Serpent's Lair

USA 2011 – päivä 5: Museointi

Ξ May 19th, 2011 | → 4 Comments | ∇ Elo, Reissut |

Aamu alkoi sekä hyvin, että huonosti. Vilkas uni herätti painikohdasta lyömään pääni hyllyyn, josta keräsin komean kuhmun, mutta toisaalta sain aamukahvit petiini. Emäntämme laittoi myös aamiaista, joten olisi se aamu voinut huonomminkin alkaa.

Kokeelliset letuntapaiset (eli amerikkalainen “pancake”), joissa oli omenaa paloina, sekä rasvatonta, korkeaproteiinista jogurttia jollain wheat germ -jauholla ja orgaanisella hunajalla. Mielenkiintoisen makuista ja taittoi sen pahimman nälän.

Ulos pääsimme vasta yhden jälkeen, kiitos blogirunkkailuni ja muun vitkastelun, joten haimme varmuuden vuoksi lisää aamupalaa läheisestä delistä. Vitosella runsas kalkkuna-pekonileipä, jossa majoneesia. Pirun hyvää ja täyttävää. Päälle vielä raikasta greippimehua ja olimme valmiita museoimaan.

Luonnontiedettä

Metroilu meni hienoiseksi sohlaukseksi, joten aikaa tuhraantui kaikkineen miltei tunti ennen kuin olimme museolla (Museum of Natural History). Siinä pääsi sadekin yllättämään, joskin sateenvarjo pelasti suurimmalta kastumiselta.

Museossa lippuvaihtoehtoja oli monia, riippuen halusiko nähdä pelkän perusnäyttelyn vai myös ohessa erikoisempia osastoja ja näytöksiä. Peruslippu taisi olla $16 ja yhdellä näyttelyllä $24, joka meidän kohdalla oli dinosaurusosasto.

Sitä näkemistä muuten riittää melkoisesti. Vedimme tietoisesti melko vauhdilla monet osastot läpi, koska tiesimme, että muuten museossa menisi koko päivä. Siltikin, pari tuntia upposi neljään kerrokseen ihan heittämällä.

Tarjolla oli kaikkea planeetoista mereneläviin, mineraaleista ihmisen kehitykseen, Afrikan ja Amerikan (täytetyistä) eläimistä ihmisen luurankoihin, sekä tietysti dinosauruksia. Oikeastaan jos jotain osaa luonnontieteestä kuvitella, sitä melkein tuolta löytyy.

Esillepano oli eittämättä komeaa. Norsut olivat reaalikokoisia, kuten olivat myös dinosaurusten luurangot, lentoliskojen rangot ja jopa ison hallin miltei yksin täyttävä valas! Jos on vähääkään biologiasta, elukoista tai avaruudesta ynnä muusta sellaisesta kiinnostunut, on Museum of Natural History pakollinen vierailukohde. Ja löytyyhän sieltä vessaa, vesipistettä, kauppaa ja kahvilaa, ettei kaikkea tarvitse yhdellä juoksulla välipysäkittä vetää.

Kupillinen keskustassa

Museoreissun päätteeksi maistui hetki raitista ulkoilmaa, jota vesisade piristi/synkisti – yliviivaa tarpeeton. Jalat ja selkä (kiitos eilisen treenin) huusivat lepoa, joten poimimme ensimmäisen näkemämme Starbuck’sin ja sinne kahville wi-fin kera – blogittamaan, naamakirjaan ja sähköpostit katsomaan.

Heti vierestä bongasimme Time Warner Centerin, fiinin kauppakeskustornin. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään pikkukauppojen ja pissisten hengailumesta, vaan tyylikäs korkean profiilin keskus. Kirjakauppaa, muotivaateliikkeitä, ravintolaa ja muun muassa Samsung-elektroniikkakeskus. Hulppeaa, hyvin näyttävää tekniikkaa ja hyvä paikka kuolata vaikka uusia 3D-telkkuja.

Tissejä! Ruokaa! Pyllyjä!

Pienen jaloittelun jälkeen kaveri nimeltä nälkä koputteli oveemme. “Eiköhän mennä syömään“, tuumin ja ehdotin ravintolan valintaa. Siinä se oli, ajattelin, enkä piiloitellut ajatustani: Hooters-mainos sai veden kielelle. Olisihan siellä paitsi kuumia tarjoilijoita, varmasti myös hyvää sapuskaa. Eihän Ameriikassa huonoa ruokaa edes saa, eihän?

Matkalla sinne tuumin, ettei tämä sinkkuelo hassumpaa oikeastaan olekaan. Voi käydä tissibaareissa ilman kitinää, ihailla kuvankauniita aasialaistyttöjä Nykin kaduilla, reissata miten tykkää, eikä tarvitse miettiä tuliaisia yhtään kenellekään. Eikä varsinkaan tarvitse reissuilla tasapainotella “äijäjuttujen” ja “naistenkauppojen” välillä. Tarkemmin kun miettii, tässähän jää paitsi oikeastaan vain seksistä ja rakkaudesta, mutta muilta osin kaikki on priimasti. “Live free or die“, kuten New Hampshiren motto sanoo.

Henkeviä miettiessäni olimmekin jo Hootersissa. Hyvännäköiset tarjoilijattaret? Jep! Herkulliselta vaikuttava menu? Löytyy? Mikroshortsit ja kireä toppi? Näkyy!

Lautaselle löytyi BBQ Bacon Cheddar Burger ($14), lasiin Sam Adams Seasonal lager. Maittavaa ja annokseltaan sopivaa kokoa. Hurmoksessa kuva jäi ottamatta, mutta aina ei voi muistaa. Jälkkäriksi kirpeänmakea tequila-drinkki. Uhh, mikä makuelämys, vaikkei se tilaamani mojito ollutkaan. Vaan ehtiihän noita.

Torspot matkailijat

Kello lähestyi yhdeksää ja seuraavana päivänä olisi lähtö Washington D.C.:n suuntaan. Nenä kohti kämppää ja emäntämme noutamaan. Metroseikkailut alkoivat sujua kohtuullisella varmuudella ilman suurempia sekoiluja, joskin metrokartasta tuntui edelleenkin olevan paljon apua oikean pysäkin vaihtamisessa. Myös näin jälkijättöisesti on helppo todeta, että seitsemän päivän metrolippu (n. $29) olisi ollut fiksua hankkia heti alussa, sillä lopulta jokapäiväinen reissailu tulee maksamaan helposti sen verran irtolipuissa kuitenkin ja tuollaisen ostaminen tekisi reissaamisesta helpompaa, olipa matka sitten kuinka lyhyt tahansa.

Asunnolla kuitenkin muistimme, ettemme ole varanneet hotellia Washingtonissa yöpymistä varten – lähtö kuitenkin olisi heti seuraavana päivänä. Tuumasta toimeen ja hetken päästä Munsse olikin hommannut meille ns. sokkohotellin. Siis huoneen hotellista, joka varataan ilman hotellin tietoja, mutta jossa hinta on alhaisempi, koska kyseessä on jonkinlainen anonyymi tarjous. Kuulostaa oudolta, mutta ilmeisesti toimivalta. Näin hotelli ei halvenna itseään maineellaan, mutta saa huoneita käyttöön kuitenkin, tai jotain sinne päin.

Sitten piti tarkistaa matkat Nykistä D.C. suuntaan. Bussilla tietysti ja hinta olisi vain $20 naamaria kohti. Kaikki ok. Mutta matka sieltä Bostoniin olisi ongelmallinen. Joko suoria lentoja ei olisi tai sitten ne olisivat järkyttävän hintaisia. Toisena vaihtoehtona tarkistimme bussit samalle välille, vain todetaksemme ettei sellaisia ole. Lopulta kurkkasimme junat ja nekin olivat kulkuaikansa puolesta joko kalliita, todella hitaita tai molempia. Lopulta totesimme parhaaksi tulla takaisin sieltä Nykiin ja Nykistä Bostoniin bussilla ($15). Hyvin tehty matkasuunnitelma, todellakin.

Iltahaahuilu

Pölhöilyiden jälkeen takaisin ulos etsimään iltapalaa. Sää ei osannut päättää sataako vai ei, joten taivas veteli molemmilla vaihteilla vuoronperään.

Pujahdimme pieneen Goat Town -ravintolaan, joka näytti siltä, että sieltä saisi ruokaakin. Toinen silmäys näytti siltä, että paikka on turhan fiini meille, eikä ruokalistakaan näyttänyt mieleiseltä. Päädyimme ottamaan drinkit, olutpohjaiset sellaiset. Kaveri tilasi jotain stoutin ja inkiväärioluen sekoitusta, ja sen maku toi hieman mieleen mojiton. Omani ($7 sekin) puolestaan oli sekoitus bloody mary -drinkkiä ja meksikolaista vaaleaa olutta. Maku oli kuitenkin yllättävän hyvä ja aidon bloody maryn tapainen. Sopii kokeilla.

Sateen lointuessa olivat drinkitkin vähenemään päin, joten uudestaan ulos murkinapaikkaa etsimään. Ja sehän löytyi yllättävän nopeasti, miltei vastapäätä tietä. $8 hintaan saisi 10 kappaletta friteerattuja kanansiipiä miniporkkanoilla ja sinihomejuustosoosilla. Kyytipojaksi maukas, kirpsakka Mystic Bridge IPA ($7). Sopivan timanttinen iltapala puoli yhden aikaan yöllä. Tosin on pakko myöntää, etten edes jaksanut koko annosta ja kastikekin oli tulisempi kuin osasin odottaa. Nenä vuosi, silmät alkoivat miltei vuotaa kyyneltä. Noin tulisia siipiä ei ole Suomessa vastaan tullutkaan.

Lopulta oli parempi palata asunnolle lepäämään, joskin jostain syystä teki mieli karkkia – amerikkalaista sellaista. Tällä reissulla sellaiset olivat toistaiseksi unohtuneet miltei täysin. Hershey’s-valkosuklaapatukka naamaan, nam nam, vähän liian makeaa, mutta muuten hyvää, sekä “superfood-juoma”, joka on tehty hedelmistä, marjoista ja soijaproteiinista. Toimii! Protskua ihan kivasti, mutta muuten marjaisa ja hieman jogurttimainen maku. Miksei näitä saa Suomesta jokaisesta lähiruokakaupasta ja vielä tähän hintaan?

Blogipäivitykset kuntoon ja sitten nukkumaan. Washington D.C. siintäisi jo miltei horisontissa.

l2atk eli erään atk-ongelman tarina

Ξ February 12th, 2009 | → 0 Comments | ∇ Elo, Vuodatus |

Kävipä pitkästä aikaa allekirjoittaneelle sillä tavalla, että pala nykytietotekniikan roipetta, tarkemmin sanoen pöytätietokoneeni näytönohjain sattui irtisanomaan sopimuksensa ja tarjoamaan tilalle mustia näyttöruutuja. Uudelleenkäynnistyskään ei vähemmän yllättäen antanut muuta vastausta kuin kolme emolevyltä tulevaa piippausta. Helvetin hienoa.

Vaikka en olekaan moneen vuoteen enää koneita jaksanut itse kasata, vaan olen jättänyt sen suosiolla alan ammattilaisille jo ihan puhtaista mukavuussyistä, ei ollut vaikea päätellä, että juuri itse näytönohjain olisi koneesta hajonnut – vaikka toki teoriassa vika olisi voinut olla virtalähteessä tai emolevyssäkin. Koska sunnuntai-iltana olivat kaupat kiinni, ei auttanut jäädä muuta kuin odottamaan maanantaita.

Yöllä tietysti näin unia atk-ongelmista, meikäläisellä kun ei ole normaalisti livenä tapana stressata yhtään mistään. Aamupäivästä tutkimaan uusia näytönohjainmalleja ja palauttamaan vähän tietotasoaan ajan tasalle. Muutamaa tuntia myöhemmin, pienimuotoisen tutkimustyön jälkeen, puhelinsoittoa paikalliseen alan liikkeeseen (josta olin koneenikin puolisentoista vuotta aiemmin tilannut) ja tiedustelua näytönohjainten saatavuudesta. Uusi korttihan piti saada saman tien, eikä vasta sitten, kun vanha näytönohjain palautuisi takuuvaihdosta. Hommat seisovat, eikä pelikään kulje, jos konetta ei saa päälle. Raha olisi se pienin ongelma.

Maanantai. Töiden jälkeen hakemaan into piukassa uutta näyttökorttia, pyörällä peilijäällä liukastellen. 329 euroa, kiitos. Hintakin tosin näyttää sen jälkeen hieman pudonneen. Elämä on. Kotona uusi teknologian ihme kätöseen ja… mitä helvettiä! Eihän tämä uusi kortti sovikaan koneeseen… Tai tietysti se fyysisesti emolevyyn ja koneen koteloonkin sopi, mutta kappas, uusi näytönohjain vaatiikin “vain” vähintään 650 watin virtalähteen, siinä missä entiselle riitti normaalimpi 400 W:n poweri. Kiitos. Tämän kun olisi tiennyt korttia varatessa, olisin ehkä ottanut jonkin toisen kortin. Sen enempää myyjät, työkaverit kuin allekirjoittanut itsekään ei moista osannut arvata tai tiennyt mainita. Ei muuta kuin odottamaan seuraavaa päivää, sillä tässä kohtaa en ollut antamassa periksi korttiongelmalle ja palauttamassa sitä liikkeeseen tai vaihtamassa toiseen tapaukseen. Tämä oli ratkaistava ostamalla uusi virtalähde.

Tiistai. Maanantain netinselausrumba, joskin tällä kertaa vähän nopeampi sellainen. Puhelu liikkeeseen ja tiedusteluja saatavilla olevista powereista. Muistan myös kysyä onko mitään mahdollisia epästandardimaisuuksia itse virtalähteissä, koteloissa tai muissa asioissa, jotka pitäisi tietää ennen kuin varaan sen ja totean kotona ärräpäät lentäen, ettei se jostain syystä sovikaan. Ei kuulemma ole. ATX-kotelon virtalähteet ovat kaikki standardikokoa, -mallia ja mitä lie. Upeaa. Varaan 137 euron arvoisen virtalähteen, poimin sen töiden jälkeen ja ryhdyn asennuspuuhiin.

Vanhan virtalähteen korvaaminen uudella oli otaksuttua helpompaa. En ole tainnut ennen moista vaihtaakaan, sillä yleensä koteloissa on ollut virtalähde valmiina. Johdot irti, ruuvit auki ja poweri pois. Sitten uusi tilalle ja homma bueno. Uusi näytönohjaimeni olikin sen verran suuri, ja nimen omaan pitkä, mokkula, ettei sen sijoittaminen koppaan omalle PCI-E-korttipaikalleen ollut ihan niin yksinkertainen juttu kuin sen oletin olevan. Kiintolevy oli tiellä, joten ruuvit kiskoista irti ja sille etsimään uusi paikka. Onnekseni koneeni on vielä sen verran tyhjä “ylimärääräisestä” kamasta, ettei sijaintia ollut vaikea löytää. Sen jälkeen näytönohjain paikoilleen ja johdot kiinni. Jännityshetki oli edessä: mitä jos vika ei ollutkaan näytönohjaimessa, tai edes powerissa?

Johdot takapaneeliin kiinni ja virta päälle. Näyttöön syttyivät valot ja kone hurisi tuttuun malliinsa. Vau! Olin tasoittanut epätoivoisesta 0-2 tappiotilanteesta 2-2 -numeroihin ja antanut atk:lle takaisin samalla mitalla kuin se minulle (mitä nyt vajaat 500 euroa noiden uusien laitteiden ostaminen kustansi). Kaikki lähti kiltisti käyntiin, aivan kuten pitkin, joten edessä oli enää laiteajureiden asentaminen ja homman pitäisi olla valmista.

Vanhan kortin ajurit pois ja uuden kortin ajurt tilalle. Uudelleenkäynnistys ja siinä se. Kuvakin tulee kumpaankin monitoriini ja resoluutiot ynnä muut kohdalleen. Hienoa. Tämähän on valmista. Mutta mitä! Netti ei toimi. Yritän tutkia verkkojohdoista vikaa, käynnistää reititintäni ja tehdä parit kevätjuhlaliikkeet, mutta internet-yhteys ei ota toimiakseen. No jo on markkinat! Verkkokortin valoki palaa. Pakkohan sen on toimia – pakko!

Ai niin, ruudussahan se valitteli laitteen löytymistä. Eikö se muka liittynytkään näytönohjaimeen? Ei tietystikään, kun ajuritkin jo asennettuina. Olin ymmälläni. Sitten välähti. En ollutkaan poistanut vain vanhan nVidian näytönohjaimen ajureita, vaan myös emolevyni nVidia-ajurit. Ei ollut tullut mieleenikään, että siinähän oli saman valmistajan piirisarja, joka tietysti kontrolloisi muun muassa verkkokortin ajureita. Asennuslevyä kaivamaan ja emolevyn ajureita asentamaan. Data sisään ja uudelleenkäynnistys.

Vihdoin! Nettikin rupesi toimimaan kuin ennenkin ja kaikki lopulta kunnossa. Vai mitä tulisi seuraavaksi? Hajoaisiko jotain muuta? Puuttuisiko jokin johto paikoiltaan tai löisinkö vaikka pääni seinään? Ei sentään. Lopulta; parin päivän odottelun, muutaman sadan euron ja muutaman tunnin työn ja ähistelyn jälkeen kone taas toimi normaalisti, hiljaa tuulettimet kehräten ja uskollisesti mestariaan palvellen. Puuh. Helpottavaa.

Jos jotain, tämä oil jälleen kerran hyvä oppitunti, pitkästä aikaa, miten kehitys kehittyy ja teknologia harppoo omia askeleitaan eteepäin vääjäämättömästi kuin evoluutio konsanaan. Kun sitä lakkaa seuraamasta, putoaa väistämättä kärryiltä ja asioiden kertaaminen sekä uuden oppiminen on edessä. Vielä kun toivon mukaan saan vanhan näytönohjaimeni takuuvaihdosta takaisin, saatan saada jopa muutaman latin siitä myydessäni sen eteenpäin.

Pitkä tarina tylsästä aiheesta. Jos joku jaksoi jopa lukea loppuun asti, piste siitä. Toivottavasti tästä turinasta joku jopa hyötyi jotain. Ainakin työkaverini kiitteli minua infosta, ettei itse astu samaa kuoppaan ensi kerralla näytönohjainta vaihtaessaan.

Nyt on aika kuitenkin lopettaa monitorin tuijotus ja painua Troum/Yen Pox -kollaboraation dark ambientin myötä syvempiin lepotiloihin vällyjen väliin.

Prkl! eli kuinka teknologia astui ahteriin

Ξ February 9th, 2009 | → 0 Comments | ∇ Metatekstit, Vuodatus |

Ja niin kuin olin aikonut jatkaa viime vuoden muistelot -blogitekstiä sunnuntai-iltana, niin päätti pöytäkoneeni näytönohjain tehdä tenät ja räjäyttää itsensä ajasta ikuisuuteen.

Palaan asiaan, kun olen saanut tuon teknisen haittatekijän ohjattua takaisin sinne minne se kuuluukin ja ottanut atk-ongelmasta erävoiton. Siihen asti manaan nykyiset näytönohjaimet syvimpään helvettiin ja kiitän mukavia ihmisiä hyvästä seurasta, joskin virtuaalisesta sellaisesta. Saipa tämäkin miniläppäri sitä kautta vähän lisäarvoa itselleen.