Viime aikoina elo on mennyt samaan aikaan sekä uuteen suuntaan, että oikeastaan vain toistanut vain samoja vanhoja uria. Jälkimmäisissä ei ole sinänsä mitään vikaa, sillä tietyt valinnat ovat hyviä ja oikeita, jopa turvallisia ja miellyttäviä sellaisia. Miksei myös sinänsä rakentavia sellaisia.
Jottei kirjoitus jäisi vain vaille konkretiaa, niin hyväksi havaittuja uria ovat esimerkiksi treeni- ja työkuviot. Niitä huonojakin mukaan varmasti mahtuu, mutta niistä on suurimmaksi osaksi päässyt eroon vuosien varrella.
Silti, tietyt asiat eivät vain koskaan muutu, kun taas tietyt asiat eivät koskaan pysy samoina hetkeä kauempaa.
Joki, johon ei koskaan astu kahdesti
Roxanne: Do you know why you can never step into the same river twice?
Willard: Yeah, ’cause it’s always moving.
Jokainen hetki on aika, jota ei enää myöhemmin saa takaisin. Jokainen koettu asia on jo osa historiaa, eikä juuri sitä samaa olemusta sellaisenaan voi koskaan kokea toiste. Lähes identtisiä hetkiä ja tapahtumia toki voi olla, mutta monesti koettu tunne on eri.
Tästä on usein kiittäminen niin erilaisia olosuhteita kuin myös jo omaa aiempaa kokemusta. Neitsyyden – mille tahansa asialle – voi menettää kuitenkin vain kerran.
Toisin kuin hetket, ihmiset eivät mielestäni koskaan perimmiltään muutu. Tästä ovat monet – luonnollisesti – eri mieltä. Antaa olla, kokemukseni on osoittanut toisin.
Lisäksi asiasta voi vääntää vaikka loputtomiin ihan jo semantiikan nimissä: muuttuuko ihminen oikeasti silloinkin, kun hän muuttuu pinnallisesti esimerkiksi tapojensa myötä tai vaikkapa ihan vain ulkonäöllisesti?
Muutu, muutu vaikka väkisin…
Vaikka monet pinnalliset asiat ovat muuttuneet myös omassa elämässäni – kuten vaikkapa juopottelun vähentyminen viime vuosina – hyvin pitkälti sitä huomaa olevansa täysin sama paskiainen kuin sitä ennenkin.
Enkä tee sääntöön poikkeusta: saman piirteen näen käytännössä kaikissa muissakin ihmisissä, ehkä jopa itseäni selvemmin.
Paikoin ihmiset ovat kovia jeesustelemaan elämänmuutoksista, uuden sivun kääntämisestä elämässään ja niin edelleen. Tosiasia kuitenkin on, että se sama perusluonne väijyy siellä kaiken näennäisen muutoksen alla. Osa tiedostaa tämän, osa valitettavasti ei.
…mutta pakoon itseäsi et pääse
On jollain tavalla jopa huojentavaa tietää, etteivät tietyt asiat koskaan juurikaan muutu. Vaikka kyse olisi huonoistakin seikoista ja piirteistä, niiden kanssa ainakin oppii elämään, kun tietää asioiden vääjäämättömyyden.
Juo tarpeeksi viinaa, ja krapulan läsnäolo on taattu. Vittuile tarpeeksi kauan ihmisille, ja taatusti jossain vaiheessa jollain palaa hihat. Ja niin edelleen.
Kun ihmisten perusluonteen muuttumattomuus on lopulta niinkin selvää, asian kanssa on helpompi elää. Kalajuttujen kertoja todennäköisesti säilyy sellaisenaan loppuun hamaan asti, aivan kuten niin monen muunkin leimaavan piirteen kanssa elävä, vaikka pinnalla moni asia muuttuisi.
Esimerkkejä näistä riittäisi vaikka maailman tappiin asti, niin itsestäni kuin tuntemistani ihmisistä, mutta ehkä näiden piirteiden erittely ei ole vaivansa arvoista – etenkin kun jokin mielensäpahoittaja kuitenkin löytäisi esimerkeistä itsensä – syystä tai syyttä.
Tai sitten kaiken voisi vain tiivistää siten, että blogi muuttuu – minä en.
Viime aikoina on elo ollut täynnä sarja epätavallisia poikkeamia ja tapahtumia suuntaan jos toiseenkin. Vaikka suurella skaalalla mikään ei varsinaisesti ole muuttunut, on mikrokosmos täynnä eri kokoisia maanjäristyksiä.
Vertauskuvallisesti voisi asian ilmaista siten, että vaikka junan vaunujen suojissa tapahtuisi mitä tahansa, juna kulkee raiteillaan ja ajallaan. Valtion rautateiden kohdalla tämä vertauskuva tosin hieman ehkä ontuisi.
Jotta asia ei menisi vain metaforiseksi jaaritteluksi ja yhdentekevien irtolauseiden ilmaan ammuskeluksi, lienee tarpeen summata paperille jotain konkretiaa. Vaikeus tuleekin sosiaalipornon ja tietynlaisen sosiaalihygienian välisestä tasapainosta. Jos ette vielä pudonneet kärryiltä, hyvä.
Rasvatyyntä
Kun elämä koostuu viime kädessä, joskin hieman kärjistetysti, vain töistä, treenaamisesta ja arjen pienistä asioista, pienetkin muutokset arkeen tuntuvat säröiltä lasissa. Säröt eivät ole aina huono asia. Päinvastoin, monesti nämä myrskyt juomalasissa ovat jopa tervetulleita. Rasvatyyni elämä on juuri sitä itseään: tylsää, tasapaksua ja yllätyksetöntä.
Tunnerajoitteisesta elämästä nauttineena/kärsineenä (yliviivaa tarpeeton) on ollut hauska huomata, kun jokin yksittäinen tekijä on saanut tutun ja turvallisen tasapainon heilahtamaan. Liikahdus tai heilahdus ei ole ollut järin suuri, mutta tasaisen jämäkässä ilmeettömyydessä pienikin ryppy näyttää merkittävältä.
On ollut hienoa kokea iloa ja ahdistusta yllättävistä asioista. Pari ylimääräistä sydämenlyöntiä ja liian pitkälle vietyjä ajatuksia. Analyyttinen persoona suorastaan iskee hälytyskellot päälle moisen tapahtuessa.
Koiran karvat
Pakkaa on sekoitettu myös arkisella eskapismilla, kun käärme lähti luikerrellen kotiluolastaan laivaristeilylle maailman tuulia haistelemaan. Ulkomaanmatkoilta harvoin on lupa odottaa mitään jännittävää ja reilusti erilaista, kyse on enemmän kulttuuri- ja elämysmatkailua erilaisessa ympäristössä, mutta tutuin, jopa varovaisin elkein.
Laivamatkoilla sen sijaan on lupa odottaa monenlaista näytelmää. Sadoittain humalaisia ihmisiä, näennäisylellistä tuhlailua, kiireetöntä syöpöttelyä ja hedonismin kutsua. Kun tähän yhdistetään vielä reissu metallimusiikin teemalla, alan bändeillä ja näiden myötä alan tutuilla naamakertoimilla, on kuvio jotakuinkin selvä.
Selvinpäin on vaikea olla, autoilukunnossa lähes mahdotonta ja kevytkenkäisiä ihmisiä pyörii ympärillä kuin helppoa romanssia tai rakkauden illuusiota etsien. Näillä reissuilla koiran on vaikea päästä eroon karvoistaan, jos edes mahdollista.
Onni suosii rohkeaa
Kun kaikelle annetaan loppusilaus pienimuotoisia satunnaismuuttujia äkillisohareista muihin epäonnistuneisiin kohtaamisjärjestelyihin, alkaa soppa olemaan koomisuuteen asti valmis.
Jos välillä erehdyin kaikessa “valaistuneisuudessani” irvistelemään tunteettomalle opportunistisuudelle ja härskille suorasukaisuudelle, moiset ajatukset hukkuvat äkkiä siihen, että sitä saa mitä tilaa ja jälkikäteen hukatuille mahdollisuuksille on turha itkeä.
Siinä on vaan sitä kohtalon ivaa, kun puntaroi asioiden luonnetta ja valitsee sen näennäisesti kyseenalaisemman vaihtoehdon, ja lopulta juuri se palkitaan. Olen toki kirjoittanut tästä aiemminkin, mutta asia ei lakkaa minua huvittamasta, ja toisaalta myös vaivaamasta, vieläkään.
Jos opportunismi palkitaan, niin mihin se tiikeri karvoistaan pääsisi. Tai miksi edes olisi tarpeen.
Haluaisin toisinaan olla näkymätön. Liikkua muiden tutkan alla. Olla täysi nobody – ihminen, jota kukaan ei tunne. Siis ainakaan minkään normaalin pienen ystäväpiirin ulkopuolella. Tiedän sen olevan käytännössä mahdotonta valinnoistani johtuen. Tai ainakin asian muuttaminen vaatisi laaja-alaista muutosta sosiaalisessa elämässäni ja harrasteissani. En voisi kirjoittaa omalla nimelläni, en olla Facebook-aktiivi, enkä oikeastaan ilmaista itseäni voimakkaasti juuri missään. En siis saisi olla oma itseni.
Haaveilen toisinaan moisesta, koska jahtaan mielenrauhaa. Koska lopulta oikeastaan useimpien muiden ihmisten lailla haluan elää omaa elämääni omassa rauhassa. Ilman vihamiehiä, ilman mitään ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet tekemisistäni, elämästäni, mielipiteistäni tai mistään. Toisaalta, tunnustaudun sen verran narsistiseksi, että ehkä jossain määrin kaipaankin tuota huomiota. Tai jos en sitä, niin maslowlaisittain ainakin inhimillistä hyväksyntää.
“Kukaan meistä ei ole yhtään mitään.”
Ehkä suuri ongelma on juuri siinä, etten käytännössä ole mitään. Siis mitään sellaista mitä ei “kuka vaan” tässä maassa olisi. Duunari duunareiden joukossa, vain yksi blogaaja miljoonien muiden ohessa. Tai mistä tahansa viiteryhmistä tässä halutaankaan nyt puhua. Silti on toisinaan vaikea liikkua “huomaamatta” ja täysin tuntemattomana maailmassa, jossa pienetkin tittelit, meriitit ja muut vastaavat halutaan nostaa esille ja määrittää niiden kautta koko ihminen.
Jos tulet jostain tunnetuksi, se leima seuraa sinua kauan, jos ei peräti aina. Niin kauan, kun yksilö pysyy harrastepiirissään tavallisena riviharrastajana tai työkuvioissaan peruspakertajana, ketään ei tiedä tästä mitään oman viiteryhmänsä ulkopuolella. Mutta tehdäpä itsensä tunnetuksi touhuistaan, hyvässä tai pahassa, leima iskeytyy ja olet persoonasi sijasta “jotain”. Asia pahentuu ja eskaloituu jos kyseessä on huono asia.
Ketä kiinnostaa?
Miksi edes sitten välitän moisesta, jos kyseessä on kuitenkin lähinnä hyvä asia? Ehkä juuri siksi, että haluaisin määritellä itseni ensisijaisesti luonteeni, käytökseni, tekojeni ja sanojeni kautta. En haluaisi tulla määritellyksi “ankarana arvostelijana” tai “nihkeänä blogikirjoittajana”. Viimeisimpänä, kiitos hiustenleikkuuni, olen tullut määritellyksi ulkonäköni kautta, joskin ehkä tässä kohtaa vielä humoristisesti, mutta voin jo kuvitella tuntemattomien ihmisten määrittelyt oli kyse sitten kauppareissusta tai Facebook-keskustelusta.
Jos jotain hyvää olen huomannut tästä ulkonäkömuutoksesta, niin juuri sen, että edes kaikki tutut eivät tunnista minua kadulla tai baareissa. Näin anekdoottina jotain tapahtui taannoin, heti hiustenleikkuun jälkeen ja päädyin istumaan baarissa pöytään erään kaverini ja puolitutun seuraan. Näistä jälkimmäinen ei tunnistanut minua lainkaan, mutta tuli seuraavassa ravitsemusliikkeessä pahoittelemaan asiaa, koska oli ilmeisesti jälkikäteen tajunnut asian, joko kaverini kautta tai muuten. En voinut olla huvittumatta tilanteesta.
En enää itsekään ymmärrä mistä tässä muutosten vyöryssä on kyse. On tapahtunut niin paljon ja niin lyhyessä ajassa, että kaiken hahmottamiseen ei ole riittänyt aikaa ja ajatusta. Ehkä juuri siksi mielenrauha ei ole ollutkaan läsnä ja energiaa on saanut kulutettua kaikkeen sellaiseen, johon sitä ei pitäisi käyttää. Ehkä juuri siksi olen niin turhautunut turhaan näkyvyyteen, kun ei tässä kuitenkaan millään kuuluisuuden aallonharjalla elantoaankaan tienata.
Ehkä minusta vielä joskus tulee näkymätön ja saan sen mitä tavoittelen. Henkeä pidätellessä.
“All men would be cowards if they only had the courage“, tokaistiin Johnny Deppin tähdittämässä elokuvassa The Libertine (Viimeinen vapaamielinen). Lauseen paradoksaalisuus on sikäli oivaltava, että niin moni meistä olisi suosiolla pelkuri, jos ei aina tarvitsisi ja pitäisi olla todistamassa omaa miehisyyttään, urhoollisuuttaan ja näyttämässä miten asioiden pitää olla tai miten pitäisi tehdä. Väitän, että niin moni meistä haluaisi vain olla rauhassa.
Rohkeus on siitä jännittävä käsite, että se pitää sisällään kaikenlaista. Wikipedian selityksen mukaan:
Rohkeus on uskallus tehdä asioita välittämättä pelosta, kivusta, vaarasta, epävarmuudesta tai pelottelusta. Esimerkiksi benji-hypyn tehnyttä ihmistä voidaan pitää rohkeana. “Fyysinen rohkeus” on rohkeutta kohdata fyysistä kipua, kärsimystä tai kuoleman uhkaa, kun taas “moraalinen rohkeus” on kyky toimia oikein välittämättä vastustuksesta, häpeästä, skandaalista tai vähättelystä. Rohkeus on yksi kardinaalihyveistä.
Näistä yllä olevista olen tehnyt molempia, joskin ehkä enemmänkin tuota jälkimmäistä. Se on tuonut mielihyvää ja ollut palkitsevaa, jos nyt sitten tuonut mukanaan niitä niin sanottuja vihamiehiäkin. Mutta sitä saa mitä tilaa, kuten sanonta käy.
Ikä ei tule yksin
Ehkä olen vain tulossa vanhaksi, mutten enää koe tarvetta olla rohkea. En ole sitä koskaan erityisesti ollutkaan, vaikka rohkeuden ideaali onkin aina puhutellut. Eihän kukaan haluaisi olla pelkuri. Eikä ainakaan myöntää sitä. Ja taas pääsemme aiemmin mainittuun lainaukseen tekstin alussa.
En kaipaa lisää konflikteja elämääni. Työt, seikkailut rakkauselämässä, terveydelliset asiat sekä muut satunnaiset vastoinkäymiset täyttävät sen “tarpeen” ihan riittävän hyvin. Ei minua enää kiinnosta provosoida ihmisiä. Ei minua kiinnosta riidellä ihmisten kanssa. Eikä minua kiinnosta ylipäätään käyttää aikaani moiseen turhaan paskaan. Mutta näitä asioitahan ei voi yksin päättää. Aina on joku joka “tietää paremmin”.
Aina löytyy joku, joka haluaa pitää huolen siitä, ettet elä konfliktittomassa maailmassa. Aina löytyy joku, joka ärsyyntyy sinusta ja jutuistasi. Aina löytyy joku, joka haluaa käyttää aikaa siihen riitelyyn – ja juuri sinun kanssasi. Aina löytyy joku, joka haluaa vähintäänkin provosoida sinua, vaikka itse olisit välinpitämätön, väsynyt, pelkuri – tai kaikkea näitä yhdessä tai erikseen.
Väsynyt
Minä en vain enää oikein jaksaisi. Ehkä minä pelkään. Ehkä olen pelkuri, raukkis ja epävarma runkkari. Aivan sama, mutta minun aikani tai kiinnostukseni ei vain riitä konflikteihin. Elämä on liian lyhyt itsetarkoitukselliseen rähinöintiin, rettelöintiin ja turhanpäiväisyyksistä riitelyihin. Ei tässä enää olla parikymppisiä, jolloin mielipiteet olivat jyrkkiä ja näkemykset teräviä. Niistä ajoista kulmat ovat kummasti pyöristyneet ja lähinnä sitä kaipaa vain omaa rauhaa ja onnellisuutta. Tätä on joidenkin helvetin vaikea tajuta.
Kun tuohon yhdistää vielä sen, että rohkeana oleminen on helvetin raskasta, sitä toisinaan tuntuu siltä, ettei oikein vain jaksaisi. Rohkeana oleminen palkitsee helvetin huonosti, vaikka sillä puolensa onkin.
Ehkä jälleen kerran, kun rohkeus on johtanut pettymykseen ja jättänyt tuomatta sen toivotun palkkion, sitä vain oivaltaa, että maailmassa aikaa ja vaivaa menee niin paljon turhaan, ja täysin hukkaan. Ehkä minä vain jätän sen rohkeuden ensi kerralla suosiolla kotiin.
Lopuksi jotain tähän ajatukseen etäisesti sopivaa.
Koko asia muistui mieleeni jokunen viikko sitten, käydessäni kyläilemässä ystäväpariskuntani luona Tampereella. Syystä tai toisesta puhuimme jostain menneistä, jolloin muistin noin neljän vuoden takaisen muuttoni. Siinä samassa rytäkässä, tavaroita pois heittäessäni, löysin vanhan päiväkirjani. Sitähän oli suoraan pakko ruveta lukemaan.
En ollut kaksinen kirjoittaja silloin, jos en nyt välttämättä sitä ole nytkään. Silloin kuitenkin kirjoitettiin hieman erilaisella innolla. Ei elämän vakavoittamalla äänellä, ei kokemusten kyynistämällä otteella. Sitä kirjoitettiin parikymppisen pikku-serpentin kynsin, vaikkei silloin tuota nimeä ei ollut vielä olemassakaan.
Elettiin armeija-aikaa. Sitä osaa elämästä, kun baarit ja kaupungin yöelämä olivat elämässä vielä kovin uusi juttu, parisuhteet vasta jossain hamassa tulevaisuudessa ja jotakuinkin kovin moni asia oli elämässä uutta ja ihmeellistä. Tuo päiväkirja oli ehkä tavallaan myös tämän blogin karkea alkumuoto. Tai ehkä se oli syntymätön lapsi, joka äidittömänä koki kaikessa vammaisuudessaan abortin. Eihän se ikinä nähnyt päivänvaloa kuin isänsä käsissä, joka toimi myös tämän kätilönä. Jonkinlaisen kimmokkeen kirjoittamiselle se kuitenkin ilmeisesti antoi.
Yksi sana
Jos jokin sana jäi noista vuosista (vaikka kirjoitusaika taisikin jäädä tuolloin kuukausiin) mieleen, se oli “Jee!“. Sehän ei terminä sanoa hölkäsen pöläystäkään, mutta sillä sanalla tunnuin silloin ilmentävän jonkinlaista innostustani, jota sitten tunnuttiin viljelevän vähän joka puolella. Aika on sumentanut muistikuvani, mutta minusta tuntuu, että käytin kyseistä sanaa paljon. Milloin olin innoissani jääkärikoulutukseni napalmikoulutuksesta, “Jee!”, milloin viikonloppuvapaista ystävien kanssa, jolloin menimme elokuviin. “Jee!”
Saatoin olla yhtä lailla innostunut siitä, kun olimme menossa silloin vielä paikalliseen indie-musiikkibaariin, Appelsiiniin, jossa satunnaiset pikkubändit soittivat rock- tai metallikeikkoja. “Jee!” Vedimme ehkä kännit baarissa tai kävimme laivalla – sama asia lopulta – ja tuloksena oli taas “Jee!”
Kaikesta päätellen elämä oli todella jee!-s, ja elämää eivät olleet mustentaneet tappiot työ- tai parisuhde-elämässä, eivät lukemattomat kohtaamiset satunnaisten känni-idioottien kanssa tai ylipäätään eloa tuntui katsovan naiivisti sinisillä ihmisillä. Silloin eivät tummanpuhuvat elämänkatsomukset hämmentäneet soppaa, eikä misantropian lippu liehunut tangossa. Ilmeisesti positiivinen elämänasenne veteli elämän raakoja tosiasioita naamatauluun kuus-nolla -mentaliteetillä, sillä elämä vain tuntui olevan kovin “Jee!”
Aika kultaa muistot
On sanomattakin selvää, ettei noita aikoja reilun viidentoista vuoden takaa muista enää selvästi. Aika on tehnyt tehtävänsä ja mielikuvat noilta vuosilta ovat värittyneet, useimmiten varmasti positiivisesti. Esimerkiksi monet armeijamuistot tuntuvat nyt mukavilta ja jopa hauskoilta, vaikka toisaalta muistan hyvin selkeästi sen, että siellä suorastaan vitutti olla tiettyinä päivinä, tekemässä tiettyjä merkityksettömiä – tai siltä tuntuvia – juttuja.
Monia asioita tekisi varmasti toisin, jos niitä valintoja pääsisi tekemään nykyisellä kokemustasolla, tiedolla ja ymmärryksellä. Mutta se haaveilusta, sillä on täysin paradoksaalista, että sellainen olisi edes mahdollista. On toisaalta samaan aikaan hieman surullista, tai ainakin jollain tavalla nihkeää, ettei enää koe samanlaisia “Jee!”-tiloja. Elämässä moni asia on paremmin, tehdyt valinnat fiksumpia ja kokemukset suurempia, mutta se suuri “Jee!” tuntuu vain loistavan poissaolollaan.
Aika multaa muistot
Aika tekee tepposia myös toisin päin. Kaikista tapahtumista ja kokemuksista ei ole jäänyt vain positiivisia mielikuvia, vaan osa on silkkaa happamuutta mustareunaisine pilvineen. Monista asioista muistaa vain ne huonot puolet tai katkeran lopun, vaikka alku, tai jopa suurin osa, olisi ollut puhdasta herkkua aikanaan. Tällaisista asioista tyypillisimpiä lienevät mukavat asiat, joilla on paskainen loppu. Parisuhteet käykööt näistä hyvinä esimerkkeinä. Mitä niistä kivoista vuosista, jos pullon pohjalta maistui vain se vihreä, homeinen limaklöntti?
Haluaisin sanoa, etten ole mistään katkera ja että kaikki on edelleen erittäin jees. Ehkä kuitenkin olen eniten katkera tuon “Jee!”-fiiliksen puuttumisesta. Useat parhaista asioista tuntuvat olevan jo koettuja ja uskoakseni edessä vastaavat elämykset ovat vain harvassa. Jos nyt unohdetaan sellaiset perinteiset tärkeät asiat kuten oma jälkikasvun syntymä, kenties avioliiton laaksoon astuminen ja muut vastaavat (mitkä muut? -sis.toim.huom.), jäävät vaihtoehdoiksi lähinnä vahvat laittomat päihteet, joista kerrotaan villejä tarinoita elämää mullistavina kokemuksina.
Näistä edellä mainituista jutuista tällä hetkellä kaikki tuntuvat etäisiltä, likipitäen mahdottomilta, tai ainakin äärimmäisen epätodennäköisiltä asioilta. Minäkö rengastettuna? Isänä? Psykedeelisten huumeiden vaikutusten alaisena? Niin varmaan. Uskokoon ken tahtoo.
Mutta sitä seuraavaa “Jee!”-hetkeä odotellessa. En pidättele henkeäni.
Avauduin taannoin pettureista omassa suhdehistoriassani. Siinä samalla sohaisin – tarkoituksella – ampiaispesää ja odotin jonkinlaista paskaryöppyä niskaani. Olen ehkä jossain määrin pettynyt, sillä yksittäisen siltapalon jälkeen maailma onkin hiljentynyt. Sain mitä halusin, mielenrauhaa, ja tekstini teki tehtävänsä: herätti ajatuksia ja ravisteli tiettyjä tahoja antamalla piston rintakehään. Totuus sattuu, sanotaan.
Truth shall set you free
Totuus on siitä veikeä konsepti, ettei se ole aivan niin mustavalkoinen ja yksinkertainen asia kuin miltä se ensiksi vaikuttaa. Oikeastaan veikeän siitä tekee ihmisten mielenkiintoinen ja omaleimainen tulkintakyky, joilla voidaan suorastaan venyttää totuuden muotoa ja käsitettä lähes rajattomiin tiloihin asti. Tässä mielessä totuus on tavallaan suhteellinen, vaikka se olisikin toiselta kantilta katsoen täysin absoluuttinen.
Ihmiset ovat erityisen hyviä venyttämään totuuden muotoa juuri silloin, kun heillä itsellään on vaikeuksia kohdata totuutta silmästä silmään. Jos totuus ei palvele heidän agendaansa, heillä on tapana pyrkiä muokkaamaan totuutta paremmin itselleen sopivaksi. Kun tarpeeksi kauan uskottelee vääristyneen totuuden olevan täysin totta, siis aidosti totuudenmukaista, siihen alkaa uskoa itsekin, ja tällöin valheesta tai illuusiostakin tulee kohteelle itselleen totta. Siitä huolimatta vaikkei tällä asialla olisi mitään tekemistä totuuden kanssa.
The object of the superior man is truth
Valheellista totuutta ei tietystikään pitäisi kutsua totuudeksi, eihän sillä lopulta ole enää mitään tekemistä totuuden kanssa. Joissain tapauksissa voidaan puhua osatotuuksista, kun asioista on kerrottu totuudenmukaisesti, mutta kenties jätetty osa (olennaisesta) asiasta kertomatta. Näitä tapauksia on huono kutsua vilpillisiksi, mutta jos tiedossa on vain osa isommasta kuvasta, on ehkä hieman kohtuutonta puhua varsinaisesti totuudesta.
Kun tähän kaikkeen sotketaan mukaan ihmisten omat, varsin reilustikin toisistaan eriävät näkemykset esimerkiksi moraalikäsityksistä, paketti monimutkaistuu entisestään. Tätä sivusin Petturimagneetti-tekstissäni: mikä on toiselle pettämistä, on toiselle kenties “hienoista ajattelemattomuutta“. Jos ei itse koe pettäneensä, voi totuus tuntua todellakin siltä, ettei näin ole tehnyt. Mutta jos toinen näkee selän takana vehtailun sellaisena, mikä on totuus? Tapahtuiko pettämistä ensinnäkään? On toisaalta hyvä muistaa, että valkoinenkin valhe on kaikesta huolimatta vale.
Truth hurts
Monelle ihmiselle totuus – tai ainakin sen veli, rehellisyys – on asia, jota toivotaan, jota tavoitellaan ja jota pidetään erityisen hyvänä asiana ihmisessä. Silti yllättävän moni ihminen loukkaantuu totuuden kohdatessaan. Aivan kuin nämä ihmiset eivät sitten kestäisikään sitä totuutta lopulta, kaikista naivistisista ja sinisilmäisistä puheista ja ajatuksista huolimatta.
Totuus voi satuttaa, etenkin jos kokee sen piston rintakehässään katsoessaan peiliin ja vastatessaan tekojensa seurauksista. Ei ole tavatonta, että ihminen pahoittaa mielensä kohdatessaan totuuden, jonka on onnistunut psyykkaamaan toisenlaiseksi omassa mielessään. Siinä kohtaa on turha itkeä maailman epäreiluutta, kun on itse soppansa keittänyt. Totuus sattuu vain jos on elänyt silmät ummessa.
Truth or dare?
On jollain tavalla ironista, ja samalla myös hieman surullista, että niin moni ihminen valitsee totuuden sijasta vilpin. Moni laittaa päänsä mieluummin puskaan kuin kohtaa totuuden silmästä silmään. Moni tuntuu toivovan elämän muuttuvan vilppien ja illuusioiden kaltaiseksi, sen sijaan, että yrittäisi elää elämän kurjienkin faktojen kanssa.
Valheilla on kuitenkin pitkät jäljet ja lopulta tuskin kukaan haluaa tulla niin mieluusti valheiden kohteeksi, etteikö vaihtoehtoisesti kohtaisi sen totuuden, jos siihen vain tilaisuus annettaisiin.
Olin alunperin aikeissa kirjoittaa talven loppumisesta ja kevään tulemisesta, Super Bowlista ja hieman myös lennokkaasta viikonlopusta. Tulin toisiin ajatuksiin. Miksipä sitä oikeastaan jauhaa arkisista jutuista, jos voi kaivaa vähän syvemmältäkin ja tarjota vaikka aimo annoksen sosiaalipornoa? Onhan sitä paitsi siltojen polttelu paljon palkitsevampaa puuhaa kuin hiekkakakkujen rakentelu. En tosin tiedä teistä lukijoista, mutta näin ainakin täällä.
Osaan olla vittumainen ihminen. En ylpeile sillä, en liioin häpeä sitä. Tapahtumat vuosien varrella ovat tehneet minusta sellaisen ja otan täyden vastuun siitä mitä olen. Tähän liittyen myös kirjoitin tekstin reilu vuosi sitten.
Jotkut ihmiset tuovat minusta sen paremman puolen esiin. Tai ne paremmat, sillä uskoisin olevani muutakin kuin yksiulotteinen baarihumoristi. Toiset ihmiset taas saavat houkuteltua minusta sen pirun esiin. En itse pidä jälkimmäisestä, mutta minun maailmassa poskien kääntelyllä ei muuteta mitään. Joskus vain pitää olla vittumainen. Kunpa ei koskaan tarvitsisi. Se utopioista.
Sinisilmäinen
Olin nuorena poikana naiivi. Olin sinisilmäinen. Uskoin ilmeisesti maailman olevan pääasiassa mukava ja kiva paikka. Uskoin kai siihen, että vain vähemmistö ihmisistä on vittumaisia ja itsekeskeisiä mulkkuja. Mitä muistan esimerkiksi opiskeluajoistani alta parikymppisenä, muistan olleeni melkoisen humaani yksilö. Taisin uskoa jollain tavalla ihmisen luontaiseen taipumukseen olla hyvä. Ei mitään uskonnollista paskaa, vaan normaalia heimokäytösmallia. “Kohtele toisia kuin haluaisit itse tulla kohdelluksi.” (Tiedoksi sivistymättömille, Raamatulla ja kristinuskolla ei ole koskaan ollut tuohon moraaliohjenuoraan tekijänoikeutta.)
Tavallaan ajattelen yhä yllä olevan lailla.
Mutta en ole enää sama sinisilmäinen ja naiivi poika, jota olin joskus. Mutta olen ollut sitä hyvin kauan, sillä jollain tavalla tuollaista ajattelumallia vaaditaan, jotta edes jonkinlaiset optimistisuuden ja positiivisuuden rippeet säilyvät. Pessimismi kun taas on minusta paskaa ja luuserimentaliteettia. Ajatusmalli, joka tuhoaa käyttäjänsä sisältä päin.
Jaksan siis jollain tavalla vielä uskoa ihmisiin ja antaa heille mahdollisuuksia. Joskus ihmettelen miksi. Oli kyse biologiasta, kulttuurista tai luontaisesta luupäisyydestä, ei sillä ole väliä mistä se tulee. Se, että ylipäätään löydän itsestäni taipumusta tälle mahdollisuuden antamiselle, sillä on väliä. Sen myötä sinisilmäisyys kuitenkin roikkuu aina mukana kuin varkain.
Plus ça change, plus c’est la même chose
Mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä enemmän ne lopulta pysyvät samoina. Siihen viittaa myös väliotsikkona oleva ranskankielinen sanonta. Tietynlainen kierre ja syklisyys ovat aina ja alati läsnä, kuin häntäänsä syövä ouroboros-käärme.
Kun aikanaan, reilu vuosikymmen sitten, päädyin ensimmäiseen parisuhteeseeni, johon lopussa liittyi pettämistä tavalla tai toisella, en vienyt tätä painolastia eteenpäin seuraavaan suhteeseen. En ajatellut, että se olisi asia, joka toistuisi suhteesta toiseen. Olin väärässä. Halusinkin olla.
Toinen kerta oli tarinan molemmilta puolilta katsoen hyvin samantapainen kuin ensimmäiselläkin kerralla. Itse olin oppinut ensimmäisistä virheistäni ja kokemistani asioista suhteessa, mutta en selvästi tarpeeksi. Toisin sanoen, vaikka tilanne oli erilainen, sama kuvio toistui hienoisesti varioituna uudestaan. En silti suostunut viemään kokemuksiani eteenpäin.
Väliin taisi mahtua kolmisen vuotta ennen kuin taas päädyin seurustelemaan. Lyhyet säädöt välissä ja muut sutinat sikseen. Vaikka blogiani kauemmin lukeneet tietävät, etteivät vuoden 2008 suhdekuviot pitkän kaavan mukaan menneet, oli touhussa silti oikeita tunteita ja aitoa seurustelua. Jälleen kerran, homma loppui epärehellisyyteen ja epäselvään pettämiskuvioon. Vaikka asioilla kestikin aikansa selvitä, valheilla on pitkät jäljet. Tuolloin saatoin olla itse ylpeä siitä, että olin itse hoitanut kaiken puhtain kuvioin. Mutta “parempana ihmisenä” oleminen ei sekään tee automaattisesti onnelliseksi. Se voi jopa toimia päinvastaisesti: kun kosto tai hyvitys jää tekemättä tai saamatta, sitä vain tuntee itsensä hyväksikäytetyksi. Siltikään en vienyt tätä toimintamallia ja taakkaa eteenpäin, vaan jatkoin avarin katsein.
Kun neljänteen parisuhteeseeni päädyin vuoden 2009 loppupuolella, ja hieman yllätyksellisesti, täysin puun takaa, en kantanut menneen taakkaa mukanani. Tiesin epämiellyttäviäkin asioita silloin vasta tulevasta paremmasta puoliskostani, mutta hyväksyin faktat nieleskellen. Vuosi poikineen kului ja loppu tuli, kuten lukijat tietävät, ja vaikka se sydäntä riipaisikin, ajattelin, että kerrankin ilman mitään pettämisen taakkaa. Asiat olisivat kolmen toistuneen kuvion jälkeen toisin. Voi sinisilmäisyyttä. Valheilla ja sepityksillä oli jälleen kerran pitkät jäljet. Viikot kuluivat, kuukaudetkin, ja lopulta kuin järveen heitetty ruumis, pullahti asian todellinen luonne esille. Sama kuvio, taas kerran.
Kertakäyttöluottamus
En nyt takerru siihen missä mielessä ja minkälaista pettämistä näissä tapauksissa oli. Ei sillä ole minun kirjoissani merkitystä. Jos luottamus on rikottu, sen korjaamiseen vaaditaan muutakin kuin “sori”.
Joskus on käyty keskusteluakin aiheesta ja en tunnu olevan yksin mielipiteeni kanssa, sillä ehkä jopa se henkinen pettäminen on pahempaa kuin fyysinen hairahdus. En lähde arvailemaan tai miettimään mikä on totuus, vai onko se tapauskohtaista. Nämäkin asiat ovat menneen talven lumia. Sillä kuitenkin on merkitystä mitä voin viedä tästä mukanani tulevaisuuteen.
Voinko unohtaa aiemmat kokemukset? Muistaa ja oppia niistä? Luottaa tilastotieteeseen ja numeroihin? Vai toivoa sinisilmäisesti parasta, uudestaan ja uudestaan?
Ei sillä, että olisin tilanteessani yksin. Sehän tässä ehkä tragikoomisinta onkin. Kunpa olisinkin! Totta kai joku tässä maailmassa on maailman lyhyin mies tai joku maailman painavin nainen. En kuitenkaan usko, että itse olen ääritapaus missään mielessä. Ehkä pahinta onkin se, että olen luultavasti hyvin keskivertoinen tapaus, ja voin vain arvata miten paljon vastaavia tapauksia, pahempiakin, on muille vastaan tullut.
Ja sitten sitä ihmetellään miksi on varautunut ja defenssit pystyssä aamuin öin. Minä en sitä ihmettele. Ihmettelen vain sitä kauanko kestää ennen kuin kamelinselkä katkeaa viimeisen kerran. Sitä pelätessä, että näin käy, ja sitä toivoessa, että joku todistaa minut vääräksi.
Joulu tuli, ja joulu meni. Se meni monelta osin juuri siten, kuten arvelinkin, mutta jossain määrin myös paremmin kuin tohdin ounastella. Ei siksi, että olisin pessimisti, sillä sitä en ole, vaan koska en ole enää viisitoistakesäinen pojankloppi. Tiedän yhtä sun toista niin itsestäni kuin ympäröivistä ihmisistä. Tiedän ja ymmärrän tiettyjä realiteetteja, jotka vallitsevat tahdostani riippumatta. Unohtakaa siis synkistely, tässä ei ole kyse siitä.
Valitsin “keveän” otsikkoni niinkin kevein perustein kuin elokuvaa katsomalla. Valitsin sunnuntai-illan katsottavaksi dystopiakuvauksen Tie. Elokuvan nähneet tietävät sen kuvauksen lohduttomasta maailmasta, jota vielä alleviivataan harmaalla, masentavalla värimaailmalla. Vaikka elokuvassa on myös toivoa ja etenkin lapsenomaista sellaista, se on hyvin synkkä ja omalla tavallaan varmasti myös musertava katsomiskokemus, ainakin herkemmille katsojille. Sen tarkemmin elokuvaan tai sen yksityiskohtiin menemättä, tuo raina herätti ajatuksia, ja etenkin kysymyksiä elämästä – niin omastani, kuin kokonaisvaltaisemminkin katsottuna.
Elämän tarkoitus
Olin liioittelematta noin viidentoista, kun äkkäsin mielestäni sen Oikean elämän tarkoituksen. En tarkoita mitään sellaista yksilöllistä ja kevyttä, joka vaihtuisi iän tai elämäntavan mukaan. En mitään hetkellistä tai tiettyyn aikaan, kulttuuriin tai elämänvaiheeseen sidottua. Tarkoitin tietysti onnellisuutta. Elämän tarkoitus olisi olla onnellinen ja sen tavoitteleminen olisi tavallaan kaiken etusijalla, tai ainakin lopulta se eteenpäin ajava voima, joka saa meidät tekemään valintoja, tyhmiä tai fiksuja, rationaalisia tai tunteellisia, kerta toisensa jälkeen.
Kuten joitain vuosia myöhemmin opin, tämä asia oli tietysti keksitty jossain antiikin Kreikassa jo pari tuhatta vuotta minua ennen. En pahastunut. Olin otettu.
Mitä onni on?
Mitä en kai tietääkseni ole koskaan miettinyt, tai en ainakaan tarpeeksi, oli lopulta se tärkeämpi kysymys. Mitä onni on? Miten tullaan onnellisiksi?
En ole enää niin naiivi, ettenkö ymmärtäisi, että tätä samaa asiaa ovat minua fiksummat, viisaammat ja enemmän oppineet miettineet, pohtineet ja ratkoneet. Tai ainakin pyrkineet ratkaisemaan.
Vastauksiakin varmaan on monia. Toisin kuin itse alkuasetelmassa, onnellisuuden käsite ja sen saavuttaminen onkin paljon enemmän ikään, elämänvaiheeseen, kulttuuriin, yksilöön ja muuhun sellaiseen sidottua.
Tuleeko onni siitä, että on hyvä työpaikka? Että on paljon ystäviä? Rahaa ja mammonaa? Terve? Ehkä.
Että on suosittu? Menestyvä? Saa paljon seksiä? Että ehtii opiskella? Urheilla? Saa syödäkseen paljon herkkuja? Päihteitä? Mahdollisesti.
Että on jälkikasvua? Jälkikasvua, joka oppii, kasvaa ja menestyy? Että on lapsia, hyvä työpaikka, paljon ystäviä ja talouskin on kunnossa? Että on rakastettu? Kenties.
Herra Maslow
Abraham Maslow julkaisi 1940-luvulla psykologisen teoriansa, joka opittiin myöhemmin tuntemaan Maslow’n tarvehierarkiana. Vaikka teoriassa on aukkonsa, sitä hyödynnetään yhä edelleen, tänäkin päivänä muun muassa markkinoinnissa. Kuten teorian tuntevat tietävät, kyse ei ole vain kaupallisen alan teoriasta tai käsitteestä. Kyse on ihmisen peruspsykologiaa käsittelevästä ajatuksesta, ja se tuntuu monesti pitävän paikkaansa enemmän kuin hyvin.
Miten tämä heijastuu tosielämään? Se on helppo havaita. Kenties helpoin tapa on kiinnittää huomiota ihmisten valituksiin. Mitä pienemmistä ja merkityksettömimmistä asioista ihmiset valittavat, sitä korkeammalla he ovat tuossa tarvehierarkiassa. Toisin sanoen, sitä paremmin heillä menee. Hieman mutkia suoraksi vetäen: sitä onnellisempia he ovat.
Se ei kuitenkaan vielä tarkoita, että nämä ihmiset itse ymmärtäisivät sitä, saati että myöntäisivät tämän. Ja muistetaan nyt vielä, ettei tuo teoria ole aukoton. Se kuitenkin antaa suuntaa asioiden todellisesta tilasta. Jos ei muuta, osittain sen ansiosta osaan havainnoida ja ymmärtää omaa tilaani paremmin.
Oma onnellisuus
Kun itse hyvin tiedostan miten asia menee, etenkin oman elämäni kohdalta, on myös helppo ymmärtää omaa tyytyväisyyttä ja tyytymättömyyttä, onnea ja onnettomuutta. Minä olenkin ollut suurimman osan elämästäni onnellinen, ja vähintäänkin tyytyväinen. Harvoin elämässäni on ollut niin suuria puutteita, että olisin mieltänyt itseäni onnettomaksi.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö olisi kokenut vastoinkäymisiä. Ei, en ollut onnellisen perheen lapsi, enkä kasvanut miellyttävän isäpuolen hellässä huomassa. Mutta juuri nuo vähemmän miellyttävät asiat ovat osittain koulineet minusta ihmisen, joka olen, ja siksi osaan myös nauttia elämän pienistä, tavanomaisistakin asioista. Näitä ovat niin oma vapaa-aika, riittävä varallisuustaso omaan elämiseen ilman suurempaa luksusta vaatimatta, hyvät ystävät ja niin edelleen. Se kuitenkin esimerkeistä.
Minulla oli jotakuinkin kaikkea mitä saatoin kuvitella realistisesti omaan elämääni. Minä olin onnellinen. Olen aivan varma, että myös tulen olemaan joskus onnellinen. Tai jos en nyt aivan sataprosenttisen varma, niin ainakin realistinen puoleni väittää sen olevan tilastollisesti hyvin todennäköistä. Optimistinen puoleni sanoisi saman, mutta satakymmenprosenttisella varmuudella.
Minulta kuitenkin puuttuu asioita, joita minulla oli. Blogiani lukeneet ja muut sisälukukykyiset tietävät kyllä mistä on kyse, joten en halua hieroa itsestäänselvyyksiä kenenkään kasvoihin. Sillä ei niinkään ole merkitystä mitä minulta puuttuu. Enemmänkin merkitystä on sillä, että ymmärtää omaa elämäänsä ja kysyy itseltään toisinaan mitä elämästä puuttuu, mitä siltä lopulta haluaa.
En yritä valaa ällöpositiivista uskoa tai näkemystä keneenkään teistä lukijoista. Minusta ei ole siihen, ei sen enempää halun kuin muunkaan puolesta. Mutta silloin tällöin olisi paikallaan katsoa peiliin ja kysyä itseltään: Mitä haluan? Mitä minulta puuttuu? Mitä voisin tehdä toisin, jotta asiat olisivat paremmin?
Minä tiedän, omalta osaltani, vastaukset näihin. Ja minä jatkan tuon onnellisuuden etsimistä.
Olen ottanut tunnetasolla turpaan noin kolme kertaa kuluneen neljän kuukauden aikana. Tarkoitan siinä mielessä turpaan saamista, että itkua on saanut vääntää, sydän on saanut iskua ja potkua, eikä homma ole muutenkaan mennyt sen parhaimman kaavan mukaan. Jospa kolmas kerta toden sanoisi, ja nyt voisi keskittyä selviytymiseen.
Olen taistellut kaksin käsin itsesäälissä rypemistä vastaan, koittanut pistää kampoihin sille tunteelle, että olen häpeällisen tyhmä näissä asioissa ja olen antanut tulla johdatetuksi kuin sokea pimeässä. Olen antanut oman kiltteyteni ja myötätuntoni, mutta myös sydämeni, ottaa ohjakset käsiinsä, ja sen myötä olen käynyt pohjalla kerran jos toisenkin, naama mudassa ja tunnetaso ruhjeilla.
Olen ollut niin herkässä tilassa, että jopa olalle taputukset, tsemppaukset paremmasta ja lupaukset selviytymisestä ovat saaneet minut kyynelten partaalle. Puhun nyt niistä ystävistä, jotka ovat oikeasti olleet jelppimässä minua pois tuosta itsesäälin, häpeän ja kunniattomuuden tunteen suosta. Saan vieläkin niellä kuivaa kurkkuani, näitäkin sanoja näpyttäessäni, vaikka ilma alkaa jo tuntua paremmalta. Aivan kuin olisin jossain henkisessä keuhkokuumeessa.
Feenikslintu
Myyttinen tulilintu, Feeniks on muinainen jälleensyntymisen symboli. Sen muodot ovat vaihdelleet tarinoista ja sen versioista toiseen, mutta yhteistä näille on kuolema ja uudelleen syntyminen. Jotta voi syntyä uudestaan tai uusi lintu ylipäätään, vanhan täytyy kuolla. Joissain tarinan variaatioissa jopa entistä voimakkaampana versiona kuin edeltäjänsä. Tämä tila on myös minulla vahvasti edessä. Mitä, miten, koska? Aika näyttää.
Takaiskuja tulee jokaiselle. Siinä ei ole mitään uutta tai ainutlaatuista. Jokainen kokee tarinansa yksiöllisesti ja ainutlaatuisesti, eikä sitä kukaan muu voi koskaan täsmällisesti samalla tavalla ymmärtää. Voi kokea empatiaa ja päästä lähelle sitä tilaa, jossa toinen on, mutta jokaisen henkilökohtainen tragedia ja tunteiden myrsky on viime kädessä aina yksilöllinen, uniikki tarinansa. En oleta, että kukaan täysin ymmärtää minua, enkä minä heitä, mutta teen parhaani.
Vaikka kuinka haluaisin, minäkään en aina jaksa tai pysty olemaan vahva. Toisinaan sitä vain tarvitsee muiden jeesiä ja tukea. Olenkin kiitollinen siitä, että minullakin on ystäviä, jotka tämän ymmärtävät.
Alan hiljalleen tuntea, kuinka siipeni alkavat vahvistua ja usko omaan itseen palautua. Ehkä kaikki ei sittenkään ollutkaan minun vikani. Ehkä edessä ovat paremmat tuulet.
Loppuun vielä kipale, joka hyvin muistuttaa siitä kuinka kenelläkään ei ole yksinoikeutta suruun ja masennukseen, vaikka joskus siltä tuntuukin.
There’s a cold wind in the winter of my mind
A season that lasts through all changes in time
I try so hard sometimes
I wish there was a raincheck on tomorrow
Not ready to deal with what I don’t wanna find
Struggling alone, just to hold on
I just wanna know why is it me
In a tear there is a message from the heart
Detached from the goodit’s a hope gone astray
I cry so hard sometimes
Too scared to think what what will bring tomorrow
Already much more then I can handle today
I can’t breathe, suffocate as I’m buried by hate
And so sadly I learn there’s no justice to fate
I just wanna know why is it me
Losing the race with thoughts out of place
I just wanna know why is it me
You ain’t got a monopoly on sorrow
You know plenty nas made it my way
You ain’t got a monopoly on sorrow
There’s plenty that feel just the same
There’s a pain so insane that I fight but can’t tame
And my mind battles on as my body lies lame
I can’t feel the feel but I feel like it hurts
I can’t feel the feel but I feel like it hurts
I can’t feel the feel but I feel like it hurts
Hurts hurts
And I know that I know I don’t know if I know if
It just would stay clear then I’d see and I’d go
I just wanna know why it’s me
Ain’t got a monopoly on sorrow
You, you, you ain’t got no, no you ain’t got no,no
You ain’t got no, no, you ain’t got no, no
There’s no monopoly on sorrow
No monopoly on sorrow
No monopoly on sorrow
No monopoly on sorrow no no no
You ain’t got no no no, you ain’t got no no no
You ain’t got no no no, you ain’t got no no no
No monopoly on sorrow
Monopoly on sorrow
Monopoly on sorrow
No no no no no
You ain’t got no, no no no
You ain’t got no, no no no
You ain’t got no, no no no
You ain’t got no monopoly on sorrow
En tiedä mistä aloittaisin. Olen niin sanotusti henkisesti sekaisin, tunnetasolla. Takana on viikonloppu viihteellä, pääosin onnistuneesti. Olen loikannut dekadenssin poluille ja ottanut tietoisen askeleen välinpitämättömyyden ja hedonismin puolelle. En ole tehnyt mitään sellaista, mikä kaduttaisi. En mitään sellaista, mistä olisi syytä potea morkkista. En ole tehnyt mitään varsinaisesti kyseenalaista. Tai ehkä olenkin, mutten mitään pahaa, ikävää tai kamalaa. Minun henkinen perikatoni johtuu muista syistä.
Emotionaalinen krapula
Koska olen sekavassa mielentilassa, tekstini saattaa vaikuttaa normaalia vaikeaselkoisemmalta. En yritä pyytää anteeksi tai tarjota tekosyitä, tarjoan vain eräänlaista selitystä vuodatukselleni. Alustan vielä tekstiäni sillä, että olen miettinyt paljon mistä voin, haluan ja “saan” kirjoittaa. Koen ulkopuolista painostusta siitä, mitä “saisin” kirjoittaa, ja koen tämän eräänlaiseksi sensuuriksi. Ihmiset eivät halua päätyä blogiini, mutta muitahan saa tietysti tarkkailla. Tai asian voisi myös ilmaista niin, että mitä vaan ympäripyöreää saa kirjoittaa omasta elämästään, kunhan sieltä ei löydä itseään. Jos tämä koskee teitä jotain rintaanne, katsokaa peiliinne. Minä olen itkenyt jo tarpeeksi itseni vuoksi.
Olen totta puhuen itkenyt tänään enemmän kuin yli pariin vuoteen. Olen tainnut itkeä näin paljon viimeksi viimeistä edeltävän parisuhde-eroni kohdalla. Se oli hetki, jolloin matto vedettiin jalkojeni alta ja lujaa. Täysin puun takaa, kuin housut kintuissa. Jos on lukenut blogiani tuolloin aikoinaan (elo-syyskuussa 2008), ehkä jopa muistaa mitä tarkoitan. Mutta miksi siis itken nyt? Mikä pudotti minut pilvistä kesken ilmavan nousukauden?
Minua tavallaan painostettiin ja/tai pyydettiin, etten kirjoittaisi “muista”, mutta parisuhteista on hankala kirjoittaa sillä tavalla, ettei toinen näkyisi kuvassa mitenkään. Yritän kuitenkin.
Kun erosin parisen kuukautta sitten, otin eron ilmeisen kevyesti. Vuodatin vähän kyyneliä, mutta koska ero ei tullut täysin yllätyksenä, siihen oli helppo asennoitua. Näin luulin. Olin toisaalta saanut eroon jo hyvän valmistautumisharjoituksen elokuussa, kun edesmenneen parisuhteeni toinen puolikas muutti ulkomaille. Aikomuksemme oli tuolloin erota ja katsoa tilannetta uudestaan, kun hän tulee Suomeen takaisin. Näin tavallaan teimmekin. Siinä kohdassa taisin tehdä ensimmäisen virheeni. Mutta minä olen ottanut opikseni, että tunteita pitää seurata, jos tunne-elämää haluaa. Liika rationaalisuus tappaa mahdollisuudet romantiikkaan ja toimiviin parisuhteisiin. Näin olen asian ymmärtänyt. Niinpä suhteemme palasi ennalleen ulkomaatapauksen jälkeen. Kaikki oli valtakunnassa hyvin.
Iloa ei jatkunut kovinkaan kauaa, sillä kuten sanottua, ero kuitenkin tuli parin kuukauden sisään paluusta. Sain tästä asioiden kulusta katalan muistutuksen tänään, kun sain erään käsityötilauksen tilausvahvistuksen. Olin tilannut tuon korun syyskuussa tuolloiselle tyttöystävälleni, koska hän moisen halusi. Ajattelin siitä hänelle lahjaa. Sain kuitenkin kuulla, että käytetyistä materiaaleista johtuen tilaus tulee viivästymään, koska materiaalien pitää kuivua. En tiedä oliko viivästykselle joitain muitakin syitä, mutta ne ovat sivuseikkoja. Erokin ehti tulla välissä ja ajattelin, että koru tulee jos tulee. Tänään sain siitä vahvistuksen. Ironista, sikäli, että itkeminen oli vielä edessä.
Ristiriitoja
En luonnollisestikaan “saa” kirjoittaa muista, kuten jo aiemminkin sanoin. Tähän väliin on pieni anekdootin paikka. Tapahtui Oulussa viime kesänä, Jalometallissa tarkemmin sanoen. Tuolla reissullahan olin exäni että kavereideni kanssa pyörimässä ja nauttimassa musiikista. Siellä olivat ilmassa myös merkit silloin edessä olevasta erosta, tai siitä tulevasta tilanteesta. Reissu meni kuitenkin hyvin, eikä siellä ryvetty ikävissä asioissa. Tätä kyseistä asiaa en olisi kuitenkaan muistanut ilman ystäväni muistutusta, joka tänään joutui kuuntelemaan sydänvereni vuodatusta.
Erään festaripäivän jälkeen käydessämme pizzeriassa tytöt kävivät keskustelua miesten sukupuolielimistä. Tietyn miehen tietystä paketoinnista, tarkemmin sanoen. Siinä samassa sitten taisi selvitä, että samaa keskustelua on käyty myös meikäläisen rakkauden keihäästä. Me miehet taisimme olla siinä hieman ihmetyksissämme, että miten nyt näin, mutta kuulemma muiden yksityisasioista saa ja pitää voida puhua. Tavallaan ymmärrän. Eihän monissa asioissa ole mitään harmillista tai ikävää. Ja varsinkin jos anonyymisti puhutaan.
Mutta kun sitten samoilta ihmisiltä tulee nyrpeyttä sen suhteen, että heistä vaan ei saisi puhua, kirjoittaa tai mitä tahansa. Aistinko hienoista tekopyhyyttä? Ristiriitaa? Kaksinaamaisuutta? En minä tiedä miksi tuota pitäisi kutsua. Mutta jotain mätää tuossa kuitenkin on. Ei sillä, en minä hae hyvitystä enkä kostoa.
Mutta koen, että saan kirjoittaa mistä haluan. Jos joku teistä tai jostain muusta loukkaantuu, olen valmis ottamaan riskin. Jos tulen ampumaan itseäni jalkaan vain siksi, että haluan pahan oloni pois koneistosta ja kirjoitan siitä avoimesti, olen valmis ottamaan senkin riskin. Jos jokin “kaverisuhde” tulee menemään sen takia vituiksi, että joku löytää itsensä tekstistäni, aiheetta tai aiheellisesti, eikä kykene sitä keskustelemalla selvittämään, sellainen kaverisuhde saakin mennä vituiksi. Sillat saavat palaa jos siihen kerran on aihetta.
Kungfutsen sanoin:”Älä ystävysty ihmisten kanssa, jotka eivät ole sinua parempia.”
Kohtalokas puhelu
Mistä tämä kaikki vuodatus sai sitten alkunsa? Yhdestä puhelinkeskustelusta. Tuo puhelinkeskustelu, tämän muuten kovin lennokkaan viikonlopun jälkeen, sai minut särkymään. En ole itkenyt näin paljon varmaan yli pariin vuoteen. Minulle tuli niin sanottu “fall from grace” -tunne. Raamatullisessa kontekstissa tämä tulkitaan myös syntiinlankeemuksena. Kyse ei ole tässä kohtaa siitä, vaan sanonnasta, joka tarkoittaa muun muassa maineen, kunnian tai statuksen menettämiseen. Omalla kohdallani tämä tuntuu lähinnä emotionaaliselta, miltei häpeälliseltä pakkolaskulta. Kuin lentokone törmäisi maahan. Tai enkelin maahansyöksyltä siipensä menettäneenä, jos raamatullinen kielikuva sallitaan.
Puhelinkeskusteluun yksityiskohtiin menemättä, opin ymmärtämään missä tilanteessa mennään. Ymmärsin jälleen kerran, että olen parempi lukemaan ihmisiä ja asioita rivien välistä kuin itsekään aina muistan, saati miten muut asian tuntuvat ymmärtävän. Tajusin juuri tuon keskustelun myötä missä tilanteessa olinkaan exäni kanssa. Eroni ei ollutkaan ikinä ollut niin läpi käyty osaltani kuin olin kuvitellut. Olin luullut saaneeni hyvän irtioton häneen ja seisoneeni täysin omilla jaloillani mitä tulee tunne-elämään ja ylipäätään sinkkuna olemiseen. Tilanne on siksi monimutkainen, koska kuten monet ystävämme tiesivät, meidän tilanteemme oli eräällä tavalla avoin. Olemme kuitenkin olleet paljon tekemisissä eron jälkeen, kavereina ja hyvässä hengessä.
Tuo puhelinkeskustelu selvensi kuitenkin minulle sen miten lopullinen eromme on. Ei sillä, ettenkö olisi sen sitä tiennyt olevan rationaalisesti jo siitä asti, kun päätimme erota, mutta tunnetasoni oli eri mieltä. Kun vihdoin ymmärsin, ettei minulla enää oikeastaan ole mitään merkittävä jalansijaa hänen elämässään, tunnetasolla maailmani tuntui romahtavan. Tajusin olevani yksin. Ymmärsin, etten ole mitään muuta kuin exä muiden joukossa.
Tein ehkä alkujaankin virheen ylläpitäessäni tätä lämmintä kaverisuhdetta häneen eron jälkeen. Olimme kuitenkin molemmat sitä mieltä, että yhdessä on silti kivaa, vaikka erosimme, joten miksi ei. Rapsutimme molemmat toistemme selkää, niin sanoakseni. Yhteiset edut, mutta ei velvollisuuksia. Mutta oli vain ajan kysymys kunnes se muuttuisi. Kun toinen jäisi jonkun toisen, kiinnostavamman, varjoon. Siinä tilanteessa jompikumpi tulisi jäämään kuin nalli kalliolle. Vaikka siihen osaisi varautua, se silti tuntuu nyrkiltä kasvoissa, johon myöskin osaa tietyissä tilanteissa varautua. Emotionaalinen kipu on kuitenkin hankalampi käsitellä.
Puhelun lopussa murruin ja itkin. Lyhyt itku meni ohi, ja puhelu vihdoin loppui. Mutta se oli vasta alkusoittoa sille tunnetason myrskylle mitä olen käynyt läpi viime tunnit. Olen yrittänyt purkaa pahaa oloani vuodattamalla, keskustelemalla, kuuntelemalla musiikkia, sekä tietysti tätä tekstiä kirjoittamalla. Rationaalinen puoli ei toimi täysin, vaikka toisaalta ymmärränkin tilanteen ristiriitaisuuden ja nurinkurisuuden. Emotionaalinen puoli vuorotellen tokenee ja murtuu uudestaan. Olen/olin sanalla sanoen paskana. Aikamuodotkin näyttävät heittelehtivän miten sattuu.
Ja minä en, muka, “saisi” kirjoittaa näistä tunteistani. Haistakaa… Tervetuloa minun saappaisiini. Koittakaa. Jos ette ole kokeneet tätä, suosittelen kokeilemaan. Se opettaa. Kuten joskus tästä kirjoitin Siperian pikakurssi -tekstissäni.
Loppukaneetti
Osain odottaa tätä tilaa, mutta toivoin ehtiväni pois vesisateen alta ennen kuin se iskee. Ehkä toivoin, että minä, jätettynä osapuolena, selviän tästä tilanteesta pois rationaalisesti pohtien ja aiemmista oppineena. Ja aiemmin näitä tunteita läpi käyneenä. Ja paskat.
Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä kovemmaksi, mutta myös herkemmäksi olen tullut. Ehkä, kuten ystäväni tätä kommentoi, “Ehkä sun tunteet on tavallaan suurentuneet tai jotain. Syventyneet. Kuten ajattelukin.” Minusta on tullut herkempi, tunteellisempi, ehkä myös romanttisempi. Tuntuu, että erot pahenevat vanhetessaan, vaikka voisi kuvitella toisin päin. Ja samalla minusta tuntuu, että noita syviä tunteita on vaikeampi löytää nykyään kuin ennen. Vaan kun kolahtaa, kolahtaa kovaa.
Sanani alkavat loppua. Paine alkaa helpottaa. Sen myötä ruokahaluni alkaa palautua. Palaan varmaan asiaan vielä uudestaan, näillä asioilla kun ei ole tapana olla kerralla ohi. Sopivasti vuoden synkin juhla – joulu, valonjuhla, yule – on vielä edessä. Sen myötä minulla on kohtaaminen suurimman demonini kanssa. Loppuun vielä laitan kappaleen, jonka sanoitukset aiheuttivat minulle jotain liki ainutkertaista; ne saivat minut herkässä mielentilassa itkemään, ja vieläpä täysin yksin. Isken sanoitukset mukaan selventämään. Ei ole helppoa miehen tuntea itseään heikoksi.
And for one second, I lost my head
And for one second, I wished you were dead
And for one second, you wish that you were here all alone
Hold back the tears that could fall for me.
And for one second, I lost my breath
And for one second, I cherish that you said
And for one second, it seemed that I was here all alone
Hold back the tears that could fall for me.
And for one second, I understand
And for one second, my life was in your hands
And for one second, you wish that you were here all alone
Hold back the tears that could fall for me.
They fall alone