Kun saman päivän aikana, käytännössä vain muutaman tunnin sisään, törmää luurankoihin historian sivuilta, sitä pistää miettien miten pieni maailma käytännössä onkaan. Oma historia, tuo stalkkaajista pahin, ei päästä otteestaan kuin kuoleman myötä, jos silloinkaan.
“Olet mitä syöt“, sanotaan. Samaa logiikkaa käyttäen, mutta ehkä hieman todellisuusperäisemmin kai voisi myös sanoa, että “Olet mitä teet“. Teoista ja tehdyistä valinnoista elämämme lopulta kuitenkin muodostuvat, ei niinkään haaveista, lupauksista ja tekemättömistä asioista.
Memento mori
Kun sitä tulee tiettyyn ikään (tai ehkä tarkemmin sanottuna, tiettyyn vaiheeseen elämässä), alkaa elämää miettimään takaperin. Jos ei nyt aivan kirjaimellisesti, niin kuitenkin pohtimaan tehtyjä tekoja, menneitä aikoja, kohdattuja ihmisiä ja elettyjä hetkiä.
Erityisesti tietyt ihmiset, kuvat ja muut muistia stimuloivat elementit kutittavat pääkopan muistilokeroita kivasti. Hyvässä, pahassa ja ennen kaikkea neutraalisti.
Oikeastaan juuri menneeseen elämään ja historiaan ankkuroidut koukut ovat niitä kilometripylväitä, joiden kautta koko eletty elämä ja oma historia ylipäätään hahmottuu. Vain niiden kauttaa tuntuu ymmärtävän mihin on tultu ja mistä on lähdetty. Mitä kautta on kierretty, mitä virheitä ja onnistumisia on tehty ja tullut koettua.
Siinä mielessä nämä tietynlaiset muistosäikeet ovat varsin tervetulleita tuulahduksia historian sivuilta, vaikka joskus noita sivuja käännellessä pöly pistääkin aivastuttamaan ja herättämään hienoisen allergisen reaktion.
Tai kuten eräs fiksumpi yksilö joskus totesi, että “He, jotka eivät tunne menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä.”
Mennyt, nykyinen, tuleva
On jollain tavalla huojentavaa tajuta alati elävänsä paitsi nykyhetkeä, myös kirjoittavansa omaa historiaansa. Tulevaisuudesta ei ole mitään käryä, paitsi että sitä tulee joka hetki lisää – aina siihen pisteeseen asti, jolloin vihdoin kuolee.
Samalla, joka hetki, voi myös oppia jotain menneestä, jolla rakentaa ohi kiitävää nykyhetkeä paremmaksi tulevaisuuden huolettomuuden ja arvaamattomuuden hyväksyen. Mietelauseeksi voi myös todeta kyynisoptimistisen lausahduksen:”Whenever life sucks, remember you’re going to die someday.”
Tekisi mieli aloittaa tekstini sillä tutulla rallatuksella kuinka olen välillä unohtanut koko blogin kirjoittamisen tai ollut siihen liian kiireinen, tai ainakin muissa maailmoissani. Nythän toki näin teinkin, mutten yritä revitellä siitä mitään jutunjuurta.
Olen kyllä ollut montakin eri asiaa viime aikoina ja ehkä eniten hienoisen muutoksen kourissa. Siitä lisää myöhemmin.
Minulla on tapa tehdä luonnoksia mielessä pyörivistä aiheista tänne blogiini. Joskus niistä tulee tekstejä nopeasti, toisinaan taas ei lainkaan.
Palaan nyt tavallaan vanhaan ja toisaalta aina ajankohtaiseen asiaan. Tein nimittäin tämän tekstin luonnoksen jo joitain kuukausia sitten, sydäntalvella muistelisin, jolloin ajatukseni pyörivät hieman eri asioiden ympärillä. Meinasinkin jo hylätä koko aihion, koska se tuntui niin irralliselta tähän tilanteeseen nähden.
Sitten ymmärsin, että juuri siitähän tässä on kyse: ajasta, paikasta ja niihin liittyvistä määritelmistä.
Määritelty mies
Tuolloin talvella, jolloin tein tekstiaihion, sain kuulla jotain määritelmiä itsestäni tietyiltä tahoilta. En ota kantaa määritelmien oikeellisuuteen, sillä mielipiteitähän ne pitkälti ovat. Osa on imartelevampia, osa taas sitä toista sorttimenttiä. Syillä ja motiiveillakaan ei ole asian kanssa merkitystä.
Asian voisi tiivistää näin. Olen saanut kuulla olevani nihilisti, sovinisti, antisosiaalinen, sosiaalinen, kärsivällinen, tahdikas, hyvätapainen, tunnevammainen ja niin edelleen. Milloin kuulostan siltä, että vihaan koko ihmiskuntaa ja milloin taas siltä, että olen humanistinen hippi.
Milloin olen tyhmä, idiootti ja nörtti; milloin macho, salijätkä ja naistennaurattaja. Minusta on, kuvailujen perusteella, joka lähtöön.
Osa näiden määritelmien keskinäiseen ristiriitaisuuteen on tietysti sosiaalinen media. Huumorintaju ei avaudu aina kuten pitäisi, kun kommunikointi perustuu vain jonoihin kirjaimia, numeroita ja erikoismerkkejä – jälkimmäisistä kun muodostetaan mitä tahansa hymiöitä tai persiöitä.
Joskus sitä kuvittelee itsekin olevansa vain vitsikäs ja huumorintajuinen, mutta lopputuloksena on loukkaantunut tai ärsyyntynyt ihminen. Joskus kuvittelee heittävänsä kevyttä sarkasmia ja rentoa pilaa, ja vastaanottaja vetääkin herneet ja muut palkokasvit syvälle hengityselimiinsä.
Olen tietysti syyllinen ihan itsekin väärinymmärryksiin ja kritiikin huonoon vastaanottoon. Toisin sanoen, kyllä minäkin kaikesta päätellen hermostun, ärsyynnyn ja vedän kasviksia sieraimeeni, vaikkei aina – tai koskaan – ehkä pitäisi.
Kaiken huippu on tietysti se, kun muita sattuu ärsyttämään se, ettei minua juuri koskaan ärsytä tai vituta. Ihan kuin olisin heidän silmissään jotenkin viallinen. Mitä mahdollisesti olenkin.
Olen, siis myös kuolen
Kaikista määritelmistä voi oikeastaan vetää vain sen johtopäätöksen kuinka turhia ja häilyviä ne ovat. Paitsi tietysti ne faktoihin perustuvat asiat: mies, kuolevainen, puhelias ja niin edelleen. Faktoja on turha yrittää muuttaa, tai oikeastaan edes peitellä, mutta monien muiden asioiden suhteen voikin sitten väitellä ja taittaa sapelia asioiden puolesta ja vastaan.
Monesti mietinkin, ristiriitaisuuteni tiedostaen, miksi olen niin monen ihmisen kanssa tekemisissä. Jos nämä tietyt ihmiset kerran vetävät niin helposti nekkuunsa tietyistä asioista sitä kuuluisaa hernettä, niin miksi heille edes puhua? Paitsi niitä arkisia ja neutraaleja asioita kuten “Mitä sulle kuuluu? Se on ilmoja pidellyt.”
Eihän minua edes kiinnosta moinen diipadaapa. Ei minua oikeastaan edes kiinnosta vastata kysymykseen “Mitä sulle kuuluu nykyään?” Minulle kuluu aina hyvää, enemmän tai vähemmän. Tuota fraasia olen tainnutkin käyttää noin viimeiset kymmenen vuotta tuohon samaan kysymykseen.
Toisaalta tekisi mieli olla nihkeä ja todeta “lue blogistani tai facebookistani“, mutta se olisi vissiin nykyaikana hirveän epäkohteliasta – vaikka ihmiset sitä kuitenkin tekevät.
Itku seis
Lopulta kaikki määritelmät ovat aikaan, paikkaan ja subjektiin sidottuja. Näin on myös ihmisten reaktioiden ja omien tunteiden laita. Joskus, toisinaan jopa monesti, tuntuisi paremmalta vaihtoehdolta pysytellä pois niiden ihmisten elämästä, joille kaikenlainen kommunikointi, paitsi ällöpositiivinen kaiken hehkuttelu ja ilotulitus, on mahdollisuus nähdä asia valituksena ja negatiivisuuden levittäjänä.
Kun tälle on vielä helppoja ratkaisuvaihtoehtoja, en näe asiassa ongelmaa. Rasittavista tapauksista pääsee eroon, ja vieläpä niin, etteivät he välttämättä itse edes ymmärrä tai huomaa sitä.
Oikeastaan kaikki muu, paitsi oma mielenrauha ja onnellisuuden tavoittelu, on turhaa. Ja lopulta nekin lakkaavat olemasta merkityksellisiä, kun kuolema palauttaa meidät siihen tilaan, jossa olimme ennen syntymistä.
Nautiskelin aamupäivän auringonpaisteessa proteiinipirtelöä ulos tuijotellen. Katselin lumisia puutalojen kattoja ja kaduilla käveleviä ihmisiä. Tunsin hetkellisesti oloni kuin jostain kotimaisesta televisiosarjasta tai elokuvasta otetulta. Kohtauksesta, jossa hahmo tuijottelee ulos ja kertojaääni puhuu päälle selvittäen tuon henkilöhahmon ajatuksia.
Tuo hetkellinen poissaolevuus oli kuin jatkoa aiemmalle “ääneen” pohdinnalle ystävän kanssa turinoidessani. Hetken minusta tuntui siltä, etten ole enää ohjaksissa oman elämäni suhteen.
Junassa kohti helvettiä
Ajoittain iskee olotila, etten ole itse oman elämäni veturin ohjaksissa, vaan matkustajana. Että ostin lipun väärään junaan ja sain aivan jotain muuta kuin mitä paikkalipussani lukee.
“Suomi on loittovoittajien maa!“, joku yleisöstä huutaa. “Tukehdu paskaasi“, vastaan tuhahtaen.
Samalla kun mietin junavertaustani, huomaan samaistuvani välillä mitä oudompiin asioihin. Lainaus elokuvasta Ilmestyskirja. Nyt. voisi olla kuin omasta päästäni.
“When I was here, I wanted to be there; when I was there, all I could think of was getting back into the jungle. I’m here a week now… waiting for a mission… getting softer.
Every minute I stay in this room, I get weaker, and every minute Charlie squats in the bush, he gets stronger. Each time I looked around the walls moved in a little tighter.”
Mutta ketään muita en voi valinnoistani syyttää. Itse olen suuntani valinnut, tahallaan tai tahattomasti, ja näillä pelimerkeillä mennään.
Elämäni VR
Voisi ajatella, että junavertaus on sikäli ontuva, että junassahan on turvallista matkustaa. Juna on myös yleensä luotettava ja mukava tapa taittaa matkaa. Totta. Etenkin silloin, kun kyse ei ole Valtion rautateistä keskellä kylmintä talvea.
Kun junat eivät jäädy pakkaseen ja myöhästele alituisesti aiheuttaen ihmisille harmaita hiuksia. Silloin junat ovat “kivoja” ajopelejä.
Mutta kun vertauskuvan asettaa matkustajan asemaan, joka istuu väärässä paikassa ja on menossa väärään suuntaan kykenemättä itse kääntämään menopelinsä suuntaa, alkaa metafora saamaan toisenlaisia sävyjä.
Missä tein väärin? Miksi en kyennyt huomaamaan sitä? Miten voin korjata sen? Ja monia muita kysymyksiä. Elämän aikajanalla ei pääse kuin yhteen suuntaan ja tuo suunta on eteenpäin. Tehdyt ovat tehtyjä ja niitä ei tekemättömiksi saa. Oli kyse sitten virheistä tai onnistumisista.
Siinä sivussa, kun elämä vilisee ikkunoista ohi, voi vain miettiä millä pysäkillä ehtii loikata pois kyydistä ja vaihtaa suuntaa. Tai voiko sitä edes lopulta tehdä. Mitä jos kaikki onkin ennalta kirjoitettu valmiiksi? Mitä jos fatalismi onkin oikeassa ja olemme vain lankoja Yggdrasillissa, joita kolme nornia käyvät läpi?
High Hopes
“Mitä jos vain rohkeasti vetäisit hätäjarrusta ja karkaisit ulos ikkunasta?” Tuo ajatus on eittämättä käynyt päässäni kerran jos toisenkin. Mitä jos vain jotenkin karkaisin tästä junasta ja vaihtaisin maisemaa. Pistäisin kerralla kaiken uusiksi ja näyttäisin keskisormea elämän näennäisen deterministiselle mallille.
Jos kerran vallitsevat käytösmallit eivät tuota tavoiteltua tulosta, eikö juuri silloin pitäisi kyseenalaistaa olemassa olevia sääntöjä ja lainalaisuuksia? Eikö juuri silloin olisi heittää kapulaa rattaisiin ja tehdä jotain toisin?
Näillä sanoilla, yksinkertainen barbaari lopettaa päänsä hakkaamisen seinään ja suuntaa kohti kuntosalin henkisesti vahvistavaa ympäristöä.
Kuten edellisestä kirjoituksestani saattoi rivien välistä näppärästi poimia, paljon on päässyt tapahtumaan käärmeen omassa mikrouniversumissa. Huvittavintahan on, että neljännen ulottuvuuden teorian hengessä, mitään ei ole varsinaisesti tapahtunut ja silti toisaalta kuitenkin on.
Ennen kuin puran sydäntäni ja käyn tilitykseni kimppuun, avaan yllä mainittua teoriaa. Erään näkemyksen mukaan aika on neljäs ulottuvuus kolmiulotteisesti havaitussa fyysisessä maailmassamme. Tässä ulottuvuudessa on mahdollisuus tapahtua asioita, joita voimme muistaa ja kokea aidosti, mutta jotka tavallaan voidaan tehdä täysin tyhjäksi.
Aikasilmukat vastaan muistikuvat
Eräs työkalu tällaiseen on mielikuvitus, toinen, ja samalla todellisempi, on virtuaalimaailma. Koska en jaksa tähän sivuraiteeseen käyttää aikaa sen enempää, käytän hyvin yksinkertaista esimerkkiä. Sanotaan, että henkilö kirjoittaa vaikkapa tunnin verran tekstiä tietokoneella. Oletetaan nyt vastoin nykypäivää epärealistisesti, ettei tässä olisi automaattitallennusta eikä käyttäjä tajuaisi sitä tehdä manuaalisesti.
Sitten, tunnin kuluttua, ohjelma kaatuu ja tallennusta ei voida tehdä. Kaikki tehty teksti katoaa bittiavaruuteen. Työ katoaa hukkaan. Muistikuva tästä tehdystä työstä kuitenkin on, mutta sitä ei ole millään tasolla konkreettisesti olemassa. Näitä viestien “katoamisia” on varmasti käynyt monelle vuosien saatossa kerran jos toisenkin, kun pitkät sähköpostivastaukset tai muut dokumentit ovat kadonneet tyhjyyteen.
Vastaavalla tavalla kävi joskus ankealla 1990-luvulla pelatessani erästä verkkopeliä. Monen tunnin uurastus pelissä meni hukkaan, kun verkkopelin palvelimet kaatuivat ja pelin käynnistyessä uudestaan peli täytyi ladata varmuuskopioilta muutaman tunnin takaa. Kaikki pelattu ja pelissä saavutettu viime tuntien aikoina katosi kuin pieru Saharaan. Tästä huolimatta mieli muisti tapahtumat kirkkaasti.
Tuollainen kokemus tuntuu paitsi ärsyttävältä, myös hämmentävältä.
Pettymyksien paradoksi
Kuten joku viisas joskus on todennut, ihmiset eivät ole pettyneitä asioiden todelliseen tilaan, vaan omiin odotuksiinsa. Tästä muodostuu tietyllä tavalla pettymyksien paradoksi. Jos ei olisi odotuksia, ei olisi pettymyksiä. Mutta koska sellainen on ihmismielen tuntien hyvin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, tietynlaiset pettymykset ovat aina läsnä.
Ja ennen kuin jokin yksilö päättää saivarrella: kyllä, myös positiiviset yllätykset ovat tietyllä tapaa omiin odotuksiin pettymyksiä, vaikkakin positiivisessa mielessä.
Eikä siinä mitään: elämähän on pettymyksiä täynnä. Suurin osa niistä on merkityksettömiä (mallia: elokuva x oli paskempi kuin odotin, kirja y ei ollutkaan niin jännittävä kuin toivoin, ja sitä rataa). Osa kuitenkin käy nyppimään, enemmän tai vähemmän, ja silloin on aika ottaa dialogi egon kanssa. Keskustelun voisi käydä aiheesta “miksi näin on ja mitä sillä on väliä?”
Takaisin raiteille
Niin tosiaan, kysehän oli näpäytyksestä. Kerron tämän tarinan, koska se on oikeastaan aika hassu, ja toisaalta hyvin typerä. Sen logiikka on myös minun ymmärryskykyni toisella puolella ja se käy hyvästä esimerkistä pettymyksien paradoksin suhteen.
Sattui nimittäin niin, että ikään kuin sattumalta “törmäsin” erään kaverini kautta netissä tyttöseen, joka näytti kauniilta ja jututkin sattuivat olemaan hauskoja. Aikomukseni ei ollut alkuun flirttailla sen enempää, mutta molemminpuolisesta keskustelusta johtuen se lipsahti sen puolelle kuin itsekseen.
Halusin saada tyttöön yhteyden ja pian olimmekin jo viestiyhteydessä päivittäin. Kyselimme toisiltamme kaikenlaista toisistamme. Puhuimme harrastuksista, matkustelusta ja ylipäätään erilaisista mieltymyksistä. Kerroimme toisillemme millaisia mielestämme olimme ja kaikki näytti hyvältä. Vähän liiankin.
Kuten vanha sanonta sen sanoo, jos jokin asia vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei luultavasti ole totta. Koska en ole pessimisti, hylkään yleensä moiset ajatukset taakse ja keskityn realiteetteihin. Tarkoittaa suomeksi realistisia odotuksia, mutta optimistista asennetta.
Meillä oli aikomus tavata, sillä meillä selvästi synkkasi. Kunnes eräänä aamuna sävy vaihtui. Mietin miksi. Kysyinkin asiaa, mutten kuitenkaan saanut vastausta. En tiennyt mitä oli tapahtunut tai olinko sanonut jotain sopimatonta. En tietääkseni ollut tehnyt mitään moista ja käytöksen muutos tuntui muutenkin jotenkin… epäilyttävältä.
Kuudes aisti
Tässä vaiheessa intuitioni iski peliin. Alitajunta toimi turhankin tehokkaasti, sillä aloin ahdistua tilanteesta. Siis minä, joka ahdistun hyvä jos kerran vuoteen. Minä, joka olen kyyninen ja tunnerajoitteinen nilkki vailla suurempaa intoa.
Huomasin kiinnostuneeni tästä tytöstä normaalia enemmän, joka sekä huvitti, että ahdisti minua. Eihän näin pitänyt käydä. Mutta vahinko oli jo käynyt. Kaikki tuo viestittely oli herättänyt minussa odotuksia, joihin realiteetit eivät vastanneet. Ja kaikki vielä ilman tapaamista! Juuri niin älytöntä kuin miltä se kuulostaakin.
Siksi kai kirjoitan tätä tarinaa. Minun pelini on jo menetetty, tässä tapauksessa kuin yleisestikin, joten yhtä hyvin voin olla avoin “päiväkirjalleni” ja nauraa että tulla nauretuksi tälle avoimesti.
Jollain tapaa – ja ilmeisesti kaverini suosiollisella avustuksella – suunta kuitenkin kääntyi takaisin parempaan päin. Vaan kun vihdoin tuli aika, jolloin tuo piti tuo kyseinen tyttönen – siis kaverini kaveri – nähdä, hups: Kapteeni Ohari iski kurat naamalle.
Nooh, viis siitä. En ole helposti suuttuva, enkä jaksa jokaisesta takaiskusta itkeä. Ja olinhan sitä paitsi jo kerran tämän asian suhteen jo heittänyt hanskat naulaan. Sitä paitsi sisäinen optimistini halusi muistuttaa minua, ettei peli ollut vielä pelattu. Viikonloppuhan oli tuolloin vasta alkamassa.
Vaan niin siinä kävi kuten ounastelin: mitään ei tapahtunut. Tarkemmin ottaen, minut oharoitiin toisenkin kerran. Riippuen siitä lasketaanko puolilupauksia miksikään, määrä voisi mahdollisesti olla isompikin.
Tarvitseeko sanoa mitä ajattelin ja tunsin?
Takaisin aloitusruutuun
Kun minua oltiin ensin näpäytetty jo kerran ja sitten toisenkin, rupesin leikittelemään ajatuksella karmasta (johon en edes usko). Voisiko tämä olla kuin “karmarangaistus”? Olenko kenties niin monta kertaa “naistenmiehenä” (tähän kuultuun ja huvittavaan anekdoottiin palaan toisella kirjoituskerralla) astunut naisten varpaille, että on aika saada karma-avarista näköön? Ehkä!
Totta puhuen, karmaan uskomatta, vetoaisin enemmän niin sanottuun Brad Pitt -sääntöön. Siitä taisin joskus kirjoittaakin, mutta kertauksen vuoksi: Brad Pitt rule.
Tuon hassunhauskan tapahtumakierroksen jälkeen pitäisi olon olla samanlainen kuin ennen tähän tapaukseen tutustumista: eihän tilanne eroa sitä edeltävästä tilanteesta mitenkään. Tässä kohtaa tarina kuitenkin sitoutuu tuohon neljännen ulottuvuuden esimerkkiin. Kun kerran on ajatuksia luotu ja odotuksia synnytetty, miten ne voisi noin vain unohtaa?
Ollapa ihminen ja unohtaa. Jos voisin, pyyhkisin koko tapahtumaketjun pois päästäni. Tai ainakin se kävisi ensimmäisenä mielessä. Totta kai pitäisi miettiä mitä rakentavaa tästä voisi jäädä käteen. Jotain muuta kuin “ämmät ovat perseestä” -latteuksia tai “jaaha, yksi uusi sulka pettymysten hattuun”.
Mitä tästä voisi oppia hyvässä mielessä? Älä juttele tuntemattomien ihmisten kanssa netissä? Älä odota mistään mitään? Mitä?
Minulta loppuivat ideat. Näitä pohtiessa, positiivisen musiikin maailmoihin. Jos se tästä taas lähtisi. Jälleen kerran, aloitusviivalla. “And call as you might I shall not listen for I am nothing, I am all I am indifferent”
En oikeastaan tiedä mitä teen lauantaina iltayhdeltätoista istumassa koneella ja kirjoittamassa blogia. Eikö minun pitäisi, muiden sosiaalisten eläinten kanssa, olla nauttimassa päihteitä “etkoilla” tai edes ravintolassa? Tai edes pelaamassa jotain peliä tai katsomassa leffaa?
Vaan kun tekee mieli synkistellä omassa rauhassaan. Juoda kahvia, nauttia musiikista ja omasta ylhäisestä yksinäisyydestäni, omassa vaatimattomassa norsunluutornissani. Huojentuneena, levänneenä ja eheytyneenä.
Tunneinvalidi
Kun viime aikoina aloin ymmärtämään omaa tunnevammaisuuttani (tai “tunnerajoitteisuuttani“), kävin nopeasti läpi pienen tarjonnan erilaisia reaktioita. Pelästyneisyyttä, yllättyneisyyttä, pettymystä, hyväksymistä. Lopulta myös huojentuneisuutta.
Onnekseni olin kerran aiemmin käynyt läpi vastaavan vaiheen, joten osasin suhtautua asiaan viileämmin ja ymmärtävämmin. Vaikka asian tajuaminen tulikin niin sanotusti puun takaa, en tullut yllätetyksi housut kintuissani. Enemmänkin aikaa meni asian hyväksymiseen ja ymmärtämiseen. “Tuttu kuvio“, tuumin.
Kuten jo aiemmin kirjoitin, tunnevammaisuus ei tarkoita tunteettomuutta. Kenties empatiakykyni on vähän katkolla ja ilmassa on lievää apatiaa, mutta yleinen vointi on hyvä, suorastaan erinomainen. Koen olevani onnellinen ja nautin siitä, mitä minulla on. Alles gut, niin sanoakseni.
Röyhkeyden palkitsevuus
Tunnevammaisuuteni myötä on ollut hämmentävintä kokea ja todeta röyhkeyden olevan palkittu käytös- ja asennemalli. Kun olen antautunut säädyttömyyden, hävyttömyyden ja tietynlaisen välinpitämättömyyden alttarille, olisin voinut olettaa maailman antavan minulle iskua avokämmenestä suoraan naamatauluun.
Vielä mitä, tietynlainen röyhkeyteni on vain palkittu kuin se olisi joku universaalisti hyvä teko. Kuin se olisi jotain hyvää karmaa, josta annetaan vastalahjana miellyttävä palkinto.
Kun sain taannoin palautetta siitä, että “esineellistän naisia“, olin hieman huvittunut. Minähän rakastan naisia. Mutta palaute oli otettava sellaisenaan ja toisen mielipide hyväksyttävä. Makuasioista voi kiistellä, mutta jokaisella on oikeus mielipiteeseensä. Jos toisen mielestä olen näin tehnyt, kai sen niin on sitten oltava.
Tuo ei kuitenkaan muuttanut käytösmallia. Ohitin sen olankohautuksella ja olen jatkanut kyynisellä tielläni. Ja vielä mitä, tuntuu kuin “sikana” käyttäytyminen olisi vain lisännyt vettä myllyyn. Aivan kuin se ei olisi vain hyväksyttävä, vaan jopa pidettävä piirre. “Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin” -mantra alkoi ikään kuin soimaan päässäni.
Syntisyys
Vaikken antiteistinä uskokaan synnin käsitteeseen, toisinaan melkein toivon sen olemassaoloa. Toivoisin niin sanotun syntisen käytökseni saavan jonkinlaisen rangaistuksen, ikään kuin hyvityksen tai synninpuhdistuksen. Eräs kollegani kerran sanoikin, että minusta tulisi hyvä katolilainen, sillä (jollain tasolla) pidän itseni rankaisemisesta.
Jollan perverssillä tavalla toivoisin, että maailmassa olisi tietynlaista kohtuutta ja universaalia oikeudenmukaisuutta. Vain jotta minä ja kaltaiseni ihmiset oppisivat läksynsä.
Vaan ei. Maailma(nkaikkeus) viestittää minulle, kuin signaalia antaen, että minun “tulee” toimia “väärin”, “syntisesti” ja moraalisesti arveluttavasti. Röyhkeästi, piittaamattomasti ja itsekeskeisesti.
Miksikö? Siksi, että tämä toiminta-, ajatus- ja asennemalli palkitsee eniten. Sanoisin, että se olisi väärin, jollei nihilistinen puoleni nauraisi moiselle ajatukselle.
Vaikka sairastamisella sinänsä on varsin vähän tekemistä suoraan itse kuoleman kanssa, sairaana oleminen monesti muistuttaa ihmistä hänen fyysisestä heikkoudestaan. Myös kuolevaisuudesta.
Sitä muistaa kuinka hauras ihmiskeho lopulta on ja kuinka mikroskooppisen pienet organismit osaavat lannistaa isomman koneiston, joka toisaalta niin ikään rakentuu pienenpienistä osasista. Pieni määrä väärää substanssia väärässä paikassa kykenee sammuttamaan koko koneiston ja lopettamaan sen, jota elämäksi kutsutaan. Vahvaa ja niin heikkoa samaan aikaan.
Nokka tukossa, pää jumissa
Vaikken sen kummemmin ole nyt sairastanut kuin kuumeisen nuhan, kurkkukivun ja yskän kanssa pyörinyt sängyssä, on se herätellyt ajatuksia elämästä itsestään kuin myös elämän käsitteestä, olemassaolosta ja kaiken vääjäämättömästä lopusta. Ajatus on lopulta virkistävä ja herättävä. Kuin muistutus tehdä asioita, joista pitää. Jotka kokee tärkeiksi.
Alati kyynistyvässä ajatuksenjuoksussa yhä useampi asia tuntuu merkityksettömältä tai ohikiitävältä. Kuin päiväperhosen elämä galaktisessa maratonjuoksussa.
Työ, arki, harrastukset ja huvit. Kuin yksittäisiä pieniä palapelin paloja lattialla, joilla kaikilla on merkitystä ja joita ilman elämä ei olisi ehjä, mutta lopulta silti vain yksittäisiä paloja suuressa kokonaiskuvassa.
Mikä sitten tekee elämästä ylipäätään merkityksellisen? Vastauksia on monia ja luultavasti suurin osa niistä on oikeassa.
‘Dam
Mutta juuri tällä hetkellä en oikeastaan edes jaksa tarjota vaihtoehtoja kellekään. Kunhan pohdiskelen jonninjoutavia. Edessä on vuoden kolmas ja viimeinen ulkomaanlomareissu, tällä kertaa kohteena Amsterdam. Luvassa on retriitti. Lyhyt, viiden päivän reissu, jolla ehtii pohtia elämänsä valintoja, tehtyjä ja tekemättömiä. Sekä antautua hedonistisen dekadenssin syleilyyn.
Tiedättehän sen ihmistyypin? Totta kai tiedätte. Sen, joka ei ole koskaan vastuussa teoistaan. Sen, joka osoittaa aina sormella muita, oli syy(tös) mikä tahansa. Sen, joka aina rupeaa selittelemään, kun jokin tehdyksi odotettu asia ei tullut tehdyksi. Sen, joka ei koskaan myönnä olevansa väärässä. Sen, joka syyttää omasta ärsyyntymisestään muita.
Tänään valokeilassa: Vastuuttomat – The Irresponsibles.
Sinun elämäsi, sinun valintasi
Jos te ette moisia tiedä, niin minä tiedän teidänkin edestä. Osasyyllisenä taidan kuulua näihin paikoin itsekin.
Syyllisyyteni tuntuu kuitenkin pieneltä niihin ihmisiin verrattuna, joille tämä tapa tuntuu olevan enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Näillä, jotka eivät ota vastuuta sen enempää tunteistaan, reaktioistaan, teoistaan kuin sanoistaankaan, tuntuu olevan aina jokin ulkopuolinen selitys sille, miksi asiat menivät kuin menivät.
Vika ei ole koskaan itsessä, eivätkä nämä ihmiset ole koskaan väärässä. Tai jos ovatkin, he eivät sitä myönnä. Aina löytyy takaovi, josta paeta. Jolla selittää asia.
Jokaisen oma elämä on kuitenkin omien valintojen summa, kuinkas muutenkaan. Jokainen elää elämäänsä valitsemallaan tavalla ja siitä pitäisi myös kantaa vastuu sen myötä. Ehkä täydellisessä maailmassa, sillä todellisuudessa osa sysää vastuunsa muille. Tai ainakin yrittää sitä.
Sarjakuvien Conan Barbaari ei koskaan paennut vastuutaan.
Tunteet ja ajatukset
Kirjoitin toissa kesänä lukemastani artikkelista, jossa käsiteltiin muun muassa tunteiden hallinnasta osana ajatuksia. Sittemmin asiaa lisää pyöritelleenä olen vain vahvistunut tuosta käsityksestä. Tunteita ei ole ehkä helppo hallita, mutta vastuussa niistä silti on jokainen itse.
Erityisesti, kun ihminen suuttuu, hermostuu tai ärsyyntyy, on helppo havaita kuinka ihminen itse on vastuussa omista reaktioistaan. Hieman kärjistäen voisi sanoa, että ihminen päättää suuttua tai tulla ärsytetyksi. Ei tietenkään ole niin helppoa “olla zen” kuin mitä ehkä annan kirjoituksellani ymmärtää, mutta viime kädessä siitähän tässäkin on kyse. Ottaa vastuu tunteistaan ja sen myötä reaktioistaan.
Suuttuako, kun joku irvinaama tulee aukomaan suutaan vai ollako henkisesti ylemmällä tasolla ja ohittaa moinen provokaatio ja halpa tunteisiin vetoaminen? Siinäpä jokaiselle kotitehtävää kerrakseen.
Tohtori Manhattania eivät tunteet liiemmin häiritse.
Tunne vastuusi
Vastuuta tässä maailmassa kantaa aivan jokainen, tavalla tai toisella. Kyvyttömyys myöntää olevansa väärässä vaatii enemmän pokkaa kuin inttää vastaan. Jälkimmäisestä löytyy todistetta ja näkemystä ihan peruspsykologian puolellakin. Kunnia, häpeä ja muut inhimilliset jutut. Periksi ei anneta, vaikka henki lähtisi. Vaikka fiksumpaa se voisi ollakin.
Miksi sitten useammat ihmiset eivät sitä tee? Mikseivät he ota vastuuta? Vastaus on helppo: koska vastuusta on aina seuraamuksia. Vastuu ei ole helppoa, eikä se ole kivaa. Se ei myöskään aina palkitse kuten pitäisi.
Joskus palkkio on kuitenkin suoraan siinä itsessään: seurauksissa ja ajatuksessa itsessään. Sillä niin makaa kuin miten petaa. Sitä saa mitä tilaa. Tai kuten Kapteeni Willard totesi elokuvassa Ilmestyskirja. Nyt.:
Everyone gets everything he wants. I wanted a mission, and for my sins, they gave me one. Brought it up to me like room service. It was a real choice mission, and when it was over, I never wanted another.
Tässä kohtaa vastuuttomien kannatusryhmä sanoo, ettei todellakaan saa sitä mitä tilaa. Että elämä kuulemma heittää paskaa niskaan sitä tilaamattakin. Ja he sanovat tuon vain koska eivät ole valmiita ottamaan vastuuta teoistaan. Paskaa saa puhua, kunhan varautuu siihen, että sillä on seurauksensa. Tyhmyyksiäkin saa tehdä, kunhan varautuu niiden seuraamuksiin ja niin edelleen.
Kuvio on niin itsestäänkin selvä, ettei sen selittämiseen pitäisi käyttää rautalankaa senttiäkään. Tee rikos, jää kiinni, ja sinut tuomitaan. Haasta riitaa ja saat riidan. Käyttäydy kuin idiootti ja saat idiootin kohtelun.
Ja silti jotkin humanistihipit ihmettelevät maailman niin sanottua epäreiluutta.
Itkekööt. Viime kädessä jokainen on kuitenkin vastuussa itse itsestään, niin teoistaan, sanoistaan, omasta elämästään kuin tunteistaankin. Niin vastuulliset kuin niin sanotut vastuuttomatkin.
Päätän sanomani mainioon biisiin, josta heitän asiaan sopivan lainauksen peliin:
Oh, what’s that?
So how you say life sucks
Well, ninety-nine percent of it’s
What you make of it…
So if your life sucks, you suck
Olin tuttuun tapaani aikomuksissa kirjoittaa jostain aivan muusta, aihe tietysti valmiiksi mietittynä ja läpi pureksittuna, mutta joskus käy niin, että tietyt asiat saavat odottaa ja ajankohtaisuuksiin on pureuduttava silloin, kun ne kohdalle sattuvat. Valitsin tietysti tälle tarkoituksella typerän, mutta otsikon. Onhan kyse juuri siitä itsestään mistä aion kirjoittaa.
Fight Club
Siitä on noin rapiat kaksitoista vuotta aikaa, kun näin erinomaisen ja monikerroksisen elokuvan Fight Club. Se taisikin olla ensimmäinen kerta, kun ylipäätään kuulin Ikeasta. Saatan toki olla väärässäkin, sillä muistikuvani noin kauas historiaan eivät ole näin triviaalin asian suhteen kovinkaan selvät.
Elokuvassa Ikea tuli selkeästi esille, vaikka olikin esillä vain lyhyen aikaa ja brändin tapaan vain hyvin pienessä sivuroolissa. Se jäi kuitenkin mieleen, sillä vain kuukausia myöhemmin tuota huonekalumerkkiä löytyi myös minun ja silloisen ex-tyttöystäväni/avovaimoni kämpästä. Sitä, oliko leffalla mitään osuutta tähän asiaan, en osaa valehtelematta sanoa.
Like so many others, I had become a slave to the Ikea nesting instinct.
Ikea tuli jo silloin tunnetuksi trendikkäänä vaihtoehtona, jonka perään olivat innoissaan lähinnä vähemmän varakkaat naisihmiset, opiskelijatyttöset ja materialismin puolesta liputtavat perheenäidit. Eikä syyttä, löytyyhän kyseisestä kaupasta kaikkea tilpehööriä ja päivittäistavaraa varsinaisten huonekalujen lisäksi. Mikään varsinainen laadukas merkkituote Ikea ei sattuneesta syystä ole koskaan ollutkaan, eikä se ole sen tarkoituskaan.
“The things you own end up owning you.”
Tässä kohtaa pitäisi lukijoiden kellojen soida päässä ja kysyä itseltään:”Miksi helvetissä tämä kirjoittaja kirjoittaa blogitekstiä Ikeasta? Ja lisäksi, miksi ihmeessä minä oikeastaan luen ylipäätään tätä?”
Vastaus selviää tuota pikaa, eikä siinä ole mitään uutta tai mystistä. Oivaltavaa? Ehkä.
Reject the basic assumptions of civilization, especially the importance of material possessions.
Materialismi ei tuo onnea, ainakaan tästä katsantokannasta asiaa tuijottaen, mutta huonekalut helpottavat elämää. En käy shoppailemassa Ikeassa “huvin vuoksi” tai ostamassa krääsää. Kärjistetysti voisin jopa sanoa, että vihaan moista. Viha ehkä on turhan voimakas sana siihen, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan.
Mutta miksi sitten ylipäätään kirjoitan Ikeasta, enkä vaikkapa yleisemmin ostamisesta tai edes huonekalukaupoista?
Koska se on nihilistin valinta. Ihmisvihaajan valinta. Epäsosiaalisten ja krapulaisten valinta. No, jos totta puhutaan, ei välttämättä jälkimmäisten.
We are consumers. We’re the bi-products of a lifestyle obsession.
Jos jotain oivalsin lauantain puolipakollisella Ikea-reissullani yhdessä hyvän ystäväni kanssa, niin sen, miksi Ikean konsepti on jotakuinkin täydellinen tällaiselle shoppailuun nihkeästi suhtautuvalle kyynikolle. Oikeastaan se vastaus valkeni vasta ystäväni kysymyksen myötä, joka lennähti ilmoille jotakuinkin sävyyn:”Eikö se ole vähän ristiriitaista, että kaltaisesi black metal -satanisti käy ostoksilla Ikeassa?”
I flipped through catalogs and wondered: What kind of dining set defines me as a person?
Vaikka hän juuri oli minut sinne mukaan seurakseen valinnut, kysymyksessä oli vissi pointti. Eikö juuri minun kaltaiseni “antimaterialistin” ja nihkeän nihilistin pitäisi välttää tuollaista helpon kulutuksen ja yltäkylläisen värimaailman kaltaista ostosparatiisia?
Vaan kun tarkemmin ajattelee asiaa, missä muualla voit tehdä ostoksesi käytännössä puhumattakaan kenellekään? Hinnat ovat lapuissa, tavarat haetaan varastosta tuote- ja hyllypaikkakoodien perusteella ja jopa maksaminen sujuu ilman ihmiskontaktia – kiitos kätevien itsepalvelukassojen.
If I didn’t say anything, people always assumed the worst.
Mikä onkaan parempaa epäsosiaaliselle misantroopille tai muita alaspäin katsovalle nihilistille kuin täydelliseen itsepalvelusuoritukseen perustuva kauppa, jossa ainoa vaadittava taito on käytännössä kykyä lukea opasteita?
En tiedä menenkö edes leikillä noihin kategorioihin, eikä sillä ole oikeastaan väliäkään, mutta juuri edellä mainituista syistä Ikean kaltaisella konseptilla on paikkansa. Mahdollisella ostaa yksin, nihkeästi ja epäsosiaalisesti.
“Fuck off with your sofa units and strine green stripe patterns, I say never be complete, I say stop being perfect, I say let… lets evolve, let the chips fall where they may.”
Harva meistä kuitenkaan taipuu sellaiseen spartalaisuuteen, ettei huonekaluja, tai edes peittoja, tyynyjä ja keittiövälineitä, jossain määrin tarvitsisi.
Minä ja Ikea – me olemme sulassa sovussa keskenämme. Tehokasta, edullista ja vailla yhdentekeviä ihmiskontakteja.
Mistä ovat suomalaiset ystävyyssuhteet tehty? Humalatiloista, yksinäisyydestä ja avautumisen tarpeesta.
En tiedä naisista – ehken noin yleisestikään – mutta miehillä asian voisi summata hyvinkin pitkälti noin. Toki vedän nyt mutkia suoriksi ja oikaisen peltojen halki, mutta entä sitten, onhan rehellisyys selittelyä tärkeämpää.
Kahdenlaisia kavereita
Miestenvälisen ystävyyden voisi tavallaan jakaa kahteen eri ryhmään, jos paletista unohdetaan puhtaat harraste- ja työsuhteet. Jäljelle jäävät oikeastaan vain kaveruussuhteet, jotka perustuvat humaltumiselle ja sitten ne tapaukset, jotka eivät ole löytäneet sitä omaa romanttista rakkauttaan. Ne muut suhteet? Onhan niitä, mutta – näin mutu-hengessä – vähemmässä määrin.
En nuorempana ajatellut asiaa pahemmin, kahdestakin syystä. Ensinnäkin, join paljon enemmän, joten känniseuraa oli esimerkiksi pohjien ottamisen muodossa ja lisää baarissa. Jos taas seurusteli, ei tullut vietettyä niin viinahakuisesti, eikä näitä baarikavereitakaan kaivannut. Toinen syy on tietysti siinä, etten ollut niin kyyninen ihmisten suhteen.
Seurusteluaikojen kotiin jäämisestä sai toki kuulla jo nuorempanakin, ja vaikka asiaa kuinka kieltäisi, sitähän tuli tehtyä. Samaa näkyi tietysti myös omissa ystävissä, ja näkyy toki edelleenkin. Eikä sillä, eihän asiassa lähtökohtaisesti mitään pahaa ole. Pitäähän sille parisuhteellekin aikaa olla.
Vaan kun oma siippa löytyy kainalosta, moni tuppaa jäämään kotiin, ja sama pätee toki myös toiseen suuntaan. Ironista kuitenkin on, että lopulta kovin harvaa tulee nähtyä jos yhdistävä tekijä – itse kuningasalkoholi – jää pois tai edes vähenee. Sitä auttamatta sulkee itsensä tietyistä porukoista ulos, tahtomattaankin.
Biologian ehdoilla
Pitäisin ilmiötä kovin surullisena jos en suhtautuisi asiaan niin kylmänviileästi. Kaikki hakevat asioiden tilasta jotain itselleen, eikä kukaan tee mitään epäitsekkäästi. Siinä ei ole mitään surullista, se on inhimillistä – viime kädessä se on puhdasta biologiaa, tai sen välillistä jatketta.
On silti jollain tavalla pökerryttävää tajuta miten paljon (kaveri)kulttuurimmekin perustuu alkoholin ympärille. Tai kuten vitsikäs sanonta asian ilmaisee:”Viinaa voi olla ilman hauskaakin.”
Ei pidä ymmärtää väärin; en ole absolutismin puolestapuhuja tai edes kännäämistä vastaan. En pidä edelleenkään huonona ideana yhdistää alkomaholia erinäisiin tilanteisiin, olipa sitten kyse sosiaalisen jännitteen höllentämisestä, positiivisten tunteiden vahvistamisesta tai puhtaasti makuasioiden harmoniasta, kuten asian laita voi helposti olla vaikka hyvien viskien, viinien tai rommien kanssa.
Mutta jollain tasolla känni tai ei mitään -kulttuuri nyppii. Toisin sanoen, tietyt kaveruussuhteet lakkaavat melkein olemasta ilman viinaa. Aivan samalla tavalla kun toisaalta harmittavat nämä tapaukset, joissa ihminen miltei käytännössä katoaa ryhtyessään parisuhteeseen, mutta mystisesti ilmestyy takaisin kuviohin suhteen kariutuessa.
Entä sitten?
Mutta onko tällä lätinällä tai asian luonteella väliä, olettaen, että se edes pitää paikkaansa? Eipä oikeastaan. On ehkä enemmänkin kuriositeetin lailla merkittävä seikka, että osa kavereista – vai pitäisikö jopa sanoa, tutuista – on vain näitä yksinäisyytensä hoivaajia.
Kun ei ole sitä haliseuraa, niin otetaan kaveri oluttuopin seuraksi, jotta sille voidaan tilittää “ämmistä” ja muista elämän murheenkryyneistä. Ja jos ei ole edes tilitettävää, niin viimeistään viinan kautta löydetään yhteinen sävel. “Eihän niitä kavereita nyt jaksa edes selvinpäin katsoa!“, huomaan jonkin yleisöstä huudahtavan sarkasmin sylkipisarat ilmassa lennellen.
Kun nuo yksinäisyytensä parisuhteen myötä poistaneet lasketaan pois laskuista ja jäljelle jäävistä vähennetään niin sanotut viinamäen kaverit, jää luku melko pieneksi. Kyllä niitä on, mutta vähemmissä väärin. Ehkä ne ovat sitten niitä tosiystäviä.
Mene ja tiedä, lopulta ihminen on aina yksin. Kokonaan toinen asia taas onkin, onko siinä mitään pahaa, tai silläkään mitään väliä.
Kappas, tässä sitä taas ollaan: tietyn syklin tutussa käännekohdassa. Tutussa kurvissa, joka joko merkkaa tietyn kierroksen alkua tai loppua, ehkä molempia. Olen ollut tässä kohdassa ennenkin, lukuisia kertoja. Olen kirjoittanut siitä, luultavasti liian monta kertaa. Mikäpä hänessä, eräänlainen osoitus juurikin tästä syklisyydestä, jonka olemassaoloa ei aina tunnu edes ymmärtävän.
Työ, rauha, tyhjyys
Uusi työni alkoi viikko sitten ja olen nauttinut siitä sen verran mitä olen ehtinyt tekemään. Se on tuonut mukavan rutiininomaisuuden takaisin elämääni, jota ehkä lomalla kaipasinkin. Sen myötä tietynlainen mielenrauha on löytynyt aivan uudella tavalla.
Mielenrauhan myötä on löytynyt tietynlainen tyhjyys. Autuus, välinpitämättömyys, merkityksettömyys.
Olen ehkä liikaa miettinyt (arvo)nihilismiä, kuoleman käsitettä ja buddhalaishenkisiä ajatuksenjuonteita. Viimeisen niitin arkkuun löi Arthur Schopenhauerin kirjojen lainaaminen kirjastosta. En ole vuosiin edes käynyt kirjastossa, saati lainannut mitään, ja nyt: päädyin ottamaan haltuuni “pessimismin filosofin” kirjoja.
Tuska on luovuuden polttoainetta
Hieman laiskasti lainaan itseäni väliotsikossa. Muistin aikoinani kirjoittaneeni aiheesta. Aika todellakin lentää, kun huomasin tuostakin ajatuksenjuoksusta olevan miltei pari vuotta.
Tämä sama tuskattomuuden tila on tietyllä tapaa löytynyt, ja se tuntuu paitsi vapauttavalta ja tyhjentävältä, myös hienoiselta taakalta. En tunnu saavan ajatuksesta kiinni, en löytävän otetta sanoista. Idea-aihioitahan on, miksen kirjoita niistä? En tiedä itsekään.
Kun ei mikään asia piinaa, tai ainakaan tarpeeksi paljon, on vaikea tarttua valituksen sulkakynään ja antaa musteen laulaa itkuista virttään. Toisaalta, miksi pitäisikään valittaa, tilittää, avautua? Ironista kyllä, ihmiset lukevat mieluummin suru-uutisia ja itkua kuin auringonpaisteista hehkutusta ja ilon sateenkaarisanomia.
Mitä sitten?
Jos johonkin välitulokseen olen tullut, niin siihen, ettei millään oikeastaan ole mitään merkitystä. Elämä on yksi hassunhauska kosminen vitsi, tai peli, jota pelaamme. Toiset kyllästyvät koko peliin ja iskevät kortit pöytään omasta tahdostaan. Loput sitten häviävät omaa aikaansa, yksi kerrallaan. Vain se on varmaa, että jokaiselta peli loppuu joskus.
Millään tällä ei kuitenkaan ole minkään valtakunnan suurempaa merkitystä pidemmällä aikavälillä. Kun tämän asian hyväksyy, on ehkä hieman helpompi olla ja hengittää. Antaa mennä vaan. Hedonistisesti tai askeettisesti, ei silläkään väliä. Kunhan viihtyy. Kunhan nauttii. Kunhan pelaa. Loppuun asti.
Sarjakuvien Conan Barbaari ei koskaan paennut vastuutaan.