Ammattina anteeksipyytelijä
Jos jokaista sanottua asiaa pitäisi tässä elämässä pyytää anteeksi, ei tässä muuta ehtisi tekemäänkään. Kenties keskusteluiden aiheetkin pitäisi rajata noin suunnilleen vain säähän, ettei vain vahingossakaan sano mitään toista loukkaavaa.
Muuten voisin ehkä lisätä aiheeseen ruoankin, mutta näinä trendiruokavalioiden aikana siitäkin joku vegetapaus, paleosyöppö, karppaaja tai muu dieettaaja vetäisi itkupotkuraivarit, kun erehdyt sanomaan syöväsi jotain muuta kuin tuo toinen.
Niin ja aiheeseen liittyen: valioruoka > ruokavalio.
“No joko sä sait purkaa sun pahaa oloasi tarpeeksi?”
Joo, kiitos kysymästä – sain.
En saa kenenkään mielen pahoittamisesta kiksejä, mutta nyt alkaa vittu riittämään ihmisten jatkuva itku siitä ja tästä. Ihmisillä pitäisi vissiin olla oikeita ongelmia, jotteivat olisi aina helisemässä, kun joku “dissaa” heidän suosikkielokuvaansa tai sanoo eriävän mielipiteen suosikkiartististaan.
Ei mulla muuta tällä erää. Loput asiasta voinkin tiivistää alla lymyävään biisiin.
Fuck Off And Die
If you think my castle
Is built on sand
Well bring on the tides
You can fuck off and die
If you think my patience
Is ocean vast
Or river deep
You can fuck off and die
Fuck off and die!
Fuck off and die!
Fuck off and die!
Fuck off and die!
Fuck off and die!!
If you think my pain
Is well preserved
Then go ahead and try
You can fuck off and die
Näin kotona vietetyn lauantai-illan kunniaksi päätin aukaista blogini. Vilaisin koska olin viimeksi kirjoittanut, ja reilu viikkohan tuosta rupeamasta oli taas vierähtänyt. Mitä helvettiä?
Vastahan minä kirjoitin ja innolla kirjoitinkin: olin juuri tullut salilta ja vetänyt hyvät treenit. Olin kovassa kunnossa. Ainakin omasta mielestäni.
Siili nauloilla, kiitos
Tuli sunnuntai ja kurkussa oli olo kuin olisin syönyt siilin. Sepelikastikkeella ja nauloja juomaksi. Toki myös hengityselimistäni valui vihreän ja keltaisen liman lyömätön yhdistelmä. Olin vilustunut ja taas kipeänä.
Ookoo, onhan tässä näitä sairastelemisia nähty: yksi jos toinenkin kaveri on ollut milloin vain nuhakuumeessa, milloin influenssan kourissa. On liikkunut mykoplasmaa ja on ollut keuhkokuumetta. Oikeastaan, olenkin tainnut päästä melkoisen vähällä.
Silti, liikunnan puute, pään jumittaminen ja yleinen väsymys ovat kuitenkin väsyttäneet ja ärsyttäneet.
Ah, what’s the difference, I’ll die
In this sick world of mine
Sickman
Mitään ei oikeastaan ole tapahtunut viikon aikana, tai vaikka onkin, se ei siltä ole tuntunut. En ole edes kokenut, että mistään pitäisi kirjoittaa. Päällimmäisenä kun on ollut vain paraneminen.
Jotenkin elämän pienet ja isot murheet ovat tuntuneet merkityksettömiltä kaiken niiskuttamisen rinnalla. Enkä silti voi edes sanoa kunnolla sairastaneeni.
Vaikka tietyt asiat elämässäni ovat notkahtaneet parempaan suuntaan tai vaikka teknologia on hajoamisellaan aiheuttanut ärräpäiden irtoilua ja kolminumeroisten eurosummien väärään suuntaan liikkumista, on lopulta päällimmäisenä ollut vain yksi ajatus ja toive: toipua ja olla terve.
I can see the end is getting near
I won’t rest until my head is clear
Tunnekuollut-ko?
Kuin kaiken kukkuraksi, olen viime päivinä pohtinut omaa tunnevammaisuuttani ja -rajoittuneisuuttani. Aivan kuin olisin edistynyt asian suhteen jotenkin. Kuin olisin kenties sittenkin väärässä oman itseni suhteen.
Vai onko vain kevättä rinnassa ja hitaan paranemisen vääjäämättömyys luonut päähäni moisen illuusion? Mitä jos en olisikaan enää tunneongelmainen? Mitä jos osaisin taas ärsyyntyä ja ihastua, innostua ja vihastua?
En vielä pistä rahojani moisen puolesta, mutta toivossa on hyvä elää.
Laphroaig-lasini alkaa tyhjentyä ja kello hipoo pian yhtä. On lauantai-ilta ja istun kotona. Koneen äärellä, dark ambientia kuunnellen. Jotain on selvästi vialla. Määrään itseni pehkuihin keräämään voimia ja koittamaan levon parantavaa vaikutusta. Sickman out.
Kirjoitin viimeksi surkuhupaisasta touhuiluistani avoimin kortein. Koin, että olin typeryyttäni ajautunut tilanteeseen, jossa pääsin todistamaan ylistämääni pettymyksien paradoksia (“ihmiset eivät ole pettyneitä asioiden todelliseen tilaan, vaan omiin odotuksiinsa“).
Halusin tuoda tuon näpäytetyn puoleni esiin esimerkkinä ihmisen haavoittuvaisuudesta ja siinä samalla tuulettaa pääkoppaani ajatuksilta, jotka ovat tähän tilanteeseen minut tuoneet.
Halusin ikään kuin lyödä vielä itseäni rangaistukseksi siitä hyvästä, että olin mokannut. Olin erehtynyt luulemaan todeksi jotain epätodellista ja vielä ruokkinut omaa tunnepohjaani.
Olin hölmö. Olen sitä toki vieläkin, mutta olen saanut ansaitsemani opetuksen ja olen kiitollinen siitä.
Mokailun palkitsevuus
Olen monesti vuosien varrella hokenut, että epäonnistumiset opettavat onnistumisia paremmin. En ole vielä kertaakaan joutunut muuttamaan mielipidettäni. Ehkä hyvä niin, sillä näin kaikesta kurastakin on mahdollista nähdä niitä kuuluisia hyviä puolia.
Silti oma mokailu sylettää. Oma tyhmyys sattuu enemmän kuin muiden tyhmyys. En tiedä onko kyseessä joku luonnevika vai onko tässä joku pitkälle jalostunut ominaisuus, joka pistää itseään ruoskimaan. Mutta tiikerin on, itseäni lainaten, vaikea päästä eroon raidoistaan.
Nyt sitä taas opitaan, viimekertaisen kirjoitukseni hengessä, miettimään, että mitä sitten. Onko kurkussa oleva kova pala oman egon heijastus vai kenties omaa ylpeyttä?
Nöyrtyminen käy haavojen nuolemisesta ja sitten palataan takaisin omaan holviin muureja muuraamaan.
Tai kuten ulkomaalaisten sanonta käy:”Fool me once, shame on you. Fool me twice, shame on me.”
Toisin sanoen: montako kertaa pitää tulla pissityksi silmään ennen kuin tajuaa?
Vaihtoehtona katkeruus
Olen alkanut viime aikoina erakoitumaan henkisesti. Koen olevani tietyllä tavalla loppuun palanut. Olen kuitenkin tyytyväinen arkiseen elämääni.
Minulla on mukava työ, hyviä ystäviä, mukavia harrastuksia ja ylipäätään mukavaa tekemistä enemmän kuin ehdin tekemään. Mikä siis nyppii?
Ehken ole vielä valmis stoalaisuuteen. Ehkä pieni idealistinen liekki loimottaa jossain osassa sydäntä ja sitä toivoo olevansa väärässä kyynisen epäileväisyytensä suhteen. Voisiko sittenkin jokin voima, tapahtuma tai ajatus katkaista katkeroitumisen kierteen, joka johtaa norsunluutornin rakentamiseen ja muurien vahvistamiseen?
On vaikeaa luottaa ihmisiin, kun luottamukseen vastataan tyhjillä lupauksilla ja valkoisilla valheilla. Kun epäluuloa ruokitaan käytöksellä, joka jo itsessään maalaa piruja seinille.
Olisi niin helppoa syyttää vain muita, mutta minä koen, että jos minua höynäytetään, se on vain oman tarkkaavaisuuteni puutetta ja älyni laiskuutta.
Ehkä minäkin olen lopulta vain yksi hullu muiden joukossa.
Kuten edellisestä kirjoituksestani saattoi rivien välistä näppärästi poimia, paljon on päässyt tapahtumaan käärmeen omassa mikrouniversumissa. Huvittavintahan on, että neljännen ulottuvuuden teorian hengessä, mitään ei ole varsinaisesti tapahtunut ja silti toisaalta kuitenkin on.
Ennen kuin puran sydäntäni ja käyn tilitykseni kimppuun, avaan yllä mainittua teoriaa. Erään näkemyksen mukaan aika on neljäs ulottuvuus kolmiulotteisesti havaitussa fyysisessä maailmassamme. Tässä ulottuvuudessa on mahdollisuus tapahtua asioita, joita voimme muistaa ja kokea aidosti, mutta jotka tavallaan voidaan tehdä täysin tyhjäksi.
Aikasilmukat vastaan muistikuvat
Eräs työkalu tällaiseen on mielikuvitus, toinen, ja samalla todellisempi, on virtuaalimaailma. Koska en jaksa tähän sivuraiteeseen käyttää aikaa sen enempää, käytän hyvin yksinkertaista esimerkkiä. Sanotaan, että henkilö kirjoittaa vaikkapa tunnin verran tekstiä tietokoneella. Oletetaan nyt vastoin nykypäivää epärealistisesti, ettei tässä olisi automaattitallennusta eikä käyttäjä tajuaisi sitä tehdä manuaalisesti.
Sitten, tunnin kuluttua, ohjelma kaatuu ja tallennusta ei voida tehdä. Kaikki tehty teksti katoaa bittiavaruuteen. Työ katoaa hukkaan. Muistikuva tästä tehdystä työstä kuitenkin on, mutta sitä ei ole millään tasolla konkreettisesti olemassa. Näitä viestien “katoamisia” on varmasti käynyt monelle vuosien saatossa kerran jos toisenkin, kun pitkät sähköpostivastaukset tai muut dokumentit ovat kadonneet tyhjyyteen.
Vastaavalla tavalla kävi joskus ankealla 1990-luvulla pelatessani erästä verkkopeliä. Monen tunnin uurastus pelissä meni hukkaan, kun verkkopelin palvelimet kaatuivat ja pelin käynnistyessä uudestaan peli täytyi ladata varmuuskopioilta muutaman tunnin takaa. Kaikki pelattu ja pelissä saavutettu viime tuntien aikoina katosi kuin pieru Saharaan. Tästä huolimatta mieli muisti tapahtumat kirkkaasti.
Tuollainen kokemus tuntuu paitsi ärsyttävältä, myös hämmentävältä.
Pettymyksien paradoksi
Kuten joku viisas joskus on todennut, ihmiset eivät ole pettyneitä asioiden todelliseen tilaan, vaan omiin odotuksiinsa. Tästä muodostuu tietyllä tavalla pettymyksien paradoksi. Jos ei olisi odotuksia, ei olisi pettymyksiä. Mutta koska sellainen on ihmismielen tuntien hyvin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, tietynlaiset pettymykset ovat aina läsnä.
Ja ennen kuin jokin yksilö päättää saivarrella: kyllä, myös positiiviset yllätykset ovat tietyllä tapaa omiin odotuksiin pettymyksiä, vaikkakin positiivisessa mielessä.
Eikä siinä mitään: elämähän on pettymyksiä täynnä. Suurin osa niistä on merkityksettömiä (mallia: elokuva x oli paskempi kuin odotin, kirja y ei ollutkaan niin jännittävä kuin toivoin, ja sitä rataa). Osa kuitenkin käy nyppimään, enemmän tai vähemmän, ja silloin on aika ottaa dialogi egon kanssa. Keskustelun voisi käydä aiheesta “miksi näin on ja mitä sillä on väliä?”
Takaisin raiteille
Niin tosiaan, kysehän oli näpäytyksestä. Kerron tämän tarinan, koska se on oikeastaan aika hassu, ja toisaalta hyvin typerä. Sen logiikka on myös minun ymmärryskykyni toisella puolella ja se käy hyvästä esimerkistä pettymyksien paradoksin suhteen.
Sattui nimittäin niin, että ikään kuin sattumalta “törmäsin” erään kaverini kautta netissä tyttöseen, joka näytti kauniilta ja jututkin sattuivat olemaan hauskoja. Aikomukseni ei ollut alkuun flirttailla sen enempää, mutta molemminpuolisesta keskustelusta johtuen se lipsahti sen puolelle kuin itsekseen.
Halusin saada tyttöön yhteyden ja pian olimmekin jo viestiyhteydessä päivittäin. Kyselimme toisiltamme kaikenlaista toisistamme. Puhuimme harrastuksista, matkustelusta ja ylipäätään erilaisista mieltymyksistä. Kerroimme toisillemme millaisia mielestämme olimme ja kaikki näytti hyvältä. Vähän liiankin.
Kuten vanha sanonta sen sanoo, jos jokin asia vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei luultavasti ole totta. Koska en ole pessimisti, hylkään yleensä moiset ajatukset taakse ja keskityn realiteetteihin. Tarkoittaa suomeksi realistisia odotuksia, mutta optimistista asennetta.
Meillä oli aikomus tavata, sillä meillä selvästi synkkasi. Kunnes eräänä aamuna sävy vaihtui. Mietin miksi. Kysyinkin asiaa, mutten kuitenkaan saanut vastausta. En tiennyt mitä oli tapahtunut tai olinko sanonut jotain sopimatonta. En tietääkseni ollut tehnyt mitään moista ja käytöksen muutos tuntui muutenkin jotenkin… epäilyttävältä.
Kuudes aisti
Tässä vaiheessa intuitioni iski peliin. Alitajunta toimi turhankin tehokkaasti, sillä aloin ahdistua tilanteesta. Siis minä, joka ahdistun hyvä jos kerran vuoteen. Minä, joka olen kyyninen ja tunnerajoitteinen nilkki vailla suurempaa intoa.
Huomasin kiinnostuneeni tästä tytöstä normaalia enemmän, joka sekä huvitti, että ahdisti minua. Eihän näin pitänyt käydä. Mutta vahinko oli jo käynyt. Kaikki tuo viestittely oli herättänyt minussa odotuksia, joihin realiteetit eivät vastanneet. Ja kaikki vielä ilman tapaamista! Juuri niin älytöntä kuin miltä se kuulostaakin.
Siksi kai kirjoitan tätä tarinaa. Minun pelini on jo menetetty, tässä tapauksessa kuin yleisestikin, joten yhtä hyvin voin olla avoin “päiväkirjalleni” ja nauraa että tulla nauretuksi tälle avoimesti.
Jollain tapaa – ja ilmeisesti kaverini suosiollisella avustuksella – suunta kuitenkin kääntyi takaisin parempaan päin. Vaan kun vihdoin tuli aika, jolloin tuo piti tuo kyseinen tyttönen – siis kaverini kaveri – nähdä, hups: Kapteeni Ohari iski kurat naamalle.
Nooh, viis siitä. En ole helposti suuttuva, enkä jaksa jokaisesta takaiskusta itkeä. Ja olinhan sitä paitsi jo kerran tämän asian suhteen jo heittänyt hanskat naulaan. Sitä paitsi sisäinen optimistini halusi muistuttaa minua, ettei peli ollut vielä pelattu. Viikonloppuhan oli tuolloin vasta alkamassa.
Vaan niin siinä kävi kuten ounastelin: mitään ei tapahtunut. Tarkemmin ottaen, minut oharoitiin toisenkin kerran. Riippuen siitä lasketaanko puolilupauksia miksikään, määrä voisi mahdollisesti olla isompikin.
Tarvitseeko sanoa mitä ajattelin ja tunsin?
Takaisin aloitusruutuun
Kun minua oltiin ensin näpäytetty jo kerran ja sitten toisenkin, rupesin leikittelemään ajatuksella karmasta (johon en edes usko). Voisiko tämä olla kuin “karmarangaistus”? Olenko kenties niin monta kertaa “naistenmiehenä” (tähän kuultuun ja huvittavaan anekdoottiin palaan toisella kirjoituskerralla) astunut naisten varpaille, että on aika saada karma-avarista näköön? Ehkä!
Totta puhuen, karmaan uskomatta, vetoaisin enemmän niin sanottuun Brad Pitt -sääntöön. Siitä taisin joskus kirjoittaakin, mutta kertauksen vuoksi: Brad Pitt rule.
Tuon hassunhauskan tapahtumakierroksen jälkeen pitäisi olon olla samanlainen kuin ennen tähän tapaukseen tutustumista: eihän tilanne eroa sitä edeltävästä tilanteesta mitenkään. Tässä kohtaa tarina kuitenkin sitoutuu tuohon neljännen ulottuvuuden esimerkkiin. Kun kerran on ajatuksia luotu ja odotuksia synnytetty, miten ne voisi noin vain unohtaa?
Ollapa ihminen ja unohtaa. Jos voisin, pyyhkisin koko tapahtumaketjun pois päästäni. Tai ainakin se kävisi ensimmäisenä mielessä. Totta kai pitäisi miettiä mitä rakentavaa tästä voisi jäädä käteen. Jotain muuta kuin “ämmät ovat perseestä” -latteuksia tai “jaaha, yksi uusi sulka pettymysten hattuun”.
Mitä tästä voisi oppia hyvässä mielessä? Älä juttele tuntemattomien ihmisten kanssa netissä? Älä odota mistään mitään? Mitä?
Minulta loppuivat ideat. Näitä pohtiessa, positiivisen musiikin maailmoihin. Jos se tästä taas lähtisi. Jälleen kerran, aloitusviivalla. “And call as you might I shall not listen for I am nothing, I am all I am indifferent”
Kappas, sitä on vähemmän yllättäen tapojensa vanki. Olen kirjoittanut jo kolmena edellisenä vuonna tänä samaisena päivänä, 23. joulukuuta ja sama tapa jatkuu.
Perinteitä kunnioittaen lukaisin myös edellisvuoden vastaavan tekstin, ja siinä ohessa myös vuosien 2009 ja 2008 tekstit. On kiehtovaa havaita miten paljon sitä on lopulta muuttunut toisaalta, ja vastaavasti, kuinka tietyt asiat ovat vuodesta toiseen täysin samanlaisia.
Treeniä, peliä, leffaa
Olen viimeiset kolme vuotta toitotellut samaa torvea: treenaamista, leffojen katselua ja pelaamista. Joka vuosi olen yhtäältä sukuloinut pakollisen jouluvierailun verran ja yöllä päätynyt baariin. Sama kaava jatkuu edelleen, ja miksipä sitä oikeastaan edes muuttamaan.
Viina ei edelleenkään pahemmin maistu, treeni taas senkin edestä. Ja joulu tuntuu edelleen yhtä turhalta pakkolomalta, ja toisaalta myös hyvin yksinäiseltä sellaiselta. Tässä vuodessa on silti, etenkin edellisvuoteen nähden, erilainen tunnelma.
Kun aloitin blogin vuonna 2008, oli tietyllä tavalla selvää, että sen vuoden jouluun heijastui etäisesti toipuminen edesmenneestä parisuhteesta. Kun 23. päivän perinne jatkui seuraavana vuonna, oli kellon ääni erilainen: olin päässyt tulevan parisuhteen makuun ja elämä virnisti leveällä hymyllään.
2010 olikin sitten jo täyttä kuravelliä. Pahassa olossa vellomista, itseinhoa, tuskaa, surua ja ylipäätään tunteiden äärilaitojen loimotusta.
Laidalta toiselle
Jos jotain on tasan vuodessa muuttunut, niin tunnemittariston lukemat. Kun vuosi sitten tuntui, että kaikki tunteet hyvistä huonoihin olivat vahvistuneet ja pinnalla enemmän kuin koskaan, nyt tuntuu täysin toisenlaiselta. Kaikki tuntuu kuin vedellä jatketulta, laimennetulta kylmältä kahvilta.
En oikein vieläkään tiedä miten tästä tunneraajarikkoisuudesta pitäisi ajatella. Toisaalta olo on mitä mainioin ja ehein, toisaalta tuntuu siltä, kuin tässä olisi koira haudattuna.
Tunneasioita on kuitenkin hankala arvioida kylmällä järjellä rationaalisesti. Niitä voi havainnoida ja yrittää tulkita, mutta nykytietämykseni ei riitä edes itsearvioon. Mitä taas tulee ulkopuolisiin arvioihin, olen saanut kuulla määritelmiä laidasta laitaan “normaalista väliaikaisesta tilasta” “oikeaan tunnevammaisuuteen”. Mene ja tiedä, eihän tästä ota erkkikään selvää.
Joulu?
Itse joulu kuitenkin taitaa mennä tuttuja reittejä, kuin omalla tutulla kiertoradallaan. On jotenkin suorastaan hersyvän ironista, että vaikka tunnesektorilla mentäisiin vihreästä punaiselle ja takaisin, tietyt piirteet eivät muutu. Eivät asenteeni joulua kohtaan, eivät tapahtumaketjut sen saralla, eikä oikeastaan mikään muukaan.
Näillä sanoilla, kohti valoisampaa kautta. Without frustration
With no master plan
With nothing left of the dream that began
If only we could see and live the dream
If only we could still believe the dream
Tiedättehän sen ihmistyypin? Totta kai tiedätte. Sen, joka ei ole koskaan vastuussa teoistaan. Sen, joka osoittaa aina sormella muita, oli syy(tös) mikä tahansa. Sen, joka aina rupeaa selittelemään, kun jokin tehdyksi odotettu asia ei tullut tehdyksi. Sen, joka ei koskaan myönnä olevansa väärässä. Sen, joka syyttää omasta ärsyyntymisestään muita.
Tänään valokeilassa: Vastuuttomat – The Irresponsibles.
Sinun elämäsi, sinun valintasi
Jos te ette moisia tiedä, niin minä tiedän teidänkin edestä. Osasyyllisenä taidan kuulua näihin paikoin itsekin.
Syyllisyyteni tuntuu kuitenkin pieneltä niihin ihmisiin verrattuna, joille tämä tapa tuntuu olevan enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Näillä, jotka eivät ota vastuuta sen enempää tunteistaan, reaktioistaan, teoistaan kuin sanoistaankaan, tuntuu olevan aina jokin ulkopuolinen selitys sille, miksi asiat menivät kuin menivät.
Vika ei ole koskaan itsessä, eivätkä nämä ihmiset ole koskaan väärässä. Tai jos ovatkin, he eivät sitä myönnä. Aina löytyy takaovi, josta paeta. Jolla selittää asia.
Jokaisen oma elämä on kuitenkin omien valintojen summa, kuinkas muutenkaan. Jokainen elää elämäänsä valitsemallaan tavalla ja siitä pitäisi myös kantaa vastuu sen myötä. Ehkä täydellisessä maailmassa, sillä todellisuudessa osa sysää vastuunsa muille. Tai ainakin yrittää sitä.
Sarjakuvien Conan Barbaari ei koskaan paennut vastuutaan.
Tunteet ja ajatukset
Kirjoitin toissa kesänä lukemastani artikkelista, jossa käsiteltiin muun muassa tunteiden hallinnasta osana ajatuksia. Sittemmin asiaa lisää pyöritelleenä olen vain vahvistunut tuosta käsityksestä. Tunteita ei ole ehkä helppo hallita, mutta vastuussa niistä silti on jokainen itse.
Erityisesti, kun ihminen suuttuu, hermostuu tai ärsyyntyy, on helppo havaita kuinka ihminen itse on vastuussa omista reaktioistaan. Hieman kärjistäen voisi sanoa, että ihminen päättää suuttua tai tulla ärsytetyksi. Ei tietenkään ole niin helppoa “olla zen” kuin mitä ehkä annan kirjoituksellani ymmärtää, mutta viime kädessä siitähän tässäkin on kyse. Ottaa vastuu tunteistaan ja sen myötä reaktioistaan.
Suuttuako, kun joku irvinaama tulee aukomaan suutaan vai ollako henkisesti ylemmällä tasolla ja ohittaa moinen provokaatio ja halpa tunteisiin vetoaminen? Siinäpä jokaiselle kotitehtävää kerrakseen.
Tohtori Manhattania eivät tunteet liiemmin häiritse.
Tunne vastuusi
Vastuuta tässä maailmassa kantaa aivan jokainen, tavalla tai toisella. Kyvyttömyys myöntää olevansa väärässä vaatii enemmän pokkaa kuin inttää vastaan. Jälkimmäisestä löytyy todistetta ja näkemystä ihan peruspsykologian puolellakin. Kunnia, häpeä ja muut inhimilliset jutut. Periksi ei anneta, vaikka henki lähtisi. Vaikka fiksumpaa se voisi ollakin.
Miksi sitten useammat ihmiset eivät sitä tee? Mikseivät he ota vastuuta? Vastaus on helppo: koska vastuusta on aina seuraamuksia. Vastuu ei ole helppoa, eikä se ole kivaa. Se ei myöskään aina palkitse kuten pitäisi.
Joskus palkkio on kuitenkin suoraan siinä itsessään: seurauksissa ja ajatuksessa itsessään. Sillä niin makaa kuin miten petaa. Sitä saa mitä tilaa. Tai kuten Kapteeni Willard totesi elokuvassa Ilmestyskirja. Nyt.:
Everyone gets everything he wants. I wanted a mission, and for my sins, they gave me one. Brought it up to me like room service. It was a real choice mission, and when it was over, I never wanted another.
Tässä kohtaa vastuuttomien kannatusryhmä sanoo, ettei todellakaan saa sitä mitä tilaa. Että elämä kuulemma heittää paskaa niskaan sitä tilaamattakin. Ja he sanovat tuon vain koska eivät ole valmiita ottamaan vastuuta teoistaan. Paskaa saa puhua, kunhan varautuu siihen, että sillä on seurauksensa. Tyhmyyksiäkin saa tehdä, kunhan varautuu niiden seuraamuksiin ja niin edelleen.
Kuvio on niin itsestäänkin selvä, ettei sen selittämiseen pitäisi käyttää rautalankaa senttiäkään. Tee rikos, jää kiinni, ja sinut tuomitaan. Haasta riitaa ja saat riidan. Käyttäydy kuin idiootti ja saat idiootin kohtelun.
Ja silti jotkin humanistihipit ihmettelevät maailman niin sanottua epäreiluutta.
Itkekööt. Viime kädessä jokainen on kuitenkin vastuussa itse itsestään, niin teoistaan, sanoistaan, omasta elämästään kuin tunteistaankin. Niin vastuulliset kuin niin sanotut vastuuttomatkin.
Päätän sanomani mainioon biisiin, josta heitän asiaan sopivan lainauksen peliin:
Oh, what’s that?
So how you say life sucks
Well, ninety-nine percent of it’s
What you make of it…
So if your life sucks, you suck
Norjan verilöyly sai – aiheesta – paljon huomiota, niin medialta kuin ihmisiltäkin. Yksi asia johti toiseen, uutisoinnista keskusteluun, ja sitä kautta aina vain kauaskantoisempiin kirjoituksiin ja mielipiteisiin. Myös moraalisiin näkemyksiin.
En ollut alunperin aikeissa kirjoittaa koko aiheesta mitään. Sitä varten ovat varsinainen lehdistö, näiden blogit, Facebook (jossa tuli kyllä itsekin väännettyä kättä asiasta, syistä ja seurauksista) ja niin edelleen. Mutta niin vain yksi asia johti toiseen ja lopussa minä ja aihe löysimmekin toisemme makaamasta samasta sängystä, ilman vaatteita, toisiamme silmiin hikisinä tuijotellen.
Tunnemoraali, yhteinen yömme oli kiihkeä, mutta en usko, että meistä on parisuhteeseen toistemme kanssa.
Tunteet pelissä, järki kateissa
Kuten nokkelimmat jo päättelivätkin, ei teksti sinänsä liity Norjan traagisiin tapahtumiin. Sen sijaan, sen lieveilmiöihin sitäkin enemmän. Kaikki alkoi keskusteluiden ja kirjoitusten kommentoinnista.
Breivikin tapauksen jälkipuinnit aiheuttivat ihmisissä melkoisia ylitulkintoja. Paikoin luultiin, että tapahtumasta syytettiin naisia, toisaalla taas naurettiin surkeille (sinkku)miehille tai paheksuttiin heidän näkemystään asiasta. Välillä takerruttiin johonkin tiettyyn sanaan ja luettiin juttuja kuin piru raamattua.
Yhteistä (melkein) kaikille oli se, että rationaalisuudella paiskattiin vesilintua. Asioita ei käsitelty järjellä; niitä käsiteltiin tunteella.
Kyllähän sen tietää miten siinä sitten käy.
Vääriä mielipiteitä
Samaa piirrettä näkyi myös muualla ja muissa aiheissa, kuten eräässä lastenahdistelutapauksessa. Milloin ihmiset olivat tukemassa oman käden oikeutta, milloin Hammurabin lakia. Yhteistä näillekin oli se, että asioita tuomittiin tunnepohjalta, ei järkiperäisesti.
Kun eräässä keskustelussani sanoin luottavani oikeuslaitokseen ja poliisiin, mitä tulee tapahtumien käsittelyyn ja mahdollisiin rangaistuksiin, minua kehoitettiin hakeutumaan hoitoon, koska en kuulemma ymmärrä oikean ja väärän eroa. Hetkonen. Missä mentiin vikaan?
Kun tiedostan itsekin suhtautuvan maailmaan ja vallitseviin arvoihin nihilistisesti, ja ihmisiin hyvinkin kyynisesti, oli hauska havaita päätyneensä puolustamaan ihmisiä ja edustavansa humanistisia arvoja. Siis minä, joka lähtökohtaisesti viisveisaan ihmiselämästä. Homma sai kiehtovia ironian sävyjä.
Tunteella, ei tiedolla
Jos jotain on tullut opittua kuluneen viikon aikana, niin se, että ihmiset tuomitsevat mieluummin tunteella kuin järjellä. Faktat ja tiedonmuruset voivat jäädä omaan nojaan, kunhan oma oikeustaju tulee tyydytetyksi. Ironista tässä on se, että tuo yhdistettynä oman käden oikeuteen on kuin vierailukutsu anarkialle, mutta sitä ei kuitenkaan ääneen haluta myöntää, tai edes tajuta.
Samaan aikaan kun osa ihmisistä haluaa Norjan tapausten – ja muiden vastaavien – takia tiukentaa aselakia, toiset olisivat ottamaan aseet esiin ja jakamaan tätä “oikeutta” muualla, koska näkevät vääryydestä rankaisun omaksi asiakseen. “Ideaalitilassahan” nämä tapaukset myös tuomittaisiin ennen tehtyä rikosta, vähän kuin Philip K. Dickin kirjaan perustuvassa Minority Report -filmatisoinnissa.
Ihmiskuntaan pettynyt
Olisin surullinen yllä olevien asioiden perusteella, jos en olisi jo entuudestaan tietoinen ihmisten taipumuksesta järjettömyyksiin. Traagisinta tässä on ehkä se, että lopulta Breivikin aiheuttama teurastus ei ole kovin kaukana siitä, mitä tavallinen pulliainenkin käy monesti päässään läpi.
Milloin pitäisi viedä saunan taakse pedofiilit ja eläinrääkkääjät, milloin syöttää koirille kokonaiset kansakunnat tai vähemmistöryhmät. Ottamatta kantaa esimerkin aiheisiin sen tarkemmin, pitäisikö ihmisten katsoa peiliin vähän tarkemmin?
Jos jotain, on kulunut viikko ollut nihilistiselle kyynikolle kuin hengenravintoa. Elämännäkemystä vahvistavaa mielen proteiinia.
Haluaisin jollain tapaa olla järkyttynyt tästä ihmisten taipumuksesta unohtaa järki ja valita tunteet. Olla niin naiivi ja sinisilmäinen, että tällainen asia olisi minulle uusi, pökerryttävä piirre ihmisissä. Vaan ei, mikään ei tunnu enää yllättävän. Eivät edes tuntemani ihmiset, jotka käyttäyvät paikoin kuin päättömät kanat.
Onneksi aivan jokaisesta meistä ei ole yhteiskuntamme ja valtiomme päättäjiksi. Ironista kyllä, tällaisen tapauksen ansiosta kylmänviileästi ajattelevat poliitikot saavat minulta kerrankin kannatusta. Ehken olekaan menettänyt toivoani yhteiskuntamme hallintoa kohtaan. Ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.
Vihaan sitä, kun olen ärsyyntynyt. Vihaan sitä tunnetta, kun asiat ärsyttävät minua. Tarkemmin ottaen, olen pettynyt siihen, että annan itseni tulla ärsytetyksi. Olipa syynä oikeastaan mitä tahansa, haluaisin olla ja jopa pyrin olemaan moisen yläpuolella – niin inhimillistä kuin ärsytys onkin.
Pieni sielu
Koin itseni lauantaina pikkusieluiseksi, sillä ärsyynnyn – tai annoin tulla itseni ärsytetyksi – keskustelusta, joka johti asiallisista aikeistani huolimatta kohti ärsyttävää, hienoisesti vihamielista länkytystä. Suunsoittoa, joka meni pian henkilökohtaisuuksiin, koska minulla oli kuulemma ns. asenne. Asenne, joka kuulemma oli samanlainen kuin jollain minulle tuntemattomalla nettikirjoittajalla. Näinpä kaiken sen, mitä sanoin, saattoi vastaanottaja lukea negatiivisten linssien läpi. Aivan kuin olisin vain yrittänyt provosoida, ärsyttää tai mitä vaan.
En oikeastaan edes tiedä mistä oli kyse. Kun yritin ratkaista asiaa käymällä keskustelua tämän niin sanotun kaverini kanssa, ei keskustelu johtanut oikeastaan mihinkään. Aloin kyseenalaistamaan kaipaanko kavereita, jotka eivät viitsi tulla edes puoliväliin ja selvittää väärinymmärrystä. Jotka automaattisesti päättävät minulla olevan väärän asenteen, vaikkei sellaista tietääkseni ollutkaan, ja siten tekevän asiasta ongelman. Ikään kuin riitaa tyhjästä.
Koska keskustelu ei johtanut mihinkään, omista yrityksistäni huolimatta, annoin pikkusieluisuudelleni avaimet käteen. Luovutin. Ajattelin, että menkööt. En minä kaipaa näitä ns. kavereita. Näitä, heitä, mitä lie – niitä on enemmän kuin tarpeeksi. Kaveri poistoon listalta, ajattelin. Ja sitten seuraava keskusteluun osallistunut puolituttu. Lopulta kokonainen läjä tämän entisen harrasteen kautta tietämiäni nimiä ja kasvoja, joihin en edes pidä yhteyttä.
Ajattelin olevani todella pienisieluinen. Vetää nyt hernettä nenään moisesta. Ärsyyntyä, reagoida ja ratkaista asia kyseenalaisesti. Toisaalta, kyse on vain Facebookista – ei mistään sen suuremmasta tai todellisemmasta. Ketä edes kiinnostaisi.
Mielenrauha
Lopulta kaikessa on kyse mielenrauhasta. Se, jos jotain, on täysin omaani tässä elämässä. Kaikki muu tulee sen jälkeen. Konfliktitilanteissa, esimerkin tapauksessakin, on vain kaksi perusratkaisua: antaa takaisin tai poistua.
Siinä missä ennen olisinkin ehkä tarttunut härkää sarvista ja pahentanut tilannetta antamalla takaisin ja lataamalla verbaalisella haulikolla vasten kasvoja, valitsin poistua. Ei minua kiinnosta tapella. En voittaisi tai saavuttaisi sillä mitään. Asia ehkä jopa jäisi vaivaamaan. On vain kaikille parempi joskus kävellä pois.
Itseanalysointia
Olen saanut monasti kuulla siitä kuinka analysoin “liikaa”. Kuinka ajattelen, mietin tai jopa kirjoitan “liikaa”. Milloin jotakin ärsyttää se, että ylipäätään kirjoitan blogia. Milloin jotakuta häiritsee se, että mietin ja puntaroin näitä asioita, ääneen asioita kommentoiden. Tai ehkä ihmisiä vain ärsyttää vakavoituminen. Kun kaikki ei olekaan mukavaa ja helppoa kaiken aikaa.
Minua taas ärsyttää ihmisten henkinen laiskuus. Kun kaiken ajattelun pitäisi olla tukahdutettua. Kun “kuulemma” kaikenlainen vuodattaminen, asioiden läpikäynti tai niiden pohtiminen on itsesäälissä kieriskelyä, surkuttelua, valittamista tai emottamista. Ilmeisesti tosimies ei koskaan koe vastoinkäymisiä tai ainakaan valita niistä.
Ilmeisesti paska pitäisi niellä hymyssäsuin. Tai ehkä koko paska pitäisi kieltää ja esittää, että kaikkeen on aina tyytyväinen. Että mikään ei häiritse, ärsytä, vituta tai vaivaa. Että kaikki on aina ihan jees. Että elämä on täydellistä?
En tiedä muista, mutta minun elämäni ei ole täydellistä. Minä en myöskään kiellä itseltäni tunteita tai ajatuksia, jotka saavat mieleni synkkenemään tai kieroille kierroksille. Enhän minä kiellä edes pinnan alla sykkivää inhoa ja halveksuntaa, joka kohdistuu niin monesti ihmisiin, tuttuihin ja tuntemattomiin. Pidän sen ehkä kurissa, mutta se ei tarkoita, että tuo tunne olisi kadonnut. Ihmisviha.
En edes tiedä mistä se kumpuaa, enkä tiedä mitä sille voisin tehdä. Vielä pahempaa, en edes pidä siitä. En pidä siitä, että tunteet missään muodoissaan edes etäisesti hallitsevat minua. Mutta ollapa ihminen. Inhimillinen. Vajaavainen. Heikko.
Mad Men
Kuin kermaksi kakun päällä katselin iltamurkinointia nauttiessani tuoreen jakson Mad Men -sarjaa. Neljäs tuotantokausi, olisikohan ollut jakso kahdeksan. Sen enempää tuon tyylitajuisen ja hienolla ajankuvalla varustetun sarjan yksityiskohtiin menemättä näin kuin oman itseni, mutta kymmenen vuotta vanhempana. Päähahmon pohtimassa samankaltaisia ongelmia kirjoittamisen äärellä kuin itsekin. Hetki tuntui absurdilta.
Viskilaski kädessä yritin ymmärtää tätä kosmiselta piilokameralta tuntuvaa hetkeä. Miten tämä jakso tuli juuri tälle päivälle, tähän tunnekuvioon? En edes tiedä miksi minua ärsytti, miksi koin juuri tänään melkoista nihkeyttä kaikkea kohtaan. Haluttomuutta lähteä ulos tai nähdä ihmisiä. Kuin koko ajan odottaen, että kuka tahansa sanookin jotain, siihen täytyy tölväistä takaisin, tai ainakin olisi syytä varautua siihen, että nämä ihmiset ovat jollain tavalla ärsyttäviä.
Jakson päättyessä koin pakottavaa tarvetta kirjoitaa tämän tekstin pois. Ennen kuin lähtisin virkistävälle pyörälenkille aivojani tuulettamaan. Kellokin huutelee jo melkein keskiyötä, mutta baarit eivät tänään ole minua varten. Eivät tänään.
Olen taas syystä tai toisesta, ehkä monistakin syistä, ollut hieman ärsyyntynyt. En niinkään näkyvästi ja jatkuvasti esille tuoden, mutta pinnan alla kuplii. Koen olevani ärsyyntynyt ihmisistä. Ihmisten käytöksestä, teoista ja puheista. Lunastamattomista lupauksista, suurista puheista pienten tekojen rinnalla, tekopyhyydestä, kaksinaismoralismista ja muusta sellaista jokapäiväisestä mukavuudesta.
Peli nimeltä elämä
Joskus minusta tuntuu, että tämä kaikki on vain jotain ihmeellistä peliä, jota en näemmä osaa pelata. Ehkä vika ei ole muissa, ehkä se on juurikin minussa. Minunkin pitäisi asennoitua tähän kaikkeen kuin pelinä, ei todellisuutena. Pelinä, jossa fuskaaminen on sallittua ja itsekäs hauskanpito on kaikki kaikessa. Herrasmiesmäisyydet ja sääntöjen noudattaminen ei ole niin justiinsa.
Ehkä minä en tajua tätä peliksi, vaan kuvittelen asioiden olevan jotenkin merkityksellisempiä. Ikään kuin meidän valinnoilla ja teoilla olisi merkitystä. Sanoilla pitäisi olla rehellinen pohja ja ihmiset joutuisivat vastuuseen teoistaan ja puheistaan.
Enkä nyt tarkoita mitään karmaa tai muuta sellaista pseudofilosofista tai hengellistä paskaa. Tarkoitan nyt todellisia syy-seuraussuhteita. Ei minua kiinnosta se, miten minut tai muut mahdollisesti jonkin uskomuksen mukaan palkitaan jossain tuonpuoleisessa, koska en edes usko sellaiseen. Ja vaikka uskoisinkin, miksi odottaisin jotain tuonpuoleista palkkiota kuin rahapussia palkkapäivänä? Se on tässä ja nyt, tai ainakin lähitulevaisuudessa.
Kultakalan muisti
Mutta ehkä ihmisiä ei kiinnosta. Ehkä he vain ovat lyhytnäköisiä. Ehkä he eivät ole ymmärtäneet, että sitä saa mitä tilaa. Että jos itse dorkailee, tulee kohdelluksi dorkana. Että jos muita kohtelee välinpitämättömästi, ei ole syytä odottaa sen parempaa itsekään. Ehkä ihmiset vain ovat helvetin tyhmiä. Tai sitten heillä on vaan todella lyhyt muisti.
Ja kunpa vielä voisinkin tämän nyt selittää jotenkin henkilökohtaisella kaltoin kohdelluksi tulemisen tunteella. Että kun minua on potkittu päähän tai kuinka paska on osunut tuulettimeen, ja allekirjoittanut vastaanottavassa päässä. Olisikin. Silloinhan kaikella tällä olisi nimi ja kasvot. Vaan ei. Minua närästää henkisellä tasolla, eikä tälle ole helppoa lääkitystä.
Eksistentiaalinen angsti
Poen jonkinlaista olemassaolon tuskaa. Kun olen kotona, haluan ulos ja ihmisten pariin. Kun olen ihmisten parissa, turhaudun, petyn ja ärsyynnyn. Kun elämässä on oikeastaan kaikki hyvin ja vain tietynlainen yksinäisyys on taakkana, voisi kuvitella, että ongelmat ovat pieniä. Sitähän ne tavallaan ovatkin.
Vaan kuten taannoin erässä dokumentissa hyvin todettiin: yksinäisyys on pahinta. Kun et jaa asioita hyvässä ja huonossa muiden kanssa. Kun olet yksin ja pyörittelet niitä asioitasi oman pääsi sisällä. Rohtona asialle tarjotaan ystäviä, kavereita ja puolituttuja. Miksei vaikka tuntemattomia! “Mene ulos ja löydä uusia ihmisiä. Puhu niille. Vuodata, avaudu, löydä uusi maailma.”
Paskat.
Pinnallisuutta ja ulkokultaisuutta
Mitä enemmän ihmisiin tutustuu, sitä enemmän pettyy. Ja kuitenkaan, sitä ei osaa olla yksin. Sitä kokee olevansa puolikas. Sen sijaan, että asioista puhuisi, päädyn kirjoittamaan. Sen sijaan, että ihmisten kanssa juttelisi vakavia, syntyjä syviä ja parantaisi maailmaa, ihmiset kaipaavat leipää ja sirkushuveja. Euroviisuja, kesäsäätä, piknikkiä ja pussikaljaa puistossa. Peace, love and happiness.
Vakavista asioista pystyy sivuamaan ehkä politiikkaa, ja sekin vain koska eduskuntavaalit juuri olivat. Siitäkin kuitenkin saadaan aikaiseksi vain riita, koska kaikki äänestivät väärin tai sitten eivät äänestäneet ollenkaan, joka sekin oli väärin. Pyöritellään silmiä kuinka se ja se puolue menestyi liian hyvin tai kuinka se ja se puolue ei menestynyt tarpeeksi hyvin. Kuinka ihmiset ovat tyhmiä ja oma mielipide on erehtymättömän oikea. Ja silti oikeastaan vain harva asiasta edes tajuaa mitään. Paljon on mutua, vähän ymmärrystä ja tietoa.
Ihmiset haluavat kevyttä viihdettä. Todellisuuspakoa ja kivaa fiilistä. Paitsi jos on omia murheita, jotka täytyy saada pois järjestelmästä. Silloin ihmisillä löytyy aikaa vakavillekin asioille. Ja sekin vain, jotta sitten voidaan palata siihen viihteelliseen ajanviettoon sen jälkeen. Ei kai tässä mitään väärää ole. Minä vain en jaksaisi.
En jaksa enää yhtään “taiteilijaa”, joka kertoo olevansa “taiteellinen luonne”. En jaksa enää yhtään “syvällistä” ihmistä, joka kertoo “haluavansa keskustella syvällisiä”. En jaksa enää yhtään taivaanrannan maalaria, jolla nämä lässytykset jäävät lässytyksen tasolle.
Tuntuu siltä, että mitä enemmän ihminen mainostaa omaa syvällisyyttään, taiteellisuuttaan tai muuta vastaavaa piirrettä, sitä vähemmän hän sitä on. Hän ehkä haluaa olla syvällinen, taiteellinen, monitahoinen, älykäs tai mitä lie, mutta todellisuus tuntuu olevan jotain muuta.
Myös pinnallisuuden kovimmat ääneen vastustajat ovat monesti itse niitä pinnallisia yksilöitä. Puhutaan sisäisestä kauneudesta ja muusta herkästä. Ja silti vain hyvin harva valkkaa esimerkiksi oman elämänkumppaninsa muiden kuin ulkoisten arvojen mukaan. Ei tietysti täysin, mutta pelkästä sisäisestä kauneudesta jauhaminen on täysi vitsi.
Puun ja kuoren välissä
Otsikon paradoksi kuitenkin omalla kohdallani on se, että näin ei ole hyvä olla. Siinä missä arjet vielä täyttyvätkin työstä ja harrasteista, eikä menojalka kovaa vipata, vie viikonloppu ulos ravitsemusliikkeisiin ja ihmisten ilmoille. Sitä kokee etsivänsä jotain potentiaalista elämänkumppania, vaikka se kaikki toisaalta tuntuu niin turhalta ja järjettömältä puuhalta.
Jos järki sanookin, että jää kotiin, katso leffa, pelaa tai kirjoita, biologia vetää ulos. Järjen puolesta voisi jäädä kotiin nysväämään, mennä aikaisin nukkumaan, säästää rahansa ja jättää ne paritkin oluet juomatta. Mutta kun ne seinät kaatuvat päälle. Viimeistään viikonloppuna sitä kokee pakottavaa tarvetta lähteä ulos. Nähdä niitä muita ihmisiä, vaikka ne känniläiset ärsyttävät ja vaikka sitä elämänkumppania tuskin baarista löytyykään – tai jos menneestä elämästäni olen jotain oppinut, niin sieltä yöelämästähän ne juuri löytyvät.
Ehkä tämä on joku ikäjuttu. Tai ehkä se liittyy omaan sosiaaliseen viiteryhmään. Kun hyvät ystävät joko ovat pariutuneet, tai samassa tilanteessa kuin itse, näyttää tie kovin yksinkertaiselta. Ole yksin ja hyväksy se, tai tee asialle jotain. Ja nykyään lähinnä tekee mieli motata turpaan – useimmiten vain vertauskuvallisesti, tosin – kun joku rupeaa lässyttämään, että “yksin on hyvä olla” tai “seksi on yliarvostettua” tai jotain muuta tuollaista. Mistä helvetistä ne muut kuvittelevat tietävänsä mitä minä haluan ja mikä tuntuu minulle sopivalta?
Pitäisikö minunkin käydä neuvomassa näitä muita parilla keinolla pudottaa kiloja, vetämään uusi hiustyyli tai neuvoa heittämään ne rumat pastellinsävyiset vaatteet roskikseen, koska eivät ole minun makuuni? Hyvät neuvot ovat hyviä kuitenkin vain silloin, kun niillä on jonkinlaista relevanssia aiheeseen liittyen.
Jatkan selvittämistä ja pohtimista. Juuri tällä hetkellä jahtaan vain mielenrauhaa. Ehkä se löytyy, sitten joskus.
Sarjakuvien Conan Barbaari ei koskaan paennut vastuutaan.