Tekstin otsikko olisi oikeastaan pitänyt laittaa lainausmerkkeihin, mutta esteettisistä syistä lienee parempi yllä olevalla avalla. Näin otsikkoon jää myös tietynlainen kaksoismerkitys, kun siitä ei käy suoraan ilmi ollaanko nyt liikkeellä tosissaan vai ironian merkeissä.
Päättäkää otsikon luonne toki itse.
Jatkan hetkestä ja tilanteesta inspiraation saaneena parin viikon takaista tekstistäni. En niinkään siksi, etteikö aihe sinänsä olisi ollut omasta puolestani siinä, vaan koska eräiden kuulemieni tarinoiden puolesta asia nousi ikään kuin tapetille uudestaan. Vain nimike muuttui matkalla.
Homo homini lupus
Ihminen on ihmiselle susi, sitä sanotaan. Sanonta viittaa tietysti ihmisten itsekeskeiseen ajatteluun, jossa lopulta ihminen on itsensä pahin vihollinen. Tarkemmin sanoen toinen ihminen on yksittäisen ihmisen pahin uhka.
Tottahan tuohon on helppo itsekin näillä ikärenkailla yhtyä. Ihmiset pettävät toistensa luottamuksia välillä heppoisinkin perustein. Ihimiset käyttävät hyväksi toisiaan pyrkien omaan etuunsa.
Käytännössä aina näissä kyse onkin juuri siitä oman edun tavoittelemisesta. Sehän ihmisen suurin motivaattori on: itsekkyys, johon aivan jokainen meistä “syyllistyy”.
Toki itsekkyys voi olla hyvästäkin, kuten vaikkapa parisuhteista ja lastenkasvatuksesta nähdään.
Hell is other people. -Sartre
Takaisin pääraiteille
Miten tämä kaikki sitten liittyy naistennraurattajiin?
Itsekkyyden kautta tietysti siihen, että ihmisillä on aina jokin agenda, syy ja tarkoitusperä, kun he tekevät jotain. Jonkinlainen motivaattori miksi tehdä kuten tehdä.
Kun sain kuulla taannoin olevani, ei vain naistenmies, vaan myös “kauhea naistennaurattaja“, vedin maltillisen itkun ja naurun sekoituksen pääni sisällä.
Ehkä edellä mainittu reaktio on liioiteltua, sillä ainoa mitä kuultu sai aikaiseksi oli hieman puhelimen välityksellä käytyä kommunikaatiota asiasta huvittuneisuuden saattelemana, sekä tietysti tämän tekstin.
Huhut kuolemast… maineestani naistenmiehenä ja -naurattajana ovat suuresti liioiteltuja. Jos olisin maineeni veroinen, olisi jo pelkästään blogini sisältö erilainen, harrastuksistani ja aikatauluistani puhumattakaan.
Olen yhtä paljon naistenmies kuin menestynyt liikemies urheiluautoilla ja isolla kartanolla varustettuna. Jälkimmäisen olemassaolon voitte helposti todistaa todeksi vaikka omilla silmillänne.
Mutta suurempi kysymys onkin: millainen ihminen kertoo moisesta maineesta toiselle ja miksi? Mitä sillä kuvitellaan saavuttavansa ja mikä on motivaattori? Kateus ja katkeruus vai oman hyvinvoinnin ja onnellisuuden maksimointi?
Jälkimmäiset kaksi olisivat hyviä syitä, toki, mutta niitä on mahdoton nähdä asoiden todellisina syinä, sillä miten tornihuhujen kertominen voisi korottaa niiden kertojan onnellisuustasoa?
Naistenitkettäjä
Olen vuosien saatossa havainnut itseni paremminkin naistenitkettäjäksi kuin naurattajaksi. Milloin olen ollut itsekäs paska, milloin tunteeton mulkvisti. Tai sitten olen ollut muuten vain vittumainen, verbaalisesti ilkeä tai jotain muuta.
Naistennaurattaja on toki käsite, joka voidaan ymmärtää monella tavalla. Osalle se tarkoittaa rahallisesti naisista hyötyvää huijaria, joka vie naisten sydänten lisäksi myös heidän rahansa.
Ensiksi mainitusta en tiedä, mutta naisten rahoja en ole elämässäni eteenpäin pääsemiseen tarvinnut. Enkä ihan tuohon sydänvarkauteenkaan täysin kykene uskomaan.
Naistennaurattaja voidaan määrittää myös huumoripitoiseksi tarinaniskijäksi, jollaiseksi ehkä jossain määrin minut voidaan tulkita. Muttako sellaiseksi, että nauratan saadakseni joltain pöksyt pois ja jakamaan rakkauden siementä? Aikuiset ihmiset, oletteko tosissanne?
Vaan huhut ovat huhuja ja niitä vastaan kamppailu, tai edes niiden kitkeminen, on kuin kuuluisa tuulimyllyjä vastaan taistelu. Sitä paitsi “There is no such thing as bad publicity“, vai mitä?
Dog eat dog
Mitä ikinä näiden mainenimikkeiden ja satupuheiden levittäjien syyt ja agendat ovatkaan, ne eivät koskaan lakkaa hämmästyttämästä ja usein myös huvittamasta.
Pitää olla suorastaan imarreltu, että on saanut näinkin paljon ajatusaikaa jonkin päässä, että olen päässyt suorastaan pääosaan tässä jännittävässä ja huikeassa, vaarallisia ihmissuhdetilanteita pursuavassa saippuaoopperassa.
Mitä sillä sitten koitetaan saavuttaa, se jää arvoitukseksi. Mutta otetaan juoma heille kaikille: juoruajille, naistennaurattajille, draamakuningattarille ja siinä ohessa myös meille/teille muillekin. Salut!
Kappas, se on taas se aika vuodesta. Se, kun pyyhitään jouluhiet otsalta, ihmetellään joulukiloja, kirotaan vuoden synkintä aikaa, manataan töihin palaamisen tuskaa ja valmistaudutaan tekemään lisää katteettomia lupauksia tulevalle vuodelle. Hurraa, on taas vuosi saatu pian päätökseen. On välitilinpäätöksen paikka ja aika ripustaa itsensä löysään hirteen kesää odotellessa.
Keväistä nousukiitoa
Vuosi eittämättä lähti kivasti käyntiin. Edessä olivat hienoisesti muuttuneet uudet työkuviot ja vastuualueet, sen myötä hienoisesti noussut palkka. Parisuhdeongelmat jäivät hiljalleen taustalle ja elämä lähti uusille kierroksille. Arkista, mutta tasaista nousua kuitenkin.
Kamppailulajirintamalla olin aloittanut uuden harrastuksen, defendon, joka vaikutti enemmän kuin sopivalta realismihakuisessa itsepuolustustouhussaan. Paljon oli tuttua, sopivasti uutta ja meno oli meikäpojalle sopivaa tasapainottelua kontaktin ja tekniikan ottamisen kanssa.
Talvi taittui kevääksi ja siinä sivussa ehti harjoitella deittailukuvioita kuin myös matkustelua. Brysselin-reissu oli mukava kokemus Euroopan unionin sydämeen ja varsinainen makujen matka oluiden ja ruokien suhteen. Kukkaroakaan ei tarvinnut liikaa keventää, vaikka nautiskella saikin yllin kyllin.
Kevään edetessä pidemmälle oli edessä muutto isompaan ja parempikuntoiseen asuntoon. Vasta viemärirempattu asunto sai uutta ilmettä tapeteista ja huonekaluihinkin sai poltettua aimo summan rahaa. Palkitsevaa ja elämänlaatua nostattavaa, vaikkakin vain materialistista sellaista. Näin sitä taas tuli huomattua kuinka paljon koti ihmiselle merkitsee, vielä edes tietämättä mitä edessä olisi.
Kevät kaarsi kohti loppuaan oli edessä vielä vuoden toinen ulkomaanreissu, matka Yhdysvaltoihin. Parin viikon matka oli eittämättä mukavin reissu ikinä ja hyvin ikimuistoinen sellainen. Rahaa paloi, mutta viis siitä: se on elämää ja näitä luultavasti on vain yksi nokkaa kohti.
Välilasku
Kevään myötä hiipivät työkuvioihin myös yt-neuvottelut, sopivasti heti reissuni jälkeen uudella kierroksellaan. Potkut paukahtivat persuksille, kun väkeä vähennettiin ja arvattava roolini osana markkinointihenkilöstönä oli ottaa lähtöpassit. Näin kävi ja edessä siinti pidennetty kesäloma.
Vaan kauaa en ehtinyt tulevaa työuraani miettiä, kun jo uudet kuviot iskeytyivät täysin puun takaa eteeni, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ei ollut syytä valittaa. Parempi duuni kaikin puolin, sen enempää yksityiskohtiin menemättä ja mahdollisuus tehdä työtä kotoa. Ei ongelmaa, asuntohan oli entistä parempi ja työmatkakin lyhentyi mukavasti nollaan.
Kesään mahtui myös mahtavia festareita, mainittavimpina Hammer Open Air ja Tuska. Kummallakin oli loistavaa tarjontaa plakkarissaan ja paljon tuli nähtyä tuttavia, kavereita ja ystäviä. Nummirock taas oli ankein bänditarjonnaltaan, mutta toisaalta paras ehkä noin muuten meiningiltään. Toisaalta, ikä on tainnut tehdä tehtävänsä, kun ensimmäistä kertaa koin, etten enää kaipaa telttajuhannusta keskellä maaseutua makuupussissa nukkuen. Saa nähdä jääkö uhkaukseni ensi vuonna vain uhoksi vai käykö kenties todeksi. Vaihtelu tosin varmasti virkistäisi.
Kesän ja syksyn taitteeseen mahtui vielä parit mukavat keikkatapahtumat ja mustettakin tuli nahkaan. Treeni kulki ja työ maistui. Suhde-elokin oli jollain kummallisella tavalla mukamas kohdallaan, vaikkei mitään todellista lopulta ollutkaan.
Kohti talven harmautta
Mukavan ja tapahtumarikkaan kesän päätteeksi tuli syksy, jonka merkittävintä antia olivat oikeastaan uudet työkuviot. Kotona kökkimiseen sai tottua ihan uudella tavalla, mutta pitkän kesäloman jälkeen siihenkin alkoi mainiosti sopeutua. Vapaammat työtunnit, entistä mukavampi duuni ja esimerkillinen esimies tuntuivat työssä kuin palkkiolta konsanaan.
Syksy vaihtui hiljalleen harmaaksi talveksi ja elo painui eteenpäin tasaisen mukavasti. Vielä oli edessä huikean rentouttava Amsterdamin-reissu, joka meni jotakuinkin niin dekadentisti kuin osasi olettaakin. Oikeastaan elämässä oli kaikki varsin mallillaan.
Jos pientä flunssailua ei huvita noteerata, koko vuosi meni jotakuinkin loistavasti. Työ on ollut entistä palkitsevampaa, salitreenissä tuntuvaa edistymistä ja defendokin on maistunut yhä edelleen. Aivan kuin olisi löytänyt uuden “kodin”, jos ontuva vertauskuvani sallitaan.
Oudointa, ja alkuun myös harmittavinta koko vuodessa, näin retrospektiivissä katsottuna, on ollut tunnevammaisuuteni. Kun alkuun asia tuntui ahdistavalta, ja hieman myöhemmin vain hämmentävältä, sen kanssa oppi kuin oppikin elämään. Tuntui kuin edellisestä parisuhteesta ja sen hyvistä tunteista olisi pieni ikuisuus, vaikka siitä oli vain vuosi.
Sen perään tulleista ahdistuksen hetkistäkin tuntuu olevan puoli ikuisuutta, vaikka siitä ole kulunut vuottakaan. Tuo kaikki tuntuu nyt niin etäiseltä ja unenomaiselta, aivan kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ja nyt olen jotakuinkin päinvastaisessa tilassa: oudossa kotelomaisessa kääreessä kuin toukka ennen perhosvaihettaan.
Ei helvetti, vertasin itseäni juuri perhoseen.
Entä sitten?
Jos nyt kokonaisuutena vuotta katsoo, niin kyllähän tämä vuosi oli jopa viime vuotta erinomaisempi. En ehkä päässyt nautiskelemaan romantiikan ruusuista tai parisuhteen mukavista puolista, mutta entä sitten, eipähän tarvinnut kärsiä moisten tuskaista jälkipyykkiäkään. Ja vastaavasti kaikki muu olikin tänä vuonna paremmin kuin ennen.
Elämä on, perkele vieköön, saatanan mukavaa, kun sitä oman onnensa seppänä sellaisen osaavasti takoo.
Ensi vuodesta en sitten uskallakaan odottaa yhtään mitään. En jaksa uskoa taantumiin, en maailmanloppuihin, enkä oikeastaan mihinkään muuhunkaan suurpiirteiseen pälinään.
Edessä siintävät lähinnä presidentinvaalit, joille en paljoa korvaani lotkauta, ja uudet naurettavat tupakkasäädökset, jotka saavat aikaiseksi lähinnä facepalm-reaktioita, vaikken edes polta. Kaikki muu on tässä vaiheessa tulevan usvan peitossa.
Kiitän kaikkia vuoteen 2011 osallistuneita osatekijöitä, jotka suorasti tai epäsuorasti elämääni vaikutitte. Tästä on hyvä jatkaa alla mainitulla tavalla.
Päivät ovat taas vierähtäneet melkoisella vauhdilla. Taannoisen Amsterdam-matkani kuvainnollisista krapulatiloista on selvitty ja arki on vallannut elämän. Flunssa tuli jo kertaalleen selätetyksi ja treenit takaisin osaksi arkea. Perään rauhallinen viikonloppu kotikaupungissa ja sitten taas uutta arkea, lisää töitä, treeniä ja rutiineja. Tekemisen pulasta ei ole voinut valittaa, korkeintaan runsaudenpulasta.
Vaikka tavallaan on paljon tapahtunut, suurin osa on ollut niin merkityksetöntä ja tavallista, ettei siitä jaksa tuon taivaallista naputella. Rutiinit ovat, kuitenkin, ilman arvolatausta vain sitä itseään. Tavallisten askareiden toistoa, hyvässä ja huonossa.
Kun nyt takana on vielä toinenkin, varsin mukava viikonloppu Turussa ja vieläpä hyvien ystävien kera, on aika penkoa pyykkikoria ja käydä läpi tapahtumien saldoa.
Tunnevammaisuutta ja naisten esineellistämistä
Jos jotain koen oppineeni itsestäni viime aikoina, niin ilmeisesti jonkinlaisen tunnevammaisuuden. Toki tämän näkemykseni ovat ehtineet jo osat ystävistäni ja kavereistani torpata täysin huuhaa-näkemykseksi, ja varmasti myös ihan aiheellisesti. Tässä kohtaa täytyy ehkä saivarteluheittojenkin riskillä huomauttaa, ettei tunnevammaisuus kuitenkaan ole tunteettomuuden synonyymi.
Jos tätä pitäisi lyhyesti avata ennen varsinaisesta aiheesta kirjoittamista, niin kyvyttömyyttä kokea romanttisia tuntemuksia. Ehkä tämä on jonkinlainen sivuvaikutus siitä, että on pyrkinyt vähentämään kaikenlaisia negatiivisia tunteita viime vuosina, etenkin viime kuukausina. Kun on tietoisesti pyrkinyt olemaan ärsyyntymättä mistään ja vihaamatta mitään, on se ehkä leikannut ääripäätä myös vastakkaisesta laidasta. Ankeaa? Ehkä, mutta samalla niin huoletonta.
Hauskemman kommentin sain vasta taannoin, kun vihdoin sain suusanallista negatiivista palautetta Amsterdam-reissustani, ja etenkin siitä, että olin kirjaillut tapahtumat varsin avoimeen, rehelliseen muotoon. Aivan kaikkea en voi minusta riippumattomista syistä kertoa, mutta tässä kohtaa viimeistään tuli hyvin todistettua, että “rehellisyys maan perii” on hevonkukkua monien ihmisten kohdalla. Moni ihminen ei ole valmis sulattamaan rehellistä ja avointa ulosantia. Ei se mitään, heillä on oikeus siihenkin.
Mutta saamani palaute, joka oli käytännössä täysin toisenlaista kuin muuten saamani kehuva kommentointi itse reissusta, kohdistui siihen, mitä olin tehnyt reissun päällä. Minua ei niinkään ravisteltu Amsterdamin laillisista päihdeaineista (ts. kannabiksesta), vaan alueen naisista. Että kuinka minä esineellistän heitä ja näin tekemällä, että siitä kirjoittamalla, paitsi ilmeisesti loukkaan naisia, myös potentiaalisesti vahingoitan omaa teoreettista suhde-elämääni.
Eli toisin sanoen, olemalla rehellinen teoistani mahdollisesti ammun itseäni jalkaan naisen/naisten suhteen, jotka saattaisivat minusta muutoin olla kiinnostuneita. Tiedostan tämän, ja mikä tärkeämpää: hyväksyn sen. Minulle on kuitenkin tärkeämpää olla avoin rappiokulttuurissani (tai missä tahansa) ja ilmaista itseäni valitsemallani tavalla kuin sensuroida tekemisiäni, valintojani ja arvomaailmaani vain kenties löytääkseni potentiaalisen pariutumiskumppanin.
Arvostan ihmisten huolenpitoa ja samalla myös ymmärrän ihmisten halun tuomita tekoni, heillä on siihenkin kaikki oikeus. Enkä voi vaatia, että näkemykseni tai tekoni hyväksytään, saati että miellyttäisivät kaikkia asianomaisia tai ulkopuolisia, mutta en myöskään voi – tai edes halua – elää muiden ehdoilla. Minun elämäni, minun valintani. En minäkään halua neuvoa miten muiden pitäisi elää.
Villi ja vapaa
Olin, totta puhuen, oikeastaan innoissani saadessani vähemmän mairittelevaa palautetta blogistani. En siksi, että se olisi jotenkin itseisarvoisesti hieno tai hyvä asia, vaan koska olisi ehkä jollain tavalla outoa, jos sitä ei olisi lainkaan tullut. Syitä on monia. Ensinnäkin tiedän monilla olevan ongelmia jommankumman (maksulliset naiset tai pilvi) asian kanssa, ellei jopa molempien.
Toiseksi, ihmiset vain harvoin kehtaavat tuoda ikäviä asioita suoraan kuultavaksi. Sen sijaan he tyytyvät juoruilemaan siitä muille kuin itse “kohteelle”. Ehkä he vain pelkäävät, että puren heiltä pään irti. Tai ehkä he loukkaantuisivat vain lisää huomatessaan, ettei minua oikeastaan kiinnosta heidän mahdollinen nyrpeys tai moraalinen mielipaha. Parempi siis olla kertomatta, he tuumivat. Enhän minä oikeaa syytä tiedä, koska eihän sitä minulle koskaan kerrota. Se toisaalta ei ole minun ongelmani.
Halusin myös herätellä ihmisiä, viihteellisen tarinan ohella. Halusin avoimesti kertoa millaista reissussa oikeasti oli, sen sijaan, että höpöttelisin niitä ja näitä syömisistä, turistikohteiden näkemisestä ja niin edelleen. Mutta totuus sattuu. Toisia enemmän kuin meitä kyynikkoja.
Ilmeisesti herättely myös onnistui, joskaan ei aivan ongelmitta. Sillä aikaa, kun likavesi valui selästäni kuin sorsan sulista konsanaan, sijaiskärsijät ottivat paskaa tuulettimeen. Vähemmän toivottu sivuvaikutus, joskin asia, jota oli käytännössä mahdoton ennakoida.
Onni on kuitenkin olla vapaa muista ja näiden mielipiteistä, tuomioista ja paheksuvista katseista. Paheksukaa, tuomitkaa, syytelkää ja pahoittakaa mielenne, jos siltä tuntuu, ja siinä herne nenässänne kysykää itseltänne: onko se kaiken sen arvoista? Ja pitäisikö kenties siivota oma tontti ennen puuttumista muiden asioihin?
Mahtava viikonloppu
Kun Damin-reissun jälkipyykki on, toivottavasti, hoidettu ja elämä normaaleilla raiteillaan, on aika palata kotimaan kamaralle ja miettiä ajankohtaisempia ajatuksia. Paljon olisi kirjoitettavaa, niin tänne kuin musiikinkin saralla. Ajan riittäminen onkin suurempi ongelma kuin mikään muu.
Takana on vielä äärimmäisen mukava, mutta raskas ja ilmeisen univelkainen viikonloppu, josta ehtii selvitä vain tämän sunnuntain ja sitten on taas itsenäisyyspäivänaaton hummailupäivä. Kulutettu viikonloppu meni paitsi konserteista nauttien, myös hyvien ystävien ja kavereiden kesken elosta nauttien. Omaakin pärstää joutui dokumentin ruudulta töllistelemään tuttujen naamojen ohella, mikä oli, jos ei nyt suurta hupia, niin ainakin jokapäiväisestä arjesta poikkeavaa.
Vielä pitäisi jaksaa iskeä Amsterdamin-matkakuvat linjoille ja kirjoituspuuhaakin tuntuu olevan loppumattomiin asti. Työhän ei tunnetusti lopu koskaan. Loppuun vielä tunnelmiin sopiva biisi.
Tiistai. Reissun hautajaiset, jolloin jätettiin jäähyväiset kaupungille ja valmistauduttiin henkisesti paluuseen arkeen.
Aamupuuhien jälkeen laukut säilytykseen ja naapuriravintolaan brittiaamiaiselle (8,5 eur). Safka oli mainiota, mutta kahvi pahaa. Hinta-laatu-suhde mukavasti kohdallaan ja masut täynnä.
Odottelua odottelun vuoksi
Sitten oli aika odotella. Kello ei ollut puoltapäivääkään, mutta asemalla piti olla vasta neljän tietämillä. Siispä viereiseen koffariin viimeisille sauhuille ja nettiä käyttämään.
Aika kului madellen. Istumiseen kyllästyneinä suuntasimme kävelylle ja vielä ennen lähtöä syömään välipalan paikallisessa Macissa. Lopulta hyppäsimme kolmen junaan kohti Schipholin lentoasemaa väsyneinä, mutta hyvillä mielin.
Mitä jäi käteen?
Äkkiseltään laskettuna noin 700 euron edestä hauskanpitoa, ja tästä summasta puuttuvat tietysti sekä lennot että hotelli. Alunperin aiottu 500 euron budjetti, eli satanen päivää kohti, olisi toki pitänyt ilman ilotyttökustannuksia, mutta osittain ylitys selittyy väärin tehdystä arviosta hintatason suhteen.
Oluisiin meni ehkä enemmän kuin oletti, sillä nekin maksoivat yleensä femman tuoppia kohti ja ehkä ruoankin suhteen tuli oltua suurpiirteinen. Toisaalta ainakin tuli syötyä hyvin.
Ironista kyllä, (monelle) reissun paheksuttavin osio – kannabistuotteet – olivat vastaavasti pienin menoerä. Meillä meni luultavasti kahviin enemmän rahaa kuuden päivän aikana kuin pilveen, vaikka tupruttelimme usein pari kertaa päivässä.
Hauska ja erittäin rentouttava matka kyllä oli, enkä muuttaisi sinänsä reissusta juuri mitään.
Punakatujen opit
Jos jotain tuli opittua ilotyttötouhuista, niin seuraavat asiat:
- kysy tarkasti mitä hintaan sisältyy ja varmista, että saat mistä maksat
- varaudu rahallisesti siihen, ettet viime hetkellä tyydykään 50 euron “perustarjontaan”
- tartu tilaisuuteen – eli haluamaasi naiseen – mahdollisuuden tullen, muutoin voi olla liian myöhäistä
Jos oma moraali ja/tai parisuhdetilanne ei moista estä, suosittelen ainakin kerran elämässä koittamaan maksullisen naisen iloja. Sillä on puolensa ja parhaimmillaan se jättää kauas taaksensa niin epämääräiset yhden illan säädöt kuin muutkin vastaavat tapaukset.
Miksi Amsterdam?
Ehdottomasti ja ensisijaisesti: tilaisuuden tutustua kannabiskulttuuriin laillisesti, turvallisesti ja edullisesti. Koska touhu on käytännössä (ainakin toistaiseksi) laillista, se on turvallista, eikä tue rikollisuutta.
Toissijaisesti ne ilotytöt. Vaikkei niissä edes kävisi, on punalyhtyjen alue kokemisen arvoinen. Sen näkemällä touhun mystiikka ja likaisuus riisuutuvat aivan toisella tavalla. Kulttuuria voi olla vaikea ymmärtää näkemättä tai kokematta sitä. Ja onhan kyseessä maailman vanhin ammatti.
Entä ne muut syyt?
Eli mitä Amsterdam tarjoaa huume- ja prostituutiokulttuuria vierastavalle? Kauniin historiallisen kulttuurikaupungin täynnä kanaaleja ja rentoa tunnelmaa. Toki Damissa on myös museoita ja puistojakin moneen lähtöön, sekä taidetta että ohjelmaa, muttei siinä mielessä kuin isommissa kaupungeissa – ainakaan jos haluaa ummistaa silmänsä kannabikselle ja prostituutiolle.
Viime kädessä Amsterdam on juuri niin yksilöllinen kaupunki kuin on, koska sillä on tarjota jotain sellaista mitä ei käytännössä missään muualla pääse samassa muodossa näkemään ja kokemaan.
Loppusanat
Kiitos ystävilleni mainiosta matkaseurasta ja toivottavasti lukijoillekin on jäänyt jotain käteen tästä kyseenalaisesta matkakertomuksesta.
Kuvia tulee sitten joskus, kun niitä matkaseuraltani saan. Ai niin, Starbucksin Cranberry White Mocha oli pirun maistuva kausikahvi. Suosittelen.
Mitä vanhemmaksi sitä on tullut, sitä enemmän sitä tuppaa havainnoimaan ja huomioimaan erilaisia piirteitä elämässä, ja vieläpä oikeastaan elämän jokaisella osa-alueella. Osan näistä asioista sivuuttaa tai unohtaa täysin merkityksettöminä, ja ehkäpä hyvä niin. Eihän kaikkea tarvitse muistaa tai tietää, kuitenkaan.
Vaan mitä yleisemmästä asiasta tai piirteestä puhutaan, tai mitä keskeisemmin se on esillä jokapäiväisessä elämässä, sitä enemmän asiaan kiinnittää huomiota. Viimeistään siinä vaiheessa, kun asiaan ottaa etäisyyttä ja rupeaa näkemään metsää muilta.
Me ja he
Viime aikoina on tullut huomattua ero meidän ja heidän välilleen. Asetelma on kuin huonosta kioskikirjallisuudesta, jossa vastakkain ovat duunarirengit ja heidän aatelisisäntänsä. Tai jostain b-luokan fantasiakirjallisuudesta, jossa on hyvikset ja pahikset, barbaarit ja sivistyneet. Oppilaat ja opettajat, työttömät ja työntekijät, kuuntelijat ja esiintyjät.
Ei, kyse ei ole asetelmasta miehet ja naiset. Tällä kertaa shakkilaudalla ovat vastakkain sinkut ja pariutuneet.
Kuin kaksi erilaista maailmaa, kaksi erilaista kokemuspohjaa, kaksi eri ihmistyyppiä. Yhteistä näille kummallekin on kuitenkin se, että kaikki ovat olleet ensiksi ensinmainittuja ja vasta sitten pariutuneet. Kukaan ei synny, niin sanoakseni, sormus sormessa.
Jostain syystä jälkimmäiset joskus – tai monesti, riippuen keneltä kysytään – unohtavat sen aiemman elämänvaiheen ja nostavat itsensä onnistujen jalustalle. Koska he ovat saavuttaneet jotain. Koska heillä on jotain. Kyllä, biologiselta ja sosiaaliselta kantilta. Entä sitten?
Aika ja muisti
Hieman mutkia suoraksi vedellen voisi todeta, että mitä kauemmin yksilö on ollut seurustelusuhteessa (johon nyt lasketaan aivan kaikki eri seurustelun muodot avo- ja avioliittoja myöden), sitä paremmin he unohtavat aikansa sinkkuna. Se on täysin luonnollista.
Oma lukunsa on myös se ihmisryhmä, joka hyppää pöydästä pöytään. Siis käytännössä koskaan viettämättä aikaa sinkkuna. Sekin on tavallaan täysin luonnollista.
Kun pitkäaikaissinkku asettuu keskusteluun seurustelevan kanssa tämän alan asioista, he puhuvat monesti täysin eri asioista. Sinkkutapaus saattaa tuskastella yksinolon nihkeyttä tai treffailun vaikeutta, eikä tällä parisuhdetapauksella ole asiaan yleensä oikein mitään järkevää tai rakentavaa kommentoitavaa.
Jos jotain kommentoitavaa ylipäätään on, se on mallia “joo, mä muistan silloin… ootas, no jotain kakstoista vuotta sitten, ennen kun tapasin Heidin, kun mä panin sitä yhtä muijaa.” Tai sitten se on mallia nyökytellän päätä sympatiaa viestivällä ilmeellä ja todetaan hiljaisesti “Ymmärrän”.
Koppava ironia
Pahinta keskustelun hankaluudessa ei kuitenkaan ole perspektiivin tai ymmärryksen puute, vaan pökerryttävä ylemmyydentunne. Jopa vähättelevä. Käytännössä ero on joskus sama kuin köyhällä ja kultalusikka suussa syntyneellä rikkaan perheen pojalla. Jälkimmäinen on unohtanut – tai ehkei ole koskaan tiennytkään – millaista on olla rahaton.
Vaan tässä kuviossa rikkaus on katoavaista kuin kauneus konsanaan. Päällisin puolin kivalta näyttävät lemmenvaltakunnat romahtelevat kuin pilvilinnat konsanaan. Kiiltävähaarniskaisista ritareista tuleekin ratsuttomia matkamiehiä, kun se kuuluisa high horse kippaa omistajansa alas selästään ja kirmaa paremmille niityille.
Ja kas, siinä kaksi ensin toisistaan tietyllä elämänalueella vieraantunutta kaverusta ovatkin yllättäen samalla alustalla, samalla korkeudella napit vastakkain. Pitääkö tällöin tältä “rahattomalta” löytyä sielujen sympatiaa tätä entistä ritarihahmoa kohtaan? Vaikka vastahan tilanne oli toisin.
Elo vailla katkeruutta
Kuten eräs kuuluisa ja monissa asiayhteyksissä käytetty lause kuuluu:”En ole katkera, mutta kuitenkin…“. Pitää harvinaisen paljon paikkaansa myös tässä osoitteessa. Enkä minä edes ole mikään pitkäaikassinkku. Mutta jos jotain olen, niin suoraan sanoen hieman ärsyyntynyt tästä tajuamastani erosta meidän ja heidän välillään.
Kyseessä on hieman samanlainen ilmiö, kuin elokuussa kirjoitamassani tekstissä Suomalainen ystävyys.
Kun omaan ystävä- ja kaveriporukkaan mahtuu niin pitkäaikaissinkkuja kuin lyhyemmänkin ajan vapaalla olleita tapauksia ja vastaavasti toisella puolella enemmän tai vähemmän aikaa seurustelleita (ja/tai avo-/avioliitossa olevia, lapsilla tai ilman), ero on helppo huomata.
Keskustelu onnistuu vielä tuoreeltaan pariutuneiden ja sinkkujen välillä, jopa treffailuvinkkejä -ja -kokemuksia jaellen, mutta muutoin nämä kaksi ryhmää puhuvat kuin eri kieltä. Jos itseäni käytän esimerkkinä, niin huomaan monista seurustelevista tapauksista kuinka heidän tuntuu olevan vaikeaa ymmärtää sinkkuihmisen biologisia tarpeita, niitä tässä nyt sen tarkemmin erittelemättä.
Sen sijaan heiltä tulee näitä “hyviä” vinkkejä, kuten esimerkiksi “pitäiskö sun pekka ottaa vähän etäisyyttä naisiin?” tai “ehkä sun timppa pitäisi oppia olemaan yksin?“. Tai vielä parempaa:”no mutta onhan sulla jukka kaks tervettä kättä!”
Tuollaiset ehdotukset eivät ole oikeastaan vain hölmistyttävän lyhytnäköisiä ja jo lähtökohtaisesti kaukaa haettuja, vaan jo perusluonteeltaan täysin käsittämättömiä. Vai meneekö maailman tasapaino jotenkin niin, että jos teksasilainen obeesi ruoanystävä painaa 300 kilogrammaa, on ihan “ookoo”, että köyhempien olosuhteinen jamppa painaa aliravittuna sen 35 kiloa?
Jos moinen globaali vertaus menee ohi, niin lohduttaako se persaukista suomalaista opiskelijaa, että kansanedustaja nettoaa sen vähintään kymmenkertaisen summan kuussa ja näin “kansallinen tasapaino” säilyy?
Pitäkää tunkkinne
Jos vastaus molempiin yllä oleviin on myönteinen, nostan kädet pystyyn ja luovutan yrittämästä selittää tätä turhautumista. Oma lukunsa on jeesustelijat, jotka ovat kovia dissaamaan irtosuhteita – etenkin, kun heillä tuo saanti on niin sanotusti taattua. En edes lähde siihen keskusteluun tällä erää.
Kapteeni katkera kuittaa ja napauttaa loppuun etäisesti tähän sopivan biisin.
Myönnetään, otsikko johtaa hieman harhaan. Oikeammin puhun kommunikaatiovammaisista, tai näinä poliittisen korrektiuden ja vihapuheiden aikakautena, kommunikaatiorajoitteisista. Taustalla puhuu kuitenkin ärtymys ja turhautuminen, joten tällä kertaa sanainen säiläni saa viuhua astetta terävämmin. Kaunistelu joutaa roskakoriin.
Innoittajina ovat, mitkäs muutkaan kuin henkilökohtaiset kokemukset, mutta myös lähipiiristä poimitut tapahtumat. Eikä turhautuminen johdu vain syistä ja seurauksista, vaan myös suuresti inhoamastani kaksinaismoralismista.
Totuushaasteisten parissa
Meistä moni, luultavasti jokainen, on jossain vaiheessa elämäänsä törmännyt ihmisiin, jotka eivät saa sanotuksi asiaansa. Tai sitten sanovat toista mitä ajattelevat. Tai antavat ymmärtää jotain mitä eivät kuitenkaan tarkoita.
Näiden keskinäinen ero on lähinnä vivahteessa, vaikka toki suoranaisen valheen ja kommunikaatiokyvyttömyyden välille voikin jonkinlaisen veteen piirretyn viivan vetää. Loppupeleissä vain lopputulos kiinnostaa.
Tekosyyt eivät pidemmän päälle kiinnosta ketään ja kun niitä tarpeeksi kauan kuuntelee, myös oikeat syyt lakkaavat kiinnostamasta. Kyse on lopulta samasta ilmiöstä kuin eräässä vanhassa sadussa.
Kuten monet tietävät, yllä mainitun tarinan moraalinen opetus on valehtelemisesta. Kun tarpeeksi monta kertaa valehtelee aiheesta, jää palkkioksi täydellinen luottamuspula. Tuota taas ei korjata kuin pitkän ajan kanssa, jos koskaan.
Vaikeneminen on kultaa?
Vähemmän kauniisti ilmaisten, olen niin sanotusti ollut kyrpä otsassa kuluvien viikkojen, tai oikeastaan kuukausien ja vuosien, aikana tietynlaisten ihmisten käytöksestä. Ihmisten kyvttömyydestä tai haluttomuudesta – sama se – puhua rehellisesti. Tai ylipäätän puhua.
Edelleen löytyy ihmisiä, jotka toimivat kuin jänis, joka laittaa päänsä puskaan, kun pitäisi keskustella. Ei sillä, etteikö jo se olisi tarpeeksi syvältä ja alhaista, että ihmiset turvautuvat nettiviestintään (Facebook, pikaviestiohjelmat, sähköposti ja niin edelleen) tai tekstiviesteihin, kun eivät rohkene kohtaamaan silmästä silmään tai hoitamaan asioita puhelimitse, mutta tapa paeta tilannetta ja yrittää ratkaista se sillä, että “katoaa” kokonaan tavoittamattomiin, on todella rasittavaa, ärsyttävää ja – sanalla sanoen – vittumaista.
Kaverisuhteissa täydellinen radiohiljaisuus on kohtuullisen rasittavaa, mutta astetta pahemmaksi se menee, kun kyse on parisuhteista tai niihin verrattavista tilanteista. Työelämässä vastaava kuvio olisi täysin mahdotonta. Tai ainakin se johtaisi hyvin pian tilanteiseen, jossa kommunikaatiokatkoksen valinnut yksilö saisi etsiä itselleen uuden jääkaapintäyttäjän. Jos asiat eivät tule töissä hoidetuksi, työntekijä saa etsiä itselleen uuden paikan.
Olet sitä miten käyttäydyt
Miksi sitten nämä tietyt ihmiset tuovat tämän vääräksi havaitun mallin siviilielämänsä puolelle, jonka luulisi jossain määrin olevan tärkeämpi ja jopa leimaavampi kuin heidän työelämänsä? Tyhmyydestä, pelkuruudesta, silkasta kusipäisyydestä vai jostain jostain muusta johtuen? Vai johtuuko se näiden kaikkien yhdistelmästä?
Kukaan ei saa tässä elämässä mitään ilmaiseksi tai aiheetta. Kaikelle on syynsä. Kukaan ei tule kutsutuksi kusipääksi olematta jollekin sitä. Kukaan ei saa huoran leimaa olematta sitä jonkin toisen yksilön mielestä. Sama pätee myös toisin päin: jos sinua sanotaan luotettavaksi, olet varmasti maineesi jollain tavoin ansainnut. Jos olet joillekin hyvä ystävä, olet varmasti kohdellut häntä tai heitä hyvin.
Miksi siis kukaan haluaisi olla valehtelija tai kommunikaatiokyvytön runkkari? Onko kyse vääristyneestä henkisestä minäkuvasta ja kieroutuneista käytösmalleista vai ymmärryskyvyttömyydestä omaa toimintaa kohtaan? Munattomuudesta kohdata yksinkertaiset, pienet tilanteet ja vastata, kun kysytään?
Play or be played
Viime kädessä kai voisi sanoa, että sitä saa mitä tilaa. Miksi joskus sitten tilaa käytös- ja keskusteluhäiriöisiä ihmisiä? Alitajuisesti tai vahingossa, vaikkapa tutustumalla vääriin ihmisiin. On tietyllä tavalla keljua tulla kyyniseksi epäilijäksi muiden ihmisten takia, mutta niin se menee.
Vain tyhmä ihminen ei opi (omista ja muiden) virheistä. Pelaa tai tule pelatuksi. Mykät ihmiset, tukehtukaa paskaanne.
Olen taas syystä tai toisesta, ehkä monistakin syistä, ollut hieman ärsyyntynyt. En niinkään näkyvästi ja jatkuvasti esille tuoden, mutta pinnan alla kuplii. Koen olevani ärsyyntynyt ihmisistä. Ihmisten käytöksestä, teoista ja puheista. Lunastamattomista lupauksista, suurista puheista pienten tekojen rinnalla, tekopyhyydestä, kaksinaismoralismista ja muusta sellaista jokapäiväisestä mukavuudesta.
Peli nimeltä elämä
Joskus minusta tuntuu, että tämä kaikki on vain jotain ihmeellistä peliä, jota en näemmä osaa pelata. Ehkä vika ei ole muissa, ehkä se on juurikin minussa. Minunkin pitäisi asennoitua tähän kaikkeen kuin pelinä, ei todellisuutena. Pelinä, jossa fuskaaminen on sallittua ja itsekäs hauskanpito on kaikki kaikessa. Herrasmiesmäisyydet ja sääntöjen noudattaminen ei ole niin justiinsa.
Ehkä minä en tajua tätä peliksi, vaan kuvittelen asioiden olevan jotenkin merkityksellisempiä. Ikään kuin meidän valinnoilla ja teoilla olisi merkitystä. Sanoilla pitäisi olla rehellinen pohja ja ihmiset joutuisivat vastuuseen teoistaan ja puheistaan.
Enkä nyt tarkoita mitään karmaa tai muuta sellaista pseudofilosofista tai hengellistä paskaa. Tarkoitan nyt todellisia syy-seuraussuhteita. Ei minua kiinnosta se, miten minut tai muut mahdollisesti jonkin uskomuksen mukaan palkitaan jossain tuonpuoleisessa, koska en edes usko sellaiseen. Ja vaikka uskoisinkin, miksi odottaisin jotain tuonpuoleista palkkiota kuin rahapussia palkkapäivänä? Se on tässä ja nyt, tai ainakin lähitulevaisuudessa.
Kultakalan muisti
Mutta ehkä ihmisiä ei kiinnosta. Ehkä he vain ovat lyhytnäköisiä. Ehkä he eivät ole ymmärtäneet, että sitä saa mitä tilaa. Että jos itse dorkailee, tulee kohdelluksi dorkana. Että jos muita kohtelee välinpitämättömästi, ei ole syytä odottaa sen parempaa itsekään. Ehkä ihmiset vain ovat helvetin tyhmiä. Tai sitten heillä on vaan todella lyhyt muisti.
Ja kunpa vielä voisinkin tämän nyt selittää jotenkin henkilökohtaisella kaltoin kohdelluksi tulemisen tunteella. Että kun minua on potkittu päähän tai kuinka paska on osunut tuulettimeen, ja allekirjoittanut vastaanottavassa päässä. Olisikin. Silloinhan kaikella tällä olisi nimi ja kasvot. Vaan ei. Minua närästää henkisellä tasolla, eikä tälle ole helppoa lääkitystä.
Eksistentiaalinen angsti
Poen jonkinlaista olemassaolon tuskaa. Kun olen kotona, haluan ulos ja ihmisten pariin. Kun olen ihmisten parissa, turhaudun, petyn ja ärsyynnyn. Kun elämässä on oikeastaan kaikki hyvin ja vain tietynlainen yksinäisyys on taakkana, voisi kuvitella, että ongelmat ovat pieniä. Sitähän ne tavallaan ovatkin.
Vaan kuten taannoin erässä dokumentissa hyvin todettiin: yksinäisyys on pahinta. Kun et jaa asioita hyvässä ja huonossa muiden kanssa. Kun olet yksin ja pyörittelet niitä asioitasi oman pääsi sisällä. Rohtona asialle tarjotaan ystäviä, kavereita ja puolituttuja. Miksei vaikka tuntemattomia! “Mene ulos ja löydä uusia ihmisiä. Puhu niille. Vuodata, avaudu, löydä uusi maailma.”
Paskat.
Pinnallisuutta ja ulkokultaisuutta
Mitä enemmän ihmisiin tutustuu, sitä enemmän pettyy. Ja kuitenkaan, sitä ei osaa olla yksin. Sitä kokee olevansa puolikas. Sen sijaan, että asioista puhuisi, päädyn kirjoittamaan. Sen sijaan, että ihmisten kanssa juttelisi vakavia, syntyjä syviä ja parantaisi maailmaa, ihmiset kaipaavat leipää ja sirkushuveja. Euroviisuja, kesäsäätä, piknikkiä ja pussikaljaa puistossa. Peace, love and happiness.
Vakavista asioista pystyy sivuamaan ehkä politiikkaa, ja sekin vain koska eduskuntavaalit juuri olivat. Siitäkin kuitenkin saadaan aikaiseksi vain riita, koska kaikki äänestivät väärin tai sitten eivät äänestäneet ollenkaan, joka sekin oli väärin. Pyöritellään silmiä kuinka se ja se puolue menestyi liian hyvin tai kuinka se ja se puolue ei menestynyt tarpeeksi hyvin. Kuinka ihmiset ovat tyhmiä ja oma mielipide on erehtymättömän oikea. Ja silti oikeastaan vain harva asiasta edes tajuaa mitään. Paljon on mutua, vähän ymmärrystä ja tietoa.
Ihmiset haluavat kevyttä viihdettä. Todellisuuspakoa ja kivaa fiilistä. Paitsi jos on omia murheita, jotka täytyy saada pois järjestelmästä. Silloin ihmisillä löytyy aikaa vakavillekin asioille. Ja sekin vain, jotta sitten voidaan palata siihen viihteelliseen ajanviettoon sen jälkeen. Ei kai tässä mitään väärää ole. Minä vain en jaksaisi.
En jaksa enää yhtään “taiteilijaa”, joka kertoo olevansa “taiteellinen luonne”. En jaksa enää yhtään “syvällistä” ihmistä, joka kertoo “haluavansa keskustella syvällisiä”. En jaksa enää yhtään taivaanrannan maalaria, jolla nämä lässytykset jäävät lässytyksen tasolle.
Tuntuu siltä, että mitä enemmän ihminen mainostaa omaa syvällisyyttään, taiteellisuuttaan tai muuta vastaavaa piirrettä, sitä vähemmän hän sitä on. Hän ehkä haluaa olla syvällinen, taiteellinen, monitahoinen, älykäs tai mitä lie, mutta todellisuus tuntuu olevan jotain muuta.
Myös pinnallisuuden kovimmat ääneen vastustajat ovat monesti itse niitä pinnallisia yksilöitä. Puhutaan sisäisestä kauneudesta ja muusta herkästä. Ja silti vain hyvin harva valkkaa esimerkiksi oman elämänkumppaninsa muiden kuin ulkoisten arvojen mukaan. Ei tietysti täysin, mutta pelkästä sisäisestä kauneudesta jauhaminen on täysi vitsi.
Puun ja kuoren välissä
Otsikon paradoksi kuitenkin omalla kohdallani on se, että näin ei ole hyvä olla. Siinä missä arjet vielä täyttyvätkin työstä ja harrasteista, eikä menojalka kovaa vipata, vie viikonloppu ulos ravitsemusliikkeisiin ja ihmisten ilmoille. Sitä kokee etsivänsä jotain potentiaalista elämänkumppania, vaikka se kaikki toisaalta tuntuu niin turhalta ja järjettömältä puuhalta.
Jos järki sanookin, että jää kotiin, katso leffa, pelaa tai kirjoita, biologia vetää ulos. Järjen puolesta voisi jäädä kotiin nysväämään, mennä aikaisin nukkumaan, säästää rahansa ja jättää ne paritkin oluet juomatta. Mutta kun ne seinät kaatuvat päälle. Viimeistään viikonloppuna sitä kokee pakottavaa tarvetta lähteä ulos. Nähdä niitä muita ihmisiä, vaikka ne känniläiset ärsyttävät ja vaikka sitä elämänkumppania tuskin baarista löytyykään – tai jos menneestä elämästäni olen jotain oppinut, niin sieltä yöelämästähän ne juuri löytyvät.
Ehkä tämä on joku ikäjuttu. Tai ehkä se liittyy omaan sosiaaliseen viiteryhmään. Kun hyvät ystävät joko ovat pariutuneet, tai samassa tilanteessa kuin itse, näyttää tie kovin yksinkertaiselta. Ole yksin ja hyväksy se, tai tee asialle jotain. Ja nykyään lähinnä tekee mieli motata turpaan – useimmiten vain vertauskuvallisesti, tosin – kun joku rupeaa lässyttämään, että “yksin on hyvä olla” tai “seksi on yliarvostettua” tai jotain muuta tuollaista. Mistä helvetistä ne muut kuvittelevat tietävänsä mitä minä haluan ja mikä tuntuu minulle sopivalta?
Pitäisikö minunkin käydä neuvomassa näitä muita parilla keinolla pudottaa kiloja, vetämään uusi hiustyyli tai neuvoa heittämään ne rumat pastellinsävyiset vaatteet roskikseen, koska eivät ole minun makuuni? Hyvät neuvot ovat hyviä kuitenkin vain silloin, kun niillä on jonkinlaista relevanssia aiheeseen liittyen.
Jatkan selvittämistä ja pohtimista. Juuri tällä hetkellä jahtaan vain mielenrauhaa. Ehkä se löytyy, sitten joskus.
Koko asia muistui mieleeni jokunen viikko sitten, käydessäni kyläilemässä ystäväpariskuntani luona Tampereella. Syystä tai toisesta puhuimme jostain menneistä, jolloin muistin noin neljän vuoden takaisen muuttoni. Siinä samassa rytäkässä, tavaroita pois heittäessäni, löysin vanhan päiväkirjani. Sitähän oli suoraan pakko ruveta lukemaan.
En ollut kaksinen kirjoittaja silloin, jos en nyt välttämättä sitä ole nytkään. Silloin kuitenkin kirjoitettiin hieman erilaisella innolla. Ei elämän vakavoittamalla äänellä, ei kokemusten kyynistämällä otteella. Sitä kirjoitettiin parikymppisen pikku-serpentin kynsin, vaikkei silloin tuota nimeä ei ollut vielä olemassakaan.
Elettiin armeija-aikaa. Sitä osaa elämästä, kun baarit ja kaupungin yöelämä olivat elämässä vielä kovin uusi juttu, parisuhteet vasta jossain hamassa tulevaisuudessa ja jotakuinkin kovin moni asia oli elämässä uutta ja ihmeellistä. Tuo päiväkirja oli ehkä tavallaan myös tämän blogin karkea alkumuoto. Tai ehkä se oli syntymätön lapsi, joka äidittömänä koki kaikessa vammaisuudessaan abortin. Eihän se ikinä nähnyt päivänvaloa kuin isänsä käsissä, joka toimi myös tämän kätilönä. Jonkinlaisen kimmokkeen kirjoittamiselle se kuitenkin ilmeisesti antoi.
Yksi sana
Jos jokin sana jäi noista vuosista (vaikka kirjoitusaika taisikin jäädä tuolloin kuukausiin) mieleen, se oli “Jee!“. Sehän ei terminä sanoa hölkäsen pöläystäkään, mutta sillä sanalla tunnuin silloin ilmentävän jonkinlaista innostustani, jota sitten tunnuttiin viljelevän vähän joka puolella. Aika on sumentanut muistikuvani, mutta minusta tuntuu, että käytin kyseistä sanaa paljon. Milloin olin innoissani jääkärikoulutukseni napalmikoulutuksesta, “Jee!”, milloin viikonloppuvapaista ystävien kanssa, jolloin menimme elokuviin. “Jee!”
Saatoin olla yhtä lailla innostunut siitä, kun olimme menossa silloin vielä paikalliseen indie-musiikkibaariin, Appelsiiniin, jossa satunnaiset pikkubändit soittivat rock- tai metallikeikkoja. “Jee!” Vedimme ehkä kännit baarissa tai kävimme laivalla – sama asia lopulta – ja tuloksena oli taas “Jee!”
Kaikesta päätellen elämä oli todella jee!-s, ja elämää eivät olleet mustentaneet tappiot työ- tai parisuhde-elämässä, eivät lukemattomat kohtaamiset satunnaisten känni-idioottien kanssa tai ylipäätään eloa tuntui katsovan naiivisti sinisillä ihmisillä. Silloin eivät tummanpuhuvat elämänkatsomukset hämmentäneet soppaa, eikä misantropian lippu liehunut tangossa. Ilmeisesti positiivinen elämänasenne veteli elämän raakoja tosiasioita naamatauluun kuus-nolla -mentaliteetillä, sillä elämä vain tuntui olevan kovin “Jee!”
Aika kultaa muistot
On sanomattakin selvää, ettei noita aikoja reilun viidentoista vuoden takaa muista enää selvästi. Aika on tehnyt tehtävänsä ja mielikuvat noilta vuosilta ovat värittyneet, useimmiten varmasti positiivisesti. Esimerkiksi monet armeijamuistot tuntuvat nyt mukavilta ja jopa hauskoilta, vaikka toisaalta muistan hyvin selkeästi sen, että siellä suorastaan vitutti olla tiettyinä päivinä, tekemässä tiettyjä merkityksettömiä – tai siltä tuntuvia – juttuja.
Monia asioita tekisi varmasti toisin, jos niitä valintoja pääsisi tekemään nykyisellä kokemustasolla, tiedolla ja ymmärryksellä. Mutta se haaveilusta, sillä on täysin paradoksaalista, että sellainen olisi edes mahdollista. On toisaalta samaan aikaan hieman surullista, tai ainakin jollain tavalla nihkeää, ettei enää koe samanlaisia “Jee!”-tiloja. Elämässä moni asia on paremmin, tehdyt valinnat fiksumpia ja kokemukset suurempia, mutta se suuri “Jee!” tuntuu vain loistavan poissaolollaan.
Aika multaa muistot
Aika tekee tepposia myös toisin päin. Kaikista tapahtumista ja kokemuksista ei ole jäänyt vain positiivisia mielikuvia, vaan osa on silkkaa happamuutta mustareunaisine pilvineen. Monista asioista muistaa vain ne huonot puolet tai katkeran lopun, vaikka alku, tai jopa suurin osa, olisi ollut puhdasta herkkua aikanaan. Tällaisista asioista tyypillisimpiä lienevät mukavat asiat, joilla on paskainen loppu. Parisuhteet käykööt näistä hyvinä esimerkkeinä. Mitä niistä kivoista vuosista, jos pullon pohjalta maistui vain se vihreä, homeinen limaklöntti?
Haluaisin sanoa, etten ole mistään katkera ja että kaikki on edelleen erittäin jees. Ehkä kuitenkin olen eniten katkera tuon “Jee!”-fiiliksen puuttumisesta. Useat parhaista asioista tuntuvat olevan jo koettuja ja uskoakseni edessä vastaavat elämykset ovat vain harvassa. Jos nyt unohdetaan sellaiset perinteiset tärkeät asiat kuten oma jälkikasvun syntymä, kenties avioliiton laaksoon astuminen ja muut vastaavat (mitkä muut? -sis.toim.huom.), jäävät vaihtoehdoiksi lähinnä vahvat laittomat päihteet, joista kerrotaan villejä tarinoita elämää mullistavina kokemuksina.
Näistä edellä mainituista jutuista tällä hetkellä kaikki tuntuvat etäisiltä, likipitäen mahdottomilta, tai ainakin äärimmäisen epätodennäköisiltä asioilta. Minäkö rengastettuna? Isänä? Psykedeelisten huumeiden vaikutusten alaisena? Niin varmaan. Uskokoon ken tahtoo.
Mutta sitä seuraavaa “Jee!”-hetkeä odotellessa. En pidättele henkeäni.
Siitä on nyt kolme vuotta ja rapiat, kun ajatuksenvirtaani virtsaputken lailla juoksuttava blogini sai alkunsa ja ensimmäiset tekstit raapustuivat kuin itsestään sivuston seinille. Jostain syystä ajaudun aina tietyin väliajoin katsomaan taakseni, historian sivuille ja miettimään mihin kaikkeen sitä on menty, tultu ja päädytty näiden kuluneiden kuukausien ja vuosien aikana. On ilmeisesti taas kerran aika tällaiselle.
Jos totta puhutaan, olin taas jälleen kerran aikomuksissa kirjoittaa jostain aivan muusta. Jostain sellaisesta, joka olisi liittynyt edelliseen tekstiini. Vaan kiire, itsetutkiskelu, havainnointi ja alitajunta ovat tehneet tehtävänsä. Etenkin kahta ensimmäistä on ollut paljon liikkeellä viime aikoina. Uusiutuneet työkuviot sekä viisi treenikertaa viikossa ovat vienet minut pisteeseen, jossa tuntuu, että tarvitsen excel-taitoja vapaa-aikani järjestelyyn. Mutta se arjesta.
Mennyt, nykyhetki ja tuleva
Itsetutkiskelua on harjoitettua viime aikoina paljonkin. En tiedä olenko sitä tehnyt sen enempää kuin kuluneina kuukausina, mutta tästä minulla on lämmin jomottava tunne takaraivossani. Kehtaisin väittää, että parisuhteen hajoamisen jälkeisinä viikkoina tai kuukausina sitä tekee enemmän kuin suhdekuvioissa soudellessaan. Rohkenisin jopa sanoa, että suhdetilanteen ja kuivan kauden välissä puntarointia tulee tehtyä enemmän kuin itse aavikolla lojuessaan. Ehkei sitä tee aina tietoisesti, mutta vähintäänkin alitajuisesti. Mikä meni pieleen? Mitä olisi voinut tehdä toisin? Mitä tapahtuu nyt, mitä tulevaisuudessa?
Sinänsä nuo asiat on jo tullut suurimmaksi osaksi käsiteltyä, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Mutta ehkä kahteen viimeiseen kysymykseen on alkanut hakea vastauksia sitäkin innokkaammin. Mitä haluan tulevaisuudelta, mitä tapahtuu juuri nyt elämässäni? Nykyhetkessä asiat ovat oikeastaan lähes erinomaisesti, mutta tulevaisuudesta en tunnu tietävän mitään. En ole ikinä tiennyt. Olen toki tehnyt suunnitelmia, kuten edessä siintävä muutto ja pari ulkomaanmatkaa. Tiedän ehkä jotain kesän festareista ja minulla on käsitys siitä, milloin järjestän uuden asuntoni tupaantuliaiset. Mutta ne kaikki ovat pintaliitoa ja arkea. Tärkeitä asioita, toki, ja ajatustyötä että rahaakin vaativia, mutta silti arkista peruskauraa. Asioita, joiden varassa elämä ei lopulta makaa.
Käydessäni läpi esimerkiksi mennyttä suhderintamaani niin edellisen suhteen osalta kuin kolmen viimeisenkin vuoden saralta, minua vaivaa tunne siitä, että asiat kiertävät kehää. Ouroboros-käärme hykertelee kiepillä ollessaan asioiden syklisyyttä ja elämä toistaa itseään, aivan kuten minä tunnun toistavan itse itseäni tässä blogissani vuodesta toiseen. Mitä enemmän koitan määritellä elämääni tietoisesti, ehkä keinotekoisestikin, sitä vääjäämättömämmältä tuntuu se, etten olekaan niin paljon oman elämäni ohjaksissa kuin luulisin olevani, tai kuin haluaisin olla. En yritä, enkä edes halua, paeta vastuutani omasta elämästäni. Olen oman onneni seppä, mutta toisinaan tuntuu siltä, ettei asia olekaan aivan niin yksiselitteinen. Että lopulta sattuma määrittelee elämää enemmän kuin sille haluaisi antaa valtaa. Sillehän tavallaan kaikki ihmissuhteetkin perustuvat: heidän tekemille valinnoilleen, jotka yhdistettyinä omiin valintoihin määrittävät sen mitä tarinassa lopulta tapahtuu.
Itse
Kun mietin omia elintapojani, elämänkatsomustani ja ajatuksia, joita poimin, suodatan ja pyörittelen pääkopassani, huomaan tiettyjen päätelmien saapuvan ajatuskehääni aina uudestaan ja uudestaan. En esimerkiksi usko kykeneväni suhde-elämään ihmisen kanssa, jonka elämä on oppositiossa omani kanssa. Kuulostaa ehkä itsestäänselvyydeltä monelle, mutta tarkennan hieman. On helppoa heittää näitä ajatuksia niin suurpiirteisistä asioista kuten vaikkapa uskonto tai politiikka. Kykenisinkö epäpoliittisena ihmisenä vakiintumaan sellaisen kanssa, jolle politiikka on kaikki kaikessa? Tuskin. Onnistuisinko pariutumaan uskovaisen ihmisen kanssa, kun itse edustan lähinnä uskontokäsityksen vastaista ideologiaa? En varmasti. Olisiko mahdollista, että päätyisin romanttisiin kuvioihin tapauksen kanssa, jolle ruumiinkulttuuri ja oman kehon rääkkääminen ovat kielteisiä tai etäisiä asioita? Epätodennäköistä. Tai yksilön, jolle suurinta kulttuuria ja täydellisintä viihdettä ovat Serranon perhe ja Salatut elämät? Ei kuulosta kovin todennäköiseltä.
Olenko siis hankala? Nirso? Tuomittu nysväämään yksin lopun elämäni? Ehkä, luultavasti ja toivottavasti en. Kuten sanottua, mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa.
Sitten?
Missä lienen seuraavan kolmen vuoden päästä, sitä ei osaa sanoa kukaan. Toivottavasti en kuitenkaan kirjoittamassa näitä samoja sanoja yhä uudelleen tai edes jatkokertomusta tälle raapustukselleni.
Viikonloppu alkaa hiljalleen lipumaan horisonttiin ja sen myötä Helsinki Finnish Metal Expo lipumaan kohti tapahtumakalenteriani. Nähtäväksi jää onko edessä yksin tavanomainen viikonloppu muiden joukossa, vai kiinnostava ja tapahtumarikas retki sosiaalisten pyöritysten pauloissa.
Olin alunperin aikeissa kirjoittaa talven loppumisesta ja kevään tulemisesta, Super Bowlista ja hieman myös lennokkaasta viikonlopusta. Tulin toisiin ajatuksiin. Miksipä sitä oikeastaan jauhaa arkisista jutuista, jos voi kaivaa vähän syvemmältäkin ja tarjota vaikka aimo annoksen sosiaalipornoa? Onhan sitä paitsi siltojen polttelu paljon palkitsevampaa puuhaa kuin hiekkakakkujen rakentelu. En tosin tiedä teistä lukijoista, mutta näin ainakin täällä.
Osaan olla vittumainen ihminen. En ylpeile sillä, en liioin häpeä sitä. Tapahtumat vuosien varrella ovat tehneet minusta sellaisen ja otan täyden vastuun siitä mitä olen. Tähän liittyen myös kirjoitin tekstin reilu vuosi sitten.
Jotkut ihmiset tuovat minusta sen paremman puolen esiin. Tai ne paremmat, sillä uskoisin olevani muutakin kuin yksiulotteinen baarihumoristi. Toiset ihmiset taas saavat houkuteltua minusta sen pirun esiin. En itse pidä jälkimmäisestä, mutta minun maailmassa poskien kääntelyllä ei muuteta mitään. Joskus vain pitää olla vittumainen. Kunpa ei koskaan tarvitsisi. Se utopioista.
Sinisilmäinen
Olin nuorena poikana naiivi. Olin sinisilmäinen. Uskoin ilmeisesti maailman olevan pääasiassa mukava ja kiva paikka. Uskoin kai siihen, että vain vähemmistö ihmisistä on vittumaisia ja itsekeskeisiä mulkkuja. Mitä muistan esimerkiksi opiskeluajoistani alta parikymppisenä, muistan olleeni melkoisen humaani yksilö. Taisin uskoa jollain tavalla ihmisen luontaiseen taipumukseen olla hyvä. Ei mitään uskonnollista paskaa, vaan normaalia heimokäytösmallia. “Kohtele toisia kuin haluaisit itse tulla kohdelluksi.” (Tiedoksi sivistymättömille, Raamatulla ja kristinuskolla ei ole koskaan ollut tuohon moraaliohjenuoraan tekijänoikeutta.)
Tavallaan ajattelen yhä yllä olevan lailla.
Mutta en ole enää sama sinisilmäinen ja naiivi poika, jota olin joskus. Mutta olen ollut sitä hyvin kauan, sillä jollain tavalla tuollaista ajattelumallia vaaditaan, jotta edes jonkinlaiset optimistisuuden ja positiivisuuden rippeet säilyvät. Pessimismi kun taas on minusta paskaa ja luuserimentaliteettia. Ajatusmalli, joka tuhoaa käyttäjänsä sisältä päin.
Jaksan siis jollain tavalla vielä uskoa ihmisiin ja antaa heille mahdollisuuksia. Joskus ihmettelen miksi. Oli kyse biologiasta, kulttuurista tai luontaisesta luupäisyydestä, ei sillä ole väliä mistä se tulee. Se, että ylipäätään löydän itsestäni taipumusta tälle mahdollisuuden antamiselle, sillä on väliä. Sen myötä sinisilmäisyys kuitenkin roikkuu aina mukana kuin varkain.
Plus ça change, plus c’est la même chose
Mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä enemmän ne lopulta pysyvät samoina. Siihen viittaa myös väliotsikkona oleva ranskankielinen sanonta. Tietynlainen kierre ja syklisyys ovat aina ja alati läsnä, kuin häntäänsä syövä ouroboros-käärme.
Kun aikanaan, reilu vuosikymmen sitten, päädyin ensimmäiseen parisuhteeseeni, johon lopussa liittyi pettämistä tavalla tai toisella, en vienyt tätä painolastia eteenpäin seuraavaan suhteeseen. En ajatellut, että se olisi asia, joka toistuisi suhteesta toiseen. Olin väärässä. Halusinkin olla.
Toinen kerta oli tarinan molemmilta puolilta katsoen hyvin samantapainen kuin ensimmäiselläkin kerralla. Itse olin oppinut ensimmäisistä virheistäni ja kokemistani asioista suhteessa, mutta en selvästi tarpeeksi. Toisin sanoen, vaikka tilanne oli erilainen, sama kuvio toistui hienoisesti varioituna uudestaan. En silti suostunut viemään kokemuksiani eteenpäin.
Väliin taisi mahtua kolmisen vuotta ennen kuin taas päädyin seurustelemaan. Lyhyet säädöt välissä ja muut sutinat sikseen. Vaikka blogiani kauemmin lukeneet tietävät, etteivät vuoden 2008 suhdekuviot pitkän kaavan mukaan menneet, oli touhussa silti oikeita tunteita ja aitoa seurustelua. Jälleen kerran, homma loppui epärehellisyyteen ja epäselvään pettämiskuvioon. Vaikka asioilla kestikin aikansa selvitä, valheilla on pitkät jäljet. Tuolloin saatoin olla itse ylpeä siitä, että olin itse hoitanut kaiken puhtain kuvioin. Mutta “parempana ihmisenä” oleminen ei sekään tee automaattisesti onnelliseksi. Se voi jopa toimia päinvastaisesti: kun kosto tai hyvitys jää tekemättä tai saamatta, sitä vain tuntee itsensä hyväksikäytetyksi. Siltikään en vienyt tätä toimintamallia ja taakkaa eteenpäin, vaan jatkoin avarin katsein.
Kun neljänteen parisuhteeseeni päädyin vuoden 2009 loppupuolella, ja hieman yllätyksellisesti, täysin puun takaa, en kantanut menneen taakkaa mukanani. Tiesin epämiellyttäviäkin asioita silloin vasta tulevasta paremmasta puoliskostani, mutta hyväksyin faktat nieleskellen. Vuosi poikineen kului ja loppu tuli, kuten lukijat tietävät, ja vaikka se sydäntä riipaisikin, ajattelin, että kerrankin ilman mitään pettämisen taakkaa. Asiat olisivat kolmen toistuneen kuvion jälkeen toisin. Voi sinisilmäisyyttä. Valheilla ja sepityksillä oli jälleen kerran pitkät jäljet. Viikot kuluivat, kuukaudetkin, ja lopulta kuin järveen heitetty ruumis, pullahti asian todellinen luonne esille. Sama kuvio, taas kerran.
Kertakäyttöluottamus
En nyt takerru siihen missä mielessä ja minkälaista pettämistä näissä tapauksissa oli. Ei sillä ole minun kirjoissani merkitystä. Jos luottamus on rikottu, sen korjaamiseen vaaditaan muutakin kuin “sori”.
Joskus on käyty keskusteluakin aiheesta ja en tunnu olevan yksin mielipiteeni kanssa, sillä ehkä jopa se henkinen pettäminen on pahempaa kuin fyysinen hairahdus. En lähde arvailemaan tai miettimään mikä on totuus, vai onko se tapauskohtaista. Nämäkin asiat ovat menneen talven lumia. Sillä kuitenkin on merkitystä mitä voin viedä tästä mukanani tulevaisuuteen.
Voinko unohtaa aiemmat kokemukset? Muistaa ja oppia niistä? Luottaa tilastotieteeseen ja numeroihin? Vai toivoa sinisilmäisesti parasta, uudestaan ja uudestaan?
Ei sillä, että olisin tilanteessani yksin. Sehän tässä ehkä tragikoomisinta onkin. Kunpa olisinkin! Totta kai joku tässä maailmassa on maailman lyhyin mies tai joku maailman painavin nainen. En kuitenkaan usko, että itse olen ääritapaus missään mielessä. Ehkä pahinta onkin se, että olen luultavasti hyvin keskivertoinen tapaus, ja voin vain arvata miten paljon vastaavia tapauksia, pahempiakin, on muille vastaan tullut.
Ja sitten sitä ihmetellään miksi on varautunut ja defenssit pystyssä aamuin öin. Minä en sitä ihmettele. Ihmettelen vain sitä kauanko kestää ennen kuin kamelinselkä katkeaa viimeisen kerran. Sitä pelätessä, että näin käy, ja sitä toivoessa, että joku todistaa minut vääräksi.
