Vaikka sairastamisella sinänsä on varsin vähän tekemistä suoraan itse kuoleman kanssa, sairaana oleminen monesti muistuttaa ihmistä hänen fyysisestä heikkoudestaan. Myös kuolevaisuudesta.
Sitä muistaa kuinka hauras ihmiskeho lopulta on ja kuinka mikroskooppisen pienet organismit osaavat lannistaa isomman koneiston, joka toisaalta niin ikään rakentuu pienenpienistä osasista. Pieni määrä väärää substanssia väärässä paikassa kykenee sammuttamaan koko koneiston ja lopettamaan sen, jota elämäksi kutsutaan. Vahvaa ja niin heikkoa samaan aikaan.
Nokka tukossa, pää jumissa
Vaikken sen kummemmin ole nyt sairastanut kuin kuumeisen nuhan, kurkkukivun ja yskän kanssa pyörinyt sängyssä, on se herätellyt ajatuksia elämästä itsestään kuin myös elämän käsitteestä, olemassaolosta ja kaiken vääjäämättömästä lopusta. Ajatus on lopulta virkistävä ja herättävä. Kuin muistutus tehdä asioita, joista pitää. Jotka kokee tärkeiksi.
Alati kyynistyvässä ajatuksenjuoksussa yhä useampi asia tuntuu merkityksettömältä tai ohikiitävältä. Kuin päiväperhosen elämä galaktisessa maratonjuoksussa.
Työ, arki, harrastukset ja huvit. Kuin yksittäisiä pieniä palapelin paloja lattialla, joilla kaikilla on merkitystä ja joita ilman elämä ei olisi ehjä, mutta lopulta silti vain yksittäisiä paloja suuressa kokonaiskuvassa.
Mikä sitten tekee elämästä ylipäätään merkityksellisen? Vastauksia on monia ja luultavasti suurin osa niistä on oikeassa.
‘Dam
Mutta juuri tällä hetkellä en oikeastaan edes jaksa tarjota vaihtoehtoja kellekään. Kunhan pohdiskelen jonninjoutavia. Edessä on vuoden kolmas ja viimeinen ulkomaanlomareissu, tällä kertaa kohteena Amsterdam. Luvassa on retriitti. Lyhyt, viiden päivän reissu, jolla ehtii pohtia elämänsä valintoja, tehtyjä ja tekemättömiä. Sekä antautua hedonistisen dekadenssin syleilyyn.
Kappas, tässä sitä taas ollaan: tietyn syklin tutussa käännekohdassa. Tutussa kurvissa, joka joko merkkaa tietyn kierroksen alkua tai loppua, ehkä molempia. Olen ollut tässä kohdassa ennenkin, lukuisia kertoja. Olen kirjoittanut siitä, luultavasti liian monta kertaa. Mikäpä hänessä, eräänlainen osoitus juurikin tästä syklisyydestä, jonka olemassaoloa ei aina tunnu edes ymmärtävän.
Työ, rauha, tyhjyys
Uusi työni alkoi viikko sitten ja olen nauttinut siitä sen verran mitä olen ehtinyt tekemään. Se on tuonut mukavan rutiininomaisuuden takaisin elämääni, jota ehkä lomalla kaipasinkin. Sen myötä tietynlainen mielenrauha on löytynyt aivan uudella tavalla.
Mielenrauhan myötä on löytynyt tietynlainen tyhjyys. Autuus, välinpitämättömyys, merkityksettömyys.
Olen ehkä liikaa miettinyt (arvo)nihilismiä, kuoleman käsitettä ja buddhalaishenkisiä ajatuksenjuonteita. Viimeisen niitin arkkuun löi Arthur Schopenhauerin kirjojen lainaaminen kirjastosta. En ole vuosiin edes käynyt kirjastossa, saati lainannut mitään, ja nyt: päädyin ottamaan haltuuni “pessimismin filosofin” kirjoja.
Tuska on luovuuden polttoainetta
Hieman laiskasti lainaan itseäni väliotsikossa. Muistin aikoinani kirjoittaneeni aiheesta. Aika todellakin lentää, kun huomasin tuostakin ajatuksenjuoksusta olevan miltei pari vuotta.
Tämä sama tuskattomuuden tila on tietyllä tapaa löytynyt, ja se tuntuu paitsi vapauttavalta ja tyhjentävältä, myös hienoiselta taakalta. En tunnu saavan ajatuksesta kiinni, en löytävän otetta sanoista. Idea-aihioitahan on, miksen kirjoita niistä? En tiedä itsekään.
Kun ei mikään asia piinaa, tai ainakaan tarpeeksi paljon, on vaikea tarttua valituksen sulkakynään ja antaa musteen laulaa itkuista virttään. Toisaalta, miksi pitäisikään valittaa, tilittää, avautua? Ironista kyllä, ihmiset lukevat mieluummin suru-uutisia ja itkua kuin auringonpaisteista hehkutusta ja ilon sateenkaarisanomia.
Mitä sitten?
Jos johonkin välitulokseen olen tullut, niin siihen, ettei millään oikeastaan ole mitään merkitystä. Elämä on yksi hassunhauska kosminen vitsi, tai peli, jota pelaamme. Toiset kyllästyvät koko peliin ja iskevät kortit pöytään omasta tahdostaan. Loput sitten häviävät omaa aikaansa, yksi kerrallaan. Vain se on varmaa, että jokaiselta peli loppuu joskus.
Millään tällä ei kuitenkaan ole minkään valtakunnan suurempaa merkitystä pidemmällä aikavälillä. Kun tämän asian hyväksyy, on ehkä hieman helpompi olla ja hengittää. Antaa mennä vaan. Hedonistisesti tai askeettisesti, ei silläkään väliä. Kunhan viihtyy. Kunhan nauttii. Kunhan pelaa. Loppuun asti.
Tarkoitukseni ei ole kuulostaa herkältä runopojalta, eikä liioin taipumukseni romantisoida arkisia asioita. Niin kuitenkin kävi talven tehdessä tuloaan ja peittäessä maan valkoisen huntunsa alle. Kuoleman kuriiri oli taas asettumassa taloksi.
Kuoleman symboli
Talvi on – jo kauan – symboloinut minulle kuolemaa. Siinä missä kevät on uuden elämän alku, kesä vuoden elinvoimaisinta kautta, syksy sairautta ja vanhenemista, on talvi sen kaiken pääteasema. Viimeinen kellonlyömä, kuolema. Tästä asiasta minua muistutti myös kylmien tuulien ja lumipeitteen hyisevä kädenpuristus yhdistettynä talven pimeisiin iltoihin. Muistin jostain, että teinhän aiheesta kappaleenkin reilu vuosikymmen sitten, silloin aktiivisen yhtyeeni ensimmäiselle demolle. Winteriksi nimetty kipale kertoi symbolisesti itse kuolemasta ja kaiken lopusta.
Taivaalta tuleva lumisadekin oli kuin pienenpieniä putoilevia valkoisia hautakiviä. Eivät ne itsessään kuolemaa mukanaan varsinaisesti tuo, mutta tuo kylmän veden valkoista valoa taittava muoto on kaikessa ulkoisessa viattomuudessaan kuitenkin peittävä maan ja sen heikoimmat elinmuodot kalmaisella kosketuksellaan.
Kasvit ja etenkin kylmyyttä pakoon pääsemättömät pieneläimet jäävät väistämättä vuoden pimeimmän vuodenajan jäisiin kouriin, ja kuolevat pois. Osa eläimistä pakenee lämpimille maille, osa suojautuu kylmältä muilla keinoilla. Mutta edes evoluution kruunu, tuo karvaton apina, ei pärjäisi talven kosketukselle ilman teknologian tunteetonta apua. Tästä hyvänä esimerkkinä käyvät vaikkapa kuningasalkoholille kamppailunsa hävinneet yksilöt, jotka ajan myötä sammuvat nietoksiin ja jotka kylmyys korjaa parempaan talteen darwinistinen hymynkare suupielissään.
Valon juhla
Vaikka kylmyyden ja pimeyden määrä on jokseenkin vakio, tai ainakin jossain määrin tietyn kaavan mukaista, on loppuvuosi ja sydäntalvi monelle myös romanttista, lohdullista aikaa. Toisille se on joulu, tuo valonjuhlan nykymuoto, tai jonkin sen varianteista. Osalle taas mahdollisuus talviurheiluun ja lumen kautta kautta myös synkät, lyhyet päivät saavat lisää valoa iltoihinsa kuin jonkinlaista lohtua tuoden. Ja onhan uusi vuosi monelle aina jonkinlainen nollauspiste ja uusi startti lupauksille ja elämänmuutoksille.
Valoa tai pimeyttä, minulle talvi on synkkä muistutus elämän rajallisuudesta ja kuoleman vääjäämättömyydestään. Se ei ole kuitenkaan surullinen tai masentava asia. Se on muistutus elämän realiteeteista ja maailman lainalaisuuksista hiljaisessa ylväydessään. Memento mori.
Otsikostani huolimatta en suosi anglismeja kirjoitetussa kielessä, vaikka puhekielessä ne ovatkin tapauskohtaisesti hyväksyttyjä ja tarpeellisia, joskus jopa haluttuja. Mutta ehkä tässä tapauksessa on parempi käyttää niitä itse ytimeen pureutuvia termejä kuin huonosti tekstiin sopivia, ontuvampia korvikesanoja.
Pohdin tässä eräänä kylmänä syyspäivänä elämääni, rutiinejani, sen kaiken järkeä ja merkitystä. En niinkään kuitenkaan itse elämän tarkoitusta, vaikka se varsin läheltä liippasikin. Siihen tulokseenhan päädyin jo parikymmentä vuotta sitten, joka tietysti oli vain parin vuosituhannen takaista toistoa, vaikkakin oman logiikan kautta uudestaan oivallettuna.
Kun pyörittelee ajatuksia elämästä uudestaan ja uudestaan, ja siinä samalla kyseenalaistaen oman elämänsä järkevyyden, sitä saattaa toisinaan ahdistaa ymmärtäessään kaiken merkityksettömyyden, jos ei nyt muuten, niin ainakin isolla mittakaavalla katsottuna. Kun työ, ja jopa harrastukset ja ihmissuhteet, tuntuvat lähes merkityksettömiltä ilmiöiltä ja tapahtumilta, paitsi ohikiitävinä hetkinä, onko ihme jos ihmiset sekoavat, tappavat itseään tai vähintäänkin ajavat itsensä hedonismin pyörteisiin kiihtyvällä vauhdilla?
Tai ehkä ihmiset eivät vain pohdi näitä asioita niin paljon. Ehkä senkin estää monen kohdalla jonkinlainen itsesuojelumekanismi, eikä niinkään älyn puute. Tai kuten monella ystävälläni ja tutullani taitaa asian laita olla: monia ei lopulta taida filosofia kiinnostaa hippasen vertaa. En tee siitä itselleni ongelmaa. Voinhan aina pohtia asioita yksin, tai ainakin niiden harvojen, hyvien poikkeusten kanssa.
Olemasaolon taakka
Mitä minä sitten mietin? Kaiken merkityksettömyyttä, ohikiitävyyttä, elämän kuolemista ja ikuista sykliä. En ehkä näin selvästi jäsennettynä, mutta kuitenkin. Eivätkä tällaiset ajatukset johdu siitä, että elämässä olisi jonkin huonosti, tai että potisin jotain syysmasennusta tai että kaipaisin jonkin sortin elämäntapamuutosta. Ei mitään noin tavallista ja arkista. Itse asiassa minua ei vaivaa yhtään mitään. tai jos vaivaakin, en ainakaan tiedosta sitä. Ehkä tämä on enemmänkin jonkinlaista kolmenkympin kriisin jälkiaaltoilua. Kun toisinaan sitä vain havahtuu, ettei tässä touhussa oikeastaan ole mitään järkeä. Että kaikki on vain toiston toistoa toistamisen päälle.
Heräät, menet töihin, tuhlaat vapaa-aikasi milloin mihinkin, painut pehkuihin, ja aloitat taas alusta. Tai vielä kyynisemmin alleviivattuna: käytät aikaasi ruoan hankkimiseen, sen tekemiseen ja syömiseen – monta kertaa päivässä. Käyt tarpeillasi tyhjentämässä kroppasi kuona-aineista. Näiden välissä sitten tuhlaat aikaasi ja rahojasi Maslowin tarvehierarkian portaisiin kolme, neljä ja viisi. Olet ehkä onnellinen toteuttaessasi itseäsi johonkin luovaan, tai katsot telkkarista suosikkisarjaasi. Välillä turhaudut sosiaalisista ja seksuaalisista paineista, joita sitten ehkä mahdollisesti ehdit ja kykenet hoitamaan. Helvetin hienoa. Suorastaan hypin ilosta kaiken tämän yhdentekevyyden edessä. Ja mikä merkitys tällä kaikella on tällä planeetalla? Ei mikään.
Huudat epätoivoissasi, että ihmiskunta on! Teet lapsen, teet niitä pari lisää ja kasvatat perheen. Hankit koiran ja luot sille elämäntarkoituksen. Vanhenet, kuolet ja lapsesi jatkavat perintöäsi, olettaen, että ne elävät riittävän terveellisesti jatkuvasti lihoavan ja päihdekeskeisemmän maailman kaaoksessa. Ja sama sykli jatkuu. Luultavasti niin kauan, kunnes maailma tuhoutuu. Ja mikäli ihmiskunta ei ole ehtinyt siihen mennessä tältä pallolta pois, se on voi voi ja good riddance.
Onneksi sillä kaikella oli merkitys.
Hedonismin henkäys
Onko siis ihme jos huudan hedonismin nimeen äänettömästi ja elän jossain kreikkalaisen draaman fiktiivisessä maailmassa, ja luultavasti vielä traagisesti kuollen? Ehkä kuolinvuoteillani vuodatan jotain latteuksia ja kuuntelen viimeisen kerran jonkin lukemattomasta määrästä suosikkibiisejäni. Tai ehkä kuolen jossain merkityksettömässä paikassa, yksin. Se on oikeastaan siinä kohtaa ihan sama olenko onnellinen vai onneton, tai olinko sitä elämässäni. Se on siinä vaiheessa game over. Peli on ohi.
Elämä on parasta aikaa juuri nyt. Älä tuhlaa sitä tyhjänpäiväisyyksiin, sillä jokainen päivä voi olla se viimeisesi, ja tämä biisi liittyy juuri siihen.
Katsoin edellisenä viikonloppuna elokuvan Pingviinien matka, joka esitettiin Neloselta viime keväänä. Lyhyesti kuvailtuna se on dokumentti kuningaspingviineistä ja niiden elämästä Etelänapamantereella, mutta tyypillisestä dokumentista eri tavoin juonnettuna. Leffan juontotavoista voi olla montaa mieltä, mutta se on sinänsä sivuseikka. Itse elokuva on kuitenkin kauniisti kuvattu dokumentti, vai pitäisikö sanoa “taiteellinen dokkari”, näistä maailman kylmimmissä olosuhteista elävistä linnuista ja siinähän sitä draamankaarta jo aiheeksi riittääkin.
Mikä kuitenkin herätti kirjoitushaluni ei johtunut oikeastaan leffan aiheesta tai sen tekotavasta, vaan niistä tunteista, joita leffa minussa, katsojassa, herätti. Koen mielestäni harvoin empatiaa, mutta elukat pystyvät siihen monesti ihmistä paremmin. Niin tälläkin kertaa. Myönnän, että koin myötätuntoa noita mustavalkoisia hassuja taapertavia elukoita kohtaan keskellä kylmyyttä ja loputonta, armotonta valkeutta. Eikä tietysti vain siksi, että ympäristö on jo lähtökohtaisesti lohduton, ja että nämä pingviinit vaeltavat älyttömiä matkoja vain lisääntyäkseen, vaan juuri siksi, että elokuva muistutti niin hyvin Darwinin opeista, kuten luonnonvalinnasta ja vahvimman laista.
Siinä oli jotain ravisuttavaa, kun jotkut pingviinit ruoanhakureissullaan – ensimmäisellä sellaisella ehkä noin neljään kuukauteen – päätyvät isomman saalistajan kitaan. Tai kun kauan ja hartaasti haudotuista munista kuoriutuukin kuollut jälkeläinen. Tai kun se muna menee jo heti alkumetreillä väärille raiteille. Nämä pingviinit kuitenkin lisääntyvät vain noin kerran vuodessa ja osalla tuo oman jälkikasvun liian varhainen kuoleminen näytti vetävän pakan sekaisin pääkopasta, siis siinä mielessä, että sitten lähdettiin jo lastenvarastamisreissulle. Ja toki niitä pieniäkin pingviinejä päätyi joidenkin saalistajien ravinnoksi vielä ollessaan puolustuskyvyttömiä ja pieniä karvapalleroita.
Elämä on eittämättä kovaa. Sitä näin ihmisen on vieraantunut siitä tilanteesta, jossa joutuu miettimään päivittäistä hengissä selviytymistä, ruoan hankintaa, pariutumista ja lisääntymistä. Käytännössä kaikki mitä meillä on, on helppoa. On myös helppoa valittaa arjesta, kun on töitä ja pyykkivuoria. Tiskejä ja sähkölaskuja. Ihmissuhdehuolia ja syyslenssua. Mutta siitä huolimatta kaikki on niin helppoa. Siihen päälle vielä annos eskapismia elokuvan, kirjan, pelin, urheilun tai vaikka päihteiden muodossa ja ongelmat sen kun katoavat vain. Ja kun sieltä todellisuuspaon tilanteesta tullaan takaisin, eivät ne ongelmat kovin suuria ole.
Jos elokuva jotain ajatuksia herätti, niin kunnioituksen elämää kohtaan ja pienten asioiden arvostamisen. Sen, ettei asioita voi pitää itsestäänselvyytenä ja että ihmiset valittavat asioista aivan liikaa. Ei sinänsä mitään uutta, siis, mutta toisaalta luonnon karkeudesta ja armottomuudesta on välillä hyvä saada muistutus. Erästä lainausta mukaillakseni: kuolema on varmaa, elämä ei.
Aloitin aiheen viimeksi pintaa raapaisemalla, tehden hienoisen kurkistuksen siihen mitä elämä pääsääntöisesti on. En oikeastaan päässyt itse aiheeseen, siis siihen mistä olin alkujaankin aikeissa kirjoittaa. Alustus tuntui kuitenkin tarpeelliselta, joten ehkä tällä kertaa osumme jo itse suoneen.
Ihmeellinen, jännittävä, tylsä elämä
Elämän tarkoitusta on mietitty jotakuinkin aikojen alusta, tai ainakin viimeistään siinä vaiheessa, kun kaikki aika elon aikana ei ole mennyt vain elämästä selviytymiseen – nimellisesti siis ruoan hankintaan, lisääntymiseen ja turvallisuudesta huolehtimiseen. Jossain vaiheessa ihminen luultavasti alkoi miettiä mikä tämän kaiken pointti on, mikä on elämän tarkoitus, miksi olemme tällä planeetalla, mikä on meidän funktiomme.
Teorioita on esitetty matkan varrella varmasti lukuisia, joskin ehkä lähimmäs totuutta lienee osuneen eräs kreikkalainen filosofi, joka heitti ilmoille ajatuksen onnellisuudesta. Toki myös eräs humoristinen, jo edesmennyt kirjailija tarjosi vaihtoehtoa 42, joka on sekin jäänyt ajatuksena elämään monen päähän. Vakavasti kuitenkin puhuen, voisiko elämän tarkoitus olla jotain niin abstraktia kuin onnellisuus? Kuulostaa epäilyttävän yksinkertaiselta.
Biologiaa
Puhtaasti biologian ja evoluution kannalta olisi helpointa varmasti uskoa vain siihen, että (ihmis)elon tarkoitus on vain elää lisääntyäkseen. Toisaalta tätä teoriaa vastaan kamppailevat muun muassa ne yksilöt, jotka eivät halua lisääntyä laisinkaan ja toisaalta sekin valloillaan oleva käsitys, että jokaisen yksilön ei tulisikaan lisääntyä – aivan kuin esimerkiksi mehiläisillä ja muurahaisilla on omat yksilönsä, joilla ei ole mitään asiaa lisääntymisen kiehtovaan prosessiin.
Vaikka lisääntyminen olisikin elämän itsetarkoituksellinen syy, se ei toisaalta olisi mitenkään ristiriidassa onnellisuuden tavoittelun kanssa, sillä useimmille ihmisille – nähdäkseni – jälkikasvun saanti on ollut sitä niin sanotusti “parasta aikaa”. Oli asian laita mikä tahansa, tiedostavat ja onnellisuutta tavoittelevat ihmiset lisääntyvät vain jos se tuntuu mielekkäältä ajatukselta.
Onnen yhtälö
Vanha suomalainen sanonta toteaa:”Jolla onni on, se onnen kätkeköön.” Ajatus kuulostaa toisaalta järkeenkäyvältä, joskin toisaalta kovin lohduttomalta ja turvattomalta. Säilyykö onni vahingoittumattomana, jos sen kätkee ja piilottaa muiden silmiltä ja korvilta? Vai päteekö toinen sanonta “Jaettu ilo on moninkertainen ilo” enemmänkin paikkaansa? Vai ovatko kummatkin vain katkerien tai kateellisten panettelua?
Onnen hankintaan tai vaalimiseen ei ole yhtä oikeaa tapaa ja keinoa, vaikka sitäkin on eittämättä pohdittu ja puntaroitu maailman alusta asti. On esitetty teoriaa rakkaudesta, vauraudesta, vallasta ja vapaudesta. Keinoja onneen ja onnellisuuteen on monia, varmasti yhtä monia kuin yksilöitäkin, vaikka tietyt lainalaisuudet aina toistuvatkin uudestaan ja taas uudestaan.
Miksi sitten moni ihminen ei tiedä mitä elämältään haluaa? Miksi moni ihminen on onneton? Jopa siinä määrin, että on valmis päättämään päivänsä ennenaikaisesti, jopa muiden, vain koska oma elo ei ole (tarpeeksi) onnellista. Tuoko kuolema sitten onnen vai yritetäänkö sillä rangaista jotain? Vaikka tiedossahan on, ettei kuoleman todellisista seurauksista ole varmaa tietoa – paitsi ruumiin fyysinen kuoleminen ja todennäköisesti matojen ruoaksi päätyminen.
Oman elämänsä seppä
Elämän, ja monessa mielessä myös onnellisuuden, yksinkertaisuudesta huolimatta ihmiset tuntuvat menevän eteenpäin elämästään valittaen, naama norsunvitulla päivästä toiseen ja ties mitä tahoa surkeudestaan syyttäen. Vastuuta omasta elämästä ei suostuta tai haluta ottaa, koska se olisi liian ahdistavaa. On helpompi syyttää maailman epäreiluutta tai huonoa arpaonnea elämässä sen sijaan, että itse kantaisi vastuunsa nöyrästi ja parempaa tavoitellen.
Ehkä niin sanottu keski-iän kriisi on ihmisille välttämätön silmien avaaja. Ehkä ihminen tarvitsee herättäjän siihen, että elämä voi olla muutakin kuin nalkuttavaa akkaa, juopottelevaa miestä, parkuvia lapsia tai paskaa palkkaa huonossa duunissa. Ehkä elämä voi olla muutakin kuin kurjia rutiineja ja silkkaa toistoa päivästä toiseen. Jos eksistentiaalinen kriisi vaivaa vanhempia, niin se vaivaa myös nuorempia. Kun ei tiedä mitä elämältään haluaa, on vaikea tehdä siitä onnellista.
Loppuviimeksi on kuitenkin hyvä muistaa, että jokainen meistä on oman onnemme seppä, niin hyvässä kuin huonossa. Jos et osaa takoa, on korkea aika opetella. Kukaan muu kuin oma itse ei voi omalta elämältään pelastaa. Elämisen taito, siinä on jotain opettelemisen arvoista.
Teknisesti ottaen tätä kirjoittaessani on kesälomani jo alkanut, vaikkakin tässä vaiheessa vain pidennetyn viikonlopun muodossa. Selittäköön se tämänkertaisen positiivisen aihevalinnan. Alunperin olin totta puhuen aikomuksissa kirjoittaa – jälleen kerran – kuolemasta, mutta pienen pyörittelyn jälkeen käänsinkin ajatukseni ylösalaisin, ja tässä tulos. Tai ainakin lähtökohta tajunnanvirralle.
Jostain syystä junassa kirjoittaminen tuntuu kovin luontevalta, vaikka pyrkimykseni olikin tämä naputella valmiiksi jo ennen reissuun hyppäämistä. Mikäpä toisaalta tässä, napit korvissa, musiikin tahdittelemana ja keskellä omia aivoituksia.
Olipa kerran… elämä.
Kuten sanottua, ensin päässä pyöri kuolema, muttei suinkaan siltä tyypilliseltä synkältä akselilta katsottuna, jolta ihmiset tyypillisesti kuoloa katsovat. Kuolemahan on lopulta kuitenkin elämän rikoskumppani, niin hyvässä kuin pahassa. Kosmoksen oma Bonnie ja Clyde tai tohtori Jekyll ja herra Hyde, miten asian haluaakaan nähdä. Molemmat ovat jollain kierolla tavalla toistensa edellytyksiä. Eihän ilman eloa voisi olla kuolemaa, ja toisaalta, kuolema on monesti välttämättömyys joko uudelle elämälle tai ainakin elämän jatkumiselle. Mutta näistä aiheista olen jo aiemminkin kirjoittanut.
Elämä itsessään on melko pitkästyttävää puuhaa. Joka-aamuista heräämistä, rutiinien suorittamista, päivittäistä selviytymistä ja sitten taas seuraavaan päivään siirtymistä. Elämä on sikäli reilu, että se on tasan tarkkaan niin jännittävä tai tylsä kuin mitä siitä haluaa tehdä. Toki poikkeuksia on, mutta unohdetaan nyt Itävallan kellari-iskät ja muut ääritapaukset – ne kun eivät missään mielessä heijastu 99% tapauksista tyypilliseen ihmiseloon. Myös näissä tapauksissa olisi varmaan mahdollisuutta vaikuttaa elon kulkuun, mutta emme takerru siihen tällä erää.
Sitä saa mitä tilaa
Tyypillisesti elämä on kuitenkin juuri sellaista millaiseksi sen itse rakentaa. Toiset pakertavat elonsa rutiinien varaan tai niiden säännöillä, toiset taas viettävät maallisen taipaleensa enemmän spontaanein tavoin. Osalle rutiinit ovat tylsistyttävää pakkopullaa, jollekin toiselle koko vaelluksen runko ja luuranko, jonka ympärille elämän lihaiset kohdat kiinnittyvät. Suurin osa haluaa kuitenkin turvallista elämää, johon ei kaivata sen enempää turhaa jännitystä kuin riskejäkään – ainoastaan mukavuutta ja helppoja ratkaisuja. Silti meille jokaiselle riittää näitä jännittäviä hetkiä ja voimakkaita tunnekuohuja – viimeistään silloin, kun kohtaamme eloamme uhkaavia hetkiä ja tietoisuus tai muistutus kuolemasta iskee vastoin kasvoja.
Joskus nämä rutiinit tuntuvat kovin raskailta. Pitää käydä töissä tai koulussa päivästä toiseen, juosta ruokakaupassa ja muilla asioilla, laittaa ruokaa, syödä, pestä pyykkejä, siivota, tiskata ja niin edelleen. Päälle enemmän tai vähemmän reippaat harrastukset, jotka nekin joskus leipiinnyttävät. Osa rutiineista voi olla myös virkistäviä, mutta rohkenen epäillä kuinka monelle ne lopulta ovat se elämän kohokohta ja arjessa onnistumisen merkki.
Kultainen kädenpuristus
Elämän arvostus tulee monesti vasta siitä, että ymmärtää elämän lopun vääjäämättömyyden. Jokainen meistä kuolee ja luultavasti jokainen meistä aiheuttaa kuolemia matkansa varrella tai ainakin selviytyy elämässään vain muiden organismien kuolemien ansiosta. Myös elämän näennäinen vahvuus paljastuu monesti siinä vaiheessa, kun tulee läheltä piti -tilanteita tai vaikkapa sellaisia sairastumisia, että se yksinkertainenkin, mutta ennen kaikkea terve elämä tuntuu arvostuksensa ansainneelta. Elämä ei lopulta kuitenkaan ole itsestäänselvyys.
Aiheesta lisää ensi kerralla, jottei aivan liian pitkäksi venytetä yhtä tekstiä.
Kirjoitin viime syksynä erinäisiä ajatuksia kuolemasta ja elämästä ja epäsuorasti lupauduin jo silloin jatkamaan aiheesta myöhemmin. Aikaa kului oletettua enemmän, sillä ajatusprosessi vie aina luonnollisen aikansa, eikä aihe toisaalta ole puhututtanut minua yhtä paljon kuin tietyt muut aiheet – ainakaan viime aikoina. Koska kirjoitin tekstin muutamaa päivää aikaisemmin, saattavat aikamuodot hieman hämätä. Yrittäkää kestää, jätin tarkoituksella aikamuodot senhetkisiä tuntemuksia heijastamaan.
Kuolema kyydissä
Istun junassa, matkalla metallitapahtumaa Helsingin Kaapelitehtaalla. Vaikka ajatusten pitäisi olla aivan muualla, en voi edes lehden lukemisen voimalla pitää ajatuksiani toisaalla. Huomaan päätyneeni, kenties musiikin kanssavaikutuksen myötä aamuisiin ajatuksiin, podintoihin kuolemasta. Niin vähän kuin tuollaisen ajatuskulun pitäisikin olla läsnä työaamuisin, istuessani polkupyörän selässä lumisissa maisemissa ja jäisillä teillä, ajatukset tuntuvat menevän omia polkujaan, kuin vesi joenuomaa muodostaessaan.
Lupasin toisaalta jo ensimmäisen kuolema-aiheisen pohdintani palautteen myötä jatkaa teemasta, joten tässä sitä kai ollaan, kuoleman ydintä ruotimassa. Tilanne kirjottamiseen ei ole optimaalinen, sillä tätä tekstiä naputtaessani en pysty kurkistamaan edellistä tekstiäni, joten luotan intuitiooni ja muistiini, ja yritän kirjoitaa aiheesta itseäni liikaa toistamatta.
Suurin ihmetykseni viipyy oikeastaan siinä miksi ihmeessä edes päädyn pohtimaan kuolemaa, niin konkreettisena kuin symbolisenakin tapahtumana keskellä arkea. Mitään elämää ravisuttavaa ei ole tapahtunut omassa elämässäni viime aikoina, enkä muutenkaan löydä mitään selkeää yhtymäkohtaa ajatuksenjuoksultani tuohon elämän päätepysäkkiin. Kuolema kuitenkin puhuttelee niin monella tasolla ja tavalla, etten ihmettelisi jos tällä olisi jotain tekemistä alitajuntani kanssa liittyen edelliseen Monkeysphere-tekstiin.
To live is to die
Kuoleman vääjäämättömyys ei pelota. Toisinaan sitä tuntuu jo suorastaan odottavansa, sillä elo tuntuu yhdentekevältä purjehdukselta elämän tyynellä valtamerellä, jossa ainoa päämäärä tuntuu olevan omien geeniensä eteenpäin vieminen ja näiden alkumetrien turvaamisen jälkeen onkin jo valmista kauraa matojen ruoaksi. Sitäkö elämä lopulta on: syntymistä sitä varten, että voimme kasvaa suvunjatkamiskelpoisiksi, jotta voimme etsiä kumppanin, lisääntyä, kasvattaa jälkikasvumme ja kuolla pois. Tai tiivistäen: syntyä synnyttämään. Mikä helvetillinen logiikka kaiken tällaisen takana olisi?
Ainoaksi jollain tasolla järkeväksi ideaksi tälle voi tarjota helppoa selitystä: matka on määränpäätä tärkempi.
Humanistisempi selitys olisi jauhaa ihmisen kyvystä ja taidosta tehdä elämästään muillakin tavoin elämäisen arvoinen, nauttia elostaan, tehdä asioita, joita haluaa, olla luova, rakentaa maailmaa tai mitä milloinkin. Tällaiset latteudet eivät kuitenkaan tarjoa elämälle tarkoitusta tai perustelua elämän tragikoomiselle rakenteelle.
Huojentava kuolema
Elämän yksinkertainen hienous piilee siinä, ettei ole oikeita tai vääriä tapoja elää elämäänsä. Ei ainakaan niin kauan, kun elämänsä kulkuun voi vaikuttaa syy ja seuraus -hengessä. En tartu nyt poikkeuksisin. Jos joku kokee elämässä parasta olevan perheonnen ja lasten kasvatuksen, hienoa. Jos toiselle parhautta edustaa urakehitys ja työ, sekin kelpaa. Enkä liioin ole tuomitsemassa urheilulle itseään omistavaa yksilöä tai päihteillään ja huumeillaan elämänlankaansa lyhentävää tapausta. Kaikki käy, jos sellaisen valinnan haluaa tehdä. Darwin kiittää, jos vähemmän selviytymiskelpoiset geenit eivät mene eteenpäin, Kenenkään ei ole pakko lisääntyä, ja hyvä niin.
Mutta kaikella elämällä on parasta ennen -merkintänsä. Kuolema on vääjäämätön. Se, omassa täydellisessä varmuudessaan, on ihmisille pelottava tieto, joillekin myös helpottava. Kun tietää itse kuolevansa, siinä missä paremman kuin huonon sosiaalisen statuksen omaavatkin, varallisuustasoon katsomatta, on siitä paha olla kateellinen. Niin hyvät kuin huonotkin ihmiset kuolevat, toiset aiemmin kuin jotkut muut, mutta kuoleman varmuus on jollain tavalla huojentava tieto.
Symbolinen kuolema sen sijaan – siinä harvemmin tuntuu olevan mitään huojentavaa, sillä sen jälkeen on aina jatkettava eloa, tavalla tai toisella. Mutta siitä lisää seuraavalla kerralla.
Suosimani Merriam-Webster-nettisanakirja määrittelee termin “flatline” seuraavilla tavoilla:
1 a: to register on an electronic monitor as having no brain waves or heartbeat b:die 2 a: to be in a state of no progress or advancement b: to come to an end
Toisin sanoen, joko aivo- tai sydänkäyrää ilmaisevaa tasaviivaa, tai siinä mielessä kuolemaa; tai sitten tilaa, jossa kehitystä ei tapahdu, jonkun loppumista. Termiä on tullut käytettyä puhekielessä myös noiden kahden merkityksen risteytyksenä tarkoittaen tilaa, jolloin aivot kuvainnollisesti polkevat tyhjää tai eivät “toimi” oikein. Siis eräänlaista tilaa, jolloin ollaan stagnaatiossa, jumittaen jossain välimaastossa, johon tuo jälkimmäinen merkitys viittaakin.
Viime aikoina on tuntunut siltä, että olen ollut tuossa flatline-tilassa. Ei siksi, että en kykenisi ajattelemaan mitään, tai että olisi ollut liian rättiväsynyt miettimään mitään, vaan ennemminkin niin, että olen saavuttanut jonkinlaisen välitilan. En ole ollut vähään aikaan mistään erityisen ärsyyntynyt, en liioin erityisen innostunut. Olen vain ollut ja tehnyt rutiineja.
Tuo flatline-tila näkyy myös siinä etten ole päivittänyt blogiani vähään aikaan. Mennessäni nukkumaan yhtenä iltana, mietin, että minun täytyy kirjoittaa loppuun (muka) aloittamani teksti blogissa ja tehdä jonkinlainen päivitys, kirjoittaa vaihteeksi jotain. Seuraavana aamuna havahduin siihen, ettei minulla ollutkaan mitään keskenkeräistä, jo aiemmin aloitettua tekstiä odottamassa. Mietin hetken olenko vahingossa poistanut sen, mutta en keksinyt mitään aihetta mistä muka olisin kirjoittanut. En keksinyt mikä muka olisi voinut olla kesken.
Olinko nähnyt vain unta asiasta? Vai olinko niin kovin ajatellut, että minulla on jotain kesken, että olin suggestoinut itseni uskomaan, että jotain on oikeasti kesken? Vai oliko jotain aiemmin kesken, mutta minkä olin jo aiemmin kirjoittanut ja en vain muistanut sitä? Ehken saa koskaan tietää. Mutta ei sillä väliä.
Olennaisempaa on oikeastaan se, miksi mitään uutta ei ole tullut mieleen. Myönnettäköön, että eräs tarina on pyörinyt päässäni, joka minun piti tänne kirjoittaa, ja kirjoitankin sen, kun aika antaa myöden, mutta nyt muistiinpanot ovat toisella koneella, josta en niitä tähän hätään esille saa. Mutta tuota poikkeustapausta lukuun ottamatta aivoni ovat vain vetäneet tasaista viivaa. Tyhjää.
Tästä stimuloituneena syntyikin ajatus, että mikä on vialla? Voiko olla jotain vialla, jos ajatuksia ei tule? Vai pitäisikö vain olla tyytyväinen, ettei ole mitään “purettavaa”?
Tuntuu kuin elämä olisi niin tasaisen hyvin, tasaisemmin kuin aiemmin, ettei mistään liitä purnattavaa, eikä liioin mistään hehkutettavaa.
Voisin toki kirjoittaa rutiineistani innokkaasti, esimerkiksi kuinka treenaus on sujunut innokkaasti, mutta sitä varten on erilliset liikuntapäiväkirjamerkinnät. Tai kuinka olen katsonut elokuvia, seurannut kiinnostuneena NFL-kautta, pelannut jotain pelejä tai jotain muuta jonninjoutavaa. Ketä sellainen kiinnostaa? Ei edes minua – siis kirjoitusmielessä.
Ehkä edessä oleva viikonloppu virkistää ja stimuloi, sillä olen lähdössä Helsinkiin tapaamaan ystäviä ja tuttuja, sekä näkemään kiinnostavia bändejä, joiden kohdalla on luultavasti enemmän tai vähemmän ainutkertainen mahdollisuus. Kuka tietää mitä ajatuksia tapahtuma synnyttää. Tai mikä kenties huolestuttavalla tavalla mielenkiintoinen mahdollisuus: ehkä reissun jälkeenkin pää on yhtä tyhjä, yhtä flatline.
Tämänkertainen teksti on jo joitain kuukausia aiemmin pohjustettua, mutta syystä tai toisesta jäänyt kirjoittamatta, kuten pari muutakin päässäni muhivaa ideaa. Koska juuri nyt ei ole ajankohtaisesti puitavaa asiaa, tai ne, jotka ovat, ovat aivan liian keskeneräisiä, pyrin mieluummin jäsentämään ideoitani hieman enemmän ajattomalla tekstillä ja aiheella.
Tekstillä on hienoinen, etäinen yhtymäkohta aiemmin kirjoittamaani tekstiin kuolemasta ja elämästä, muttei varsinaisesti liity vain siihen. Enemmänkin ideat ovat syntyneet vuosien varrella siitä miten erilaiset menetykset, henkinen pahoinvointi ja asioista luopuminen ovat olleet opettavia, karaisevia hetkiä ja tekoja.
Mitä vanhemmaksi on elänyt, sitä kyynisemmäksi on ehtinyt, mutten kutsuisi itseäni kuitenkaan pessimistiksi. Ainakaan siinä mielessä, että koen olevani optimistinen ja positiivinen, näkemällä huonoissakin asioissa joitain hyvää. Mieluummin etsinkin asioista hyviä kuin huonoja puolia, joskin hyvän kyynikon täytyy muistaa olla valppaana myös huonojen asioiden varalta.
Kyynistymiseen sen sijaan liittyy läjä negatiivisia kokemuksia, jotka ovat toimineet eräänlaisena oppituntina elämän erilaisista reaaliteeteistä. Olen valinnut nyt neljä erilaista oppituntia, joista voisi tiivistää pikakurssin elämän rämeikköihin tai toisin sanoen Siperia opettaa -kurssin vain neljällä eri kokemuksella.
Mainio Merriam Webster -nettisanakirja määrittää termin crash course määritelmäksi, vapaasti suomennettuna, “pikaisen ja intensiivisen kurssin opinnoissa; mutta myös kokemuksen, joka muistuttaa moista kurssia“. Niinpä olen nimennyt oman neljän kohdan esimerkkini Siperian pikakurssiksi erästä suosikkisanontaan mukaillakseni.
Nämä neljä eri kohtaa eivät ole missään nimessä tietyssä järjestyksessä esimerkiksi vavisuttavuutensa puolesta, tai sen mukaan missä iässä nämä on todennäköistä taikka mahdollista kokea. Järjestystä olennaisempaa onkin näiden sisältämä ja tarjoama kokemus.
Krapula.
Kukapa meistä ei olisi joskus kokenut kunnollista krapulaa, jota myös alkoholimyrkytykseksi kutsutaan? Helppo vastaus on tietysti absolutistit, nuoret lapset ja muut sellaiset, jotka tuskin edes tätä blogia lukevat. Itsestäänselvyydet pois jättäen: vain harva. Enkä tarkoita sellaista enemmän tai vähemmän säännöllistä viikonloppuhulluttelun ja -hulinan aiheuttamaan päänsärkyä, väsymystä ja himoa rasvaiseen roskaruokaan. Tarkoitan sitä ensimmäistä pahinta kuolemankrapulaa, jolloin ensin pelkää kuolevansa ja hieman myöhemmin jotakuinkin toivoo kuolevansa, jotta paha olo menisi pois.
Se on olo, jota ei halua visiitille toistamiseen. Olo, jolloin kaikki oksettaa, liikkua ei voi, ruoka ei pysy sisällä, kädet tärisevät ja hikoilu sekä paleleminen vuorottelevat ovat ehdottomasti kokemus, joka pitää vähintään kerran elämässään kokea. Vain tällaisen kokemuksen jälkeen osaa arvostaa alkoholin (tai muun päihteen) mahtia yli ihmiskehon ja etenkin tästä toipumisen jälkeen osaa arvostaa normaalia, tervettä ja palautunutta olotilaa. Krapula on ehdottomasti kaikessa fyysisessä inhottavuudessaan tila, jonka jokaisen Siperia-kurssin kävijän pitää kokea.
Potkut
Moni meistä, joskaan onneksi ehkei suurin osa kuitenkaan, on saanut elämänsä aikana potkut. Mitä vanhemmaksi elää ja mitä useamman työpaikan käy läpi, sitä todennäköisemmäksi potkujen saaminen tulee. Toisille arpa ei osu kohdalle koskaan, ja ehkä hyvä niin, mutta monen kohdalla tuollainen tilanne on paha tikki. Sitä pahempi, luonnollisestikin, mitä hankalammassa vaiheessa muuta elämää se kohdalle osuu.
Potkut voivat kuitenkin olla myös vapauttava tila. Omalla kohdalla on käynyt suhteellisen harmittomia potkuja, vaikka toki ne taloudellisen tilanteen rampauttavat enemmän tai vähemmän, etenkin tilanteissa, joissa uutta työpaikkaa ei löydy suojaverkoksi. Omaksi onnekseni voin mainita hyvän sopeutumiskyvyn, mikä pätee hyvin myös rahallisessa tilanteessa. Mutta entäpä jos olisi potkujen kohdalla ollut asuntolainaa? Tai vaimo(ke) lapsineen?
Potkut töistä ovat vieneet ihmisiä pahimmillaan ennenaikaiseen hautaan, sillä yhteiskunnallinen paine, kunnia ja ylpeys, ynnä muut tekijät yhdessä voivat murtaa heikomman ihmisen kuin kuoriaisen jalan alla. Parhaimmillaan se kuitenkin opettaa juuri sitä mitä tämänkaltaiset kokemukset aina: mitään asioita ei tässä elämässä voi pitää itsestäänselvyytenä. Allekirjoittaneen kohdalla se on opettanut myös sitä miten paljon paremmin tukiverkot voisi rakentaa. Jälleen kerran: Siperia opettaa.
Kuolema
Tyypillisenä esimerkkinä lemmikkieläimen kuolema, miksei myös tärkeän sukulaisen tai ystävän kuolema. Lemmikkien kuolema(t) kuitenkin tulee vastaan muita todennäköisemmin, tapauskohtaisesti totta kai. Tässä osoitteessa ollaan nähty molempia, joskaan oikeasti tärkeitä sukulaisia en voi sanoa menettäneeni (jopa isovanhemmat ovat kohdallani liian “etäisiä” laskeakseni heitä tärkeiksi). En ihan läheisimpiä kavereitakaan, mutta kuitenkin.
Menetettyjen lemmikkien kohdalla, niin omien kuin perheenkin aikaisia, on vuodatettu kyyneltä auliisti. Siitäkin huolimatta, etten pidä kuolemaa kamalana kohtalona tai pelättävänä asiana, vaan välttämättömänä päätepisteenä. Mutta itsekkyys ja menetyksen tunne saavat karummankin kaverin tuntemaan pakahduksen sydämessään, kun menetys osuu kohdalle. Se jonkin tärkeä on poissa, ja pysyvästi.
Lemmikkien kuolema on kuitenkin hyvä harjoituskokemus pahempien menetysten varalle. Se, että jo nuorena kokee jonkin elämänsä pääteasemalle saapuneen elikon kohdalla, että aika jättää, on vain hyvästä. Sitä kautta voi harjoituttaa itseään siihen, että jonain päivänä niistä omistakin vanhemmista, muista sukulaisista ja ystävistä joutuu irtautumaan. Silti, tuntemus nipistää varmasti, kun ensimmäistä kertaa kokee sen syvän menetyksen tunteen ja tajuaa, että se jokin tärkeä on poissa. Kuoleman hyväksyminen on kuitenkin tärkeä osa Siperia-kurssia.
Sydänsurut
Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä löytyy listalta sydänsurujen välttämätön kokeminen. Välttämätön, sillä ilman näitä mikään Siperia-kurssi ei voisi olla riittävä, saati täydellinen. Todelliset sydänsurut ovat ehkä jopa listan vaikein purtava, se todellinen tulikoe, sillä kuten potkujenkin kohdalla, myös rakkaushuolet ovat ajaneet ihmisiä ennenaikaisiin kuolemiin, valitettavasti niin itsensä kuin muidenkin osalta.
Sydänsurujen takia on nähty enemmän draamaa ja tragediaa kuin kenties minkään muun asian takia maailmassa ikinä, pois lukien kenties vain suuret sodat (muista syistä kuin rakkauden takia) ja kulkutaudit. Sydänsuruista on myös kirjoitettu lukemattomia viisuja, runoja, kirjoja ja tehty niin elokuvia kuin muunkinlaisia teoksia. On uhrauduttu, todistettu ja mitä vielä. Rakkaus onkin tunteista selvästi voimakkain ja hallitsevin. Ironista, monesti rakkaus liittyy myös ihmisen kykyyn vihata toista ihmistä, miksei varmasti myös itseäänkin.
Rikottujen sydänten sekä torjutuksi tai jätetyksi tulemisen takia on murehdittu, itketty, valitettu ja kärsitty. Näiden kohtaaminen vähintään kerran elämässä on varmasti myös suurimmalle osalle tuttua kauraa, viimeistään täysi-iän saavutettua. Sitä ennen murehditut teinituntemukset kun eivät ole mitään siihen verrattuna kun aikuinen mies tai nainen vuodattaa tuskaansa. Eikä keskenkasvuinen ihminen voi muutenkaan ymmärtää sitä raastavaa tuskaa minkä sydänsurut voivat pahimmillaan aiheuttaa. Sitä voi hädin tuskin edes sanoin tai kuvin kuvailla.
Mutta yhtäältä, ja oikeastaan juurikin yllä mainituista syistä, sydänsurut kuuluvat Siperia-kurssin välttämättömään kokemuskirjoon. Ilman todellisia sydänsuruja, itkettyjä päiviä ja valvottuja öitä ei pikakurssi elämään ole riittävä.
Valmistuinko kurssilta?
Kun nämä tai vastaavat muut katkerat kokemukset on koettu ja puhki mietitty, on valmis ottamaan askeleen elämään. Nämä eivät suinkaan tee kenestäkään elämän diplomi-insinööriä tai onnellisen lifettämisen maisteria, mutta ne ovat kelpoja eväitä liikaa todellisuuspakoa tai tynnyrikasvatusta kokeneen ihmisen sielulle.
Kärsikää, vahvistukaa, sopeutukaa, voittakaa. Tai kuten vuoden mottoni tapasi sanoa: Adapt. Adjust. Conquer.
Kirjoitusmusiikina toimivat tällä kertaa Paradise Lost “Icon” & Paradise Lost “Draconian Times”.