On perinteisen vapunjälkeispostasuksen aika. Ei sillä, että minulla oikeastaan olisi siitä mitään kerrottavaa. Tutkin kuitenkin huvikseni aiempia vapputekstejäni ja huomasin tietynlaisen toistuvan kuvion. On ollut sitä vaisua ja turvallista aikuisvappua, kun rälläykset ovat jääneet väliin. Ja sitten on ollut niitä toisia, ördäyspitoisempia.
Ei ehkä yllätä ketään, että tämä oli niitä rauhallisempia. Enkä valita. Tämä malli toimii minulle paremmin.
Ikä ei selvästikään tule yksin, sillä tietynlainen vaisuus tuntuu miellyttävän minua ördäämistä paremmin. Ja mikäpä siinä, kun itse voi valintansa tehdä. Asia, jota on oppinut arvostamaan vain enemmän ja enemmän vanhetessaan.
Too old, too cold
Sitä on myös huomannut muita mielenkiintoisia piirteitä itsessään iän myötä. Enää ei jaksa samalla tavalla vittuilla ja soittaa suutaan ihmisille kuin ennen. Toisaalta, jossain mielessä tuota tekee varmasti entistä viiltävämmin, kun sille päälle sattuu.
Olen pehmentynyt, sillä nykyisellään sitä tuppaa vaan pyrkimään tietynlaiseen mielenrauhaan, harmoniaan ja mukavuuteen. Ja kun sitten kohdalle sattuu noita mielensäpahoittajia, sitä ikään kuin nousevat vanhat piirteet pintaan. Mihin se koira karvoistaan pääsisi lopulta kuitenkaan.
Kun tästä on sitten seurannut sitä, että pyrkii ilkeilemään vähemmän ja enemmän keskittymään mukavien juttujen pariin, niin samalla huomaa myös omien odotustensa nousevan ihmisten suhteen. Kun niihin ei sitten vastatakaan… Nooh, pettyyhän sitä.
Hyvää ystävääni lainaten: ihmiset eivät pety asioiden todellisen tilaan, vaan omiin odotuksiinsa.
Lost for words
Ja kun ihmisiin pettyy, silloin oikeastaan vaan vittuilla takaisin. Tästä tavasta olen toki hiljalleen pyrkinyt pois ja ehkä päässytkin, mutta ääh: mitäpä sitä kieltämään, perusluonne ei vain muutu.
Olenkin viime aikoina tarkoitushakuisesti muuttanut käytöstä. Olen keskittynyt enemmän pelleilyyn, huonoon huumoriin ja jopa aina yhtä paheksuttavaan trollaamiseen. Olen koittanut miltä tuntuu provosoida ja trollata ihmisiä ihan tuulesta temmatuilla mielipiteillä, kärjistetyillä mielipiteillä ja muuten vaan huudellut typeryyksiä.
Olen miettinyt mitä ne muut saavat siitä irti, koska kerran sitä tekevät. Nyt olen alkanut hiljalleen ymmärtää.
Kun sitä turhautuu siitä, että yrittää olla asiallinen ja kenties ystävällinenkin, on se toinen vaihtoehto vain olla välittämättä. Ei onnistu minulta, enkä ehkä toisaalta enempää edes kaipaa kyynistymistä. Kolmas vaihtoehto, tuo yllä mainittu huonon huumorin, provosoinnin ja trollaamisen tapa – se onnistuu.
Tuon käytösmallin tulokset ovat oikeastaan olleet jossain määrin jopa yllättäviä. Paitsi, että ihmiset suhtautuvat tuollaiseen lopulta yllättävän kepeästi, se myös tuo viljeliälleen helpommin mielihyvää.
Mitä siitä jos joku hernenenä suuttuu ja poistaa FB-kaverilistalta? Ei haittaa, sellainen oli turhake muutenkin. Ja jos joku muu sattuu moisesta pelleilystä huvittumaan, aina parempi. Toimii niin sanotusti molempiin suuntiin.
Voisin vielä jaaritella arvaamattomuudesta ja ennalta-arvattavuudesta, ja kummankin puolen mahtavuudesta, mutta paskat, eiköhän tässä ollut taas paljon melua tyhjästä. Nykäistään loppuun vielä mainio Pink Floyd -renkutus, jossa sinänsä on myös varsin pätevät ja aiheeseen väljästi liittyvät sanat.
Okei, unohdetaan tällä kertaa suosiolla itseironia ja kaikenlainen sarkasmi. Käydään suoraan asiaan ja tilitetään vaihteeksi suoraan hermojen solmukohdasta; paikasta, jossa ärsyyntymisen impulssi syntyy ja muuttuu energiaksi, joka kuumentaa veret, harmaannuttaa hiukset ja pistää ihmisen laukomaan ikäviä sanoja.
“No vittu – yhyy!”
Olen lopen kyllästynyt kaiken maailman mielensäpahoittajiin. Juuri teihin, jotka vetävät hernettä nenään lähes mistä vaan asiasta. Ei vain silloin, kun siihen annetaan suoraan syytä vittuilemalla, vaan myös silloin, kun teitä paiskataan humoristisella letkautuksella.
Itse asiassa te kaikkien kovimmat mielensäpahoittajat vedätte herneet ja muut kasvikunnan antimet nenäänne myös silloin, kun teitä kehutaan.
Tulkitsette tietysti senkin vittuiluksi ja/tai sarkasmiksi, koska huono itsetuntonne ei voi käsittää sitä, että joku oikeasti vaikkapa neuvoisi teitä ystävällisyyttään tai pyrkisi olemaan sanoillaan kiva tyyppi vaikkapa lohdutuksen muodossa.
Jos vedit yllä olevasta tekstistä herneet nenään, kuulut juuri niihin, joita yllä kuvailin.
Luonnevammaiset
On luonteen vammaisuutta tai vähintäänkin luonteen heikkoutta loukkaantua ja pahoittaa mielensä joka helvetin asiasta. Osa pahoittaa mielensä jo pelkkien oletusten perusteella – ja vain siksi, ettei viitsinyt kysyä asian todellisen tilan perään. Nähdään demoneja sielläkin missä niitä ei ole.
Ja sitten on niitä peilaajia: jos huomautat heille jostain asiasta, joka koskee heitä, he vetävät peilin esiin ja toteavat “no etpä itsekään ole tällainen/tuollainen tai tee sitä ja tätä“. Siis pelaavat “pata kattilaa soimaa” -kortin. Eihän siinä mitään, mutta jos kommentoija X on idiootti ja vastaaja Y huomauttaa siitä, miten se muka tekee vastaaja Y:stä yhtään vähempää idiootin?
En epäile sekuntiakaan ettenkö olisi monenkin ihmisen mielestä itsekin melkoinen luonnevammainen. Sitä varmasti olenkin, mutta se ei (tässä yhteydessä) ole minun ongelmani.
Minä nimittäin koen, että (henkinen) loukkaantuminen on loukkaantujan itsensä vastuulla. Jos minä loukkaannun, se on minun ongelmani. Jos joku muu loukkaantuu, se on hänen ongelmansa.
En kuitenkaan väitä yllä olevalla ajatuksellani, etteikö sanojalla olisi vastuu sanoistaan. Totta kai on, mutta miten kuulija asian sitten ottaa vastaan, se on hänen valintansa.
Suoranainen vittuilu sikseen, mutta jos kaverillisesta, pahaa tarkoittamattomasta sarkasmista, huumorista tai ihan vaikka vaan ystävällisestä kommentista vetää herneet nenään, kenen vastuulla se on?
Ammattina anteeksipyytelijä
Jos jokaista sanottua asiaa pitäisi tässä elämässä pyytää anteeksi, ei tässä muuta ehtisi tekemäänkään. Kenties keskusteluiden aiheetkin pitäisi rajata noin suunnilleen vain säähän, ettei vain vahingossakaan sano mitään toista loukkaavaa.
Muuten voisin ehkä lisätä aiheeseen ruoankin, mutta näinä trendiruokavalioiden aikana siitäkin joku vegetapaus, paleosyöppö, karppaaja tai muu dieettaaja vetäisi itkupotkuraivarit, kun erehdyt sanomaan syöväsi jotain muuta kuin tuo toinen.
Niin ja aiheeseen liittyen: valioruoka > ruokavalio.
“No joko sä sait purkaa sun pahaa oloasi tarpeeksi?”
Joo, kiitos kysymästä – sain.
En saa kenenkään mielen pahoittamisesta kiksejä, mutta nyt alkaa vittu riittämään ihmisten jatkuva itku siitä ja tästä. Ihmisillä pitäisi vissiin olla oikeita ongelmia, jotteivat olisi aina helisemässä, kun joku “dissaa” heidän suosikkielokuvaansa tai sanoo eriävän mielipiteen suosikkiartististaan.
Ei mulla muuta tällä erää. Loput asiasta voinkin tiivistää alla lymyävään biisiin.
Fuck Off And Die
If you think my castle
Is built on sand
Well bring on the tides
You can fuck off and die
If you think my patience
Is ocean vast
Or river deep
You can fuck off and die
Fuck off and die!
Fuck off and die!
Fuck off and die!
Fuck off and die!
Fuck off and die!!
If you think my pain
Is well preserved
Then go ahead and try
You can fuck off and die
Viime aikoina elo on mennyt samaan aikaan sekä uuteen suuntaan, että oikeastaan vain toistanut vain samoja vanhoja uria. Jälkimmäisissä ei ole sinänsä mitään vikaa, sillä tietyt valinnat ovat hyviä ja oikeita, jopa turvallisia ja miellyttäviä sellaisia. Miksei myös sinänsä rakentavia sellaisia.
Jottei kirjoitus jäisi vain vaille konkretiaa, niin hyväksi havaittuja uria ovat esimerkiksi treeni- ja työkuviot. Niitä huonojakin mukaan varmasti mahtuu, mutta niistä on suurimmaksi osaksi päässyt eroon vuosien varrella.
Silti, tietyt asiat eivät vain koskaan muutu, kun taas tietyt asiat eivät koskaan pysy samoina hetkeä kauempaa.
Joki, johon ei koskaan astu kahdesti
Roxanne: Do you know why you can never step into the same river twice?
Willard: Yeah, ’cause it’s always moving.
Jokainen hetki on aika, jota ei enää myöhemmin saa takaisin. Jokainen koettu asia on jo osa historiaa, eikä juuri sitä samaa olemusta sellaisenaan voi koskaan kokea toiste. Lähes identtisiä hetkiä ja tapahtumia toki voi olla, mutta monesti koettu tunne on eri.
Tästä on usein kiittäminen niin erilaisia olosuhteita kuin myös jo omaa aiempaa kokemusta. Neitsyyden – mille tahansa asialle – voi menettää kuitenkin vain kerran.
Toisin kuin hetket, ihmiset eivät mielestäni koskaan perimmiltään muutu. Tästä ovat monet – luonnollisesti – eri mieltä. Antaa olla, kokemukseni on osoittanut toisin.
Lisäksi asiasta voi vääntää vaikka loputtomiin ihan jo semantiikan nimissä: muuttuuko ihminen oikeasti silloinkin, kun hän muuttuu pinnallisesti esimerkiksi tapojensa myötä tai vaikkapa ihan vain ulkonäöllisesti?
Muutu, muutu vaikka väkisin…
Vaikka monet pinnalliset asiat ovat muuttuneet myös omassa elämässäni – kuten vaikkapa juopottelun vähentyminen viime vuosina – hyvin pitkälti sitä huomaa olevansa täysin sama paskiainen kuin sitä ennenkin.
Enkä tee sääntöön poikkeusta: saman piirteen näen käytännössä kaikissa muissakin ihmisissä, ehkä jopa itseäni selvemmin.
Paikoin ihmiset ovat kovia jeesustelemaan elämänmuutoksista, uuden sivun kääntämisestä elämässään ja niin edelleen. Tosiasia kuitenkin on, että se sama perusluonne väijyy siellä kaiken näennäisen muutoksen alla. Osa tiedostaa tämän, osa valitettavasti ei.
…mutta pakoon itseäsi et pääse
On jollain tavalla jopa huojentavaa tietää, etteivät tietyt asiat koskaan juurikaan muutu. Vaikka kyse olisi huonoistakin seikoista ja piirteistä, niiden kanssa ainakin oppii elämään, kun tietää asioiden vääjäämättömyyden.
Juo tarpeeksi viinaa, ja krapulan läsnäolo on taattu. Vittuile tarpeeksi kauan ihmisille, ja taatusti jossain vaiheessa jollain palaa hihat. Ja niin edelleen.
Kun ihmisten perusluonteen muuttumattomuus on lopulta niinkin selvää, asian kanssa on helpompi elää. Kalajuttujen kertoja todennäköisesti säilyy sellaisenaan loppuun hamaan asti, aivan kuten niin monen muunkin leimaavan piirteen kanssa elävä, vaikka pinnalla moni asia muuttuisi.
Esimerkkejä näistä riittäisi vaikka maailman tappiin asti, niin itsestäni kuin tuntemistani ihmisistä, mutta ehkä näiden piirteiden erittely ei ole vaivansa arvoista – etenkin kun jokin mielensäpahoittaja kuitenkin löytäisi esimerkeistä itsensä – syystä tai syyttä.
Tai sitten kaiken voisi vain tiivistää siten, että blogi muuttuu – minä en.
Tekisi mieli aloittaa tekstini sillä tutulla rallatuksella kuinka olen välillä unohtanut koko blogin kirjoittamisen tai ollut siihen liian kiireinen, tai ainakin muissa maailmoissani. Nythän toki näin teinkin, mutten yritä revitellä siitä mitään jutunjuurta.
Olen kyllä ollut montakin eri asiaa viime aikoina ja ehkä eniten hienoisen muutoksen kourissa. Siitä lisää myöhemmin.
Minulla on tapa tehdä luonnoksia mielessä pyörivistä aiheista tänne blogiini. Joskus niistä tulee tekstejä nopeasti, toisinaan taas ei lainkaan.
Palaan nyt tavallaan vanhaan ja toisaalta aina ajankohtaiseen asiaan. Tein nimittäin tämän tekstin luonnoksen jo joitain kuukausia sitten, sydäntalvella muistelisin, jolloin ajatukseni pyörivät hieman eri asioiden ympärillä. Meinasinkin jo hylätä koko aihion, koska se tuntui niin irralliselta tähän tilanteeseen nähden.
Sitten ymmärsin, että juuri siitähän tässä on kyse: ajasta, paikasta ja niihin liittyvistä määritelmistä.
Määritelty mies
Tuolloin talvella, jolloin tein tekstiaihion, sain kuulla jotain määritelmiä itsestäni tietyiltä tahoilta. En ota kantaa määritelmien oikeellisuuteen, sillä mielipiteitähän ne pitkälti ovat. Osa on imartelevampia, osa taas sitä toista sorttimenttiä. Syillä ja motiiveillakaan ei ole asian kanssa merkitystä.
Asian voisi tiivistää näin. Olen saanut kuulla olevani nihilisti, sovinisti, antisosiaalinen, sosiaalinen, kärsivällinen, tahdikas, hyvätapainen, tunnevammainen ja niin edelleen. Milloin kuulostan siltä, että vihaan koko ihmiskuntaa ja milloin taas siltä, että olen humanistinen hippi.
Milloin olen tyhmä, idiootti ja nörtti; milloin macho, salijätkä ja naistennaurattaja. Minusta on, kuvailujen perusteella, joka lähtöön.
Osa näiden määritelmien keskinäiseen ristiriitaisuuteen on tietysti sosiaalinen media. Huumorintaju ei avaudu aina kuten pitäisi, kun kommunikointi perustuu vain jonoihin kirjaimia, numeroita ja erikoismerkkejä – jälkimmäisistä kun muodostetaan mitä tahansa hymiöitä tai persiöitä.
Joskus sitä kuvittelee itsekin olevansa vain vitsikäs ja huumorintajuinen, mutta lopputuloksena on loukkaantunut tai ärsyyntynyt ihminen. Joskus kuvittelee heittävänsä kevyttä sarkasmia ja rentoa pilaa, ja vastaanottaja vetääkin herneet ja muut palkokasvit syvälle hengityselimiinsä.
Olen tietysti syyllinen ihan itsekin väärinymmärryksiin ja kritiikin huonoon vastaanottoon. Toisin sanoen, kyllä minäkin kaikesta päätellen hermostun, ärsyynnyn ja vedän kasviksia sieraimeeni, vaikkei aina – tai koskaan – ehkä pitäisi.
Kaiken huippu on tietysti se, kun muita sattuu ärsyttämään se, ettei minua juuri koskaan ärsytä tai vituta. Ihan kuin olisin heidän silmissään jotenkin viallinen. Mitä mahdollisesti olenkin.
Olen, siis myös kuolen
Kaikista määritelmistä voi oikeastaan vetää vain sen johtopäätöksen kuinka turhia ja häilyviä ne ovat. Paitsi tietysti ne faktoihin perustuvat asiat: mies, kuolevainen, puhelias ja niin edelleen. Faktoja on turha yrittää muuttaa, tai oikeastaan edes peitellä, mutta monien muiden asioiden suhteen voikin sitten väitellä ja taittaa sapelia asioiden puolesta ja vastaan.
Monesti mietinkin, ristiriitaisuuteni tiedostaen, miksi olen niin monen ihmisen kanssa tekemisissä. Jos nämä tietyt ihmiset kerran vetävät niin helposti nekkuunsa tietyistä asioista sitä kuuluisaa hernettä, niin miksi heille edes puhua? Paitsi niitä arkisia ja neutraaleja asioita kuten “Mitä sulle kuuluu? Se on ilmoja pidellyt.”
Eihän minua edes kiinnosta moinen diipadaapa. Ei minua oikeastaan edes kiinnosta vastata kysymykseen “Mitä sulle kuuluu nykyään?” Minulle kuluu aina hyvää, enemmän tai vähemmän. Tuota fraasia olen tainnutkin käyttää noin viimeiset kymmenen vuotta tuohon samaan kysymykseen.
Toisaalta tekisi mieli olla nihkeä ja todeta “lue blogistani tai facebookistani“, mutta se olisi vissiin nykyaikana hirveän epäkohteliasta – vaikka ihmiset sitä kuitenkin tekevät.
Itku seis
Lopulta kaikki määritelmät ovat aikaan, paikkaan ja subjektiin sidottuja. Näin on myös ihmisten reaktioiden ja omien tunteiden laita. Joskus, toisinaan jopa monesti, tuntuisi paremmalta vaihtoehdolta pysytellä pois niiden ihmisten elämästä, joille kaikenlainen kommunikointi, paitsi ällöpositiivinen kaiken hehkuttelu ja ilotulitus, on mahdollisuus nähdä asia valituksena ja negatiivisuuden levittäjänä.
Kun tälle on vielä helppoja ratkaisuvaihtoehtoja, en näe asiassa ongelmaa. Rasittavista tapauksista pääsee eroon, ja vieläpä niin, etteivät he välttämättä itse edes ymmärrä tai huomaa sitä.
Oikeastaan kaikki muu, paitsi oma mielenrauha ja onnellisuuden tavoittelu, on turhaa. Ja lopulta nekin lakkaavat olemasta merkityksellisiä, kun kuolema palauttaa meidät siihen tilaan, jossa olimme ennen syntymistä.
Tekstin otsikko olisi oikeastaan pitänyt laittaa lainausmerkkeihin, mutta esteettisistä syistä lienee parempi yllä olevalla avalla. Näin otsikkoon jää myös tietynlainen kaksoismerkitys, kun siitä ei käy suoraan ilmi ollaanko nyt liikkeellä tosissaan vai ironian merkeissä.
Päättäkää otsikon luonne toki itse.
Jatkan hetkestä ja tilanteesta inspiraation saaneena parin viikon takaista tekstistäni. En niinkään siksi, etteikö aihe sinänsä olisi ollut omasta puolestani siinä, vaan koska eräiden kuulemieni tarinoiden puolesta asia nousi ikään kuin tapetille uudestaan. Vain nimike muuttui matkalla.
Homo homini lupus
Ihminen on ihmiselle susi, sitä sanotaan. Sanonta viittaa tietysti ihmisten itsekeskeiseen ajatteluun, jossa lopulta ihminen on itsensä pahin vihollinen. Tarkemmin sanoen toinen ihminen on yksittäisen ihmisen pahin uhka.
Tottahan tuohon on helppo itsekin näillä ikärenkailla yhtyä. Ihmiset pettävät toistensa luottamuksia välillä heppoisinkin perustein. Ihimiset käyttävät hyväksi toisiaan pyrkien omaan etuunsa.
Käytännössä aina näissä kyse onkin juuri siitä oman edun tavoittelemisesta. Sehän ihmisen suurin motivaattori on: itsekkyys, johon aivan jokainen meistä “syyllistyy”.
Toki itsekkyys voi olla hyvästäkin, kuten vaikkapa parisuhteista ja lastenkasvatuksesta nähdään.
Hell is other people. -Sartre
Takaisin pääraiteille
Miten tämä kaikki sitten liittyy naistennraurattajiin?
Itsekkyyden kautta tietysti siihen, että ihmisillä on aina jokin agenda, syy ja tarkoitusperä, kun he tekevät jotain. Jonkinlainen motivaattori miksi tehdä kuten tehdä.
Kun sain kuulla taannoin olevani, ei vain naistenmies, vaan myös “kauhea naistennaurattaja“, vedin maltillisen itkun ja naurun sekoituksen pääni sisällä.
Ehkä edellä mainittu reaktio on liioiteltua, sillä ainoa mitä kuultu sai aikaiseksi oli hieman puhelimen välityksellä käytyä kommunikaatiota asiasta huvittuneisuuden saattelemana, sekä tietysti tämän tekstin.
Huhut kuolemast… maineestani naistenmiehenä ja -naurattajana ovat suuresti liioiteltuja. Jos olisin maineeni veroinen, olisi jo pelkästään blogini sisältö erilainen, harrastuksistani ja aikatauluistani puhumattakaan.
Olen yhtä paljon naistenmies kuin menestynyt liikemies urheiluautoilla ja isolla kartanolla varustettuna. Jälkimmäisen olemassaolon voitte helposti todistaa todeksi vaikka omilla silmillänne.
Mutta suurempi kysymys onkin: millainen ihminen kertoo moisesta maineesta toiselle ja miksi? Mitä sillä kuvitellaan saavuttavansa ja mikä on motivaattori? Kateus ja katkeruus vai oman hyvinvoinnin ja onnellisuuden maksimointi?
Jälkimmäiset kaksi olisivat hyviä syitä, toki, mutta niitä on mahdoton nähdä asoiden todellisina syinä, sillä miten tornihuhujen kertominen voisi korottaa niiden kertojan onnellisuustasoa?
Naistenitkettäjä
Olen vuosien saatossa havainnut itseni paremminkin naistenitkettäjäksi kuin naurattajaksi. Milloin olen ollut itsekäs paska, milloin tunteeton mulkvisti. Tai sitten olen ollut muuten vain vittumainen, verbaalisesti ilkeä tai jotain muuta.
Naistennaurattaja on toki käsite, joka voidaan ymmärtää monella tavalla. Osalle se tarkoittaa rahallisesti naisista hyötyvää huijaria, joka vie naisten sydänten lisäksi myös heidän rahansa.
Ensiksi mainitusta en tiedä, mutta naisten rahoja en ole elämässäni eteenpäin pääsemiseen tarvinnut. Enkä ihan tuohon sydänvarkauteenkaan täysin kykene uskomaan.
Naistennaurattaja voidaan määrittää myös huumoripitoiseksi tarinaniskijäksi, jollaiseksi ehkä jossain määrin minut voidaan tulkita. Muttako sellaiseksi, että nauratan saadakseni joltain pöksyt pois ja jakamaan rakkauden siementä? Aikuiset ihmiset, oletteko tosissanne?
Vaan huhut ovat huhuja ja niitä vastaan kamppailu, tai edes niiden kitkeminen, on kuin kuuluisa tuulimyllyjä vastaan taistelu. Sitä paitsi “There is no such thing as bad publicity“, vai mitä?
Dog eat dog
Mitä ikinä näiden mainenimikkeiden ja satupuheiden levittäjien syyt ja agendat ovatkaan, ne eivät koskaan lakkaa hämmästyttämästä ja usein myös huvittamasta.
Pitää olla suorastaan imarreltu, että on saanut näinkin paljon ajatusaikaa jonkin päässä, että olen päässyt suorastaan pääosaan tässä jännittävässä ja huikeassa, vaarallisia ihmissuhdetilanteita pursuavassa saippuaoopperassa.
Mitä sillä sitten koitetaan saavuttaa, se jää arvoitukseksi. Mutta otetaan juoma heille kaikille: juoruajille, naistennaurattajille, draamakuningattarille ja siinä ohessa myös meille/teille muillekin. Salut!
Tehdään nyt heti ensimmäisenä selväksi, että tämä teksti on vahvasti itseironinen. Jos käsite on tuntematon, suosittelen siihen tutustumista ennen tekstin lukemista.
Kaikki alkoi kuullessani, että minulla on maine. Naistenmiehen maine. Naurahdin silloin asialle.
Tuosta on jo toki tovi aikaa, mutta ajatus jäi kytemään. Ensin vain mieleeni, sitten se siirtyi tänne blogiini tekstiluonnokseksi. Lopulta minun oli pakko saada tämä kutkuttavakin ajatus ulos julkaistavaksi. Naistenmies. Tuo (termi) naurattaa yhä, kun kyse on minusta.
Maine tekojen edellä
Kun kuulin asiasta ensimmäistä kertaa, olin luonnollisesti asiantilan suhteen utelias. Mietin ja kyselin mistä ihmeestä moinen maine on voinut tulla. Eihän se alkuunkaan pidä edes paikkaansa.
Mutta maineen saa, asiasta kuin asiasta, kunhan tarpeeksi roiskii menemään. Ja rapatessa roiskuu, kuten kaikki tietävät. Juorukellot kilisevät ja kolisevat, ja lopulta maine kulkee paljon tekojen edellä.
Parastahan näemmä on, ettei moisen maineen kasvattamiseen tarvita edes kaksisesti tekoja. Siihen ei näemmä tarvita edes paljon sitä, että kertoisi itse omista seikkailuistaan yön hämyssä. Tarvitaan vain sopiva ihminen tai pari, vilkas mielikuvitus, höllät kielenkannat ja kuvio on valmis.
Jos olisin tajunnut kuvion jo vuosia sitten, olisinko tehnyt mitään toisin? Olisinko menetellyt eri tavoin tai valinnut seurani tarkemmin? Kenties, mutta tuskin kuitenkaan. Puhuuhan asian puolesta jo tämä blogikin.
Aihe ehkä kiinnostaa ja huvittaa, muttei huoleta. Huumoriarvoa siitä irtoaa silti sitäkin enemmän.
Kertoimet ja jakajat
Vanhan viisauden mukaan miehen kertoma omien “kaatojen” määrä pitää jakaa kolmella, jotta se vastaa todellisuutta. Saman viisauden mukaan naisen ilmoittama omien partnerien määrä pitää kertoa kolmella, jotta totuudesta saa jonkinlaisen käsityksen.
Tuo “viisaus” ei yllätä: miehet liioittelevat tekojaan, naiset vähättelevät. Miehet haluaisivat yleensä saada enemmän kuin saavat – minäkin; naiset mukamas taas vähemmän. Evolutiiviset perusteet löytyvät läheltä: mies haluaa levittää siementä laajasti, nainen taas voi olla raskaana vain yhdelle kerrallaan.
Keinotekoiset ehkäisykeinot ovat tietysti rikkoneet kaavan ja naisista ajatus “panna paljon” tuntuu hävettävältä. Ehkä siksi, että biologisessa mielessä se antaisi naisesta käsityksen kyvyttömyydestä jatkaa sukua. Se tekisi naisesta arvottoman.
Kulttuurissa taas “helppo nainen” tuntuu monelle yhtäläisyysmerkiltä huoralle. Mutta miksi? Tekeekö se naisesta muka huonomman ihmisen jos hän osaakin nauttia vapaan seksin iloista? Ei minusta. Mutta minultapa ei kysytä. Useimmiten naisia pahemmin leimaavat lähinnä vain muut naiset.
Huorittelut, jakorasia!-leimat ynnä muut tulevat kanssavaginaisilta. Miesten kirjoissa “helppo nainen” voi olla jopa iloinen asia. Mutta ei naisten.
Miesten maailma on kuin naisten maailman vastakohta. Siementä levittävä mies ei ole vain naistenmies, hän on myös miehinen mies. Miesten mies. Todellinen Casanova, Rasputin ja mitä näitä nyt on. Varsinainen alfauros, joita muut kunnioittavat. Tai ainakin kadehtivat jos eivät kehtaa myöntää kunnioittavansa.
Ympyrä sulkeutuu
Yllä olevan teorian mukaisesti minun siis pitäisi olla oikeastaan otettu tästä termistä. Naistenmies. Ajatella. Minäkö?
Vaan kun totuus on toisenlainen kuin jännittävät tarinat, juorut ja tornihuhut.
Toki, olenhan minä rakkauden laivalla joskus seilannut ja yhden yön merilläkin matkannut, mutta naistenmiehen titteliin on näillä teoilla vielä paljon matkaa. Niin paljon, että minusta moisen termin käyttäminen on todellinen loukkaus maailmamme oikeita naistenmiehiä kohtaan.
Se on jotakuinkin yhtä suuri liioittelu kuin se jos minä kutsuisin teitä kaikkia naispuolisia helpoiksi naisiksi tai jakorasioiksi.
Jos taas tähän termiin naistenmies pitäisi suhtautua jotenkin negatiivisesti, ymmärrän. Sittenhän se kävisi suoranaisesta pilkkanimestä tai yleisestä dissauksesta. Ehkä se voisi sitä ollakin, jos tuo termi vaikkapa torpedoi potentiaalisen rakkauselämäni hamassa tulevaisuudessa.
Vaan uskokoon ken haluaa. Maailma on taruja täynnä ja monesti totuus on tarua ihmeellisempää.
Kiitos elämälle, joka pelasti minut tylsyydeltä. Kiitos tapahtumille, jotka takasivat, ettei saippuaooppera loppuisi elämästäni ihan niin helpolla.
Minä olen, jostain jännittävästä ja minulle itselleenkin vielä tuntemattomasta syystä, melkoinen vetonaula mitä tulee niin sanottuihin mental case -tapauksiin. Mielipuoliin vai miten nuo nyt sitten kääntäisikään.
Tässä kohtaa joku älynvalo inahtaa “It takes one to know one!” Tai kotimaisemmin saman asian synonyymin ilmaisten, pata kattilaa soimaa.
Ehkä niin. Olen silti huvittunut.
Good riddance of bad rubbish
Muistelin erästä mennyttä tapausta, jossa huovattiin ees ja taas, uudestaan ja uudestaan. “Just another mental case”, tuumin, kun vihdoin viikkoja kestäneen vääntämisen, sovittelun ja sanailun jälkeen tuo tarina otti ja päättyi – vieläpä täysin yllättäen.
Milloin kaikki oli kivasti ja hyvästi (pun intended), milloin taas puhuttiin varoitusmerkeistä ilmassa ja ihmisten keskinäisestä epäyhteensopivuudesta.
Kun alkuun olin hämmennyksissä kaikesta myllerryksestä ja sittemmin hieman rikkikin siitä, asiaan tuntui turtuvan tasaisesti.
Tatuointeja koskaan ottaneet tietävät mistä puhun: aluksi nipistelee, ehkä hieman sattuukin. Sitten kipuun alkaa tottua ja lopuksi sitä pitää melkein normaalina tunteena.
Siinä vaiheessa pitäisi silmien avautua. Kun irrationaalinen ja ääripäistä toiseen menevä käytös alkaa tuntua normaalilta. Yhtä hyvin voisi kuvitella juoksevansa kuumasta saunasta hankeen ja takaisin – päiväkaupalla.
Realiteettitarkistuksien paikka
En tiedä missä vaiheessa minusta tuli piilokameran kohde. En tiedä missä vaiheessa elämästäni tuli halpatuotantovastine Salatuille elämille, mutta yhtä huonoa on tarinankirjoitus ja itsensä toistaminen. Ainoa vain, että pääosanäyttelijöitä on kovin vähän ja sama pärstä näkyy tässä Truman Show’ssa turhan useasti.
Vaikken aivan kaikista tätä – onnekseni – pääsekään sanomaan, olen alkanut miettiä mikä kiero feromoni vetää näitä nuppi sekaisin -tapauksia luokseni kuin kissanminttu katteja.
Yhdistävää tekijää en keksi liioin iän, sijainnin, ulkonäön kuin tutustumistavankaan perusteella.
Vai onko nyky-yhteiskunta todellakin niin sekaisin, että on vain tilastollisesti todennäköistä törmätä vapaana juoksevaan, mutta diagnosoimattomaan sekopäähän? Vai huomaako nämä tapaukset oman kokemuksensa perusteella paremmin kuin kymmenen vuotta sitten?
Viimeiseen kysymykseen oikeastaan tiedänkin vastauksen, mutta sitä edeltävään toivoisin vastauksen olevan kielteinen. Toivoisin mieluummin olevani tilastovirhe kuin mitään muuta.
Ja ennen kuin joku lukijoista ehtii älähtää allekirjoittaneen vainoharhasta, niin huomautan, että tämän havainnon ovat tehneet toki muutkin tilannettani läheltä seuranneet ihmiset.
Occamin partaveitsi
Jos tätä sattuu tilastollisesti enemmän minulle kuin ystävilleni, on lex parsimoniaen – säästäväisyyden periaatteen – nimissä vain todennäköistä, että tutkimuskohde itse on osittain syypää asian tilaan.
Kysymys kuuluukin: mitä teen asialle?
Mitä pitäisi, mitä voisin? Minun tietosanakirjani sivuilta vastauksia ei löydy, eikä sitä taida löytyä sen enempää täältä kuin muunkaan sosiaalisen median puolelta.
Nautiskelin aamupäivän auringonpaisteessa proteiinipirtelöä ulos tuijotellen. Katselin lumisia puutalojen kattoja ja kaduilla käveleviä ihmisiä. Tunsin hetkellisesti oloni kuin jostain kotimaisesta televisiosarjasta tai elokuvasta otetulta. Kohtauksesta, jossa hahmo tuijottelee ulos ja kertojaääni puhuu päälle selvittäen tuon henkilöhahmon ajatuksia.
Tuo hetkellinen poissaolevuus oli kuin jatkoa aiemmalle “ääneen” pohdinnalle ystävän kanssa turinoidessani. Hetken minusta tuntui siltä, etten ole enää ohjaksissa oman elämäni suhteen.
Junassa kohti helvettiä
Ajoittain iskee olotila, etten ole itse oman elämäni veturin ohjaksissa, vaan matkustajana. Että ostin lipun väärään junaan ja sain aivan jotain muuta kuin mitä paikkalipussani lukee.
“Suomi on loittovoittajien maa!“, joku yleisöstä huutaa. “Tukehdu paskaasi“, vastaan tuhahtaen.
Samalla kun mietin junavertaustani, huomaan samaistuvani välillä mitä oudompiin asioihin. Lainaus elokuvasta Ilmestyskirja. Nyt. voisi olla kuin omasta päästäni.
“When I was here, I wanted to be there; when I was there, all I could think of was getting back into the jungle. I’m here a week now… waiting for a mission… getting softer.
Every minute I stay in this room, I get weaker, and every minute Charlie squats in the bush, he gets stronger. Each time I looked around the walls moved in a little tighter.”
Mutta ketään muita en voi valinnoistani syyttää. Itse olen suuntani valinnut, tahallaan tai tahattomasti, ja näillä pelimerkeillä mennään.
Elämäni VR
Voisi ajatella, että junavertaus on sikäli ontuva, että junassahan on turvallista matkustaa. Juna on myös yleensä luotettava ja mukava tapa taittaa matkaa. Totta. Etenkin silloin, kun kyse ei ole Valtion rautateistä keskellä kylmintä talvea.
Kun junat eivät jäädy pakkaseen ja myöhästele alituisesti aiheuttaen ihmisille harmaita hiuksia. Silloin junat ovat “kivoja” ajopelejä.
Mutta kun vertauskuvan asettaa matkustajan asemaan, joka istuu väärässä paikassa ja on menossa väärään suuntaan kykenemättä itse kääntämään menopelinsä suuntaa, alkaa metafora saamaan toisenlaisia sävyjä.
Missä tein väärin? Miksi en kyennyt huomaamaan sitä? Miten voin korjata sen? Ja monia muita kysymyksiä. Elämän aikajanalla ei pääse kuin yhteen suuntaan ja tuo suunta on eteenpäin. Tehdyt ovat tehtyjä ja niitä ei tekemättömiksi saa. Oli kyse sitten virheistä tai onnistumisista.
Siinä sivussa, kun elämä vilisee ikkunoista ohi, voi vain miettiä millä pysäkillä ehtii loikata pois kyydistä ja vaihtaa suuntaa. Tai voiko sitä edes lopulta tehdä. Mitä jos kaikki onkin ennalta kirjoitettu valmiiksi? Mitä jos fatalismi onkin oikeassa ja olemme vain lankoja Yggdrasillissa, joita kolme nornia käyvät läpi?
High Hopes
“Mitä jos vain rohkeasti vetäisit hätäjarrusta ja karkaisit ulos ikkunasta?” Tuo ajatus on eittämättä käynyt päässäni kerran jos toisenkin. Mitä jos vain jotenkin karkaisin tästä junasta ja vaihtaisin maisemaa. Pistäisin kerralla kaiken uusiksi ja näyttäisin keskisormea elämän näennäisen deterministiselle mallille.
Jos kerran vallitsevat käytösmallit eivät tuota tavoiteltua tulosta, eikö juuri silloin pitäisi kyseenalaistaa olemassa olevia sääntöjä ja lainalaisuuksia? Eikö juuri silloin olisi heittää kapulaa rattaisiin ja tehdä jotain toisin?
Näillä sanoilla, yksinkertainen barbaari lopettaa päänsä hakkaamisen seinään ja suuntaa kohti kuntosalin henkisesti vahvistavaa ympäristöä.
Kirjoitin viimeksi surkuhupaisasta touhuiluistani avoimin kortein. Koin, että olin typeryyttäni ajautunut tilanteeseen, jossa pääsin todistamaan ylistämääni pettymyksien paradoksia (“ihmiset eivät ole pettyneitä asioiden todelliseen tilaan, vaan omiin odotuksiinsa“).
Halusin tuoda tuon näpäytetyn puoleni esiin esimerkkinä ihmisen haavoittuvaisuudesta ja siinä samalla tuulettaa pääkoppaani ajatuksilta, jotka ovat tähän tilanteeseen minut tuoneet.
Halusin ikään kuin lyödä vielä itseäni rangaistukseksi siitä hyvästä, että olin mokannut. Olin erehtynyt luulemaan todeksi jotain epätodellista ja vielä ruokkinut omaa tunnepohjaani.
Olin hölmö. Olen sitä toki vieläkin, mutta olen saanut ansaitsemani opetuksen ja olen kiitollinen siitä.
Mokailun palkitsevuus
Olen monesti vuosien varrella hokenut, että epäonnistumiset opettavat onnistumisia paremmin. En ole vielä kertaakaan joutunut muuttamaan mielipidettäni. Ehkä hyvä niin, sillä näin kaikesta kurastakin on mahdollista nähdä niitä kuuluisia hyviä puolia.
Silti oma mokailu sylettää. Oma tyhmyys sattuu enemmän kuin muiden tyhmyys. En tiedä onko kyseessä joku luonnevika vai onko tässä joku pitkälle jalostunut ominaisuus, joka pistää itseään ruoskimaan. Mutta tiikerin on, itseäni lainaten, vaikea päästä eroon raidoistaan.
Nyt sitä taas opitaan, viimekertaisen kirjoitukseni hengessä, miettimään, että mitä sitten. Onko kurkussa oleva kova pala oman egon heijastus vai kenties omaa ylpeyttä?
Nöyrtyminen käy haavojen nuolemisesta ja sitten palataan takaisin omaan holviin muureja muuraamaan.
Tai kuten ulkomaalaisten sanonta käy:”Fool me once, shame on you. Fool me twice, shame on me.”
Toisin sanoen: montako kertaa pitää tulla pissityksi silmään ennen kuin tajuaa?
Vaihtoehtona katkeruus
Olen alkanut viime aikoina erakoitumaan henkisesti. Koen olevani tietyllä tavalla loppuun palanut. Olen kuitenkin tyytyväinen arkiseen elämääni.
Minulla on mukava työ, hyviä ystäviä, mukavia harrastuksia ja ylipäätään mukavaa tekemistä enemmän kuin ehdin tekemään. Mikä siis nyppii?
Ehken ole vielä valmis stoalaisuuteen. Ehkä pieni idealistinen liekki loimottaa jossain osassa sydäntä ja sitä toivoo olevansa väärässä kyynisen epäileväisyytensä suhteen. Voisiko sittenkin jokin voima, tapahtuma tai ajatus katkaista katkeroitumisen kierteen, joka johtaa norsunluutornin rakentamiseen ja muurien vahvistamiseen?
On vaikeaa luottaa ihmisiin, kun luottamukseen vastataan tyhjillä lupauksilla ja valkoisilla valheilla. Kun epäluuloa ruokitaan käytöksellä, joka jo itsessään maalaa piruja seinille.
Olisi niin helppoa syyttää vain muita, mutta minä koen, että jos minua höynäytetään, se on vain oman tarkkaavaisuuteni puutetta ja älyni laiskuutta.
Ehkä minäkin olen lopulta vain yksi hullu muiden joukossa.
Kuten edellisestä kirjoituksestani saattoi rivien välistä näppärästi poimia, paljon on päässyt tapahtumaan käärmeen omassa mikrouniversumissa. Huvittavintahan on, että neljännen ulottuvuuden teorian hengessä, mitään ei ole varsinaisesti tapahtunut ja silti toisaalta kuitenkin on.
Ennen kuin puran sydäntäni ja käyn tilitykseni kimppuun, avaan yllä mainittua teoriaa. Erään näkemyksen mukaan aika on neljäs ulottuvuus kolmiulotteisesti havaitussa fyysisessä maailmassamme. Tässä ulottuvuudessa on mahdollisuus tapahtua asioita, joita voimme muistaa ja kokea aidosti, mutta jotka tavallaan voidaan tehdä täysin tyhjäksi.
Aikasilmukat vastaan muistikuvat
Eräs työkalu tällaiseen on mielikuvitus, toinen, ja samalla todellisempi, on virtuaalimaailma. Koska en jaksa tähän sivuraiteeseen käyttää aikaa sen enempää, käytän hyvin yksinkertaista esimerkkiä. Sanotaan, että henkilö kirjoittaa vaikkapa tunnin verran tekstiä tietokoneella. Oletetaan nyt vastoin nykypäivää epärealistisesti, ettei tässä olisi automaattitallennusta eikä käyttäjä tajuaisi sitä tehdä manuaalisesti.
Sitten, tunnin kuluttua, ohjelma kaatuu ja tallennusta ei voida tehdä. Kaikki tehty teksti katoaa bittiavaruuteen. Työ katoaa hukkaan. Muistikuva tästä tehdystä työstä kuitenkin on, mutta sitä ei ole millään tasolla konkreettisesti olemassa. Näitä viestien “katoamisia” on varmasti käynyt monelle vuosien saatossa kerran jos toisenkin, kun pitkät sähköpostivastaukset tai muut dokumentit ovat kadonneet tyhjyyteen.
Vastaavalla tavalla kävi joskus ankealla 1990-luvulla pelatessani erästä verkkopeliä. Monen tunnin uurastus pelissä meni hukkaan, kun verkkopelin palvelimet kaatuivat ja pelin käynnistyessä uudestaan peli täytyi ladata varmuuskopioilta muutaman tunnin takaa. Kaikki pelattu ja pelissä saavutettu viime tuntien aikoina katosi kuin pieru Saharaan. Tästä huolimatta mieli muisti tapahtumat kirkkaasti.
Tuollainen kokemus tuntuu paitsi ärsyttävältä, myös hämmentävältä.
Pettymyksien paradoksi
Kuten joku viisas joskus on todennut, ihmiset eivät ole pettyneitä asioiden todelliseen tilaan, vaan omiin odotuksiinsa. Tästä muodostuu tietyllä tavalla pettymyksien paradoksi. Jos ei olisi odotuksia, ei olisi pettymyksiä. Mutta koska sellainen on ihmismielen tuntien hyvin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, tietynlaiset pettymykset ovat aina läsnä.
Ja ennen kuin jokin yksilö päättää saivarrella: kyllä, myös positiiviset yllätykset ovat tietyllä tapaa omiin odotuksiin pettymyksiä, vaikkakin positiivisessa mielessä.
Eikä siinä mitään: elämähän on pettymyksiä täynnä. Suurin osa niistä on merkityksettömiä (mallia: elokuva x oli paskempi kuin odotin, kirja y ei ollutkaan niin jännittävä kuin toivoin, ja sitä rataa). Osa kuitenkin käy nyppimään, enemmän tai vähemmän, ja silloin on aika ottaa dialogi egon kanssa. Keskustelun voisi käydä aiheesta “miksi näin on ja mitä sillä on väliä?”
Takaisin raiteille
Niin tosiaan, kysehän oli näpäytyksestä. Kerron tämän tarinan, koska se on oikeastaan aika hassu, ja toisaalta hyvin typerä. Sen logiikka on myös minun ymmärryskykyni toisella puolella ja se käy hyvästä esimerkistä pettymyksien paradoksin suhteen.
Sattui nimittäin niin, että ikään kuin sattumalta “törmäsin” erään kaverini kautta netissä tyttöseen, joka näytti kauniilta ja jututkin sattuivat olemaan hauskoja. Aikomukseni ei ollut alkuun flirttailla sen enempää, mutta molemminpuolisesta keskustelusta johtuen se lipsahti sen puolelle kuin itsekseen.
Halusin saada tyttöön yhteyden ja pian olimmekin jo viestiyhteydessä päivittäin. Kyselimme toisiltamme kaikenlaista toisistamme. Puhuimme harrastuksista, matkustelusta ja ylipäätään erilaisista mieltymyksistä. Kerroimme toisillemme millaisia mielestämme olimme ja kaikki näytti hyvältä. Vähän liiankin.
Kuten vanha sanonta sen sanoo, jos jokin asia vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei luultavasti ole totta. Koska en ole pessimisti, hylkään yleensä moiset ajatukset taakse ja keskityn realiteetteihin. Tarkoittaa suomeksi realistisia odotuksia, mutta optimistista asennetta.
Meillä oli aikomus tavata, sillä meillä selvästi synkkasi. Kunnes eräänä aamuna sävy vaihtui. Mietin miksi. Kysyinkin asiaa, mutten kuitenkaan saanut vastausta. En tiennyt mitä oli tapahtunut tai olinko sanonut jotain sopimatonta. En tietääkseni ollut tehnyt mitään moista ja käytöksen muutos tuntui muutenkin jotenkin… epäilyttävältä.
Kuudes aisti
Tässä vaiheessa intuitioni iski peliin. Alitajunta toimi turhankin tehokkaasti, sillä aloin ahdistua tilanteesta. Siis minä, joka ahdistun hyvä jos kerran vuoteen. Minä, joka olen kyyninen ja tunnerajoitteinen nilkki vailla suurempaa intoa.
Huomasin kiinnostuneeni tästä tytöstä normaalia enemmän, joka sekä huvitti, että ahdisti minua. Eihän näin pitänyt käydä. Mutta vahinko oli jo käynyt. Kaikki tuo viestittely oli herättänyt minussa odotuksia, joihin realiteetit eivät vastanneet. Ja kaikki vielä ilman tapaamista! Juuri niin älytöntä kuin miltä se kuulostaakin.
Siksi kai kirjoitan tätä tarinaa. Minun pelini on jo menetetty, tässä tapauksessa kuin yleisestikin, joten yhtä hyvin voin olla avoin “päiväkirjalleni” ja nauraa että tulla nauretuksi tälle avoimesti.
Jollain tapaa – ja ilmeisesti kaverini suosiollisella avustuksella – suunta kuitenkin kääntyi takaisin parempaan päin. Vaan kun vihdoin tuli aika, jolloin tuo piti tuo kyseinen tyttönen – siis kaverini kaveri – nähdä, hups: Kapteeni Ohari iski kurat naamalle.
Nooh, viis siitä. En ole helposti suuttuva, enkä jaksa jokaisesta takaiskusta itkeä. Ja olinhan sitä paitsi jo kerran tämän asian suhteen jo heittänyt hanskat naulaan. Sitä paitsi sisäinen optimistini halusi muistuttaa minua, ettei peli ollut vielä pelattu. Viikonloppuhan oli tuolloin vasta alkamassa.
Vaan niin siinä kävi kuten ounastelin: mitään ei tapahtunut. Tarkemmin ottaen, minut oharoitiin toisenkin kerran. Riippuen siitä lasketaanko puolilupauksia miksikään, määrä voisi mahdollisesti olla isompikin.
Tarvitseeko sanoa mitä ajattelin ja tunsin?
Takaisin aloitusruutuun
Kun minua oltiin ensin näpäytetty jo kerran ja sitten toisenkin, rupesin leikittelemään ajatuksella karmasta (johon en edes usko). Voisiko tämä olla kuin “karmarangaistus”? Olenko kenties niin monta kertaa “naistenmiehenä” (tähän kuultuun ja huvittavaan anekdoottiin palaan toisella kirjoituskerralla) astunut naisten varpaille, että on aika saada karma-avarista näköön? Ehkä!
Totta puhuen, karmaan uskomatta, vetoaisin enemmän niin sanottuun Brad Pitt -sääntöön. Siitä taisin joskus kirjoittaakin, mutta kertauksen vuoksi: Brad Pitt rule.
Tuon hassunhauskan tapahtumakierroksen jälkeen pitäisi olon olla samanlainen kuin ennen tähän tapaukseen tutustumista: eihän tilanne eroa sitä edeltävästä tilanteesta mitenkään. Tässä kohtaa tarina kuitenkin sitoutuu tuohon neljännen ulottuvuuden esimerkkiin. Kun kerran on ajatuksia luotu ja odotuksia synnytetty, miten ne voisi noin vain unohtaa?
Ollapa ihminen ja unohtaa. Jos voisin, pyyhkisin koko tapahtumaketjun pois päästäni. Tai ainakin se kävisi ensimmäisenä mielessä. Totta kai pitäisi miettiä mitä rakentavaa tästä voisi jäädä käteen. Jotain muuta kuin “ämmät ovat perseestä” -latteuksia tai “jaaha, yksi uusi sulka pettymysten hattuun”.
Mitä tästä voisi oppia hyvässä mielessä? Älä juttele tuntemattomien ihmisten kanssa netissä? Älä odota mistään mitään? Mitä?
Minulta loppuivat ideat. Näitä pohtiessa, positiivisen musiikin maailmoihin. Jos se tästä taas lähtisi. Jälleen kerran, aloitusviivalla. “And call as you might I shall not listen for I am nothing, I am all I am indifferent”