Jos totta puhutaan, olin ensin aikeissa kirjoittaa matkailusta, sen aiheuttamasta todellisuuspaosta ja kotiutumisesta, ikään kuin sopivana laskuna takaisin arkeen aiemmista matkablogirustauksistani. Sitten törmäsin kiinnostavaan blogitekstiin viikolla ja ajattelin sujuvasti vaihtaa aihetta. Nyt minusta on kuitenkin tuntunut siltä, että aiheita on liikaa, enkä yhtään tiedä mistä aloittaisin, ja toisaalta taas ei kiinnostaisi kirjoittaa mistään, sillä koin hienoisen kirjoitusähkyn ja tekemistä olisi muutenkin tarpeeksi. Lopulta kuitenkin päädyin väsyneenä kirjoittamaan näistä molemmista ja samalla vähän muustakin.
Matkustan, siis elän
Matkustaminen on suoranaista parhautta. Sitä ei varmaan tarvitse kertoa kellekään sitä vähääkään enemmän kokeneelle tai sitä harrastavalle, mutta tottahan toki tiedän niitäkin ihmisiä, joilla ei siitä ole juuri minkäänlaista kokemusta, ainakaan Suomen rajojen ulkopuolella. Paitsi että matkustus vie ajatukset arjesta yleensä tehokkaasti muualle, sitä tehdessä saa kokea asioita, joita ei kotimaassa saa tai tule tehtyä. Jo pelkästään erilaiset ruoat, juomat ja paikat ovat jo hyvä ponnahduslauta arjesta pakenemiselle – muista mukavista seikoista sitten puhumattakaan.
Koin juuri Belgian-reissullani tuollaisia hetkiä. En miettinyt töitä, en liioin muuta arkea. Kaipasin toki treenaamistani, mutten juurikaan muuta arjessani. En kaivannut omaa sänkyäni tai kotini yksityisyyttä. En kaivannut edes musiikkia, jota kuitenkin kuuntelen käytännössä joka päivä tuntikaupalla. Ehkä hieman pelaamista, ja ehkä ajatukseni eksyivät tiettyihin ihmisiin, joita en reissulla voinut nähdä. Mutta käytännössä viihdyin reissulla enemmän kuin hyvin. Se kun tuntuu aina olevan todellinen irtiotto arjesta ja vain hyvässä mielessä.
Matkustamisen ainoa selkeä huono puoli on sen hinta. Halpaahan matkustaminen ei juuri koskaan ole, mutta sitähän varten töissä käydään, jotta voidaan elää sitä elämää muutoinkin kuin neljän seinän sisällä istuen.
Yksin oleskelua
Tuon reissun vastapainoksi koin tarpeelliseksi tehdä jotain muuta kuin mitä olen viime viikot tehnyt. Olla yksin ja viettää aikaa kotona. Joku voisi kysyä miksi ihmeessä tai todeta, etteikö sitä ehdi arkenakin tekemään tarpeeksi – sinkkumies poikamiesasunnossaan kun kerran elää. Kunpa ehtisikin.
Arjet kuluvat töiden ja treenaamisen täyttäminä. Tuntuu, etten ehdi tai jaksa edes katsoa leffoja, saati pelata. Tuntuu, etten ehdi koskaan rauhoittua kotonani, paitsi kun nukun. Viikonloput ovat olleet täynnä menoja ja ihmisiä. Milloin missäkin kaupungissa, milloin missäkin baarissa ja missä lie seurassa. Ei sillä, ettenkö pitäisi hyvästä seurasta ja mukavista viikonlopuista, olipa kyse sitten reissussa olemisesta tai juottoloissa istumisesta, mutta sitä toisinaan kaipaa myös omaa aikaa. Aikaa, jonka omistaa vain ja ainoastaan itselleen. Henkilökohtaista laatuaikaa.
Tavallaan tuokin aika kuluu sen todellisuuspaon kanssa. Olen tänäänkin lähinnä katsonut televisiota tv-sarjojen muodossa, yhden elokuvan, pelannut Xboxilla, käynyt kaksissa eri treeneissä ja välillä istunut koneella, musiikkia tietysti kuunnellen. Olen ehtinyt tehdä niitä kaikkia asioita, joita en tunne ehtiväni tekemään tarpeeksi paljon arkena, tai edes viikonloppuina. Olemaan yksin ja nauttimaan elämän pienistä asioista. Asioista, jotka ehkä muille ovat itsestäänselvyyksiä.
Ehkä minulla vain on liian mukava yksikseni.
Haters gonna hate
Koska olen väsynyt ja suuntaan tekstini valmistumisen myötä nukkumaan, ulkoistan sisällöllisen laadun tavoistani poiketen toiseen kirjoitukseen. Valittu teksti kun osui ja upposi niin itseni osalta, myös jotakuinkin kaikkien tuntemieni ihmisten saralla. Ilmiön olen huomannut myös omassa blogissani tätä nykyä. Vihaajat vihaavat ja kiukuttelijat kiukuttelevat. Perttu Häkkisen Ärsytyksen hippasleikki, olkaapa hyvä.
Jälleen on yksi vuosi pulkassa, joskin vielä tätä kirjoittaessa on muutama tunti tätä vuotta jäljellä. Tällä kertaa olen ajoissa kuluneen katsastelussa ja hoidan homman alta pois heti kärkeen.
Mitä jäi käteen?
Mennyt vuosi oli pääosin varsin hyvä, oikeastaan erinomainen. Olin sydänjuuria myöten rakastunut suurimman osan ajasta, seurustelin onnellisesti ja romantiikka kukoisti. Jos ei muuten, niin ainakin sujuvan yksipuolisesti. Tuota iloa vuoden 2010 puolella kesti noin kymmenisen kuukautta, ja vaikka muutamia kyyneliä ohessa vuodatettiin, voi jo pelkän matematiikan valossa katsoa, että hommassa päästiin voiton puolelle.
Työasiat tulivat hoidettua, ja ilmeisesti pääosin vielä hyvin, kuten loppuvuodessa ilmoitettu ylennys & palkankorotus antoivat ymmärtää. Ensi vuosi näyttää taloudellisesti siis entistä paremmalta, joten sillä saralla asiat ovat hyvällä mallilla.
Treeni kulki, jotain tuloksiakin ilmeisesti tuli ja painoakin on kertynyt hyvässä mielessä viime vuoteen nähden. Vaikka aivan yhtä nousujohteista ei ole kehitys tänä vuonna ollut, kuin viime vuonna, ei tälläkään saralla ole syytä valitukseen. Uusia jippoja jäi taskuun myös brassijutsun puolelta, joka opetti Kärmekselle painin, lukotuksen ja kuristuksen saloja. Hienoja taitoja, vaikken kisaurheilusta vieläkään omakohtaisesti välitä.
Musiikin puolella 2010 ei vetänyt aivan vertoja vuodelle 2009. Tämä johtuu osittain paitsi siitä, että viime vuosi oli järjettömän kova, myös siitä, että 2010 näitä mestariteoksia tuli yllättävän vähän. Muutama todella kova levy kuitenkin, joten valittaa ei kehtaa siitäkään. Ja tulihan sitä nähtyä mukavia festareita ja muita keikkoja, joten siinäkin mielessä musavuosi oli ihan onnistunut.
Matkustelut jäivät kotimaata lukuun ottamatta vain Amsterdamiin, mutta se reissu sitten oli sitäkin parempi – kuten matkakirjoituksiani lukeneet tietävät. Sinne kelpaisi lähteä toistekin nauttimaan maan ja kaupungin antimista.
Kirjoitettua tuli suhteellisen paljon, niin musiikin kuin blogin osalta. Varsinaiset kirjoitusprojektit onnistuin miltei täysin hyydyttämään, ihan jo ajankäytön vuoksi, mutta katsotaan jos nykyinen elämäntilanteeni olisi sille suopeampi. Mitään tyhjiä lupauksia en lähde kuitenkaan antamaan.
Hyviä pelejä ja elokuvia tuli myös tukkukaupalla, tai ainakin enemmän kuin allekirjoittanut ehti kokemaan. Loppuvuodesta ulostunut Cataclysm oli NFL-penkkiurheiluharrastustani katsoen huono ajankohdan puolesta, mutta sitäkin parempi kariutuneen parisuhteen kannalta katsoen. Milläpä sitä itseään piristämään jos ei eskapismilla, sano.
Kaikkiaan vuosi 2010 oli varsin hyvä. Sanoisin, jopa erinomainen, jos ei tuota loppuvuoden kriisiä olisi tarvinnut mahduttaa kuluneen vuoden puolelle.
Mitä edessä?
Uusi, isompi asunto, uudet työkuviot ja parempi palkka. Siinä ne selkeimmät suunnitelmat ja tiedossa olevat kuviot ensi vuodelle. Lisää treenaamista ja samalla haistelen minulle uusien kamppailu- ja itsepuolustuslajien tarjontaa kotikaupungissani Turussa. Vielä olisi pari viikkoa aikaa miettiä löydänkö itseni Defendon peruskurssilta vai harkitsenko muita vaihtoehtoja.
Salitreenit ja muut puuhastelut saavat jatkua entiseen tapaansa, ja Super Bowlin myötä saan lopettaa minua jo kyllästyttävän massakauteni. Kymmenen kiloa on plussaa tullut kesästä ja se tuntuu ympärille makkarankuoren tavoin puristuneissa vaatteissa. Monet tuttuni eivät meinaa edes uskoa painoani pelkän ulkonäköni perusteella. Otan sen kohteliaisuutena.
Mitä tulee kaikkiin muihin menoihin, aika näyttää. Naisrintamalla olisi kiva saada vipinää, mutta jotenkin kaikki yrittäminen tuntuu niin turhauttavalta. Joko tässä törmää vääriin ihmisiin, tai sitten suorastaan vääränlaisiin ylipäätään.
Ei sillä, yksinkin on hyvä olla, mutta jotain jää silti puuttumaan. Mitäpä sitä kieltämään. Ei tässä enää olla alta parikymppinen pojankloppi, jonka mielestä ajatus yksinäisenä cowboyna ratsastamassa kohti auringonlaskua ei ollut lainkaan hassumpi ajatus. Olihan se nuorena niin, enää ei niinkään.
Vaan ei stressiä: elonvirta vie eteenpäin kuin Styx-joki konsanaan. Näillä sanoilla parempaa uutta vuotta itse kullekin vuonna 2011.
Reilut viikko sitten avauduin muun muassa siitä kuinka huikeita määriä on viime aikoina tullut levyjä ja kuinka työllistävä harrastus levyjen arvostelupuuha on. Vaikka pino ei varsinaisesti ole näyttänyt pienenemisen merkkejä, olen tuuminut, että tasaisen reippaalla tahdillani saisin jonkinlaista tulosta aikaiseksi.
Kuten jouduin kuitenkin huomaamaan, edes reipas tahtini ei auta sitä vastaan, että levy-yhtiöt suoltavat toinen toistaan tärkeämpiä tai turhempia levyjä tasaista, mutta miltei kiihtyvältä tuntuvaa vauhtia. Vaikka viikonlopun aikana taisin saadakin kolmisen julkaisua arvosteltua, toi posti pelkästään loppuviikosta kolmisen pakettia levyjä ja saman verran maanantaina. Tosiasiassa aivan kaikkia ei minunkaan tarvitse tietysti arvostella ja osan voi silti delegoida eteenpäin, mutta silti määrä tuntuu huikealta.
Tapanani on useimmiten merkata pakettien kanteen päivämäärä, jolloin olen vastaanottanut paketin. Tämä siksi, että se on helppo tapa seurata koska olen oikeastaan levypaketin saanut ja näin ollen se on helppo tapa edes jollain tavalla seurata sitä, millainen viive levyn saapumisen ja sen arvostelemisen välillä on. Poikkeuksen tähän tekevät levyt, joiden julkaisuajankohta on vasta viikkojen, ehkä vasta kuukausien päästä: ne voi surutta siirtää myöhempään, sillä ne arvostelut eivät kuitenkaan olisi luettavissa kuin vasta lähempänä julkaisuajankohtaa.
Mielestäni kovasta tahdistani huolimatta levykasa tuntuu kasvavan, tai vähintäänkin pysyvän ennallaan. Mikä lie on keväässä, mutta uusia kiekkoja pukkaa lisää kovaa tahtia, koko ajan. Yksi syy promojen lisääntymiseen on tietysti se, että jollain tasolla sekä allekirjoittanut itse, että Imperiumi mediana on saanut lisää nimeä myös ulkomailla. Tämän ovat levyjulkaisijat(kin) noteeranneet ja näin ollen myös arvosteluun tulee enemmän levyjä, kun uudet julkaisijat, jakelijat ja bändit löytävät osoitteeni ja lähettävät tuotoksiaan kritiikin hampaisiin.
En ole päiväkausiin kuunnellut varsinaisia omia levyjäni, sillä olen ottanut taakan purkaakseni tosissani. Toki aina mahtuu päiviä, jolloin levyjen kuuntelu jää käytännössä minimiin, etenkin silloin, kun vietän aikaani jossain muualla kuin kotona. Joskus tosin jopa treenatessani kuuntelen arvostelulevyjä mp3-soittimeni kautta, mutta tämä käytäntö on poikkeuksellinen ja koskee käytännössä vain hyviä levyjä. Useampi kuuntelukerta on kuitenkin vain plussaa arvostelutyössä, vaikka vähempikin monessa kohtaa riittäisi. Sitä paitsi, eihän musiikkiin voi kuntoillessa niin hyvin keskittyä kuin kuulokkeet päässä töissä istuen tai kotona stereoiden kautta kuunnellen. Yksittäiset asiat kuitenkin saattavat jäädä mieleen erittäin hyvin.
Kun vielä parisen päivää sitten teki mieli parahtaa, että levymäärä paitsi kasvaa, niin myös suhteellisen alhainen taso vaivaa ja hyviä levyjä saa oikeasti kaivaa esiin kissojen ja koirien kanssa. Sitten päätoimittajalta tuli mailia ja linkki erään julkaisijan ipool-palveluun: siellä odotti minua varten Deströyer 666:n uusin levy “Defiance” mp3-muodossa. Bändi, jonka voin jollain tasolla laskea kuuluvaksi osaksi suosikkejani. Odottaisinko oikeasti kiltisti pari kuukautta, kunnes levy ilmestyisi vasta juhannuksen tietämillä vai lataisinko mp3-arvosteluversion ja saisin kuunnella levyä nyt, heti ja paljon? Lienee vastauksena selvä, että valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Eikä tarvinnut pettyä, muutaman kuuntelukerran perusteella kyseessä on jälleen kerran erinomainen tekele.
Juuri yllä kuvaillun kaltaiset tapaukset tekevät arvostelusta palkitsevaa puuhaa. Ne muutamat todelliset helmet, jotka saa kuultavakseen kenties reilusti etuajassa tai joskus jää käteen se oikea myyntiversio levystä, jonka kuitenkin olisi ostanut arvostelutoimenpiteen jälkeen. Se, jos jokin, tekee tästä hommasta hienoa.
Palaan arvostelulevyjen pariin, sillä jonoa on tälläkin hetkellä noin 2-3 viikon verran.
Kaikesta päätellen musiikkiteollisuus ja -kulttuuri voi hyvin, riippumatta siitä mitä ääniteteollisuus itkuu ja vinkuu piratismista, laittomista levylatauksista ja ties mistä. Uusia artisteja nousee paitsi ihan niin sanotusti perinteisin keinoin soittamisen ja luomisen halusta, myös keinotekoisesti reality-ohjelmien kautta, josta selkein esimerkki lienee kaikkien tuntema Idols.
Levymarkkinat tuntuvat voivan hyvin niin valtavirta- kuin marginaalipuolellakin. Olipa genrekunta mikä tahansa, se tuntuu voivan hyvin. Menestyneemmät tyylisuunnat tuottavat ulos uusia levytyksiä, artisteja ja keikkoja nopeammin kuin keskivertokansalainen kykenee ymmärtämään, eikä edes valtavirtaa kykene seuraamaan vain perinteisesti radiota kuuntelemalla. Kultturellin kun täytyy kyetä myös seuraamaan alan muita medioita, kuten lehtiä, televisiota, internetiä ja käymään toki myös keikoilla. Eikä tämä tietysti tavan jampalta edes onnistu, sillä jo pelkkä internet on tiedonjanoon ehtymätön kuilu ja kultakaivos bändien ja lafkojen nettisivujen myötä, myspacesta ja musiikkikaupoista nyt puhumattakaan – ja kaiken päälle hieman uudempana ilmiönä laajentuvat nettiradiot.
Siinä missä valtavirtamusiikki pysyy pinnalla valtavan mainostuksen ja näkyvyyden voimalla, underground- ja marginaalimusiikin piireissä eletään määrätietoisuudella ja viidakkorummun voimalla. Viimeksi mainittu onkin vain vahvistanut asemaansa internetin myötä ja näin sen merkitys on vain kasvanut entisestään; ajasta, jolloin tiedotus hoitui pääasiassa kasetteja vaihtelemalla, flyereita lähettelemällä ja pienlehtien sivuilla mainostamalla, tai vaikkapa perinteisesti kirjeitse kertomalla.
Oikeastaan marginaalimusiikin tila on jakautunut kahtia ja varsinaisten hardcore-harrastajien ylläpitämän underground-kulttuurin sekä jo edellä mainitun valtavirran välille on syntynyt ikään kuin tila, joka ei kuulu selvästi kummallekaan. Tätä aluetta voisi sanoa ei-kenenkään-maaksi – alueeksi, jossa vilisee yhtä jos toista isompaa ja pienempää tekijää, mutta jotka syystä tai toisesta eivät ole lyöneet läpi ollakseen isoja mainstream-nimiä tai jotka vastaavasti ovat ehkä jättäneet jälkeensä ug-kuviot, tai kenties eivät ole koskaan niihin kuuluneetkaan.
Tämä kaikki näkyy arvosteiljan kannalta katsoen massiivisissa arvostelulevyjen ja -demojen määrissä, joita sataa postilaatikosta kohtuullisen isoin määrin. Viimeisen parin viikon aikana olen saanut arviolta parikymmentä levyä ja demoa, ja vaikka pyrin saamaan yhdestä kolmeen arvostelua päivässä tehtyä (riippuen kuuntelumahdollisuuksista, joihin puolestaan liittyy ajankäyttö muiden touhujen parissa), kasa ei tunnu juuri pienenevän. Sitten joulun levykasassani on ollut noin kahden-neljän viikon jono – ja tämä kaikki siitä huolimatta, että arvostelen pääasiassa vain death metalin ja black metalin alueeseen kuuluvia levyjä ja demoja, sekä kaiken maailman välimalleja. Ja vieläpä pääasiallisesti vain yhdelle medialle.
Mikä huvittavinta, tuo arvostelukasa ei sisällä näitä underground-julkaisuja kuin hyvin satunnaisesti. Pienimpien lafkojen ei tarvitse osallistua julkaisujen promoamiseen, eivätkä edes välttämättä halua tai voi sitä tehdä, sillä painosmäärät ovat pieniä ja ahkerat harrastajapiirit pitävät huolen levyjen haluttavuudesta suhteessa saatavuuteen. Kun käytännössä death ja black metal jo sellaisinaan sulkevat – muutamaa poikkeusta lukuun laskematta – tuon valtavirtamusiikin pois kentästä, on helppoa havaita kuinka iso tuo ns. no man’s land lopulta on. Levyjä tulee viikottain jatkuvasti, useilta eri lafkoilta, useasta eri maasta ja monesti jopa suoraan bändeiltä.
Tähän päälle voisi laskea vielä kaiken maailman demot, jotka ovat oma lukunsa jo sinänsä. Bändejä tulee ja menee, mutta määrä ei ole vähenemään päin. Sitkeästi pienetkin tekijät pommittavat niin arvostelijoita kuin lafkojakin uusilla tekeleillään ja menestys on eittämättä vaihtelevaa. Osa julkaisusta on luonnollisesti sellaista paskaa, ettei ole ihme jos julkaisua ei ole tiedossa. Sen toisen osan kohdalla on taas suoranainen ihme, miksei bändillä vielä ole sopimusta taskussaan. Ja tässäkin kohtaa väliin mahtuu monta yrittäjää, joilla hommassa on ideaa, mutta toteutus tökkii, kappaleet tai tyyli vaativat hiontaa ja mitä lie.
Hauskinta on huomata myös vielä suhteellisen nuoren metalliskenen nimien vähyys ja homogeenisyys. Aina silloin tällöin putkahtaa esiin bändejä, joilla on käytössään joku sellainen nimi, joka on ollut jo yhdellä tai useammalla tapauksella aiemmin käytössä. Esimerkiksi niinkin kliseinen ja useampaan kertaan käytetty nimi kuin “Casket” tuli vasta arvosteluun. Pieni vilaisu Metal Archivesin sivuille osoitti, että tälläkin nimellä varustettuja tapauksia on ollut jo useampi 80-luvun puolella ja siihen päälle vielä myöhemmät vastaavat. Nimen tarkistus tänä internetin ihmeellisenä aikakautena kun ei luulisi olevan kovin suuri ongelma.
Vaan levykasa odottaa purkajaansa, joten play-painike soimaan ja levylle uutta kierrosta. Tätä pohdintasessiota maustoi ranskalaisbändi Destinity uutuuslevyllään The Inside.
Luola
Erinäisiä huomioita ja pohdintoja elämästä - henkilökohtaisella treenipäiväkirjalla terästettynä.