Tekstin otsikko olisi oikeastaan pitänyt laittaa lainausmerkkeihin, mutta esteettisistä syistä lienee parempi yllä olevalla avalla. Näin otsikkoon jää myös tietynlainen kaksoismerkitys, kun siitä ei käy suoraan ilmi ollaanko nyt liikkeellä tosissaan vai ironian merkeissä.
Päättäkää otsikon luonne toki itse.
Jatkan hetkestä ja tilanteesta inspiraation saaneena parin viikon takaista tekstistäni. En niinkään siksi, etteikö aihe sinänsä olisi ollut omasta puolestani siinä, vaan koska eräiden kuulemieni tarinoiden puolesta asia nousi ikään kuin tapetille uudestaan. Vain nimike muuttui matkalla.
Homo homini lupus
Ihminen on ihmiselle susi, sitä sanotaan. Sanonta viittaa tietysti ihmisten itsekeskeiseen ajatteluun, jossa lopulta ihminen on itsensä pahin vihollinen. Tarkemmin sanoen toinen ihminen on yksittäisen ihmisen pahin uhka.
Tottahan tuohon on helppo itsekin näillä ikärenkailla yhtyä. Ihmiset pettävät toistensa luottamuksia välillä heppoisinkin perustein. Ihimiset käyttävät hyväksi toisiaan pyrkien omaan etuunsa.
Käytännössä aina näissä kyse onkin juuri siitä oman edun tavoittelemisesta. Sehän ihmisen suurin motivaattori on: itsekkyys, johon aivan jokainen meistä “syyllistyy”.
Toki itsekkyys voi olla hyvästäkin, kuten vaikkapa parisuhteista ja lastenkasvatuksesta nähdään.
Hell is other people. -Sartre
Takaisin pääraiteille
Miten tämä kaikki sitten liittyy naistennraurattajiin?
Itsekkyyden kautta tietysti siihen, että ihmisillä on aina jokin agenda, syy ja tarkoitusperä, kun he tekevät jotain. Jonkinlainen motivaattori miksi tehdä kuten tehdä.
Kun sain kuulla taannoin olevani, ei vain naistenmies, vaan myös “kauhea naistennaurattaja“, vedin maltillisen itkun ja naurun sekoituksen pääni sisällä.
Ehkä edellä mainittu reaktio on liioiteltua, sillä ainoa mitä kuultu sai aikaiseksi oli hieman puhelimen välityksellä käytyä kommunikaatiota asiasta huvittuneisuuden saattelemana, sekä tietysti tämän tekstin.
Huhut kuolemast… maineestani naistenmiehenä ja -naurattajana ovat suuresti liioiteltuja. Jos olisin maineeni veroinen, olisi jo pelkästään blogini sisältö erilainen, harrastuksistani ja aikatauluistani puhumattakaan.
Olen yhtä paljon naistenmies kuin menestynyt liikemies urheiluautoilla ja isolla kartanolla varustettuna. Jälkimmäisen olemassaolon voitte helposti todistaa todeksi vaikka omilla silmillänne.
Mutta suurempi kysymys onkin: millainen ihminen kertoo moisesta maineesta toiselle ja miksi? Mitä sillä kuvitellaan saavuttavansa ja mikä on motivaattori? Kateus ja katkeruus vai oman hyvinvoinnin ja onnellisuuden maksimointi?
Jälkimmäiset kaksi olisivat hyviä syitä, toki, mutta niitä on mahdoton nähdä asoiden todellisina syinä, sillä miten tornihuhujen kertominen voisi korottaa niiden kertojan onnellisuustasoa?
Naistenitkettäjä
Olen vuosien saatossa havainnut itseni paremminkin naistenitkettäjäksi kuin naurattajaksi. Milloin olen ollut itsekäs paska, milloin tunteeton mulkvisti. Tai sitten olen ollut muuten vain vittumainen, verbaalisesti ilkeä tai jotain muuta.
Naistennaurattaja on toki käsite, joka voidaan ymmärtää monella tavalla. Osalle se tarkoittaa rahallisesti naisista hyötyvää huijaria, joka vie naisten sydänten lisäksi myös heidän rahansa.
Ensiksi mainitusta en tiedä, mutta naisten rahoja en ole elämässäni eteenpäin pääsemiseen tarvinnut. Enkä ihan tuohon sydänvarkauteenkaan täysin kykene uskomaan.
Naistennaurattaja voidaan määrittää myös huumoripitoiseksi tarinaniskijäksi, jollaiseksi ehkä jossain määrin minut voidaan tulkita. Muttako sellaiseksi, että nauratan saadakseni joltain pöksyt pois ja jakamaan rakkauden siementä? Aikuiset ihmiset, oletteko tosissanne?
Vaan huhut ovat huhuja ja niitä vastaan kamppailu, tai edes niiden kitkeminen, on kuin kuuluisa tuulimyllyjä vastaan taistelu. Sitä paitsi “There is no such thing as bad publicity“, vai mitä?
Dog eat dog
Mitä ikinä näiden mainenimikkeiden ja satupuheiden levittäjien syyt ja agendat ovatkaan, ne eivät koskaan lakkaa hämmästyttämästä ja usein myös huvittamasta.
Pitää olla suorastaan imarreltu, että on saanut näinkin paljon ajatusaikaa jonkin päässä, että olen päässyt suorastaan pääosaan tässä jännittävässä ja huikeassa, vaarallisia ihmissuhdetilanteita pursuavassa saippuaoopperassa.
Mitä sillä sitten koitetaan saavuttaa, se jää arvoitukseksi. Mutta otetaan juoma heille kaikille: juoruajille, naistennaurattajille, draamakuningattarille ja siinä ohessa myös meille/teille muillekin. Salut!
Tehdään nyt heti ensimmäisenä selväksi, että tämä teksti on vahvasti itseironinen. Jos käsite on tuntematon, suosittelen siihen tutustumista ennen tekstin lukemista.
Kaikki alkoi kuullessani, että minulla on maine. Naistenmiehen maine. Naurahdin silloin asialle.
Tuosta on jo toki tovi aikaa, mutta ajatus jäi kytemään. Ensin vain mieleeni, sitten se siirtyi tänne blogiini tekstiluonnokseksi. Lopulta minun oli pakko saada tämä kutkuttavakin ajatus ulos julkaistavaksi. Naistenmies. Tuo (termi) naurattaa yhä, kun kyse on minusta.
Maine tekojen edellä
Kun kuulin asiasta ensimmäistä kertaa, olin luonnollisesti asiantilan suhteen utelias. Mietin ja kyselin mistä ihmeestä moinen maine on voinut tulla. Eihän se alkuunkaan pidä edes paikkaansa.
Mutta maineen saa, asiasta kuin asiasta, kunhan tarpeeksi roiskii menemään. Ja rapatessa roiskuu, kuten kaikki tietävät. Juorukellot kilisevät ja kolisevat, ja lopulta maine kulkee paljon tekojen edellä.
Parastahan näemmä on, ettei moisen maineen kasvattamiseen tarvita edes kaksisesti tekoja. Siihen ei näemmä tarvita edes paljon sitä, että kertoisi itse omista seikkailuistaan yön hämyssä. Tarvitaan vain sopiva ihminen tai pari, vilkas mielikuvitus, höllät kielenkannat ja kuvio on valmis.
Jos olisin tajunnut kuvion jo vuosia sitten, olisinko tehnyt mitään toisin? Olisinko menetellyt eri tavoin tai valinnut seurani tarkemmin? Kenties, mutta tuskin kuitenkaan. Puhuuhan asian puolesta jo tämä blogikin.
Aihe ehkä kiinnostaa ja huvittaa, muttei huoleta. Huumoriarvoa siitä irtoaa silti sitäkin enemmän.
Kertoimet ja jakajat
Vanhan viisauden mukaan miehen kertoma omien “kaatojen” määrä pitää jakaa kolmella, jotta se vastaa todellisuutta. Saman viisauden mukaan naisen ilmoittama omien partnerien määrä pitää kertoa kolmella, jotta totuudesta saa jonkinlaisen käsityksen.
Tuo “viisaus” ei yllätä: miehet liioittelevat tekojaan, naiset vähättelevät. Miehet haluaisivat yleensä saada enemmän kuin saavat – minäkin; naiset mukamas taas vähemmän. Evolutiiviset perusteet löytyvät läheltä: mies haluaa levittää siementä laajasti, nainen taas voi olla raskaana vain yhdelle kerrallaan.
Keinotekoiset ehkäisykeinot ovat tietysti rikkoneet kaavan ja naisista ajatus “panna paljon” tuntuu hävettävältä. Ehkä siksi, että biologisessa mielessä se antaisi naisesta käsityksen kyvyttömyydestä jatkaa sukua. Se tekisi naisesta arvottoman.
Kulttuurissa taas “helppo nainen” tuntuu monelle yhtäläisyysmerkiltä huoralle. Mutta miksi? Tekeekö se naisesta muka huonomman ihmisen jos hän osaakin nauttia vapaan seksin iloista? Ei minusta. Mutta minultapa ei kysytä. Useimmiten naisia pahemmin leimaavat lähinnä vain muut naiset.
Huorittelut, jakorasia!-leimat ynnä muut tulevat kanssavaginaisilta. Miesten kirjoissa “helppo nainen” voi olla jopa iloinen asia. Mutta ei naisten.
Miesten maailma on kuin naisten maailman vastakohta. Siementä levittävä mies ei ole vain naistenmies, hän on myös miehinen mies. Miesten mies. Todellinen Casanova, Rasputin ja mitä näitä nyt on. Varsinainen alfauros, joita muut kunnioittavat. Tai ainakin kadehtivat jos eivät kehtaa myöntää kunnioittavansa.
Ympyrä sulkeutuu
Yllä olevan teorian mukaisesti minun siis pitäisi olla oikeastaan otettu tästä termistä. Naistenmies. Ajatella. Minäkö?
Vaan kun totuus on toisenlainen kuin jännittävät tarinat, juorut ja tornihuhut.
Toki, olenhan minä rakkauden laivalla joskus seilannut ja yhden yön merilläkin matkannut, mutta naistenmiehen titteliin on näillä teoilla vielä paljon matkaa. Niin paljon, että minusta moisen termin käyttäminen on todellinen loukkaus maailmamme oikeita naistenmiehiä kohtaan.
Se on jotakuinkin yhtä suuri liioittelu kuin se jos minä kutsuisin teitä kaikkia naispuolisia helpoiksi naisiksi tai jakorasioiksi.
Jos taas tähän termiin naistenmies pitäisi suhtautua jotenkin negatiivisesti, ymmärrän. Sittenhän se kävisi suoranaisesta pilkkanimestä tai yleisestä dissauksesta. Ehkä se voisi sitä ollakin, jos tuo termi vaikkapa torpedoi potentiaalisen rakkauselämäni hamassa tulevaisuudessa.
Vaan uskokoon ken haluaa. Maailma on taruja täynnä ja monesti totuus on tarua ihmeellisempää.
Tiistai. Reissun hautajaiset, jolloin jätettiin jäähyväiset kaupungille ja valmistauduttiin henkisesti paluuseen arkeen.
Aamupuuhien jälkeen laukut säilytykseen ja naapuriravintolaan brittiaamiaiselle (8,5 eur). Safka oli mainiota, mutta kahvi pahaa. Hinta-laatu-suhde mukavasti kohdallaan ja masut täynnä.
Odottelua odottelun vuoksi
Sitten oli aika odotella. Kello ei ollut puoltapäivääkään, mutta asemalla piti olla vasta neljän tietämillä. Siispä viereiseen koffariin viimeisille sauhuille ja nettiä käyttämään.
Aika kului madellen. Istumiseen kyllästyneinä suuntasimme kävelylle ja vielä ennen lähtöä syömään välipalan paikallisessa Macissa. Lopulta hyppäsimme kolmen junaan kohti Schipholin lentoasemaa väsyneinä, mutta hyvillä mielin.
Mitä jäi käteen?
Äkkiseltään laskettuna noin 700 euron edestä hauskanpitoa, ja tästä summasta puuttuvat tietysti sekä lennot että hotelli. Alunperin aiottu 500 euron budjetti, eli satanen päivää kohti, olisi toki pitänyt ilman ilotyttökustannuksia, mutta osittain ylitys selittyy väärin tehdystä arviosta hintatason suhteen.
Oluisiin meni ehkä enemmän kuin oletti, sillä nekin maksoivat yleensä femman tuoppia kohti ja ehkä ruoankin suhteen tuli oltua suurpiirteinen. Toisaalta ainakin tuli syötyä hyvin.
Ironista kyllä, (monelle) reissun paheksuttavin osio – kannabistuotteet – olivat vastaavasti pienin menoerä. Meillä meni luultavasti kahviin enemmän rahaa kuuden päivän aikana kuin pilveen, vaikka tupruttelimme usein pari kertaa päivässä.
Hauska ja erittäin rentouttava matka kyllä oli, enkä muuttaisi sinänsä reissusta juuri mitään.
Punakatujen opit
Jos jotain tuli opittua ilotyttötouhuista, niin seuraavat asiat:
- kysy tarkasti mitä hintaan sisältyy ja varmista, että saat mistä maksat
- varaudu rahallisesti siihen, ettet viime hetkellä tyydykään 50 euron “perustarjontaan”
- tartu tilaisuuteen – eli haluamaasi naiseen – mahdollisuuden tullen, muutoin voi olla liian myöhäistä
Jos oma moraali ja/tai parisuhdetilanne ei moista estä, suosittelen ainakin kerran elämässä koittamaan maksullisen naisen iloja. Sillä on puolensa ja parhaimmillaan se jättää kauas taaksensa niin epämääräiset yhden illan säädöt kuin muutkin vastaavat tapaukset.
Miksi Amsterdam?
Ehdottomasti ja ensisijaisesti: tilaisuuden tutustua kannabiskulttuuriin laillisesti, turvallisesti ja edullisesti. Koska touhu on käytännössä (ainakin toistaiseksi) laillista, se on turvallista, eikä tue rikollisuutta.
Toissijaisesti ne ilotytöt. Vaikkei niissä edes kävisi, on punalyhtyjen alue kokemisen arvoinen. Sen näkemällä touhun mystiikka ja likaisuus riisuutuvat aivan toisella tavalla. Kulttuuria voi olla vaikea ymmärtää näkemättä tai kokematta sitä. Ja onhan kyseessä maailman vanhin ammatti.
Entä ne muut syyt?
Eli mitä Amsterdam tarjoaa huume- ja prostituutiokulttuuria vierastavalle? Kauniin historiallisen kulttuurikaupungin täynnä kanaaleja ja rentoa tunnelmaa. Toki Damissa on myös museoita ja puistojakin moneen lähtöön, sekä taidetta että ohjelmaa, muttei siinä mielessä kuin isommissa kaupungeissa – ainakaan jos haluaa ummistaa silmänsä kannabikselle ja prostituutiolle.
Viime kädessä Amsterdam on juuri niin yksilöllinen kaupunki kuin on, koska sillä on tarjota jotain sellaista mitä ei käytännössä missään muualla pääse samassa muodossa näkemään ja kokemaan.
Loppusanat
Kiitos ystävilleni mainiosta matkaseurasta ja toivottavasti lukijoillekin on jäänyt jotain käteen tästä kyseenalaisesta matkakertomuksesta.
Kuvia tulee sitten joskus, kun niitä matkaseuraltani saan. Ai niin, Starbucksin Cranberry White Mocha oli pirun maistuva kausikahvi. Suosittelen.
Maanantai oli reissumme viimeinen kokonainen päivä. Näin se oli myös päivä, jonka olimme päättäneet omistaa niille vähäisille nähtävyyksille, joita meillä suunnitelmissa oli. Vaan ensin piti saada ravintoa suihkunraikkaille matkaajille.
Aamiaispaikassa olimme ennätysmäisesti jo ennen puoltapäivää, tällä erää englantilaisen aamupalan äärellä, kahvin ja tuoremehun kera totta kai.
Yövartio ja muita teoksia
Syöpöttelyn jälkeen teimme reissumme ainoan pidemmän kävelylenkin ja vaelsimme ydinkeskustasta Kansallismuseolle. Sisäänpääsy oli 12,5 euroa aikuiselta (alle 18v ilmainen), vaikka osa museosta oli rempan takia suljettu. Vaan koska olimme päättäneet nähdä Rembrandtin Yövartion, kävimme sisään mukisematta.
Itse museokierros ei ollut pitkä, meniköhän siihen tuntiakaan kaikkiaan. Suurin osa ei rehellisesti ollut makuuni, kun en maalaustaiteen suurin ystävä ole. Vaan täytyy myöntää, ei Rembrandt suotta ole arvostettu ja tunnettu taidemaalari – sen verran komeaa on miehen kädenjälki oikeassa elämässä. Yövartio on näkemisen arvoinen ihan jo kokonsa takia.
Välipala Leidsepleinilla
Turistiosuus suoritettuna meihin iski hienoisesti tyhjä olo. “Kaikki”, mitä pitikin, oli nimittäin nyt koettu: savut, kakut, ilotytöt, sienet, paikalliset herkut ja nyt myös taide. Miten käyttäisimme loppuajan? Kellokin oli vasta kolme.
Ensin tarvitsimme kahvia ja olutta, joten piipahdimme turistiaukio Leidsepleinilla ravintolaan. Testasimme paikalliset lihapullat (bitterballs) sinapilla (vajaat 5 eur) ja kyytipojaksi Heinekenit (5 eur).
Jälkiruoaksi otin poffertjesit kermavaahdolla (5 eur) sekä porukalle kahvit. Poffeissakin on paljon laatueroja ja nämä jäivätkin edellisestä kokemuksesta jälkeen reilusti. Suosittelen siis satsaamaan laatuun, vaikka hinta ensin tuntuisikin paljolta, sillä maussa sen eron maistaa.
Kahviorgasmi
Paria tuntia ja muutamaa tuoppia myöhemmin suuntasimme jo pimentyneeseen ulkoilmaan. Päätimme kävellä kiireettömästi, olivathan reissun päätavoitteet jo saavutettu, eikä meillä ollut suunniteltuja menoja. Vaan kun paria korttelia myöhemmin löysimme Starbucks-kahvilan, pujahdimme tietysti sisään.
Kausikahveista löytyi muutamiakin eri vaihtoehtoja, joista valintani osui toffee-pähkinä-latteen. 5 eurolla irtosi isoin koko, joten valitsin luonnollisesti moisen. Samoin teki toinen kavereistani, joka kuvaili nautintoa vaatimattomasti kahviorgasmiksi. En oikeastaan voi olla eri mieltä kyseisestä kahvipornokokemuksesta.
Juomagasmit nautittuamme jatkoimme hotellille toviksi levähtämään ennen yösukkulointia. Kiintoisa huomio muuten, ettemme olleet koko päivänä nauttineet mitään olutta vahvempaa.
Viimeinen valssi
Lepotauon jälkeen oli aika lähteä viettämään viimeistä iltaa Amsterdamin yöhön. Luvassa sitä itseään. Mallasjuomia, naiskauneutta ja kannabistuotteita, tietenkin. Siksihän täällä olimme.
Kello oli jo ehtinyt ohittaa yhdeksän viisarin, kun vihdoin saimme ulostauduttua. Raitisilmamyrkytys oli tarpeen, vaikka ilma olikin talvisen hyinen.
Koska hotellimme käytännössä sijaitsi punaisten lyhtyjen alueella, emme joutuneet tekemään erillistä reissua sen suuntaan. Näimme illan ensimmäiset tytöt itse asiassa jo matkalla baariin, Slainteen, siihen “toiseen” irkkukantapaikkaamme.
Tämän illan erotti muista paheiden poissaolo. Tämä oli virhe, joka haluttiin korjata. Oli aika hoitaa homma kotiin ja heittäytyä tielle, josta saisi taas kotipuolessa kuulla paheksuntaa. Ei se mitään, niin makaa kuin petaa.
Amsterdam Vice City
Pieni kierros ulkona ja sitten pubiin. Guinness naamariin ja katselemaan tyttöjä. Koska satun yleisesti olemaan ison libidon tyyppiä, oli vain loogista heittäytyä uudestaan lihan himoihin. Niinpä etsin käsiini aiemmin näkemäni “latinon”.
Eihän se tyttö mikään latino ollut, vaan tumma albanialainen. Ei haitannut, olihan kyseinen naaras yksi kauneimmista näkemistäni. Siispä sisään ja kaupankäyntiin, jonka tosin mokasin. Otin 50 euron “perushoidon”, tai näin luulin, ja sitten hommiin.
Nainen oli todella seksikäs, muttei ammattinsa veroinen. Hän asetteli kumin löysän vehkeeni päälle, joka ei ole – näin miehen katsantokannasta katsoen – se paras mahdollinen tapa. Ei se mitään, erektiossani ei ole ongelmaa. Mutta silti: ei näin.
Seisokin myötä suu- ja käsityöosasto jatkui, mutta missä oli paneminen? Sanoin suoraan naiselle tästä, mutta hän kärtti 50 euron lisämaksua vedoten “parempaan nautintoon”, vaatteiden vähenemiseen ja muuhun sellaiseen. Ei tullut kauppoja, totesin, ja yritin ehdottaa 20 euron kompromissia paneskelun suhteen. Ei käynyt, mutta 30 euroa oli kuulemma ok. Toisen mokani tein suostumalla tähän, sillä olihan haluni vähentynyt välisäätämisen myötä.
Eihän se kuti sitten lähtenyt enää naiskentelullakaan, ei edes parhaalla tahdolla. Ei, vaikka nainen oli ulkoiselta olemukseltaan tulikuuma kissatar. Fiilis oli kadonnut, eikä puolilöysällä paneminen onnistuisi siten, että laukeaisin 10 minuutin pakkoäheltämisellä. Luovutin, yritin saada naisen ymmärtämään miksi ja puin päälleni. Heipat, loppusanat ja kylmään ulkoilmaan. Tämähän oli kuin puoliksi pieleen mennyt yhden yön säätö!
Korjausliikkeitä
Pettyneenä talsin Slaineen kaveriseuraani ja tilitin huonoa “tuuriani”. Iso G huulille ja tauko paikallaan. Olin oikeasti paitsi pettynyt albaniattaren “kusetukseen” ja huonoon palveluun. Oppia ikä kaikki, mutta silti. Jos tekisin seksipalvelukarttaa Amsterdamin RLD-alueesta, kyseinen nainen saisi yhden tähden viidestä.
Irkkubissen jälkeen otimme kohteeksi hyväksi havaitun Burger Barin. Sieltä burgerit mukaan ja hotellille syömään. Paikat kun alkoivat mennä kiinni yhdeltä maanantai-illan vuoksi. Murkinat masuun ja takaisin tien päälle. Oli aika tehdä korjausliikkeitä vaikka lompakko itkisi.
Suuntima aiemmin bongattujen mimmien suuntaan ja tutka päälle. Opin toisen klassisen virheen tässä – ja näistä lisää reissun päätteeksi – sillä pitäisi suosiolla ottaa se, mitä haluaa, eikä epäröidä. Tarttua tilaisuuteen, kun se kohdalle osuu.
Otto numero neljä
Koska niin sanottua ykkösvaihtoehtoani ei ollut saatavilla, mennessäni siitä ohi, otin tumman ja kauniin bulgarialaisen. Kauppaneuvottelut ja siirtyminen sisätiloihin. Maksu 50 euroa, vaatteet pois ja toimiin. Hänkin otti liivit pois, mikä oli bonusta.
Sitten asiaan. Oraalihoitoa tovin, kunnes lemmenseiväs on enemmän kuin valmis ja sitten tositoimiin. Nainen iski liukuvoiteet tiskiin, kuten aina, mutta hyppäsi yllätyksekseni päälle. Positiivista ja odottamatonta. Sitten hommat menivät huonoon suuntaan.
Ratsastusta kesti alle viisi minuuttia, joka on taatusti elämäni lyhyimpiä panoja ja sitten siirryttiin käsihoidon vähemmän ihmeelliseen maailmaan. Mitä ihmettä? Missä pano, missä imu?
“50 euroa lisää, niin voidaan jatkaa”, hän sanoi. “Ei ole todellista”, ajattelin ja totesin, ettei rahaa ole. Tyydyin käden antiin ja mielikuvaharjoitteisiin, ja helpotuksekseni sentään laukesin. Oloni oli pettynyt ja tyytyväinen samaan aikaan. Tunsin itseni sekä hieman huijatuksi, että toisaalta palvelluksi.
Rentouttavat revontulet
Ulos ja kaveria vastaan. Kaupasta juomaa ja kello kahden jälkeen oli aika savustua. Hakea viimeinenkin helpotus.
Koska meillä oli vielä ostamaamme Northern Lightsia jäljellä, päätimme pistää piipuksi. Turha sitä olisi pois heittää ja saisipa sitä paremmin untakin myheröiden myötä.
Päädyimme tupruttelemaan hotellin kulmilla, sillä koffarit olivat pitkälti suljettuja. Olimme kuin pari mitäkin epämääräistä hyypiötä hengailemassa. Savut imaistuna hotellihuoneeseemme ja pedille hihittelemään ja levottomia turisemaan. Ja sitten nukkumatin huomaan.
Myöhäinen herääminen venähti yli puolenpäivän. Hyvin levänneinä suihkun kautta syömään. Irkkupubiin oli taas päätyminen, olihan langaton nettiyhteys sekä hyvät safkat.
Aamupala-lala-laa
Maukas Club Sandwich, kahvi ja appelsiinimehu myöhemmin, nettiyhteyden pätkintään tympääntyneinä, ponkaisimme ulos Vaakahuone kohteenamme.
Matkalla pysähdyimme internet-yhteydellä varustettuun koffariin, josta nappasin 4 euron mansikkapirtelön (tulevaa polttelua varten) ja siirryin korjaamaan päivän blogitekstin että kurkkaamaan Facebookin tapahtumat.
Höpinät tehtyäni liikahdin pöytään tovereideni seuraan ja siitä siirryimme savuporukoihin. Tätä kirjoittaessani olen varsin leijuva ja erityisen tietoinen selkärankani olemassaolosta. Täällä muuten soi jatkuvasti hassu musa. Kello näyttäisi olevan 15.11.
De Waag
Ja sitten hihiteltiin. Olimme nimittäin 1400-luvulta (1488, wink) peräisin olevalla Vaakahuoneella (De Waag), jossa on 1500-luvulla mestattu ihmisiä. Paikalla on ollut myös kiltatapaamisia ja ruumiinavauksia. Nykyään tilalla on tunnelmallinen ruokaravintola.
Meille syy tulla paikalle ei kuitenkaan ollut ruoka, vaan paikallinen viinas Genever. Nuorta versiota maistaessa tuli mieleen miedoin yrtein maustettu vodka. Maku ei hassumpi. Sitten oli vuoro paikallisten oluiden. Jopen Bokbier (kirjaolut?) oli tummaa, melko maltaista ja teräväkärkistä, maistuvaa olutta (6,5%). Ehkä marjaisa, jossa katkera jälkimaku. Kello huuteli puolta viittä ja pää alkoi hiljalleen selvitä.
Teasers
Kävimme kääntymässä hotellilla ja toinen kavereistani laittoi hyvin epämääräistä konepiipatusmusaa soimaan. Hyvin jumitukseen sopivaa musiikkia vähäeleisyydessään. Makasimme sängyillä selällämme ja yhdyssanoja keksien. Kellon lähestyessä puoli kuutta päätimme suunnata ulos syömään. Päässä heilitutti edelleen mukavasti. Tunsin oloni lentokonemaisen kepeäksi.
Puoli kuuden liepeillä olimme eksyneet korttelin päässä olevaan Teasers-ravintolaan, joka oli kuin yhdistelmä ruokaravintolaa ja yökerhoa värikkäine valoineen ja diskomusiikkeineen. Jos aiemmin olimme koffareissa saaneet nauttia indie-musaa muodossa jos toisessa, Teasers vei meidät takaisin valtavirtaan.
Paikka toi mieleen amerikkalaisen Hooters-ketjun minihameisine tyttöineen ja flirttailevine eleineen. Vähät vaatteet olivat tietysti mieleemme, mutta musiikki olisi voinut olla parempaakin – etenkin kun sietokykyä nostava avaruusvaikutus tuntui olevan ohi. Oluet olivat hinnoissaan: 3 tuoppia (0,6 l) 6,5 euroa / kipale. Ruoaksi päädyin tilaamaan paikan oman hampurilaisen (12,5 eur).
Jos palvelu olikin hyvännäköistä, se ei ollut erityisen hyvää. Tarjoilijattaret keskittyivät enemmän näyttämään hyvältä kuin ottamaan posk… Tarkoitan, tilauksia. Olihan siinä toisaalta aikaa selviytyä ja kerätä lisää haluja. Ruokahaluja.
Ajan tuolla puolella
Aivoillani oli vaikeuksia ymmärtää, että oli lauantai. Ymmärsin aivojani. Oikeastaan ajan ja paikan taju oli haussa. Sisäinen GPS oli torkkutilassa. Taustalla soi hirveä teknoversio Everytime we touch -kappaleesta (mutta kuka hitto oli kappaleen alkuperäislaulaja?).
Lautaselle ilmestynyt hampurilainen oli paksu, muttei muuten erikoisen iso. Se oli melko mauton, kuivakka ja melko tylsää syötävää. Koko toki jonkin verran kompensoi maun vähyyttä, mutta keskivertoinen raflahamppa veisi voiton koska vaan. Jopa perus Mäkin isompi porilainen olisi ollut parempi. Itku seis, safka naamaan ja oluet kyytipojaksi.
Tässä vaiheessa baaritiskeille alkoi yksi kerrallaan nousta baarin hameväkeä tekemään työtään eli tanssimaan. Perseenketkutusta kesti ehkä kymmenminuuttisen per naaras, eikä näky silmiä hajottanut. Sitten totesimme pienen ruokalevon olevan homman nimi.
Aika todellakin hävisi, sillä havahduimme vasta puoli yhdeksän jälkeen lähteä ulos ja suunnata naarasmetsälle. Oli aika astua haureuden tielle.
Herkkuja, huoria ja huumeita
Kello oli livahtanut yli kymmenen, kun vielä vaeltelimme piskuisia kujia edestakaisin. Naisten keskinäinen ihanuus oli tehnyt meidät ilmeisen nirsoksi peruskauneudelle, sillä tuntui siltä kuin – anteeksi anglismini – olisimme jahdanneet lohikäärmettä.
Olimme kuitenkin päättäneet, että tyhjin käsin emme lähde takaisin hotellille. Etsimisreissulla muistimme tarvitsevamme sytkärin, joten haimme moisen. Siinä sivussa sain kuulla, että samainen kauppa myi myös sieniä. Nopea mietintä ja hetken päästä olinkin ostamassa elämäni ensimmäisiä taikasieniä.
20 euroa annos, Atlantis-”merkkistä”. Yrittivät myydä siihen oheen 20 euron jotain polteltavaa settiä, joka auttaisi paluussa normaalimaailmaan. Päätin ottaa riskin ja tehdä neitsytmatkani ilman moisia, hyvässä ja huonossa. Sienistä lisää myöhemmin.
“I am from Heaven.“
Lopulta, puoli yhdentoista tietämillä löysin upean valioyksilön. Kyseinen asiakaspalvelun ammattilainen ei ollut toivomani latinotyttö, jonka olin edellisiltoina nähnyt, eikä kuolaamista aiheuttanut aasialaistyttö. Tämä superhoikka tumma kaunotar oli sanojensa mukaan Bulgariasta, ja sen saattoi uskoa näöstä että aksentista.
Edelliskertojen varmuudella homma oli entistä helpompaa. Ei jännitystä tai mitään, vaan yksinkertainen ja mukava ostotoimenpide. Tyttönen kehui silmiäni ja vaikka olikin varmasti perusläppä asiakkaalle, tällaiset mukavuudet ovat aina mukavia kuulla.
Vaatteita poistaessani kyselin tietysti yksityiskohdat fyysisen transaktion osalta. 50 euroa, 20 minuuttia, sisältäen suuhoidon ja panon. Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut puhetta asentojen määrästä, joten hyvät lukijat, muistakaa tarkistaa maksuun sisältyvät tapahtumat ennen asiaan ryhtymistä – tytöissä kun on eroja.
Kokemus opettaa
Tällä erää sijoitin myös 20 euroa siihen, että sain kosketella ja että toppi lähtisi pois. Silikonirinnat olivat pieni pettymys muuten. Eivät niinkään kosketustuntumalta, mutta ulkonäöllisesti. Ja olenhan toki muutenkin pienemmän rintavarustuksen ystävä.
Viis siitä, tyttö muuten oli oikein helmi. Kauniskasvoinen, hymyilevä, vartaloltaan hoikka, sopivasti tatuoitu ja pienipyllyinen kaunotar. Todellinen lemmen taskuraketti.
Alastomana kierähdin hänen pehmeälle sängylleen. Hän otti talouspaperiarkin, pyyhkäisi lemmenkeihästäni ja asetteli sitten kumin paikoilleen huulillaan. Tyttö tiesi mitä teki, eikä aikaakaan, kun olin valmiina kyntöpuuhiin. Koska asentojen määrää ei oltu rajoitettu, satsasin ensimmäiset pelimerkit lähetyssaarnaajaan. Nostatin sillä itseni siihen valmiustilaan, josta jatkoin koira-asennossa tilannetta työstäen.
Naisen vartaloa koskettaen mielikuvitukseni sai matkata ja sain unohtaa olevani pienessä punaisessa kopissa vieraassa maassa ja kaupungissa. Sain sitä itseään: lemmen illuusiota, ja se tuntui hyvin todelta kliimaksiin asti. Kunnes tulivuori purkautui. Kunnes raketti laukaistiin. Kun maa järkkyi ja seipääni steariinit täyttivät kumisen suojakotelon.
Toisenlainen iltapala
Nyytit tyhjättyinä palasin kohtaamispaikkaamme irkkupubiin, josta jatkoimme matkaa iltapalaamme hakemaan. Löysimme jenkkityylisen Burger Bar -nimisen pikaruokamestaan. Sisälle, Philly Steak -leipä tilaukseen ja iso olut. Kokonaisuus alta kympin. Maistuvaa ja vatsa täyteen.
Herkut nautittuina palasimme hotellille makailemaan. Kaverit nauttivat suklaakakut mallia avaruus ja minä poika lähdin sienimetsälle. Kirjoitushetkellä jännitti.
0:42 ja sienet syötyinä. Suussa maistui metsäinen, hieman makea ja yrttinen maku. iPadista soi Pink Floydin Wish You Were Here -levy ja kaverini totesi, että kakun syömisen myötä tinnituksen taajuus tuntui vaihtuneen. Olimme odottavissa tiloissa.
Antennikädet ja värimaailma
Tuntia, ehkä vielä selvemmin kahta myöhemmin, olin värikuvioiden täyttämässä maailmassa. Aina, kun suljin silmäni, koin uusia värimaisemia erilaisin kuvioin. Ne olivat rauhallisia, hillittyjä värejä. Yhtäkkiä ikään kuin tajusin mistä abstraktisti kuvioitujen mattojen kuviot loihditaan.
Jossain vaiheessa sain elämäni suurimman hihityskohtauksen. Olin nelinkontin, puoliksi maassa, puoliksi sängyssä ja nauroin vedet silmissäni. En tiennyt yhtään mitä nauroin, mutta olin juuri silloin maailman onnellisin ihminen. Kavereideni mukaan olin kuulemma punainen, eikä puheestani saanut mitään selvää. Mutta se olo, se oli jotain uskomatonta.
Myöhemmin makailin lähinnä vain sängyllä. Oli oli raukea ja käteni tuntuivat antenneilta. En tiedä mitä lähetyksiä lähetin tai vastaanotin, mutta energia tuntui olevan läsnä. Kaikki oli maailmassa parasta juuri nyt ja ikinä, eikä mikään huoli painanut minkään vertaa. Sitä voisi kutsua muruseksi täydellisyyttä.
Kuorsausta ja yksinpuhelua
Jossain vaiheessa huomasin kuinka muut vain kuorsaavat ja minä vain puhun yksikseni silloin tällöin oloani kommentoiden. Väsytti, mutta uni ei tullut. Viimeiset muistikuvat löytyivät jostain neljän tietämiltä, kun kuorsaus jatkui jatkumistaan ja oloni tuntui normalisoituvan.
En tiedä siitä, sillä jossain vaiheessa muistan vielä säpsähtäneeni oudosti pari kertaa ennen nukahtamista. Lopulta kuitenkin nukuin mainiosti ja aamulla oli kuin olisin vain uneksinut kaiken.
Herääminen venähti miltei puoleenpäivään ja flunssa tuntui kadonneen lähes täysin. Olo oli muutenkin liki erinomainen. Pink Floyd soimaan ja aamusuihku tilaukseen.
Aamutoimien jälkeen oli aamupalan paikka. Läheiseen irkkupubiin irlantilaisen brunssin pariin ja kananmunat, paahtoleivät, pavut, pekonit ja muut naamariin. Tuoremehulla ja kahvilla kurkku kosteaksi, wi-fin avulla blogi päivitykseen. Loistava alku päivälle.
Kakkukahvit
Myöhäinen aamiainen vaati jälkiruokaa, joten suuntasimme hakemaan läheisestä Baba-koffarista avaruuskakut. Suklainen muffinsi kustansi 5,5 euroa ja kuppi cappuccinoa 1,8 euroa. Maistuvaa ja vaikutukset tietysti tuntuivat vasta myöhemmin.
Ruokinnan päälle tekee aina pieni kävely hyvää, joten sellainen otettiin ohjelmaksi lähiympäristöön. Vain paria korttelia myöhemmin törmäsimme pariin suomalaistyttöön, joiden kanssa päädyimme vaihtelemaan kuulumisia kahvin äärellä. Nuorten naisten viattomuudesta huvittuneina (“ketkä niissä (punaisten lyhtyjen kopeissa) oikein käyvät?“, “ei olla itse uskallettu polttaa“) jatkoimme matkaa kanaalinrannoille ja kauppa-alueelle kiertelemään.
Pulu ahdingossa
Tööt. Vajaat pari tuntia muffinsien syömisten jälkeen alkoi avaruusvaikutus iskeä. Hymy hiiviskeli kasvoille hymykuoppia muodostaen. Markettivierailun (koska kaverit tarvitsivat gin’n'tonic-aineksia) jälkeen paluu hotellille jumittamaan, Pink Floyd (tätä kirjoittaessa soi mainio Wish You Were – jonka muuten voin sanoa kaikille teille lukijoille) soittimessa ja veltot kropat levyinä pehmeillä sängyillä. Elämä tuntui likimain täydelliseltä juuri sillä hetkellä.
Ja sitten toinen kavereistamme horjahti sängylleni kaatuen kuin humalainen keski-ikäinen lähiräkälässä liian monen tuopin jälkeen. Asiasta irtosi melkoinen naurunremakka, räkättäessämme kuin ilokaasuja vetäneet pikkupojat, joita toisaalta henkisesti olimmekin. Olo oli kevyt ja tekstin kirjoittaminen haastavaa. (P.S. Pulu ahdingossa oli oikeasti pulu talojen välissä kuin, no, pulu ahdingossa.)
Ehkä tuntia (18.48) myöhemmin olin edelleen aivan pää pilvessä. Kaverini makailivat sängyillään puheetta, kuin koomassa tai puoliunessa ollessaan. Taustalla soi Tron Legacy -elokuvan avaruussfäärejä maalaileva soundtrack. Sulkiessani silmäni mietin muun muassa ykkösiä ja nollia, ja millaista olisi yhdistää aivot tietokoneeseen digitaalisesti.
Olisiko maailma kuvitettu abstraktisti vai jotenkin binäärisesti? Olisiko siellä näkyvä valaistu kuin lcd-näyttöjen mikrokiteet vai olisiko maailma jotenkin toisin, jota mielikuvitus tulkkaisi meille kuin tietokonepeligrafiikan tavoin vai unen tavoin fotorealistisesti?
Entä montako moottoripyörää on Hudson-joen pohjassa? Kysymyksiä, joihin en saisi vastauksia. Mietin myös montako siltaa palaisi Amsterdam-blogaukseni takia, ja olisiko sillä mitään merkitystä. Ihmeellisiä olivat kakun vaikutukset.
Post-kakokalyptik
Kellon kiiruhtaessa kohti iltakahdeksaa havahduimme ruoantarpeeseemme. Päässä pörisi kivasti ja taustalla soiva musiikki siivitti ylösnousemustamme. Puheet pyörivät hyvin hämäristä aiheista ilon naisiin ja tissibaareihin, mutta tärkeintä oli ravinnon metsästäminen.
Pieni kävely vei meidät Hooters-tyyliseen ravintolaan (Teasers), josta meidän oli tarkoitus saada ruokaa. Olimme kuitenkin myöhässä, sillä minihamehenkilökunta tanssi pöydällä kovan musan soidessa ja keittiö oli jo kuulemma suljettu. Päätimme palata toisen kerran ja suuntasimme sen sijaan indonesialaiseen ravintolaan. Päässäni maailma leijui edelleen. Tai sitten minä leijuin. En ole aivan varma. Mutta ei sillä väliä. Maailma tuntui hyvältä ja välittömältä paikalta.
Revontulet
Indonesialainen ruoka oli maittava sekoitus erilaisia aineksia. Todellinen makujen sinfonia ja gastronomian sonaatti. Oli kookoskanaa, lihavartaita, outoja kananmunia, paria eri lajia riisiä, vihanneksia, papuja, bataattiranskikset(?), rapulastuja ja muuta, sekä jälkkäriksi friteeratut puolikkaat banaanit. Juomaksi nautin ystäväni kanssa Bintangia, indonesialaista pilseneriä. Täytyy sanoa, odotuksistani johtuen positiivinen yllätys. Hintaa juomineen vajaat 24 euroa.
Pötsit tankattuna lähtö iltakävelylle. Seikkailua punaisten värien alueella hymyiset ilmeet naamavarustuksessa. Silmäniskuja, raollaan olevia portteja rakkauden eteiseen, sensuellia pukeutumista, vihjailevia katseita. Pornahtava tunnelma, innoissaan olevia turisteja, bisnesneuvotteluita ja makean savun tuoksua. Niistä on alueen tunnelma tehty.
Aikamme päättömästi vaellettuamme päädyimme hakeutumaan baariin, jossa saisi sekä olutta että poltella. Kun sellainen löytyi, puikahdimme sisään ja tilasimme erikoiskylmät Heineken-tuopit (5 eur). Siihen perään edellisiltana ostamamme revontulet (Northern Lights). Kello oli kymmenen illalla.
Avaruuslaivapoliisi ja peräreikäleipä
Pilvipäissämme keksimme pelata yhdyssanapeliä, jossa eri yhdyssanoja toisiinsa. Esimerkiksi väkisinmakuu + makuupussi = väkisinmakuupussi. Tai alapää ja päätoimittaja = alapäätoimittaja. Näitä hihittelimme sulavanpehmeässä olotilassa keskenämme. Lohenpuna-armeija, pillumehulinko, jääkaappihomo, irtopäätoimittaja, sukkahikipinko, irtoseksityöläinen, kirjeensulkijalihas, ruokatorvikotelo, ja niin edelleen. Kello oli puoli kaksitoista.
Yö läheni yhtä ja olimme yhä hyvin, hyvin sekaisin ja aivan yhtä huvittuneita. Aina, kun meinasimme laskeutua mielissämme perustasolle, otimme uudet henkaukset piipusta. Piippolan vaari, juu. Jumitus oli täydellistä, olo mitä raukein. Silmät painoivat tonnin. Täydellistä ja kaunista.
Noin tuntia myöhemmin olimme saapuneet takaisin hotellille. Mukana pizza- ja kebab-osastolla sekä minä pakollisena ruokatestaajana mansikka-suklaa-kermavaahtovohvelin kera. Outouksissani päädyin syömään jälkiruoan ensin ja vasta sitten pizzan. Vohvelisetti oli ällöttävän makea makubaletti, jonka syötyäni minua lähinnä oksetti. Vaikka maku hyvä olikin. Pizza meni heittämällä hetulaan ja pötsi täynnä oli hyvä käydä maate. Sopivasti kun laskeutuminen oli muutenkin vahvasti läsnä. Olihan kellokin jo toisaalta miltei kaksi. Aika sahata hirsiä.
Oli taas sen aika. Lähtö ulkomaille, matka mallia loma. Kohteena Alankomaiden iki-ihastuttava Amsterdam. Tulppaanien, puukenkien ja tuulimyllyjen maan kuuluisa kanavakaupunki. Tosin nykysukupolvi tuntee paikan paremminkin löyhästä huumekulttuurista.
Meidän kolmikkomme reissun tarkoitus oli tietysti rentoutua ja harrastaa paikallista kulttuuria, näin sopivasti työkiireiden jälkeen ja ennen jouluhäslinkiä.
Kööpenhamina
Lento lähti Turusta torstai-iltapäivällä kohti Kööpenhaminaa. Turun sää oli marraskuisen harmaa ja kostea. Perillä Köpiksessa keli ei ollut sen kaksisempi: harmaata, sumuista ja viileää.
Perillä oli nälkä ja ylimääräistä aikaa. Perinteiden mukaan tuttuun Starbucks-kahvilaan hakemaan nautintoaineita, nimellisesti sämpylää ja kahvia. Leiväksi valikoitui munakas-kalkkunasämpylä (n. 7,5 eur) ja kahviksi iso joulupipari-latte (venti Gingerbread Latte), n. 7,5 eur sekin. Siinä missä lämmitetty leipä oli ihan maukas, muttei kaksinen, jouluinen erikoissumppi oli sitäkin maukkaampi. Kallista, mutta pirun herkullista.
Nautiskelun jälkeen odottelun kautta vaihtolennolle. Muiden nauttiessa punkut jutustelun ohella, allekirjoittanut otti taktiset torkut, heräten vasta perillä. Suurempi odotus olikin kentällä, kun kone odotteli ensin vuoroaan kiitoradalla ja sitten vielä itse aseman kupeessa matkustajien ulos päästämistä. Viimeistään tässä vaiheessa alkoi tehdä mieli miestä vahvempaa.
Iloinen Amsterdam
Lopulta selvisimme kentälle ja saimme matkatavaramme. Automaatilta ostimme junaliput (4,4 eur) Amsterdam Centraal -asemalle ja kentän marketista pientä syötävää – olihan kellokin Suomen aikaa jo seitsemän, eikä vieläkään yhtään lämmintä ateriaa syötynä. Ihmismanaatti oli nälissään.
Junalla keskustaan ja kamppeet hotellille. Asumuksemme Tulip Inn oli sopivasti ydinkeskustan liepeillä, Punaisten lyhtyjen alueen vieressä. Siitä pieni kierros haahuilua ja jo ennen iltakasia oli argentiinalaisen ravintolan parin sadan gramman häränpihvi imaistu kitusiin sipulirenkaiden kanssa. Annos vajaat 20 euroa ja päälle 3 euron pieni olut. Toimi ja nälkä oli poistettu koneistosta.
Punaiset lemmen valot
Pötsit täynnä oli hyvä hetki kierrellä punavalojen alueella. Turisteja oli kohtuullisesti, muttei liikaa. Ikkunat olivat täynnä toinen toistaan kauniimpia ja seksikkäämpiä ilotyttöjä vähissä vaatteissaan, hymyt kasvoillaan. Kymmenten ikkunatypyjen myötä kiihotus hiipi pöksyihin ja ajatus siitä, etten ekana päivänä kävisikään kyntöpuuhissa, sai unohtua. Sydän pamppailen rauhoittavat Guinness-oluet (5 eur) irkkupubista sisuksiin ja sitten takaisin ilojen alueelle.
Aiemman tutkimusmatkan ansiosta tiesin mitä halusin ja löysinkin sen: itäeurooppalainen laiha ja kaunis blondi. Juuri se meikäpojan haave. Jo teinistä blondifanina olleena valinta oli helppo. Ovesta sisään ja neuvottelut käyntiin. 50 eurolla sai 20 minuuttia, johon sisältyi poskivalssi ja yhdessä asennossa lemmen illuusiota. Vaatteet pois ja rahat tiskiin. Sitten ammattilaisen armoille ja kiihkeän tiikerittären kanssa peuhaamaan.
Tyttö selvästi tiesi mitä teki työkseen ja osasi hommansa hyvin. Hellyin vielä 20 euron lisäsijoitukseen ja ostin toisen asennon. Ihana kroppa, pieni pylly ja nätit kasvot. Ikävää, ettei perushintaan saanut sen enempää kosketella, eivätkä rinnatkaan paljastuneet. Vaan kelpasi meno näinkin. Siitäkin huolimatta, että nyytit jäivät tyhjentymättä. No, aina ei voi voittaa.
Palvelutapahtuman jälkeen kiitin, puin ja poistuin takaisin irkkupubiimme juomaan hikisen hetken päälle Murphy’s Irish Red -oluen (5 eur). Elämä Damissa on mahtavaa.
Avaruuslento
Pubista puikahdimme pienen matkan päässä olevaan coffee shopiin, The Greenhouse Effectiin. Sieltä nappasimme kympillä Lemon Haze (n 0,9g, strong high) ja toisella kympillä Northern Lights (n 1,1g, stoned) -merkkejä. Yrtit piippuun ja mukavia makuja tupruttelemaan. Eikä sitä paljoa tarvittu, kun jo hihittelin kuin sokerihumalassa oleva pikkutyttö. Jopa tämän kirjoittaminen oli todella vaikean tuntuista. Ei hitto. Amsterdam on mahtava paikka!
Tähän väliin on todettava, että jossain kuuluivat hurisevat ja surisevat miniformuloiden äänet. Surr! Olo oli hyvin leijuva ja dynaaminen. Hämärä latinoräpin tykytys ja sokerittomia Werther’s-kermapastilleja (“muistan sen kuin eilisen“) maistellen jatkui leijuolo eteenpäin. Huh leijutusta. Baarissa soi myös joku latinoiden Kake Randelin! Uloskin käskettiin ennen yhtä. Päässä oli leijuva olo, eikä Kake sitä vähentänyt.
Yöruokaa
Avaruusoloissamme kaipasimme myös sapuskaa, joten asemoimme itsemme pieneen kebab-paikkaan. 4,5 euron pitakebabin tapainen sai täyttää masun kanaalinrannassa suussa sulaen. Janojuomaksi pikkukaupasta limua ja kuinka ollakaan, pilvipäissään teki mieli makeaa. Mansikka- ja creme-täytteinen croissant mukaan.
Hotellilla iski uusi hihityskohtaus, joka sai osakseen huvittuneisuutta ystäviltäni. Kateellisia perhanoita. Maistuva croissant naamariin, Pink Floydin erinomainen Pulse-live iPadista soimaan ja pian oltiinkin unten mailla univelkoja kuittaamassa.
Mitä vanhemmaksi sitä on tullut, sitä enemmän sitä tuppaa havainnoimaan ja huomioimaan erilaisia piirteitä elämässä, ja vieläpä oikeastaan elämän jokaisella osa-alueella. Osan näistä asioista sivuuttaa tai unohtaa täysin merkityksettöminä, ja ehkäpä hyvä niin. Eihän kaikkea tarvitse muistaa tai tietää, kuitenkaan.
Vaan mitä yleisemmästä asiasta tai piirteestä puhutaan, tai mitä keskeisemmin se on esillä jokapäiväisessä elämässä, sitä enemmän asiaan kiinnittää huomiota. Viimeistään siinä vaiheessa, kun asiaan ottaa etäisyyttä ja rupeaa näkemään metsää muilta.
Me ja he
Viime aikoina on tullut huomattua ero meidän ja heidän välilleen. Asetelma on kuin huonosta kioskikirjallisuudesta, jossa vastakkain ovat duunarirengit ja heidän aatelisisäntänsä. Tai jostain b-luokan fantasiakirjallisuudesta, jossa on hyvikset ja pahikset, barbaarit ja sivistyneet. Oppilaat ja opettajat, työttömät ja työntekijät, kuuntelijat ja esiintyjät.
Ei, kyse ei ole asetelmasta miehet ja naiset. Tällä kertaa shakkilaudalla ovat vastakkain sinkut ja pariutuneet.
Kuin kaksi erilaista maailmaa, kaksi erilaista kokemuspohjaa, kaksi eri ihmistyyppiä. Yhteistä näille kummallekin on kuitenkin se, että kaikki ovat olleet ensiksi ensinmainittuja ja vasta sitten pariutuneet. Kukaan ei synny, niin sanoakseni, sormus sormessa.
Jostain syystä jälkimmäiset joskus – tai monesti, riippuen keneltä kysytään – unohtavat sen aiemman elämänvaiheen ja nostavat itsensä onnistujen jalustalle. Koska he ovat saavuttaneet jotain. Koska heillä on jotain. Kyllä, biologiselta ja sosiaaliselta kantilta. Entä sitten?
Aika ja muisti
Hieman mutkia suoraksi vedellen voisi todeta, että mitä kauemmin yksilö on ollut seurustelusuhteessa (johon nyt lasketaan aivan kaikki eri seurustelun muodot avo- ja avioliittoja myöden), sitä paremmin he unohtavat aikansa sinkkuna. Se on täysin luonnollista.
Oma lukunsa on myös se ihmisryhmä, joka hyppää pöydästä pöytään. Siis käytännössä koskaan viettämättä aikaa sinkkuna. Sekin on tavallaan täysin luonnollista.
Kun pitkäaikaissinkku asettuu keskusteluun seurustelevan kanssa tämän alan asioista, he puhuvat monesti täysin eri asioista. Sinkkutapaus saattaa tuskastella yksinolon nihkeyttä tai treffailun vaikeutta, eikä tällä parisuhdetapauksella ole asiaan yleensä oikein mitään järkevää tai rakentavaa kommentoitavaa.
Jos jotain kommentoitavaa ylipäätään on, se on mallia “joo, mä muistan silloin… ootas, no jotain kakstoista vuotta sitten, ennen kun tapasin Heidin, kun mä panin sitä yhtä muijaa.” Tai sitten se on mallia nyökytellän päätä sympatiaa viestivällä ilmeellä ja todetaan hiljaisesti “Ymmärrän”.
Koppava ironia
Pahinta keskustelun hankaluudessa ei kuitenkaan ole perspektiivin tai ymmärryksen puute, vaan pökerryttävä ylemmyydentunne. Jopa vähättelevä. Käytännössä ero on joskus sama kuin köyhällä ja kultalusikka suussa syntyneellä rikkaan perheen pojalla. Jälkimmäinen on unohtanut – tai ehkei ole koskaan tiennytkään – millaista on olla rahaton.
Vaan tässä kuviossa rikkaus on katoavaista kuin kauneus konsanaan. Päällisin puolin kivalta näyttävät lemmenvaltakunnat romahtelevat kuin pilvilinnat konsanaan. Kiiltävähaarniskaisista ritareista tuleekin ratsuttomia matkamiehiä, kun se kuuluisa high horse kippaa omistajansa alas selästään ja kirmaa paremmille niityille.
Ja kas, siinä kaksi ensin toisistaan tietyllä elämänalueella vieraantunutta kaverusta ovatkin yllättäen samalla alustalla, samalla korkeudella napit vastakkain. Pitääkö tällöin tältä “rahattomalta” löytyä sielujen sympatiaa tätä entistä ritarihahmoa kohtaan? Vaikka vastahan tilanne oli toisin.
Elo vailla katkeruutta
Kuten eräs kuuluisa ja monissa asiayhteyksissä käytetty lause kuuluu:”En ole katkera, mutta kuitenkin…“. Pitää harvinaisen paljon paikkaansa myös tässä osoitteessa. Enkä minä edes ole mikään pitkäaikassinkku. Mutta jos jotain olen, niin suoraan sanoen hieman ärsyyntynyt tästä tajuamastani erosta meidän ja heidän välillään.
Kyseessä on hieman samanlainen ilmiö, kuin elokuussa kirjoitamassani tekstissä Suomalainen ystävyys.
Kun omaan ystävä- ja kaveriporukkaan mahtuu niin pitkäaikaissinkkuja kuin lyhyemmänkin ajan vapaalla olleita tapauksia ja vastaavasti toisella puolella enemmän tai vähemmän aikaa seurustelleita (ja/tai avo-/avioliitossa olevia, lapsilla tai ilman), ero on helppo huomata.
Keskustelu onnistuu vielä tuoreeltaan pariutuneiden ja sinkkujen välillä, jopa treffailuvinkkejä -ja -kokemuksia jaellen, mutta muutoin nämä kaksi ryhmää puhuvat kuin eri kieltä. Jos itseäni käytän esimerkkinä, niin huomaan monista seurustelevista tapauksista kuinka heidän tuntuu olevan vaikeaa ymmärtää sinkkuihmisen biologisia tarpeita, niitä tässä nyt sen tarkemmin erittelemättä.
Sen sijaan heiltä tulee näitä “hyviä” vinkkejä, kuten esimerkiksi “pitäiskö sun pekka ottaa vähän etäisyyttä naisiin?” tai “ehkä sun timppa pitäisi oppia olemaan yksin?“. Tai vielä parempaa:”no mutta onhan sulla jukka kaks tervettä kättä!”
Tuollaiset ehdotukset eivät ole oikeastaan vain hölmistyttävän lyhytnäköisiä ja jo lähtökohtaisesti kaukaa haettuja, vaan jo perusluonteeltaan täysin käsittämättömiä. Vai meneekö maailman tasapaino jotenkin niin, että jos teksasilainen obeesi ruoanystävä painaa 300 kilogrammaa, on ihan “ookoo”, että köyhempien olosuhteinen jamppa painaa aliravittuna sen 35 kiloa?
Jos moinen globaali vertaus menee ohi, niin lohduttaako se persaukista suomalaista opiskelijaa, että kansanedustaja nettoaa sen vähintään kymmenkertaisen summan kuussa ja näin “kansallinen tasapaino” säilyy?
Pitäkää tunkkinne
Jos vastaus molempiin yllä oleviin on myönteinen, nostan kädet pystyyn ja luovutan yrittämästä selittää tätä turhautumista. Oma lukunsa on jeesustelijat, jotka ovat kovia dissaamaan irtosuhteita – etenkin, kun heillä tuo saanti on niin sanotusti taattua. En edes lähde siihen keskusteluun tällä erää.
Kapteeni katkera kuittaa ja napauttaa loppuun etäisesti tähän sopivan biisin.
Brooklyn – kuuluisia, pahamaineinenkin, houkutteleva Brooklyn. Kuin oma iso kaupunkinsa kaupungin sisällä. Aivan kuten Manhattan on jaettu omiin kaupunginosiinsa, luonnollisest myös iso B on.
Kohteenamme oli Coney Island, sen ranta valtameren vierustalla, sekä kuuluisaksi sanottu huvipuisto. Emäntämme työpaikka kun sattui sijaitsemaan Brooklynissä, niin siinä samallahan tuo matka hänen seurassaan sujuisi.
Aamiainen metrossa
Aamurutiinit pikakahvin kera ja baanalle. Tällä kertaa päätimme testata 14th Streetillä näkemäämme pikkukauppaa, jonka ikkunassa näimme sämpylämainoksia. Pienen arpomisen jälkeen päädyin Manhattan Specialiin. Kooksi valitsin roll eli sämpylän. Hintaa $4,5, kun vastaava hero/wrap olisi ollut $6. Täytteinä oli reilusti kalkkunaleikettä, kasviksia, majoneesia ja mausteita. Kyytipojaksi Tropicana-appelsiinimehua. Hintaa tällä namilla $1,75. Yhteensä tuhti aamupala siis $6,25. Setti mukaan ja metroon.
Q-juna oli valintamme ja matka Brooklyniin saattoi alkaa. Sitä saisi kuulemma tunnin verran nököttää paikoillaan, joten aamupala hetulaan metrossa. Sämpylän koko yllätti: kahteen osaan jaettu mammutti täytti masuni tiukemmin kuin osasin odottaa. Ja maku oli erinomaisuutta hipova. Tällä jaksaisi mönkiä tovin jos toisenkin.
Brooklyn & Coney Island
Metron noustessa pinnalle alkoivat maisemat vaihtua Manhattanin pilvenpiirtäjistä ja liiketaloista astetta karumpiin asumuksiin. Korkeita, varmaan parikymmentä kerrosta hipovia asuintaloja näkyi isoina ryppäinä yksi toisensa perään. Liiketilat olivat vaihtuneet tiheästi rakennettuun lähiöön, suburbiin.
Vajaa tunti lähtömme jälkeen saavuimme päätepysäkille, Coney Islandin viimeiselle asemalle. Nokka kohti rantaa ja huvipuistoa. Sää ei ollut kaksinen, mutta suomalaiselle kovin tuttu: harmaa taivas, vienosti sateinen ja kovin tuulinen. Turkulaiselle varsin kodikas.
Ennen Sopranos-sarjasta ja GTA IV -pelistä tuttua ranta-aluetta oli aika piipahtaa Nathan’s-hodaribaariin. 1916 vuodesta asti toiminutta hotdog-mestaa suositteli kaverini ja olihan se pakko testata. 4 taalalla irtosi paistetulla paprikalla ja sipulilla maustettu annos ja olihan tuo eittämättä ihan maukas. Aitoa perinteistä limuakin – siis lemonadea – olisi ollut saatavilla. Jäi kuitenkin maistamatta.
Sitten rantavaatekaupan matkamuistoineen kautta rannalle. Sään perusteella olisi voinut kuvitella vuodenajan olevan syksy, sen verran viileää ja harmaata oli luvassa. Mutta ranta muutoin hienon hiekkansa ja pitkän puisen kävelytiensämuodossa oli kokemisen arvoinen. Edellä mainitut tv-sarja ja peli tulivat väistämättä mieleen. Laiturilla aallot nuolivat rantaa kuohkein aalloin ja huokailevin pauhunoin. Olihan tässä eittämättä eräänlaista arkiromantiikkaa.
Koska huvipuisto oli kiinni, eikä New York Aquarium -vesieläinpuisto kiinnostanut, loikkasimme takaisin Q-metroon ja nokka kohti Manhattania. Sieltä olisi tarkoitus jatkaa matkaa toista kautta Brooklyniin, suoraan itse panimolle.
Hipsterikylässä
Metrosta kaveri bongasi myös ehdan jenkkipoliisin tekemän pidätyksen ja jonkun hampuusin päätymässä käsirautoihin. Kulttuuria kerrakseen.
Brooklyn Breweryn panimon sijainti löytyi helposti, kiitos iPhonen karttojen ja osoitteen. Harmi vain, että olimme noin vartin myöhässä: mesta oli sulkenut ovensa jo neljältä. Perhana! Lohduksi tuli viereisessä korttelissa oleva The Whiskey Brooklyn. Paikka, josta saisi ruokaa, olutta ja tietysti viskiä. Iltapäiväkahvit sekä tilaukseen paikallista tavaraa, talon omaa Tom Lawlessia (American blended whiskey). Hintaa en ehtinyt kysyä, mutta lasi oli Suomen kokoihin nähden kaksin- ellei peräti kolminkertainen. (Löytyihän se hintakin listalta reilua tuntia myöhemmin: $8.) Ison maailman menoa, sano, eikä muuten lainkaan hassumpaa blendiä maultaan.
Munssen selatessa juomien ohessa fööniään, hän löysi hauskan kuriositeetin alueeseen liittyen: Williamsburgin alue Brooklynissä – jossa siis juuri olimme – on kuulemma hipsterien ja taiteilijoiden suosimaa seutua. Uh, siis juuri meille sopiva paikka. Ilmankos baarimikko kysyikin meiltä mistä olimme kotoisin (mainitessani juoma- ja ruokapornon viskin merkkiä kysyessäni). Goddammit, jäin kiinni rysän päältä.
Koska viski oli pitkä ja orastava nälkäkin tuloillaan, tartuin asiaa sarvista ja tilasin pari tacoa ($3/kpl), sekä tumman hanaoluen ($4). Miellyttävän kevyttä ja vähäaromista puolitummaa, kylmää mallasta. Eivätkä ne tacotkaan hassumpia olleet, jos eivät nyt hirveän erikoisiakaan. Sopivia välipaloja kuitenkin. Siirtävät sopivasti nälkää myöhempään herkutteluun.
Herrasmiehet dekadenssin poluilla
Manhattanille päästyämme suuntasimme toiselle puolelle saarta, Greenwich Villagen tietämille. Kaverille laastaria, minulle proteiini-smoothie ja sitten herrasmiesten klubia etsimään. Ja sehän löytyi 52nd streetin ja Broadwayn kulmilta. Pienen empimisen jälkeen sisään.
Kohteliaat tervehdykset ja $20 sisäänpääsymaksu. Narikkaan vielä $3 ja herrasmiesten vessaan. Oli nimittäin ensimmäinen kerta, kun vessassa saa palvelua: hana avataan edessäsi, saippuat laitetaan käsiisi, pesun jälkeen paperit ojennetaan käteesi ja lopuksi vielä pyyhkäisevät altaan kuivaksi. Hassua.
Vähemmän hassua oli 11 dollarin Budweiser-olut. Sen jotenkin osasi arvata, mutta silti. Naiskauneuden häikäisevä loisto antoi sen kuitenkin anteeksi, sillä näitä vähävaatteisia paitsi riitti paljon, he olivat myös toinen toistaan kauniimpia ja hyvävartaloisia – ihan jokainen. Ja luomuja.
Leidikirjo nostatti sykettä, ja kauaa ei tarvinnut paikallaan istua, kun jo ensimmäinen neito kävi esittäytymässä, kyselemässä illan fiilistä, sekä tietysti tarjoamassa sylitanssia. Eikä siinä kauaa mennyt, kun jo ensimmäinen meistä oli vastaanottamassa moista.
Hädin tuskin oli kaveri ehtinyt palata tuolilleen, kun oli vuoroni lähteä unkarilaisblondin lumouksen kohteeksi. Jep, kuten arvasitte: sykettänostattavan kaunis, henkeäsalpaavan hyvävartaloinen ja uskomattoman seksikäs. Juuri sellainen, että lähes kuka vain heteromies lähtisi moisen matkaan sopivalla hetkellä. Ajantajuhan tanssissa hävisi ja on kyseenalaista oliko tuo tanssi $20 arvoinen, mutta olihan se. Törkeän kuumottavaa. Varmasti yksi pienen elämäni kiinnostavimpia elämyksiä. Olisihan tuo tanssijatar toistakin kierrosta tarjonnut, muttei sentään siihen lähdetty.
Pöydän ääreen palattuani olin niin häkeltynyt, että miltei unohdin takkini sohvalle. Tyttönen sentään toi sen hymysuin takaisin. Onhan täällä, helvetti vieköön, miehen helppo olla lumoutunut, ihan vain tankotanssijoita katsoessa.
Ja niitä tanssien tarjoajia sitten riitti, melkein riesaksi asti. Uutta tyttöä tuli kiehnaamaan ja juttelemaan muutaman minuutin välein. Keskustelukin eteni jotakuinkin joka kerta samalla kaavalla:”Hei. Mikä on nimesi? Mistä päin olet? Oletko ekaa kertaa täällä? Haluatko tanssin?”
Osa hieman nyrpisteli, kun sanoi ei – tai meidän tapauksessa “ehkä myöhemmin” – osa taas hymyili nätisti ja sanoi tulevansa uudestaan myöhemmin. Osa tulikin, mutta aina saivat lähteä hymyjen kera. Myönnetään, sitä ottaa koville sanoa “ei” sen näköisille naisille – varsinkin sinkkuna ja huoletta ulkoisista paineista. Sitä jotenkin ymmärtää oman eläimellisyytensä ja helppoutensa tuollaisissa tilanteissa aivan toisella tavalla kuin “oikeissa” ja luonnollisissa tilanteissa, joissa rahasta ei puhuta ja joissa eletään illuusiossa rakkkauden ja lisääntymishalujen suhteen.
Seksuaalisuuden epätasapaino
Uskon yllä kuvaillun asian olevan hyvin vaikeaa ymmärtää monille naisille, kun se on sitä monelle miehellekin. Mutta miettikääpä hetki miksi juuri seksistä ja siihen verrattavista palveluista miehet ovat valmiita maksamaan niin usein ja niin paljon. Miksei vastaaville miehille ole yhtä paljon kysyntää? Emmekö olekaan tasavertaisia ja -vahvoja?
Näitä vastauksia odotellessa on vain todettava hyväksyvänsä naisellisuuden mahti ja se hyvän olon tunne mitä naisen läheisyys, seksuaalisuus ja jossain määrin myös hyväksyntä tekee, olkootkin viimeksi mainittu sitten kuina teennäistä tahansa. Jos tuo hyväskyntä ja naisen huomion saaminen olisi aina yhtä helppoa, näitä palveluita ei varmasti edes olisi. Ei näissä määrin ainakaan.
Se matkarunkkarin pohdinnoista. Vielä ennen lähtöä otin sitten toisenkin sylitanssin äärimmäisen hehkeältä englantilaistypyltä. Aivan jäätävää seksikkyyttä. Siis sellaista, jota meistä suurin osa ei tule koskaan omissa parisuhteissaan kokemaan, olipa sitä kuinka rakastunut tahansa. Suuntaan tai toiseen.
Hyvää yötä, Manhattan
Pakahtuneena suuntasimme ulos. Vaikka tietynlainen seksuaalinen paine oli yhä purkamatta, oli olo jotenkin keventynyt ja mieli hyvä. Metrolla takaisin asunnolle ja pienen pyrähdyksen jälkeen ulos syömään. Hups, kellokin jo hakkasi puoltayötä. Lähi-italialaiseen pizzamestaan ottamaan pari slaissia, pullo Snapplesia (hedelmämehua) ja vielä iltaoluelle Doc Holliday’siin. Stone IPA oli pirun hyvä, reilusti humaloitu ja kirpsakka olut.
Tässä vaiheessa partiomme oli jo tolkun väsähtänyt, joten oli aika painaa yöpuuta. Ne ihanat vartalot mielessään. Yö ei olisi yksinäinen, ei ainakaan mielikuvituksessani.
Olin alunperin aikeissa kirjoittaa talven loppumisesta ja kevään tulemisesta, Super Bowlista ja hieman myös lennokkaasta viikonlopusta. Tulin toisiin ajatuksiin. Miksipä sitä oikeastaan jauhaa arkisista jutuista, jos voi kaivaa vähän syvemmältäkin ja tarjota vaikka aimo annoksen sosiaalipornoa? Onhan sitä paitsi siltojen polttelu paljon palkitsevampaa puuhaa kuin hiekkakakkujen rakentelu. En tosin tiedä teistä lukijoista, mutta näin ainakin täällä.
Osaan olla vittumainen ihminen. En ylpeile sillä, en liioin häpeä sitä. Tapahtumat vuosien varrella ovat tehneet minusta sellaisen ja otan täyden vastuun siitä mitä olen. Tähän liittyen myös kirjoitin tekstin reilu vuosi sitten.
Jotkut ihmiset tuovat minusta sen paremman puolen esiin. Tai ne paremmat, sillä uskoisin olevani muutakin kuin yksiulotteinen baarihumoristi. Toiset ihmiset taas saavat houkuteltua minusta sen pirun esiin. En itse pidä jälkimmäisestä, mutta minun maailmassa poskien kääntelyllä ei muuteta mitään. Joskus vain pitää olla vittumainen. Kunpa ei koskaan tarvitsisi. Se utopioista.
Sinisilmäinen
Olin nuorena poikana naiivi. Olin sinisilmäinen. Uskoin ilmeisesti maailman olevan pääasiassa mukava ja kiva paikka. Uskoin kai siihen, että vain vähemmistö ihmisistä on vittumaisia ja itsekeskeisiä mulkkuja. Mitä muistan esimerkiksi opiskeluajoistani alta parikymppisenä, muistan olleeni melkoisen humaani yksilö. Taisin uskoa jollain tavalla ihmisen luontaiseen taipumukseen olla hyvä. Ei mitään uskonnollista paskaa, vaan normaalia heimokäytösmallia. “Kohtele toisia kuin haluaisit itse tulla kohdelluksi.” (Tiedoksi sivistymättömille, Raamatulla ja kristinuskolla ei ole koskaan ollut tuohon moraaliohjenuoraan tekijänoikeutta.)
Tavallaan ajattelen yhä yllä olevan lailla.
Mutta en ole enää sama sinisilmäinen ja naiivi poika, jota olin joskus. Mutta olen ollut sitä hyvin kauan, sillä jollain tavalla tuollaista ajattelumallia vaaditaan, jotta edes jonkinlaiset optimistisuuden ja positiivisuuden rippeet säilyvät. Pessimismi kun taas on minusta paskaa ja luuserimentaliteettia. Ajatusmalli, joka tuhoaa käyttäjänsä sisältä päin.
Jaksan siis jollain tavalla vielä uskoa ihmisiin ja antaa heille mahdollisuuksia. Joskus ihmettelen miksi. Oli kyse biologiasta, kulttuurista tai luontaisesta luupäisyydestä, ei sillä ole väliä mistä se tulee. Se, että ylipäätään löydän itsestäni taipumusta tälle mahdollisuuden antamiselle, sillä on väliä. Sen myötä sinisilmäisyys kuitenkin roikkuu aina mukana kuin varkain.
Plus ça change, plus c’est la même chose
Mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä enemmän ne lopulta pysyvät samoina. Siihen viittaa myös väliotsikkona oleva ranskankielinen sanonta. Tietynlainen kierre ja syklisyys ovat aina ja alati läsnä, kuin häntäänsä syövä ouroboros-käärme.
Kun aikanaan, reilu vuosikymmen sitten, päädyin ensimmäiseen parisuhteeseeni, johon lopussa liittyi pettämistä tavalla tai toisella, en vienyt tätä painolastia eteenpäin seuraavaan suhteeseen. En ajatellut, että se olisi asia, joka toistuisi suhteesta toiseen. Olin väärässä. Halusinkin olla.
Toinen kerta oli tarinan molemmilta puolilta katsoen hyvin samantapainen kuin ensimmäiselläkin kerralla. Itse olin oppinut ensimmäisistä virheistäni ja kokemistani asioista suhteessa, mutta en selvästi tarpeeksi. Toisin sanoen, vaikka tilanne oli erilainen, sama kuvio toistui hienoisesti varioituna uudestaan. En silti suostunut viemään kokemuksiani eteenpäin.
Väliin taisi mahtua kolmisen vuotta ennen kuin taas päädyin seurustelemaan. Lyhyet säädöt välissä ja muut sutinat sikseen. Vaikka blogiani kauemmin lukeneet tietävät, etteivät vuoden 2008 suhdekuviot pitkän kaavan mukaan menneet, oli touhussa silti oikeita tunteita ja aitoa seurustelua. Jälleen kerran, homma loppui epärehellisyyteen ja epäselvään pettämiskuvioon. Vaikka asioilla kestikin aikansa selvitä, valheilla on pitkät jäljet. Tuolloin saatoin olla itse ylpeä siitä, että olin itse hoitanut kaiken puhtain kuvioin. Mutta “parempana ihmisenä” oleminen ei sekään tee automaattisesti onnelliseksi. Se voi jopa toimia päinvastaisesti: kun kosto tai hyvitys jää tekemättä tai saamatta, sitä vain tuntee itsensä hyväksikäytetyksi. Siltikään en vienyt tätä toimintamallia ja taakkaa eteenpäin, vaan jatkoin avarin katsein.
Kun neljänteen parisuhteeseeni päädyin vuoden 2009 loppupuolella, ja hieman yllätyksellisesti, täysin puun takaa, en kantanut menneen taakkaa mukanani. Tiesin epämiellyttäviäkin asioita silloin vasta tulevasta paremmasta puoliskostani, mutta hyväksyin faktat nieleskellen. Vuosi poikineen kului ja loppu tuli, kuten lukijat tietävät, ja vaikka se sydäntä riipaisikin, ajattelin, että kerrankin ilman mitään pettämisen taakkaa. Asiat olisivat kolmen toistuneen kuvion jälkeen toisin. Voi sinisilmäisyyttä. Valheilla ja sepityksillä oli jälleen kerran pitkät jäljet. Viikot kuluivat, kuukaudetkin, ja lopulta kuin järveen heitetty ruumis, pullahti asian todellinen luonne esille. Sama kuvio, taas kerran.
Kertakäyttöluottamus
En nyt takerru siihen missä mielessä ja minkälaista pettämistä näissä tapauksissa oli. Ei sillä ole minun kirjoissani merkitystä. Jos luottamus on rikottu, sen korjaamiseen vaaditaan muutakin kuin “sori”.
Joskus on käyty keskusteluakin aiheesta ja en tunnu olevan yksin mielipiteeni kanssa, sillä ehkä jopa se henkinen pettäminen on pahempaa kuin fyysinen hairahdus. En lähde arvailemaan tai miettimään mikä on totuus, vai onko se tapauskohtaista. Nämäkin asiat ovat menneen talven lumia. Sillä kuitenkin on merkitystä mitä voin viedä tästä mukanani tulevaisuuteen.
Voinko unohtaa aiemmat kokemukset? Muistaa ja oppia niistä? Luottaa tilastotieteeseen ja numeroihin? Vai toivoa sinisilmäisesti parasta, uudestaan ja uudestaan?
Ei sillä, että olisin tilanteessani yksin. Sehän tässä ehkä tragikoomisinta onkin. Kunpa olisinkin! Totta kai joku tässä maailmassa on maailman lyhyin mies tai joku maailman painavin nainen. En kuitenkaan usko, että itse olen ääritapaus missään mielessä. Ehkä pahinta onkin se, että olen luultavasti hyvin keskivertoinen tapaus, ja voin vain arvata miten paljon vastaavia tapauksia, pahempiakin, on muille vastaan tullut.
Ja sitten sitä ihmetellään miksi on varautunut ja defenssit pystyssä aamuin öin. Minä en sitä ihmettele. Ihmettelen vain sitä kauanko kestää ennen kuin kamelinselkä katkeaa viimeisen kerran. Sitä pelätessä, että näin käy, ja sitä toivoessa, että joku todistaa minut vääräksi.
