Kappas, jostain ihan puun takaa sain yllättävältä taholta palautetta blogistani ja siitä muodostui kuin itsekseen kirjoituksen aihe ja kantava idea. Siispä sille raflaava otsikko ja itse asia lankulle: miksi kirjoitan?
Tarkemmin sanoen, miksi kirjoitan tällaista blogia ja avaan ikkunaa omaan elämääni? Mikä on syy tällaiselle verbaaliselle itsensäpaljastelulle? Kiimainen ekshibitionismin ja voyeurismin painiottelu vai huomiohuoraus vailla parempia keinoja?
Kas, käärmes joutui itsekin painumaan päänsisäiseen luolaansa ja ottamaan asialle hetken mietintöä. Niin, miksi tätä tekstiä oikein syntyykään?
Perimmäisyyksien äärellä
Kun nelisen vuotta sitten aloin kirjoittamaan blogiani, en oikeastaan ensin edes tiennyt mistä aion kirjoittaa. Päässäni ei ollut mitään suurta suunnitelmaa. Ei mitään pitkälle mietittyä tarinankaarta, tai edes teemaa. En varmaan edes uskonut silloin, että päätyisiin kirjoittamaan moista vuosikausia eteenpäin. Miksi olisinkaan, koko ideahan oli vain jokin idea takaraivossani vailla sen kummempaa tarkoitusta tai merkitystä.
Yhtä hyvin koko blogihömpötys olisi voinut syntyä kuolleena tähän maailmaan.
Ensisijaisesti kirjoitan tietysti itselleni. Tätä voi olla ehkä vaikea uskoa, jos on lukenut blogistani vain jotain yksittäistä matkakertomusta tai muuta sellaista. Ajallisesti ja merkkimäärällisesti ne ovat kuitenkin vain yksi poikkeama suuresta kokonaisuudesta, etenkin kun huomioi mukaan sen, miten harvoin lopulta reissaan.
Kaikki alkoi jostain käsittämättömästä itseilmaisun tarpeesta. Tarpeesta purkaa asioita ja ajatuksia pois päästä. Tehdä sitä silloin, kun siltä tuntuu ja avoimesti, pysyvään muotoon. Riippumatta siitä mitä “kuulija”, tai tässä tapauksessa lukija, ajattelisi.
Halusin kirjoittaa elävästä elävästä, tunteistani ja ajatuksistani. Olen kirjoittanut parisuhdekriiseistäni, ajatuksia herättävistä elokuvista, filosofiasta, erilaisista tapahtumista, käytöksestä ja niin edelleen. Blogini on kuin avoin päiväkirjani. Se on kuin ikkuna elämääni, vaikkei se kaikkea kerrokaan. Eikä sen pidäkään.
Miksi avoimesti?
Jos kirjoittamisen perimmäiset syyt ovatkin selvillä, on seuraava looginen kysymys kuitenkin se, miksi kirjoittaa avoimesti? Miksi ei, voisin vastata.
Maailma on täynnä pöytälaatikkokirjoittajia, jotka kirjoittavat itselleen päiväkirjaa, novelleja, runoja, kappaleiden sanoituksia, tai mitä milloinkin. Minä halusin tehdä sen toisin. Ensinnäkin, päiväkirjarustailut ovat minun osaltani koettu. Tein sitä armeijan aikoina ja kyllähän sitä reilu vuosikymmen myöhemmin huvittui millaista itsetarkoituksellista päiväkirjaa sitä pitikin yllä. Päivistä taisi kirjoittaa vain siksi, että se tuntui olevan päiväkirjan idea.
Avoin kirjoittaminen myös pakottaa jäsentelemään asioita luettavaan muotoon. Ei vain itselle, vaan kaikille luettavaan. On pakko pyrkiä ilmaisemaan asiat niin, että muutkin ne tajuavat. Sitä joutuu miettimään mitä voi ja haluaa kertoa ulkopuolisille. Onko joku asia liian yksityinen? Liian salainen? Liian tylsä?
Tekeekö itsensä naurunalaiseksi? Aiheuttaako myötähäpeää? Suuttumusta? Inhoa? Pelkoa? Vihaa? Turhautumista?
Kyllä. Aivan varmasti. Ei varmasti kaikkea jokaisessa, mutta luultavasti kaikkia noita isommassa mittakaavassa, ainakin isomman lukijamäärän otannassa. Mutta sehän on minun ongelmani: kestä naurunalaisuutta, olla myötähäpeän ja suuttumuksen kohde. Saada osakseen vihaa ja inhoa. Olla nolojen tilanteiden ja ajatusten mies.
Näitähän onkin toisaalta oivallista käyttää ponnahduslautana ja osana omaa kasvua.
Avoimuudella on hintansa, mutta se on myös palkitsevaa. Jos ei muuta, tekeehän se elämästä hieman “jännittävämpää”.
Valintojen maailma
Parasta kuitenkin on, että suurin osa meistä voi valita oman itseilmaisunsa keinon haluamallaan tavalla. Ja vieläpä valita kehtaako sen tuoda julki maailmalle vai lukita sen omaan kellariinsa. Visusti poissa maailman silmiltä ja korvilta. Sillä voihan kuitenkin olla, että jostain tulee muuten joku, joka ilkkuu ja nauraa päin näköä koska olet mitä olet ja teet mitä teet.
Ei se mitään, näillä mennään. Palkitsevaa tämä on joka tapauksessa, luki näitä horinoita joku tai ei. Tällä tiellä myös jatketaan niin kauan, kunnes se luonnollinen kuolema tätäkin touhua päähän jossain vaiheessa koppaa.
Tämänkertainen tajunnanvirtani lähti liikkeelle käymästäni keskustelusta omasta elämästä, elämänlaadusta, käytetystä ajasta ja muista vastaavista asioista. Siis varsin arkisista aiheista siitä mitä elämä sisältää, mihin elämässään panostaa ja niin edelleen. Sammutettuani koneen ja ollessani menossa nukkumaan, jäin miettimään onko minulla “liian” hyvä elämä. Voiko sellaista ollakaan kuin “liian hyvä elämä?”
Ajatus rakentui niistä pienistä asioista, joihin havahduin miettiessäni tekemisiäni, harrastuksiani ja muita tapojani käyttää aikaa. Kuinka nautin kuntoilusta sen eri muodoissa ja kuinka toisaalta tasapainotan tuota rentoutumalla tv-sarjojen, elokuvien ja pelien parissa. Kuinka puran luovaa energiaani kirjoittamiseen sen monissa muodoissa ja toisaalta kuinka saan mahdollisuuden yhä uudelleen ja uudelleen kuunnella entuudestaan kuulematonta musiikkia ja löytää uusia bändejä.
Kuinka saan uusia pelejä työni puolesta, joiden kaikkien pelaamiseen ei aikani riitä, ja kuinka kuitenkin ehdin sosialisoida niin oikeassa elämässä kuin myös virtuaalisesti sosiaalisten medioiden ja pikaviestimien kautta. Ja ylipäätään miten ehdin tekemään näitä kaikkia toisiinsa hyvin sovitettuna. Viimeisenä, jos ei todellakaan vähäisempänä, kuinka pidän siinä sivussa vielä itseni osana tyytyväistä parisuhdetta.
En todellakaan tahdo valittaa, mutta oikeastaan hämmästelen välillä itseänikin. Tunnun elävän välillä melkoista excel-eloa ja vielä nauttivani siitä. Silti minusta tuntuu, että ainoa mitä minulta puuttuu on enemmän vapaa-aikaa tai vaihtoehtoisesti rahaa. Nuo kaksi viimeiseksi mainittua asiaa, kun kulkevat enemmän tai vähemmän käsi kädessä. Jos minulla olisi rahaa, olisi minulla enemmän vapaa-aikaakin. Ajatusleikki toimii myös toiseen suuntaan.
Todellinen syy kirjoittamiseeni on kuitenkin siinä, että kokonaisvaltainen tyytyväisyys tappaa helposti luovuuden – ainakin minun kohdallani. Kun ei ole mistä valittaa, mitä kirota ja mistä kiukutella tai vuodattaa, jää helposti asioista kirjoittamatta. Ei sillä, etteikö maailmassa jo tarpeeksi olisi tyytymättömyyttä ja nurinaa, mutten oikeasti tiedä kuka haluaa lukea positiivissävyistä hehkutusta ja ilon tulitusta. Enkä todellakaan tiedä mitä siitä oikeasti edes sanoisi. Paitsi tämän jo kirjoitetun tekstin.
Jos jotain, olen tyytyväinen siitä, että kerrankin tajuan olevani ihanteellisessa tilassa. En varsinaisesti kaipaa mitään enempää (paitsi sitä vapaa-aikaa, eikä raha tai toisenlainen työkään minua haittaisi…) ja olen iloinen siitä, että tajuan sen. Minulla menee oikeasti hyvin ja tajuan sen vihdoin ennen kuin vasta siinä vaiheessa, kun jotain olen taas menettänyt.
Asian ironia piilee siinä, että tavallaan kaipaan myös tuota aikaa, jolloin on jotain tavoiteltavaa. Jotain, johon pyrkiä. Ei sillä, että ruoho olisi vihreämpää aidan toisella puolella, mutta stagnaatio ei ole hyvästä. Ehkä tyydyn nyt nauttimaan tästä ajasta ja tavoittelemaan niitä pienempiä asioita, kuten pelaamaan uusia pelejä, matkustamaan ulkomaille ja tavoittelemaan uusia liikuntasaavutuksia valitsemallani saralla.
Tuska ja kärsimys. Kaksi toisiinsa liittyvää asiaa, mutta kuinka erilaisia ne lopulta ovatkaan. Kuten eräs sanonta käy:”Pain is mandatory, suffering is optional.” Sanonnan voi kääntää suomeksi parillakin eri tavalla, mutta takerrutaan tällä kertaa siihen vaihtoehtoon, jossa tuskan ja kivun tunteminen ovat välttämättömyys, mutta jossa sen kärsiminen on vaihtoehtoista.
Kivun muodot ovat moninaiset. Karkeasti ottaen kahtiajaon voi tehdä pariinkin eri lokeroon: hyvään ja huonoon kipuun, sekä fyysiseen, että henkiseen tuskaan. Henkiselle puolelle tässä kohtaa siis menevät luonnollisesti puhtaat tunneasiat, kun taas fyysiseen puoleen mahtuu sekä rasitusväsymystä että ulkopuolisia vammoja, traumoja.
Tällä kertaa kuitenkin pohdin henkisen kivusta, tuon kenties sen muodoista hankalimman, ja luovuuden suhdetta.
Tankki täyteen
Idea aiheeseen ylipäätään lähti siitä, että olen tavallaan ollut huono viime aikoina inspiroitumaan kirjoittamaan. En siksi, ettenkö pitäisi kirjoittamisesta tai etteikö aiheitakin tavallaan löytyisi, vaan siksi, että elämässä on asiat olleet “liian hyvin”. Mitään polttavaa tunnekipua ei ole ollut, joka taas kääntyisi helposti itsestään purkautuvaksi luomisvoimaksi ja sitä kautta tekstiksi. Kun ei ole mitään mistä valittaa, sitä ei myöskään tee.
On jollain tapaa ironista, että kun ihmisellä on kaikki asiat hyvin, hänestä tulee helposti henkisesti laiska. Kun ei ole ongelmia voitettavana, ihminen heittäytyy laakereilleen, kuin keräämään voimia seuraavaa haastetta varten konsanaan. Kun ongelmia vihdoin tulee, nämä säästetyt energiavarat pääsevät valloilleen ja tukahdetut tunteet nousevat pintaan, kuin öljyä pulppuavat lähteet, valmiina syttymään palamaan.
Tuskan taide
Karkeasti voisi sanoa, että kaikki paras taide syntyy tuskasta, kivusta ja kärsimyksestä. Helppoa tapaa ei ole, sillä kaikki todella luova on aina vähintään kovan työn takana, monesti kuitenkin jonkinlaisesta kivusta syntyneenä. Tässä kohtaa voidaan toki ottaa vapauksia kivun ja kärsimyksen määrittelemisessä, sillä myös viha, katkeruus, ynnä muut yleisesti negatiivisiksi tunteiksi määritellyt asiat voidaan kokea myös tuskaksi, tai ainakin jonkinlaisiksi kärsimystiloiksi.
En kuitenkaan yritä väittää, että kaikki luova tai taiteellinen ulostulo olisi suoranaisesti kivusta ja kärsimyksestä siirtynyttä, mutta monesti luomisen tuskaan liittyy jotain inspiroivaa. Kenties luovaan puretaan elämän myötä syntyneitä ikäviä tunteita, kuten ahdistusta, sydänsuruja, katkeruutta, vihaa ja niin edelleen. Ainakin omalta osaltani voin asian myöntää helposti.
Olen joskus myös esittänyt, että tämän ajatusmaailman kautta en tavallaan voi hävitä ikävissäkään tilanteissa, sillä kaikesta paskasta, mitä niskaan sataa, löytää aina innoittavaa purettavaa ja kirjoittavaa. Mikään ei niin innoita kirjoittamaan kuin negatiiviset koettelemukset ja elämän haasteet. Onnellisesta elämästä on miltei jopa vaivaannuttavaa kirjoittaa.
Ironista tietysti on, että sitä melkein toivoo jotain tapahtuvan, että voisi avata oman sanaisen arkkunsa, kun taas samalla pelkää, että jotain sellaista tapahtuu, että sitä suorastaan joutuu raottamaan – liiaksikin. Ideat sinänsä ovat kaikkea muuta kuin lopussa.
Paradise Lost – Unreachable
Lopuksi
Loppuun täytyy vielä lisätä, että päässäni on pyörinyt ideoita kuinka uusia ja parantaa blogia. Lisää kuvia? Enemmän linkkejä? Säännöllisiä postauspäiviä teksteille? Jotain muuta?
Toistaiseksi olen vain hieman uusinut kategorioita ja ajattelin vihdoin lisätä tageja, toivon mukaan myös takautuvasti vanhoihin posteihin, mikäli löydän projektille jotenkin aikaa. Mutta ideat ovat kommentteineen vapaita tulemaan, mikäli keksit tapoja kehittää ja parantaa blogia parempaan suuntaan. Lopulta te, lukijat, olette kuitenkin se, jolle tätäkin sivustoa ylläpidetään. Kirjoittaja ilman lukijoita ei ole kuitenkaan yhtään mitään.
Moni tuntee sanonnan, tai pikemminkin käsitteen “less is more“, vähemmän on enemmän. Monessa tapauksessa tuo pitääkin paikkaansa, mutta jostain syystä meikäläisen ajankäytössä tuntuu käyneen tällä viikolla juuri toisin päin. Niin kiiresyistä kuin normaalia flunssaisemman olonkin takia olen pitänyt taukoa kaikesta kuntoilusta tällä viikolla, joten aikaa pitäisi olla teoriassa käytössä normaalia enemmän. Teoria ei ole kuitenkaan kohdannut käytäntöä, vaan minuutit tuntuvat lähinnä valuneen sormien välistä ja tunnen saaneeni aikaiseksi paljon vähemmän, etenkin suhteellisesti normaaliin viikkoon nähden.
Olen katsonut elokuvia ja tv-sarjojan normaalia vähemmän, tai en ainakaan yhtään enempää, en mielestäni ole pelannut sen enempää kuin normaalistikaan (joskin sunnuntai-tiistai jo selittyy osittain tuolla taannoisella tietokoneongelmalla) ja kirjoittaminenkin on lähtenyt näpeistä jotenkin nihkeästi ja vaivalloisesti. Mikä pahinta, en oikeastaan tiedä mihin se kaikki aika on mennyt.
Myönnetään, olen luultavasti sosalisoinut virtuaalikerhoissa enemmän, tarkemmin ottaen chattinyt IRC:n, Facebookin ja MSN:n välityksellä poikkeuksellisen paljon. On tullut sovittua menoja ja kohtaamisia tulevan viikonlopun osalta (FME Helsingissä) sekä turistua niitä näitä eri ihmisten kanssa muodossa jos toisessa. Osa puuhastelusta kului tietysti tietokoneen kanssa pakerteluun eli askarteluun, joka ei ollut mitenkään ajoitettu normaaliin aikatauluun. Kun sellainen iskee salakavalasti suunnitelmiin, on vain pakko sopeutua tuohon aikavarkaaseen ja unohtaa muut pläänit sen tieltä.
Vaikka tunnetasolla olenkin pirteä ja energinen, suorastaan kevätmäisellä pirteydellä ladattu, on fyysinen ja jossain määrin henkinenkin tankki puolityhjänä. Virtaa ei oikein riitä kuten normaalisti ja ehkä sekin on osasyynä velttouteen ja vetelyyteen. On pitänyt kirjoittaa sitä sun tätä, arvosteluita ja blogia, mutta mopo ei tunnu lähtevän käyntiin täysivetoisesti. Nytkin hakkaan merkityksettömiä sanoja peräjälkeen tekosyyn lailla, vaikka pitäisi olla ajelemassa naamasta rosvoparta-lookkia pois ja pistämässä niitä vähäisiä kamoja matkakuntoon, sekä hijalleen siirtämässä ruhoaan peiton alle.
Ehkä viikonloppu toisaalla tekee hyvää päänupille ja kavereiden, tuttujen ja muiden näkeminen ainakin pumppaa hieman toisenlaista sosiaalista bensaa suoniin, ettei aina tarvitse tyytyä samojen naamojen näkemiseen turhankin tutuissa ympyröissä. Palaamme asiaan paremmilla pastilleilla.
Ξ January 6th, 2009 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Olin leffaillassa. Kolme työkaveriani, jotka toki ovat muitakin kuin “töistä tuttuja”, ja minä. Paikalla taas mitä parasta ruokaa, hyvä elokuva, sauna ja sopivasti alkoholia. On loppiainen, toisin sanoen vapaapäivä sitä ennen.
Saan usein näissä elokuvailloissa “hyviä kirjoitusideoita”. Hyvistä en oikeasti tiedä, mutta monet ajatukset kirvoittavat kirjoittamaan. Nyt tekisi mieli vaahdota muun muassa seksin ja väkivallan välisestä suhteettomuudesta ikärajoissa ja moraalissa, kuin myös vaahdota pornografiasta ylipäätään ja mielestäni minulla oli “muutakin tärkeää” sanottavaa, ainakin alkuillasta.
Katsoimme elokuvan “300″. En näin väsyneenä jaksa edes kaivaa linkkiä elokuvaan, mutta uskon, että internet-kyvykkäät ihmiset löytävät internetin elokuvatietokantaan muutenkin. Leffaa on syytetty milloin fasistisesta kannanotosta, milloin taas mistä lie rotupoliittisesta näkemyksestä ja niin edelleen, mutta yllättäen historia unohtaen, rivienvälilasit nokanvarrella nököttäen. Hauskoja elikoita nuo ihmiset. Huumorintajuisia.
Sarjakuvakäännöksenä elokuva on mainio, visuaalisena taidonnäytteenä suorastaan kaunis ja eräänlaisen maskuliinisuuden ja väkivallan kädenpaiskauksena hyvä kompromissi “taideleffahomostelun” ja conanmaisen barbaarisuuden rakkauden yhteyslaukauksena. Kansallisromantiikkaa, miehisyyttä ja mieskauneutta riittää sukupuoleen katsomatta: naisille komeita äijänköriläitä; ja äijille, noh, jos ei muuta niin hyvää äijämallinnusta männävuosisatojen (miksei nykyvuosienkin) itsekurista ja peräksiantamattomuudesta. Tai olihan se ainakin hyvä miekka- ja toimintaleffa. Tissiäkin vilahtaa. Voiko moisella kaavalla hävitä? Älkää unohtako kreikkalaista tragediaa kotimatkalla.
Tarkoituksenani lieni kirjoittaa näennäisviisaita kommentteja alkuvuodesta ja halkaista pari sanaa hassunhauskasta tilanteestani. Optimistina kun ei ikinä häviä, tai turpaan saadessaankin voittaa. Sanoja kuin yli viidentoista vuoden takaa, mutta eri filtterillä. Väsymys vie voiton. Joku taisi nuijanukuttaa minut.
Edessä on vapaapäivä. Pakkokatsottavaa dvd:ltä, vähemmän sitä samaa digiboksilta. Tajuntani halkeaa juuri nyt. Illan viimeisiä sointuja soitteli ruotsalainen dark ambient -legenda Raison d’être levyllään “In Sadness, Silence and Solitude”. Hyvää kamaa, tsekkaa jos et usko. Zzz.
Ξ December 1st, 2008 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Väsyttää. Päätä särkee. Nokka on tukossa. Viikonloppu livahti vauhdikkaasti ja mukavasti ohi. Tuntuu, että vähän kaikkea ehti tekemään, vaikkei mitään suurta missään määrin. Vapaa-ajasta tuli nautittua niin pelaten, kuntoillen, baarissa käyden kuin sosialisoidenkin, tuttavuuksia nähden. Kaikin puolin mukavaa ja turvallista, sekä ennen kaikkea rentouttavaa.
Ryyppäämättömyydestä huolimatta sunnuntaiväsymys iski päälle ja vieläpä jonkinlaisen flunssan muodossa. Kurkku on karhea, aivan kuin orastasva kurkkukipu ja flunssa olisivat tulossa päälle. Vaikka hyvä yleiskunto pistää vastaan, räkätauti yrittää lannistaa sinnikkäästi.
Veto on poissa. Treeneihin ei kyennyt lähtemään, eikä tässä kunnossa siihen olisi järkeä ollutkaan. Jonkinlainen henkinen väsymystilakin uhkaa nousta ja vallata pään. Kaikista mukavista asioista huolimatta ja koetuista nautinnoista piittaamatta energisyys tuntuu valuvan kuin hieno hiekka sormien välistä. Viekö pelkkä flunssa näin helposti mielen “evvk“-tilaan?
Jonkinlainen pessimisminsekainen realismi yrittää myös härnätä muuten alati optimistista ja positiivista ajatteluani. Yritänkö tällä torpedoida omat myönteiset kokemukseni alitajuisesti ennen kuin ne tapahtuvatkaan, vain jottei minun tarvitsisi kohdata seuraamuksia vai varoittaako luotettavaksi toteamani intuitio minua etukäteen asioista?
Toisaalta, minun on turha jeesustella ja pelata pöytään mitään marttyyrikorttia harjoittaessani hankmoodymaista käytöstä ja iskiessäni tuleen useampaa rautaa kuin ehdin itsekään tajuta. Suojelen itseäni rakentamalla ympärilleni suojaverkkoa. Vaikka yksi naru katkeaisi, olisi varalla aina jotain, josta pitää kiinni. Vai poltanko sittenkin siltoja sitä mukaa kun niitä rakennan?
Lähes varmaa kuitenkin on, etten näitä tekstejä kirjoittaessani ja julkaistessani tee itselleni minkäänlaista edesauttavaa palvelusta, paitsi karhunpalvelusta. Syteen tai saveen, oman luovuuden ja rehellisyyden edelle ei voi laittaa yhtään ketään ihmistä. Vaikka en kyynikkona uskokaan sanontaan, että rehellisyys maan perii, noudatan tietyssä mielessä tuota samaista logiikkaa yhä edelleen.
Korkealentoisen ajatusliitelyni saa kuitenkin riittää, sillä fysiikka vetää kohti vaakatasoista lepotilaa. Pehmeäntumman dark ambientin saattelemana siirrän itseäni paranemaan ja virkistymään. Onhan edessä taas uusi viikko ja vuoden viimeinen kuukausi.
Ajattelen kuulemma liikaa. Mikä absurdi ajatus! Voiko kukaan ajatella liikaa? Oikeasti? Aikuisten?
Saavuin kotiin poikkeuksellisesti – perjantai-illan huomioiden – jo kahden tienoilla, hieman kai aiemminkin. Miksi tulin konelle menemättä nukkumaan? Halusin kaiketi sosialisoida netissä musiikkia kuunnellen, yöevästä syöden ennen pään tyynyyn iskemistä. Ja toki koska halusin kirjoittaa blogia.
Alunperin aikomukseni oli kirjoittaa SPI:sta (palataan tähän myöhemmin), mutta totesin olevani sittenkin hieman liian humalassa siihen. Annoin itseni toipua musiikin tahdissa ja tuttavien että ystävien kanssa netissä keskustellen. Viis siitä, että kello olisi reilu kaksi aamuyöllä; netissä olisi aina tuttavuuksia.
Ilta meni mukavasti: herkullisia tortilloja syöden, elokuvaa katsoen, saunoen ja olutta juoden. Mikäpä siinä, kun kaikki hyvässä seurassa. Puolenyön jälkeen vain puolet meistä neljästä suuntasi keskustaan, josta meistäkin toinen suuntasi kotiinsa luvatun mukaisesti, eli kotiin naisensa luoksi. Yksin tuopposeni kanssa jäätyäni, ja aikani jo ajatuksiani puineena, oli aika suunnata kotiin. Vettä, ruokaa ja maate.
Kirjoitusvimmani oli suurempi kuin selväpäisyyteni, mutta jotain jää seuraavaankin päivään. Takana on kuitenkin yhdentoista päivän taukoamaton kuntoilu, joten välipäivä oli vain paikallaan. Edessä taas salia ja muuta jännittävää, sekä tietysti nyt luvattua kirjoitusaktiviteettia.
Lopussa fiiliksiin sopiva kappale, joka lyriikoiden ja itse positiivisuutta hersyävän materiaalin puolesta on mitä mainiointa tähän olotilaan. Unimusiikiksi jotain muuta, mutta tähän väliin juuri tätä.
Pink Floyd – Take it Back
Ξ March 29th, 2008 | → 2 Comments | ∇ Elo |
Tänä aamuna heräsin kellonsoittoon tasan kello kaksitoista. Mikä lie ollut taustalla ajatuksena yöllä runoillessani tytölleni, mutta herätys oli humalanmakuinen, päänsärkyinen ja lievästi krapulaisen tuoksuinen. Varsinaista kankkusta en toki potenut, kuten yleensäkään, mutta herätys yhtä lailla oli ärsyttävä. Tiedossa oli, että minun pitäisi lähteä käymään isäni luona iltapäivällä siitä huolimatta, että takana oli kostea elokuva- ja saunailta. Ruokana oli järkyttävän hyvää texmexiä, elokuvana yksi 90-luvun parhaimpia cyberpunk-kuvauksia: Strange Days ja juomana punkkua, vadelmavodkaa, punkkua, skottiviskiä ja kahvia, sekä tietysti litrakaupalla olutta.
Olo oli sen mukainen. Ilta oli hauska, mutta kostea. Leikin muun muassa cupidoa ravintolassa ja sovitin vanhoja ihastuksia yhteen, tenttasin erään kaveripariskunnan romanttisimpia hetkiä vuosien varrelta ynnä muuta – kaikki olutkeskeisen illanvieton rinnalla. Tilanne johti luonnollisesti joskus kello neljän jälken siihen tilaan missä olen nyt: lievästi päänsärkyisenä konella istuen ja elämää ihmetellen, näppäimistö vasaranani, näyttö arkkitehtuurini välineenä ja musiikki muusanani.
Anthraxin herätellessä minua sängystä, jossa makasin syystä tai toisesta täysin alasti, mietin kaikenlaista. Huomasin ajavani itseäni kirjoitushurmioon aivojen herätellessä minua lakanoissa pyöriessäni ja musiikkia fiilistellessäni. Päätä kolkutti pienten moukarien lisäksi työkaverini ja ystäväni muistutus siitä, etten ollut kirjoittanut pitkään aikaan yhtään mitään tänne blogiin. “Missä on Hank Moody?” kysyi työkaverini päivä pari takaperin. Kuittaus oli tietysti yhteisesti fanittamaamme tv-sarja Californicationiin, joka on syystä tai toisesta ollut minulle kuin kuiskaus tulevaisuudesta: näin minullekin tulee käymään. Niin varmaan.
Oli miten oli, kaverini pointti oli hyvä. Minun pitäisi ryhdistäytyä ja kirjoittaa. On lisäksi erittäin inspiroivaa tällaiselle pienelle narsistille kuulla, että joku myös lukee näitä horinoitani. Miksi kirjoittaa vain itselleni? No, totuuden nimissä, niin minä varmaan kuitenkin tekisin. Itselleni, minulle, kiitos.
Niin puheessa kuin tekstissäkin tunnen tekeväni monesti hauskoja, joskin yleensä tahattomasti huvittavia, aivopieruja. Tämä blogi on kuin kammio, jossa aivopierut vapautuneesti pörähtelevät, haisevat ja kuolevat itsekseen pois. Kuin astia, jonne vuodatan korvasta valuvan veren tuntiessani, että pääni on täynnä virtsan ja tuon hemoglobiinitäytteisen elämännesteen yhdistelmää. Tiedättehän tunteen vaikkapa uimisen jälkeen, kun korvassa on vettä ja se täytyy ravistaa pois. Tämä on juuri sitä.
Yksi selkeä syy kirjoittamiseni vähäisyyteen on ollut elämäntilanteeni muuttuminen. Tarkemmin sanottuna statukseni sinkkurintamalla. Joitain viikkoja sitten, eräänä helmikuun viikonloppuna törmäsin nuoreen neitoon, joka tulisi viemään jalat altani yllätyksenomaisesti. Tuon viikonlopun jälkeen vietimme lukuisia tunteja netin ylitse keskustellen milloin mistäkin, välillä vakavammin, välillä kevyemmin, mutta kuitenkin suhteenalkua ja sidettämme vahvistaen. Tapasimme viimein uudestaan ja vietimme mahtavan viikonlopun. Emme edes tehneet mitään erityistä, mutta kaiketi meistä useimmat tiedämme tuon ihastumisen tunteen, kun vain laiska könnäily ja yhteinen ajanvietto – oli se sitten leffoja, syömistä, seksiä tai mitä lie – tuntuu mahtavalta ja maittavalta. Autuas, joskin realistisesti ajatellen varsin hölmö tila.
Vaikka yhteinen ajankäyttömme on rajoittunut välimatkastamme johtuen vain viikonloppuihin, tuo ajan karkaaminen muualle ja prioriteettien muuttaminen on vienyt minulta ajantajun ja sitä kautta myös ajan kirjoittaa. Ei niinkään halua, vain sen oikean hetken tehdä jotain. Tässä ollaan. Lupaan parantaa tapani ja kirjoittaa useammin, sillä pääni tuntuu kuin kuplalta, jonka sisäinen paine vähenee vain itseään ilmaisemalla. Ja vaikka tämä blogi onkin jälleen yksi tyhjänpäiväisyyksien kaivo lisää internetin ihmeellisessä maailmassa, se toimii kuin terapiana ja mielen veitsenteroittimena.
Kunhan vaaleanpunaiset pilvet poistuvat pääni ympäriltä, saanen jotain kritiikinomaistakin aikaiseksi ja palaan kiroamisen, pärräämisen ja maailmanparantamisen pariin.
Tätä kirjoittaessa soi Mass Effect -pelin upea kasarimusiikinomainen soundtrack. Suosittelen, jos 80-luvun synakuviot aiheuttavat edes jollain tasolla positiivista värähtelyä.