Kappas. Tuolla sanalla olen aloittanut kolme viimeistä blogitekstiäni. Koska minulta taannoin kysyttiin aloittaisinko kenties neljännenkin sillä, menkööt tämä palveluksena kysymyksen tehneelle henkilölle.
Vitsihän on tietysti siinä, että ihminen on monesti tapojensa vanki. Osan näistä tavoista huomaa helposti, osa taas jää helposti piiloon tai huomaamatta. Sitä ikään kuin sokeutuu omille tavoilleen ja menetelmilleen. Rutiineista tulee niin jokapäiväisiä tai tavallisia, ettei niitä noteeraa millään tavalla. Ei, vaikka ne olisivat suoraan nenän alla, kirjaimellisestikin.
Osalle asioista tekee jotain, jos niistä “jää kiinni” itselleen. Se toinen osa taas saa jatkaa tapoina kulkemistaan, etenkin jos sille ei ole mitään hyvää syytä tehdä mitään. Kirjoittamisessa tuollaiset tavat ovat kuitenkin miltei aina niin sanotusti pahoja tapoja, ja ne pitäisi pystyä kitkemään. Kuka antaisi minulle lisää aikaa oikolukemista varten?
Esimerkkejä
Yhteen aikaan tapasin aloittaa sähköpostivastauksissa, etenkin pidemmissä sellaisissa, monet lauseet sanalla “no”. Sen huomasi nopeasti ja sille pystyi tekemään jotain, mutta siitä ehti huvittua itsekin. “No, onhan se asia näin…” tai “No, juu, kyllähän tuota on tehty itsekin.” Äärimmäisen mielikuvituksetonta ja puhekielimäistä, mutta niin tarttuva tapa.
Vastaavat tavat vallitsevat turhankin tehokkaasti myös reaalielämän puolella. Herään samaan tapaan joka aamu ja teen aamupuuroni samalla tavalla. Odotellessani sen valmistumista popsien vitamiinit naamaan ja isken tuoremehut mukiin. Luultavasti teen asiat jotakuinkin vielä samassa järjestyksessäkin.
Katson telkkaria, syön, keitän kahvit ja siirryn koneelle. Sähköpostit, Facebook, työasiat. Rutiinit vallitsevat, eikä niiden olemassaoloa tunnu edes tajuavan.
Yksityiskohtia tuleekin rikottua vain satunnaisesti. Toisinaan tietoisesti, useimmiten sattumien vuoksi. Palaset loksahtavat kohdalleen kuin itsekseen.
Ulos laatikosta
Luovassa työssä rutinisoituminen on pahinta. On kyse sitten töistä tai omasta huvistaan, kuten bloggailusta, pään pitäisi saada tuulettua ja asioita lähestyä uusilta kanteilta.
En tarkoita, että tiettyjä asioita pitäisi lähteä muuttamaan itsetarkoituksellisesti: sillä kun ei ole väliä laitatko ensin purut vai veden kahvinkeittimeen vai juotko ensin kahvit ja sitten syöt aamupalan.
Kysymys on isommista asioista. Vanhojen, olemassa olevien asioiden tarkastelusta ja kyseenalaistamisesta. Uudelleenarvioinnista ja ajattelusta pää ulkona laatikosta. Nämä voivat koskea vaikkapa treenirutiineja, kaupassakäyntitapoja tai oikeastaan mitä tahansa.
Havainnoi, arvioi ja tee muutos, jos se on tarpeen.
“I offer you the emptiness which you seek.”
Nyt kun tämä häpeällinen tunnustus on saatu ulos koneistosta, ja koska väsymys painaa vimmatusti jo nelipäiväisen treeniviikon osalta, on aika painua pehkuihin. Sen kunniaksi pimeyden musiikkia, Lustmordia.
P.S. Tulipa samalla huomattua, että blogissani on viimeisen kommenttini myötä tasan puoli tonnia hyväksyttyä kommenttia. Jonkinlainen (kyseenalainen) saavutus kai sekin.
Kappas, se on taas se aika vuodesta. Se, kun pyyhitään jouluhiet otsalta, ihmetellään joulukiloja, kirotaan vuoden synkintä aikaa, manataan töihin palaamisen tuskaa ja valmistaudutaan tekemään lisää katteettomia lupauksia tulevalle vuodelle. Hurraa, on taas vuosi saatu pian päätökseen. On välitilinpäätöksen paikka ja aika ripustaa itsensä löysään hirteen kesää odotellessa.
Keväistä nousukiitoa
Vuosi eittämättä lähti kivasti käyntiin. Edessä olivat hienoisesti muuttuneet uudet työkuviot ja vastuualueet, sen myötä hienoisesti noussut palkka. Parisuhdeongelmat jäivät hiljalleen taustalle ja elämä lähti uusille kierroksille. Arkista, mutta tasaista nousua kuitenkin.
Kamppailulajirintamalla olin aloittanut uuden harrastuksen, defendon, joka vaikutti enemmän kuin sopivalta realismihakuisessa itsepuolustustouhussaan. Paljon oli tuttua, sopivasti uutta ja meno oli meikäpojalle sopivaa tasapainottelua kontaktin ja tekniikan ottamisen kanssa.
Talvi taittui kevääksi ja siinä sivussa ehti harjoitella deittailukuvioita kuin myös matkustelua. Brysselin-reissu oli mukava kokemus Euroopan unionin sydämeen ja varsinainen makujen matka oluiden ja ruokien suhteen. Kukkaroakaan ei tarvinnut liikaa keventää, vaikka nautiskella saikin yllin kyllin.
Kevään edetessä pidemmälle oli edessä muutto isompaan ja parempikuntoiseen asuntoon. Vasta viemärirempattu asunto sai uutta ilmettä tapeteista ja huonekaluihinkin sai poltettua aimo summan rahaa. Palkitsevaa ja elämänlaatua nostattavaa, vaikkakin vain materialistista sellaista. Näin sitä taas tuli huomattua kuinka paljon koti ihmiselle merkitsee, vielä edes tietämättä mitä edessä olisi.
Kevät kaarsi kohti loppuaan oli edessä vielä vuoden toinen ulkomaanreissu, matka Yhdysvaltoihin. Parin viikon matka oli eittämättä mukavin reissu ikinä ja hyvin ikimuistoinen sellainen. Rahaa paloi, mutta viis siitä: se on elämää ja näitä luultavasti on vain yksi nokkaa kohti.
Välilasku
Kevään myötä hiipivät työkuvioihin myös yt-neuvottelut, sopivasti heti reissuni jälkeen uudella kierroksellaan. Potkut paukahtivat persuksille, kun väkeä vähennettiin ja arvattava roolini osana markkinointihenkilöstönä oli ottaa lähtöpassit. Näin kävi ja edessä siinti pidennetty kesäloma.
Vaan kauaa en ehtinyt tulevaa työuraani miettiä, kun jo uudet kuviot iskeytyivät täysin puun takaa eteeni, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ei ollut syytä valittaa. Parempi duuni kaikin puolin, sen enempää yksityiskohtiin menemättä ja mahdollisuus tehdä työtä kotoa. Ei ongelmaa, asuntohan oli entistä parempi ja työmatkakin lyhentyi mukavasti nollaan.
Kesään mahtui myös mahtavia festareita, mainittavimpina Hammer Open Air ja Tuska. Kummallakin oli loistavaa tarjontaa plakkarissaan ja paljon tuli nähtyä tuttavia, kavereita ja ystäviä. Nummirock taas oli ankein bänditarjonnaltaan, mutta toisaalta paras ehkä noin muuten meiningiltään. Toisaalta, ikä on tainnut tehdä tehtävänsä, kun ensimmäistä kertaa koin, etten enää kaipaa telttajuhannusta keskellä maaseutua makuupussissa nukkuen. Saa nähdä jääkö uhkaukseni ensi vuonna vain uhoksi vai käykö kenties todeksi. Vaihtelu tosin varmasti virkistäisi.
Kesän ja syksyn taitteeseen mahtui vielä parit mukavat keikkatapahtumat ja mustettakin tuli nahkaan. Treeni kulki ja työ maistui. Suhde-elokin oli jollain kummallisella tavalla mukamas kohdallaan, vaikkei mitään todellista lopulta ollutkaan.
Kohti talven harmautta
Mukavan ja tapahtumarikkaan kesän päätteeksi tuli syksy, jonka merkittävintä antia olivat oikeastaan uudet työkuviot. Kotona kökkimiseen sai tottua ihan uudella tavalla, mutta pitkän kesäloman jälkeen siihenkin alkoi mainiosti sopeutua. Vapaammat työtunnit, entistä mukavampi duuni ja esimerkillinen esimies tuntuivat työssä kuin palkkiolta konsanaan.
Syksy vaihtui hiljalleen harmaaksi talveksi ja elo painui eteenpäin tasaisen mukavasti. Vielä oli edessä huikean rentouttava Amsterdamin-reissu, joka meni jotakuinkin niin dekadentisti kuin osasi olettaakin. Oikeastaan elämässä oli kaikki varsin mallillaan.
Jos pientä flunssailua ei huvita noteerata, koko vuosi meni jotakuinkin loistavasti. Työ on ollut entistä palkitsevampaa, salitreenissä tuntuvaa edistymistä ja defendokin on maistunut yhä edelleen. Aivan kuin olisi löytänyt uuden “kodin”, jos ontuva vertauskuvani sallitaan.
Oudointa, ja alkuun myös harmittavinta koko vuodessa, näin retrospektiivissä katsottuna, on ollut tunnevammaisuuteni. Kun alkuun asia tuntui ahdistavalta, ja hieman myöhemmin vain hämmentävältä, sen kanssa oppi kuin oppikin elämään. Tuntui kuin edellisestä parisuhteesta ja sen hyvistä tunteista olisi pieni ikuisuus, vaikka siitä oli vain vuosi.
Sen perään tulleista ahdistuksen hetkistäkin tuntuu olevan puoli ikuisuutta, vaikka siitä ole kulunut vuottakaan. Tuo kaikki tuntuu nyt niin etäiseltä ja unenomaiselta, aivan kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ja nyt olen jotakuinkin päinvastaisessa tilassa: oudossa kotelomaisessa kääreessä kuin toukka ennen perhosvaihettaan.
Ei helvetti, vertasin itseäni juuri perhoseen.
Entä sitten?
Jos nyt kokonaisuutena vuotta katsoo, niin kyllähän tämä vuosi oli jopa viime vuotta erinomaisempi. En ehkä päässyt nautiskelemaan romantiikan ruusuista tai parisuhteen mukavista puolista, mutta entä sitten, eipähän tarvinnut kärsiä moisten tuskaista jälkipyykkiäkään. Ja vastaavasti kaikki muu olikin tänä vuonna paremmin kuin ennen.
Elämä on, perkele vieköön, saatanan mukavaa, kun sitä oman onnensa seppänä sellaisen osaavasti takoo.
Ensi vuodesta en sitten uskallakaan odottaa yhtään mitään. En jaksa uskoa taantumiin, en maailmanloppuihin, enkä oikeastaan mihinkään muuhunkaan suurpiirteiseen pälinään.
Edessä siintävät lähinnä presidentinvaalit, joille en paljoa korvaani lotkauta, ja uudet naurettavat tupakkasäädökset, jotka saavat aikaiseksi lähinnä facepalm-reaktioita, vaikken edes polta. Kaikki muu on tässä vaiheessa tulevan usvan peitossa.
Kiitän kaikkia vuoteen 2011 osallistuneita osatekijöitä, jotka suorasti tai epäsuorasti elämääni vaikutitte. Tästä on hyvä jatkaa alla mainitulla tavalla.
Päivät ovat taas vierähtäneet melkoisella vauhdilla. Taannoisen Amsterdam-matkani kuvainnollisista krapulatiloista on selvitty ja arki on vallannut elämän. Flunssa tuli jo kertaalleen selätetyksi ja treenit takaisin osaksi arkea. Perään rauhallinen viikonloppu kotikaupungissa ja sitten taas uutta arkea, lisää töitä, treeniä ja rutiineja. Tekemisen pulasta ei ole voinut valittaa, korkeintaan runsaudenpulasta.
Vaikka tavallaan on paljon tapahtunut, suurin osa on ollut niin merkityksetöntä ja tavallista, ettei siitä jaksa tuon taivaallista naputella. Rutiinit ovat, kuitenkin, ilman arvolatausta vain sitä itseään. Tavallisten askareiden toistoa, hyvässä ja huonossa.
Kun nyt takana on vielä toinenkin, varsin mukava viikonloppu Turussa ja vieläpä hyvien ystävien kera, on aika penkoa pyykkikoria ja käydä läpi tapahtumien saldoa.
Tunnevammaisuutta ja naisten esineellistämistä
Jos jotain koen oppineeni itsestäni viime aikoina, niin ilmeisesti jonkinlaisen tunnevammaisuuden. Toki tämän näkemykseni ovat ehtineet jo osat ystävistäni ja kavereistani torpata täysin huuhaa-näkemykseksi, ja varmasti myös ihan aiheellisesti. Tässä kohtaa täytyy ehkä saivarteluheittojenkin riskillä huomauttaa, ettei tunnevammaisuus kuitenkaan ole tunteettomuuden synonyymi.
Jos tätä pitäisi lyhyesti avata ennen varsinaisesta aiheesta kirjoittamista, niin kyvyttömyyttä kokea romanttisia tuntemuksia. Ehkä tämä on jonkinlainen sivuvaikutus siitä, että on pyrkinyt vähentämään kaikenlaisia negatiivisia tunteita viime vuosina, etenkin viime kuukausina. Kun on tietoisesti pyrkinyt olemaan ärsyyntymättä mistään ja vihaamatta mitään, on se ehkä leikannut ääripäätä myös vastakkaisesta laidasta. Ankeaa? Ehkä, mutta samalla niin huoletonta.
Hauskemman kommentin sain vasta taannoin, kun vihdoin sain suusanallista negatiivista palautetta Amsterdam-reissustani, ja etenkin siitä, että olin kirjaillut tapahtumat varsin avoimeen, rehelliseen muotoon. Aivan kaikkea en voi minusta riippumattomista syistä kertoa, mutta tässä kohtaa viimeistään tuli hyvin todistettua, että “rehellisyys maan perii” on hevonkukkua monien ihmisten kohdalla. Moni ihminen ei ole valmis sulattamaan rehellistä ja avointa ulosantia. Ei se mitään, heillä on oikeus siihenkin.
Mutta saamani palaute, joka oli käytännössä täysin toisenlaista kuin muuten saamani kehuva kommentointi itse reissusta, kohdistui siihen, mitä olin tehnyt reissun päällä. Minua ei niinkään ravisteltu Amsterdamin laillisista päihdeaineista (ts. kannabiksesta), vaan alueen naisista. Että kuinka minä esineellistän heitä ja näin tekemällä, että siitä kirjoittamalla, paitsi ilmeisesti loukkaan naisia, myös potentiaalisesti vahingoitan omaa teoreettista suhde-elämääni.
Eli toisin sanoen, olemalla rehellinen teoistani mahdollisesti ammun itseäni jalkaan naisen/naisten suhteen, jotka saattaisivat minusta muutoin olla kiinnostuneita. Tiedostan tämän, ja mikä tärkeämpää: hyväksyn sen. Minulle on kuitenkin tärkeämpää olla avoin rappiokulttuurissani (tai missä tahansa) ja ilmaista itseäni valitsemallani tavalla kuin sensuroida tekemisiäni, valintojani ja arvomaailmaani vain kenties löytääkseni potentiaalisen pariutumiskumppanin.
Arvostan ihmisten huolenpitoa ja samalla myös ymmärrän ihmisten halun tuomita tekoni, heillä on siihenkin kaikki oikeus. Enkä voi vaatia, että näkemykseni tai tekoni hyväksytään, saati että miellyttäisivät kaikkia asianomaisia tai ulkopuolisia, mutta en myöskään voi – tai edes halua – elää muiden ehdoilla. Minun elämäni, minun valintani. En minäkään halua neuvoa miten muiden pitäisi elää.
Villi ja vapaa
Olin, totta puhuen, oikeastaan innoissani saadessani vähemmän mairittelevaa palautetta blogistani. En siksi, että se olisi jotenkin itseisarvoisesti hieno tai hyvä asia, vaan koska olisi ehkä jollain tavalla outoa, jos sitä ei olisi lainkaan tullut. Syitä on monia. Ensinnäkin tiedän monilla olevan ongelmia jommankumman (maksulliset naiset tai pilvi) asian kanssa, ellei jopa molempien.
Toiseksi, ihmiset vain harvoin kehtaavat tuoda ikäviä asioita suoraan kuultavaksi. Sen sijaan he tyytyvät juoruilemaan siitä muille kuin itse “kohteelle”. Ehkä he vain pelkäävät, että puren heiltä pään irti. Tai ehkä he loukkaantuisivat vain lisää huomatessaan, ettei minua oikeastaan kiinnosta heidän mahdollinen nyrpeys tai moraalinen mielipaha. Parempi siis olla kertomatta, he tuumivat. Enhän minä oikeaa syytä tiedä, koska eihän sitä minulle koskaan kerrota. Se toisaalta ei ole minun ongelmani.
Halusin myös herätellä ihmisiä, viihteellisen tarinan ohella. Halusin avoimesti kertoa millaista reissussa oikeasti oli, sen sijaan, että höpöttelisin niitä ja näitä syömisistä, turistikohteiden näkemisestä ja niin edelleen. Mutta totuus sattuu. Toisia enemmän kuin meitä kyynikkoja.
Ilmeisesti herättely myös onnistui, joskaan ei aivan ongelmitta. Sillä aikaa, kun likavesi valui selästäni kuin sorsan sulista konsanaan, sijaiskärsijät ottivat paskaa tuulettimeen. Vähemmän toivottu sivuvaikutus, joskin asia, jota oli käytännössä mahdoton ennakoida.
Onni on kuitenkin olla vapaa muista ja näiden mielipiteistä, tuomioista ja paheksuvista katseista. Paheksukaa, tuomitkaa, syytelkää ja pahoittakaa mielenne, jos siltä tuntuu, ja siinä herne nenässänne kysykää itseltänne: onko se kaiken sen arvoista? Ja pitäisikö kenties siivota oma tontti ennen puuttumista muiden asioihin?
Mahtava viikonloppu
Kun Damin-reissun jälkipyykki on, toivottavasti, hoidettu ja elämä normaaleilla raiteillaan, on aika palata kotimaan kamaralle ja miettiä ajankohtaisempia ajatuksia. Paljon olisi kirjoitettavaa, niin tänne kuin musiikinkin saralla. Ajan riittäminen onkin suurempi ongelma kuin mikään muu.
Takana on vielä äärimmäisen mukava, mutta raskas ja ilmeisen univelkainen viikonloppu, josta ehtii selvitä vain tämän sunnuntain ja sitten on taas itsenäisyyspäivänaaton hummailupäivä. Kulutettu viikonloppu meni paitsi konserteista nauttien, myös hyvien ystävien ja kavereiden kesken elosta nauttien. Omaakin pärstää joutui dokumentin ruudulta töllistelemään tuttujen naamojen ohella, mikä oli, jos ei nyt suurta hupia, niin ainakin jokapäiväisestä arjesta poikkeavaa.
Vielä pitäisi jaksaa iskeä Amsterdamin-matkakuvat linjoille ja kirjoituspuuhaakin tuntuu olevan loppumattomiin asti. Työhän ei tunnetusti lopu koskaan. Loppuun vielä tunnelmiin sopiva biisi.
Tiedättehän sen ihmistyypin? Totta kai tiedätte. Sen, joka ei ole koskaan vastuussa teoistaan. Sen, joka osoittaa aina sormella muita, oli syy(tös) mikä tahansa. Sen, joka aina rupeaa selittelemään, kun jokin tehdyksi odotettu asia ei tullut tehdyksi. Sen, joka ei koskaan myönnä olevansa väärässä. Sen, joka syyttää omasta ärsyyntymisestään muita.
Tänään valokeilassa: Vastuuttomat – The Irresponsibles.
Sinun elämäsi, sinun valintasi
Jos te ette moisia tiedä, niin minä tiedän teidänkin edestä. Osasyyllisenä taidan kuulua näihin paikoin itsekin.
Syyllisyyteni tuntuu kuitenkin pieneltä niihin ihmisiin verrattuna, joille tämä tapa tuntuu olevan enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Näillä, jotka eivät ota vastuuta sen enempää tunteistaan, reaktioistaan, teoistaan kuin sanoistaankaan, tuntuu olevan aina jokin ulkopuolinen selitys sille, miksi asiat menivät kuin menivät.
Vika ei ole koskaan itsessä, eivätkä nämä ihmiset ole koskaan väärässä. Tai jos ovatkin, he eivät sitä myönnä. Aina löytyy takaovi, josta paeta. Jolla selittää asia.
Jokaisen oma elämä on kuitenkin omien valintojen summa, kuinkas muutenkaan. Jokainen elää elämäänsä valitsemallaan tavalla ja siitä pitäisi myös kantaa vastuu sen myötä. Ehkä täydellisessä maailmassa, sillä todellisuudessa osa sysää vastuunsa muille. Tai ainakin yrittää sitä.
Sarjakuvien Conan Barbaari ei koskaan paennut vastuutaan.
Tunteet ja ajatukset
Kirjoitin toissa kesänä lukemastani artikkelista, jossa käsiteltiin muun muassa tunteiden hallinnasta osana ajatuksia. Sittemmin asiaa lisää pyöritelleenä olen vain vahvistunut tuosta käsityksestä. Tunteita ei ole ehkä helppo hallita, mutta vastuussa niistä silti on jokainen itse.
Erityisesti, kun ihminen suuttuu, hermostuu tai ärsyyntyy, on helppo havaita kuinka ihminen itse on vastuussa omista reaktioistaan. Hieman kärjistäen voisi sanoa, että ihminen päättää suuttua tai tulla ärsytetyksi. Ei tietenkään ole niin helppoa “olla zen” kuin mitä ehkä annan kirjoituksellani ymmärtää, mutta viime kädessä siitähän tässäkin on kyse. Ottaa vastuu tunteistaan ja sen myötä reaktioistaan.
Suuttuako, kun joku irvinaama tulee aukomaan suutaan vai ollako henkisesti ylemmällä tasolla ja ohittaa moinen provokaatio ja halpa tunteisiin vetoaminen? Siinäpä jokaiselle kotitehtävää kerrakseen.
Tohtori Manhattania eivät tunteet liiemmin häiritse.
Tunne vastuusi
Vastuuta tässä maailmassa kantaa aivan jokainen, tavalla tai toisella. Kyvyttömyys myöntää olevansa väärässä vaatii enemmän pokkaa kuin inttää vastaan. Jälkimmäisestä löytyy todistetta ja näkemystä ihan peruspsykologian puolellakin. Kunnia, häpeä ja muut inhimilliset jutut. Periksi ei anneta, vaikka henki lähtisi. Vaikka fiksumpaa se voisi ollakin.
Miksi sitten useammat ihmiset eivät sitä tee? Mikseivät he ota vastuuta? Vastaus on helppo: koska vastuusta on aina seuraamuksia. Vastuu ei ole helppoa, eikä se ole kivaa. Se ei myöskään aina palkitse kuten pitäisi.
Joskus palkkio on kuitenkin suoraan siinä itsessään: seurauksissa ja ajatuksessa itsessään. Sillä niin makaa kuin miten petaa. Sitä saa mitä tilaa. Tai kuten Kapteeni Willard totesi elokuvassa Ilmestyskirja. Nyt.:
Everyone gets everything he wants. I wanted a mission, and for my sins, they gave me one. Brought it up to me like room service. It was a real choice mission, and when it was over, I never wanted another.
Tässä kohtaa vastuuttomien kannatusryhmä sanoo, ettei todellakaan saa sitä mitä tilaa. Että elämä kuulemma heittää paskaa niskaan sitä tilaamattakin. Ja he sanovat tuon vain koska eivät ole valmiita ottamaan vastuuta teoistaan. Paskaa saa puhua, kunhan varautuu siihen, että sillä on seurauksensa. Tyhmyyksiäkin saa tehdä, kunhan varautuu niiden seuraamuksiin ja niin edelleen.
Kuvio on niin itsestäänkin selvä, ettei sen selittämiseen pitäisi käyttää rautalankaa senttiäkään. Tee rikos, jää kiinni, ja sinut tuomitaan. Haasta riitaa ja saat riidan. Käyttäydy kuin idiootti ja saat idiootin kohtelun.
Ja silti jotkin humanistihipit ihmettelevät maailman niin sanottua epäreiluutta.
Itkekööt. Viime kädessä jokainen on kuitenkin vastuussa itse itsestään, niin teoistaan, sanoistaan, omasta elämästään kuin tunteistaankin. Niin vastuulliset kuin niin sanotut vastuuttomatkin.
Päätän sanomani mainioon biisiin, josta heitän asiaan sopivan lainauksen peliin:
Oh, what’s that?
So how you say life sucks
Well, ninety-nine percent of it’s
What you make of it…
So if your life sucks, you suck
Kulunut kesä on ollut hyvin tapahtumarikas. Asioita on mennyt vauhdilla eteenpäin, jossain määrin ehkä liiankin kovalla. Välillä tuntuu siltä, etten pysy kärryillä omasta elämästäni itsekään. Normaalia pitkäkestoisempi loma ei ole tätä ainakaan helpottanut. Toisin voisi toki luulla.
Festarikärpänen
Minulle kesä on perinteisesti tarkoittanut festareita. Niin tänäkin vuonna, ja keskivertoisesti kolmen sellaisen verran. Juhannus Nummirockissa, heinäkuun puoliväli Hammer Open Airissa ja heti seuraavaksi perään Tuskan muodossa, joka saakin tänä vuonna toimia festarikauden päättäjänä. Jalometalli ja muut saivat luvan jäädä väliin. Vanha ei vissiin oikein jaksa. Tai paskat se siitä ole kiinni; riittävän hyviä bändejä ei vain ollut luvassa Ouluun, joten kuudensadan kilometrin matka saa jäädä luvan jäädä välistä. Ystävien näkemisestä huolimatta.
Mutta festarit ovat vain oma lusikkansa isommassa sopassa. Ja miten ihmeessä kesä ja loma ylipäätään voi tuntua kiireiseltä? Kun ei sitä kerran ole töissäkään paljoa tarvinnut olla? Se on helvetin hyvä kysymys, johon minulla ei ole helvetin hyvää vastausta.
Mitä, missä, milloin?
Ehkä eniten vauhti tuntuu siinä kuinka päivät ja viikot tuntuvat vilisevän vierestä kuin maisemat liikkuvan junan ikkunasta nähtynä ohi kiitävinä hetkinä. Tuntuu, että koko ajan tapahtuu ja paljon, mutta siitä ei jää käteen mitään konkreettista tai todellista. Ainoastaan epämääräinen vellova möykky tunteita, ajatuksia, muistoja.
Toisaalta ihmissuhderintama tuntuu juuri siltä kuin mitään ei varsinaisesti edes tapahtuisi ja samalla kuitenkin tunnen tietynlaisen muutoksen vireen ympärilläni. Aivan kun maa värähtelisi jalkojen alla, mutta et kykenisi näkemään tai tajuamaan mikä on kaiken järistyksen syynä tai aiheuttajana. Pysähtyessäni miettimään tunnen oloni jotenkin surrealistiseksi. Epätodelliseksi ja illuusiomaiseksi. Aivan kuin kyseessä olisi jonkinlainen halpa saippuaoopperasarja.
En aio mennä yksityiskohtiin, enkä raottaa yhtään enempää ikkunaa elämääni. Ei täällä mitään juuri toisaalta tapahdukaan, kunhan pohdin ääneen juuri tätä hetkeä ja kuluneita viikkoja.
Takaisin arkeen
Oikeastaan odotan jo loman loppumista ja töiden alkamista. Rutiinien palaamista ja kurinalaista elämää. Ei sillä, ettäkö olisin viettänyt koskaan näin kurinalaista lomaa, jossa herään joka aamu herätyskelloon, ja painun aamusta treenaamaan, suorittaen tietynlaisia päivärituaaleja sen jälkeen, ja niin edelleen. Ja toisaalta toivoisin loman jatkuvan vielä pitkään. Edes kesän loppuun.
Alan olla valmis niin petiin, töihin kuin Tuskaankin. Torstaista sunnuntaihin toisessa kaupungissa, toisenlaisissa tunnelmissa. Bändien, ystävien ja tuttavuuksien vietävänä. Dekadenssin kuiskutellessa korvaan ja sirkushuvien ollessa edessäni kuin todellisuuspakoisena valveunena. Näillä mennään, tämäkin viikonloppu.
Oli taas se aika vuodesta. Se aika, jolloin ryypätään, rällästetään, grillataan ja mölytään. Teltat pystyssä, kuulo ruvella ja ääni käheänä. Savulta tuoksuen ja paskalta haisten. Jos ei nyt kirjaimellisesti, niin hyvin lähellä tuota aistien sekamelskaa kuitenkin. Juhannus tuli taas kerran koettua ja tällä hetkellä, muutama päivä kestien jälkeen, on vieläkin se fiilis, että ehkä siinä se oli: viimeinen Nummirock tällä keholla.
Kamelin selkä sanoi räks ja poks. Kylmät yöt teltassa jatkuvan melun ja huonon musiikin soidessa taustalla eivät ole niitä parhaita hetkiä elämässä. Eivät ainakaan lomalla, jos tuollaista touhua vielä työnsä puolesta voisikin kestää. Siis jos ylipäätään tekisi moista työkseen. Mutta miksi vapaaehtoisesti? Taidan olla tullut vanhaksi, oikeasti.
Ja kaikilla oli niin mu-ka-vaa…
En sano, etteikö siellä ollut mukavaa. Ystävien kanssa ajan viettäminen, kavereiden ja mukavien puolittujen näkeminen sekä muu oheismeininki, onhan se toki aina mukavaa. Eikä siinä grillailussa ole mitään vikaa, täytyyhän ihmisen kuitenkin syödä ja siinä on jotain arjesta poikkeavaa – vaikken olekaan sitä tyyppiä, joka syö ruokaa maun vuoksi.
Parasta – hyvän seuran ohella – oli kuitenkin saunominen ja uiminen. Tai pitäisikö tässä kohtaa sitä kuvailla pikemminkin vedessä polskimiseksi, kun kolmikymppiset äijänretaleet örisevät ja mölisevät liian pienellä kumiveneellä lonkero- ja oluttölkit käsissään hädin tuskin lantioon asti ylettyvässä vedessä ja pitävät kummallisella tavalla hauskaa. Merirosvojen silmälaputkin olivat korvautuneet varsin komeilla hiilimaalauksilla. Pitäähän sitä ulkonäköön panostaa. Edes kesäisin.
Saunominen serkkupoikain leirin puolijoukkueteltassa, parhaimmillaan liki parinkymmenen ihmisen voimin, oli sekin melkoista festarihupailua. Paitsi että löylyt sinänsä olivat odotettua paremmat, oli tunnelma katossa ja äärimmäisen kesäinen. Siinä sitä aletaan olla suomalaisen kesänvieton ytimessä, kun ukot ja akat keskenään istuvat enemmän tai vähemmän ilkosillaan, hikoillen ja juomia ryystäen, ja yksinkertaisesti ajastaan nauttien.
Eihän noita bändejä tullut niin katsottua, mikä osittain selittyy festareiden keskivertoa köyhemmällä kattauksella, mutta kertoen karua kieltään myös siitä, että se muu toiminta oli vain lopulta mukavampaa ja kiinnostavampaa.
Väsähtänyt viinapiru
Mutta hörhöilyä ja bändien vähäistä katselmusta ei voi edes pistää varsinaisesti itse viinapirun harteille. En muista koska olisin näin vähän ottanut alkoholia mukaan ylipäätään, saati ollut juhannuksen noin miedossa humaltumistilassa. Kännistä ei voi edes puhua, jos nyt edes hädin tuskin yhtenä iltana pienoisesta nousuhumalasta.
Siinäpä sitä paradoksia, kun ilman känniä ei kylmässä nukkumisesta meinaa tulla mitään, mutta vastaavasti känninukkuminen on vähän mitä on. Siis helvetin huonoa unta. Toisaalta näin ei väsyttänyt niinkään itse festarointi ja univelatkin jäivät lunastamatta, mutta muiden ördäyksen sietokyky on sitäkin alhaisempi. Sitä kun ei vain oikein meinaa jaksaa jos ei itse ota.
Jääkö takki kääntämättä
Kun plussat ja miinukset nakuttaa samaan pakettiin, saadaan telttafestarointiin kyllästynyt Serpent. Itse festareita sitä vielä jaksaa, kunhan yöksi kropan saa jonnekin muualle kuin makuupussin sisuksiin. Sen sijaan yleinen ördäys, urpoilu ja gonzoilu on vähän siinä ja siinä, ainakin ilman runsasta päihdeantia. Kun taas itse ryypiskelymeno kiinnostaa nykyään niin jäätävän vähän, on Nummirockin kaltaista festaritouhua vaikea perustella itselleen.
Olen toki varautunut siihen, että jonain päivänä jonkin astetta hienompi syy saa minut kääntämään takkini ja palaan vielä monien muistojen mestoille, mutta juuri nyt on se fiilis, että haluan vain kiittää ystäviä, kavereita sekä tietysti itse festaria vuosista 1996-2011, vaikka festarittomia välivuosia jokunen mukaan mahtuukin. Festarointi on kivaa, mutta mukavuudenhaluni ja seurasiemailuni eivät vain tunnu istuvan telttafestarien kanssa yhteen.
Jälleen on yksi vuosi pulkassa, joskin vielä tätä kirjoittaessa on muutama tunti tätä vuotta jäljellä. Tällä kertaa olen ajoissa kuluneen katsastelussa ja hoidan homman alta pois heti kärkeen.
Mitä jäi käteen?
Mennyt vuosi oli pääosin varsin hyvä, oikeastaan erinomainen. Olin sydänjuuria myöten rakastunut suurimman osan ajasta, seurustelin onnellisesti ja romantiikka kukoisti. Jos ei muuten, niin ainakin sujuvan yksipuolisesti. Tuota iloa vuoden 2010 puolella kesti noin kymmenisen kuukautta, ja vaikka muutamia kyyneliä ohessa vuodatettiin, voi jo pelkän matematiikan valossa katsoa, että hommassa päästiin voiton puolelle.
Työasiat tulivat hoidettua, ja ilmeisesti pääosin vielä hyvin, kuten loppuvuodessa ilmoitettu ylennys & palkankorotus antoivat ymmärtää. Ensi vuosi näyttää taloudellisesti siis entistä paremmalta, joten sillä saralla asiat ovat hyvällä mallilla.
Treeni kulki, jotain tuloksiakin ilmeisesti tuli ja painoakin on kertynyt hyvässä mielessä viime vuoteen nähden. Vaikka aivan yhtä nousujohteista ei ole kehitys tänä vuonna ollut, kuin viime vuonna, ei tälläkään saralla ole syytä valitukseen. Uusia jippoja jäi taskuun myös brassijutsun puolelta, joka opetti Kärmekselle painin, lukotuksen ja kuristuksen saloja. Hienoja taitoja, vaikken kisaurheilusta vieläkään omakohtaisesti välitä.
Musiikin puolella 2010 ei vetänyt aivan vertoja vuodelle 2009. Tämä johtuu osittain paitsi siitä, että viime vuosi oli järjettömän kova, myös siitä, että 2010 näitä mestariteoksia tuli yllättävän vähän. Muutama todella kova levy kuitenkin, joten valittaa ei kehtaa siitäkään. Ja tulihan sitä nähtyä mukavia festareita ja muita keikkoja, joten siinäkin mielessä musavuosi oli ihan onnistunut.
Matkustelut jäivät kotimaata lukuun ottamatta vain Amsterdamiin, mutta se reissu sitten oli sitäkin parempi – kuten matkakirjoituksiani lukeneet tietävät. Sinne kelpaisi lähteä toistekin nauttimaan maan ja kaupungin antimista.
Kirjoitettua tuli suhteellisen paljon, niin musiikin kuin blogin osalta. Varsinaiset kirjoitusprojektit onnistuin miltei täysin hyydyttämään, ihan jo ajankäytön vuoksi, mutta katsotaan jos nykyinen elämäntilanteeni olisi sille suopeampi. Mitään tyhjiä lupauksia en lähde kuitenkaan antamaan.
Hyviä pelejä ja elokuvia tuli myös tukkukaupalla, tai ainakin enemmän kuin allekirjoittanut ehti kokemaan. Loppuvuodesta ulostunut Cataclysm oli NFL-penkkiurheiluharrastustani katsoen huono ajankohdan puolesta, mutta sitäkin parempi kariutuneen parisuhteen kannalta katsoen. Milläpä sitä itseään piristämään jos ei eskapismilla, sano.
Kaikkiaan vuosi 2010 oli varsin hyvä. Sanoisin, jopa erinomainen, jos ei tuota loppuvuoden kriisiä olisi tarvinnut mahduttaa kuluneen vuoden puolelle.
Mitä edessä?
Uusi, isompi asunto, uudet työkuviot ja parempi palkka. Siinä ne selkeimmät suunnitelmat ja tiedossa olevat kuviot ensi vuodelle. Lisää treenaamista ja samalla haistelen minulle uusien kamppailu- ja itsepuolustuslajien tarjontaa kotikaupungissani Turussa. Vielä olisi pari viikkoa aikaa miettiä löydänkö itseni Defendon peruskurssilta vai harkitsenko muita vaihtoehtoja.
Salitreenit ja muut puuhastelut saavat jatkua entiseen tapaansa, ja Super Bowlin myötä saan lopettaa minua jo kyllästyttävän massakauteni. Kymmenen kiloa on plussaa tullut kesästä ja se tuntuu ympärille makkarankuoren tavoin puristuneissa vaatteissa. Monet tuttuni eivät meinaa edes uskoa painoani pelkän ulkonäköni perusteella. Otan sen kohteliaisuutena.
Mitä tulee kaikkiin muihin menoihin, aika näyttää. Naisrintamalla olisi kiva saada vipinää, mutta jotenkin kaikki yrittäminen tuntuu niin turhauttavalta. Joko tässä törmää vääriin ihmisiin, tai sitten suorastaan vääränlaisiin ylipäätään.
Ei sillä, yksinkin on hyvä olla, mutta jotain jää silti puuttumaan. Mitäpä sitä kieltämään. Ei tässä enää olla alta parikymppinen pojankloppi, jonka mielestä ajatus yksinäisenä cowboyna ratsastamassa kohti auringonlaskua ei ollut lainkaan hassumpi ajatus. Olihan se nuorena niin, enää ei niinkään.
Vaan ei stressiä: elonvirta vie eteenpäin kuin Styx-joki konsanaan. Näillä sanoilla parempaa uutta vuotta itse kullekin vuonna 2011.
Siitä onkin vierähtänyt jo tovi aikaa, kun olen viimeksi naputellut blogia junassa istuessani. Syykin on selvä, sillä en ole juuri matkustellut. Ylipäätään edesmenneen kaukosuhteeni myötä on reissaaminen jäänyt vähemmälle, varsin selkeistä syistä. Olen enemmänkin nauttinut kotikaupunkini rauhasta ja elämäni vaatimattomista rutiineista. Töitä, treenejä, pelaamista ja niin edelleen. Vaan tämän kaiken te, lukijani, jo toki tiedättekin.
Jokainen on oman onnensa seppä
Väliotsikossa mainitun suomalaisen vanhan kansan sanonnan tuntee varmasti hyvin moni suomalainen. Sen viisaus on ajatonta, joskin ehkä nykyajan valossa monelle turhankin itsestään selvä. Tunnen kuitenkin ihmisiä, joilla on vaikeuksia ymmärtää omaa osaa vastuustaan omaa elämäänsä kohtaan. Ihmisiä, jotka eivät selvästikään tunnu tajuavan olevansa niitä seppiä, aivan jokainen. Muistutus lienee paikoillaan.
Minä olen ollut pääasiassa tässä elämässä onnellinen, ja yleisesti ottaen vähintäänkin tyytyväinen omaan elämääni. Olenkin viisastellut monesti – edellisen sanonnan perään – olevani vain keskivertoa parempi takomaan. Tiedän hyvin mitä haluan ja vielä paremmin sen, mitä en elämääni halua ja mitkä palikat eivät tähän palapeliin kuulu. Tekeekö se minusta paremman ihmisen? Tuskin. Tekeekö se elämästäni vähemmän stressaavan? Aivan varmasti. Ennen kaikkea, minun on helpompi hengittää, olla huoleton, nauttia siitä mitä teen, valita omat ehtoni ja kamppailuni.
Mutta nyt tunnen jotain sellaista, mitä en ole kokenut – muistaakseni – noin kolmeen, neljään vuoteen. Olen saavuttanut jonkinlaisen apaattisen tilan. Minua ei yksinkertaisesti tunnu innostavan juuri mikään.
Anno 2007
Ennen kuin joku ehtii kysymään: ei, en ole masentunut. En ole kadottanut elämänhaluani tai kykyäni nauttia mihinkään. En vain tunnu innostuvan kuin hyvin harvoista asioista. Juuri nyt tuntuu siltä kuin elämässäni asiat olisivat kokeneet jonkinlaisen inflaation. Eräänlaisen henkisen arvonalennuksen. Kuin mahtavista asioista olisi tullut vain mukavia juttuja, kivoista asioista ihan kivoja, ja niin edelleen.
Tätä naputellessani olen menossa matkalle Helsinkiin, katsomaan Therionin keikkaa. Samalla reissulla olen menossa ottamaan seuraavana päivänä tatuointia. Keikka tuntuu jo etukäteen väljähtyneen vain osittain kiinnostavalle tasolle. Tatuoinnistani olen hieman enemmän innoissani, mutta sekin tuntuu osittain vain sovitulta jutulta, joka nyt tulisi tehdä alta pois, kun sitä on vatvottu ja suunniteltu. Samalla näen paria hyvää kaveria, ja sentään tuntuu joltain, vaikka onkin tavallaan vain sivujuonne tavoitehakuisessa matkassani.
Olen toisaalta innoissani tulevasta World of Warcraft -lisäosasta, Cataclysmistä. En keksi äkkiseltään mitään ironisempaa kuin olla innostunut jostain pelistä, kun muu elämä tuntuu kuihtuneen harmaiden sävyiksi värittömäksi käyneessä maailmassa. Totta kai minua kiinnostaa edelleen treenaaminen, sekä muutamat elämässäni merkittävät ihmiset, niin uudet kuin vanhatkin tuttavuudet, mutta noin muuten kaikki tuntuu vähän mitäänsanomattomalta. “Tää juttu on nyt vaan niin nähty ja koettu.” On vaikeaa koittaa olla hauska, kun edes itseä ei huvita ja naurata.
Matka stoalaisuuteen
Päädyin raapaisemaan stoalaisuuden pintaa etsiessäni taustaa sanalle apatia. Koska olen tätä kirjoittaessani netittömässä yhteydessä, jääköön Wikipediat sun muut tarkistamatta, mutta apatian ja intohimottomuuden muistan liittyvän stoalaisuuteen varsin keskeisesti. Ehkä hieman huvittaa tässä itsetutkiskelun tilassa huomata, kuinka ole viime päivät tehnyt matkaa epikurolaisesta hedonismista kohti stoalaista apatiaa. Olenko tavoittamassa klassisen ajatussuunnan ylevää tavoitetta suorastaan tahattomasti, vaikka veri vetää toiseen suuntaan? Ajatus tuntuu luonnottomalta.
Lopulta päädyn miettimään vaikuttaako aiemmin mainitsemani edesmennyt parisuhde omaan mielentilaani vielä vai onko tässä kyse jostain muusta. Miksi kaikki tuntuu juuri nyt niin merkityksettömältä ja ohikiitävän hengettömältä? Eihän tässä kosmisella tasolla katsottuna nyt mitään merkitystä olekaan, mutta entäpä sitten ruohonjuuritasolla. Voisiko sitä nyt vain olla ja koittaa nauttia, kun siihen kerran keinot ovat?
Lopuksi päässäni soivat Nelly Furtadon kappaleen sanat, vaikken mitään popista muuten ymmärräkään. Oliko se sitten tässä?
“Flames to dust, lovers to friends. Why do all good things come to an end?“
On ehkä hieman ennenaikaista kirjoittaa Tuska-viikonlopusta mitään fiilistelyä, sillä vielä on viimeinen päivä eli sunnuntai edessä. Tätä kirjoittaessani siis sitä jo eletään ja ensimmäiset bänditkin aloittelevat jo puolen tunnin kuluessa, mutta koska en ole niitä menossa katsomaan, vuodatan hieman virtuaalista aivonestettäni tälle niin ikään virtuaaliselle seinälle, joka myös blogina tunnetaan.
Tämän vuoden Tuska ei ole bänditarjonnaltaan ollut mitenkään henkilökohtaisesti erityinen, mutta kattaus on ollut tasaisen mukavaa perusmatskua. Parasta antia on kuitenkin ollut se perinteinen eli kavereiden ja ystävien näkeminen, tyttökaverin kanssa hengailu ja siinä sivussa muutaman juoman kitusiin imeskely. Ei kännäämistä siis, vaan rentoa fiilistelymaistelua veden litkimisen ohessa. Aurinko on paistanut tasaisesti, ja niin lämpimästi, että paitakin on saanut roikkua vyöllä päällä olemisen sijaan.
Tuskan myötä loman ensimmäinen jakso on lopuillaan, työn ja arjen odottaessa maanantaina kuin varjo kulman takana. En ole kuitenkaan millään lailla “rikki” loman väliaikaisesta loppumisesta tai töihin joutumisesta, vaan päin vastoin, koen jollain tavalla paluun arkeen mielekkäänä ruotuun palaamisena. Sen myötä treenaus, levyarviohommat ja monet muutkin asiat saavat paremman kuosin kuin mitä festarireissut a la Nummirock ja Tuska omalta osaltaan mahdollistavat. Ei siis syytä valittamiseen.
Elämä on mukavaa ja asiat ovat hyvin, näin ainakin siis tällä hetkellä, ja vaikka jossain kaukaisuudessa leijuu varjopilviä, on niistä juuri nyt turha murehtia. Uskon, että angstin purppuranpunaiset pisarat ehtivät vielä tahria maan myöhemmin, kun sen aika tulee. Faktahan on, ettei onnellisuus ole ikinä ikuista, ja toisaalta, ilman vastoinkäymisiä elämä olisi kuin rasvatyyni meri zombiemaisessa stagnaatiossa.
Mutta nyt nauttikaamme hyvistä hetkistä ja kesän lämpimistä keleistä. Oikeasti uusia että myös “uusia vanhoja” kavereita on löytynyt myös Facebook-kaverilistoille, ja mikäs sen parempaa. Yhteydenpito paranee ja verkot rakentuvat tai ainakin vahvistuvat entisestään. Näillä hehkutuksilla alan hiljalleen suunnata kohti Kaisanimeä, juurikin edellä mainittuja kavereita näkemään ja muutamasta bändistä nauttimaan.
Viikonloppu meni ja tuli. Käteen jäi pikainen visiitti FME-tapahtumassa, paljon mukavaa rentoutumista hyvässä seurassa, sekä Rammstein-keikka maanantaina Hartwall Areenalla.
Koska jälkimmäisestä ehdin jo keikka-arvionkin tehdä, linkitänpä sen nyt tännekin luettavaksi ja samalla varsinaiseksi sisällöksi tälle postaukselle. Takaisin pohdintojen pariin myöhemmin tällä viikolla.
Sarjakuvien Conan Barbaari ei koskaan paennut vastuutaan.