On perinteisen vapunjälkeispostasuksen aika. Ei sillä, että minulla oikeastaan olisi siitä mitään kerrottavaa. Tutkin kuitenkin huvikseni aiempia vapputekstejäni ja huomasin tietynlaisen toistuvan kuvion. On ollut sitä vaisua ja turvallista aikuisvappua, kun rälläykset ovat jääneet väliin. Ja sitten on ollut niitä toisia, ördäyspitoisempia.
Ei ehkä yllätä ketään, että tämä oli niitä rauhallisempia. Enkä valita. Tämä malli toimii minulle paremmin.
Ikä ei selvästikään tule yksin, sillä tietynlainen vaisuus tuntuu miellyttävän minua ördäämistä paremmin. Ja mikäpä siinä, kun itse voi valintansa tehdä. Asia, jota on oppinut arvostamaan vain enemmän ja enemmän vanhetessaan.
Too old, too cold
Sitä on myös huomannut muita mielenkiintoisia piirteitä itsessään iän myötä. Enää ei jaksa samalla tavalla vittuilla ja soittaa suutaan ihmisille kuin ennen. Toisaalta, jossain mielessä tuota tekee varmasti entistä viiltävämmin, kun sille päälle sattuu.
Olen pehmentynyt, sillä nykyisellään sitä tuppaa vaan pyrkimään tietynlaiseen mielenrauhaan, harmoniaan ja mukavuuteen. Ja kun sitten kohdalle sattuu noita mielensäpahoittajia, sitä ikään kuin nousevat vanhat piirteet pintaan. Mihin se koira karvoistaan pääsisi lopulta kuitenkaan.
Kun tästä on sitten seurannut sitä, että pyrkii ilkeilemään vähemmän ja enemmän keskittymään mukavien juttujen pariin, niin samalla huomaa myös omien odotustensa nousevan ihmisten suhteen. Kun niihin ei sitten vastatakaan… Nooh, pettyyhän sitä.
Hyvää ystävääni lainaten: ihmiset eivät pety asioiden todellisen tilaan, vaan omiin odotuksiinsa.
Lost for words
Ja kun ihmisiin pettyy, silloin oikeastaan vaan vittuilla takaisin. Tästä tavasta olen toki hiljalleen pyrkinyt pois ja ehkä päässytkin, mutta ääh: mitäpä sitä kieltämään, perusluonne ei vain muutu.
Olenkin viime aikoina tarkoitushakuisesti muuttanut käytöstä. Olen keskittynyt enemmän pelleilyyn, huonoon huumoriin ja jopa aina yhtä paheksuttavaan trollaamiseen. Olen koittanut miltä tuntuu provosoida ja trollata ihmisiä ihan tuulesta temmatuilla mielipiteillä, kärjistetyillä mielipiteillä ja muuten vaan huudellut typeryyksiä.
Olen miettinyt mitä ne muut saavat siitä irti, koska kerran sitä tekevät. Nyt olen alkanut hiljalleen ymmärtää.
Kun sitä turhautuu siitä, että yrittää olla asiallinen ja kenties ystävällinenkin, on se toinen vaihtoehto vain olla välittämättä. Ei onnistu minulta, enkä ehkä toisaalta enempää edes kaipaa kyynistymistä. Kolmas vaihtoehto, tuo yllä mainittu huonon huumorin, provosoinnin ja trollaamisen tapa – se onnistuu.
Tuon käytösmallin tulokset ovat oikeastaan olleet jossain määrin jopa yllättäviä. Paitsi, että ihmiset suhtautuvat tuollaiseen lopulta yllättävän kepeästi, se myös tuo viljeliälleen helpommin mielihyvää.
Mitä siitä jos joku hernenenä suuttuu ja poistaa FB-kaverilistalta? Ei haittaa, sellainen oli turhake muutenkin. Ja jos joku muu sattuu moisesta pelleilystä huvittumaan, aina parempi. Toimii niin sanotusti molempiin suuntiin.
Voisin vielä jaaritella arvaamattomuudesta ja ennalta-arvattavuudesta, ja kummankin puolen mahtavuudesta, mutta paskat, eiköhän tässä ollut taas paljon melua tyhjästä. Nykäistään loppuun vielä mainio Pink Floyd -renkutus, jossa sinänsä on myös varsin pätevät ja aiheeseen väljästi liittyvät sanat.
Okei, unohdetaan tällä kertaa suosiolla itseironia ja kaikenlainen sarkasmi. Käydään suoraan asiaan ja tilitetään vaihteeksi suoraan hermojen solmukohdasta; paikasta, jossa ärsyyntymisen impulssi syntyy ja muuttuu energiaksi, joka kuumentaa veret, harmaannuttaa hiukset ja pistää ihmisen laukomaan ikäviä sanoja.
“No vittu – yhyy!”
Olen lopen kyllästynyt kaiken maailman mielensäpahoittajiin. Juuri teihin, jotka vetävät hernettä nenään lähes mistä vaan asiasta. Ei vain silloin, kun siihen annetaan suoraan syytä vittuilemalla, vaan myös silloin, kun teitä paiskataan humoristisella letkautuksella.
Itse asiassa te kaikkien kovimmat mielensäpahoittajat vedätte herneet ja muut kasvikunnan antimet nenäänne myös silloin, kun teitä kehutaan.
Tulkitsette tietysti senkin vittuiluksi ja/tai sarkasmiksi, koska huono itsetuntonne ei voi käsittää sitä, että joku oikeasti vaikkapa neuvoisi teitä ystävällisyyttään tai pyrkisi olemaan sanoillaan kiva tyyppi vaikkapa lohdutuksen muodossa.
Jos vedit yllä olevasta tekstistä herneet nenään, kuulut juuri niihin, joita yllä kuvailin.
Luonnevammaiset
On luonteen vammaisuutta tai vähintäänkin luonteen heikkoutta loukkaantua ja pahoittaa mielensä joka helvetin asiasta. Osa pahoittaa mielensä jo pelkkien oletusten perusteella – ja vain siksi, ettei viitsinyt kysyä asian todellisen tilan perään. Nähdään demoneja sielläkin missä niitä ei ole.
Ja sitten on niitä peilaajia: jos huomautat heille jostain asiasta, joka koskee heitä, he vetävät peilin esiin ja toteavat “no etpä itsekään ole tällainen/tuollainen tai tee sitä ja tätä“. Siis pelaavat “pata kattilaa soimaa” -kortin. Eihän siinä mitään, mutta jos kommentoija X on idiootti ja vastaaja Y huomauttaa siitä, miten se muka tekee vastaaja Y:stä yhtään vähempää idiootin?
En epäile sekuntiakaan ettenkö olisi monenkin ihmisen mielestä itsekin melkoinen luonnevammainen. Sitä varmasti olenkin, mutta se ei (tässä yhteydessä) ole minun ongelmani.
Minä nimittäin koen, että (henkinen) loukkaantuminen on loukkaantujan itsensä vastuulla. Jos minä loukkaannun, se on minun ongelmani. Jos joku muu loukkaantuu, se on hänen ongelmansa.
En kuitenkaan väitä yllä olevalla ajatuksellani, etteikö sanojalla olisi vastuu sanoistaan. Totta kai on, mutta miten kuulija asian sitten ottaa vastaan, se on hänen valintansa.
Suoranainen vittuilu sikseen, mutta jos kaverillisesta, pahaa tarkoittamattomasta sarkasmista, huumorista tai ihan vaikka vaan ystävällisestä kommentista vetää herneet nenään, kenen vastuulla se on?
Ammattina anteeksipyytelijä
Jos jokaista sanottua asiaa pitäisi tässä elämässä pyytää anteeksi, ei tässä muuta ehtisi tekemäänkään. Kenties keskusteluiden aiheetkin pitäisi rajata noin suunnilleen vain säähän, ettei vain vahingossakaan sano mitään toista loukkaavaa.
Muuten voisin ehkä lisätä aiheeseen ruoankin, mutta näinä trendiruokavalioiden aikana siitäkin joku vegetapaus, paleosyöppö, karppaaja tai muu dieettaaja vetäisi itkupotkuraivarit, kun erehdyt sanomaan syöväsi jotain muuta kuin tuo toinen.
Niin ja aiheeseen liittyen: valioruoka > ruokavalio.
“No joko sä sait purkaa sun pahaa oloasi tarpeeksi?”
Joo, kiitos kysymästä – sain.
En saa kenenkään mielen pahoittamisesta kiksejä, mutta nyt alkaa vittu riittämään ihmisten jatkuva itku siitä ja tästä. Ihmisillä pitäisi vissiin olla oikeita ongelmia, jotteivat olisi aina helisemässä, kun joku “dissaa” heidän suosikkielokuvaansa tai sanoo eriävän mielipiteen suosikkiartististaan.
Ei mulla muuta tällä erää. Loput asiasta voinkin tiivistää alla lymyävään biisiin.
Fuck Off And Die
If you think my castle
Is built on sand
Well bring on the tides
You can fuck off and die
If you think my patience
Is ocean vast
Or river deep
You can fuck off and die
Fuck off and die!
Fuck off and die!
Fuck off and die!
Fuck off and die!
Fuck off and die!!
If you think my pain
Is well preserved
Then go ahead and try
You can fuck off and die
Joskus tekstin aiheet syntyvät aiemmista teksteistä saaduista kommentoinneista, olivat ne sitten Facebookin, itse blogin tai muuta kautta perille asti saapuneita kommentteja.
Niin tämäkin. Oivalsin nimittäin jotain merkittävää viimeisimmän tekstini kommenteista: osaan kirjoitetun itseironian ja huumorin taidot paljon huonommin kuin olin koskaan aiemmin tajunnutkaan. Opetus oli enemmän kuin hyvä.
Oppia ikä kaikki
Hyväksi opetuksen teki se, että ymmärsin ikään kuin uudestaan kirjoitetun sisällön vaikeuden. Ymmärsin asian, jonka olen aina tiennyt. Kirjoitetun sisällön vaikeuden.
Vaikka olen reilun vuosikymmenen kirjoittanut harrastushenkisesti musiikkijuttuja, useamman vuoden erilaisia työaiheisia tekstejä ja sen lisäksi tätä blogiakin naputellut nelisen vuotta, olen edelleen tietyllä tavalla siinä samassa lähtökuopassa kuin aiemminkin: en osaa kirjoittaa huumoriani auki muille.
Osa ehkä tajuaa ja ymmärtää, kun pyrin olemaan vitsikäs tai heitän (huonoa) herjaa jostain aiheesta, mutta vastaavasti monelta menee sama juttu ohi.
Tämän saman asian huomaa etenkin Facebookissa, jossa osa yksilöistä ottaa kaiken kirjoitetun tosissaan. Näistä osa loukkaantuu toisen osan vain hämmentyessä. Loput ehkä nauravat, tai loukkaantuvat samalla huvittuessaan.
Vaikein haaste
Jotkut minua fiksummat sanovat komediaa elokuvan kielistä vaikeimmaksi ja haastavimmaksi. Voin ilman kirjan kirjoittamistakin ymmärtää ja allekirjoittaa tuon väitteen.
Vaikka kuinka jokin vitsi tai hauska stoori omassa päässään tuntuisi hyvältä ja hauskalta, voin vastaanottava taho tajuta sen niin sanotusti päin persettä.
Vaikeus ei jää vain siihen, että vitsiä, itseironiaa tai sarkasmia olisi vaikea saada menemään perille hyvässä hengessä. Lisähaastetta tulee siitä, että se voidaan tajuta täysin vastakkaisesti ja jopa hermostua siitä.
Soppa on tuossa kohtaa niin sanotusti valmis. Jos tuosta meinaa itsensä pelastaa, se vaatii helvetillisen määrän selittelyä ja halukkuutta toiselta taholta antaa uusi mahdollisuus väärinkäsityksen korjaamiseksi.
Tästäkin olen saanut vähemmän mukavan opetuksen, kun jotkut ihmiset suhtautuvat vihamielisesti aikeisiin perustella ja selventää.
“Älä selittele!“, on kommentti, johon kai joku muukin on joskus törmännyt.
Umpikujassa
Lopulta (huonon tai epäonnistuneen) huumorinsa kanssa jää niin sanotusti umpikujaan. Selittely ei käy vaihtoehdosta, sillä siihen suhtaudutaan kielteisesti tai jopa vihamielisesti. Vaihtoehtoisesti selittely vie vitsiltä pohjan tai maun, kuten monet tosielämästä tietävät.
Vaikka reikä olisi tukittu, vesivahinko on jo ehtinyt tapahtua.
Kuin pisteeksi i:n päälle jotkin yksilöt eivät edes suostu tulemaan pahasta fiiliksestään takaisin parempaan, normaaliin mielentilaan.
Kun herjasta, läpästä, vitsistä tai murjaisusta on toivuttu, ja ehkä jopa selityksellä homma paikattu, halutaan silti pitää naama niin sanotusti norsunvitulla. Suuttumuksesta pidetään kiinni kynsin ja hampain.
Kun on kerran tullut loukatuksi tai ottanut toisen huumorin, sarkasmin tai itseironian liian tosissaan, ei kai sitä sovi nyt muuttaa heti mieltään ja todeta, että “Heh heh, olipas hauska juttu!” Sellainen ei vain sovi suomalaiseen mielenlaatuun.
Ollaan tosikkoja viimeiseen asti.
Kädet ilmaan
Luovutan. Luovutan, vaikkei ehkä saisi tai pitäisi. Eihän minun edes tarvitse ketään osata viihdyttää, joten miksi edes kuvittelen ottavani kannettavaksi moisen viitan?
Tyydyn ehkä siihen, että saan jollekin kaverille hymynkarkeen suupieleen, kun heitän ontuvaa ja monesti niin epäkorrektia (epä)huumoria naamatusten. Fyysinen huumori toimii muutenkin paremmin ja se on, väitän, enemmän elementtini kuin verbaalinen vitsintyngän vääntäminen pelkistä sanoista ja merkeistä taivuttaen.
Jottei kaikki olisi lopulta niin vakavaa, laitetaan lopuksi pölvästiä, kaikenkattavaa huumorimusiikkia ja tehdään samalla poikkeus siihen mitä normaalisti tänne linkittäisin. Kakka kommar hopsansaa!
Tekisi mieli aloittaa tekstini sillä tutulla rallatuksella kuinka olen välillä unohtanut koko blogin kirjoittamisen tai ollut siihen liian kiireinen, tai ainakin muissa maailmoissani. Nythän toki näin teinkin, mutten yritä revitellä siitä mitään jutunjuurta.
Olen kyllä ollut montakin eri asiaa viime aikoina ja ehkä eniten hienoisen muutoksen kourissa. Siitä lisää myöhemmin.
Minulla on tapa tehdä luonnoksia mielessä pyörivistä aiheista tänne blogiini. Joskus niistä tulee tekstejä nopeasti, toisinaan taas ei lainkaan.
Palaan nyt tavallaan vanhaan ja toisaalta aina ajankohtaiseen asiaan. Tein nimittäin tämän tekstin luonnoksen jo joitain kuukausia sitten, sydäntalvella muistelisin, jolloin ajatukseni pyörivät hieman eri asioiden ympärillä. Meinasinkin jo hylätä koko aihion, koska se tuntui niin irralliselta tähän tilanteeseen nähden.
Sitten ymmärsin, että juuri siitähän tässä on kyse: ajasta, paikasta ja niihin liittyvistä määritelmistä.
Määritelty mies
Tuolloin talvella, jolloin tein tekstiaihion, sain kuulla jotain määritelmiä itsestäni tietyiltä tahoilta. En ota kantaa määritelmien oikeellisuuteen, sillä mielipiteitähän ne pitkälti ovat. Osa on imartelevampia, osa taas sitä toista sorttimenttiä. Syillä ja motiiveillakaan ei ole asian kanssa merkitystä.
Asian voisi tiivistää näin. Olen saanut kuulla olevani nihilisti, sovinisti, antisosiaalinen, sosiaalinen, kärsivällinen, tahdikas, hyvätapainen, tunnevammainen ja niin edelleen. Milloin kuulostan siltä, että vihaan koko ihmiskuntaa ja milloin taas siltä, että olen humanistinen hippi.
Milloin olen tyhmä, idiootti ja nörtti; milloin macho, salijätkä ja naistennaurattaja. Minusta on, kuvailujen perusteella, joka lähtöön.
Osa näiden määritelmien keskinäiseen ristiriitaisuuteen on tietysti sosiaalinen media. Huumorintaju ei avaudu aina kuten pitäisi, kun kommunikointi perustuu vain jonoihin kirjaimia, numeroita ja erikoismerkkejä – jälkimmäisistä kun muodostetaan mitä tahansa hymiöitä tai persiöitä.
Joskus sitä kuvittelee itsekin olevansa vain vitsikäs ja huumorintajuinen, mutta lopputuloksena on loukkaantunut tai ärsyyntynyt ihminen. Joskus kuvittelee heittävänsä kevyttä sarkasmia ja rentoa pilaa, ja vastaanottaja vetääkin herneet ja muut palkokasvit syvälle hengityselimiinsä.
Olen tietysti syyllinen ihan itsekin väärinymmärryksiin ja kritiikin huonoon vastaanottoon. Toisin sanoen, kyllä minäkin kaikesta päätellen hermostun, ärsyynnyn ja vedän kasviksia sieraimeeni, vaikkei aina – tai koskaan – ehkä pitäisi.
Kaiken huippu on tietysti se, kun muita sattuu ärsyttämään se, ettei minua juuri koskaan ärsytä tai vituta. Ihan kuin olisin heidän silmissään jotenkin viallinen. Mitä mahdollisesti olenkin.
Olen, siis myös kuolen
Kaikista määritelmistä voi oikeastaan vetää vain sen johtopäätöksen kuinka turhia ja häilyviä ne ovat. Paitsi tietysti ne faktoihin perustuvat asiat: mies, kuolevainen, puhelias ja niin edelleen. Faktoja on turha yrittää muuttaa, tai oikeastaan edes peitellä, mutta monien muiden asioiden suhteen voikin sitten väitellä ja taittaa sapelia asioiden puolesta ja vastaan.
Monesti mietinkin, ristiriitaisuuteni tiedostaen, miksi olen niin monen ihmisen kanssa tekemisissä. Jos nämä tietyt ihmiset kerran vetävät niin helposti nekkuunsa tietyistä asioista sitä kuuluisaa hernettä, niin miksi heille edes puhua? Paitsi niitä arkisia ja neutraaleja asioita kuten “Mitä sulle kuuluu? Se on ilmoja pidellyt.”
Eihän minua edes kiinnosta moinen diipadaapa. Ei minua oikeastaan edes kiinnosta vastata kysymykseen “Mitä sulle kuuluu nykyään?” Minulle kuluu aina hyvää, enemmän tai vähemmän. Tuota fraasia olen tainnutkin käyttää noin viimeiset kymmenen vuotta tuohon samaan kysymykseen.
Toisaalta tekisi mieli olla nihkeä ja todeta “lue blogistani tai facebookistani“, mutta se olisi vissiin nykyaikana hirveän epäkohteliasta – vaikka ihmiset sitä kuitenkin tekevät.
Itku seis
Lopulta kaikki määritelmät ovat aikaan, paikkaan ja subjektiin sidottuja. Näin on myös ihmisten reaktioiden ja omien tunteiden laita. Joskus, toisinaan jopa monesti, tuntuisi paremmalta vaihtoehdolta pysytellä pois niiden ihmisten elämästä, joille kaikenlainen kommunikointi, paitsi ällöpositiivinen kaiken hehkuttelu ja ilotulitus, on mahdollisuus nähdä asia valituksena ja negatiivisuuden levittäjänä.
Kun tälle on vielä helppoja ratkaisuvaihtoehtoja, en näe asiassa ongelmaa. Rasittavista tapauksista pääsee eroon, ja vieläpä niin, etteivät he välttämättä itse edes ymmärrä tai huomaa sitä.
Oikeastaan kaikki muu, paitsi oma mielenrauha ja onnellisuuden tavoittelu, on turhaa. Ja lopulta nekin lakkaavat olemasta merkityksellisiä, kun kuolema palauttaa meidät siihen tilaan, jossa olimme ennen syntymistä.
Tekstin otsikko olisi oikeastaan pitänyt laittaa lainausmerkkeihin, mutta esteettisistä syistä lienee parempi yllä olevalla avalla. Näin otsikkoon jää myös tietynlainen kaksoismerkitys, kun siitä ei käy suoraan ilmi ollaanko nyt liikkeellä tosissaan vai ironian merkeissä.
Päättäkää otsikon luonne toki itse.
Jatkan hetkestä ja tilanteesta inspiraation saaneena parin viikon takaista tekstistäni. En niinkään siksi, etteikö aihe sinänsä olisi ollut omasta puolestani siinä, vaan koska eräiden kuulemieni tarinoiden puolesta asia nousi ikään kuin tapetille uudestaan. Vain nimike muuttui matkalla.
Homo homini lupus
Ihminen on ihmiselle susi, sitä sanotaan. Sanonta viittaa tietysti ihmisten itsekeskeiseen ajatteluun, jossa lopulta ihminen on itsensä pahin vihollinen. Tarkemmin sanoen toinen ihminen on yksittäisen ihmisen pahin uhka.
Tottahan tuohon on helppo itsekin näillä ikärenkailla yhtyä. Ihmiset pettävät toistensa luottamuksia välillä heppoisinkin perustein. Ihimiset käyttävät hyväksi toisiaan pyrkien omaan etuunsa.
Käytännössä aina näissä kyse onkin juuri siitä oman edun tavoittelemisesta. Sehän ihmisen suurin motivaattori on: itsekkyys, johon aivan jokainen meistä “syyllistyy”.
Toki itsekkyys voi olla hyvästäkin, kuten vaikkapa parisuhteista ja lastenkasvatuksesta nähdään.
Hell is other people. -Sartre
Takaisin pääraiteille
Miten tämä kaikki sitten liittyy naistennraurattajiin?
Itsekkyyden kautta tietysti siihen, että ihmisillä on aina jokin agenda, syy ja tarkoitusperä, kun he tekevät jotain. Jonkinlainen motivaattori miksi tehdä kuten tehdä.
Kun sain kuulla taannoin olevani, ei vain naistenmies, vaan myös “kauhea naistennaurattaja“, vedin maltillisen itkun ja naurun sekoituksen pääni sisällä.
Ehkä edellä mainittu reaktio on liioiteltua, sillä ainoa mitä kuultu sai aikaiseksi oli hieman puhelimen välityksellä käytyä kommunikaatiota asiasta huvittuneisuuden saattelemana, sekä tietysti tämän tekstin.
Huhut kuolemast… maineestani naistenmiehenä ja -naurattajana ovat suuresti liioiteltuja. Jos olisin maineeni veroinen, olisi jo pelkästään blogini sisältö erilainen, harrastuksistani ja aikatauluistani puhumattakaan.
Olen yhtä paljon naistenmies kuin menestynyt liikemies urheiluautoilla ja isolla kartanolla varustettuna. Jälkimmäisen olemassaolon voitte helposti todistaa todeksi vaikka omilla silmillänne.
Mutta suurempi kysymys onkin: millainen ihminen kertoo moisesta maineesta toiselle ja miksi? Mitä sillä kuvitellaan saavuttavansa ja mikä on motivaattori? Kateus ja katkeruus vai oman hyvinvoinnin ja onnellisuuden maksimointi?
Jälkimmäiset kaksi olisivat hyviä syitä, toki, mutta niitä on mahdoton nähdä asoiden todellisina syinä, sillä miten tornihuhujen kertominen voisi korottaa niiden kertojan onnellisuustasoa?
Naistenitkettäjä
Olen vuosien saatossa havainnut itseni paremminkin naistenitkettäjäksi kuin naurattajaksi. Milloin olen ollut itsekäs paska, milloin tunteeton mulkvisti. Tai sitten olen ollut muuten vain vittumainen, verbaalisesti ilkeä tai jotain muuta.
Naistennaurattaja on toki käsite, joka voidaan ymmärtää monella tavalla. Osalle se tarkoittaa rahallisesti naisista hyötyvää huijaria, joka vie naisten sydänten lisäksi myös heidän rahansa.
Ensiksi mainitusta en tiedä, mutta naisten rahoja en ole elämässäni eteenpäin pääsemiseen tarvinnut. Enkä ihan tuohon sydänvarkauteenkaan täysin kykene uskomaan.
Naistennaurattaja voidaan määrittää myös huumoripitoiseksi tarinaniskijäksi, jollaiseksi ehkä jossain määrin minut voidaan tulkita. Muttako sellaiseksi, että nauratan saadakseni joltain pöksyt pois ja jakamaan rakkauden siementä? Aikuiset ihmiset, oletteko tosissanne?
Vaan huhut ovat huhuja ja niitä vastaan kamppailu, tai edes niiden kitkeminen, on kuin kuuluisa tuulimyllyjä vastaan taistelu. Sitä paitsi “There is no such thing as bad publicity“, vai mitä?
Dog eat dog
Mitä ikinä näiden mainenimikkeiden ja satupuheiden levittäjien syyt ja agendat ovatkaan, ne eivät koskaan lakkaa hämmästyttämästä ja usein myös huvittamasta.
Pitää olla suorastaan imarreltu, että on saanut näinkin paljon ajatusaikaa jonkin päässä, että olen päässyt suorastaan pääosaan tässä jännittävässä ja huikeassa, vaarallisia ihmissuhdetilanteita pursuavassa saippuaoopperassa.
Mitä sillä sitten koitetaan saavuttaa, se jää arvoitukseksi. Mutta otetaan juoma heille kaikille: juoruajille, naistennaurattajille, draamakuningattarille ja siinä ohessa myös meille/teille muillekin. Salut!
Kuten edellisestä kirjoituksestani saattoi rivien välistä näppärästi poimia, paljon on päässyt tapahtumaan käärmeen omassa mikrouniversumissa. Huvittavintahan on, että neljännen ulottuvuuden teorian hengessä, mitään ei ole varsinaisesti tapahtunut ja silti toisaalta kuitenkin on.
Ennen kuin puran sydäntäni ja käyn tilitykseni kimppuun, avaan yllä mainittua teoriaa. Erään näkemyksen mukaan aika on neljäs ulottuvuus kolmiulotteisesti havaitussa fyysisessä maailmassamme. Tässä ulottuvuudessa on mahdollisuus tapahtua asioita, joita voimme muistaa ja kokea aidosti, mutta jotka tavallaan voidaan tehdä täysin tyhjäksi.
Aikasilmukat vastaan muistikuvat
Eräs työkalu tällaiseen on mielikuvitus, toinen, ja samalla todellisempi, on virtuaalimaailma. Koska en jaksa tähän sivuraiteeseen käyttää aikaa sen enempää, käytän hyvin yksinkertaista esimerkkiä. Sanotaan, että henkilö kirjoittaa vaikkapa tunnin verran tekstiä tietokoneella. Oletetaan nyt vastoin nykypäivää epärealistisesti, ettei tässä olisi automaattitallennusta eikä käyttäjä tajuaisi sitä tehdä manuaalisesti.
Sitten, tunnin kuluttua, ohjelma kaatuu ja tallennusta ei voida tehdä. Kaikki tehty teksti katoaa bittiavaruuteen. Työ katoaa hukkaan. Muistikuva tästä tehdystä työstä kuitenkin on, mutta sitä ei ole millään tasolla konkreettisesti olemassa. Näitä viestien “katoamisia” on varmasti käynyt monelle vuosien saatossa kerran jos toisenkin, kun pitkät sähköpostivastaukset tai muut dokumentit ovat kadonneet tyhjyyteen.
Vastaavalla tavalla kävi joskus ankealla 1990-luvulla pelatessani erästä verkkopeliä. Monen tunnin uurastus pelissä meni hukkaan, kun verkkopelin palvelimet kaatuivat ja pelin käynnistyessä uudestaan peli täytyi ladata varmuuskopioilta muutaman tunnin takaa. Kaikki pelattu ja pelissä saavutettu viime tuntien aikoina katosi kuin pieru Saharaan. Tästä huolimatta mieli muisti tapahtumat kirkkaasti.
Tuollainen kokemus tuntuu paitsi ärsyttävältä, myös hämmentävältä.
Pettymyksien paradoksi
Kuten joku viisas joskus on todennut, ihmiset eivät ole pettyneitä asioiden todelliseen tilaan, vaan omiin odotuksiinsa. Tästä muodostuu tietyllä tavalla pettymyksien paradoksi. Jos ei olisi odotuksia, ei olisi pettymyksiä. Mutta koska sellainen on ihmismielen tuntien hyvin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, tietynlaiset pettymykset ovat aina läsnä.
Ja ennen kuin jokin yksilö päättää saivarrella: kyllä, myös positiiviset yllätykset ovat tietyllä tapaa omiin odotuksiin pettymyksiä, vaikkakin positiivisessa mielessä.
Eikä siinä mitään: elämähän on pettymyksiä täynnä. Suurin osa niistä on merkityksettömiä (mallia: elokuva x oli paskempi kuin odotin, kirja y ei ollutkaan niin jännittävä kuin toivoin, ja sitä rataa). Osa kuitenkin käy nyppimään, enemmän tai vähemmän, ja silloin on aika ottaa dialogi egon kanssa. Keskustelun voisi käydä aiheesta “miksi näin on ja mitä sillä on väliä?”
Takaisin raiteille
Niin tosiaan, kysehän oli näpäytyksestä. Kerron tämän tarinan, koska se on oikeastaan aika hassu, ja toisaalta hyvin typerä. Sen logiikka on myös minun ymmärryskykyni toisella puolella ja se käy hyvästä esimerkistä pettymyksien paradoksin suhteen.
Sattui nimittäin niin, että ikään kuin sattumalta “törmäsin” erään kaverini kautta netissä tyttöseen, joka näytti kauniilta ja jututkin sattuivat olemaan hauskoja. Aikomukseni ei ollut alkuun flirttailla sen enempää, mutta molemminpuolisesta keskustelusta johtuen se lipsahti sen puolelle kuin itsekseen.
Halusin saada tyttöön yhteyden ja pian olimmekin jo viestiyhteydessä päivittäin. Kyselimme toisiltamme kaikenlaista toisistamme. Puhuimme harrastuksista, matkustelusta ja ylipäätään erilaisista mieltymyksistä. Kerroimme toisillemme millaisia mielestämme olimme ja kaikki näytti hyvältä. Vähän liiankin.
Kuten vanha sanonta sen sanoo, jos jokin asia vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei luultavasti ole totta. Koska en ole pessimisti, hylkään yleensä moiset ajatukset taakse ja keskityn realiteetteihin. Tarkoittaa suomeksi realistisia odotuksia, mutta optimistista asennetta.
Meillä oli aikomus tavata, sillä meillä selvästi synkkasi. Kunnes eräänä aamuna sävy vaihtui. Mietin miksi. Kysyinkin asiaa, mutten kuitenkaan saanut vastausta. En tiennyt mitä oli tapahtunut tai olinko sanonut jotain sopimatonta. En tietääkseni ollut tehnyt mitään moista ja käytöksen muutos tuntui muutenkin jotenkin… epäilyttävältä.
Kuudes aisti
Tässä vaiheessa intuitioni iski peliin. Alitajunta toimi turhankin tehokkaasti, sillä aloin ahdistua tilanteesta. Siis minä, joka ahdistun hyvä jos kerran vuoteen. Minä, joka olen kyyninen ja tunnerajoitteinen nilkki vailla suurempaa intoa.
Huomasin kiinnostuneeni tästä tytöstä normaalia enemmän, joka sekä huvitti, että ahdisti minua. Eihän näin pitänyt käydä. Mutta vahinko oli jo käynyt. Kaikki tuo viestittely oli herättänyt minussa odotuksia, joihin realiteetit eivät vastanneet. Ja kaikki vielä ilman tapaamista! Juuri niin älytöntä kuin miltä se kuulostaakin.
Siksi kai kirjoitan tätä tarinaa. Minun pelini on jo menetetty, tässä tapauksessa kuin yleisestikin, joten yhtä hyvin voin olla avoin “päiväkirjalleni” ja nauraa että tulla nauretuksi tälle avoimesti.
Jollain tapaa – ja ilmeisesti kaverini suosiollisella avustuksella – suunta kuitenkin kääntyi takaisin parempaan päin. Vaan kun vihdoin tuli aika, jolloin tuo piti tuo kyseinen tyttönen – siis kaverini kaveri – nähdä, hups: Kapteeni Ohari iski kurat naamalle.
Nooh, viis siitä. En ole helposti suuttuva, enkä jaksa jokaisesta takaiskusta itkeä. Ja olinhan sitä paitsi jo kerran tämän asian suhteen jo heittänyt hanskat naulaan. Sitä paitsi sisäinen optimistini halusi muistuttaa minua, ettei peli ollut vielä pelattu. Viikonloppuhan oli tuolloin vasta alkamassa.
Vaan niin siinä kävi kuten ounastelin: mitään ei tapahtunut. Tarkemmin ottaen, minut oharoitiin toisenkin kerran. Riippuen siitä lasketaanko puolilupauksia miksikään, määrä voisi mahdollisesti olla isompikin.
Tarvitseeko sanoa mitä ajattelin ja tunsin?
Takaisin aloitusruutuun
Kun minua oltiin ensin näpäytetty jo kerran ja sitten toisenkin, rupesin leikittelemään ajatuksella karmasta (johon en edes usko). Voisiko tämä olla kuin “karmarangaistus”? Olenko kenties niin monta kertaa “naistenmiehenä” (tähän kuultuun ja huvittavaan anekdoottiin palaan toisella kirjoituskerralla) astunut naisten varpaille, että on aika saada karma-avarista näköön? Ehkä!
Totta puhuen, karmaan uskomatta, vetoaisin enemmän niin sanottuun Brad Pitt -sääntöön. Siitä taisin joskus kirjoittaakin, mutta kertauksen vuoksi: Brad Pitt rule.
Tuon hassunhauskan tapahtumakierroksen jälkeen pitäisi olon olla samanlainen kuin ennen tähän tapaukseen tutustumista: eihän tilanne eroa sitä edeltävästä tilanteesta mitenkään. Tässä kohtaa tarina kuitenkin sitoutuu tuohon neljännen ulottuvuuden esimerkkiin. Kun kerran on ajatuksia luotu ja odotuksia synnytetty, miten ne voisi noin vain unohtaa?
Ollapa ihminen ja unohtaa. Jos voisin, pyyhkisin koko tapahtumaketjun pois päästäni. Tai ainakin se kävisi ensimmäisenä mielessä. Totta kai pitäisi miettiä mitä rakentavaa tästä voisi jäädä käteen. Jotain muuta kuin “ämmät ovat perseestä” -latteuksia tai “jaaha, yksi uusi sulka pettymysten hattuun”.
Mitä tästä voisi oppia hyvässä mielessä? Älä juttele tuntemattomien ihmisten kanssa netissä? Älä odota mistään mitään? Mitä?
Minulta loppuivat ideat. Näitä pohtiessa, positiivisen musiikin maailmoihin. Jos se tästä taas lähtisi. Jälleen kerran, aloitusviivalla. “And call as you might I shall not listen for I am nothing, I am all I am indifferent”
Päivät ovat taas vierähtäneet melkoisella vauhdilla. Taannoisen Amsterdam-matkani kuvainnollisista krapulatiloista on selvitty ja arki on vallannut elämän. Flunssa tuli jo kertaalleen selätetyksi ja treenit takaisin osaksi arkea. Perään rauhallinen viikonloppu kotikaupungissa ja sitten taas uutta arkea, lisää töitä, treeniä ja rutiineja. Tekemisen pulasta ei ole voinut valittaa, korkeintaan runsaudenpulasta.
Vaikka tavallaan on paljon tapahtunut, suurin osa on ollut niin merkityksetöntä ja tavallista, ettei siitä jaksa tuon taivaallista naputella. Rutiinit ovat, kuitenkin, ilman arvolatausta vain sitä itseään. Tavallisten askareiden toistoa, hyvässä ja huonossa.
Kun nyt takana on vielä toinenkin, varsin mukava viikonloppu Turussa ja vieläpä hyvien ystävien kera, on aika penkoa pyykkikoria ja käydä läpi tapahtumien saldoa.
Tunnevammaisuutta ja naisten esineellistämistä
Jos jotain koen oppineeni itsestäni viime aikoina, niin ilmeisesti jonkinlaisen tunnevammaisuuden. Toki tämän näkemykseni ovat ehtineet jo osat ystävistäni ja kavereistani torpata täysin huuhaa-näkemykseksi, ja varmasti myös ihan aiheellisesti. Tässä kohtaa täytyy ehkä saivarteluheittojenkin riskillä huomauttaa, ettei tunnevammaisuus kuitenkaan ole tunteettomuuden synonyymi.
Jos tätä pitäisi lyhyesti avata ennen varsinaisesta aiheesta kirjoittamista, niin kyvyttömyyttä kokea romanttisia tuntemuksia. Ehkä tämä on jonkinlainen sivuvaikutus siitä, että on pyrkinyt vähentämään kaikenlaisia negatiivisia tunteita viime vuosina, etenkin viime kuukausina. Kun on tietoisesti pyrkinyt olemaan ärsyyntymättä mistään ja vihaamatta mitään, on se ehkä leikannut ääripäätä myös vastakkaisesta laidasta. Ankeaa? Ehkä, mutta samalla niin huoletonta.
Hauskemman kommentin sain vasta taannoin, kun vihdoin sain suusanallista negatiivista palautetta Amsterdam-reissustani, ja etenkin siitä, että olin kirjaillut tapahtumat varsin avoimeen, rehelliseen muotoon. Aivan kaikkea en voi minusta riippumattomista syistä kertoa, mutta tässä kohtaa viimeistään tuli hyvin todistettua, että “rehellisyys maan perii” on hevonkukkua monien ihmisten kohdalla. Moni ihminen ei ole valmis sulattamaan rehellistä ja avointa ulosantia. Ei se mitään, heillä on oikeus siihenkin.
Mutta saamani palaute, joka oli käytännössä täysin toisenlaista kuin muuten saamani kehuva kommentointi itse reissusta, kohdistui siihen, mitä olin tehnyt reissun päällä. Minua ei niinkään ravisteltu Amsterdamin laillisista päihdeaineista (ts. kannabiksesta), vaan alueen naisista. Että kuinka minä esineellistän heitä ja näin tekemällä, että siitä kirjoittamalla, paitsi ilmeisesti loukkaan naisia, myös potentiaalisesti vahingoitan omaa teoreettista suhde-elämääni.
Eli toisin sanoen, olemalla rehellinen teoistani mahdollisesti ammun itseäni jalkaan naisen/naisten suhteen, jotka saattaisivat minusta muutoin olla kiinnostuneita. Tiedostan tämän, ja mikä tärkeämpää: hyväksyn sen. Minulle on kuitenkin tärkeämpää olla avoin rappiokulttuurissani (tai missä tahansa) ja ilmaista itseäni valitsemallani tavalla kuin sensuroida tekemisiäni, valintojani ja arvomaailmaani vain kenties löytääkseni potentiaalisen pariutumiskumppanin.
Arvostan ihmisten huolenpitoa ja samalla myös ymmärrän ihmisten halun tuomita tekoni, heillä on siihenkin kaikki oikeus. Enkä voi vaatia, että näkemykseni tai tekoni hyväksytään, saati että miellyttäisivät kaikkia asianomaisia tai ulkopuolisia, mutta en myöskään voi – tai edes halua – elää muiden ehdoilla. Minun elämäni, minun valintani. En minäkään halua neuvoa miten muiden pitäisi elää.
Villi ja vapaa
Olin, totta puhuen, oikeastaan innoissani saadessani vähemmän mairittelevaa palautetta blogistani. En siksi, että se olisi jotenkin itseisarvoisesti hieno tai hyvä asia, vaan koska olisi ehkä jollain tavalla outoa, jos sitä ei olisi lainkaan tullut. Syitä on monia. Ensinnäkin tiedän monilla olevan ongelmia jommankumman (maksulliset naiset tai pilvi) asian kanssa, ellei jopa molempien.
Toiseksi, ihmiset vain harvoin kehtaavat tuoda ikäviä asioita suoraan kuultavaksi. Sen sijaan he tyytyvät juoruilemaan siitä muille kuin itse “kohteelle”. Ehkä he vain pelkäävät, että puren heiltä pään irti. Tai ehkä he loukkaantuisivat vain lisää huomatessaan, ettei minua oikeastaan kiinnosta heidän mahdollinen nyrpeys tai moraalinen mielipaha. Parempi siis olla kertomatta, he tuumivat. Enhän minä oikeaa syytä tiedä, koska eihän sitä minulle koskaan kerrota. Se toisaalta ei ole minun ongelmani.
Halusin myös herätellä ihmisiä, viihteellisen tarinan ohella. Halusin avoimesti kertoa millaista reissussa oikeasti oli, sen sijaan, että höpöttelisin niitä ja näitä syömisistä, turistikohteiden näkemisestä ja niin edelleen. Mutta totuus sattuu. Toisia enemmän kuin meitä kyynikkoja.
Ilmeisesti herättely myös onnistui, joskaan ei aivan ongelmitta. Sillä aikaa, kun likavesi valui selästäni kuin sorsan sulista konsanaan, sijaiskärsijät ottivat paskaa tuulettimeen. Vähemmän toivottu sivuvaikutus, joskin asia, jota oli käytännössä mahdoton ennakoida.
Onni on kuitenkin olla vapaa muista ja näiden mielipiteistä, tuomioista ja paheksuvista katseista. Paheksukaa, tuomitkaa, syytelkää ja pahoittakaa mielenne, jos siltä tuntuu, ja siinä herne nenässänne kysykää itseltänne: onko se kaiken sen arvoista? Ja pitäisikö kenties siivota oma tontti ennen puuttumista muiden asioihin?
Mahtava viikonloppu
Kun Damin-reissun jälkipyykki on, toivottavasti, hoidettu ja elämä normaaleilla raiteillaan, on aika palata kotimaan kamaralle ja miettiä ajankohtaisempia ajatuksia. Paljon olisi kirjoitettavaa, niin tänne kuin musiikinkin saralla. Ajan riittäminen onkin suurempi ongelma kuin mikään muu.
Takana on vielä äärimmäisen mukava, mutta raskas ja ilmeisen univelkainen viikonloppu, josta ehtii selvitä vain tämän sunnuntain ja sitten on taas itsenäisyyspäivänaaton hummailupäivä. Kulutettu viikonloppu meni paitsi konserteista nauttien, myös hyvien ystävien ja kavereiden kesken elosta nauttien. Omaakin pärstää joutui dokumentin ruudulta töllistelemään tuttujen naamojen ohella, mikä oli, jos ei nyt suurta hupia, niin ainakin jokapäiväisestä arjesta poikkeavaa.
Vielä pitäisi jaksaa iskeä Amsterdamin-matkakuvat linjoille ja kirjoituspuuhaakin tuntuu olevan loppumattomiin asti. Työhän ei tunnetusti lopu koskaan. Loppuun vielä tunnelmiin sopiva biisi.
Mitä vanhemmaksi sitä on tullut, sitä enemmän sitä tuppaa havainnoimaan ja huomioimaan erilaisia piirteitä elämässä, ja vieläpä oikeastaan elämän jokaisella osa-alueella. Osan näistä asioista sivuuttaa tai unohtaa täysin merkityksettöminä, ja ehkäpä hyvä niin. Eihän kaikkea tarvitse muistaa tai tietää, kuitenkaan.
Vaan mitä yleisemmästä asiasta tai piirteestä puhutaan, tai mitä keskeisemmin se on esillä jokapäiväisessä elämässä, sitä enemmän asiaan kiinnittää huomiota. Viimeistään siinä vaiheessa, kun asiaan ottaa etäisyyttä ja rupeaa näkemään metsää muilta.
Me ja he
Viime aikoina on tullut huomattua ero meidän ja heidän välilleen. Asetelma on kuin huonosta kioskikirjallisuudesta, jossa vastakkain ovat duunarirengit ja heidän aatelisisäntänsä. Tai jostain b-luokan fantasiakirjallisuudesta, jossa on hyvikset ja pahikset, barbaarit ja sivistyneet. Oppilaat ja opettajat, työttömät ja työntekijät, kuuntelijat ja esiintyjät.
Ei, kyse ei ole asetelmasta miehet ja naiset. Tällä kertaa shakkilaudalla ovat vastakkain sinkut ja pariutuneet.
Kuin kaksi erilaista maailmaa, kaksi erilaista kokemuspohjaa, kaksi eri ihmistyyppiä. Yhteistä näille kummallekin on kuitenkin se, että kaikki ovat olleet ensiksi ensinmainittuja ja vasta sitten pariutuneet. Kukaan ei synny, niin sanoakseni, sormus sormessa.
Jostain syystä jälkimmäiset joskus – tai monesti, riippuen keneltä kysytään – unohtavat sen aiemman elämänvaiheen ja nostavat itsensä onnistujen jalustalle. Koska he ovat saavuttaneet jotain. Koska heillä on jotain. Kyllä, biologiselta ja sosiaaliselta kantilta. Entä sitten?
Aika ja muisti
Hieman mutkia suoraksi vedellen voisi todeta, että mitä kauemmin yksilö on ollut seurustelusuhteessa (johon nyt lasketaan aivan kaikki eri seurustelun muodot avo- ja avioliittoja myöden), sitä paremmin he unohtavat aikansa sinkkuna. Se on täysin luonnollista.
Oma lukunsa on myös se ihmisryhmä, joka hyppää pöydästä pöytään. Siis käytännössä koskaan viettämättä aikaa sinkkuna. Sekin on tavallaan täysin luonnollista.
Kun pitkäaikaissinkku asettuu keskusteluun seurustelevan kanssa tämän alan asioista, he puhuvat monesti täysin eri asioista. Sinkkutapaus saattaa tuskastella yksinolon nihkeyttä tai treffailun vaikeutta, eikä tällä parisuhdetapauksella ole asiaan yleensä oikein mitään järkevää tai rakentavaa kommentoitavaa.
Jos jotain kommentoitavaa ylipäätään on, se on mallia “joo, mä muistan silloin… ootas, no jotain kakstoista vuotta sitten, ennen kun tapasin Heidin, kun mä panin sitä yhtä muijaa.” Tai sitten se on mallia nyökytellän päätä sympatiaa viestivällä ilmeellä ja todetaan hiljaisesti “Ymmärrän”.
Koppava ironia
Pahinta keskustelun hankaluudessa ei kuitenkaan ole perspektiivin tai ymmärryksen puute, vaan pökerryttävä ylemmyydentunne. Jopa vähättelevä. Käytännössä ero on joskus sama kuin köyhällä ja kultalusikka suussa syntyneellä rikkaan perheen pojalla. Jälkimmäinen on unohtanut – tai ehkei ole koskaan tiennytkään – millaista on olla rahaton.
Vaan tässä kuviossa rikkaus on katoavaista kuin kauneus konsanaan. Päällisin puolin kivalta näyttävät lemmenvaltakunnat romahtelevat kuin pilvilinnat konsanaan. Kiiltävähaarniskaisista ritareista tuleekin ratsuttomia matkamiehiä, kun se kuuluisa high horse kippaa omistajansa alas selästään ja kirmaa paremmille niityille.
Ja kas, siinä kaksi ensin toisistaan tietyllä elämänalueella vieraantunutta kaverusta ovatkin yllättäen samalla alustalla, samalla korkeudella napit vastakkain. Pitääkö tällöin tältä “rahattomalta” löytyä sielujen sympatiaa tätä entistä ritarihahmoa kohtaan? Vaikka vastahan tilanne oli toisin.
Elo vailla katkeruutta
Kuten eräs kuuluisa ja monissa asiayhteyksissä käytetty lause kuuluu:”En ole katkera, mutta kuitenkin…“. Pitää harvinaisen paljon paikkaansa myös tässä osoitteessa. Enkä minä edes ole mikään pitkäaikassinkku. Mutta jos jotain olen, niin suoraan sanoen hieman ärsyyntynyt tästä tajuamastani erosta meidän ja heidän välillään.
Kyseessä on hieman samanlainen ilmiö, kuin elokuussa kirjoitamassani tekstissä Suomalainen ystävyys.
Kun omaan ystävä- ja kaveriporukkaan mahtuu niin pitkäaikaissinkkuja kuin lyhyemmänkin ajan vapaalla olleita tapauksia ja vastaavasti toisella puolella enemmän tai vähemmän aikaa seurustelleita (ja/tai avo-/avioliitossa olevia, lapsilla tai ilman), ero on helppo huomata.
Keskustelu onnistuu vielä tuoreeltaan pariutuneiden ja sinkkujen välillä, jopa treffailuvinkkejä -ja -kokemuksia jaellen, mutta muutoin nämä kaksi ryhmää puhuvat kuin eri kieltä. Jos itseäni käytän esimerkkinä, niin huomaan monista seurustelevista tapauksista kuinka heidän tuntuu olevan vaikeaa ymmärtää sinkkuihmisen biologisia tarpeita, niitä tässä nyt sen tarkemmin erittelemättä.
Sen sijaan heiltä tulee näitä “hyviä” vinkkejä, kuten esimerkiksi “pitäiskö sun pekka ottaa vähän etäisyyttä naisiin?” tai “ehkä sun timppa pitäisi oppia olemaan yksin?“. Tai vielä parempaa:”no mutta onhan sulla jukka kaks tervettä kättä!”
Tuollaiset ehdotukset eivät ole oikeastaan vain hölmistyttävän lyhytnäköisiä ja jo lähtökohtaisesti kaukaa haettuja, vaan jo perusluonteeltaan täysin käsittämättömiä. Vai meneekö maailman tasapaino jotenkin niin, että jos teksasilainen obeesi ruoanystävä painaa 300 kilogrammaa, on ihan “ookoo”, että köyhempien olosuhteinen jamppa painaa aliravittuna sen 35 kiloa?
Jos moinen globaali vertaus menee ohi, niin lohduttaako se persaukista suomalaista opiskelijaa, että kansanedustaja nettoaa sen vähintään kymmenkertaisen summan kuussa ja näin “kansallinen tasapaino” säilyy?
Pitäkää tunkkinne
Jos vastaus molempiin yllä oleviin on myönteinen, nostan kädet pystyyn ja luovutan yrittämästä selittää tätä turhautumista. Oma lukunsa on jeesustelijat, jotka ovat kovia dissaamaan irtosuhteita – etenkin, kun heillä tuo saanti on niin sanotusti taattua. En edes lähde siihen keskusteluun tällä erää.
Kapteeni katkera kuittaa ja napauttaa loppuun etäisesti tähän sopivan biisin.
Elämähän on, kuten kaikki tietävät, täyttä paskaa. Siis aivan jäätävää kuonakerrostumaa, ripulisateen tanssahtelua hipiälle ja siihen päälle tuuletin suoltaa vielä ihan oman kerroksensa ulosteeksi kutsuttua ruskeaa mutaa. “Vittu mitä paskaa”, kuten joku sanoisi. Nykykielelle lyhennettynä: VMP.
Onnen avaimet
Ehkei sittenkään. Kuten kaikki tietävät, elämä on suurelta osin juuri sitä, mitä siitä tekee. Kaikkeen ei voi tietysti vaikuttaa, eikä toki tarvitsekaan. Menestymisen ja onnistumisen avaimet ovat kuitenkin jokaisella itsellä käsissään. Tämän ymmärtämiseen ei tarvita suurta filosofista tietämystä tai aiheen opiskelua. Elämä on pähkinänkuoressa juuri sitä, että saa mitä tilaa.
Miksi sitten kaikki valitus? Mistä juontuu niin sanottu valituksen kulttuuri? Kunpa tietäisinkin. Teorioita voisin esittää, mutten oikeastaan ole halukas. Tuntematonta sotilasta lainatakseni:“En mä syyllissi kaippa, Lahtist ja konekiväärii mä kaippa”
Negatiivisuuden aurinko
Olen saanut toisinaan kuulla – milloin Facebookin, milloin blogikirjoittelun takia – olevani negatiivinen ihminen. Tai jos en ihmisenä suoranaisesti negatiivinen, niin niistä asioista kirjoittava ja täten itseni niin sanotulla valituksellani sellaiseksi tekevä.
Siis koska kirjoitan negatiivisista asioista, olen negatiivinen. Oletus on looginen, mutta harhaanjohtava. Ajatus käännettynä: jos kirjoittaisin vain positiivisista asioista, olisinko silloin täysin positiivinen ihminen?
Fakta kuitenkin on, ettei minua erityisemmin kiinnosta kirjoittaa niistä elämän (pienistä ja) hyvistä asioista, vaikka voisinkin. Jos kirjoittaisinkin kaikesta siitä, mistä elämäni ja jopa arkeni koostuu, voisin sanoa olevani karkeasti arvioiden yhdeksänkymmenprosenttisesti (90%) onnellinen.
Mutta ketä kiinnostaisi lukea siitä kuinka hehkuttelisin hyviä elokuvia, viihdyttäviä pelejä, jatkuvan treenailun hienoutta, penkkiurheilun kiehtovuutta tai mukavaa työtäni? Tai kuinka muistuttelisin miten juon hyvää kahvia, maistelen maukkaita viskejä, hurmaan itseäni hyvillä tuontioluilla? Tai kerron kuinka mukavaa on käydä ystävien kanssa baarissa tuulettumassa? Ehkä vielä väliin mainita jonkin merkityksettömän lihan ilon kokemuksen?
Valittamisen turhuus
Valittaminen on lähtökohtaisesti täysin turhaa. Kun valittaminen ei auta ongelmaan, sitä on turha tehdä. Vielä turhempaa sitä on tehdä, jos asioille voi oikeasti tehdäkin jotain. Valittamisen voi oikeastaan perustella vain silloin, kun siitä oikeasti on jotain hyötyä.
Toisaalta, kirjoittaessani tekstejä negatiivisista asioista ja pyrkiessäni näiden rakentavaan käsittelyyn, en edes koe valittavani. En koe olevani negaation airut, vaikka lopputuloksena minut sellaisena nähtäisiinkin. Mutta ehkä lopulta ihmiset vain haluavat leipää ja sirkushuveja. Kivoja pieniä asioita. Muotia, Salattuja elämiä, hyvää ruokaa, alkoholia ja sukupoliasioiden vaiettua vaihtokauppaa.
Mutta suutari pysyköön lestissään. Elämä on mukavaa ja sillä selvä. Valittajaukko kuittaa ja jatkaa samaa rataa.
Myönnetään, otsikko johtaa hieman harhaan. Oikeammin puhun kommunikaatiovammaisista, tai näinä poliittisen korrektiuden ja vihapuheiden aikakautena, kommunikaatiorajoitteisista. Taustalla puhuu kuitenkin ärtymys ja turhautuminen, joten tällä kertaa sanainen säiläni saa viuhua astetta terävämmin. Kaunistelu joutaa roskakoriin.
Innoittajina ovat, mitkäs muutkaan kuin henkilökohtaiset kokemukset, mutta myös lähipiiristä poimitut tapahtumat. Eikä turhautuminen johdu vain syistä ja seurauksista, vaan myös suuresti inhoamastani kaksinaismoralismista.
Totuushaasteisten parissa
Meistä moni, luultavasti jokainen, on jossain vaiheessa elämäänsä törmännyt ihmisiin, jotka eivät saa sanotuksi asiaansa. Tai sitten sanovat toista mitä ajattelevat. Tai antavat ymmärtää jotain mitä eivät kuitenkaan tarkoita.
Näiden keskinäinen ero on lähinnä vivahteessa, vaikka toki suoranaisen valheen ja kommunikaatiokyvyttömyyden välille voikin jonkinlaisen veteen piirretyn viivan vetää. Loppupeleissä vain lopputulos kiinnostaa.
Tekosyyt eivät pidemmän päälle kiinnosta ketään ja kun niitä tarpeeksi kauan kuuntelee, myös oikeat syyt lakkaavat kiinnostamasta. Kyse on lopulta samasta ilmiöstä kuin eräässä vanhassa sadussa.
Kuten monet tietävät, yllä mainitun tarinan moraalinen opetus on valehtelemisesta. Kun tarpeeksi monta kertaa valehtelee aiheesta, jää palkkioksi täydellinen luottamuspula. Tuota taas ei korjata kuin pitkän ajan kanssa, jos koskaan.
Vaikeneminen on kultaa?
Vähemmän kauniisti ilmaisten, olen niin sanotusti ollut kyrpä otsassa kuluvien viikkojen, tai oikeastaan kuukausien ja vuosien, aikana tietynlaisten ihmisten käytöksestä. Ihmisten kyvttömyydestä tai haluttomuudesta – sama se – puhua rehellisesti. Tai ylipäätän puhua.
Edelleen löytyy ihmisiä, jotka toimivat kuin jänis, joka laittaa päänsä puskaan, kun pitäisi keskustella. Ei sillä, etteikö jo se olisi tarpeeksi syvältä ja alhaista, että ihmiset turvautuvat nettiviestintään (Facebook, pikaviestiohjelmat, sähköposti ja niin edelleen) tai tekstiviesteihin, kun eivät rohkene kohtaamaan silmästä silmään tai hoitamaan asioita puhelimitse, mutta tapa paeta tilannetta ja yrittää ratkaista se sillä, että “katoaa” kokonaan tavoittamattomiin, on todella rasittavaa, ärsyttävää ja – sanalla sanoen – vittumaista.
Kaverisuhteissa täydellinen radiohiljaisuus on kohtuullisen rasittavaa, mutta astetta pahemmaksi se menee, kun kyse on parisuhteista tai niihin verrattavista tilanteista. Työelämässä vastaava kuvio olisi täysin mahdotonta. Tai ainakin se johtaisi hyvin pian tilanteiseen, jossa kommunikaatiokatkoksen valinnut yksilö saisi etsiä itselleen uuden jääkaapintäyttäjän. Jos asiat eivät tule töissä hoidetuksi, työntekijä saa etsiä itselleen uuden paikan.
Olet sitä miten käyttäydyt
Miksi sitten nämä tietyt ihmiset tuovat tämän vääräksi havaitun mallin siviilielämänsä puolelle, jonka luulisi jossain määrin olevan tärkeämpi ja jopa leimaavampi kuin heidän työelämänsä? Tyhmyydestä, pelkuruudesta, silkasta kusipäisyydestä vai jostain jostain muusta johtuen? Vai johtuuko se näiden kaikkien yhdistelmästä?
Kukaan ei saa tässä elämässä mitään ilmaiseksi tai aiheetta. Kaikelle on syynsä. Kukaan ei tule kutsutuksi kusipääksi olematta jollekin sitä. Kukaan ei saa huoran leimaa olematta sitä jonkin toisen yksilön mielestä. Sama pätee myös toisin päin: jos sinua sanotaan luotettavaksi, olet varmasti maineesi jollain tavoin ansainnut. Jos olet joillekin hyvä ystävä, olet varmasti kohdellut häntä tai heitä hyvin.
Miksi siis kukaan haluaisi olla valehtelija tai kommunikaatiokyvytön runkkari? Onko kyse vääristyneestä henkisestä minäkuvasta ja kieroutuneista käytösmalleista vai ymmärryskyvyttömyydestä omaa toimintaa kohtaan? Munattomuudesta kohdata yksinkertaiset, pienet tilanteet ja vastata, kun kysytään?
Play or be played
Viime kädessä kai voisi sanoa, että sitä saa mitä tilaa. Miksi joskus sitten tilaa käytös- ja keskusteluhäiriöisiä ihmisiä? Alitajuisesti tai vahingossa, vaikkapa tutustumalla vääriin ihmisiin. On tietyllä tavalla keljua tulla kyyniseksi epäilijäksi muiden ihmisten takia, mutta niin se menee.
Vain tyhmä ihminen ei opi (omista ja muiden) virheistä. Pelaa tai tule pelatuksi. Mykät ihmiset, tukehtukaa paskaanne.