Tekisi mieli aloittaa tekstini sillä tutulla rallatuksella kuinka olen välillä unohtanut koko blogin kirjoittamisen tai ollut siihen liian kiireinen, tai ainakin muissa maailmoissani. Nythän toki näin teinkin, mutten yritä revitellä siitä mitään jutunjuurta.
Olen kyllä ollut montakin eri asiaa viime aikoina ja ehkä eniten hienoisen muutoksen kourissa. Siitä lisää myöhemmin.
Minulla on tapa tehdä luonnoksia mielessä pyörivistä aiheista tänne blogiini. Joskus niistä tulee tekstejä nopeasti, toisinaan taas ei lainkaan.
Palaan nyt tavallaan vanhaan ja toisaalta aina ajankohtaiseen asiaan. Tein nimittäin tämän tekstin luonnoksen jo joitain kuukausia sitten, sydäntalvella muistelisin, jolloin ajatukseni pyörivät hieman eri asioiden ympärillä. Meinasinkin jo hylätä koko aihion, koska se tuntui niin irralliselta tähän tilanteeseen nähden.
Sitten ymmärsin, että juuri siitähän tässä on kyse: ajasta, paikasta ja niihin liittyvistä määritelmistä.
Määritelty mies
Tuolloin talvella, jolloin tein tekstiaihion, sain kuulla jotain määritelmiä itsestäni tietyiltä tahoilta. En ota kantaa määritelmien oikeellisuuteen, sillä mielipiteitähän ne pitkälti ovat. Osa on imartelevampia, osa taas sitä toista sorttimenttiä. Syillä ja motiiveillakaan ei ole asian kanssa merkitystä.
Asian voisi tiivistää näin. Olen saanut kuulla olevani nihilisti, sovinisti, antisosiaalinen, sosiaalinen, kärsivällinen, tahdikas, hyvätapainen, tunnevammainen ja niin edelleen. Milloin kuulostan siltä, että vihaan koko ihmiskuntaa ja milloin taas siltä, että olen humanistinen hippi.
Milloin olen tyhmä, idiootti ja nörtti; milloin macho, salijätkä ja naistennaurattaja. Minusta on, kuvailujen perusteella, joka lähtöön.
Osa näiden määritelmien keskinäiseen ristiriitaisuuteen on tietysti sosiaalinen media. Huumorintaju ei avaudu aina kuten pitäisi, kun kommunikointi perustuu vain jonoihin kirjaimia, numeroita ja erikoismerkkejä – jälkimmäisistä kun muodostetaan mitä tahansa hymiöitä tai persiöitä.
Joskus sitä kuvittelee itsekin olevansa vain vitsikäs ja huumorintajuinen, mutta lopputuloksena on loukkaantunut tai ärsyyntynyt ihminen. Joskus kuvittelee heittävänsä kevyttä sarkasmia ja rentoa pilaa, ja vastaanottaja vetääkin herneet ja muut palkokasvit syvälle hengityselimiinsä.
Olen tietysti syyllinen ihan itsekin väärinymmärryksiin ja kritiikin huonoon vastaanottoon. Toisin sanoen, kyllä minäkin kaikesta päätellen hermostun, ärsyynnyn ja vedän kasviksia sieraimeeni, vaikkei aina – tai koskaan – ehkä pitäisi.
Kaiken huippu on tietysti se, kun muita sattuu ärsyttämään se, ettei minua juuri koskaan ärsytä tai vituta. Ihan kuin olisin heidän silmissään jotenkin viallinen. Mitä mahdollisesti olenkin.
Olen, siis myös kuolen
Kaikista määritelmistä voi oikeastaan vetää vain sen johtopäätöksen kuinka turhia ja häilyviä ne ovat. Paitsi tietysti ne faktoihin perustuvat asiat: mies, kuolevainen, puhelias ja niin edelleen. Faktoja on turha yrittää muuttaa, tai oikeastaan edes peitellä, mutta monien muiden asioiden suhteen voikin sitten väitellä ja taittaa sapelia asioiden puolesta ja vastaan.
Monesti mietinkin, ristiriitaisuuteni tiedostaen, miksi olen niin monen ihmisen kanssa tekemisissä. Jos nämä tietyt ihmiset kerran vetävät niin helposti nekkuunsa tietyistä asioista sitä kuuluisaa hernettä, niin miksi heille edes puhua? Paitsi niitä arkisia ja neutraaleja asioita kuten “Mitä sulle kuuluu? Se on ilmoja pidellyt.”
Eihän minua edes kiinnosta moinen diipadaapa. Ei minua oikeastaan edes kiinnosta vastata kysymykseen “Mitä sulle kuuluu nykyään?” Minulle kuluu aina hyvää, enemmän tai vähemmän. Tuota fraasia olen tainnutkin käyttää noin viimeiset kymmenen vuotta tuohon samaan kysymykseen.
Toisaalta tekisi mieli olla nihkeä ja todeta “lue blogistani tai facebookistani“, mutta se olisi vissiin nykyaikana hirveän epäkohteliasta – vaikka ihmiset sitä kuitenkin tekevät.
Itku seis
Lopulta kaikki määritelmät ovat aikaan, paikkaan ja subjektiin sidottuja. Näin on myös ihmisten reaktioiden ja omien tunteiden laita. Joskus, toisinaan jopa monesti, tuntuisi paremmalta vaihtoehdolta pysytellä pois niiden ihmisten elämästä, joille kaikenlainen kommunikointi, paitsi ällöpositiivinen kaiken hehkuttelu ja ilotulitus, on mahdollisuus nähdä asia valituksena ja negatiivisuuden levittäjänä.
Kun tälle on vielä helppoja ratkaisuvaihtoehtoja, en näe asiassa ongelmaa. Rasittavista tapauksista pääsee eroon, ja vieläpä niin, etteivät he välttämättä itse edes ymmärrä tai huomaa sitä.
Oikeastaan kaikki muu, paitsi oma mielenrauha ja onnellisuuden tavoittelu, on turhaa. Ja lopulta nekin lakkaavat olemasta merkityksellisiä, kun kuolema palauttaa meidät siihen tilaan, jossa olimme ennen syntymistä.
Päivät ovat taas vierähtäneet melkoisella vauhdilla. Taannoisen Amsterdam-matkani kuvainnollisista krapulatiloista on selvitty ja arki on vallannut elämän. Flunssa tuli jo kertaalleen selätetyksi ja treenit takaisin osaksi arkea. Perään rauhallinen viikonloppu kotikaupungissa ja sitten taas uutta arkea, lisää töitä, treeniä ja rutiineja. Tekemisen pulasta ei ole voinut valittaa, korkeintaan runsaudenpulasta.
Vaikka tavallaan on paljon tapahtunut, suurin osa on ollut niin merkityksetöntä ja tavallista, ettei siitä jaksa tuon taivaallista naputella. Rutiinit ovat, kuitenkin, ilman arvolatausta vain sitä itseään. Tavallisten askareiden toistoa, hyvässä ja huonossa.
Kun nyt takana on vielä toinenkin, varsin mukava viikonloppu Turussa ja vieläpä hyvien ystävien kera, on aika penkoa pyykkikoria ja käydä läpi tapahtumien saldoa.
Tunnevammaisuutta ja naisten esineellistämistä
Jos jotain koen oppineeni itsestäni viime aikoina, niin ilmeisesti jonkinlaisen tunnevammaisuuden. Toki tämän näkemykseni ovat ehtineet jo osat ystävistäni ja kavereistani torpata täysin huuhaa-näkemykseksi, ja varmasti myös ihan aiheellisesti. Tässä kohtaa täytyy ehkä saivarteluheittojenkin riskillä huomauttaa, ettei tunnevammaisuus kuitenkaan ole tunteettomuuden synonyymi.
Jos tätä pitäisi lyhyesti avata ennen varsinaisesta aiheesta kirjoittamista, niin kyvyttömyyttä kokea romanttisia tuntemuksia. Ehkä tämä on jonkinlainen sivuvaikutus siitä, että on pyrkinyt vähentämään kaikenlaisia negatiivisia tunteita viime vuosina, etenkin viime kuukausina. Kun on tietoisesti pyrkinyt olemaan ärsyyntymättä mistään ja vihaamatta mitään, on se ehkä leikannut ääripäätä myös vastakkaisesta laidasta. Ankeaa? Ehkä, mutta samalla niin huoletonta.
Hauskemman kommentin sain vasta taannoin, kun vihdoin sain suusanallista negatiivista palautetta Amsterdam-reissustani, ja etenkin siitä, että olin kirjaillut tapahtumat varsin avoimeen, rehelliseen muotoon. Aivan kaikkea en voi minusta riippumattomista syistä kertoa, mutta tässä kohtaa viimeistään tuli hyvin todistettua, että “rehellisyys maan perii” on hevonkukkua monien ihmisten kohdalla. Moni ihminen ei ole valmis sulattamaan rehellistä ja avointa ulosantia. Ei se mitään, heillä on oikeus siihenkin.
Mutta saamani palaute, joka oli käytännössä täysin toisenlaista kuin muuten saamani kehuva kommentointi itse reissusta, kohdistui siihen, mitä olin tehnyt reissun päällä. Minua ei niinkään ravisteltu Amsterdamin laillisista päihdeaineista (ts. kannabiksesta), vaan alueen naisista. Että kuinka minä esineellistän heitä ja näin tekemällä, että siitä kirjoittamalla, paitsi ilmeisesti loukkaan naisia, myös potentiaalisesti vahingoitan omaa teoreettista suhde-elämääni.
Eli toisin sanoen, olemalla rehellinen teoistani mahdollisesti ammun itseäni jalkaan naisen/naisten suhteen, jotka saattaisivat minusta muutoin olla kiinnostuneita. Tiedostan tämän, ja mikä tärkeämpää: hyväksyn sen. Minulle on kuitenkin tärkeämpää olla avoin rappiokulttuurissani (tai missä tahansa) ja ilmaista itseäni valitsemallani tavalla kuin sensuroida tekemisiäni, valintojani ja arvomaailmaani vain kenties löytääkseni potentiaalisen pariutumiskumppanin.
Arvostan ihmisten huolenpitoa ja samalla myös ymmärrän ihmisten halun tuomita tekoni, heillä on siihenkin kaikki oikeus. Enkä voi vaatia, että näkemykseni tai tekoni hyväksytään, saati että miellyttäisivät kaikkia asianomaisia tai ulkopuolisia, mutta en myöskään voi – tai edes halua – elää muiden ehdoilla. Minun elämäni, minun valintani. En minäkään halua neuvoa miten muiden pitäisi elää.
Villi ja vapaa
Olin, totta puhuen, oikeastaan innoissani saadessani vähemmän mairittelevaa palautetta blogistani. En siksi, että se olisi jotenkin itseisarvoisesti hieno tai hyvä asia, vaan koska olisi ehkä jollain tavalla outoa, jos sitä ei olisi lainkaan tullut. Syitä on monia. Ensinnäkin tiedän monilla olevan ongelmia jommankumman (maksulliset naiset tai pilvi) asian kanssa, ellei jopa molempien.
Toiseksi, ihmiset vain harvoin kehtaavat tuoda ikäviä asioita suoraan kuultavaksi. Sen sijaan he tyytyvät juoruilemaan siitä muille kuin itse “kohteelle”. Ehkä he vain pelkäävät, että puren heiltä pään irti. Tai ehkä he loukkaantuisivat vain lisää huomatessaan, ettei minua oikeastaan kiinnosta heidän mahdollinen nyrpeys tai moraalinen mielipaha. Parempi siis olla kertomatta, he tuumivat. Enhän minä oikeaa syytä tiedä, koska eihän sitä minulle koskaan kerrota. Se toisaalta ei ole minun ongelmani.
Halusin myös herätellä ihmisiä, viihteellisen tarinan ohella. Halusin avoimesti kertoa millaista reissussa oikeasti oli, sen sijaan, että höpöttelisin niitä ja näitä syömisistä, turistikohteiden näkemisestä ja niin edelleen. Mutta totuus sattuu. Toisia enemmän kuin meitä kyynikkoja.
Ilmeisesti herättely myös onnistui, joskaan ei aivan ongelmitta. Sillä aikaa, kun likavesi valui selästäni kuin sorsan sulista konsanaan, sijaiskärsijät ottivat paskaa tuulettimeen. Vähemmän toivottu sivuvaikutus, joskin asia, jota oli käytännössä mahdoton ennakoida.
Onni on kuitenkin olla vapaa muista ja näiden mielipiteistä, tuomioista ja paheksuvista katseista. Paheksukaa, tuomitkaa, syytelkää ja pahoittakaa mielenne, jos siltä tuntuu, ja siinä herne nenässänne kysykää itseltänne: onko se kaiken sen arvoista? Ja pitäisikö kenties siivota oma tontti ennen puuttumista muiden asioihin?
Mahtava viikonloppu
Kun Damin-reissun jälkipyykki on, toivottavasti, hoidettu ja elämä normaaleilla raiteillaan, on aika palata kotimaan kamaralle ja miettiä ajankohtaisempia ajatuksia. Paljon olisi kirjoitettavaa, niin tänne kuin musiikinkin saralla. Ajan riittäminen onkin suurempi ongelma kuin mikään muu.
Takana on vielä äärimmäisen mukava, mutta raskas ja ilmeisen univelkainen viikonloppu, josta ehtii selvitä vain tämän sunnuntain ja sitten on taas itsenäisyyspäivänaaton hummailupäivä. Kulutettu viikonloppu meni paitsi konserteista nauttien, myös hyvien ystävien ja kavereiden kesken elosta nauttien. Omaakin pärstää joutui dokumentin ruudulta töllistelemään tuttujen naamojen ohella, mikä oli, jos ei nyt suurta hupia, niin ainakin jokapäiväisestä arjesta poikkeavaa.
Vielä pitäisi jaksaa iskeä Amsterdamin-matkakuvat linjoille ja kirjoituspuuhaakin tuntuu olevan loppumattomiin asti. Työhän ei tunnetusti lopu koskaan. Loppuun vielä tunnelmiin sopiva biisi.
Maanantai oli reissumme viimeinen kokonainen päivä. Näin se oli myös päivä, jonka olimme päättäneet omistaa niille vähäisille nähtävyyksille, joita meillä suunnitelmissa oli. Vaan ensin piti saada ravintoa suihkunraikkaille matkaajille.
Aamiaispaikassa olimme ennätysmäisesti jo ennen puoltapäivää, tällä erää englantilaisen aamupalan äärellä, kahvin ja tuoremehun kera totta kai.
Yövartio ja muita teoksia
Syöpöttelyn jälkeen teimme reissumme ainoan pidemmän kävelylenkin ja vaelsimme ydinkeskustasta Kansallismuseolle. Sisäänpääsy oli 12,5 euroa aikuiselta (alle 18v ilmainen), vaikka osa museosta oli rempan takia suljettu. Vaan koska olimme päättäneet nähdä Rembrandtin Yövartion, kävimme sisään mukisematta.
Itse museokierros ei ollut pitkä, meniköhän siihen tuntiakaan kaikkiaan. Suurin osa ei rehellisesti ollut makuuni, kun en maalaustaiteen suurin ystävä ole. Vaan täytyy myöntää, ei Rembrandt suotta ole arvostettu ja tunnettu taidemaalari – sen verran komeaa on miehen kädenjälki oikeassa elämässä. Yövartio on näkemisen arvoinen ihan jo kokonsa takia.
Välipala Leidsepleinilla
Turistiosuus suoritettuna meihin iski hienoisesti tyhjä olo. “Kaikki”, mitä pitikin, oli nimittäin nyt koettu: savut, kakut, ilotytöt, sienet, paikalliset herkut ja nyt myös taide. Miten käyttäisimme loppuajan? Kellokin oli vasta kolme.
Ensin tarvitsimme kahvia ja olutta, joten piipahdimme turistiaukio Leidsepleinilla ravintolaan. Testasimme paikalliset lihapullat (bitterballs) sinapilla (vajaat 5 eur) ja kyytipojaksi Heinekenit (5 eur).
Jälkiruoaksi otin poffertjesit kermavaahdolla (5 eur) sekä porukalle kahvit. Poffeissakin on paljon laatueroja ja nämä jäivätkin edellisestä kokemuksesta jälkeen reilusti. Suosittelen siis satsaamaan laatuun, vaikka hinta ensin tuntuisikin paljolta, sillä maussa sen eron maistaa.
Kahviorgasmi
Paria tuntia ja muutamaa tuoppia myöhemmin suuntasimme jo pimentyneeseen ulkoilmaan. Päätimme kävellä kiireettömästi, olivathan reissun päätavoitteet jo saavutettu, eikä meillä ollut suunniteltuja menoja. Vaan kun paria korttelia myöhemmin löysimme Starbucks-kahvilan, pujahdimme tietysti sisään.
Kausikahveista löytyi muutamiakin eri vaihtoehtoja, joista valintani osui toffee-pähkinä-latteen. 5 eurolla irtosi isoin koko, joten valitsin luonnollisesti moisen. Samoin teki toinen kavereistani, joka kuvaili nautintoa vaatimattomasti kahviorgasmiksi. En oikeastaan voi olla eri mieltä kyseisestä kahvipornokokemuksesta.
Juomagasmit nautittuamme jatkoimme hotellille toviksi levähtämään ennen yösukkulointia. Kiintoisa huomio muuten, ettemme olleet koko päivänä nauttineet mitään olutta vahvempaa.
Viimeinen valssi
Lepotauon jälkeen oli aika lähteä viettämään viimeistä iltaa Amsterdamin yöhön. Luvassa sitä itseään. Mallasjuomia, naiskauneutta ja kannabistuotteita, tietenkin. Siksihän täällä olimme.
Kello oli jo ehtinyt ohittaa yhdeksän viisarin, kun vihdoin saimme ulostauduttua. Raitisilmamyrkytys oli tarpeen, vaikka ilma olikin talvisen hyinen.
Koska hotellimme käytännössä sijaitsi punaisten lyhtyjen alueella, emme joutuneet tekemään erillistä reissua sen suuntaan. Näimme illan ensimmäiset tytöt itse asiassa jo matkalla baariin, Slainteen, siihen “toiseen” irkkukantapaikkaamme.
Tämän illan erotti muista paheiden poissaolo. Tämä oli virhe, joka haluttiin korjata. Oli aika hoitaa homma kotiin ja heittäytyä tielle, josta saisi taas kotipuolessa kuulla paheksuntaa. Ei se mitään, niin makaa kuin petaa.
Amsterdam Vice City
Pieni kierros ulkona ja sitten pubiin. Guinness naamariin ja katselemaan tyttöjä. Koska satun yleisesti olemaan ison libidon tyyppiä, oli vain loogista heittäytyä uudestaan lihan himoihin. Niinpä etsin käsiini aiemmin näkemäni “latinon”.
Eihän se tyttö mikään latino ollut, vaan tumma albanialainen. Ei haitannut, olihan kyseinen naaras yksi kauneimmista näkemistäni. Siispä sisään ja kaupankäyntiin, jonka tosin mokasin. Otin 50 euron “perushoidon”, tai näin luulin, ja sitten hommiin.
Nainen oli todella seksikäs, muttei ammattinsa veroinen. Hän asetteli kumin löysän vehkeeni päälle, joka ei ole – näin miehen katsantokannasta katsoen – se paras mahdollinen tapa. Ei se mitään, erektiossani ei ole ongelmaa. Mutta silti: ei näin.
Seisokin myötä suu- ja käsityöosasto jatkui, mutta missä oli paneminen? Sanoin suoraan naiselle tästä, mutta hän kärtti 50 euron lisämaksua vedoten “parempaan nautintoon”, vaatteiden vähenemiseen ja muuhun sellaiseen. Ei tullut kauppoja, totesin, ja yritin ehdottaa 20 euron kompromissia paneskelun suhteen. Ei käynyt, mutta 30 euroa oli kuulemma ok. Toisen mokani tein suostumalla tähän, sillä olihan haluni vähentynyt välisäätämisen myötä.
Eihän se kuti sitten lähtenyt enää naiskentelullakaan, ei edes parhaalla tahdolla. Ei, vaikka nainen oli ulkoiselta olemukseltaan tulikuuma kissatar. Fiilis oli kadonnut, eikä puolilöysällä paneminen onnistuisi siten, että laukeaisin 10 minuutin pakkoäheltämisellä. Luovutin, yritin saada naisen ymmärtämään miksi ja puin päälleni. Heipat, loppusanat ja kylmään ulkoilmaan. Tämähän oli kuin puoliksi pieleen mennyt yhden yön säätö!
Korjausliikkeitä
Pettyneenä talsin Slaineen kaveriseuraani ja tilitin huonoa “tuuriani”. Iso G huulille ja tauko paikallaan. Olin oikeasti paitsi pettynyt albaniattaren “kusetukseen” ja huonoon palveluun. Oppia ikä kaikki, mutta silti. Jos tekisin seksipalvelukarttaa Amsterdamin RLD-alueesta, kyseinen nainen saisi yhden tähden viidestä.
Irkkubissen jälkeen otimme kohteeksi hyväksi havaitun Burger Barin. Sieltä burgerit mukaan ja hotellille syömään. Paikat kun alkoivat mennä kiinni yhdeltä maanantai-illan vuoksi. Murkinat masuun ja takaisin tien päälle. Oli aika tehdä korjausliikkeitä vaikka lompakko itkisi.
Suuntima aiemmin bongattujen mimmien suuntaan ja tutka päälle. Opin toisen klassisen virheen tässä – ja näistä lisää reissun päätteeksi – sillä pitäisi suosiolla ottaa se, mitä haluaa, eikä epäröidä. Tarttua tilaisuuteen, kun se kohdalle osuu.
Otto numero neljä
Koska niin sanottua ykkösvaihtoehtoani ei ollut saatavilla, mennessäni siitä ohi, otin tumman ja kauniin bulgarialaisen. Kauppaneuvottelut ja siirtyminen sisätiloihin. Maksu 50 euroa, vaatteet pois ja toimiin. Hänkin otti liivit pois, mikä oli bonusta.
Sitten asiaan. Oraalihoitoa tovin, kunnes lemmenseiväs on enemmän kuin valmis ja sitten tositoimiin. Nainen iski liukuvoiteet tiskiin, kuten aina, mutta hyppäsi yllätyksekseni päälle. Positiivista ja odottamatonta. Sitten hommat menivät huonoon suuntaan.
Ratsastusta kesti alle viisi minuuttia, joka on taatusti elämäni lyhyimpiä panoja ja sitten siirryttiin käsihoidon vähemmän ihmeelliseen maailmaan. Mitä ihmettä? Missä pano, missä imu?
“50 euroa lisää, niin voidaan jatkaa”, hän sanoi. “Ei ole todellista”, ajattelin ja totesin, ettei rahaa ole. Tyydyin käden antiin ja mielikuvaharjoitteisiin, ja helpotuksekseni sentään laukesin. Oloni oli pettynyt ja tyytyväinen samaan aikaan. Tunsin itseni sekä hieman huijatuksi, että toisaalta palvelluksi.
Rentouttavat revontulet
Ulos ja kaveria vastaan. Kaupasta juomaa ja kello kahden jälkeen oli aika savustua. Hakea viimeinenkin helpotus.
Koska meillä oli vielä ostamaamme Northern Lightsia jäljellä, päätimme pistää piipuksi. Turha sitä olisi pois heittää ja saisipa sitä paremmin untakin myheröiden myötä.
Päädyimme tupruttelemaan hotellin kulmilla, sillä koffarit olivat pitkälti suljettuja. Olimme kuin pari mitäkin epämääräistä hyypiötä hengailemassa. Savut imaistuna hotellihuoneeseemme ja pedille hihittelemään ja levottomia turisemaan. Ja sitten nukkumatin huomaan.
Puolenpäivän herätys. Tuttu kaava: suihku, aamupala ja kahvi. Tällä kertaa suuntasimme Burger Bar -paikkaan ja aamupalaksi nappasin mehukkaan purilaisen Kokiksen kera. Muut ottivat miehekkäästi Heinekenit, joten sain olla joukon tylsimys. Tarkoitan: terveiden elämäntapojen edustaja. Tai no.
BB oli hyvä paikka myös ilmaisen ja hyvin toimivan lähiverkon myötä. Päivitykset nettiin, cappuccino hetulaan ja ulos.
Sunnuntaishoppailua
Olimme miltei päämäärättömiä ja aioimme haahuilla että katsella ympäriinsä. Samalla katsella hieman tuliaisia ja matkamuistoja. Hyvin ovat kaupallistaneet kaupunkinsa, kun tarjolla on paitaa, mukia, sytkäriä, huivia ja tavaraa monenlaista ja joka lähtöön. Turistin murheeksi jää lähinnä runsaudenpula ja hintavaihtelu. Sitäkin kun on laidasta laitaan.
Amsterdam on muuten ehkä parhaimmalta tuoksuva kaupunki, jossa olen ollut. Vaikkei edes polttelisi, koffareista tuleva makea tuoksu on hyvä. (Tähän väliin on todettava, että olo on noin warp 7. Klo 16:32.)
Renoutumistauko
Aikamme käveltyä tulimme Relax-nimiseen koffariin. Ostimme juomat, cappuccinot ja jointin. Kaikkineen 16,5 euroa kolmen jampan setti. Ei paha!
Ja sitten olimmekin pilvessä kuin taivaan linnut konsanaan. Tosin eivät kai ne linnut niissä viihdy, kun tarkemmin miettii. Ei se mitään. Me kuitenkin olimme kovasti pilvessä. Huh huh.
Poffertjes-profeetta
Jäätävän kovan yläleijunnan, joka melkein kävi huonon olon puolella ensin, jälkeen lähdimme vaeltelemaan kohti Anne Frankin taloa. Matkalta bongasimme The Pancake Factoryn, jonne puikahdimme syömään paikalliset minipannarit, poffertjesit.
Poffertjesit, kuten viime Amsterdam-reissultani tiedämme, ovat suurta herkkua jossain pannukakkujen ja räiskäleiden välimaastossa. Herkut eivät ole aivan halpoja, tyypillisen annoksen maksaessa 5-10 euroa. Annokseni – saksanpähkinäjäätelöä, amarettolikööriä, kermavaahtoa ja suklaakastiketta – maksoi n. 7 euroa.
Ja se makunautinto oli jumalainen! Makea, suuta hellivä, pehmeä, samettinen ja hyväilevä. Kuin täydellisyyden hipaisu kielenkärjessä. Kuin erään aurinkokunnan syntymä ja kuolema silmänräpäyksessä.
Poffertjes-profeetta on puhunut. Reissun kolminaisuus on täydellistynyt. Tila on puutteeton.
Hurmoksesta selvinneinä palkitsimme itsemme paikallisella (vai sittenkin saksalaisella?) glögillä, glühweinilla. Juoma oli pikemminkin miedosti lämmin kuin kuuma, mutta terävyydessäänkin perin miellyttävän makuinen.
Frankin Anne
Puoli kuuden jälkeen suuntasimme Frankin Annen entiselle kämpälle päin. Ilma oli syvänsumuinen ja muistutti vanhanaikaisten katulamppujen valossa viktoriaanisen ajan Lontoota. Tai sitä mielikuvaa moisesta.
Käppäilimme poffertjesit masuissamme Frankin taloa kohti, joka oli ulospäin varsin tylsä ja mitäänsanomaton talo. Sisällä olisi kuulemma jotain kiinnostavampaa. En tietäisi, sillä jätimme sen suosiolla väliin.
Futis, stout, sohvailu
Kun sen jälkeen käännyimme takaisin kohti keskustaa, bongasimme O’Reilly’s-irkkupubin. Oli vissiin taas Guinnessin paikka. Pubi oli tietysti väkeä katsomassa Chelsea-Liverpool-peliä, joten istumapaikkojen saaminen perustui amerikkalaisturistien ystävällisyyteen.
Tässä välissä on muuten todettava, että jenkit ovat käytöstavoiltaan sieltä mukavimmista ja ystävällisimmästä päästä mitä tulee satunnaistörmäyksiin. Tai näin ainakin omakohtaisen kokemukseni perusteella.
Pubin sohva oli hyvin mukava, liki erinomainen sohvailua ajattelen. Miltei harmi etten ollut enää pajareissa.
Päivällinen NFL:n parissa
Eurofutiksen päättyessä olimme harkitsemassa liikkumista kohti päivällismestaa, kunnes havaitsin jenkkifutispelin (Bal-Cin) ruudussa. Koska pari kolmikostamme pitää kyseisestä lajista, oli helppo valinta jäädä pubiin ja hoitaa illallinen myöhemmin samassa paikassa. Ehkä oli vaihteeksi hyvä idea olla vähemmän päihteissä. Niinpä kai.
Parin Guinness-oluen päällä nautimme fish and chips -annoksen kukin. Kalafile oli iso ja ranskalaisia riittävästi. Hintaa annokselle tuli n 14 euroa.
Ruoan ja oluen voimalla kiikaroimme jefumatsin loppuun, samalla yhdyssanapeliä pelaten. Laiskaa, luovaa ja menevää ajatappoa muulle laiska-aivoisuudelle. Ja jälkiruoaksi vielä Bushmill’s 16-vuotiasta viskiä.
Yökakun maailmat
Monen tunnin O’Reilly’s-istunnon jälkeen nostimme turvonneet perseemme, määränpäänä turvallinen korisatama. Poikkeuksellisen nopea punavaloalueen läpikävely vei meidät koffari Babaan, josta kaverit poimivat mukaansa muffinsit. Meikä tyytyi nauttimaan edellispäivän viherkakkuhankinnan.
Puoli kahdentoista tietämillä saavuimme nauttimaan kaakkumme ja valmistautumaan viimeistä täyttä päivää varten. Ja ei kun odottamaan vaikutuksia.
Vaan niin siinä helposti käy, että kun jättää kakut (joiden imeytyminen vie helposti parikin tuntia) iltaan, sitä ehtii nukahtaa ennen avaruusoloja. Näin tällä kertaa, sillä meistä melkein jokainen ehti nukahtaa ennen selviä vaikutuksia. Vaan ainakin tuli nukuttua äärimmäisen hyvin.
Herääminen venähti miltei puoleenpäivään ja flunssa tuntui kadonneen lähes täysin. Olo oli muutenkin liki erinomainen. Pink Floyd soimaan ja aamusuihku tilaukseen.
Aamutoimien jälkeen oli aamupalan paikka. Läheiseen irkkupubiin irlantilaisen brunssin pariin ja kananmunat, paahtoleivät, pavut, pekonit ja muut naamariin. Tuoremehulla ja kahvilla kurkku kosteaksi, wi-fin avulla blogi päivitykseen. Loistava alku päivälle.
Kakkukahvit
Myöhäinen aamiainen vaati jälkiruokaa, joten suuntasimme hakemaan läheisestä Baba-koffarista avaruuskakut. Suklainen muffinsi kustansi 5,5 euroa ja kuppi cappuccinoa 1,8 euroa. Maistuvaa ja vaikutukset tietysti tuntuivat vasta myöhemmin.
Ruokinnan päälle tekee aina pieni kävely hyvää, joten sellainen otettiin ohjelmaksi lähiympäristöön. Vain paria korttelia myöhemmin törmäsimme pariin suomalaistyttöön, joiden kanssa päädyimme vaihtelemaan kuulumisia kahvin äärellä. Nuorten naisten viattomuudesta huvittuneina (“ketkä niissä (punaisten lyhtyjen kopeissa) oikein käyvät?“, “ei olla itse uskallettu polttaa“) jatkoimme matkaa kanaalinrannoille ja kauppa-alueelle kiertelemään.
Pulu ahdingossa
Tööt. Vajaat pari tuntia muffinsien syömisten jälkeen alkoi avaruusvaikutus iskeä. Hymy hiiviskeli kasvoille hymykuoppia muodostaen. Markettivierailun (koska kaverit tarvitsivat gin’n'tonic-aineksia) jälkeen paluu hotellille jumittamaan, Pink Floyd (tätä kirjoittaessa soi mainio Wish You Were – jonka muuten voin sanoa kaikille teille lukijoille) soittimessa ja veltot kropat levyinä pehmeillä sängyillä. Elämä tuntui likimain täydelliseltä juuri sillä hetkellä.
Ja sitten toinen kavereistamme horjahti sängylleni kaatuen kuin humalainen keski-ikäinen lähiräkälässä liian monen tuopin jälkeen. Asiasta irtosi melkoinen naurunremakka, räkättäessämme kuin ilokaasuja vetäneet pikkupojat, joita toisaalta henkisesti olimmekin. Olo oli kevyt ja tekstin kirjoittaminen haastavaa. (P.S. Pulu ahdingossa oli oikeasti pulu talojen välissä kuin, no, pulu ahdingossa.)
Ehkä tuntia (18.48) myöhemmin olin edelleen aivan pää pilvessä. Kaverini makailivat sängyillään puheetta, kuin koomassa tai puoliunessa ollessaan. Taustalla soi Tron Legacy -elokuvan avaruussfäärejä maalaileva soundtrack. Sulkiessani silmäni mietin muun muassa ykkösiä ja nollia, ja millaista olisi yhdistää aivot tietokoneeseen digitaalisesti.
Olisiko maailma kuvitettu abstraktisti vai jotenkin binäärisesti? Olisiko siellä näkyvä valaistu kuin lcd-näyttöjen mikrokiteet vai olisiko maailma jotenkin toisin, jota mielikuvitus tulkkaisi meille kuin tietokonepeligrafiikan tavoin vai unen tavoin fotorealistisesti?
Entä montako moottoripyörää on Hudson-joen pohjassa? Kysymyksiä, joihin en saisi vastauksia. Mietin myös montako siltaa palaisi Amsterdam-blogaukseni takia, ja olisiko sillä mitään merkitystä. Ihmeellisiä olivat kakun vaikutukset.
Post-kakokalyptik
Kellon kiiruhtaessa kohti iltakahdeksaa havahduimme ruoantarpeeseemme. Päässä pörisi kivasti ja taustalla soiva musiikki siivitti ylösnousemustamme. Puheet pyörivät hyvin hämäristä aiheista ilon naisiin ja tissibaareihin, mutta tärkeintä oli ravinnon metsästäminen.
Pieni kävely vei meidät Hooters-tyyliseen ravintolaan (Teasers), josta meidän oli tarkoitus saada ruokaa. Olimme kuitenkin myöhässä, sillä minihamehenkilökunta tanssi pöydällä kovan musan soidessa ja keittiö oli jo kuulemma suljettu. Päätimme palata toisen kerran ja suuntasimme sen sijaan indonesialaiseen ravintolaan. Päässäni maailma leijui edelleen. Tai sitten minä leijuin. En ole aivan varma. Mutta ei sillä väliä. Maailma tuntui hyvältä ja välittömältä paikalta.
Revontulet
Indonesialainen ruoka oli maittava sekoitus erilaisia aineksia. Todellinen makujen sinfonia ja gastronomian sonaatti. Oli kookoskanaa, lihavartaita, outoja kananmunia, paria eri lajia riisiä, vihanneksia, papuja, bataattiranskikset(?), rapulastuja ja muuta, sekä jälkkäriksi friteeratut puolikkaat banaanit. Juomaksi nautin ystäväni kanssa Bintangia, indonesialaista pilseneriä. Täytyy sanoa, odotuksistani johtuen positiivinen yllätys. Hintaa juomineen vajaat 24 euroa.
Pötsit tankattuna lähtö iltakävelylle. Seikkailua punaisten värien alueella hymyiset ilmeet naamavarustuksessa. Silmäniskuja, raollaan olevia portteja rakkauden eteiseen, sensuellia pukeutumista, vihjailevia katseita. Pornahtava tunnelma, innoissaan olevia turisteja, bisnesneuvotteluita ja makean savun tuoksua. Niistä on alueen tunnelma tehty.
Aikamme päättömästi vaellettuamme päädyimme hakeutumaan baariin, jossa saisi sekä olutta että poltella. Kun sellainen löytyi, puikahdimme sisään ja tilasimme erikoiskylmät Heineken-tuopit (5 eur). Siihen perään edellisiltana ostamamme revontulet (Northern Lights). Kello oli kymmenen illalla.
Avaruuslaivapoliisi ja peräreikäleipä
Pilvipäissämme keksimme pelata yhdyssanapeliä, jossa eri yhdyssanoja toisiinsa. Esimerkiksi väkisinmakuu + makuupussi = väkisinmakuupussi. Tai alapää ja päätoimittaja = alapäätoimittaja. Näitä hihittelimme sulavanpehmeässä olotilassa keskenämme. Lohenpuna-armeija, pillumehulinko, jääkaappihomo, irtopäätoimittaja, sukkahikipinko, irtoseksityöläinen, kirjeensulkijalihas, ruokatorvikotelo, ja niin edelleen. Kello oli puoli kaksitoista.
Yö läheni yhtä ja olimme yhä hyvin, hyvin sekaisin ja aivan yhtä huvittuneita. Aina, kun meinasimme laskeutua mielissämme perustasolle, otimme uudet henkaukset piipusta. Piippolan vaari, juu. Jumitus oli täydellistä, olo mitä raukein. Silmät painoivat tonnin. Täydellistä ja kaunista.
Noin tuntia myöhemmin olimme saapuneet takaisin hotellille. Mukana pizza- ja kebab-osastolla sekä minä pakollisena ruokatestaajana mansikka-suklaa-kermavaahtovohvelin kera. Outouksissani päädyin syömään jälkiruoan ensin ja vasta sitten pizzan. Vohvelisetti oli ällöttävän makea makubaletti, jonka syötyäni minua lähinnä oksetti. Vaikka maku hyvä olikin. Pizza meni heittämällä hetulaan ja pötsi täynnä oli hyvä käydä maate. Sopivasti kun laskeutuminen oli muutenkin vahvasti läsnä. Olihan kellokin jo toisaalta miltei kaksi. Aika sahata hirsiä.
Mistä ovat suomalaiset ystävyyssuhteet tehty? Humalatiloista, yksinäisyydestä ja avautumisen tarpeesta.
En tiedä naisista – ehken noin yleisestikään – mutta miehillä asian voisi summata hyvinkin pitkälti noin. Toki vedän nyt mutkia suoriksi ja oikaisen peltojen halki, mutta entä sitten, onhan rehellisyys selittelyä tärkeämpää.
Kahdenlaisia kavereita
Miestenvälisen ystävyyden voisi tavallaan jakaa kahteen eri ryhmään, jos paletista unohdetaan puhtaat harraste- ja työsuhteet. Jäljelle jäävät oikeastaan vain kaveruussuhteet, jotka perustuvat humaltumiselle ja sitten ne tapaukset, jotka eivät ole löytäneet sitä omaa romanttista rakkauttaan. Ne muut suhteet? Onhan niitä, mutta – näin mutu-hengessä – vähemmässä määrin.
En nuorempana ajatellut asiaa pahemmin, kahdestakin syystä. Ensinnäkin, join paljon enemmän, joten känniseuraa oli esimerkiksi pohjien ottamisen muodossa ja lisää baarissa. Jos taas seurusteli, ei tullut vietettyä niin viinahakuisesti, eikä näitä baarikavereitakaan kaivannut. Toinen syy on tietysti siinä, etten ollut niin kyyninen ihmisten suhteen.
Seurusteluaikojen kotiin jäämisestä sai toki kuulla jo nuorempanakin, ja vaikka asiaa kuinka kieltäisi, sitähän tuli tehtyä. Samaa näkyi tietysti myös omissa ystävissä, ja näkyy toki edelleenkin. Eikä sillä, eihän asiassa lähtökohtaisesti mitään pahaa ole. Pitäähän sille parisuhteellekin aikaa olla.
Vaan kun oma siippa löytyy kainalosta, moni tuppaa jäämään kotiin, ja sama pätee toki myös toiseen suuntaan. Ironista kuitenkin on, että lopulta kovin harvaa tulee nähtyä jos yhdistävä tekijä – itse kuningasalkoholi – jää pois tai edes vähenee. Sitä auttamatta sulkee itsensä tietyistä porukoista ulos, tahtomattaankin.
Biologian ehdoilla
Pitäisin ilmiötä kovin surullisena jos en suhtautuisi asiaan niin kylmänviileästi. Kaikki hakevat asioiden tilasta jotain itselleen, eikä kukaan tee mitään epäitsekkäästi. Siinä ei ole mitään surullista, se on inhimillistä – viime kädessä se on puhdasta biologiaa, tai sen välillistä jatketta.
On silti jollain tavalla pökerryttävää tajuta miten paljon (kaveri)kulttuurimmekin perustuu alkoholin ympärille. Tai kuten vitsikäs sanonta asian ilmaisee:”Viinaa voi olla ilman hauskaakin.”
Ei pidä ymmärtää väärin; en ole absolutismin puolestapuhuja tai edes kännäämistä vastaan. En pidä edelleenkään huonona ideana yhdistää alkomaholia erinäisiin tilanteisiin, olipa sitten kyse sosiaalisen jännitteen höllentämisestä, positiivisten tunteiden vahvistamisesta tai puhtaasti makuasioiden harmoniasta, kuten asian laita voi helposti olla vaikka hyvien viskien, viinien tai rommien kanssa.
Mutta jollain tasolla känni tai ei mitään -kulttuuri nyppii. Toisin sanoen, tietyt kaveruussuhteet lakkaavat melkein olemasta ilman viinaa. Aivan samalla tavalla kun toisaalta harmittavat nämä tapaukset, joissa ihminen miltei käytännössä katoaa ryhtyessään parisuhteeseen, mutta mystisesti ilmestyy takaisin kuviohin suhteen kariutuessa.
Entä sitten?
Mutta onko tällä lätinällä tai asian luonteella väliä, olettaen, että se edes pitää paikkaansa? Eipä oikeastaan. On ehkä enemmänkin kuriositeetin lailla merkittävä seikka, että osa kavereista – vai pitäisikö jopa sanoa, tutuista – on vain näitä yksinäisyytensä hoivaajia.
Kun ei ole sitä haliseuraa, niin otetaan kaveri oluttuopin seuraksi, jotta sille voidaan tilittää “ämmistä” ja muista elämän murheenkryyneistä. Ja jos ei ole edes tilitettävää, niin viimeistään viinan kautta löydetään yhteinen sävel. “Eihän niitä kavereita nyt jaksa edes selvinpäin katsoa!“, huomaan jonkin yleisöstä huudahtavan sarkasmin sylkipisarat ilmassa lennellen.
Kun nuo yksinäisyytensä parisuhteen myötä poistaneet lasketaan pois laskuista ja jäljelle jäävistä vähennetään niin sanotut viinamäen kaverit, jää luku melko pieneksi. Kyllä niitä on, mutta vähemmissä väärin. Ehkä ne ovat sitten niitä tosiystäviä.
Mene ja tiedä, lopulta ihminen on aina yksin. Kokonaan toinen asia taas onkin, onko siinä mitään pahaa, tai silläkään mitään väliä.
Kulunut kesä on ollut hyvin tapahtumarikas. Asioita on mennyt vauhdilla eteenpäin, jossain määrin ehkä liiankin kovalla. Välillä tuntuu siltä, etten pysy kärryillä omasta elämästäni itsekään. Normaalia pitkäkestoisempi loma ei ole tätä ainakaan helpottanut. Toisin voisi toki luulla.
Festarikärpänen
Minulle kesä on perinteisesti tarkoittanut festareita. Niin tänäkin vuonna, ja keskivertoisesti kolmen sellaisen verran. Juhannus Nummirockissa, heinäkuun puoliväli Hammer Open Airissa ja heti seuraavaksi perään Tuskan muodossa, joka saakin tänä vuonna toimia festarikauden päättäjänä. Jalometalli ja muut saivat luvan jäädä väliin. Vanha ei vissiin oikein jaksa. Tai paskat se siitä ole kiinni; riittävän hyviä bändejä ei vain ollut luvassa Ouluun, joten kuudensadan kilometrin matka saa jäädä luvan jäädä välistä. Ystävien näkemisestä huolimatta.
Mutta festarit ovat vain oma lusikkansa isommassa sopassa. Ja miten ihmeessä kesä ja loma ylipäätään voi tuntua kiireiseltä? Kun ei sitä kerran ole töissäkään paljoa tarvinnut olla? Se on helvetin hyvä kysymys, johon minulla ei ole helvetin hyvää vastausta.
Mitä, missä, milloin?
Ehkä eniten vauhti tuntuu siinä kuinka päivät ja viikot tuntuvat vilisevän vierestä kuin maisemat liikkuvan junan ikkunasta nähtynä ohi kiitävinä hetkinä. Tuntuu, että koko ajan tapahtuu ja paljon, mutta siitä ei jää käteen mitään konkreettista tai todellista. Ainoastaan epämääräinen vellova möykky tunteita, ajatuksia, muistoja.
Toisaalta ihmissuhderintama tuntuu juuri siltä kuin mitään ei varsinaisesti edes tapahtuisi ja samalla kuitenkin tunnen tietynlaisen muutoksen vireen ympärilläni. Aivan kun maa värähtelisi jalkojen alla, mutta et kykenisi näkemään tai tajuamaan mikä on kaiken järistyksen syynä tai aiheuttajana. Pysähtyessäni miettimään tunnen oloni jotenkin surrealistiseksi. Epätodelliseksi ja illuusiomaiseksi. Aivan kuin kyseessä olisi jonkinlainen halpa saippuaoopperasarja.
En aio mennä yksityiskohtiin, enkä raottaa yhtään enempää ikkunaa elämääni. Ei täällä mitään juuri toisaalta tapahdukaan, kunhan pohdin ääneen juuri tätä hetkeä ja kuluneita viikkoja.
Takaisin arkeen
Oikeastaan odotan jo loman loppumista ja töiden alkamista. Rutiinien palaamista ja kurinalaista elämää. Ei sillä, ettäkö olisin viettänyt koskaan näin kurinalaista lomaa, jossa herään joka aamu herätyskelloon, ja painun aamusta treenaamaan, suorittaen tietynlaisia päivärituaaleja sen jälkeen, ja niin edelleen. Ja toisaalta toivoisin loman jatkuvan vielä pitkään. Edes kesän loppuun.
Alan olla valmis niin petiin, töihin kuin Tuskaankin. Torstaista sunnuntaihin toisessa kaupungissa, toisenlaisissa tunnelmissa. Bändien, ystävien ja tuttavuuksien vietävänä. Dekadenssin kuiskutellessa korvaan ja sirkushuvien ollessa edessäni kuin todellisuuspakoisena valveunena. Näillä mennään, tämäkin viikonloppu.
Ulkomailla asustava ystäväni käväisi alkuviikolla luonani vierailemassa ja hengittämässä kotikaupunkini kulttuuririkastettua ilmaa. Suurempia syitä vierailuun ei sinänsä ollut, mitä nyt rentoutua, nähdä vierasta cityä ja tietysti viettää aikaa hyvässä seurassa.
Kyseinen ystävä on siitä mielenkiintoinen tapaus, että vaikka emme ole tunteneet kuin vasta reilun vuoden, hänen kanssaan kykenen syystä tai toisesta keskustelemaan hyvin monenlaisista asioista luontevasti. Oli kyse kuinka tahansa arkipäiväisistä asioista tai vaihtoehtoisesti syvemmistä aiheista, kommunikaatio toimii hienosti – kielierostammekin huolimatta.
Tuo vierailu ja syvempien syiden kahlailu saikin allekirjoittaneen vaihtelun vuoksi hieman kyseenalaisille raiteille. Nimittäin kyynisyyden värittömille rautateille.
Nälkäiset lokit
Istuessamme linnavierailun jälkeen jokirannalla ja nautiskellessamme pizzaa, ajauduimme jonkinlaiseen keskusteluun ihmisten aivoituksista ja käytöksistä. Lokit kärkkyivät rantakivellä ruokaamme, kuin kielitaidottomat kerjäläiset tyhjentyvien pullo- ja tölkkipanttien perässä.
Kun samalla pohdin kyyniseen sävyyn ihmisen pinnallista käytöstä ja taipumusta arkipäiväiseen vaivattomaan elämään, jokapäiväisten asioiden pohdiskeluun ja helppoon todellisuuspakoon, nämä lokit toivat mieleen nämä samaiset ihmiset.
Kuin helpon rahan ja onnen perässä roikkuvat tyhjäpäät, joiden ainoa tarkoitus on vain mennä eteenpäin kuin muiden siivellä. Kuin vaikeita asioita vältellen. Helppoutta havitellen, haasteita vältellen. Kevyttä naurua, elämän pieniä iloja, vaivatonta eloa. Henkistä kerjäläistoimintaa.
Miksi tehdä mitään itse, kun ajatuksetkin voi lainata muilta.
Kyynisyyden tie
En ole lopulta niinkään pettynyt siihen, että ihmiset ovat toisinaan, monestikin, hieman yksinkertaisia. Enhän koe moista tunnetta vähemmän välkkyjä elukoitakaan kohtaan. Mutta hukatun, suorastaan hylätyn älyn potentiaalin raukkamainen syrjiminen – siinä on sitä jotain, joka saa pettymyksen säkenöimään tähdenlennon lailla.
Pyöritteli asiaa miten päin tahansa, sitä kokeen hävinneensä tämän taistelun. Jos lähtee olettamuksesta, että ihmiset pystyisivät parempaan, mutta eivät vain halua, koska on helpompaa keskittyä yksinkertaisiin asioihin – pettyy ihmisiin luonteen ja älyn tasolla.
Jos taas olettaa, ettei ihmisistä yksinkertaisesti ole ajattelemaan syvempiä asioita, järkyttyy tiedosta kuinka yksin sitä lopulta onkaan.
Mitättömyyden katkeruus
Sitä sanotaan, että pessimisti ei pety. Ehkei, mutta pessimisti ei myöskään koskaan saavuta mitään. Ja vaikka saavuttaisikin, sillä mentaliteetillä ajatellaan korkeintaan vain seuraavaa menetystä. Pessimismi ei ole tie, saati ratkaisu, mihinkään hyvään.
Mutta tietynlainen kyynisyys väistämättä nousee pinnalle – erona pessimistisyyteen nähden – kun katsoo ihmisten yksiulotteista käytösmallia ja huomaa tyhmyyden hallitsevan siellä, missä pitäisi olla älyä. Hedonismin vievän voiton siellä, missä pitäisi olla rationaalisuutta.
Ja lopuksi vielä ilkutaan kehityksen päälle, aivan kuin oma yksinkertainen ja vaatimaton elämä olisi jollain tavalla parempi onnistuminen vain siksi, ettei edes tajua omaa mitättömyyttään.
Leipää ja sirkushuveja
Kai se on myönnettävä, että ihmiset haluavat lähinnä leipää ja sirkushuveja. Perustarpeita, kuten ravintoa, lepoa, seksiä, ja siihen päälle viihdettä. Moni ei taida lopulta kavuta Maslow’n tarvehierarkian ylimmälle portaikolle, liekö moni edes toisiksi ylimmälle?
On rasittavaa, kun itse kaipaisi ihmisistä syvällisempää ulottuvuutta. Taipumusta monimuotoiseen ajatteluun ja aiheiksi muutakin kuin päivän säätä tai kevyttä populaarikulttuuria. Höpöhöpöjuttuja ja arkisia askareita. Kun sitä toivoisi voivansa keskustella muutakin kuin tilannehuumoria tai kevyitä mitättömyyksiä.
Ja voihan sitä. Ainakin jos haluaa varmistaa päätyvänsä sosiaaliseksi harmaavarpuseksi tai katkeraksi kummajaiseksi.
Oli taas se aika vuodesta. Se aika, jolloin ryypätään, rällästetään, grillataan ja mölytään. Teltat pystyssä, kuulo ruvella ja ääni käheänä. Savulta tuoksuen ja paskalta haisten. Jos ei nyt kirjaimellisesti, niin hyvin lähellä tuota aistien sekamelskaa kuitenkin. Juhannus tuli taas kerran koettua ja tällä hetkellä, muutama päivä kestien jälkeen, on vieläkin se fiilis, että ehkä siinä se oli: viimeinen Nummirock tällä keholla.
Kamelin selkä sanoi räks ja poks. Kylmät yöt teltassa jatkuvan melun ja huonon musiikin soidessa taustalla eivät ole niitä parhaita hetkiä elämässä. Eivät ainakaan lomalla, jos tuollaista touhua vielä työnsä puolesta voisikin kestää. Siis jos ylipäätään tekisi moista työkseen. Mutta miksi vapaaehtoisesti? Taidan olla tullut vanhaksi, oikeasti.
Ja kaikilla oli niin mu-ka-vaa…
En sano, etteikö siellä ollut mukavaa. Ystävien kanssa ajan viettäminen, kavereiden ja mukavien puolittujen näkeminen sekä muu oheismeininki, onhan se toki aina mukavaa. Eikä siinä grillailussa ole mitään vikaa, täytyyhän ihmisen kuitenkin syödä ja siinä on jotain arjesta poikkeavaa – vaikken olekaan sitä tyyppiä, joka syö ruokaa maun vuoksi.
Parasta – hyvän seuran ohella – oli kuitenkin saunominen ja uiminen. Tai pitäisikö tässä kohtaa sitä kuvailla pikemminkin vedessä polskimiseksi, kun kolmikymppiset äijänretaleet örisevät ja mölisevät liian pienellä kumiveneellä lonkero- ja oluttölkit käsissään hädin tuskin lantioon asti ylettyvässä vedessä ja pitävät kummallisella tavalla hauskaa. Merirosvojen silmälaputkin olivat korvautuneet varsin komeilla hiilimaalauksilla. Pitäähän sitä ulkonäköön panostaa. Edes kesäisin.
Saunominen serkkupoikain leirin puolijoukkueteltassa, parhaimmillaan liki parinkymmenen ihmisen voimin, oli sekin melkoista festarihupailua. Paitsi että löylyt sinänsä olivat odotettua paremmat, oli tunnelma katossa ja äärimmäisen kesäinen. Siinä sitä aletaan olla suomalaisen kesänvieton ytimessä, kun ukot ja akat keskenään istuvat enemmän tai vähemmän ilkosillaan, hikoillen ja juomia ryystäen, ja yksinkertaisesti ajastaan nauttien.
Eihän noita bändejä tullut niin katsottua, mikä osittain selittyy festareiden keskivertoa köyhemmällä kattauksella, mutta kertoen karua kieltään myös siitä, että se muu toiminta oli vain lopulta mukavampaa ja kiinnostavampaa.
Väsähtänyt viinapiru
Mutta hörhöilyä ja bändien vähäistä katselmusta ei voi edes pistää varsinaisesti itse viinapirun harteille. En muista koska olisin näin vähän ottanut alkoholia mukaan ylipäätään, saati ollut juhannuksen noin miedossa humaltumistilassa. Kännistä ei voi edes puhua, jos nyt edes hädin tuskin yhtenä iltana pienoisesta nousuhumalasta.
Siinäpä sitä paradoksia, kun ilman känniä ei kylmässä nukkumisesta meinaa tulla mitään, mutta vastaavasti känninukkuminen on vähän mitä on. Siis helvetin huonoa unta. Toisaalta näin ei väsyttänyt niinkään itse festarointi ja univelatkin jäivät lunastamatta, mutta muiden ördäyksen sietokyky on sitäkin alhaisempi. Sitä kun ei vain oikein meinaa jaksaa jos ei itse ota.
Jääkö takki kääntämättä
Kun plussat ja miinukset nakuttaa samaan pakettiin, saadaan telttafestarointiin kyllästynyt Serpent. Itse festareita sitä vielä jaksaa, kunhan yöksi kropan saa jonnekin muualle kuin makuupussin sisuksiin. Sen sijaan yleinen ördäys, urpoilu ja gonzoilu on vähän siinä ja siinä, ainakin ilman runsasta päihdeantia. Kun taas itse ryypiskelymeno kiinnostaa nykyään niin jäätävän vähän, on Nummirockin kaltaista festaritouhua vaikea perustella itselleen.
Olen toki varautunut siihen, että jonain päivänä jonkin astetta hienompi syy saa minut kääntämään takkini ja palaan vielä monien muistojen mestoille, mutta juuri nyt on se fiilis, että haluan vain kiittää ystäviä, kavereita sekä tietysti itse festaria vuosista 1996-2011, vaikka festarittomia välivuosia jokunen mukaan mahtuukin. Festarointi on kivaa, mutta mukavuudenhaluni ja seurasiemailuni eivät vain tunnu istuvan telttafestarien kanssa yhteen.
Vappu tuli, vappu meni. Havahduin jo ennen tuota työväen ja opiskelijain juhlaa kuinka kiire oli viemässä minua jalat edellä kohti kiireen värittämää kaaosta. Myrskynsilmää, jossa tapahtumat veisivät ja minä vikisisin. Yritin, pinnistelin ja pyrin saamaan aikaiseksi sopivaa kirjoitushetkeä. Vaihtaa vapaalle työstä, treenistä, muutosta ja kaikesta muusta. Kuten jokainen voi tekstistä päätellä, epäonnistuin.
Ihan sama, ajattelen, tehdään tilinteko nyt sitten vaikka näistä kuluneista päivistä vähemmän pohdiskelevalla otteella.
Kalenterijuoppoutta
Monet tuntemistani ihmisistä eivät ole erityisen suuria kalenterijuoppouden ystäviä. Suurin osa ihmisistä kuitenkin on, kuten vaput, juhannukset ja uudenvuoden pirskeet muiden ohella hyvin asian todistavat. Siinä missä osa jopa paheksuu etukäteen määritettyjä juhlapäiviä, minä näen ne helppoina mahdollisuuksina. Tapahtumapäivinä, jolloin ihmisiä ei tarvitse erikseen kosiskella viettämään yhteistä aikaa ja pitämään hauskaa, olipa kyse sitten viinaksista tai ei.
Valitut päihteet ovat sinänsä sivuseikka, vaikka näyttelisivätkin keskeistä roolia suuren yleisön hauskanpidossa. Tärkeintä on saada ystävät ja tutut liikkeelle, ja niistä etenkin ne, joiden kohdalla se tuntuu olevan normaalia suuremman vaivan takana.
Työväki hulinoi
Näissä merkeissä vappu myös kului. Suunnitelmiin kuului paitsi tuo edellä mainittu hyvä seura, myös hanakanisteriin valmistettu sangria sekä tietysti puistokännäily perinteisen mallin mukaisesti. Sää tosin teki humalavetoisesta ulkoryypiskelystä kelvotonta, kiitos viehkeän vesisateen, joka hyvin paikkasi kylmän ulkoilman puuttumista.
Viis siitä, sopiva päihdetila päälle, kämpillä persaukset hiessä sangrian imeskelyä ja illan tummetessa ravitsemusliikkeiden anteihin tutustumiseen. Olihan meitä kuitenkin melkein koko remmi vapaita miehiä liikkeellä metsästysvietti vihreällä valolla varustettuna.
Muutto – mikä mahtava tekosyy stressiin
Vaput jäivät heilatta, mutta humalatilasta seurannut krapulantapainen päänsärky piti huolen siitä, ettei pääsiäisen tavoin tarvinnut vapunpäivänäkään pakata. Hieman eri tekosyyllä olin jättänyt pakkaamisen jo pääsiäisenä tekemättä: eihän minulla ollut luvattuja muuttolaatikoita, eikä edes nimellisesti motivaatiota.
Muutto kuitenkin oli vääjäämättä edessä. Siitä huolimatta kuinka paljon parempi uusi kämppä olisi, muuttomotivaatiota tai pakkaamisintoa se ei erityisemmin lisännyt. Perjantai 6.5. oli tuomion päivä. Aamulla viimeiset rojut laatikkoihin, joita osoittautui tietysti olevan liian vähän, johdot irti elektroniikasta ja ei kun siirtämään.
Harva asia tuntuu niin ärsyttävältä ja stressaavalta kuin muuttaminen. En tiedä asian paikkaansapitävyydestä, mutta erään tutkimuksen mukaan muutto stressaisi ihmistä miltei enemmän kuin mikään muu. Oman lapsen kuolema ja vastaavat äärimmäisyydet menevät kuulemma edelle, mutta sen jälkeen muuton aiheuttama stressi onkin sitten pahinta. Jollain tavalla osaan tämän allekirjoittaa, vaikken stressaavaa tyyppiä olekaan.
Onnen arkkitehtuuria
Kun itse laatikoiden kantaminen muuttoautoon ja sieltä takaisin uuteen asuntoon oli alta pois, rehellinen vitutus alkoi loistaa poissaolollaan. Kun uusi asunto ja siellä asuminen alkoivat olla vihdoin realistinen ajatus – olihan ajatus tästä kämpästä ollut tiedossa jo viime syksystä asti – alkoi aurinko taas paistaa ja asiat näyttää hyvältä. Tässähän elonlaatu nousisi suorastaan kohisten. Arkipäivän luksus kun on helposti poikkeuksellista eskapismia isompi juttu.
Homma viimeisteltiin uusien huonekalujen shoppailulla ja lauantaisella varaslähdöllä äitienpäivälounaaseen. Tonni poikineen livahti heti alkuun siihen, että asunnolle sai uusia kalusteita, tällä kertaa myös kämpän sisäisestä tyylistä kiinni pitäen. Kuten työkaveri hieman myöhemmin asian esitti: ollaanko tässä tulossa vihdoin aikuisiksi?
Leffa, sauna, hedonismi
Muuttopuhteet vaihtuivat illanviettoon saunan, leffan ja alkoholin parissa. Tällä kertaa vappua maltillisemmin. Hyvä seura tunnelmallisen Alien 3 Director’s Cutin parissa on toimiva yhdistelmä. Eikä se baarikaan muuten huonompi vaihtoehto ollut, mitä nyt väsymys oli luokkaa lähes pilkkimistä aiheuttava.
Kun takana on pari miellyttävää, mutta fyysisesti raskasta viikonloppua, alkaa olla loman tarpeessa. Sitä onneksi onkin luvassa, sillä edessä on kesäloman ensimmäinen puolisko ja tällä kertaa kohti Yhdysvaltoja.
Onhan tässä muutettu, treenattu, kiristelty hermoja ja siinä sivussa vietetty sitä normaalia arkea. Vaikka olen onnellinen, olen jollain tapaa kovin kypsynyt näihin toistuviin kuvioihin. Siihen kaikkeen samaan paskaan ja kiertokulkuun mitä tämä elo on tässä ollut. Irtiotto arkeen on paikoillaan, aivan kuten oli tämä muuttokin.
Jos ei ihmeitä tapahdu, seuraava blogini onkin sitten jo reissua koskeva luonteeltaan. Niihin tunnelmiin.
