Tänään oli hyvä treenipäivä salilla. Siitä sopivasti inspiroituneena ajattelin pitkästä aikaa kirjoitella vähän arkisemmista asioista, nimittäin rakkaasta treeniharrastuksestani. Tiedostan, että aihe kiinnostaa ehkä noin yhtä lukijaa, mutta sille minä en voi mitään. Treenaamisesta kiinnostumattomat voivat jättää tämän kirjoituksen lukemisen tähän, sillä tällä erää sivuan hyvin vähän mitään muuta.
Widowmaker
Läksin tänään salille hienoisesti ärsyyntyneessä mielentilassa. Ärsytyksen syy on niin pieni ja mitätön, etten viitsi sitä edes mainita, mutta tuota tilaa on hyvä sivuta, sillä joskus ärsytyksestä sää potkua treenaukseen. Pumppilitkut masussa polkaisin salille ja suuntasin kyykkyräkille.
Toinen syy, miksi kirjoitan juuri tänään treenistä, liittyy pyöreisiin lukuihin. Nimittäin tänään otin ensimmäisen kerran widowmaker-kyykkysarjan sadalla kilolla. Siis kaksikymmentä yhtäjaksoista toistoa kyykyssä. Välillä toki hengitellään syvään ja pitkään, mutta muuten homma tehdään yhteen pötköön tankoa pois laittamatta.
Sata kiloa ei ehkä kuulosta paljolta, mitä se ei minullakaan yksittäistoistona ole, mutta 20 toiston sarjana se pistää puuskuttamaan enemmän kuin uskoisin. Kymppi menee kivasti, viisitoistakin vielä ihan keskiraskaasti, mutta viimeisen toiston jälkeen saa vedellä henkeä kuin cooperin testin jälkeen. Tai siltä se ainakin tuntuu.
Nostin kyykystä sata kiloa ensimmäisen kerran vajaat kolme vuotta sitten. Huhtikuussa 2009, näemmä, blogistani luntaten.
En silloin koskaan koittanut niin sanottuja ykkösiä kyykyssä, ja tuo tapa taisi rikkoontua minulla ensimmäisen kerran vasta vuodenvaihteessa. Nihkeä liike, kuitenkin, jos ei ole kahta varmistajaa. Tosin, lopulta hain tuon ykkösen vuodenvaihteessa tukirautojen kanssa. Luvuksi jäi 180 kiloa.
Jos silloin teinkin pääasiassa lyhyitä sarjoja, lähinnä 3-8 toiston sarjoja, nyt olen treenannut täysin toisin tavoin. Painot ovat vähäisempiä, mutta rasitus tuntuu kahta kauheammalta. Widowmaker palkitsee, jos onkin raskain osa treeniäni tällä hetkellä.
Maastaveto & penkkipunnerrus
Koska teksti menee jo nytkin turhan pitkäksi, typistän lyhyesti summaten vuodenvaihteen treenitulokseni. Maastavedosta sain kuin sainkin vihdoin pyöreät 200 kg. Kyllähän sitä sai treenatakin, sillä 180 kg nousi kuitenkin jo puolitoista vuotta aikaisemmin. 205 kg ei sitten enää lähtenytkään, joten pyöreissä ollaan ja uusia lukuja haetaan sitten taas toivon mukaan kesäkuun lopussa.
Penkkipunnerrus on, kuten alussakin, se meikäpojan heikoin lenkki ja varsinainen ongelmakohta. Satanen ei inahtanut vieläkään, 95 kg jäi lukemaksi tauluun. Se on säälittävää, tiedetään, mutta minkäs teet, kun ei liiku. Ongelma tuntuisi olevan ojentajissa, joten niiden suhteen pitäisi ottaa ekstratreeniä. Viime aikoina olenkin niille ottanut joko skullcrushereita tai taft pressiä.
Katsomme tämänkin tilannetta uudestaan viimeistään kesäkuun lopussa.
Siihen asti tässä mennään kuitenkin taas 5/3/1-treenillä, jonka aloitin itse asiassa 2011 alussa. Tuloksia kyllä tuli ja treeni tuntui tehoavan. Vasta syksyllä tein välillä perusvoimatreeniä (3 x 6 sarjoista 5 x 8 sarjaan edeten) ja ihan vuoden lopussa, käytännössä joulukuussa 1-3 toiston maksimivoimatreeniä. Tai jotain sinne päin.
En minä näissä mikään pro ole, kuten tuloksistakin näkee, joten maksimivoimatreenitapani ovat kaukana optimaalisesta. Mutta ei se tässä iässä niin tarkkaa ole: kunhan jotain tuloksia tulee, olen tyytyväinen.
Tasaisesti on tullut edistystä ylipäätään ja treeni myös motivoi. Siinä sivussa tuli täyteen tammikuussa vuosi defendoa, joka on ollut sekin kivaa nujuamista alusta pitäen. Ei kamppailua, vaan itsepuolustustekniikoita. Sopii minulle.
Lässytys sikseen. Palautusjuoman ravitseva vaikutus alkaa olla kateissa ja nälkä alkaa hiipiä masuun. Suihkuun ja syömään.
Pitäkää huoli itseestänne. Treenatkaa, syökää ja levätkää. Terve mieli viihtyy parhaiten terveessä vartalossa.
Mitä pidemmälle on vuosi kulkenut, sitä enemmän on vauhtia tullut rattaisiin lisää. Voisi jopa osaltani sanoa vuoden kehittyneen parempaan suuntaan kuluneiden kuukausien aikana. Aivan vielä en kuitenkaan taivu koko vuoden retrospektioon.
Viime aikoina on ollut aikaa melkoiselle määrälle itsetutkiskelua. Sille on aina paikkansa ja kyllähän sille pitää aikaa löytääkin. Toivoisin myös, että muutkin tekisivät sitä enemmän ja näkyvämmin.
Itse-
Oman itsetutkiskeluni myötä olen oppinut jotain tunnevammastani (tai sitä sanaa vierastaville, tunnerajoittuneisuudestani), mutta myös valituista käytösmalleista. Kun on saanut kuulla olevansa “sovinistinen” ja “naisia esineellistävä”, ja toisaalta huomannut tuonkin puolen elämästään olevan aktiivisempaa kuin “enemmän herrasmiesmäisinä aikoina”, ei tarvitse olla kaksinen matemaatikko ymmärtääkseen tilanteen ristiriitaisuuden, ja sen myötä myös sen koomisuuden.
Jos ennen piti itseironian, sarkasmin ja vinoutuneen huumorintajun ymmärtämistä itsestäänkin selvinä asioina, en pidä enää. Siperia on opettanut, ettei ihmisistä saisi olettaa oikeastaan yhtään mitään.
Ja jos ennen piti itsestäänselvyytenä sitä, että tunneskaala on normaali, negatiivisesta positiiviseen, sekin on muuttunut. Asiat eivät enää olekaan kuin “aina ennen”.
Sairastelua
Vastaavanlaisia itsestäänselvyyksiä löytyy myös vielä arkisemman elämän puolelta. Kun ennen piti normaalina, oletusarvoisena ja itsestään selvänä asiana, että on terve ja voi treenata normaalisti ilman ongelmia, muuttui sekin reilummin flunssan sairastelun myötä.
Ei ollutkaan enää itsestään selvää treenata monta kertaa viikossa. Piti köhiä, yskiä, vuotaa räkää, maata kuumeessa ja niin edelleen. Rutiinit, vaikkakin väliaikaisesti, uusiksi ja nöyryyttä tilalle. Ehkä tietynlainen koppavuus ja asioiden pitäminen itsestäänselvyyksinä maksoi potut pottuina. Iski karman pöytään, kielikuvallisesti ilmaisten.
Sen myötä ollaan sairasteltu ja tehty arjesta poikkeavia asioita. Eihän tuo mitään suurella mittakaavalla muuta, mutta kuitenkin. Pakottaa arvioimaan ja arvottamaan asioita uudelleen. Ymmärtämään, mitkä asiat ovat tärkeitä ja mitkä eivät. Mitkä asiat ovat itsestäänselvyyksiä ja mitkä eivät.
Memento mori. Olemme kaikki kuolevaisia. Muistakaamme se, aina ja ikuisesti.
Kiirettä on pitänyt, sanoi blogikirjoittaja, kun taukojaan selitteli. Aiheita, ideoita ja ajatuksia pyörii päässä enemmän kuin ehtii rustata, mutta minkäs teet, kun aikavarkaat vievät kaiken ylimääräisen turhankin tehokkaasti.
Myöhästyneet vuosipäivät
Taannoin, oikeastaan reipas kuukausi sitten, tuli kolme vuotta täyteen siitä, kun aloitin muiden liikunnallisten toimien tilalle tai lisäksi kuntosalitreenauksen. Kolme vuotta ei tunnu kovin pitkältä ajalta, etenkään näin jälkikäteen asiaa ajatellen, vaikka mahtuuhan noihin vuosiin reilut 150 viikkoa ja miltei jokaiselle viikolle taas useampi treenikerta.
En lähde edes yrittämään arvioida tarkkaa määrää, eikä sillä ole merkitystäkään. En ole tällä kertaa kirjoittamassa siitä millaisia tuloksia on tullut tai miten paljon on tullut treenattua. Pikemminkin, pyrin summaamaan ajatuksia ja havaintoja vuosien varrelta. Mitä on tullut opittua, nähtyä ja koettua. Mitä on jäänyt käteen ja miltä treenaus ylipäätään tuntuu näin jälkikäteen ajatellen.
Syö. Treenaa. Nuku.
Ulkoisesti kuluneiden treenivuosien tulokset ovat helppoja havainnoida. Kokoa on tullut hieman lisää ja muodot ovat hiljalleen muuttuneet. Paperilla luvut taas ovat suurentuneet ja hallitut painot kasvaneet. Kehitys on helppo havaita monellakin eri tavalla, myös esittää konkreettisesti.
Olennaisempaa kuitenkin, lopulta, on se, miltä treenaus on tuntunut ja mitä se on opettanut. Yritän olla kuulostamatta tekotaiteelliselta runopojalta, kun totean, ettei tärkeintä ole fyysinen koko tai kasvaneet luvut. En yritä vähätellä näitä asioita, sillä ne ovat lopulta hyvinkin tärkeässä asemassa treenimotivaation kanssa.
Eikä kyse ole siitäkään, että happamia olisivat pihlajanmarjat ja toteaisi asioista näin vain siksi, etten itse ole järjetön jääkaappipakastin. Kyse on nimittäin siitä, että eniten treeni on ainakin minulle antanut henkisellä puolella. Se oppi onkin se tärkein.
Liikun, siis rentoudun
Jo ennen punttisalitreenin aloittamista olin kokenut ja ymmärtänyt fyysisen harjoittelun merkityksen pääkopan huoltamiselle ja stressihallintakyvylle. Kamppailulajit, ja jossain määrin vielä enemmän lenkkeily, olivat kohdallani aivan ainutlaatuisen tehokkaita tapoja käydä läpi painavia asioita.
Siinä missä hojoilulajit toki aiheuttivat hormonaalisia vaikutuksia siinä missä muukin liikunta, niissä tilaa ei ollut niinkään omille ajatuksille kuin aerobisen liikkumisen parissa. Piti keskittyä lyönteihin, potkuihin, torjuntoihin ja muihin elehtimisiin. Lenkkipolulla taas saattoi mieli työstää läpi ajatuksia jalkaparien pitäessä kropan liikkeellä. Lopputulos oli fyysisesti raskas, mutta henkisesti puhdistava. Ja endorfiinit jylläsivät.
Lenkkeily ei kuitenkaan tuonut sitä samaa psykologista mielihyvää kuin raudan kanssa salilla vehtaaminen. Uusien liikkeiden opettelu ja tekniikkaan keskittyminen tietysti haittasivat jossain määrin ajatusta siinä missä kamppailulajitkin, mutta liikkeiden välissä ehti ajatella, samalla kun palautui edellisestä suorituksesta.
Jonkin aikaa puntteja nostellessaan ajatus alkoi yhä paremmin toimia liikkumisen ohella, aivan kuin lenkkipolulla konsanaan, mutta pelkän fyysisen rääkin lisäksi treenaamisessa kehittyminen tuntui myös palkitsevalta. Tulokset nousivat, kroppa vahvistui, mieli leikkasi kirkkaasti ja rentoutuminen tuli kaiken hikoilun myötävaikutuksena.
Treenaaminen alkoi tuntua kokonaisvaltaiselta.
Itsekuri on voimaa
Mitä treenaaminen on näinä kolmena vuotena sitten opettanut? Itsekuria, nöyryyttä ja takaiskujen vastaanottokykyä. Sanalla sanoen, kurinalaisuutta kaikin puolin. Aina ei huvita, mutta silti tulee (useimmiten) mentyä. Egoa on oppinut tökkimään sopivasti syrjään, kun ymmärtää, ettei treenituloksetkaan aina ole lineaarisesti eteenpäin kehittyviä.
Takapakkia tulee toisinaan, ja sitten taas mennään eteenpäin. Nöyryys tulee mukaan tahtomattakin. Kun vielä näkee ympärillään toinen toistaan kovempia, isompia ja vahvempia karjuja, nöyryys lisääntyy entisestään. Kenestäkään ei tule kovaa luuta hetkessä. Roomaa ei rakennettu päivässä.
Itsekuri puolestaan, niin kuin nöyryyskin, on käyttökelpoinen työkalu – niin yksityiselämässä kuin työssäkin. Toisaalta kaikenlainen asioiden pyörittely ja ajatusten läpikäynti on omalla katalalla tavallaan lisännyt myös eksistentiaalista angstia. Elämän tosiasiat, kun eivät ole mihinkään kadonneet sen myötä, että ajatukset selkenevät ja stressitaso pidetään alhaalla.
Viimeisimpänä, muttei vähimmäisenä, alkoholin käyttö on vähentynyt kolmen vuoden aikana reilusti. Kun treeniä ei halua haitata viinamäen tuotteiden reilummalla käytöllä, on eräänlainen lisäterveysvaikutus hiipinyt sisään elämään varkaan lailla. Asia, josta on vaikea löytää mitään nillitettävää.
Tulevaisuus?
On vaikea kuvitella, että palaisin aikaan, jolloin treenasin vähemmän – tai sanotaanko, eri tavalla. Kun vielä kymmenisen vuotta sitten tuli heiluttua vain hojottelulajien puolella, nyt niiden määrä on vähentynyt – kuten myös lenkkeilyn – ja tilalla on kompromissimainen vaihtoehto itsepuolustuslajien ja voimailun puolella.
Olen tyytyväinen siihen mitä teen, mutta haluan enemmän. Lisää painoja, kovempia tuloksia ja rautaisempaan kuntoon. Vaikka olen elämäni kunnossa, en vain voi tyytyä siihen, mitä olen, sillä kuuluisan sanonnan mukaan tyytyväisyys tappaa kehityksen.
Eteenpäin on mentävä, ja se on myös suunta, johon haluan mennä. Kuluneet kolme vuotta ovat olleet monessakin mielessä elämäni palkitsevinta ja aikaansaavinta aikaa. Tällä polulla aion myös jatkaa.
Tiedättehän sen tunteen, kun tekniikka haraa vastaan ja menetätte tehdyt työnne? Kun olette naputelleet tekstiä, muokanneet kauan kuvaa tai puuhanneet videota kauan, ja tiedosto katoaa, kun ohjelma kaatuu tai jotain muuta vastaavaa sellaista tapahtuu? Minä kadotin koko nelospäivän tekstit siinä vaiheessa, kun ne olivat jo käytännössä melkein valmiita. Kello kaksi yöllä. Sanalla sanoen, vitutti.
Yritän nyt naputella kasaan kaiken sen mitä eilen tapahtui, mutta luultavasti kielellinen ilmaisu kärsii toisella kerralla. Eipä sillä, että tätä tekstiä nyt kovin moni lukisikaan, mutta ainakin te kaikki kaksi lukijaa saatte lukea rivien välistä ärsytystäni. Ehkä.
Pommiuhka!
Aamurutiinien jälkeen painelimme paikalliseen diner-tyyliseen ruokamestaan nauttimaan aamiaista. Lähdin tällä kertaa periamerikkalaiselta tuntuvan annoksen pariin: kananmunia, paahtoleipää, makkaraa ja perunapaistosta. Juomaksi tuoremehua, joka täällä on muuten kotimaassa saatuun verrattuna melkoisesti parempaa, tilasi sitä mistä tahansa. Hintaa en enää muista, mutta muistaakseni setti jäi kahveineen noin 12 taalan paikkeille.
Sain tekstiviestin emännältämme, joka kertoi pommiuhasta metrossa. Joo, näitä varmasti tapahtuu. Hänen työmetronsa oli kuulemma peruttu, tai meni toista reittiä, muttta meidän touhuihimme suunnitelma ei vaikuttanut. Metro Astor Plazalta kohti Battery Parkia ja sieltä parin turistivalokuvan ja jäätelön – koleasta ilmasta huolimatta – kautta ostamaan liput rautatädille.
Neiti vapaus
13 dollarin lauttatiketit haltuun, joilla pääsisi Liberty Islandin (Vapaudenpatsas) lisäksi myös Ellis Islandille (Maahanmuuttomuseo). Itse Vapaudenpatsaan omaan museoon (eli patsaan jalustaan) tai sen kruunuun ylös korkealle ei ollut näillä lipuilla asiaa, sillä näihin pitäisi varaukset tehdä etukäteen. Alustan osalta riittää noin viikko, mutta kruunun kohdalla kyse on kuukausista, sillä sinne otetaan vain n. 240 vierasta päivää kohti. Alustan pääsee sentään näkemään noin 3000 kävijää päivässä, jos oikein muistan plakaateista lukeneeni.
Jonotuksesta pääsimme lentokenttätyyliseen turvatarkastukseen. Läpivalaisu ja metallinpaljastin hoitivat homman, ja sitten itse lautalle. Sitä tosin saimme odottaa tovin, sillä aivan joka minuutti näitä ei lähde. Tovia myöhemmin pojotimme meri-ilmasta nauttien Hudson-jokea ylittävällä lautalla ja Manhattanin jäädessä kauemmas itse rautatypy lähestyi miltei uhkaavalla vauhdilla.
Vihertävä tytär katsoi uljaasti eteenpäin ja otti meidät vastaan kuin miljoonat vieraat ennen meitä. Aivan kuin kylmä sylitanssijatar, joka toivotti meidät tervetulleiksi huomaansa. Kyllähän tämän ranskalaisten ja amerikkalaisten komea yhteisprojekti kunnioitusta edelleen herättää. Onhan leidillä ikääkin jo pitkälti yli toista sataa vuotta.
Itse saari hänen ympärillään on melko pieni. Matkamuistomyymälää, kahvilaa ja sellaista on entisen Fort Wood -linnoituksen tilalla, mutta saarella ei juuri muuta ole kuin tuo kyseinen valtava patsas. Liekö maailman kuuluisin patsastelija samalla?
Saarelta on sinänsä myös ihan komeat maisemat New Jerseyn ja Manhattanin suuntaan. Jos ei muuta, saa ainakin perspektiiviä rakennusten kokoluokasta. Ja löytyyhän saarelta 50 sentillä toimivat kiikarilaitteet, joilla voi ihailla kauempia maisemia, jos sellainen suinkin kiinnostaa.
Maahanmuuttajamuseo
Liberty Islandin lautta vie saarelta Ellis Islandille, ja vasta sieltä takaisin Manhattanille. Suoraan sanoen, Ellis Islandin maahantulijoita koskeva museo ei näin eurooppalaista hirveästi kiinnosta, ellei aihe muuten ole rakas tai kaikki historiaa koskeva saa muten sydäntä tykyttämään.
Museossa käydään läpi Yhdysvaltojen asutusta, maahanmuuttajaehdokkaiden kuulustelua, säilytystä, lääkärintarkastusta ja mitä vielä menneiltä vuosikymmeniltä. Meille aihe oli hyvin etäisesti kiinnostavaa, joten varsin nopeasti vaihdoimmme seuraavaan lauttajonoon. Kyllähän tuo nälkäkin jo tuntui meitä kalvavan varsin tehokkaasti.
Broadway is the right way
Battery Parkiin saavuttuamme valitsimme reitiksemme Broadwayn. Kun kohdalle tuli TGI Friday’s -ravintola, pujahdimme sisään kuin rakkauden keihäs kuumaan venukseen. Ruokalistaa tuli selattua kuola poskella, sillä TGIFin valikoima on täynnä toinen toistaan herkullisempia vaihtoehtoja.
Lopulta Munsse oli minua nopeampi napaten lautaselleen grillattua kananrintaa juustokuorrutuksella ja perunasoseella. Allekirjoittanut empi eri vaihtoehtojen välillä, mutta sitten päädyin valitsemaan Jack Daniels -glaseeratun pihvin, friteerattuja jättikatkarapuja sekä valtavia maalaislohkoperunoita. Ja löytyihän viereen jotain kypsytettyjä kasviksiakin.
Kärsimättöminä odottelimme ruokiamme tovin ja lopulta valtava annos päätyi eteeni. Nälästäni huolimatta en kyennyt kampeamaan kaikkea ruoasta kitusiini, sillä eihän tällainen 90 kg rimpulapoika pärjää noin suurille ruokalautasille. Sentään jotakuinkin kaiken muun sain selätettyä paitsi nuo ylisuuret perunat.
Tilaa oli silti jälkiruoalle, joten eteen tupsahti juustokakku valkosuklaamoussella, kermavaahdolla ja karamellisoosilla. Valkosuklaahiutaleilla kuorrutettu setti oli varsin koookas ja maultaan niin imelän makea, että päässä meinasi surista. Makuhermot eivät ymmärtäneet tällaista äitelää ylilatausta, eikä edes iso kuppi kahvia meinannut saada talttumaan tällaista makeuden suurvisiiriä. Hyväähän se perkele oli, mutta aivan järjettömän sokerista. Kaloreitakin annoksessa vajaa tonni. Siis 3/4 suklaalevyn verran. Mutta eihän näitä reissuilla lasketa.
Wall St ja 9/11
Tippeineen kaikkineen 80 taalan (osaltani n. $43, vajaa €32) laskun maksettuamme vyöryimme takaisin kadulle, josta tulimmekin ja lähdimme katsastamaan sitä kuuluisaa seinäkatua, Wall Streetiä, ja sen pörssiä. Siinähän se, American Stock Exchange, jyhkeästi seisoi ja vain noin korttelia myöhemmin löytyi Ground Zero, eli tuttavallisemmin entinen World Trade Center, johon 9/11-isku aikanaan osui.
Siinä, missä vielä pari vuotta sitten oli lähinnä tasainen työmaa ja ilmeisesti pohjakerrosten rakentaminen meneillään, oli nyt korkealle nouseva tornityömaa ja vähän matkan päässä vielä korkeampi toinen pilvenpiirtäjän mitoissa oleva, kovaa vauhtia valmistuva rakennus. Eräänlainen modernin maailman feenikslintu tämäkin.
Vastapäätä rakennustyömaata oli paloasema, joka sai turistien huomiota valokuvien ja muiden muodossa. Olivathan palomiehet 9/11-tragedian suurimpia sankareita, sitä sanotaan. Saman rakennuksen toisella sivulla oli näille pystytetty suorakaiteen muotoinen muistolaatta, jossa tätä silloista tapahtumaa kuvattiin dramaattisin kääntein. Yhä paikalla oli kynttilää ja kukkasta.
Onhan tuon mittaluokan tapahtumaa tietysti käytännössä ihan mahdotonta ymmärtää näin suomalaisesta perspektiivistä, vaikka kuinka yrittäisi. Meille kyseessä oli uutisia maailman toiselta puolelta, mutta Nykiläisille se oli jotain sellaista ja siinä mittaluokassa, että lähin vastine moiselle lienee joku Turun palo ennen 1900-lukua. Onhan siinä eittämättä miettimistä.
Halki Kiinan
Vielä takaisin Broadwaylle tekemään lahjahankintaa emännällemme ja sitten suuntima takaisin kohti Lower East Sidea. Kohdalle osunut Chinatown sai olla visiittimme kohde ja siitä läpi halkoen koimme pienimuotoisen kulttuurielämyksen. Chinatown ei ole vain kaupunginosa omalla kulttuurillaan keskellä isoa kaupunkia, vaan kokonainen pikkukaupunki, kuin miniatyyrimaa keskellä isompaa sellaista.
Moninaiset hajut iskivät vasten kasvoja kuin märkä rätti. Milloin tuoksui raaka kala, milloin jokin muu outo tuoksu. Piskuisia kauppoja, pieniä ruokakauppoja, kadunvarsimyyjiä ja paljon itse kiinalaisia. Valkoisempaa elävää ei näissä kortteleissa juurikaan tullut vastaan. Taisimme olla hyvin selvästi erottuvia turisteja.
Mutta omanlaisensa vahva tunnelma tuossa kyllä on ja sinänsä ihan näkemisen arvoinen mesta. Suomessa kun ei käytännössä tunnu olevan mitään vastaavaa, ja moni on tästä tietysti vain tyytyväinen, mutta Nykin tapaisessa kaupungissa, joka käytännössä rakentuu monikulttuurisuuden varaan, moisen olemassaolo on paitsi odotettavaa, myös osa kaupunkin luonnetta ja sielua.
Lomatreeniä
Koko päivä oli vierähtänyt yllättävän nopeasti. Saapuessamme takaisin kämpillemme ilta alkoi taipua hämärän suuntaan. Päätin kuitenkin pitää kiinni suunnitelmastamme ja lähteä läheiselle salille treenaamaan. Munsse ei ollut ajatuksesta ihan yhtä innoissaan, mutta suostui lähtemään mukaan.
Emäntämme oli etsinyt meille läheisen YMCA-salin tiedot ja sivuilta löytyi vielä kertakäyttöinen vieraspassikuponki, jolla saisimme ilmaiseksi treenata kerran. Täydellistä. Ei kun kamat niskaan ja menoksi.
Pienen sompailun jälkeen paikka löytyi, mutta mitään merkintää ovessa ei ollut YMCA:sta. Marsimme ovesta sisään ja näytimme turvamiehelle lappujamme. Ymmällään oleva hemmo päästi meidät sisään, joten marssimme salin puolelle. Henkilökunnan söpö nainen kuitenkin katsoi meitä ja lappuja kummastellen, kertoen, että olimme aivan väärässä mestassa. Tuo paikka ei ollut YMCA, vaan YHCA tai jotain vastaavaa. Niin, tiesin kyllä tämän, sillä osaan lukea seiniltä ohjeita, mutta tänne emäntämme oli meidät neuvonut.
Kun henkilökunnan nainen siinä tovin lappujamme katseli ja lopulta kysyi päästikö turvamies meidät sisään, johon nyökkäsimme, hän antoi meille luvan treenata. Ei kai hänelle asialla ollut sitten mitään merkitystä. Kiitimme ja painelimme vetämään tunnin treenit.
Jatsia ja paninia
Maastavetotreenien jälkeen suihku ja sitten baanalle. Olimme menossa kuuntelemaan paikallista jazzia johonkin italialaiseen ravintolaan. Tarkemmin sanoen sen kellarikerrosta muistuttavaan alakertaan. Ilmainen sisäänpääsy ja jamitusta kuuntelemaan. Taitavastihan jampat soittivat, vaikka itse bändi jäi minulle nimettömäksi. Trio veteli kovereita ja mahdollisesti omiakin biisejä, en osaa siitä sanoa, mutta fiilis oli hyvä, meno lennokasta ja soittajat selvästi tykkäsivät siitä mitä olivat tekemässä.
Musan oheen tilasimme paninit, joissa oli vuohenjuustoa, salamia, tomaattia ja vihreitä kasviksia. Ihan maukasta, jos ei nyt millään tavalla erikoista. Kyytipojaksi Blue Noon, joka oli vaaleaa belgialaistyyppistä vehnäolutta. Totta puhuen makuuni turhankin hedelmäistä, mautonta ja kepeää. Varmasti kuitenkin hyvä vaihtoehto heille, jotka eivät runsaasti humaloiduista IPA-oluista välitä. Iltapala tippeineen noin 12 taalaa (n. €9) päätä kohdi. Ei paha.
Yöjano
Kello huiteli lähempänä yhtä, mutta vielä ei nukuttanut. Pakko päästä oluelle, joten sinne myös mentiin. Paikallinen tunnelmallinen pikkupubi, niitähän täällä oli, osui kohdalle tuotapikaa. Kaverille Guinness, emännälle Club Soda ja minulle maukas, kohtuullisen aromikas Sierra Nevada IPA, jota olin toki jo juonut muutaman kerran aiemminkin. Ka-tsing: reilut 16 taalaa yhteensä. Mitä hittoa? Tämähän oli hinnakasta. Paikka oli kuitenkin kiva kynttilöineen kaikkineen.
Jano ei aivan yhdellä lasilla talttunut, joten ehdotin vielä toista paikkaa ennen nukkumaanmenoa. Tässä kohtaa emäntämme sanoi hyvää yötä ja jatkoi edeltä kotiinsa, kun taas äijäkaksikkomme pujahti seuraavaan pienbaariin olutta ryystämään. Hanasta Samuel Adams, bostonilaista lageria, ja kun vielä näytti olevan happy hour (mielenkiintoisesti klo 24 – 02 yöllä), niin tuoppikin irtosi 3 taalan hintaan. Mitenköhän hitossa tämän ja edellisen paikan hintaeron kykenee järjellä selittämään?
Sam Adams, jo viime reissulta tuttu tapaus, on muuten lagerien parhaimmistoa – ainakin niistä, joita minä olen juonut. Oluessa on selvästi kotimaista lageria vahvempi maku, selvästi enemmän luonnetta ja särmää, hieman jopa IPA-tyylistä kirpsakkuutta havaittavissa. Tätä muuten saa myös Suomesta joistain paikoista, joten suosittelen testaamaan, jos IPA ei herätä intohimoja lagerien lailla. Kun tätä saa $3 hintalapulla baarista, olisi suorastaan rikos jättää olut juomatta.
Epilogi
Tässä vaiheessa puhelimeni päätti sitten kadottaa kaikki muistiinpanoni koko illalta, joten ärräpäät lentelevät ja v-käyrä iski punaiselle. Miksikö? Koska nyt tuhlaan aamun ylimääräistä tuntia tämän rustaamiseen, kun pitäisi jo olla raahaamassa persettään kohti luonnontieteellistä museota ja sitä kautta näkemässä Empire State Buildingin observatoriota.
Eikä kyse ole vain menetetystä ajasta ja tehottomasta ajankäytöstä, vaan myös siitä, että koko päivän myötä kirjoittamiseen käytetyt hetket siellä ja täällä menivät näin täysin hukkaan, yksityiskohtien myötä. Mutta elämä on ja vastoinkäymisiä sattuu. Näillä sanoilla päätämme päivän neljä ja siirrymme kohti uuden päivän seikkailuja. Keskiviikko, päivä 5, olisi vielä täysin edessä.
Siitä on nyt kolme vuotta ja rapiat, kun ajatuksenvirtaani virtsaputken lailla juoksuttava blogini sai alkunsa ja ensimmäiset tekstit raapustuivat kuin itsestään sivuston seinille. Jostain syystä ajaudun aina tietyin väliajoin katsomaan taakseni, historian sivuille ja miettimään mihin kaikkeen sitä on menty, tultu ja päädytty näiden kuluneiden kuukausien ja vuosien aikana. On ilmeisesti taas kerran aika tällaiselle.
Jos totta puhutaan, olin taas jälleen kerran aikomuksissa kirjoittaa jostain aivan muusta. Jostain sellaisesta, joka olisi liittynyt edelliseen tekstiini. Vaan kiire, itsetutkiskelu, havainnointi ja alitajunta ovat tehneet tehtävänsä. Etenkin kahta ensimmäistä on ollut paljon liikkeellä viime aikoina. Uusiutuneet työkuviot sekä viisi treenikertaa viikossa ovat vienet minut pisteeseen, jossa tuntuu, että tarvitsen excel-taitoja vapaa-aikani järjestelyyn. Mutta se arjesta.
Mennyt, nykyhetki ja tuleva
Itsetutkiskelua on harjoitettua viime aikoina paljonkin. En tiedä olenko sitä tehnyt sen enempää kuin kuluneina kuukausina, mutta tästä minulla on lämmin jomottava tunne takaraivossani. Kehtaisin väittää, että parisuhteen hajoamisen jälkeisinä viikkoina tai kuukausina sitä tekee enemmän kuin suhdekuvioissa soudellessaan. Rohkenisin jopa sanoa, että suhdetilanteen ja kuivan kauden välissä puntarointia tulee tehtyä enemmän kuin itse aavikolla lojuessaan. Ehkei sitä tee aina tietoisesti, mutta vähintäänkin alitajuisesti. Mikä meni pieleen? Mitä olisi voinut tehdä toisin? Mitä tapahtuu nyt, mitä tulevaisuudessa?
Sinänsä nuo asiat on jo tullut suurimmaksi osaksi käsiteltyä, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Mutta ehkä kahteen viimeiseen kysymykseen on alkanut hakea vastauksia sitäkin innokkaammin. Mitä haluan tulevaisuudelta, mitä tapahtuu juuri nyt elämässäni? Nykyhetkessä asiat ovat oikeastaan lähes erinomaisesti, mutta tulevaisuudesta en tunnu tietävän mitään. En ole ikinä tiennyt. Olen toki tehnyt suunnitelmia, kuten edessä siintävä muutto ja pari ulkomaanmatkaa. Tiedän ehkä jotain kesän festareista ja minulla on käsitys siitä, milloin järjestän uuden asuntoni tupaantuliaiset. Mutta ne kaikki ovat pintaliitoa ja arkea. Tärkeitä asioita, toki, ja ajatustyötä että rahaakin vaativia, mutta silti arkista peruskauraa. Asioita, joiden varassa elämä ei lopulta makaa.
Käydessäni läpi esimerkiksi mennyttä suhderintamaani niin edellisen suhteen osalta kuin kolmen viimeisenkin vuoden saralta, minua vaivaa tunne siitä, että asiat kiertävät kehää. Ouroboros-käärme hykertelee kiepillä ollessaan asioiden syklisyyttä ja elämä toistaa itseään, aivan kuten minä tunnun toistavan itse itseäni tässä blogissani vuodesta toiseen. Mitä enemmän koitan määritellä elämääni tietoisesti, ehkä keinotekoisestikin, sitä vääjäämättömämmältä tuntuu se, etten olekaan niin paljon oman elämäni ohjaksissa kuin luulisin olevani, tai kuin haluaisin olla. En yritä, enkä edes halua, paeta vastuutani omasta elämästäni. Olen oman onneni seppä, mutta toisinaan tuntuu siltä, ettei asia olekaan aivan niin yksiselitteinen. Että lopulta sattuma määrittelee elämää enemmän kuin sille haluaisi antaa valtaa. Sillehän tavallaan kaikki ihmissuhteetkin perustuvat: heidän tekemille valinnoilleen, jotka yhdistettyinä omiin valintoihin määrittävät sen mitä tarinassa lopulta tapahtuu.
Itse
Kun mietin omia elintapojani, elämänkatsomustani ja ajatuksia, joita poimin, suodatan ja pyörittelen pääkopassani, huomaan tiettyjen päätelmien saapuvan ajatuskehääni aina uudestaan ja uudestaan. En esimerkiksi usko kykeneväni suhde-elämään ihmisen kanssa, jonka elämä on oppositiossa omani kanssa. Kuulostaa ehkä itsestäänselvyydeltä monelle, mutta tarkennan hieman. On helppoa heittää näitä ajatuksia niin suurpiirteisistä asioista kuten vaikkapa uskonto tai politiikka. Kykenisinkö epäpoliittisena ihmisenä vakiintumaan sellaisen kanssa, jolle politiikka on kaikki kaikessa? Tuskin. Onnistuisinko pariutumaan uskovaisen ihmisen kanssa, kun itse edustan lähinnä uskontokäsityksen vastaista ideologiaa? En varmasti. Olisiko mahdollista, että päätyisin romanttisiin kuvioihin tapauksen kanssa, jolle ruumiinkulttuuri ja oman kehon rääkkääminen ovat kielteisiä tai etäisiä asioita? Epätodennäköistä. Tai yksilön, jolle suurinta kulttuuria ja täydellisintä viihdettä ovat Serranon perhe ja Salatut elämät? Ei kuulosta kovin todennäköiseltä.
Olenko siis hankala? Nirso? Tuomittu nysväämään yksin lopun elämäni? Ehkä, luultavasti ja toivottavasti en. Kuten sanottua, mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa.
Sitten?
Missä lienen seuraavan kolmen vuoden päästä, sitä ei osaa sanoa kukaan. Toivottavasti en kuitenkaan kirjoittamassa näitä samoja sanoja yhä uudelleen tai edes jatkokertomusta tälle raapustukselleni.
Viikonloppu alkaa hiljalleen lipumaan horisonttiin ja sen myötä Helsinki Finnish Metal Expo lipumaan kohti tapahtumakalenteriani. Nähtäväksi jää onko edessä yksin tavanomainen viikonloppu muiden joukossa, vai kiinnostava ja tapahtumarikas retki sosiaalisten pyöritysten pauloissa.
Jälleen on yksi vuosi pulkassa, joskin vielä tätä kirjoittaessa on muutama tunti tätä vuotta jäljellä. Tällä kertaa olen ajoissa kuluneen katsastelussa ja hoidan homman alta pois heti kärkeen.
Mitä jäi käteen?
Mennyt vuosi oli pääosin varsin hyvä, oikeastaan erinomainen. Olin sydänjuuria myöten rakastunut suurimman osan ajasta, seurustelin onnellisesti ja romantiikka kukoisti. Jos ei muuten, niin ainakin sujuvan yksipuolisesti. Tuota iloa vuoden 2010 puolella kesti noin kymmenisen kuukautta, ja vaikka muutamia kyyneliä ohessa vuodatettiin, voi jo pelkän matematiikan valossa katsoa, että hommassa päästiin voiton puolelle.
Työasiat tulivat hoidettua, ja ilmeisesti pääosin vielä hyvin, kuten loppuvuodessa ilmoitettu ylennys & palkankorotus antoivat ymmärtää. Ensi vuosi näyttää taloudellisesti siis entistä paremmalta, joten sillä saralla asiat ovat hyvällä mallilla.
Treeni kulki, jotain tuloksiakin ilmeisesti tuli ja painoakin on kertynyt hyvässä mielessä viime vuoteen nähden. Vaikka aivan yhtä nousujohteista ei ole kehitys tänä vuonna ollut, kuin viime vuonna, ei tälläkään saralla ole syytä valitukseen. Uusia jippoja jäi taskuun myös brassijutsun puolelta, joka opetti Kärmekselle painin, lukotuksen ja kuristuksen saloja. Hienoja taitoja, vaikken kisaurheilusta vieläkään omakohtaisesti välitä.
Musiikin puolella 2010 ei vetänyt aivan vertoja vuodelle 2009. Tämä johtuu osittain paitsi siitä, että viime vuosi oli järjettömän kova, myös siitä, että 2010 näitä mestariteoksia tuli yllättävän vähän. Muutama todella kova levy kuitenkin, joten valittaa ei kehtaa siitäkään. Ja tulihan sitä nähtyä mukavia festareita ja muita keikkoja, joten siinäkin mielessä musavuosi oli ihan onnistunut.
Matkustelut jäivät kotimaata lukuun ottamatta vain Amsterdamiin, mutta se reissu sitten oli sitäkin parempi – kuten matkakirjoituksiani lukeneet tietävät. Sinne kelpaisi lähteä toistekin nauttimaan maan ja kaupungin antimista.
Kirjoitettua tuli suhteellisen paljon, niin musiikin kuin blogin osalta. Varsinaiset kirjoitusprojektit onnistuin miltei täysin hyydyttämään, ihan jo ajankäytön vuoksi, mutta katsotaan jos nykyinen elämäntilanteeni olisi sille suopeampi. Mitään tyhjiä lupauksia en lähde kuitenkaan antamaan.
Hyviä pelejä ja elokuvia tuli myös tukkukaupalla, tai ainakin enemmän kuin allekirjoittanut ehti kokemaan. Loppuvuodesta ulostunut Cataclysm oli NFL-penkkiurheiluharrastustani katsoen huono ajankohdan puolesta, mutta sitäkin parempi kariutuneen parisuhteen kannalta katsoen. Milläpä sitä itseään piristämään jos ei eskapismilla, sano.
Kaikkiaan vuosi 2010 oli varsin hyvä. Sanoisin, jopa erinomainen, jos ei tuota loppuvuoden kriisiä olisi tarvinnut mahduttaa kuluneen vuoden puolelle.
Mitä edessä?
Uusi, isompi asunto, uudet työkuviot ja parempi palkka. Siinä ne selkeimmät suunnitelmat ja tiedossa olevat kuviot ensi vuodelle. Lisää treenaamista ja samalla haistelen minulle uusien kamppailu- ja itsepuolustuslajien tarjontaa kotikaupungissani Turussa. Vielä olisi pari viikkoa aikaa miettiä löydänkö itseni Defendon peruskurssilta vai harkitsenko muita vaihtoehtoja.
Salitreenit ja muut puuhastelut saavat jatkua entiseen tapaansa, ja Super Bowlin myötä saan lopettaa minua jo kyllästyttävän massakauteni. Kymmenen kiloa on plussaa tullut kesästä ja se tuntuu ympärille makkarankuoren tavoin puristuneissa vaatteissa. Monet tuttuni eivät meinaa edes uskoa painoani pelkän ulkonäköni perusteella. Otan sen kohteliaisuutena.
Mitä tulee kaikkiin muihin menoihin, aika näyttää. Naisrintamalla olisi kiva saada vipinää, mutta jotenkin kaikki yrittäminen tuntuu niin turhauttavalta. Joko tässä törmää vääriin ihmisiin, tai sitten suorastaan vääränlaisiin ylipäätään.
Ei sillä, yksinkin on hyvä olla, mutta jotain jää silti puuttumaan. Mitäpä sitä kieltämään. Ei tässä enää olla alta parikymppinen pojankloppi, jonka mielestä ajatus yksinäisenä cowboyna ratsastamassa kohti auringonlaskua ei ollut lainkaan hassumpi ajatus. Olihan se nuorena niin, enää ei niinkään.
Vaan ei stressiä: elonvirta vie eteenpäin kuin Styx-joki konsanaan. Näillä sanoilla parempaa uutta vuotta itse kullekin vuonna 2011.
Polkiessani tänään töihin reilun parikymmenen asteen pakkasessa, heräsi päässäni ajatus kirjoittaa ajatuksia henkisestä ilmastonmuutoksesta. Ilmastonmuutoksellahan tarkoitetaan, kuten kaikki tietävät, ilmaston ääriolosuhteiden kärjistymistä. Talvet ovat kylmempiä kuin ennen, kesät lämpimämpiä kuin ennen. Kuten jo edellistä aiemmassa avoimessa tilityksessäni ilmaisin, olen kokenut tunnetiloissa äärimmäisempiä ilmiöitä kuin aiemmin. Rakkaus on voimakkaampaa, mutta niin on suru ja tunteet pettymyksenkin. Sisälläni vallitseekin eräänlainen emotionaalinen ilmastonmuutos.
Perinteitä kunnioittaen
Mitä en kuitenkaan muistanut työmatkallani, oli seikka, että olen kahtena edellisenä jouluna – eli blogini olemassaolon ajan – kirjoittanut blogiini [1],[2] juuri tänä samaisena päivänä: 23. joulukuuta. Edeltävinä vuosina olen kirjannut havaintoja ja ajatuksia tästä vuoden kenties merkittävimmästä juhlasta – joulusta, yulesta, valonjuhlasta – miksi ihmeeksi sitä kukakin sitten kutsuu.
Aivan kuin ouroboros-kuva jalassani muistuttaa, elämä kulkee sykleissä ja näistä merkkipäivistä tuon syklisyyden voi hyvin nähdä. Nämä kun ovat paitsi helposti muistettavia kiinnekohtia arjen keskellä, myös yleensä normaalista puuhastelusta ja viikonlopuista poikkeavia tapauksia sisältönsä ja aikansa vuoksi. Vuoden synkin päivä on vain kerran vuodessa ja sen ohitettuamme päivät alkavat taas pidentyä.
Pidetään siis tästä traditiosta kiinni ja kirjoitetaan ajatuksia tämän vuoden synkimmästä juhlasta.
Kossupullo ja rasvattu köysi
Mitäpä sitä asiaa kaunistelemaan: koskaan ei ole joulu ahdistanut juuri näin paljon kuin tänä vuonna. Yleensähän minua ei niin hirveästi ahdista mikään, mutta juuri tänä kyseisenä joulunaikana oloni on jotakuinkin päinvastainen. Yksinäisen sinkkumiehen poikamiesboksi, suljetut kaupat, hiljainen kaupunki, ystävät sukulaisillaan ja taustalla varjona ylle kaartava parisuhdemuisto. Poissa ovat männävuoden mukavat yhteiset hetket kauniimman osapuolen kanssa. Nyt leffoja katsotaan yksin ja ympäröivä pimeys tuntuu paljon mustemmalta kuin ennen.
Eikä kyse ole vain erosta tai yksin kotona olemisesta. Ainahan voisi mennä baariin, mutta kun enää ei ole myöskään kokenut suurta intoa alkoholin kanssa läträämiseen, kuten joidenkin menneiden vuosien joulujen kanssa tapana oli. Sukulointi – anteeksi vaan, isä ja äiti, jos tätä luette – ei myöskään suuremmin innosta. Ei sillä, ettenkö mielelläni kävisi kotona vanhempiani näkemässä, mutta siellä yksinäisyys korostuu toisella tavalla.
Ehkä juuri perhepiirissä oma yksinäisyys oikein alleviivaantuu, eikä kukaan halua nurkkiinsa jouluna mököttävää mörköä – ei sillä, että nyt mököttävää tyyppiä ikinä olisinkaan. Ja kaikkein vähiten haluan kuulla omilta vanhemmiltani juttuja “uusista kaloista meressä” tai muita yleispäteviä latteuksia (joita kyllä tulee itsekin viljeltyä).
Kun sitten mielikuvaharjoituksena käy läpi joulun skenaarioita, jää oikeastaan näiden ympärille enää se terästetyllä glögillä tai muulla viinalla läträäminen. “Otahan nyt tästä niin piristyt!” En minä halua piristyä viinaa juomalla.
Ehkä kuulostan nuivalta. Ehkä minä olen nuiva. Olo on muutenkin kovin välinpitämätön, ja toisaalta ristiriitainen. Toisaalta koen juuri nyt kaihoa, yksinäisyyttä ja tietynlaista mielen synkkyyttä. Toisaalta taas koen, että minun pitääkin olla yksin. Olen suunnitellut muuttuneeseen “jouluohjelmaani” lähinnä vain salilla treenaamista ja kotona olemista, pelaamisen & leffojen parissa. Kun tähän kokonaisuuteen lisää ruoan ilman yhtään jouluista ruokatarjontaa, mukaan lukien piparien, joulutorttujen ja kinkun puuttumisen, on jouluton tunnelma valmis.
Joulumörkö
Olen suoraan sanoen aika ymmälläni koko tilanteesta. Välinpitämätön, kylmä, väsynyt. Suru, vitutus ja muu sellainen on saanut väistyä, mutta itse itseäni vapaasti lainaten: surun puuttuminen ei tarkoita onnellisuutta. Taidan olla suosiolla oman jouluni suurin mörkö ja alistua pimeyden tahtoon. Katsotaan mitä tuleman pitää.
Siitä onkin vierähtänyt jo tovi aikaa, kun olen viimeksi naputellut blogia junassa istuessani. Syykin on selvä, sillä en ole juuri matkustellut. Ylipäätään edesmenneen kaukosuhteeni myötä on reissaaminen jäänyt vähemmälle, varsin selkeistä syistä. Olen enemmänkin nauttinut kotikaupunkini rauhasta ja elämäni vaatimattomista rutiineista. Töitä, treenejä, pelaamista ja niin edelleen. Vaan tämän kaiken te, lukijani, jo toki tiedättekin.
Jokainen on oman onnensa seppä
Väliotsikossa mainitun suomalaisen vanhan kansan sanonnan tuntee varmasti hyvin moni suomalainen. Sen viisaus on ajatonta, joskin ehkä nykyajan valossa monelle turhankin itsestään selvä. Tunnen kuitenkin ihmisiä, joilla on vaikeuksia ymmärtää omaa osaa vastuustaan omaa elämäänsä kohtaan. Ihmisiä, jotka eivät selvästikään tunnu tajuavan olevansa niitä seppiä, aivan jokainen. Muistutus lienee paikoillaan.
Minä olen ollut pääasiassa tässä elämässä onnellinen, ja yleisesti ottaen vähintäänkin tyytyväinen omaan elämääni. Olenkin viisastellut monesti – edellisen sanonnan perään – olevani vain keskivertoa parempi takomaan. Tiedän hyvin mitä haluan ja vielä paremmin sen, mitä en elämääni halua ja mitkä palikat eivät tähän palapeliin kuulu. Tekeekö se minusta paremman ihmisen? Tuskin. Tekeekö se elämästäni vähemmän stressaavan? Aivan varmasti. Ennen kaikkea, minun on helpompi hengittää, olla huoleton, nauttia siitä mitä teen, valita omat ehtoni ja kamppailuni.
Mutta nyt tunnen jotain sellaista, mitä en ole kokenut – muistaakseni – noin kolmeen, neljään vuoteen. Olen saavuttanut jonkinlaisen apaattisen tilan. Minua ei yksinkertaisesti tunnu innostavan juuri mikään.
Anno 2007
Ennen kuin joku ehtii kysymään: ei, en ole masentunut. En ole kadottanut elämänhaluani tai kykyäni nauttia mihinkään. En vain tunnu innostuvan kuin hyvin harvoista asioista. Juuri nyt tuntuu siltä kuin elämässäni asiat olisivat kokeneet jonkinlaisen inflaation. Eräänlaisen henkisen arvonalennuksen. Kuin mahtavista asioista olisi tullut vain mukavia juttuja, kivoista asioista ihan kivoja, ja niin edelleen.
Tätä naputellessani olen menossa matkalle Helsinkiin, katsomaan Therionin keikkaa. Samalla reissulla olen menossa ottamaan seuraavana päivänä tatuointia. Keikka tuntuu jo etukäteen väljähtyneen vain osittain kiinnostavalle tasolle. Tatuoinnistani olen hieman enemmän innoissani, mutta sekin tuntuu osittain vain sovitulta jutulta, joka nyt tulisi tehdä alta pois, kun sitä on vatvottu ja suunniteltu. Samalla näen paria hyvää kaveria, ja sentään tuntuu joltain, vaikka onkin tavallaan vain sivujuonne tavoitehakuisessa matkassani.
Olen toisaalta innoissani tulevasta World of Warcraft -lisäosasta, Cataclysmistä. En keksi äkkiseltään mitään ironisempaa kuin olla innostunut jostain pelistä, kun muu elämä tuntuu kuihtuneen harmaiden sävyiksi värittömäksi käyneessä maailmassa. Totta kai minua kiinnostaa edelleen treenaaminen, sekä muutamat elämässäni merkittävät ihmiset, niin uudet kuin vanhatkin tuttavuudet, mutta noin muuten kaikki tuntuu vähän mitäänsanomattomalta. “Tää juttu on nyt vaan niin nähty ja koettu.” On vaikeaa koittaa olla hauska, kun edes itseä ei huvita ja naurata.
Matka stoalaisuuteen
Päädyin raapaisemaan stoalaisuuden pintaa etsiessäni taustaa sanalle apatia. Koska olen tätä kirjoittaessani netittömässä yhteydessä, jääköön Wikipediat sun muut tarkistamatta, mutta apatian ja intohimottomuuden muistan liittyvän stoalaisuuteen varsin keskeisesti. Ehkä hieman huvittaa tässä itsetutkiskelun tilassa huomata, kuinka ole viime päivät tehnyt matkaa epikurolaisesta hedonismista kohti stoalaista apatiaa. Olenko tavoittamassa klassisen ajatussuunnan ylevää tavoitetta suorastaan tahattomasti, vaikka veri vetää toiseen suuntaan? Ajatus tuntuu luonnottomalta.
Lopulta päädyn miettimään vaikuttaako aiemmin mainitsemani edesmennyt parisuhde omaan mielentilaani vielä vai onko tässä kyse jostain muusta. Miksi kaikki tuntuu juuri nyt niin merkityksettömältä ja ohikiitävän hengettömältä? Eihän tässä kosmisella tasolla katsottuna nyt mitään merkitystä olekaan, mutta entäpä sitten ruohonjuuritasolla. Voisiko sitä nyt vain olla ja koittaa nauttia, kun siihen kerran keinot ovat?
Lopuksi päässäni soivat Nelly Furtadon kappaleen sanat, vaikken mitään popista muuten ymmärräkään. Oliko se sitten tässä?
“Flames to dust, lovers to friends. Why do all good things come to an end?“
Minua vituttaa harvoin, oikeastaan hyvin harvoin. Usein ärsyttää vain hetken ja sekään ei ole kovin tavanomaista. Olen lähes aina hyväntuulinen, enkä voi sanoa koskaan herääväni ylös niin sanotusti väärällä jalalla. Voin olla ehkä väsynyt huonosti nukutun yön jälkeen, mutten kiukkuinen. Suhtaudun jokaiseen aamuun enemmän tai vähemmän positiivisesti. Saatan olla ajatusmaailmaltani kyynikko, mutta siitä huolimatta myös optimisti.
Nyt minua kuitenkaan ei huvita juuri mikään. Töissä on normaalia kiireisempää, parisuhteen lopetustila ahdistaa ja niin treenaaminen salilla kuin tatamillakin on estynyt väliaikaisen terveysseikan takia. Jälkimmäisen saan kyllä hoidettua alta lähipäivinä, eikä työkiireetkään ikuisesti kestä, mutta en vieläkään taida osata käsitellä tulevaa eroa oikein. Eikä siinä, että olisi pelkkä ero, vaan kun eri suunnasta putoaa pommeja päälle, tulee voimaton olo. Kun sitä ei pääse purkamaan edes tavanomaisella tavallani, treenaamalla, tulee siitäkin niin sanotusti paska fiilis, eikä asiaa paranna se, että koen miltei huonoa omaatuntoa treenaamattomuudesta. Noidankehä on taas valloillaan.
Minun pitäisi kirjoittaa blogiin Jalometallista, ja sen lisäksi tehdä oma osuuteni sen raportista Imperiumiin. Minulla tuntuu olevan taas tekemistä enemmän kuin pitäisi, mutta motivaatio on varsin alhainen. Odotan lähinnä viikonloppua, vaikka omalta osaltaan se myös ahdistaa. Kun tähän päälle lisätään vielä takkuileva teknologia, alkaa v-käyrä olla turhankin korkealla.
En halua valittaa, itse asiassa inhoan sitä. Haluan vain pois tästä väliaikaisesta pahoinvointia muistuttavasta tilasta. Tiedän, että tämä kaikki on vain väliaikaista ja oman pääni sisällä. Silti minua ärsyttää ja väsyttää. Pälli leviää. Siispä pieni tauko kirjoittamiseen. Paluun teen, kunhan mieliala hieman tasaantuu.
Kello kilkutti jo melkein kymmentä ennen kuin nousimme ylös. Minun ja yhden kaverin painuessa salille ja saunomaan, kaksi muuta jäivät hotellihuoneeseen heräilemään ja katsomaan telkkaria. Pienet käärintäpuuhat vihreän luonnontuotteen parissa ja suuntaus aamupalalle.
Vaikka nälkä oli kova, päätin tyytyä grillattuun juusto- ja kinkkutäytteiseen patonkiin, kahvikupillisen ja tuoremehulasin kera. Kahvi on eittämättä joka paikassa hyvää, siitä ei onneksi ole kitisemistä. Eikä ollut 5 € patongissa valittamista; kera lisukesalaatin se oli oikein maukas aamupalaratkaisu, joka täytti masun. Sitten suunta kohti internet-kahvilaa.
Blogi- ja Facebook-päivityksen jälkeen nokka kohti kanaalirantaa ja siitä puistoon, korttipelien ja pilven maailmaan. Parit oluet mukana ja voila, kelikin oli täydellinen. Pelaamisen ja hihityksen myötä syntyi termi “ulkopuolinen neiti”. Tällä siis tarkoitettiin seurueen ulkopuolisia naispuolisia. Asiayhteys on kadoksissa. Pilvi oli tehnyt tehtävänsä ja kaikilla mieli kevyt.
Aikansa vain oltuamme nautimme jointin bubble kushia ja sehän loikkasi päähän kuin pantteri. Eipä aikaakaan kun jo leijailimme omissa maailmoissamme, tyytyväisinä ja sisäisen rauhan löytäneenä. Mutta rento olo vaati myös rennompaa asentoa ja se saatiin läheisestä nurmikosta nurmineen. Ah, pää puuta vasten ja pitkäksi. Ajatus toimi liukkaasti ja mielikuvituksellisesti, mutta silmät painuivat kiinni. Ei siksi, että unettaisi, mutta luomet tuntuivat painavilta. Aikamme, kenties tunnin, siinä pällistelimme ja sitten olikin jo nälkä. Olihan kellokin jo viisi.
Tossua toisen eteen ja rento reissu hotellille, rahaa hakemaan ja vessassa käymään. Sitten suunnistus jo entuudestaan tuttuun Pancake Corneriin ja ravintoa nauttimaan. Tällä kertaa tilaukseen lähti 200 g rump steak hintaan 9,90€. Mukaan kuului ranskalaiset, salaatti ja pippurisoosi, joskin muitakin vaihtoehtoja oli. Tämä paikka on hyvä pitää mielessä tulevaisuutta varten.
Poffertjes-jälkiruoan jälkeen suuntasimme jälleen ulos. Iltasuunnitelmiin kuului seksimuseovierailu, eikä muuta. Pienessä tokkurassa kävelimme muutaman korttelin ja kaupan kautta pari ölperiä mukaan. Siitä kanaalirantaan istumaan ja fiilistelemään. Sitten joku paikallinen deeku hiipi paikalle ja turhankin kaverilliset aatokset mielessään. Yritys puijata meiltä olutta jäi pyrkimykseksi ja poistuessamme äijä huuteli riettauksia peräämme. Lol. Oluet juotuamme oli suunta hiljalleen hivuttautua puna-aluetta päin. Sieltä coffee shop ja rakon tyhjäys. Cokiset tilaukseen ja cheeselia huulille. Hyvä tujaus, nyt jytisee ja lujaa. Hassunpöljä rytmimusakin kuulostaa toimivalta. Olo on leijuva ja kuminen. Huojuva jopa, sanoisin.
Sitten etsimään seksimuseota. Sekavan vaelluksen ja kartalta paikantamisen ansiosta löysimme sen kuuluisan seksimuseon. 4€ pääsymaksu, ei paha. Sisällä odotti erilaisten seksilelujen, -koristeiden ja -kuvien show, joita täydennettiin vitriineillä ja ajoittaisilla mekaanisilla yllätyksiä. Sisällä esiteltiin seksin historiaa ja eri aikakausien näkemyksiä seksistä ja seksuaalisuudesta. Ihan jees, muttei erityisen opettava nykyajan kasvatille. Olipa niin sanotun tuhmemman osaston edessä erilliset varoituskyltit jopa. Kaikkiaan ihan hauska visiitti, jos ei nyt varsinaisesti erikoinen. Parempi hinta-laatu-suhde kuin kidutusvastaavalla kuitenkin.
Pöllyjen vaikutus alkoi olla ohi, joten jokirantaan pojottamaan ja tyhjentämään kassien oluet. Väsymys alkoi jo painaa, vaikka kello huusi vasta iltakymmentä, eikä taivaskaan ollut vielä pimeä. Hauska asia tuo unirytmi.
Tovi istuskelua ja hiljalleen selväpäisenä punaisten lyhtyjen alueen läpi, vielä kerran kierrellen ja kaarrellen. Ah, niin kaunista ja söpöäkin tyttöä ikkunoista löytyy, että erään kaverini lähinnä teki mieli pelastaa eräskin söpölini lähinnä vain paijaamista varten. Toki sitä näkyi härskimpääkin leidiä tarjolla, että kullekin tavallaan.
Lopulta takaisin kotikonnuille hotellin tienoille ja sitä ennen vielä yöpurilaiset naamariin. Painoa näyttäisi muuten ilmeisesti pari kiloa tulleen, kiitos kaikenlaisen herkuttelun. Ei se mitään, se kuuluu asiaan.
Vaikka nyt näin ollaan liikenteessä ihan niin sanotusti jätkäporukalla ja enemmänkin päihdevetoisella kierroksella, voisin kuvitella paikan sopivan paitsi romanttiseen lomailuun, myös perhereissailuun. Toki sillä huomiolla, että täällä näkee kaikkea nuorisolle kyseenalaista, mutta muuten paikka sopii myös vähemmän villiin kulttuurimatkailuun.
Lopulta keskiyön jälkeen, tässä blogia naputellessani, valot pois ja maate. Viimeinen täysi päivä Amsterdamissa on vielä edessä.