Elämä kulkee vissiin liian hyvin, kun huomaa olevansa tilanteessa, jossa on vaikea keksiä mitään olennaista ja ajankohtaista tilitettävää. Arkirutiinit ovat iskeytyneet niin hyvin raiteilleen, että päivät sulahtavat ohi kuin itsekseen, yksi toisensa jälkeen. Suurinta haastetta edustaakin vaikeus mennä parempaan suuntaan ja ehkä jossain määrin ylläpitää nykyistä hyvinvointia. Mikään ei kuitenkaan ole ikuista.
Tässä vaiheessa kuluvaa vuotta aletaan olla siinä pisteessä, että kaikenlaiset matkasuunnitelmat ympäri maita ja mantuja alkavat hiljalleen realisoituja tilattuihin matkoihin. Lomapäivät raksittuvat kalenteriin hitaasti, mutta varmasti ja kesä alkaa hahmottumaan suunnitelmalliseksi elämyspaketiksi.
Toisin sanoen Serpent’s Lair alkaa virittäytymään väsyneiden matkablogien tyyssijaksi, jossa ruokaporno on keskeisellä sijalla ja pirteät kuvailut yrittävät tallata kyynistyneiden jalkojen varpaille.
Ilmojen vielä lämmetessä on aika keskittää voimavarat työn ohella kuntoiluun niin paljon aika antaa periksi ja pyrkiä nakuttamaan mainio ja elokuvamainen Max Payne 3 läpi ennen reissulle lähtemistä. Kesä tulee ja pilailee nörttäilyt, mutta ehkä kestän sen. Syökää, juokaa ja naikaa. Serpent out.
Se on täällä taas. Kaikkien aikojen kenties viilein, tyylikkäin ja maukkain rikospelikokemus. Enkä malta olla jakamatta sen uusinta traileria täälläkin, nyt kun se vihdoin on julkaistu. Ja keveyttähän tämä blogi onkin kaivannut. Olkaapa hyvät.
Neljä-neljäkymmentä herätys. Torkkukytkin. Ylös. Ulkona on pimeää. Kaurapuurot naamariin ja ulos. Bussi ei odota, ja vaikka odottaisikin, lentokone ei sitä tekisi.
Lentokentällä “hei, moi” ja liput taskuun. Turvatarkastus, odottelu, lento. Nukun miltei koko puolitoista tuntia.
Kööpenhamina
Lento on jo seitsemältä perillä paikallista aikaa, bussikyyti lähtee vasta yhdeksän jälkeen. Loistavaa organisointia. Ajankuluksi Starbucks ja isokokoinen caramel macchiato. Kylkeen tuoremehu ja lämmin pekoni-kanavoileipä. Kallista, mutta herkullista.
Vihdoin bussikyyti. Kurvailut messupaikalle jonkinlaiseen teollisuushalliin. Ulkona on kylmä, syksy on vahvasti läsnä. Ei se mitään, kahvia koneistoon ja peliesityksiä katsomaan.
Kalvosulkeiset
Näen vuoroin komeita esityksiä, vuoroin kamalia powerpoint-vetoja. Siinä missä toiset näyttävät komeasti pauhaavalla musiikilla varustettuja pelivideoita ja hoitavat esityksensä hienosti, osa sössöttää esityksensä kalvosulkeisten lailla sivu toisensa jälkeen ruudulla kierrättäen. Ammattimaisuus ei vissiin ole in kaikissa firmoissa. En viitsi edes mainita nimiä.
Niin näyttävä oli tilaisuutta emännöinyt uutisankkuri, että olisin voinut lähteä hänen matkaansa vaikka saman tien. Harkitsematta. Onneksi moista absurdiutta ei tarvitse miettiä.
Evästä, jutustelua, sosiaalista kanssakäyntiä. Mukava nähdä tuttuja naamoja ja vaihtaa kuulumisia. Sitten lisää esityksiä. Ja vielä vähän lisää.
Voitelua
Lopulta kuivin osuus on ohi ja on aika tutustua itse peleihin. Osio tulee korvattua sosiaalisella kanssakäymisellä ja ilmaisilla juomilla, joita varten on drinkkikuponkeja enemmän kuin pystyn kuluttamaan. Korvan taakse muistutus: Tanskassa on tarjolla huonoja siidereitä, eikä se olutkaan nyt erityisen kaksista ole. Ajaa kuitenkin asiansa. Onneksi seura on juomaa tärkeämpää.
Pelejä, hullaantuneita kasvoja ja lisää juominkia. Nälkähän tuossa alkoi tulla. Onneksi myös maistuvaa sapuskaa oli tarjolla. Ja lisää juotavaa. Jotenkin aiottu suunnitelma olla ilta selvinpäin tuntuisi menevän päin honkia. Niinhän se tietysti menikin.
Tanssilattiallakin käy jokunen, minä en. Minglausta ja juomia. Osio on vaihtunut niin kevyeksi ja rennoksi ettei ole mitään valittamista. Tällaisesta hauskanpidosta tietää kuitenkin maksavansa seuraavana päivänä. Ei se mitään, se kuuluu työnkuvaan.
Lopulta vihdoin hotellilla. Kellokin lähenee kolmea. Tulevan päänsäryn miltei tuntee. Sitä saa mitä tilaa.
Aamupahoinvointi
Pomo potkaisee reippaasti ylös. Suihkuun. Aamupala. Ei oikein maistu, mutta vähän kuitenkin.
Tyhjin aatoksin kohti lentokenttää. Pää kolisee onttouttaan. Ei se mitään. Lentokoneessa voisi taas nukkua. Odottelua pehmentää Starbucks ja herkullinen frappuccino. Lompakko vinkuu, kroppa kiittää.
Puolitoista tuntia kestävä lentomatka, nukuksissa. Tyhjyyden äänen voi melkein kuulla. Suussa etäinen muistijälki Starbucksin karamellijääkahvista.
Ruokaa, raahautuminen kotiin ja sohvalle makaamaan zombiena. Koti, tietokone, kermainen kahvi. Selvinnyt, mutta uupunut olo.
Takana hyödytön työpäivä, unohdettu päänsärky ja inspiroiva tila. Inspiroiva, mutta luomiskyvytön. Päivä, jolloin päässä kaikuu tyhjyys ja välinpitämättömyys tekee majapaikkaansa keskelle nukahtaneiden aivosoluja.
Kivat messut takana, mutta jotenkin niistä selvinneenä on huojentunut olo. Mukava olla kotona, mukava päästä takaisin arkeen. Sitten joskus. Sitä ennen pitäisi vielä kärsiä viikonlopusta. C’est la vie.
Jälleen on yksi vuosi pulkassa, joskin vielä tätä kirjoittaessa on muutama tunti tätä vuotta jäljellä. Tällä kertaa olen ajoissa kuluneen katsastelussa ja hoidan homman alta pois heti kärkeen.
Mitä jäi käteen?
Mennyt vuosi oli pääosin varsin hyvä, oikeastaan erinomainen. Olin sydänjuuria myöten rakastunut suurimman osan ajasta, seurustelin onnellisesti ja romantiikka kukoisti. Jos ei muuten, niin ainakin sujuvan yksipuolisesti. Tuota iloa vuoden 2010 puolella kesti noin kymmenisen kuukautta, ja vaikka muutamia kyyneliä ohessa vuodatettiin, voi jo pelkän matematiikan valossa katsoa, että hommassa päästiin voiton puolelle.
Työasiat tulivat hoidettua, ja ilmeisesti pääosin vielä hyvin, kuten loppuvuodessa ilmoitettu ylennys & palkankorotus antoivat ymmärtää. Ensi vuosi näyttää taloudellisesti siis entistä paremmalta, joten sillä saralla asiat ovat hyvällä mallilla.
Treeni kulki, jotain tuloksiakin ilmeisesti tuli ja painoakin on kertynyt hyvässä mielessä viime vuoteen nähden. Vaikka aivan yhtä nousujohteista ei ole kehitys tänä vuonna ollut, kuin viime vuonna, ei tälläkään saralla ole syytä valitukseen. Uusia jippoja jäi taskuun myös brassijutsun puolelta, joka opetti Kärmekselle painin, lukotuksen ja kuristuksen saloja. Hienoja taitoja, vaikken kisaurheilusta vieläkään omakohtaisesti välitä.
Musiikin puolella 2010 ei vetänyt aivan vertoja vuodelle 2009. Tämä johtuu osittain paitsi siitä, että viime vuosi oli järjettömän kova, myös siitä, että 2010 näitä mestariteoksia tuli yllättävän vähän. Muutama todella kova levy kuitenkin, joten valittaa ei kehtaa siitäkään. Ja tulihan sitä nähtyä mukavia festareita ja muita keikkoja, joten siinäkin mielessä musavuosi oli ihan onnistunut.
Matkustelut jäivät kotimaata lukuun ottamatta vain Amsterdamiin, mutta se reissu sitten oli sitäkin parempi – kuten matkakirjoituksiani lukeneet tietävät. Sinne kelpaisi lähteä toistekin nauttimaan maan ja kaupungin antimista.
Kirjoitettua tuli suhteellisen paljon, niin musiikin kuin blogin osalta. Varsinaiset kirjoitusprojektit onnistuin miltei täysin hyydyttämään, ihan jo ajankäytön vuoksi, mutta katsotaan jos nykyinen elämäntilanteeni olisi sille suopeampi. Mitään tyhjiä lupauksia en lähde kuitenkaan antamaan.
Hyviä pelejä ja elokuvia tuli myös tukkukaupalla, tai ainakin enemmän kuin allekirjoittanut ehti kokemaan. Loppuvuodesta ulostunut Cataclysm oli NFL-penkkiurheiluharrastustani katsoen huono ajankohdan puolesta, mutta sitäkin parempi kariutuneen parisuhteen kannalta katsoen. Milläpä sitä itseään piristämään jos ei eskapismilla, sano.
Kaikkiaan vuosi 2010 oli varsin hyvä. Sanoisin, jopa erinomainen, jos ei tuota loppuvuoden kriisiä olisi tarvinnut mahduttaa kuluneen vuoden puolelle.
Mitä edessä?
Uusi, isompi asunto, uudet työkuviot ja parempi palkka. Siinä ne selkeimmät suunnitelmat ja tiedossa olevat kuviot ensi vuodelle. Lisää treenaamista ja samalla haistelen minulle uusien kamppailu- ja itsepuolustuslajien tarjontaa kotikaupungissani Turussa. Vielä olisi pari viikkoa aikaa miettiä löydänkö itseni Defendon peruskurssilta vai harkitsenko muita vaihtoehtoja.
Salitreenit ja muut puuhastelut saavat jatkua entiseen tapaansa, ja Super Bowlin myötä saan lopettaa minua jo kyllästyttävän massakauteni. Kymmenen kiloa on plussaa tullut kesästä ja se tuntuu ympärille makkarankuoren tavoin puristuneissa vaatteissa. Monet tuttuni eivät meinaa edes uskoa painoani pelkän ulkonäköni perusteella. Otan sen kohteliaisuutena.
Mitä tulee kaikkiin muihin menoihin, aika näyttää. Naisrintamalla olisi kiva saada vipinää, mutta jotenkin kaikki yrittäminen tuntuu niin turhauttavalta. Joko tässä törmää vääriin ihmisiin, tai sitten suorastaan vääränlaisiin ylipäätään.
Ei sillä, yksinkin on hyvä olla, mutta jotain jää silti puuttumaan. Mitäpä sitä kieltämään. Ei tässä enää olla alta parikymppinen pojankloppi, jonka mielestä ajatus yksinäisenä cowboyna ratsastamassa kohti auringonlaskua ei ollut lainkaan hassumpi ajatus. Olihan se nuorena niin, enää ei niinkään.
Vaan ei stressiä: elonvirta vie eteenpäin kuin Styx-joki konsanaan. Näillä sanoilla parempaa uutta vuotta itse kullekin vuonna 2011.
Vuodesta 2004 etenemmen kronologisesti seuraavaan – vuoteen, jolloin täydellistyi todellinen luvunvaihto elon rintamalla.
2005
Todellinen luku elämässäni vaihtui käytännössä loppuvuoden 2004 – alkuvuoden 2005 aikana. Kun ensin vaihtui rakas kamppailulajiharrastus toiseen ja heti perään sai parisuhde niskalaukauksensa, valmistui muutoksen trilogia irtisanomisten myötä. Monivuotinen työpaikkani tarjosi minulle ”eioota”, kun ilmeisesti kuluja piti vähentää ja työni – tai ainakin osa siitä – ulkoistettin. Tässä kohtaa en osannut olla edes harmistunut. Nämä kaikki muutosta tuntuivat hyviltä. Olin ilmeisesti kaivannut sitä, että elämässäni ei käänny vain sivu, vaan kokonainen luku.
Pitkän työrupeaman perään oli aika ottaa rennosti ja keskittyä tähän ”uuteen” elämään. Olivathan elämässäni jotakuinkin kaikki keskeiset asiat muuttuneet, ehkä nyt asuinpaikkaa lukuun laskematta. Tästä myös alkoi yksi elämäni vaikuttavimmista yhtäjaksoista harrastuksistani – tai katsantokannasta riippuen pahimmista addiktioistani – peli nimeltään World of Warcraft, eli tuttavallisemmin monien parjaama ”WoW”.
Työttömän ja varattoman vapaaherran elämä oli helppoa. Treeniä, pelaamista ja hyvin, hyvin epäsäännöllistä työtä. Ei ole salaisuus etten ollut erityisen motivoitunut hakemaan töitä tai innokkaasti palamaan opiskelemaan. Keskityin nauttimaan vähävaraisesta elämästäni, asuessani silti yhdessä exäni kanssa (ratkaisu, jota monet pitivät hyvin kummallisena) ja nautin elämän yksinkertaisista iloista.
Ehkä tällainen vaihe oli jollain tavalla osuva täyttessäni samana vuonna pyöreitä vuosia. Muistot tuosta vuodesta ovat kaikkiaan lämpimät, vaikkei rahallinen tilanne kaksinen ollutkaan.
Pojat – toisin sanoen neljän hengen äijäpartiomme – nousivat ilmaan klo 8.35 Turun lentoasemalta. Nopea matka Riikaan, jossa seurapeli The Great Dalmutin seurassa tapoimme kolme tuntia odotellessamme jatkolentoa itse Berliiniiniin. Odottelu meni helpommin, sillä hyvät seurapelit auttavat aina tappamaan aikaa tuijottelua paremmin. Suosittelen ajanviettotavaksi, myös pariskunnille, vaikka takana olisikin yhteistä aikaa vasta se kuuluisat alle puoli vuotta tai vähemmän.
“Ich bin ein Berliner!”
Noin saattoivat kuulua kuuluisat sanat eräänä päivänä Saksan kuuluisammassa kaupungissa. Näin, pienine hitlerviiksivitseineen, tapahtui laskeutuminen Berliiniiniin. Kun vindoin lentokentältä pääsimme hotelliin, oli edessä reppujen pudottaminen. Tässä vinkki: turhien kamojen roudaaminen on hölmöä, kun pienemmälläkin tavaramäärällä pärjää. Toisin sanoen. kannattaa kahdesti miettiä tarvitseeko reitillä yhtä reppua enempää kuin sitä pakollista vaatekassia, matkalaukusta nyt puhumattakaan. Meistä jokainen pärjäsi viikon hyvin pelkällä repullisella vaatteita ynnä muuta tarviketta, pelit ja hygieniatuotteet mukaan lukien.
Perjantai-Berliini
Entäpä itse päivä? Sellainen kuin voisi neljän kolmikymppisen jampan loman olettaakin: olut- ja drinkkipitoisen, ruoan- ja paskajuttutäytteisen, toisin sanoen rentouttavan. Parin korttelin jälkeen löysimme ensimmäisen kebab-mestan: maukkaan, halvan ja herkullisen. 4 eurolla löytyi paikallinen pita kebab -vastine, puolentoista euron pullo-oluineen. Nam!
Hetken kävelyn jälkeen alkoi vesisade kolkutella, joten oli aika suunnata ravinteliin suojaan ja nauttimaan juomat pelin kera. Intialaisessa ravitsemusliikkeessä meitä palveltiin hitaasti, mutta ainakin drinkit olivat halpoja (4€ kipaleelta), oluen ollessa keskihintaista noin kolmessa eurossaan.
Muutamaa juomaa ja pelisessiota, sekä pientä kana-annosta myöhemmin, vesisateen lakattua, jatkoimme seuraavaan ravintolaan ottamaan parisen olutta lisää. Kun yökin oli jo tummennut taivaan, oli aika saada ruokaa, jota ravintolamme ei valitettavasti enää tarjonnut. Siispä seuraavaan kebap-mestaan, joita täällä myös näki paljon ja halpaan hintaan myyvine ruokineen. Tankkaamisen jälkeen hotellille ja maate.
Parit viime viikot ovat menneet lievästi flunssaisena, vailla juuri minkäänlaisia liikunnallisia aktiviteetteja (työmatkoja kun ei oikein sellaisiksi lasketa, vaikka pyörällä kuljenkin). Leffoja on tullut katsottua aiempaa enemmän, kuin myös pelattua, etenkin viikko sitten ilmestynyttä Grand Theft Auto IV:n The Lost and Damned -lisäosaa, jonka onkin osoittautunut emopelinsä lailla erittäin mainoksi pelikokonaisuudeksi.
Hauskaa on tullut pidettyä virtuaalirötöstelyn ja hyvän musiikin parissa, kyseinen pelilevy kun tarjoaa parasta pelimusaa mitä on ikinä tullut vastaan meikäläisen maun kannalta – pois lukien ehkä parit todella korkealaatuiset peli-soundtrackit.
Pelejäkin tärkeämpää meikäpojalle on kuitenkin ollut jo pidemmän aikaa liikunta, eihän se muuten ehkä priorisoisikaan pelien edelle, ja nyt parin viikon tuskastelun ja niiskuttamisen jälkeen pääsin taas treenaamisen makuun. Aivan täysillä ei raudan pumppaaminen vielä lähtenyt, joten kyseessä oli hieman kevyempi itsensä kurittaminen, mutta pääosin vanhoja lukuja noudatten.
Tärkeämpää kuin itse ruumiin nöyryyttäminen on tämän treenailun sivuvaikutus, eli pääkopan huolto. Kunnon liikuntasuoritus kun nostaa mielialaa, puhdistaa päätä henkisestä kuonasta ja tuo yleistä hyvänolon tunnetta. Olen kaivannut tällaista vapauttavaa purkautumista ja itsensä “kiusaamista” jo tovin, etenkin kun rytmiltään on tottunut paljon aktiivisempaan liikuntaan kuin pelkkään työmatkailuun.
Kuvittelen olleeni ehkä hieman vähemmän rento ja kokonaisvaltaisesti nuutuneempi näiden kahden viikon aikana. Vaikka ymmärränkin levon tarpeen ja kunnioitan kroppaani sen suhteen, en vain osaa enkä halua olla paikoillani pitkään. Pidemmän päälle passiivinen leffojen tuijottelu kuin interaktiivinen pelaaminenkin kaipaavat vastapainoa, enkä ole sitä itselleni suonut edes baarireissujen muodossa, pois lukien taannoisen Helsingin-reissuni.
Elän myös kiinnostavia aikoja tunne-, ihmissuhde- ja työrintamalla, joten tulen varmasti tarvitsemaan tätä kropan ravistelua ihan jo ajatusteni setvimiseen, hyvässä ja huonossa mielessä.
Kuten olen jo aiemminkin monesti tainnut puntaroida – alan oikeasti olemaan hiljalleen kyvytön erottamaan mistä olen tänne jo kirjoittanut ja mistä vain kuvitellut kirjoittavani – kulkee aika meikäpojan elämässä suunnatonta vauhtia. Jopa ne päivät ja viikot, joille ei tunnu olevan mitään ihmeellistä suunnitteilla, tuntuvat liukuvan kuin rasvattu salama (mikä älytön vertauskuva, muuten). Havahduin tähänkin asiaan vasta katsoessani koska olen viimeksi kirjoittanut tänne. Siitähän oli jo yli viikko, vaikka “juurihan minä siitä ja tuosta kirjoitin“.
Meinasin jo paremman aiheen puutteessa jättää kirjoittamatta, mutta perinteiseen tapaan aihe löytyy aina silloin jostain kulman takaa, kun sen kuvittelee olevan kateissa. Aloin miettiä mihin aikani oikeastaan meni, etenkin kun olin flunssassa ja kipeänä, eikä liikuntakaan aikaa vienyt. Toisin sanoen tuntuu, etten ole oikeastaan mitään muuta töiden ohella tehnyt kuin nukkunut ja pelannut, ja niinhän se melkein on toki mennytkin.
Tarkempi tarkastelu ajankäyttöön kuitenkin paljastaa, että aikahan on mennyt myös hurvitellen ja ehkä niitäkin asoioita tehden, joihin ei aika tunnu riittävän terveenä normaaliarjessa. Kyse on siis näiden varasuunnitelmien toteuttamisesta pääsuunnitelmien epäonnistuessa ja kaikesta nautinnon irtiottaminen. Miksi tuhlata aikaa negatiivisuuteen ja asioista marmattamiseen, kun sen ajan voi käyttää mukavamminkin?
Hurvittelun myötävaikutuksena meinasi syntyä draamaa, tai näin ainakin itseäni pelottelin, mutta ilokseni huomasin, että joskus asiat todella menevät sen paremman kaavan mukaan. Toisaalta maailma tuntuu tasapainottavan itseään ja kun yksi draama vältetään, toisaalla sellainen synnytetään ja vaikka tämä tapaus syntyikin vain eräässä nettiyhteisössä pienimuotoisen väärinymmärryksen takia, ärsyyntyminen ehti tehdä vierailunsa. Kuten taannoin kirjoitin, me ihmiset taidamme rakastaa draamailua ja jo sillä oikeuttaa kaiken maailman saippuasarjatauhkan sekä Big Brother -ilmiöiden ja niiden kaltaisten olemassaolon. Sitä saa mitä tilaa.
Takaisin kiireisyyteen. Kun vihdoin flunssa alkoi helpottaa, oli aika palata lenkkipolulle, salille ja ekaa kertaa kuukauteen jopa treeneihin huitomaan, potkimaan ja vääntämään. Ah, miten hieno olo siitä tuli paitsi fyysisesti, että henkisesti, vaikka se paras kunto vielä odottaakin edessä päin. Tämä tietysti palautti meikäläisen Plan B -sairastelusuunnitelmasta takaisin kiireiseen arkeen, jossa saan suunnilleen elää tuntisuunnitelmaa, jotta ehdin tehdä kaiken “mitä pitääkin”.
Samalla sain idean tehdä jotain erilaista tänään. Paitsi etten ennen treenejä edes ehtinyt pelata (joskushan ne tv-sarjatkin täytyy katsoa ja levyarvostelut tehdä), päätin jättää pelaamisen pois koko illalta, ja vain sen vuoksi, jotta voisin kirjoitella ihmisille sähköposteja rauhassa (jostain syystä kerään näitä kirjoitustuttujakin “itsekseen”) sekä päivittää blogiani ja kommentoida palautetta, kun sitä on kerrankin astetta syvällisemmin tullut. Lasiin laatuviskiä ja näpyttelemään. Näin ravitsemuksen ja yhden viskilasin jälken olo on autuas ja raukea, vähän vastaavalla tavalla kuin hyvän seksin jälkeen. Meillä sinkuillakin on siis vaihtoehtoiset nautintomuotomme.
On mukavaa vaihteeksi tehdä jotain muuta kuin mitä normaalisti ja aina, siitä riippumatta onko se “normaali” jokapäiväinen puuhastelu kuinka mukavaa tahansa. Mukavaa on myös huomata, että vielä kykekee spontaanisti irroittautumaan suunnitelmista A ja B, ja tekemään yksinkertaisesti jotain sellaista mitä ei suunnitellut tekevänsä ja vieläpä ilman muiden ihmisten myötävaikutusta. Se kun on lopulta hulvattoman helppoa minun kohdallani, helppo kun olen.
Edessä on kuitenkin viikonloppu, jolle lähes “pitää” tehdä suunnitelmia. Jos ei niihin liity ihmisten näkemistä ja jonkinsorttista reeniohjelmaa, niin sitten pelataan ja nautitaan veronpalautuspullon antimista (Lagavulin 16 years old -viski, n. 65 euroa / 0,7 litra, suosittelen lämpimästi) ja ehkä tutustua mitä jännää normaalisti kasvissyönnin suhteen liian laiska allekirjoittanut saa aikaan uudella tehosekoittimellaan. Löytäisinkö vaikkapa uusia tapoja nauttia hedelmiä, marjoja ja vihanneksia?
Niin tai näin, naiselon suhteen olen pihalla kuin lehmä laitumella. Tilanne on kutkuttava, sillä en osaa lukea tilanetta ja en oikeastaan tiedä mitä ympärillä tapahtuu. Siltikään hiljaiseksi ja tylsäksi tätä elämää ei voi kutsua, joten en kehtaa edes tilanteestani valittaa.
Ohjaaja Väsymys viittoo taustalla ja näyttää kelloa. Pitänee lopetella kirjoitukset tältä osalta tähän ja painua toisen viskilasin kautta maate. Kuka tietää mitä viikonlopusta vielä tulee.
Tunnen olevani epäonnistunut nörtti. Vaikka kuinka yritin viettää perjantailla pidennetyn viikonlopun ja nököttää pelaten koko tuon ajan, niin vain muut aktiiviteetit jallittivat allekirjoittaneen pois koneen ääreltä. Jos vielä perjantai menikin mukavasti pelatessa, turkinpippureita napostellessa ja hieman viskiä maistellessa, viimeistään lauantai taipui rutiiniin. Salitreeni, eräät tuparit ja pitkäksi venähtänyt baarikeikka pitivät huolen siitä, että nörtteilysuunnitelma epäonnistui.
Onko tällä kaikella sitten mitään merkitystä? Eipä käytännön tasolla tietenkään, mutta noin periaatteellisella kylläkin. Olisi vaihteeksi ollut mukava pitää ideasta, joskin ehkä kummallisesta sellaisesta kiinni ja viettää viikonloppu ilman baareja ja oluita. Ei sillä, että humala olisi vienyt, mutta kuitenkin.
Mikä tässä nörtteilyssä niin sitten edes viehättää? Ehkä se, etten ehdi sitä enää niin paljoa harjoittaa kuin ennen. Ahnehdin harrastuksia liki enemmän kuin ehdin niiden ääressä puuhata ja toisaalta ei osaa luopua mistään. Toisaalta hyviä pelejä on niin paljon, että niihin sijoittaisi enemmänkin aikaa kuin on mahdollista, unohtamatta elokuvia, tv-sarjoja ja sosiaalisia ajanviettotapoja. Mikä parasta, pelaaminen ja muu vastaava puuhastelu on mitä parasta vastapainoa kuntoilulle ja toisaalta mitä parhain rentoutumistapa työn vastapainolle, niin läheltä kuin alani tätä harrastusta liippaakaan.
Olen tyytyväisempi kuin kuukausiin, vaikka toisin voisi aiemmin kariutuneesta parisuhteesta päätellä. Asiat vain ovat niin paljon paremmin, kaikin puolin. Vielä kun löytäisi lisää aikaa tälle kaikelle, niin voisin vain nautiskella ja hemmotella itseäni. Palaan takaisin tv:n ja pelin ääreen.
Jos en olisi ymmärtänyt eläneeni niin hektistä ja tapahtumarikasta elämää, voisin kuvitella olevani käänteisesti piripäissäni ja ihmetellä miten maailma menee niin nopeasti eteenpäin päivä toisensa jälkeen. Vaikka tunnen saaneeni paljon niin sanotusti aikaiseksi, tuntuvat päivät loppuvat kerta toisensa jälkeen kesken. Tässä on toki puolensa, odottaminen ei ole ollut ikinä näin helppoa. Joulu tuli kuin puun takaa, siitä huolimatta, että olin tietoinen sen saapumisesta, ja tänä vuonna se tuli minulle – kuten miljoonille muillekin – kuusi viikkoa etuajassa. Puhun tietysti ilmiöstä nimeltä World of Warcraft ja sen lisälevystä Wrath of the Lich King.
Jos ensin päiväni menivät pitkälti tähän valmistautuessa, tehden muun muassa muita asioita pois alta, etteivät ne haittaisi pelaamista, niin nyt näyttäisi aika uppoavan tuohon taianomaiseen peliin ja näin tulee varmasti lähiviikkojen aikana käymäänkin. Tiedän kuulostavani äärimmäiseltä nörtiltä sanoessani, että tämän rinnalla eivät hirveästi yhdentekevät ihmissuhteet kiinnosta, tai oikeastaan muukaan sellainen ajankäyttö, joka ei koske omaa hyvinvointiani, oli kyse sitten henkisestä tai fyysisestä sellaisesta.
Se alustuksesta. Perimmäinen ideani ei ollut hehkuttaa sitä kuinka taas pitkästä aikaa tunnen pelien sytyttäneen minua näin voimakkailla tunteilla, vaan minulle tyypillisen suihkufilosofoinnin tuloksena havahduin sekä tähän omaan hedonismiini, että myös aiemmin eteeni heitettyihin itsekeskeisyyssyytöksiin, jota voisi tietysti myös itserakkaudeksi kutsua.
Kuten varmasti jokainen meistä, enemmän tai vähemmän normaalilla tai paremmalla itsetunnolla varustettu, minäkin rakastan itseäni. Itserakkauden merkitystä ovat korostaneet myös monet suuret ajattelijat, eikä suotta, tässä maailmassa kuitenkin meistä jokainen on lopulta yksin ja omien ajatustensa kanssa. Kärjistetysti sanoen voi todeta, että me synnymme tähän maailmaan yksin ja me kuolemme yksin. Riippumatta siitä onko ympärillä muita vai ei.
Se, mitä teemme elämällämme, on meistä itsestämme kiinni. Olemme oman onnemme seppiä, oman tien rakentajia. Itse valitsemme polkumme ja kannamme vastuumme siitä mitä elämä eteen heittää. Sattumalla on toki sormensa pelissä, mutta useimmiten on todettava, että sitä saa mitä tilaa, kuin että fatalistin tavoin osoittaisi sormellaan niin sanottua onnea. On tärkeää rakastaa itseään ja ymmärtää oman itsensä merkitys omalle elämälle. Se ei ole lainkaan niin itsestään selvä asia kuin voisi kuvitella.
Yksi huomio tästä, ja asia joka on saanut minutkin kyynistymään vuosien varrella, on juuri se seikka, että meistä jokainen on itsekeskeinen. Jopa ne, jotka meitä sormella asiasta syyttävät. Eihän heillä olisi mitään syytä syytellä, jos heillä ei olisi oma lehmänsä ojassa? Meitä kiinnostaa eniten oma hyvinvointimme, suorasti tai epäsuorasti, eikä siinä mitään kunhan sen tiedostaa ja on sille rehellinen.
Olen huomannut joistain ihmisistä, että heillä on tapana ottaa minuun yhteyttä, kun he tarvitsevat jotain. He eivät välttämättä edes kiertele tai kaartele pyyntönsä kanssa, mutta en silti usko, että he edes tiedostavat sitä seikkaa, että olen heille pelkkä työkalu tietoon tai apuun. Soitto voi tulla, kun pitää pyytää pientä palvelusta tai kun heillä on epäselvyyttä jonkin asian suhteen. Kun asia on hoidettu, he katoavat – vanhan sanonnan lailla – kuin pieru Saharaan. Aina siihen asti, kunnes on seuraavan palveluksen tai avunpyynnön paikka. Kiitos heille, sellaiset ihmiset ovat valaneet minun uskoani kyynisyyteen, itsekkyyteen ja lopulta myös itserakkauteen. Toiset ihmiset toimivat varsin hyvänä sosiaalisena peilinä.
Jottei jaarittelu menisi aivan liian pitkäksi, haluan loppukaneetiksi tällä yllä olevalla tajunnanpurolla perustella omien harrastusten jalustalle nostamista. Ihmiset vaihtuvat, etenkin ne tyttö- ja poikaystävät, mitä kelläkin nyt onkaan, mutta harrastukset, ajatukset ja mielipiteet säilyvät. Niistä voi pitää kiinni jos itse haluaa, muista ihmisistä vain niin kauan kun se heille itselle sopii. Rakastakaa itseänne, sillä omasta hyvinvoinnistanne tässä maailmassa vastaatte vain te itse. Hyvää joulua, minä palaan Northrendin kylmään fantasiatodellisuuteen.
