Tekstin otsikko olisi oikeastaan pitänyt laittaa lainausmerkkeihin, mutta esteettisistä syistä lienee parempi yllä olevalla avalla. Näin otsikkoon jää myös tietynlainen kaksoismerkitys, kun siitä ei käy suoraan ilmi ollaanko nyt liikkeellä tosissaan vai ironian merkeissä.
Päättäkää otsikon luonne toki itse.
Jatkan hetkestä ja tilanteesta inspiraation saaneena parin viikon takaista tekstistäni. En niinkään siksi, etteikö aihe sinänsä olisi ollut omasta puolestani siinä, vaan koska eräiden kuulemieni tarinoiden puolesta asia nousi ikään kuin tapetille uudestaan. Vain nimike muuttui matkalla.
Homo homini lupus
Ihminen on ihmiselle susi, sitä sanotaan. Sanonta viittaa tietysti ihmisten itsekeskeiseen ajatteluun, jossa lopulta ihminen on itsensä pahin vihollinen. Tarkemmin sanoen toinen ihminen on yksittäisen ihmisen pahin uhka.
Tottahan tuohon on helppo itsekin näillä ikärenkailla yhtyä. Ihmiset pettävät toistensa luottamuksia välillä heppoisinkin perustein. Ihimiset käyttävät hyväksi toisiaan pyrkien omaan etuunsa.
Käytännössä aina näissä kyse onkin juuri siitä oman edun tavoittelemisesta. Sehän ihmisen suurin motivaattori on: itsekkyys, johon aivan jokainen meistä “syyllistyy”.
Toki itsekkyys voi olla hyvästäkin, kuten vaikkapa parisuhteista ja lastenkasvatuksesta nähdään.
Hell is other people. -Sartre
Takaisin pääraiteille
Miten tämä kaikki sitten liittyy naistennraurattajiin?
Itsekkyyden kautta tietysti siihen, että ihmisillä on aina jokin agenda, syy ja tarkoitusperä, kun he tekevät jotain. Jonkinlainen motivaattori miksi tehdä kuten tehdä.
Kun sain kuulla taannoin olevani, ei vain naistenmies, vaan myös “kauhea naistennaurattaja“, vedin maltillisen itkun ja naurun sekoituksen pääni sisällä.
Ehkä edellä mainittu reaktio on liioiteltua, sillä ainoa mitä kuultu sai aikaiseksi oli hieman puhelimen välityksellä käytyä kommunikaatiota asiasta huvittuneisuuden saattelemana, sekä tietysti tämän tekstin.
Huhut kuolemast… maineestani naistenmiehenä ja -naurattajana ovat suuresti liioiteltuja. Jos olisin maineeni veroinen, olisi jo pelkästään blogini sisältö erilainen, harrastuksistani ja aikatauluistani puhumattakaan.
Olen yhtä paljon naistenmies kuin menestynyt liikemies urheiluautoilla ja isolla kartanolla varustettuna. Jälkimmäisen olemassaolon voitte helposti todistaa todeksi vaikka omilla silmillänne.
Mutta suurempi kysymys onkin: millainen ihminen kertoo moisesta maineesta toiselle ja miksi? Mitä sillä kuvitellaan saavuttavansa ja mikä on motivaattori? Kateus ja katkeruus vai oman hyvinvoinnin ja onnellisuuden maksimointi?
Jälkimmäiset kaksi olisivat hyviä syitä, toki, mutta niitä on mahdoton nähdä asoiden todellisina syinä, sillä miten tornihuhujen kertominen voisi korottaa niiden kertojan onnellisuustasoa?
Naistenitkettäjä
Olen vuosien saatossa havainnut itseni paremminkin naistenitkettäjäksi kuin naurattajaksi. Milloin olen ollut itsekäs paska, milloin tunteeton mulkvisti. Tai sitten olen ollut muuten vain vittumainen, verbaalisesti ilkeä tai jotain muuta.
Naistennaurattaja on toki käsite, joka voidaan ymmärtää monella tavalla. Osalle se tarkoittaa rahallisesti naisista hyötyvää huijaria, joka vie naisten sydänten lisäksi myös heidän rahansa.
Ensiksi mainitusta en tiedä, mutta naisten rahoja en ole elämässäni eteenpäin pääsemiseen tarvinnut. Enkä ihan tuohon sydänvarkauteenkaan täysin kykene uskomaan.
Naistennaurattaja voidaan määrittää myös huumoripitoiseksi tarinaniskijäksi, jollaiseksi ehkä jossain määrin minut voidaan tulkita. Muttako sellaiseksi, että nauratan saadakseni joltain pöksyt pois ja jakamaan rakkauden siementä? Aikuiset ihmiset, oletteko tosissanne?
Vaan huhut ovat huhuja ja niitä vastaan kamppailu, tai edes niiden kitkeminen, on kuin kuuluisa tuulimyllyjä vastaan taistelu. Sitä paitsi “There is no such thing as bad publicity“, vai mitä?
Dog eat dog
Mitä ikinä näiden mainenimikkeiden ja satupuheiden levittäjien syyt ja agendat ovatkaan, ne eivät koskaan lakkaa hämmästyttämästä ja usein myös huvittamasta.
Pitää olla suorastaan imarreltu, että on saanut näinkin paljon ajatusaikaa jonkin päässä, että olen päässyt suorastaan pääosaan tässä jännittävässä ja huikeassa, vaarallisia ihmissuhdetilanteita pursuavassa saippuaoopperassa.
Mitä sillä sitten koitetaan saavuttaa, se jää arvoitukseksi. Mutta otetaan juoma heille kaikille: juoruajille, naistennaurattajille, draamakuningattarille ja siinä ohessa myös meille/teille muillekin. Salut!
Tehdään nyt heti ensimmäisenä selväksi, että tämä teksti on vahvasti itseironinen. Jos käsite on tuntematon, suosittelen siihen tutustumista ennen tekstin lukemista.
Kaikki alkoi kuullessani, että minulla on maine. Naistenmiehen maine. Naurahdin silloin asialle.
Tuosta on jo toki tovi aikaa, mutta ajatus jäi kytemään. Ensin vain mieleeni, sitten se siirtyi tänne blogiini tekstiluonnokseksi. Lopulta minun oli pakko saada tämä kutkuttavakin ajatus ulos julkaistavaksi. Naistenmies. Tuo (termi) naurattaa yhä, kun kyse on minusta.
Maine tekojen edellä
Kun kuulin asiasta ensimmäistä kertaa, olin luonnollisesti asiantilan suhteen utelias. Mietin ja kyselin mistä ihmeestä moinen maine on voinut tulla. Eihän se alkuunkaan pidä edes paikkaansa.
Mutta maineen saa, asiasta kuin asiasta, kunhan tarpeeksi roiskii menemään. Ja rapatessa roiskuu, kuten kaikki tietävät. Juorukellot kilisevät ja kolisevat, ja lopulta maine kulkee paljon tekojen edellä.
Parastahan näemmä on, ettei moisen maineen kasvattamiseen tarvita edes kaksisesti tekoja. Siihen ei näemmä tarvita edes paljon sitä, että kertoisi itse omista seikkailuistaan yön hämyssä. Tarvitaan vain sopiva ihminen tai pari, vilkas mielikuvitus, höllät kielenkannat ja kuvio on valmis.
Jos olisin tajunnut kuvion jo vuosia sitten, olisinko tehnyt mitään toisin? Olisinko menetellyt eri tavoin tai valinnut seurani tarkemmin? Kenties, mutta tuskin kuitenkaan. Puhuuhan asian puolesta jo tämä blogikin.
Aihe ehkä kiinnostaa ja huvittaa, muttei huoleta. Huumoriarvoa siitä irtoaa silti sitäkin enemmän.
Kertoimet ja jakajat
Vanhan viisauden mukaan miehen kertoma omien “kaatojen” määrä pitää jakaa kolmella, jotta se vastaa todellisuutta. Saman viisauden mukaan naisen ilmoittama omien partnerien määrä pitää kertoa kolmella, jotta totuudesta saa jonkinlaisen käsityksen.
Tuo “viisaus” ei yllätä: miehet liioittelevat tekojaan, naiset vähättelevät. Miehet haluaisivat yleensä saada enemmän kuin saavat – minäkin; naiset mukamas taas vähemmän. Evolutiiviset perusteet löytyvät läheltä: mies haluaa levittää siementä laajasti, nainen taas voi olla raskaana vain yhdelle kerrallaan.
Keinotekoiset ehkäisykeinot ovat tietysti rikkoneet kaavan ja naisista ajatus “panna paljon” tuntuu hävettävältä. Ehkä siksi, että biologisessa mielessä se antaisi naisesta käsityksen kyvyttömyydestä jatkaa sukua. Se tekisi naisesta arvottoman.
Kulttuurissa taas “helppo nainen” tuntuu monelle yhtäläisyysmerkiltä huoralle. Mutta miksi? Tekeekö se naisesta muka huonomman ihmisen jos hän osaakin nauttia vapaan seksin iloista? Ei minusta. Mutta minultapa ei kysytä. Useimmiten naisia pahemmin leimaavat lähinnä vain muut naiset.
Huorittelut, jakorasia!-leimat ynnä muut tulevat kanssavaginaisilta. Miesten kirjoissa “helppo nainen” voi olla jopa iloinen asia. Mutta ei naisten.
Miesten maailma on kuin naisten maailman vastakohta. Siementä levittävä mies ei ole vain naistenmies, hän on myös miehinen mies. Miesten mies. Todellinen Casanova, Rasputin ja mitä näitä nyt on. Varsinainen alfauros, joita muut kunnioittavat. Tai ainakin kadehtivat jos eivät kehtaa myöntää kunnioittavansa.
Ympyrä sulkeutuu
Yllä olevan teorian mukaisesti minun siis pitäisi olla oikeastaan otettu tästä termistä. Naistenmies. Ajatella. Minäkö?
Vaan kun totuus on toisenlainen kuin jännittävät tarinat, juorut ja tornihuhut.
Toki, olenhan minä rakkauden laivalla joskus seilannut ja yhden yön merilläkin matkannut, mutta naistenmiehen titteliin on näillä teoilla vielä paljon matkaa. Niin paljon, että minusta moisen termin käyttäminen on todellinen loukkaus maailmamme oikeita naistenmiehiä kohtaan.
Se on jotakuinkin yhtä suuri liioittelu kuin se jos minä kutsuisin teitä kaikkia naispuolisia helpoiksi naisiksi tai jakorasioiksi.
Jos taas tähän termiin naistenmies pitäisi suhtautua jotenkin negatiivisesti, ymmärrän. Sittenhän se kävisi suoranaisesta pilkkanimestä tai yleisestä dissauksesta. Ehkä se voisi sitä ollakin, jos tuo termi vaikkapa torpedoi potentiaalisen rakkauselämäni hamassa tulevaisuudessa.
Vaan uskokoon ken haluaa. Maailma on taruja täynnä ja monesti totuus on tarua ihmeellisempää.
Kiitos elämälle, joka pelasti minut tylsyydeltä. Kiitos tapahtumille, jotka takasivat, ettei saippuaooppera loppuisi elämästäni ihan niin helpolla.
Minä olen, jostain jännittävästä ja minulle itselleenkin vielä tuntemattomasta syystä, melkoinen vetonaula mitä tulee niin sanottuihin mental case -tapauksiin. Mielipuoliin vai miten nuo nyt sitten kääntäisikään.
Tässä kohtaa joku älynvalo inahtaa “It takes one to know one!” Tai kotimaisemmin saman asian synonyymin ilmaisten, pata kattilaa soimaa.
Ehkä niin. Olen silti huvittunut.
Good riddance of bad rubbish
Muistelin erästä mennyttä tapausta, jossa huovattiin ees ja taas, uudestaan ja uudestaan. “Just another mental case”, tuumin, kun vihdoin viikkoja kestäneen vääntämisen, sovittelun ja sanailun jälkeen tuo tarina otti ja päättyi – vieläpä täysin yllättäen.
Milloin kaikki oli kivasti ja hyvästi (pun intended), milloin taas puhuttiin varoitusmerkeistä ilmassa ja ihmisten keskinäisestä epäyhteensopivuudesta.
Kun alkuun olin hämmennyksissä kaikesta myllerryksestä ja sittemmin hieman rikkikin siitä, asiaan tuntui turtuvan tasaisesti.
Tatuointeja koskaan ottaneet tietävät mistä puhun: aluksi nipistelee, ehkä hieman sattuukin. Sitten kipuun alkaa tottua ja lopuksi sitä pitää melkein normaalina tunteena.
Siinä vaiheessa pitäisi silmien avautua. Kun irrationaalinen ja ääripäistä toiseen menevä käytös alkaa tuntua normaalilta. Yhtä hyvin voisi kuvitella juoksevansa kuumasta saunasta hankeen ja takaisin – päiväkaupalla.
Realiteettitarkistuksien paikka
En tiedä missä vaiheessa minusta tuli piilokameran kohde. En tiedä missä vaiheessa elämästäni tuli halpatuotantovastine Salatuille elämille, mutta yhtä huonoa on tarinankirjoitus ja itsensä toistaminen. Ainoa vain, että pääosanäyttelijöitä on kovin vähän ja sama pärstä näkyy tässä Truman Show’ssa turhan useasti.
Vaikken aivan kaikista tätä – onnekseni – pääsekään sanomaan, olen alkanut miettiä mikä kiero feromoni vetää näitä nuppi sekaisin -tapauksia luokseni kuin kissanminttu katteja.
Yhdistävää tekijää en keksi liioin iän, sijainnin, ulkonäön kuin tutustumistavankaan perusteella.
Vai onko nyky-yhteiskunta todellakin niin sekaisin, että on vain tilastollisesti todennäköistä törmätä vapaana juoksevaan, mutta diagnosoimattomaan sekopäähän? Vai huomaako nämä tapaukset oman kokemuksensa perusteella paremmin kuin kymmenen vuotta sitten?
Viimeiseen kysymykseen oikeastaan tiedänkin vastauksen, mutta sitä edeltävään toivoisin vastauksen olevan kielteinen. Toivoisin mieluummin olevani tilastovirhe kuin mitään muuta.
Ja ennen kuin joku lukijoista ehtii älähtää allekirjoittaneen vainoharhasta, niin huomautan, että tämän havainnon ovat tehneet toki muutkin tilannettani läheltä seuranneet ihmiset.
Occamin partaveitsi
Jos tätä sattuu tilastollisesti enemmän minulle kuin ystävilleni, on lex parsimoniaen – säästäväisyyden periaatteen – nimissä vain todennäköistä, että tutkimuskohde itse on osittain syypää asian tilaan.
Kysymys kuuluukin: mitä teen asialle?
Mitä pitäisi, mitä voisin? Minun tietosanakirjani sivuilta vastauksia ei löydy, eikä sitä taida löytyä sen enempää täältä kuin muunkaan sosiaalisen median puolelta.
Kuten edellisestä kirjoituksestani saattoi rivien välistä näppärästi poimia, paljon on päässyt tapahtumaan käärmeen omassa mikrouniversumissa. Huvittavintahan on, että neljännen ulottuvuuden teorian hengessä, mitään ei ole varsinaisesti tapahtunut ja silti toisaalta kuitenkin on.
Ennen kuin puran sydäntäni ja käyn tilitykseni kimppuun, avaan yllä mainittua teoriaa. Erään näkemyksen mukaan aika on neljäs ulottuvuus kolmiulotteisesti havaitussa fyysisessä maailmassamme. Tässä ulottuvuudessa on mahdollisuus tapahtua asioita, joita voimme muistaa ja kokea aidosti, mutta jotka tavallaan voidaan tehdä täysin tyhjäksi.
Aikasilmukat vastaan muistikuvat
Eräs työkalu tällaiseen on mielikuvitus, toinen, ja samalla todellisempi, on virtuaalimaailma. Koska en jaksa tähän sivuraiteeseen käyttää aikaa sen enempää, käytän hyvin yksinkertaista esimerkkiä. Sanotaan, että henkilö kirjoittaa vaikkapa tunnin verran tekstiä tietokoneella. Oletetaan nyt vastoin nykypäivää epärealistisesti, ettei tässä olisi automaattitallennusta eikä käyttäjä tajuaisi sitä tehdä manuaalisesti.
Sitten, tunnin kuluttua, ohjelma kaatuu ja tallennusta ei voida tehdä. Kaikki tehty teksti katoaa bittiavaruuteen. Työ katoaa hukkaan. Muistikuva tästä tehdystä työstä kuitenkin on, mutta sitä ei ole millään tasolla konkreettisesti olemassa. Näitä viestien “katoamisia” on varmasti käynyt monelle vuosien saatossa kerran jos toisenkin, kun pitkät sähköpostivastaukset tai muut dokumentit ovat kadonneet tyhjyyteen.
Vastaavalla tavalla kävi joskus ankealla 1990-luvulla pelatessani erästä verkkopeliä. Monen tunnin uurastus pelissä meni hukkaan, kun verkkopelin palvelimet kaatuivat ja pelin käynnistyessä uudestaan peli täytyi ladata varmuuskopioilta muutaman tunnin takaa. Kaikki pelattu ja pelissä saavutettu viime tuntien aikoina katosi kuin pieru Saharaan. Tästä huolimatta mieli muisti tapahtumat kirkkaasti.
Tuollainen kokemus tuntuu paitsi ärsyttävältä, myös hämmentävältä.
Pettymyksien paradoksi
Kuten joku viisas joskus on todennut, ihmiset eivät ole pettyneitä asioiden todelliseen tilaan, vaan omiin odotuksiinsa. Tästä muodostuu tietyllä tavalla pettymyksien paradoksi. Jos ei olisi odotuksia, ei olisi pettymyksiä. Mutta koska sellainen on ihmismielen tuntien hyvin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, tietynlaiset pettymykset ovat aina läsnä.
Ja ennen kuin jokin yksilö päättää saivarrella: kyllä, myös positiiviset yllätykset ovat tietyllä tapaa omiin odotuksiin pettymyksiä, vaikkakin positiivisessa mielessä.
Eikä siinä mitään: elämähän on pettymyksiä täynnä. Suurin osa niistä on merkityksettömiä (mallia: elokuva x oli paskempi kuin odotin, kirja y ei ollutkaan niin jännittävä kuin toivoin, ja sitä rataa). Osa kuitenkin käy nyppimään, enemmän tai vähemmän, ja silloin on aika ottaa dialogi egon kanssa. Keskustelun voisi käydä aiheesta “miksi näin on ja mitä sillä on väliä?”
Takaisin raiteille
Niin tosiaan, kysehän oli näpäytyksestä. Kerron tämän tarinan, koska se on oikeastaan aika hassu, ja toisaalta hyvin typerä. Sen logiikka on myös minun ymmärryskykyni toisella puolella ja se käy hyvästä esimerkistä pettymyksien paradoksin suhteen.
Sattui nimittäin niin, että ikään kuin sattumalta “törmäsin” erään kaverini kautta netissä tyttöseen, joka näytti kauniilta ja jututkin sattuivat olemaan hauskoja. Aikomukseni ei ollut alkuun flirttailla sen enempää, mutta molemminpuolisesta keskustelusta johtuen se lipsahti sen puolelle kuin itsekseen.
Halusin saada tyttöön yhteyden ja pian olimmekin jo viestiyhteydessä päivittäin. Kyselimme toisiltamme kaikenlaista toisistamme. Puhuimme harrastuksista, matkustelusta ja ylipäätään erilaisista mieltymyksistä. Kerroimme toisillemme millaisia mielestämme olimme ja kaikki näytti hyvältä. Vähän liiankin.
Kuten vanha sanonta sen sanoo, jos jokin asia vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei luultavasti ole totta. Koska en ole pessimisti, hylkään yleensä moiset ajatukset taakse ja keskityn realiteetteihin. Tarkoittaa suomeksi realistisia odotuksia, mutta optimistista asennetta.
Meillä oli aikomus tavata, sillä meillä selvästi synkkasi. Kunnes eräänä aamuna sävy vaihtui. Mietin miksi. Kysyinkin asiaa, mutten kuitenkaan saanut vastausta. En tiennyt mitä oli tapahtunut tai olinko sanonut jotain sopimatonta. En tietääkseni ollut tehnyt mitään moista ja käytöksen muutos tuntui muutenkin jotenkin… epäilyttävältä.
Kuudes aisti
Tässä vaiheessa intuitioni iski peliin. Alitajunta toimi turhankin tehokkaasti, sillä aloin ahdistua tilanteesta. Siis minä, joka ahdistun hyvä jos kerran vuoteen. Minä, joka olen kyyninen ja tunnerajoitteinen nilkki vailla suurempaa intoa.
Huomasin kiinnostuneeni tästä tytöstä normaalia enemmän, joka sekä huvitti, että ahdisti minua. Eihän näin pitänyt käydä. Mutta vahinko oli jo käynyt. Kaikki tuo viestittely oli herättänyt minussa odotuksia, joihin realiteetit eivät vastanneet. Ja kaikki vielä ilman tapaamista! Juuri niin älytöntä kuin miltä se kuulostaakin.
Siksi kai kirjoitan tätä tarinaa. Minun pelini on jo menetetty, tässä tapauksessa kuin yleisestikin, joten yhtä hyvin voin olla avoin “päiväkirjalleni” ja nauraa että tulla nauretuksi tälle avoimesti.
Jollain tapaa – ja ilmeisesti kaverini suosiollisella avustuksella – suunta kuitenkin kääntyi takaisin parempaan päin. Vaan kun vihdoin tuli aika, jolloin tuo piti tuo kyseinen tyttönen – siis kaverini kaveri – nähdä, hups: Kapteeni Ohari iski kurat naamalle.
Nooh, viis siitä. En ole helposti suuttuva, enkä jaksa jokaisesta takaiskusta itkeä. Ja olinhan sitä paitsi jo kerran tämän asian suhteen jo heittänyt hanskat naulaan. Sitä paitsi sisäinen optimistini halusi muistuttaa minua, ettei peli ollut vielä pelattu. Viikonloppuhan oli tuolloin vasta alkamassa.
Vaan niin siinä kävi kuten ounastelin: mitään ei tapahtunut. Tarkemmin ottaen, minut oharoitiin toisenkin kerran. Riippuen siitä lasketaanko puolilupauksia miksikään, määrä voisi mahdollisesti olla isompikin.
Tarvitseeko sanoa mitä ajattelin ja tunsin?
Takaisin aloitusruutuun
Kun minua oltiin ensin näpäytetty jo kerran ja sitten toisenkin, rupesin leikittelemään ajatuksella karmasta (johon en edes usko). Voisiko tämä olla kuin “karmarangaistus”? Olenko kenties niin monta kertaa “naistenmiehenä” (tähän kuultuun ja huvittavaan anekdoottiin palaan toisella kirjoituskerralla) astunut naisten varpaille, että on aika saada karma-avarista näköön? Ehkä!
Totta puhuen, karmaan uskomatta, vetoaisin enemmän niin sanottuun Brad Pitt -sääntöön. Siitä taisin joskus kirjoittaakin, mutta kertauksen vuoksi: Brad Pitt rule.
Tuon hassunhauskan tapahtumakierroksen jälkeen pitäisi olon olla samanlainen kuin ennen tähän tapaukseen tutustumista: eihän tilanne eroa sitä edeltävästä tilanteesta mitenkään. Tässä kohtaa tarina kuitenkin sitoutuu tuohon neljännen ulottuvuuden esimerkkiin. Kun kerran on ajatuksia luotu ja odotuksia synnytetty, miten ne voisi noin vain unohtaa?
Ollapa ihminen ja unohtaa. Jos voisin, pyyhkisin koko tapahtumaketjun pois päästäni. Tai ainakin se kävisi ensimmäisenä mielessä. Totta kai pitäisi miettiä mitä rakentavaa tästä voisi jäädä käteen. Jotain muuta kuin “ämmät ovat perseestä” -latteuksia tai “jaaha, yksi uusi sulka pettymysten hattuun”.
Mitä tästä voisi oppia hyvässä mielessä? Älä juttele tuntemattomien ihmisten kanssa netissä? Älä odota mistään mitään? Mitä?
Minulta loppuivat ideat. Näitä pohtiessa, positiivisen musiikin maailmoihin. Jos se tästä taas lähtisi. Jälleen kerran, aloitusviivalla. “And call as you might I shall not listen for I am nothing, I am all I am indifferent”
Viime aikoina on elo ollut täynnä sarja epätavallisia poikkeamia ja tapahtumia suuntaan jos toiseenkin. Vaikka suurella skaalalla mikään ei varsinaisesti ole muuttunut, on mikrokosmos täynnä eri kokoisia maanjäristyksiä.
Vertauskuvallisesti voisi asian ilmaista siten, että vaikka junan vaunujen suojissa tapahtuisi mitä tahansa, juna kulkee raiteillaan ja ajallaan. Valtion rautateiden kohdalla tämä vertauskuva tosin hieman ehkä ontuisi.
Jotta asia ei menisi vain metaforiseksi jaaritteluksi ja yhdentekevien irtolauseiden ilmaan ammuskeluksi, lienee tarpeen summata paperille jotain konkretiaa. Vaikeus tuleekin sosiaalipornon ja tietynlaisen sosiaalihygienian välisestä tasapainosta. Jos ette vielä pudonneet kärryiltä, hyvä.
Rasvatyyntä
Kun elämä koostuu viime kädessä, joskin hieman kärjistetysti, vain töistä, treenaamisesta ja arjen pienistä asioista, pienetkin muutokset arkeen tuntuvat säröiltä lasissa. Säröt eivät ole aina huono asia. Päinvastoin, monesti nämä myrskyt juomalasissa ovat jopa tervetulleita. Rasvatyyni elämä on juuri sitä itseään: tylsää, tasapaksua ja yllätyksetöntä.
Tunnerajoitteisesta elämästä nauttineena/kärsineenä (yliviivaa tarpeeton) on ollut hauska huomata, kun jokin yksittäinen tekijä on saanut tutun ja turvallisen tasapainon heilahtamaan. Liikahdus tai heilahdus ei ole ollut järin suuri, mutta tasaisen jämäkässä ilmeettömyydessä pienikin ryppy näyttää merkittävältä.
On ollut hienoa kokea iloa ja ahdistusta yllättävistä asioista. Pari ylimääräistä sydämenlyöntiä ja liian pitkälle vietyjä ajatuksia. Analyyttinen persoona suorastaan iskee hälytyskellot päälle moisen tapahtuessa.
Koiran karvat
Pakkaa on sekoitettu myös arkisella eskapismilla, kun käärme lähti luikerrellen kotiluolastaan laivaristeilylle maailman tuulia haistelemaan. Ulkomaanmatkoilta harvoin on lupa odottaa mitään jännittävää ja reilusti erilaista, kyse on enemmän kulttuuri- ja elämysmatkailua erilaisessa ympäristössä, mutta tutuin, jopa varovaisin elkein.
Laivamatkoilla sen sijaan on lupa odottaa monenlaista näytelmää. Sadoittain humalaisia ihmisiä, näennäisylellistä tuhlailua, kiireetöntä syöpöttelyä ja hedonismin kutsua. Kun tähän yhdistetään vielä reissu metallimusiikin teemalla, alan bändeillä ja näiden myötä alan tutuilla naamakertoimilla, on kuvio jotakuinkin selvä.
Selvinpäin on vaikea olla, autoilukunnossa lähes mahdotonta ja kevytkenkäisiä ihmisiä pyörii ympärillä kuin helppoa romanssia tai rakkauden illuusiota etsien. Näillä reissuilla koiran on vaikea päästä eroon karvoistaan, jos edes mahdollista.
Onni suosii rohkeaa
Kun kaikelle annetaan loppusilaus pienimuotoisia satunnaismuuttujia äkillisohareista muihin epäonnistuneisiin kohtaamisjärjestelyihin, alkaa soppa olemaan koomisuuteen asti valmis.
Jos välillä erehdyin kaikessa “valaistuneisuudessani” irvistelemään tunteettomalle opportunistisuudelle ja härskille suorasukaisuudelle, moiset ajatukset hukkuvat äkkiä siihen, että sitä saa mitä tilaa ja jälkikäteen hukatuille mahdollisuuksille on turha itkeä.
Siinä on vaan sitä kohtalon ivaa, kun puntaroi asioiden luonnetta ja valitsee sen näennäisesti kyseenalaisemman vaihtoehdon, ja lopulta juuri se palkitaan. Olen toki kirjoittanut tästä aiemminkin, mutta asia ei lakkaa minua huvittamasta, ja toisaalta myös vaivaamasta, vieläkään.
Jos opportunismi palkitaan, niin mihin se tiikeri karvoistaan pääsisi. Tai miksi edes olisi tarpeen.
Kappas, se on taas se aika vuodesta. Se, kun pyyhitään jouluhiet otsalta, ihmetellään joulukiloja, kirotaan vuoden synkintä aikaa, manataan töihin palaamisen tuskaa ja valmistaudutaan tekemään lisää katteettomia lupauksia tulevalle vuodelle. Hurraa, on taas vuosi saatu pian päätökseen. On välitilinpäätöksen paikka ja aika ripustaa itsensä löysään hirteen kesää odotellessa.
Keväistä nousukiitoa
Vuosi eittämättä lähti kivasti käyntiin. Edessä olivat hienoisesti muuttuneet uudet työkuviot ja vastuualueet, sen myötä hienoisesti noussut palkka. Parisuhdeongelmat jäivät hiljalleen taustalle ja elämä lähti uusille kierroksille. Arkista, mutta tasaista nousua kuitenkin.
Kamppailulajirintamalla olin aloittanut uuden harrastuksen, defendon, joka vaikutti enemmän kuin sopivalta realismihakuisessa itsepuolustustouhussaan. Paljon oli tuttua, sopivasti uutta ja meno oli meikäpojalle sopivaa tasapainottelua kontaktin ja tekniikan ottamisen kanssa.
Talvi taittui kevääksi ja siinä sivussa ehti harjoitella deittailukuvioita kuin myös matkustelua. Brysselin-reissu oli mukava kokemus Euroopan unionin sydämeen ja varsinainen makujen matka oluiden ja ruokien suhteen. Kukkaroakaan ei tarvinnut liikaa keventää, vaikka nautiskella saikin yllin kyllin.
Kevään edetessä pidemmälle oli edessä muutto isompaan ja parempikuntoiseen asuntoon. Vasta viemärirempattu asunto sai uutta ilmettä tapeteista ja huonekaluihinkin sai poltettua aimo summan rahaa. Palkitsevaa ja elämänlaatua nostattavaa, vaikkakin vain materialistista sellaista. Näin sitä taas tuli huomattua kuinka paljon koti ihmiselle merkitsee, vielä edes tietämättä mitä edessä olisi.
Kevät kaarsi kohti loppuaan oli edessä vielä vuoden toinen ulkomaanreissu, matka Yhdysvaltoihin. Parin viikon matka oli eittämättä mukavin reissu ikinä ja hyvin ikimuistoinen sellainen. Rahaa paloi, mutta viis siitä: se on elämää ja näitä luultavasti on vain yksi nokkaa kohti.
Välilasku
Kevään myötä hiipivät työkuvioihin myös yt-neuvottelut, sopivasti heti reissuni jälkeen uudella kierroksellaan. Potkut paukahtivat persuksille, kun väkeä vähennettiin ja arvattava roolini osana markkinointihenkilöstönä oli ottaa lähtöpassit. Näin kävi ja edessä siinti pidennetty kesäloma.
Vaan kauaa en ehtinyt tulevaa työuraani miettiä, kun jo uudet kuviot iskeytyivät täysin puun takaa eteeni, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ei ollut syytä valittaa. Parempi duuni kaikin puolin, sen enempää yksityiskohtiin menemättä ja mahdollisuus tehdä työtä kotoa. Ei ongelmaa, asuntohan oli entistä parempi ja työmatkakin lyhentyi mukavasti nollaan.
Kesään mahtui myös mahtavia festareita, mainittavimpina Hammer Open Air ja Tuska. Kummallakin oli loistavaa tarjontaa plakkarissaan ja paljon tuli nähtyä tuttavia, kavereita ja ystäviä. Nummirock taas oli ankein bänditarjonnaltaan, mutta toisaalta paras ehkä noin muuten meiningiltään. Toisaalta, ikä on tainnut tehdä tehtävänsä, kun ensimmäistä kertaa koin, etten enää kaipaa telttajuhannusta keskellä maaseutua makuupussissa nukkuen. Saa nähdä jääkö uhkaukseni ensi vuonna vain uhoksi vai käykö kenties todeksi. Vaihtelu tosin varmasti virkistäisi.
Kesän ja syksyn taitteeseen mahtui vielä parit mukavat keikkatapahtumat ja mustettakin tuli nahkaan. Treeni kulki ja työ maistui. Suhde-elokin oli jollain kummallisella tavalla mukamas kohdallaan, vaikkei mitään todellista lopulta ollutkaan.
Kohti talven harmautta
Mukavan ja tapahtumarikkaan kesän päätteeksi tuli syksy, jonka merkittävintä antia olivat oikeastaan uudet työkuviot. Kotona kökkimiseen sai tottua ihan uudella tavalla, mutta pitkän kesäloman jälkeen siihenkin alkoi mainiosti sopeutua. Vapaammat työtunnit, entistä mukavampi duuni ja esimerkillinen esimies tuntuivat työssä kuin palkkiolta konsanaan.
Syksy vaihtui hiljalleen harmaaksi talveksi ja elo painui eteenpäin tasaisen mukavasti. Vielä oli edessä huikean rentouttava Amsterdamin-reissu, joka meni jotakuinkin niin dekadentisti kuin osasi olettaakin. Oikeastaan elämässä oli kaikki varsin mallillaan.
Jos pientä flunssailua ei huvita noteerata, koko vuosi meni jotakuinkin loistavasti. Työ on ollut entistä palkitsevampaa, salitreenissä tuntuvaa edistymistä ja defendokin on maistunut yhä edelleen. Aivan kuin olisi löytänyt uuden “kodin”, jos ontuva vertauskuvani sallitaan.
Oudointa, ja alkuun myös harmittavinta koko vuodessa, näin retrospektiivissä katsottuna, on ollut tunnevammaisuuteni. Kun alkuun asia tuntui ahdistavalta, ja hieman myöhemmin vain hämmentävältä, sen kanssa oppi kuin oppikin elämään. Tuntui kuin edellisestä parisuhteesta ja sen hyvistä tunteista olisi pieni ikuisuus, vaikka siitä oli vain vuosi.
Sen perään tulleista ahdistuksen hetkistäkin tuntuu olevan puoli ikuisuutta, vaikka siitä ole kulunut vuottakaan. Tuo kaikki tuntuu nyt niin etäiseltä ja unenomaiselta, aivan kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ja nyt olen jotakuinkin päinvastaisessa tilassa: oudossa kotelomaisessa kääreessä kuin toukka ennen perhosvaihettaan.
Ei helvetti, vertasin itseäni juuri perhoseen.
Entä sitten?
Jos nyt kokonaisuutena vuotta katsoo, niin kyllähän tämä vuosi oli jopa viime vuotta erinomaisempi. En ehkä päässyt nautiskelemaan romantiikan ruusuista tai parisuhteen mukavista puolista, mutta entä sitten, eipähän tarvinnut kärsiä moisten tuskaista jälkipyykkiäkään. Ja vastaavasti kaikki muu olikin tänä vuonna paremmin kuin ennen.
Elämä on, perkele vieköön, saatanan mukavaa, kun sitä oman onnensa seppänä sellaisen osaavasti takoo.
Ensi vuodesta en sitten uskallakaan odottaa yhtään mitään. En jaksa uskoa taantumiin, en maailmanloppuihin, enkä oikeastaan mihinkään muuhunkaan suurpiirteiseen pälinään.
Edessä siintävät lähinnä presidentinvaalit, joille en paljoa korvaani lotkauta, ja uudet naurettavat tupakkasäädökset, jotka saavat aikaiseksi lähinnä facepalm-reaktioita, vaikken edes polta. Kaikki muu on tässä vaiheessa tulevan usvan peitossa.
Kiitän kaikkia vuoteen 2011 osallistuneita osatekijöitä, jotka suorasti tai epäsuorasti elämääni vaikutitte. Tästä on hyvä jatkaa alla mainitulla tavalla.
Kappas, sitä on vähemmän yllättäen tapojensa vanki. Olen kirjoittanut jo kolmena edellisenä vuonna tänä samaisena päivänä, 23. joulukuuta ja sama tapa jatkuu.
Perinteitä kunnioittaen lukaisin myös edellisvuoden vastaavan tekstin, ja siinä ohessa myös vuosien 2009 ja 2008 tekstit. On kiehtovaa havaita miten paljon sitä on lopulta muuttunut toisaalta, ja vastaavasti, kuinka tietyt asiat ovat vuodesta toiseen täysin samanlaisia.
Treeniä, peliä, leffaa
Olen viimeiset kolme vuotta toitotellut samaa torvea: treenaamista, leffojen katselua ja pelaamista. Joka vuosi olen yhtäältä sukuloinut pakollisen jouluvierailun verran ja yöllä päätynyt baariin. Sama kaava jatkuu edelleen, ja miksipä sitä oikeastaan edes muuttamaan.
Viina ei edelleenkään pahemmin maistu, treeni taas senkin edestä. Ja joulu tuntuu edelleen yhtä turhalta pakkolomalta, ja toisaalta myös hyvin yksinäiseltä sellaiselta. Tässä vuodessa on silti, etenkin edellisvuoteen nähden, erilainen tunnelma.
Kun aloitin blogin vuonna 2008, oli tietyllä tavalla selvää, että sen vuoden jouluun heijastui etäisesti toipuminen edesmenneestä parisuhteesta. Kun 23. päivän perinne jatkui seuraavana vuonna, oli kellon ääni erilainen: olin päässyt tulevan parisuhteen makuun ja elämä virnisti leveällä hymyllään.
2010 olikin sitten jo täyttä kuravelliä. Pahassa olossa vellomista, itseinhoa, tuskaa, surua ja ylipäätään tunteiden äärilaitojen loimotusta.
Laidalta toiselle
Jos jotain on tasan vuodessa muuttunut, niin tunnemittariston lukemat. Kun vuosi sitten tuntui, että kaikki tunteet hyvistä huonoihin olivat vahvistuneet ja pinnalla enemmän kuin koskaan, nyt tuntuu täysin toisenlaiselta. Kaikki tuntuu kuin vedellä jatketulta, laimennetulta kylmältä kahvilta.
En oikein vieläkään tiedä miten tästä tunneraajarikkoisuudesta pitäisi ajatella. Toisaalta olo on mitä mainioin ja ehein, toisaalta tuntuu siltä, kuin tässä olisi koira haudattuna.
Tunneasioita on kuitenkin hankala arvioida kylmällä järjellä rationaalisesti. Niitä voi havainnoida ja yrittää tulkita, mutta nykytietämykseni ei riitä edes itsearvioon. Mitä taas tulee ulkopuolisiin arvioihin, olen saanut kuulla määritelmiä laidasta laitaan “normaalista väliaikaisesta tilasta” “oikeaan tunnevammaisuuteen”. Mene ja tiedä, eihän tästä ota erkkikään selvää.
Joulu?
Itse joulu kuitenkin taitaa mennä tuttuja reittejä, kuin omalla tutulla kiertoradallaan. On jotenkin suorastaan hersyvän ironista, että vaikka tunnesektorilla mentäisiin vihreästä punaiselle ja takaisin, tietyt piirteet eivät muutu. Eivät asenteeni joulua kohtaan, eivät tapahtumaketjut sen saralla, eikä oikeastaan mikään muukaan.
Näillä sanoilla, kohti valoisampaa kautta. Without frustration
With no master plan
With nothing left of the dream that began
If only we could see and live the dream
If only we could still believe the dream
Mitä pidemmälle on vuosi kulkenut, sitä enemmän on vauhtia tullut rattaisiin lisää. Voisi jopa osaltani sanoa vuoden kehittyneen parempaan suuntaan kuluneiden kuukausien aikana. Aivan vielä en kuitenkaan taivu koko vuoden retrospektioon.
Viime aikoina on ollut aikaa melkoiselle määrälle itsetutkiskelua. Sille on aina paikkansa ja kyllähän sille pitää aikaa löytääkin. Toivoisin myös, että muutkin tekisivät sitä enemmän ja näkyvämmin.
Itse-
Oman itsetutkiskeluni myötä olen oppinut jotain tunnevammastani (tai sitä sanaa vierastaville, tunnerajoittuneisuudestani), mutta myös valituista käytösmalleista. Kun on saanut kuulla olevansa “sovinistinen” ja “naisia esineellistävä”, ja toisaalta huomannut tuonkin puolen elämästään olevan aktiivisempaa kuin “enemmän herrasmiesmäisinä aikoina”, ei tarvitse olla kaksinen matemaatikko ymmärtääkseen tilanteen ristiriitaisuuden, ja sen myötä myös sen koomisuuden.
Jos ennen piti itseironian, sarkasmin ja vinoutuneen huumorintajun ymmärtämistä itsestäänkin selvinä asioina, en pidä enää. Siperia on opettanut, ettei ihmisistä saisi olettaa oikeastaan yhtään mitään.
Ja jos ennen piti itsestäänselvyytenä sitä, että tunneskaala on normaali, negatiivisesta positiiviseen, sekin on muuttunut. Asiat eivät enää olekaan kuin “aina ennen”.
Sairastelua
Vastaavanlaisia itsestäänselvyyksiä löytyy myös vielä arkisemman elämän puolelta. Kun ennen piti normaalina, oletusarvoisena ja itsestään selvänä asiana, että on terve ja voi treenata normaalisti ilman ongelmia, muuttui sekin reilummin flunssan sairastelun myötä.
Ei ollutkaan enää itsestään selvää treenata monta kertaa viikossa. Piti köhiä, yskiä, vuotaa räkää, maata kuumeessa ja niin edelleen. Rutiinit, vaikkakin väliaikaisesti, uusiksi ja nöyryyttä tilalle. Ehkä tietynlainen koppavuus ja asioiden pitäminen itsestäänselvyyksinä maksoi potut pottuina. Iski karman pöytään, kielikuvallisesti ilmaisten.
Sen myötä ollaan sairasteltu ja tehty arjesta poikkeavia asioita. Eihän tuo mitään suurella mittakaavalla muuta, mutta kuitenkin. Pakottaa arvioimaan ja arvottamaan asioita uudelleen. Ymmärtämään, mitkä asiat ovat tärkeitä ja mitkä eivät. Mitkä asiat ovat itsestäänselvyyksiä ja mitkä eivät.
Memento mori. Olemme kaikki kuolevaisia. Muistakaamme se, aina ja ikuisesti.
Päivät ovat taas vierähtäneet melkoisella vauhdilla. Taannoisen Amsterdam-matkani kuvainnollisista krapulatiloista on selvitty ja arki on vallannut elämän. Flunssa tuli jo kertaalleen selätetyksi ja treenit takaisin osaksi arkea. Perään rauhallinen viikonloppu kotikaupungissa ja sitten taas uutta arkea, lisää töitä, treeniä ja rutiineja. Tekemisen pulasta ei ole voinut valittaa, korkeintaan runsaudenpulasta.
Vaikka tavallaan on paljon tapahtunut, suurin osa on ollut niin merkityksetöntä ja tavallista, ettei siitä jaksa tuon taivaallista naputella. Rutiinit ovat, kuitenkin, ilman arvolatausta vain sitä itseään. Tavallisten askareiden toistoa, hyvässä ja huonossa.
Kun nyt takana on vielä toinenkin, varsin mukava viikonloppu Turussa ja vieläpä hyvien ystävien kera, on aika penkoa pyykkikoria ja käydä läpi tapahtumien saldoa.
Tunnevammaisuutta ja naisten esineellistämistä
Jos jotain koen oppineeni itsestäni viime aikoina, niin ilmeisesti jonkinlaisen tunnevammaisuuden. Toki tämän näkemykseni ovat ehtineet jo osat ystävistäni ja kavereistani torpata täysin huuhaa-näkemykseksi, ja varmasti myös ihan aiheellisesti. Tässä kohtaa täytyy ehkä saivarteluheittojenkin riskillä huomauttaa, ettei tunnevammaisuus kuitenkaan ole tunteettomuuden synonyymi.
Jos tätä pitäisi lyhyesti avata ennen varsinaisesta aiheesta kirjoittamista, niin kyvyttömyyttä kokea romanttisia tuntemuksia. Ehkä tämä on jonkinlainen sivuvaikutus siitä, että on pyrkinyt vähentämään kaikenlaisia negatiivisia tunteita viime vuosina, etenkin viime kuukausina. Kun on tietoisesti pyrkinyt olemaan ärsyyntymättä mistään ja vihaamatta mitään, on se ehkä leikannut ääripäätä myös vastakkaisesta laidasta. Ankeaa? Ehkä, mutta samalla niin huoletonta.
Hauskemman kommentin sain vasta taannoin, kun vihdoin sain suusanallista negatiivista palautetta Amsterdam-reissustani, ja etenkin siitä, että olin kirjaillut tapahtumat varsin avoimeen, rehelliseen muotoon. Aivan kaikkea en voi minusta riippumattomista syistä kertoa, mutta tässä kohtaa viimeistään tuli hyvin todistettua, että “rehellisyys maan perii” on hevonkukkua monien ihmisten kohdalla. Moni ihminen ei ole valmis sulattamaan rehellistä ja avointa ulosantia. Ei se mitään, heillä on oikeus siihenkin.
Mutta saamani palaute, joka oli käytännössä täysin toisenlaista kuin muuten saamani kehuva kommentointi itse reissusta, kohdistui siihen, mitä olin tehnyt reissun päällä. Minua ei niinkään ravisteltu Amsterdamin laillisista päihdeaineista (ts. kannabiksesta), vaan alueen naisista. Että kuinka minä esineellistän heitä ja näin tekemällä, että siitä kirjoittamalla, paitsi ilmeisesti loukkaan naisia, myös potentiaalisesti vahingoitan omaa teoreettista suhde-elämääni.
Eli toisin sanoen, olemalla rehellinen teoistani mahdollisesti ammun itseäni jalkaan naisen/naisten suhteen, jotka saattaisivat minusta muutoin olla kiinnostuneita. Tiedostan tämän, ja mikä tärkeämpää: hyväksyn sen. Minulle on kuitenkin tärkeämpää olla avoin rappiokulttuurissani (tai missä tahansa) ja ilmaista itseäni valitsemallani tavalla kuin sensuroida tekemisiäni, valintojani ja arvomaailmaani vain kenties löytääkseni potentiaalisen pariutumiskumppanin.
Arvostan ihmisten huolenpitoa ja samalla myös ymmärrän ihmisten halun tuomita tekoni, heillä on siihenkin kaikki oikeus. Enkä voi vaatia, että näkemykseni tai tekoni hyväksytään, saati että miellyttäisivät kaikkia asianomaisia tai ulkopuolisia, mutta en myöskään voi – tai edes halua – elää muiden ehdoilla. Minun elämäni, minun valintani. En minäkään halua neuvoa miten muiden pitäisi elää.
Villi ja vapaa
Olin, totta puhuen, oikeastaan innoissani saadessani vähemmän mairittelevaa palautetta blogistani. En siksi, että se olisi jotenkin itseisarvoisesti hieno tai hyvä asia, vaan koska olisi ehkä jollain tavalla outoa, jos sitä ei olisi lainkaan tullut. Syitä on monia. Ensinnäkin tiedän monilla olevan ongelmia jommankumman (maksulliset naiset tai pilvi) asian kanssa, ellei jopa molempien.
Toiseksi, ihmiset vain harvoin kehtaavat tuoda ikäviä asioita suoraan kuultavaksi. Sen sijaan he tyytyvät juoruilemaan siitä muille kuin itse “kohteelle”. Ehkä he vain pelkäävät, että puren heiltä pään irti. Tai ehkä he loukkaantuisivat vain lisää huomatessaan, ettei minua oikeastaan kiinnosta heidän mahdollinen nyrpeys tai moraalinen mielipaha. Parempi siis olla kertomatta, he tuumivat. Enhän minä oikeaa syytä tiedä, koska eihän sitä minulle koskaan kerrota. Se toisaalta ei ole minun ongelmani.
Halusin myös herätellä ihmisiä, viihteellisen tarinan ohella. Halusin avoimesti kertoa millaista reissussa oikeasti oli, sen sijaan, että höpöttelisin niitä ja näitä syömisistä, turistikohteiden näkemisestä ja niin edelleen. Mutta totuus sattuu. Toisia enemmän kuin meitä kyynikkoja.
Ilmeisesti herättely myös onnistui, joskaan ei aivan ongelmitta. Sillä aikaa, kun likavesi valui selästäni kuin sorsan sulista konsanaan, sijaiskärsijät ottivat paskaa tuulettimeen. Vähemmän toivottu sivuvaikutus, joskin asia, jota oli käytännössä mahdoton ennakoida.
Onni on kuitenkin olla vapaa muista ja näiden mielipiteistä, tuomioista ja paheksuvista katseista. Paheksukaa, tuomitkaa, syytelkää ja pahoittakaa mielenne, jos siltä tuntuu, ja siinä herne nenässänne kysykää itseltänne: onko se kaiken sen arvoista? Ja pitäisikö kenties siivota oma tontti ennen puuttumista muiden asioihin?
Mahtava viikonloppu
Kun Damin-reissun jälkipyykki on, toivottavasti, hoidettu ja elämä normaaleilla raiteillaan, on aika palata kotimaan kamaralle ja miettiä ajankohtaisempia ajatuksia. Paljon olisi kirjoitettavaa, niin tänne kuin musiikinkin saralla. Ajan riittäminen onkin suurempi ongelma kuin mikään muu.
Takana on vielä äärimmäisen mukava, mutta raskas ja ilmeisen univelkainen viikonloppu, josta ehtii selvitä vain tämän sunnuntain ja sitten on taas itsenäisyyspäivänaaton hummailupäivä. Kulutettu viikonloppu meni paitsi konserteista nauttien, myös hyvien ystävien ja kavereiden kesken elosta nauttien. Omaakin pärstää joutui dokumentin ruudulta töllistelemään tuttujen naamojen ohella, mikä oli, jos ei nyt suurta hupia, niin ainakin jokapäiväisestä arjesta poikkeavaa.
Vielä pitäisi jaksaa iskeä Amsterdamin-matkakuvat linjoille ja kirjoituspuuhaakin tuntuu olevan loppumattomiin asti. Työhän ei tunnetusti lopu koskaan. Loppuun vielä tunnelmiin sopiva biisi.
Tiistai. Reissun hautajaiset, jolloin jätettiin jäähyväiset kaupungille ja valmistauduttiin henkisesti paluuseen arkeen.
Aamupuuhien jälkeen laukut säilytykseen ja naapuriravintolaan brittiaamiaiselle (8,5 eur). Safka oli mainiota, mutta kahvi pahaa. Hinta-laatu-suhde mukavasti kohdallaan ja masut täynnä.
Odottelua odottelun vuoksi
Sitten oli aika odotella. Kello ei ollut puoltapäivääkään, mutta asemalla piti olla vasta neljän tietämillä. Siispä viereiseen koffariin viimeisille sauhuille ja nettiä käyttämään.
Aika kului madellen. Istumiseen kyllästyneinä suuntasimme kävelylle ja vielä ennen lähtöä syömään välipalan paikallisessa Macissa. Lopulta hyppäsimme kolmen junaan kohti Schipholin lentoasemaa väsyneinä, mutta hyvillä mielin.
Mitä jäi käteen?
Äkkiseltään laskettuna noin 700 euron edestä hauskanpitoa, ja tästä summasta puuttuvat tietysti sekä lennot että hotelli. Alunperin aiottu 500 euron budjetti, eli satanen päivää kohti, olisi toki pitänyt ilman ilotyttökustannuksia, mutta osittain ylitys selittyy väärin tehdystä arviosta hintatason suhteen.
Oluisiin meni ehkä enemmän kuin oletti, sillä nekin maksoivat yleensä femman tuoppia kohti ja ehkä ruoankin suhteen tuli oltua suurpiirteinen. Toisaalta ainakin tuli syötyä hyvin.
Ironista kyllä, (monelle) reissun paheksuttavin osio – kannabistuotteet – olivat vastaavasti pienin menoerä. Meillä meni luultavasti kahviin enemmän rahaa kuuden päivän aikana kuin pilveen, vaikka tupruttelimme usein pari kertaa päivässä.
Hauska ja erittäin rentouttava matka kyllä oli, enkä muuttaisi sinänsä reissusta juuri mitään.
Punakatujen opit
Jos jotain tuli opittua ilotyttötouhuista, niin seuraavat asiat:
- kysy tarkasti mitä hintaan sisältyy ja varmista, että saat mistä maksat
- varaudu rahallisesti siihen, ettet viime hetkellä tyydykään 50 euron “perustarjontaan”
- tartu tilaisuuteen – eli haluamaasi naiseen – mahdollisuuden tullen, muutoin voi olla liian myöhäistä
Jos oma moraali ja/tai parisuhdetilanne ei moista estä, suosittelen ainakin kerran elämässä koittamaan maksullisen naisen iloja. Sillä on puolensa ja parhaimmillaan se jättää kauas taaksensa niin epämääräiset yhden illan säädöt kuin muutkin vastaavat tapaukset.
Miksi Amsterdam?
Ehdottomasti ja ensisijaisesti: tilaisuuden tutustua kannabiskulttuuriin laillisesti, turvallisesti ja edullisesti. Koska touhu on käytännössä (ainakin toistaiseksi) laillista, se on turvallista, eikä tue rikollisuutta.
Toissijaisesti ne ilotytöt. Vaikkei niissä edes kävisi, on punalyhtyjen alue kokemisen arvoinen. Sen näkemällä touhun mystiikka ja likaisuus riisuutuvat aivan toisella tavalla. Kulttuuria voi olla vaikea ymmärtää näkemättä tai kokematta sitä. Ja onhan kyseessä maailman vanhin ammatti.
Entä ne muut syyt?
Eli mitä Amsterdam tarjoaa huume- ja prostituutiokulttuuria vierastavalle? Kauniin historiallisen kulttuurikaupungin täynnä kanaaleja ja rentoa tunnelmaa. Toki Damissa on myös museoita ja puistojakin moneen lähtöön, sekä taidetta että ohjelmaa, muttei siinä mielessä kuin isommissa kaupungeissa – ainakaan jos haluaa ummistaa silmänsä kannabikselle ja prostituutiolle.
Viime kädessä Amsterdam on juuri niin yksilöllinen kaupunki kuin on, koska sillä on tarjota jotain sellaista mitä ei käytännössä missään muualla pääse samassa muodossa näkemään ja kokemaan.
Loppusanat
Kiitos ystävilleni mainiosta matkaseurasta ja toivottavasti lukijoillekin on jäänyt jotain käteen tästä kyseenalaisesta matkakertomuksesta.
Kuvia tulee sitten joskus, kun niitä matkaseuraltani saan. Ai niin, Starbucksin Cranberry White Mocha oli pirun maistuva kausikahvi. Suosittelen.
