Päivät ovat taas vierähtäneet melkoisella vauhdilla. Taannoisen Amsterdam-matkani kuvainnollisista krapulatiloista on selvitty ja arki on vallannut elämän. Flunssa tuli jo kertaalleen selätetyksi ja treenit takaisin osaksi arkea. Perään rauhallinen viikonloppu kotikaupungissa ja sitten taas uutta arkea, lisää töitä, treeniä ja rutiineja. Tekemisen pulasta ei ole voinut valittaa, korkeintaan runsaudenpulasta.
Vaikka tavallaan on paljon tapahtunut, suurin osa on ollut niin merkityksetöntä ja tavallista, ettei siitä jaksa tuon taivaallista naputella. Rutiinit ovat, kuitenkin, ilman arvolatausta vain sitä itseään. Tavallisten askareiden toistoa, hyvässä ja huonossa.
Kun nyt takana on vielä toinenkin, varsin mukava viikonloppu Turussa ja vieläpä hyvien ystävien kera, on aika penkoa pyykkikoria ja käydä läpi tapahtumien saldoa.
Tunnevammaisuutta ja naisten esineellistämistä
Jos jotain koen oppineeni itsestäni viime aikoina, niin ilmeisesti jonkinlaisen tunnevammaisuuden. Toki tämän näkemykseni ovat ehtineet jo osat ystävistäni ja kavereistani torpata täysin huuhaa-näkemykseksi, ja varmasti myös ihan aiheellisesti. Tässä kohtaa täytyy ehkä saivarteluheittojenkin riskillä huomauttaa, ettei tunnevammaisuus kuitenkaan ole tunteettomuuden synonyymi.
Jos tätä pitäisi lyhyesti avata ennen varsinaisesta aiheesta kirjoittamista, niin kyvyttömyyttä kokea romanttisia tuntemuksia. Ehkä tämä on jonkinlainen sivuvaikutus siitä, että on pyrkinyt vähentämään kaikenlaisia negatiivisia tunteita viime vuosina, etenkin viime kuukausina. Kun on tietoisesti pyrkinyt olemaan ärsyyntymättä mistään ja vihaamatta mitään, on se ehkä leikannut ääripäätä myös vastakkaisesta laidasta. Ankeaa? Ehkä, mutta samalla niin huoletonta.
Hauskemman kommentin sain vasta taannoin, kun vihdoin sain suusanallista negatiivista palautetta Amsterdam-reissustani, ja etenkin siitä, että olin kirjaillut tapahtumat varsin avoimeen, rehelliseen muotoon. Aivan kaikkea en voi minusta riippumattomista syistä kertoa, mutta tässä kohtaa viimeistään tuli hyvin todistettua, että “rehellisyys maan perii” on hevonkukkua monien ihmisten kohdalla. Moni ihminen ei ole valmis sulattamaan rehellistä ja avointa ulosantia. Ei se mitään, heillä on oikeus siihenkin.
Mutta saamani palaute, joka oli käytännössä täysin toisenlaista kuin muuten saamani kehuva kommentointi itse reissusta, kohdistui siihen, mitä olin tehnyt reissun päällä. Minua ei niinkään ravisteltu Amsterdamin laillisista päihdeaineista (ts. kannabiksesta), vaan alueen naisista. Että kuinka minä esineellistän heitä ja näin tekemällä, että siitä kirjoittamalla, paitsi ilmeisesti loukkaan naisia, myös potentiaalisesti vahingoitan omaa teoreettista suhde-elämääni.
Eli toisin sanoen, olemalla rehellinen teoistani mahdollisesti ammun itseäni jalkaan naisen/naisten suhteen, jotka saattaisivat minusta muutoin olla kiinnostuneita. Tiedostan tämän, ja mikä tärkeämpää: hyväksyn sen. Minulle on kuitenkin tärkeämpää olla avoin rappiokulttuurissani (tai missä tahansa) ja ilmaista itseäni valitsemallani tavalla kuin sensuroida tekemisiäni, valintojani ja arvomaailmaani vain kenties löytääkseni potentiaalisen pariutumiskumppanin.
Arvostan ihmisten huolenpitoa ja samalla myös ymmärrän ihmisten halun tuomita tekoni, heillä on siihenkin kaikki oikeus. Enkä voi vaatia, että näkemykseni tai tekoni hyväksytään, saati että miellyttäisivät kaikkia asianomaisia tai ulkopuolisia, mutta en myöskään voi – tai edes halua – elää muiden ehdoilla. Minun elämäni, minun valintani. En minäkään halua neuvoa miten muiden pitäisi elää.
Villi ja vapaa
Olin, totta puhuen, oikeastaan innoissani saadessani vähemmän mairittelevaa palautetta blogistani. En siksi, että se olisi jotenkin itseisarvoisesti hieno tai hyvä asia, vaan koska olisi ehkä jollain tavalla outoa, jos sitä ei olisi lainkaan tullut. Syitä on monia. Ensinnäkin tiedän monilla olevan ongelmia jommankumman (maksulliset naiset tai pilvi) asian kanssa, ellei jopa molempien.
Toiseksi, ihmiset vain harvoin kehtaavat tuoda ikäviä asioita suoraan kuultavaksi. Sen sijaan he tyytyvät juoruilemaan siitä muille kuin itse “kohteelle”. Ehkä he vain pelkäävät, että puren heiltä pään irti. Tai ehkä he loukkaantuisivat vain lisää huomatessaan, ettei minua oikeastaan kiinnosta heidän mahdollinen nyrpeys tai moraalinen mielipaha. Parempi siis olla kertomatta, he tuumivat. Enhän minä oikeaa syytä tiedä, koska eihän sitä minulle koskaan kerrota. Se toisaalta ei ole minun ongelmani.
Halusin myös herätellä ihmisiä, viihteellisen tarinan ohella. Halusin avoimesti kertoa millaista reissussa oikeasti oli, sen sijaan, että höpöttelisin niitä ja näitä syömisistä, turistikohteiden näkemisestä ja niin edelleen. Mutta totuus sattuu. Toisia enemmän kuin meitä kyynikkoja.
Ilmeisesti herättely myös onnistui, joskaan ei aivan ongelmitta. Sillä aikaa, kun likavesi valui selästäni kuin sorsan sulista konsanaan, sijaiskärsijät ottivat paskaa tuulettimeen. Vähemmän toivottu sivuvaikutus, joskin asia, jota oli käytännössä mahdoton ennakoida.
Onni on kuitenkin olla vapaa muista ja näiden mielipiteistä, tuomioista ja paheksuvista katseista. Paheksukaa, tuomitkaa, syytelkää ja pahoittakaa mielenne, jos siltä tuntuu, ja siinä herne nenässänne kysykää itseltänne: onko se kaiken sen arvoista? Ja pitäisikö kenties siivota oma tontti ennen puuttumista muiden asioihin?
Mahtava viikonloppu
Kun Damin-reissun jälkipyykki on, toivottavasti, hoidettu ja elämä normaaleilla raiteillaan, on aika palata kotimaan kamaralle ja miettiä ajankohtaisempia ajatuksia. Paljon olisi kirjoitettavaa, niin tänne kuin musiikinkin saralla. Ajan riittäminen onkin suurempi ongelma kuin mikään muu.
Takana on vielä äärimmäisen mukava, mutta raskas ja ilmeisen univelkainen viikonloppu, josta ehtii selvitä vain tämän sunnuntain ja sitten on taas itsenäisyyspäivänaaton hummailupäivä. Kulutettu viikonloppu meni paitsi konserteista nauttien, myös hyvien ystävien ja kavereiden kesken elosta nauttien. Omaakin pärstää joutui dokumentin ruudulta töllistelemään tuttujen naamojen ohella, mikä oli, jos ei nyt suurta hupia, niin ainakin jokapäiväisestä arjesta poikkeavaa.
Vielä pitäisi jaksaa iskeä Amsterdamin-matkakuvat linjoille ja kirjoituspuuhaakin tuntuu olevan loppumattomiin asti. Työhän ei tunnetusti lopu koskaan. Loppuun vielä tunnelmiin sopiva biisi.
On tavallaan ironista havaita, että meinasin pienen kirjoitustauon jälkeen tuttuun tapaani aloittaa kirjoittamaan siitä kuinka olen ollut kiireinen muiden puuhien ja töiden takia, enkä ole siksi ehtinyt kirjoittaa. Asiassa on toki vissi perä, sillä näinhän onkin, mutta siitä päästäänkin aihevalintaan: vastuuseen.
Olin miettimässä seuraavaa aihealuetta, joka näin “pitkän” tauon jälkeen tuntui vaikealta: kirjoitusaiheita kun olisi yllin kyllin, mutta mikään ei oikeastaan tuntuisi juuri nyt sopivalta. Sitten keksin vastuun ja vastuuttomuuden, ja siinä se olisi. Ja sitten huomasin pakenevani omaa “kirjoitusvastuutani” selitysten taakse. Tai selittelyn, kuten jotkut tuppaavat sanoa. Kiire on tekosyy siinä missä muutkin, niin sanotut oikeat syyt.
Universumin oikeudentaju
Ennen tuohon vastuuaiheeseen siirtymistä – jonka nyt siis päätin jättää myöhempään kertaan – voisin tokaista pari sanaa universaalista oikeudenmukaisuudesta tai karmasta, tai sellaisen tunteen kokemisesta, kun en nyt varsinaisesti kahteen ensimmäiseen näkemykseen kuitenkaan todellisuudessa usko.
Jos heinäkuusta eteenpäin tietyissä nimeltä mainitsemattomissa asioissa tuntuikin allegorinen varpusparvi leviävän suoraan tuuletinta kohti, asia taianomaisesti korjaantui lokakuun puolivälin tuntumassa. Kun sain tuskailla ja kamppailla näiden kyseenalaisten asioiden parissa viikkokausia, turhautumisesta ja elämänironiasta puhumattakaan, tuntui tämä sosiaalisseksuaalinen veronpalautus kuin joulun etukäteen saapumiselta.
Aivan kuin maailmankaikkeus olisi halunnut hyvittää minulle tietynlaisen puutteellisuuden ja turhautumisen maksamalla potut pottuina ja lisäämällä kastikkeen kaupanpäälle. Myönnän, olen vaikeaselkoinen kyseenalaisine ja epäselvine vertauskuvineni. Koittakaa kestää, nyt on mentävä allegorisella vaihteella sosiaalisten olosuhteiden pakosta. Jos tiedätte, mitä tarkoitan, hyvä niin. Jos ette, koittakaa vain pysyä juonessa mukana.
Kiireestä toiseen
Siitä huolimatta, että muiden puuhien – siis nimellisesti, “kiireiden” – takia olen laiminlyönyt kirjoittamista, on siinä vissi vastuuttomuuden tuoksu. Tai eihän tuota pitäisi tuoksuksi kutsua, vaan lemuksi. Sen sijaan, että olisin priorisoinut asioita, ollut tehokas ja jämpti, olen saanut “hukattua” aikaa erilaisiin asioihin. En välttämättä turhiin ja tarpeettomiin, mutta kuitenkin.
Kukaan muu ei voi ottaa vastuuta tehdyistä ja tekemättömistä asioista omalla kohdallaan kuin itse. Ketään muuta on turha syyttää jos itse ei saa aikaiseksi – syitä on oikeastaan turha luetella. Mutta tästä ehkä lisää ensi kerralla, kun pääsen varsinaiseen aiheeseen.
Siihen asti tunnustaudun syylliseksi selittelyyn, asioiden huonoon priorisointiin ja muihin tavallisen kuolevaisen ongelmiin.
Kulunut kesä on ollut hyvin tapahtumarikas. Asioita on mennyt vauhdilla eteenpäin, jossain määrin ehkä liiankin kovalla. Välillä tuntuu siltä, etten pysy kärryillä omasta elämästäni itsekään. Normaalia pitkäkestoisempi loma ei ole tätä ainakaan helpottanut. Toisin voisi toki luulla.
Festarikärpänen
Minulle kesä on perinteisesti tarkoittanut festareita. Niin tänäkin vuonna, ja keskivertoisesti kolmen sellaisen verran. Juhannus Nummirockissa, heinäkuun puoliväli Hammer Open Airissa ja heti seuraavaksi perään Tuskan muodossa, joka saakin tänä vuonna toimia festarikauden päättäjänä. Jalometalli ja muut saivat luvan jäädä väliin. Vanha ei vissiin oikein jaksa. Tai paskat se siitä ole kiinni; riittävän hyviä bändejä ei vain ollut luvassa Ouluun, joten kuudensadan kilometrin matka saa jäädä luvan jäädä välistä. Ystävien näkemisestä huolimatta.
Mutta festarit ovat vain oma lusikkansa isommassa sopassa. Ja miten ihmeessä kesä ja loma ylipäätään voi tuntua kiireiseltä? Kun ei sitä kerran ole töissäkään paljoa tarvinnut olla? Se on helvetin hyvä kysymys, johon minulla ei ole helvetin hyvää vastausta.
Mitä, missä, milloin?
Ehkä eniten vauhti tuntuu siinä kuinka päivät ja viikot tuntuvat vilisevän vierestä kuin maisemat liikkuvan junan ikkunasta nähtynä ohi kiitävinä hetkinä. Tuntuu, että koko ajan tapahtuu ja paljon, mutta siitä ei jää käteen mitään konkreettista tai todellista. Ainoastaan epämääräinen vellova möykky tunteita, ajatuksia, muistoja.
Toisaalta ihmissuhderintama tuntuu juuri siltä kuin mitään ei varsinaisesti edes tapahtuisi ja samalla kuitenkin tunnen tietynlaisen muutoksen vireen ympärilläni. Aivan kun maa värähtelisi jalkojen alla, mutta et kykenisi näkemään tai tajuamaan mikä on kaiken järistyksen syynä tai aiheuttajana. Pysähtyessäni miettimään tunnen oloni jotenkin surrealistiseksi. Epätodelliseksi ja illuusiomaiseksi. Aivan kuin kyseessä olisi jonkinlainen halpa saippuaoopperasarja.
En aio mennä yksityiskohtiin, enkä raottaa yhtään enempää ikkunaa elämääni. Ei täällä mitään juuri toisaalta tapahdukaan, kunhan pohdin ääneen juuri tätä hetkeä ja kuluneita viikkoja.
Takaisin arkeen
Oikeastaan odotan jo loman loppumista ja töiden alkamista. Rutiinien palaamista ja kurinalaista elämää. Ei sillä, ettäkö olisin viettänyt koskaan näin kurinalaista lomaa, jossa herään joka aamu herätyskelloon, ja painun aamusta treenaamaan, suorittaen tietynlaisia päivärituaaleja sen jälkeen, ja niin edelleen. Ja toisaalta toivoisin loman jatkuvan vielä pitkään. Edes kesän loppuun.
Alan olla valmis niin petiin, töihin kuin Tuskaankin. Torstaista sunnuntaihin toisessa kaupungissa, toisenlaisissa tunnelmissa. Bändien, ystävien ja tuttavuuksien vietävänä. Dekadenssin kuiskutellessa korvaan ja sirkushuvien ollessa edessäni kuin todellisuuspakoisena valveunena. Näillä mennään, tämäkin viikonloppu.
Niin siinä taas kävi, että loman “kiireet” ovat vieneet ja kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Toisaalta voisi sanoa, ettei ole ollut niin hirveästi kirjoitettavaakaan. Mitään sellaista merkittävää ei ole tapahtunut, että olisi ollut syytä kirjoittaa niistä. Jollain tavalla tuntuukin siltä kuin loma olisi tukahduttanut kaiken tapahtuma- tai ajatusrikkaan elämän ja ylenpalttinen vapaa-aika lamaannuttanut kritisoivan aivotoiminnan.
Jos asian positiivista puolta katsoo, niin ainakin on ehtinyt tekemään mukavia asioita, joille arjessa harvemmin tuntuu aikaa tarpeeksi riittävän.
Pehmeä pää, pehmeät arvot
Jotain loma lienee tehneen pääkopallekin, sillä rentoutumisen hintana on nihkeilyn puuttuminen. Nihkeilyn, negatiivisuuden ja turhautumisen porottava poissaolo. Välillä tuntuukin, että saadaakseen näistä otetta, syitä ja tapahtumia joutuu oikein kaivamalla kaivamaan.
Ja miksikö näitä sitten pitäisi kaivaa esille? Kirjoittamisen polttoaineeksi, tietystikin. On vaikea nillittää mistään jos mitään ikävää ei tapahdu. Toisaalta, ainahan voisi miettiä ihmisiä.
Jossain määrin sitä kuitenkin huomaa pehmentyneensä vanhemmiten. Ei jaksa ärsyyntyä samalla tavalla asioista, ei antaa painoarvoa tai huomiota rasittaville ihmisille, ei välittää asioiden laidoista entiseen tapaan.
Idealismi on haalistunut, tilalla kyyninen yhdentekevä harmaus ja mukavuudenhalu.
“Whatever”
Konflikteja välttää entistä enemmän, sen sijaan, että pyrkisi murjomaan niin sanotut vastustajansa ja vihollisensa maanrakoon. Kiukuttelijoille ei jaksa tai halua antaa pikkusormea, ja ylipäätään monet asiat ovat vain muuttuneet turhemmiksi. Yhdentekeviksi ja merkityksettömiksi hetken tuulahduksiksi.
Musta ja valkoinen ovat sekoittuneet harmaaksi massaksi. Hyvä ja paha ovat valuneet arvonihilismin viemäristöön. Jäljelle on jäänyt kaiku hedonismista ja sekin on saanut luvan toimia vain pragmatiikan poissa ollessa.
Ikä on tehnyt tehtävänsä ja kovasta on tullut pehmeä. Tai ehkei sitä kovaa koskaan ollutkaan. Ehkei sitä olekaan ylipäätään muualla kuin ihmisten mielikuvissa, unissa ja idealistisissa haaveissa.
Ironian pilke
Kun taannoin huomasin blogini statistiikoista, että eniten osumia sivustolle yksittäisestä osoitteesta on tullut erään “vihamieheni” omistamasta moisesta, hymähdin. Koin jotenkin ironiseksi, että yhdentekevät raapustukseni ja tajunnanvirtani altaat saavat eniten huomiota sellaiselta taholta, joita ärsytän – eivät niiltä, joita kiinnostan tai miellytän.
Siinä oli jotain, mitenköhän tämän nyt kauniisti sanoiksi pukisi, hymyilyttävän ironista vivahdetta. Jos uskoisin kohtaloon, näkisin tuon kosmisena vitsinä ja merkkinä vinoutuneesta huumorintajusta.
Ehkä siinä onkin suurempi syy kirjoittaa kuin mikään muu. Antaa vihaajille lisää polttoainetta vihaan. Kunnes sitten hekin joskus vanhentuvat, pehmentyvät ja löytävät elämälleen parempaa tekemistä. Siinä vaiheessa minullakin täytynee olla parempi syy kirjoittaa kuin tarjota muille herneitä nenään vedettäviksi tai “naurunalaiseksi joutumiseksi”.
Loma ja työ
Ennen kuin painun yöpuulle, on pakko ihmetellä ääneen itseäni. Olen lomaillut niin pitkän kauden nyt putkeen, että alan melkein kaivata jo työntekoa. En siksi, etteikö vapaa-aika kelpaisi tai tekemistä riittäisi, vaan siksi, että loma alkaa muodostua rutiiniksi hiljalleen. Tuntuu kuin elämä olisi merkityksetöntä odottamista ja ajan tappamista. Ja sitähän se tavallaan onkin.
Ironista tässä on luterilaisen työmoraalin läsnäolo, jonka taas ei millään pitäisi istua osaksi kokonaisuutta allekirjoitaneen arvonihilistisen maalimankuvan kanssa. Ristiriitoja miettiessä suuntaan itseni kohti virkeämpää olotilaa.
Kuten nokkelimmat osaavat päätellä, otsikko ei liity samalla nimellä paiskattuun puolueeseen, vaikka onkin tarkoituksella valittu samassa hengessä. Muutoksista on kuitenkin kyse ja juurikin tämän vuoden moisista, kuten asia seuraavilta riveiltä selviää.
On muuten jollain tavalla kovin ironista, että kaikista vuodenajoista juuri kesä on se kiireisin. Juuri se, jolloin aikaakin pitäisi olla kesälomien ja muiden muodossa, mutta jolloin sitä tekemistäkin piisaa enemmän kuin tarpeeksi. Se syistä ja selityksistä, loikataanpa asiaan.
Alkuvuosi
On ehkä hieman turhaa kerrata alkuvuotta, kun siitä on kerran jo kirjoittanut, mutta palaanpa hetkeksi tuohon aikaan kuitenkin. Kirjoitin silloin siitä, kuinka tuo vuodentaite muistutti minua muutaman vuoden takaisista tapahtumista.
Kuinka taas olisivat muutoksen tuulet puhaltaneet menneiden tavoin. Vähänpä silloin tiesin, että se oli vasta alkusoittoa. Eikä se vuosi vieläkään ohi ole.
Talvi vaihtui kevääksi ja elämä tasaantui. Muutokset tuntuivat etäisiltä kesän lähestyessä vauhdilla. Kevään myötä myös tukka sai lähteä. Ei siksi, että olisin alkanut kaljuuntua, vaan siksi, että se alkoi tuntumaan paremmalta ja paremmalta idealta päivä toisensa jälkeen. Mitä enemmän sitä ajattelin, sitä paremmalta idea tuntui.
Reilun viidentoista vuoden “kasvatus”, tai sanoisinko, hiusten lyhentämättömyys, sai loppua ja pitkälettisyys vaihtua sen antiteesiin. Millisiili kehiin ja uusi tyyli oli astunut tilalle. Tästäkin toisin jo kirjoitin, mitä sitä toistamaan.
Keväästä kesäksi
Kevään myötä työpaikkaani tulivat myös yt-neuvottelut. Näillä on paha tapa pistää väkeä ulos firmasta, näin myös tällä erää. Vältin ensimmäisen kierroksen, mutta ikävä kyllä näin ei käynyt kaikkien saralla. Työt jäivät, työntekijöistä osa sai lähteä. Bisneselämän ikäviä faktoja.
Edessä oli lisää muutoksia. Uusi asunto. Isompi, parempi ja rempattu. Sijantikin olisi yhtä hyvä kuin edellisessä. Kelpaa. Muutos oli enemmän kuin hyvä. Uusia kalusteita ja muuta mukavaa sai ostella hyvällä mielellä. Rahaa ehkä paloi, mutta sitähän varten niitä töitä tehdään.
Välissä piti käydä reissaamassa Yhdysvalloissa, ennen kuin sai palata siivoamaan uutta asuntoaan ja laittamaan sitä kohdalleen. Mikäs siinä, uuteen panostaminen on aina mukavaa.
Yt-neuvottelut, osa kaksi. Vielä pitäisi pari ihmistä pistää pihalle, oli tuomio käyvä. Niinhän se arpa osui kohdalle, eikä edes yllättänyt. Markkinointi kun on kulupaikkana enemmän kuluttava kuin tuottava, sitä sanotaan. Sellaisistahan sitä vähennetään. Potkut tulivat, ikävä kyllä. Tai tiedä sitten kuinka ikävä asia tuo oli; asioilla kun on tapana lutviutua ja minulle moinen avasi uusia portteja ja mahdollisuuksia miettiä mitä sitä haluaa “isona” tehdä.
Vuosi puolivälissä
Tätä kirjoittaessa eletään pian vuoden puoliväliä. Juhannus häämöttää edellä, Nummirock kohteena monien edellisvuosien tapaan. Viiden viikon kesäloma on menossa ja tulevaisuus näyttää vaatimattomasti sanoen loistavalta.
Kun tarkastelen vuotta tähän asti taaksepäin, se tuntuu minun kirjoissani todella vivahderikkaalta. Ennen kaikkea nämä muutokset ovat pääosin olleet vain hyviä. Olen ehtinyt myös tehdä pari ulkomaanreissua, treeni on kulkenut ja etenkin uusi asunto on ollut melkoinen piristysruiske arkisessa elämässä.
Tässä vaiheessa sitä oikeastaan luulisi odottavansa, ettei mitään muutoksia enää tänä vuonna tapahdu. Ei siksi, että hokemani mukaan muutos olisi pahasta, vaan ennemminkin siksi, etten enää keksi mikä voisi elämässäni oikeastaan olennaisesti muuttua.
Tämä hetki; kesäloma, hyvä musiikki, lasi maukasta skottiviskiä ja yön tummeneva taivas – pieni pala täydellisyyttä hetkessä, jota en vaihtaisi pois. Näihin hetkiin, näihin tunnelmiin.
Vappu tuli, vappu meni. Havahduin jo ennen tuota työväen ja opiskelijain juhlaa kuinka kiire oli viemässä minua jalat edellä kohti kiireen värittämää kaaosta. Myrskynsilmää, jossa tapahtumat veisivät ja minä vikisisin. Yritin, pinnistelin ja pyrin saamaan aikaiseksi sopivaa kirjoitushetkeä. Vaihtaa vapaalle työstä, treenistä, muutosta ja kaikesta muusta. Kuten jokainen voi tekstistä päätellä, epäonnistuin.
Ihan sama, ajattelen, tehdään tilinteko nyt sitten vaikka näistä kuluneista päivistä vähemmän pohdiskelevalla otteella.
Kalenterijuoppoutta
Monet tuntemistani ihmisistä eivät ole erityisen suuria kalenterijuoppouden ystäviä. Suurin osa ihmisistä kuitenkin on, kuten vaput, juhannukset ja uudenvuoden pirskeet muiden ohella hyvin asian todistavat. Siinä missä osa jopa paheksuu etukäteen määritettyjä juhlapäiviä, minä näen ne helppoina mahdollisuuksina. Tapahtumapäivinä, jolloin ihmisiä ei tarvitse erikseen kosiskella viettämään yhteistä aikaa ja pitämään hauskaa, olipa kyse sitten viinaksista tai ei.
Valitut päihteet ovat sinänsä sivuseikka, vaikka näyttelisivätkin keskeistä roolia suuren yleisön hauskanpidossa. Tärkeintä on saada ystävät ja tutut liikkeelle, ja niistä etenkin ne, joiden kohdalla se tuntuu olevan normaalia suuremman vaivan takana.
Työväki hulinoi
Näissä merkeissä vappu myös kului. Suunnitelmiin kuului paitsi tuo edellä mainittu hyvä seura, myös hanakanisteriin valmistettu sangria sekä tietysti puistokännäily perinteisen mallin mukaisesti. Sää tosin teki humalavetoisesta ulkoryypiskelystä kelvotonta, kiitos viehkeän vesisateen, joka hyvin paikkasi kylmän ulkoilman puuttumista.
Viis siitä, sopiva päihdetila päälle, kämpillä persaukset hiessä sangrian imeskelyä ja illan tummetessa ravitsemusliikkeiden anteihin tutustumiseen. Olihan meitä kuitenkin melkein koko remmi vapaita miehiä liikkeellä metsästysvietti vihreällä valolla varustettuna.
Muutto – mikä mahtava tekosyy stressiin
Vaput jäivät heilatta, mutta humalatilasta seurannut krapulantapainen päänsärky piti huolen siitä, ettei pääsiäisen tavoin tarvinnut vapunpäivänäkään pakata. Hieman eri tekosyyllä olin jättänyt pakkaamisen jo pääsiäisenä tekemättä: eihän minulla ollut luvattuja muuttolaatikoita, eikä edes nimellisesti motivaatiota.
Muutto kuitenkin oli vääjäämättä edessä. Siitä huolimatta kuinka paljon parempi uusi kämppä olisi, muuttomotivaatiota tai pakkaamisintoa se ei erityisemmin lisännyt. Perjantai 6.5. oli tuomion päivä. Aamulla viimeiset rojut laatikkoihin, joita osoittautui tietysti olevan liian vähän, johdot irti elektroniikasta ja ei kun siirtämään.
Harva asia tuntuu niin ärsyttävältä ja stressaavalta kuin muuttaminen. En tiedä asian paikkaansapitävyydestä, mutta erään tutkimuksen mukaan muutto stressaisi ihmistä miltei enemmän kuin mikään muu. Oman lapsen kuolema ja vastaavat äärimmäisyydet menevät kuulemma edelle, mutta sen jälkeen muuton aiheuttama stressi onkin sitten pahinta. Jollain tavalla osaan tämän allekirjoittaa, vaikken stressaavaa tyyppiä olekaan.
Onnen arkkitehtuuria
Kun itse laatikoiden kantaminen muuttoautoon ja sieltä takaisin uuteen asuntoon oli alta pois, rehellinen vitutus alkoi loistaa poissaolollaan. Kun uusi asunto ja siellä asuminen alkoivat olla vihdoin realistinen ajatus – olihan ajatus tästä kämpästä ollut tiedossa jo viime syksystä asti – alkoi aurinko taas paistaa ja asiat näyttää hyvältä. Tässähän elonlaatu nousisi suorastaan kohisten. Arkipäivän luksus kun on helposti poikkeuksellista eskapismia isompi juttu.
Homma viimeisteltiin uusien huonekalujen shoppailulla ja lauantaisella varaslähdöllä äitienpäivälounaaseen. Tonni poikineen livahti heti alkuun siihen, että asunnolle sai uusia kalusteita, tällä kertaa myös kämpän sisäisestä tyylistä kiinni pitäen. Kuten työkaveri hieman myöhemmin asian esitti: ollaanko tässä tulossa vihdoin aikuisiksi?
Leffa, sauna, hedonismi
Muuttopuhteet vaihtuivat illanviettoon saunan, leffan ja alkoholin parissa. Tällä kertaa vappua maltillisemmin. Hyvä seura tunnelmallisen Alien 3 Director’s Cutin parissa on toimiva yhdistelmä. Eikä se baarikaan muuten huonompi vaihtoehto ollut, mitä nyt väsymys oli luokkaa lähes pilkkimistä aiheuttava.
Kun takana on pari miellyttävää, mutta fyysisesti raskasta viikonloppua, alkaa olla loman tarpeessa. Sitä onneksi onkin luvassa, sillä edessä on kesäloman ensimmäinen puolisko ja tällä kertaa kohti Yhdysvaltoja.
Onhan tässä muutettu, treenattu, kiristelty hermoja ja siinä sivussa vietetty sitä normaalia arkea. Vaikka olen onnellinen, olen jollain tapaa kovin kypsynyt näihin toistuviin kuvioihin. Siihen kaikkeen samaan paskaan ja kiertokulkuun mitä tämä elo on tässä ollut. Irtiotto arkeen on paikoillaan, aivan kuten oli tämä muuttokin.
Jos ei ihmeitä tapahdu, seuraava blogini onkin sitten jo reissua koskeva luonteeltaan. Niihin tunnelmiin.
Siitä on nyt kolme vuotta ja rapiat, kun ajatuksenvirtaani virtsaputken lailla juoksuttava blogini sai alkunsa ja ensimmäiset tekstit raapustuivat kuin itsestään sivuston seinille. Jostain syystä ajaudun aina tietyin väliajoin katsomaan taakseni, historian sivuille ja miettimään mihin kaikkeen sitä on menty, tultu ja päädytty näiden kuluneiden kuukausien ja vuosien aikana. On ilmeisesti taas kerran aika tällaiselle.
Jos totta puhutaan, olin taas jälleen kerran aikomuksissa kirjoittaa jostain aivan muusta. Jostain sellaisesta, joka olisi liittynyt edelliseen tekstiini. Vaan kiire, itsetutkiskelu, havainnointi ja alitajunta ovat tehneet tehtävänsä. Etenkin kahta ensimmäistä on ollut paljon liikkeellä viime aikoina. Uusiutuneet työkuviot sekä viisi treenikertaa viikossa ovat vienet minut pisteeseen, jossa tuntuu, että tarvitsen excel-taitoja vapaa-aikani järjestelyyn. Mutta se arjesta.
Mennyt, nykyhetki ja tuleva
Itsetutkiskelua on harjoitettua viime aikoina paljonkin. En tiedä olenko sitä tehnyt sen enempää kuin kuluneina kuukausina, mutta tästä minulla on lämmin jomottava tunne takaraivossani. Kehtaisin väittää, että parisuhteen hajoamisen jälkeisinä viikkoina tai kuukausina sitä tekee enemmän kuin suhdekuvioissa soudellessaan. Rohkenisin jopa sanoa, että suhdetilanteen ja kuivan kauden välissä puntarointia tulee tehtyä enemmän kuin itse aavikolla lojuessaan. Ehkei sitä tee aina tietoisesti, mutta vähintäänkin alitajuisesti. Mikä meni pieleen? Mitä olisi voinut tehdä toisin? Mitä tapahtuu nyt, mitä tulevaisuudessa?
Sinänsä nuo asiat on jo tullut suurimmaksi osaksi käsiteltyä, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Mutta ehkä kahteen viimeiseen kysymykseen on alkanut hakea vastauksia sitäkin innokkaammin. Mitä haluan tulevaisuudelta, mitä tapahtuu juuri nyt elämässäni? Nykyhetkessä asiat ovat oikeastaan lähes erinomaisesti, mutta tulevaisuudesta en tunnu tietävän mitään. En ole ikinä tiennyt. Olen toki tehnyt suunnitelmia, kuten edessä siintävä muutto ja pari ulkomaanmatkaa. Tiedän ehkä jotain kesän festareista ja minulla on käsitys siitä, milloin järjestän uuden asuntoni tupaantuliaiset. Mutta ne kaikki ovat pintaliitoa ja arkea. Tärkeitä asioita, toki, ja ajatustyötä että rahaakin vaativia, mutta silti arkista peruskauraa. Asioita, joiden varassa elämä ei lopulta makaa.
Käydessäni läpi esimerkiksi mennyttä suhderintamaani niin edellisen suhteen osalta kuin kolmen viimeisenkin vuoden saralta, minua vaivaa tunne siitä, että asiat kiertävät kehää. Ouroboros-käärme hykertelee kiepillä ollessaan asioiden syklisyyttä ja elämä toistaa itseään, aivan kuten minä tunnun toistavan itse itseäni tässä blogissani vuodesta toiseen. Mitä enemmän koitan määritellä elämääni tietoisesti, ehkä keinotekoisestikin, sitä vääjäämättömämmältä tuntuu se, etten olekaan niin paljon oman elämäni ohjaksissa kuin luulisin olevani, tai kuin haluaisin olla. En yritä, enkä edes halua, paeta vastuutani omasta elämästäni. Olen oman onneni seppä, mutta toisinaan tuntuu siltä, ettei asia olekaan aivan niin yksiselitteinen. Että lopulta sattuma määrittelee elämää enemmän kuin sille haluaisi antaa valtaa. Sillehän tavallaan kaikki ihmissuhteetkin perustuvat: heidän tekemille valinnoilleen, jotka yhdistettyinä omiin valintoihin määrittävät sen mitä tarinassa lopulta tapahtuu.
Itse
Kun mietin omia elintapojani, elämänkatsomustani ja ajatuksia, joita poimin, suodatan ja pyörittelen pääkopassani, huomaan tiettyjen päätelmien saapuvan ajatuskehääni aina uudestaan ja uudestaan. En esimerkiksi usko kykeneväni suhde-elämään ihmisen kanssa, jonka elämä on oppositiossa omani kanssa. Kuulostaa ehkä itsestäänselvyydeltä monelle, mutta tarkennan hieman. On helppoa heittää näitä ajatuksia niin suurpiirteisistä asioista kuten vaikkapa uskonto tai politiikka. Kykenisinkö epäpoliittisena ihmisenä vakiintumaan sellaisen kanssa, jolle politiikka on kaikki kaikessa? Tuskin. Onnistuisinko pariutumaan uskovaisen ihmisen kanssa, kun itse edustan lähinnä uskontokäsityksen vastaista ideologiaa? En varmasti. Olisiko mahdollista, että päätyisin romanttisiin kuvioihin tapauksen kanssa, jolle ruumiinkulttuuri ja oman kehon rääkkääminen ovat kielteisiä tai etäisiä asioita? Epätodennäköistä. Tai yksilön, jolle suurinta kulttuuria ja täydellisintä viihdettä ovat Serranon perhe ja Salatut elämät? Ei kuulosta kovin todennäköiseltä.
Olenko siis hankala? Nirso? Tuomittu nysväämään yksin lopun elämäni? Ehkä, luultavasti ja toivottavasti en. Kuten sanottua, mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa.
Sitten?
Missä lienen seuraavan kolmen vuoden päästä, sitä ei osaa sanoa kukaan. Toivottavasti en kuitenkaan kirjoittamassa näitä samoja sanoja yhä uudelleen tai edes jatkokertomusta tälle raapustukselleni.
Viikonloppu alkaa hiljalleen lipumaan horisonttiin ja sen myötä Helsinki Finnish Metal Expo lipumaan kohti tapahtumakalenteriani. Nähtäväksi jää onko edessä yksin tavanomainen viikonloppu muiden joukossa, vai kiinnostava ja tapahtumarikas retki sosiaalisten pyöritysten pauloissa.
Nyt olen siinä mielentilassa, etten kykene enkä ehdi kirjoittamaan paljon mitään tarkempaa. Olo on erinomainen, vaikka väsynyt ja vähän kummallinen. Dekadenssi on viheltänyt pilliinsä ja minä löysin itseni pelikentältä. Vanhan pelin tappiot on unohdettu lopulta vasta sitten, kun seuraavat maalit on tehty ja uusi peli voitettu.
Sisäinen Hank Moodyni on tekemässä taas tuloaan. Sen kutsu on voimakas, vastustamaton, viettelevä ja tarttuva. Taakse ei katsota – siellähän on vain suolapatsaaksi tekevä voima tunnetun sadun kuvaamalla tavalla. Eteenpäin! Tuleen ei jäädä makaamaan. Tapa tai kuole. Dekadenssi kutsuu, minä vastaan.
Ihmiset ovat laiskoja. Ihmiset ovat saamattomia. Tähän meistä syyllistyy jotakuinkin jokainen, kohde vain vaihtuu. Osa välttelee itse työntekoa, osa kotitöitä. Jotkut jättävät liikunnan väliin, toiset ajattelun. Eikä siinä lähtökohtaisesti sinänsä mitään vikaa ole: aikaa meillä kaikilla on rajallisesti, jopa niin reilusti, että ikään, vauraustasoon ja elämänvaiheeseen katsomatta sitä on se noin kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa. Per yksilö, luonnollisesti.
Näin täällä
Oma laiskuuteni on kovin ailahtelevaa sorttia, mutta niinhän se taitaa meistä monella olla. On laiskempia päiviä, ja on hetkiä, jolloin ahkeroidaan viimeisen päälle. Niin paljon, että omatunto huutaa kiitosta ja hoosiannaa, hymyillen kuin se kuuluisa Naantalin aurinko. Ja annetaan siinä samalla sitten itselle taas lupa laiskotella. “Tänään satoi. Ei huvita. Saanhan? Saan? Kiva!” No, aivan noin sitä vuoropuhelua ei tässä pääkopassa käydä, mutta ymmärrätte varmasti kuvion.
Joskus kamelinselkä katkeaa hyvin pienestä. Tänään aiottu kuntosalireissuni jäi siihen, että töistä lähtiessäni polkupyöräni takakumi oli tyhjentynyt. Mihin lienee osunut, mutta ilmaa siinä ei ollut. Tästä nopealla laskutoimituksella arvioin, että noin vartin kotimatkani venyisi ensin puolituntiseksi, ja siitä vielä salille noin kymmenen minuutin matka pyörällä olisi kävellen ehkä reilut kaksikymmentä minuuttia lisää. Siis käytännössä tunti salille ja sitten vielä joskus illalla takaisinkin. Sen lisäksi pyöräni kumi olisi pitänyt korjata. Ei syntynyt kauppoja.
Koska elän kapitalistisessa “aika on rahaa” -yhteiskunnassa (tai ajatusmaailmassa, yliviivaa tarpeeton), vein pyöräni huoltoon. En toki vain rikkoutuneen kumin takia, vaan ottamaan samalla alle ne talvinastat, joita olen jo viimeiset pari talvea ajatellut. Se kaatuilu kun osuu kohdalleni ennemmin tai myöhemmin, yleensä kerran pari talvessa, ja tietysti juuri mustan jään aikaan. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja vaikka laskua näin enemmän tuleekin, katson näin säästäväni kallisarvoista vapaa-aikaa enemmän.
Koska näiden kävelyreissujen jälkeen olin jo käytännössä tuhlannut sen vajaan tunnin kotimatkaani, en mieli enää tehnyt salille. Se halusi kotiin, tekemään muita “tärkeitä” asioita ja panostamaan nautintoon. Sisäinen arkihedonisti heräilee ja huutaa “lisää!” kuin pikkulapsi isälle keinun kyydissä.
Tottahan toki sain ansaitusti pilkkaa ja vinoilua siitä, etten korjaa itse rengastani. Tai vaihda niitä nastoja. Tai yhtään mitään. Mutta nämä samat ihmiset kyllä muistavat kysyä minulta apua tietokoneasioissa, kun niissä iskee tenkkapoo. Hetkonen, eikö niitä tarvitsekaan korjata itse? Jostain syystä niin rauta- kuin softaongelmatkin tykkään ratkoa itse, mutta pyörän säätämiset tuntuvat vastentahtoiselta puuhastelulta. Kiristän toki vaihteeni itse ja jotain pientä sellaista, mutta en todellakaan halua kuluttaa vähäistä vapaa-aikaani mekaanisen laitteen kanssa touhuamiseen. En näillä harrastuksilla, en niillä pyöräkorjaamon hinnoilla. Tuenpa samalla muutamalla kuparikolikolla paikallista yksityisyrittäjää ja kaikille parempi mieli.
Kurkistus toisaalle
Mutta jos oman laiskuuteni kanssa olen sinut, miten on muiden laita? Vilkaisu Facebookiin, irc-keskusteluihin tai oikeastaan mihin vaan osaan internet-maailmaa ja aina löytyy niitä, jotka ensin huutavat apua ja sitten tutkivat itse. Jos tutkivat. Vapaa-aika ei olekaan vain minulle kallisarvoista, sitä arvostavat kaikki. Ehkä yleistän liikaa, mutta sovitaan kompromissinomaisesti, että melkein kaikki ihmiset kaipaavat sitä vapaa-aikaa. Vain työttömällä sitä on liikaa, koska heillä ei ole rahaa millä sitä vapaa-aikaa täyttää. Oli kyse sitten materiasta, matkailusta tai mistä vaan. Ja kyllähän liika vapaa-aika passivoi. En lyö lyötä mäen alla. Työttömän on tarpeeksi raskasta muutenkin – olen kokeillut joskus.
Ja mikä oli tämän koko kirjoituksen sisältöarvo? Pistäisin roposeni “läheltä nollaa” -veikkauksen puolesta. Vuodatin, mietin ja nyt voin siirtyä muiden askareiden pariin. Vuodattelemisiin.
Hienoinen laiskuus ja saamattomuus ovat saaneet yliotteen kirjoittamisesta, ja muodostaneet eräänlaisen aikaseinämän kirjoittamiselle. Toisin sanoen mukavampaakin tekemistä on ollut kuin kirjoitella blogia. Kukat ja mehiläiset on käsitelty, eteenpäin on mentävä uusien aiheiden muodossa.
Oikeastaan tämänkertainen aihe ei ole mitenkään uusi, mutta vasta hiljattain se ylitti niin sanotusti kipukynnyksen. Hetken, jolloin kamelinselkä katkeaa ja tulee maunokoivistomainen hetki:”Tarttis varma tehrä jottai.”
En tiedä kuinka monelle teistä tämä on tuttu ilmiö, mutta itse olen tähän jonkin sortin “äärimmäisyyksiä” viljelevänä ihmisenä törmännyt useamman kerran. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän ja useammin. Kenties, jos olisin “tavallisempi” ja vähemmän -istinen että filosofiaan päin kallistuva ihminen, törmäisin tähän vähemmän. Vaan kun sitä saa mitä tilaa, niin konfliktit ovat joskus välttämättömiä.
“Älä teeskentele tuntevasi minua.”
Olen läpen kyllästynyt ihmisiin, jotka luulevat tuntevansa minut, mutta sitten yllättäen loukkaantuvat, järkyttyvät tai jopa suuttuvat, kun huomaavat tai ymmärtävät mitä olen. Ei asiassa mitään muuta ihmeellistä ole, mutta minä pyrin olemaan avoin, läpinäkyvä ja jopa julkinen eläin. Minä kirjoitan blogissani varsin avoimesti elämästäni, vaikka en nimiä käytäkään, kerron Facebookissa huolettomasti tekemisistäni ja menemisistäni, enkä muutenkaan harrasta omia salaisuuksia.
Olen avoin ajatuksistani ja elämänkatsomuksestani. Olen kertonut monesti ja monelle nihilistisestä ja kyynisestä elämänasenteestani, darwinistisesta suhtautumisestani ihmisiin, eläimiin ja luontoon, sekä alleviivannut kielteistä suhtautumistani järjestäytyneisiin uskontokuntiin. En ole koskaan kokenut tarvetta piilotella näitä asioita, enkä liioin ole väittänyt olevani kiltti ja kiva ihminen, saati poliittisesti korrekti. Tämä pätee niin minun kieroon ja mustaan huumorintajuuni kuin myös siihen vakavampaan puoleen elämässäni. Silti se joillekin, vanhoillekin tutuille, tulee muka yllätyksenä. Seuraavaksi sitten piehtaroidaankin omassa loukkaantumisessa ja suuttumuksessa.
“If you can’t stand the heat, stay out of the kitchen.”
Eräs hyvä ystäväni kerran yritti vedota minuun siten, etten saisi vedota nihilismiini erään riidantapaisen asian suhteen. Miksi en saisi? Pitäisikö minun oikeasti olla jotain muuta kuin mitä olen vai ainoastaan teeskennellä jotain muuta?
Vastaavasti eräs kaverini taannoin suutahti – tai järkyttyi, miten asian haluaakaan nähdä – minulle siitä, että heitin darwinistista henkeä osoittavan kyynisen kommentin eräästä itsemurhatapauksesta ja yritti selvästi vedota niihin tunteisiin ja ajatuksiin mitä minulla ei asiasta ole. Kun sitä ei saatu, tuntui siltä kuin minusta olisi yritetty väkisin maalata jonkinlaista syyllisyyttä potevaa tapausta vain sen takia etten ollut samaa mieltä kuin hän.
Viimeisin, ja samalla koomisin niitti, tällaisesta tapauksesta sattui Facebookista vastikään, kun eräs ystäväni tyrkytti minulle erään kristillisen metallibändin youtube-linkkiä. Kun torjuin tarjouksen ja kieltäydyin kuuntelemasta “arvomaailmaani vedoten”, hän suuttui. Kyse ei ollut hänen omasta bändistään, eikä edes sinänsä kristillistä ajatusmaailmaa viljelevästä ihmisestä, mutta jotain hänen päässään taisi naksahtaa, kun en ollut valmis avarakatseisesti kuuntelemaan hänen tarjoamaa musiikkilinkkiään.
Keskustelu äityi varsin äkkiä henkilökohtaisuuksiin meneväksi huuteluksi ja minä sain kuulla olevani “naurettava”, “pelkkä vitsi” ja mitä vielä. Jäin miettimään lopulta mikä häntä turhautti niin paljon. Se, ettei tuntenut minua ja ärsyyntyi siitä asiasta, vai se, että hän koki tulleensa henkilökohtaisesti torjutuksi, kun en kuunnellut hänen tarjoamaansa kappaletta. En tiedä, eikä hän sitä vaivautunut selittämään.
Nöyrä toiveeni…
Harras ja nöyrä toiveeni onkin, että ennen kuin nämä ihmiset – tai te siellä jossain – tulevat järkytyksestä itkien tai suuttumuksesta pää punaisena puhkuen kertomaan minulle mitä en saisi ajatella tai olla, tai mitä minun “pitäisi” ajatella ja olla, he/te opettelisitte tuntemaan minut. Jos siihen ei ole halua, viitsimystä tai aikaa, voi suoraan painua helvettiin kulkematta lähtöruudun kautta. On turha odottaa minulta jotain sellaista mitä minä en ole, enkä tule koskaan edes olemaan.
Ennen lopun biisiä lainaan erästä edesmennyttä rokkistaraa tähän hyvin sopien: “I’d rather be hated for who I am than loved for who I am not.”