Tänään oli hyvä treenipäivä salilla. Siitä sopivasti inspiroituneena ajattelin pitkästä aikaa kirjoitella vähän arkisemmista asioista, nimittäin rakkaasta treeniharrastuksestani. Tiedostan, että aihe kiinnostaa ehkä noin yhtä lukijaa, mutta sille minä en voi mitään. Treenaamisesta kiinnostumattomat voivat jättää tämän kirjoituksen lukemisen tähän, sillä tällä erää sivuan hyvin vähän mitään muuta.
Widowmaker
Läksin tänään salille hienoisesti ärsyyntyneessä mielentilassa. Ärsytyksen syy on niin pieni ja mitätön, etten viitsi sitä edes mainita, mutta tuota tilaa on hyvä sivuta, sillä joskus ärsytyksestä sää potkua treenaukseen. Pumppilitkut masussa polkaisin salille ja suuntasin kyykkyräkille.
Toinen syy, miksi kirjoitan juuri tänään treenistä, liittyy pyöreisiin lukuihin. Nimittäin tänään otin ensimmäisen kerran widowmaker-kyykkysarjan sadalla kilolla. Siis kaksikymmentä yhtäjaksoista toistoa kyykyssä. Välillä toki hengitellään syvään ja pitkään, mutta muuten homma tehdään yhteen pötköön tankoa pois laittamatta.
Sata kiloa ei ehkä kuulosta paljolta, mitä se ei minullakaan yksittäistoistona ole, mutta 20 toiston sarjana se pistää puuskuttamaan enemmän kuin uskoisin. Kymppi menee kivasti, viisitoistakin vielä ihan keskiraskaasti, mutta viimeisen toiston jälkeen saa vedellä henkeä kuin cooperin testin jälkeen. Tai siltä se ainakin tuntuu.
Nostin kyykystä sata kiloa ensimmäisen kerran vajaat kolme vuotta sitten. Huhtikuussa 2009, näemmä, blogistani luntaten.
En silloin koskaan koittanut niin sanottuja ykkösiä kyykyssä, ja tuo tapa taisi rikkoontua minulla ensimmäisen kerran vasta vuodenvaihteessa. Nihkeä liike, kuitenkin, jos ei ole kahta varmistajaa. Tosin, lopulta hain tuon ykkösen vuodenvaihteessa tukirautojen kanssa. Luvuksi jäi 180 kiloa.
Jos silloin teinkin pääasiassa lyhyitä sarjoja, lähinnä 3-8 toiston sarjoja, nyt olen treenannut täysin toisin tavoin. Painot ovat vähäisempiä, mutta rasitus tuntuu kahta kauheammalta. Widowmaker palkitsee, jos onkin raskain osa treeniäni tällä hetkellä.
Maastaveto & penkkipunnerrus
Koska teksti menee jo nytkin turhan pitkäksi, typistän lyhyesti summaten vuodenvaihteen treenitulokseni. Maastavedosta sain kuin sainkin vihdoin pyöreät 200 kg. Kyllähän sitä sai treenatakin, sillä 180 kg nousi kuitenkin jo puolitoista vuotta aikaisemmin. 205 kg ei sitten enää lähtenytkään, joten pyöreissä ollaan ja uusia lukuja haetaan sitten taas toivon mukaan kesäkuun lopussa.
Penkkipunnerrus on, kuten alussakin, se meikäpojan heikoin lenkki ja varsinainen ongelmakohta. Satanen ei inahtanut vieläkään, 95 kg jäi lukemaksi tauluun. Se on säälittävää, tiedetään, mutta minkäs teet, kun ei liiku. Ongelma tuntuisi olevan ojentajissa, joten niiden suhteen pitäisi ottaa ekstratreeniä. Viime aikoina olenkin niille ottanut joko skullcrushereita tai taft pressiä.
Katsomme tämänkin tilannetta uudestaan viimeistään kesäkuun lopussa.
Siihen asti tässä mennään kuitenkin taas 5/3/1-treenillä, jonka aloitin itse asiassa 2011 alussa. Tuloksia kyllä tuli ja treeni tuntui tehoavan. Vasta syksyllä tein välillä perusvoimatreeniä (3 x 6 sarjoista 5 x 8 sarjaan edeten) ja ihan vuoden lopussa, käytännössä joulukuussa 1-3 toiston maksimivoimatreeniä. Tai jotain sinne päin.
En minä näissä mikään pro ole, kuten tuloksistakin näkee, joten maksimivoimatreenitapani ovat kaukana optimaalisesta. Mutta ei se tässä iässä niin tarkkaa ole: kunhan jotain tuloksia tulee, olen tyytyväinen.
Tasaisesti on tullut edistystä ylipäätään ja treeni myös motivoi. Siinä sivussa tuli täyteen tammikuussa vuosi defendoa, joka on ollut sekin kivaa nujuamista alusta pitäen. Ei kamppailua, vaan itsepuolustustekniikoita. Sopii minulle.
Lässytys sikseen. Palautusjuoman ravitseva vaikutus alkaa olla kateissa ja nälkä alkaa hiipiä masuun. Suihkuun ja syömään.
Pitäkää huoli itseestänne. Treenatkaa, syökää ja levätkää. Terve mieli viihtyy parhaiten terveessä vartalossa.
Kappas, se on taas se aika vuodesta. Se, kun pyyhitään jouluhiet otsalta, ihmetellään joulukiloja, kirotaan vuoden synkintä aikaa, manataan töihin palaamisen tuskaa ja valmistaudutaan tekemään lisää katteettomia lupauksia tulevalle vuodelle. Hurraa, on taas vuosi saatu pian päätökseen. On välitilinpäätöksen paikka ja aika ripustaa itsensä löysään hirteen kesää odotellessa.
Keväistä nousukiitoa
Vuosi eittämättä lähti kivasti käyntiin. Edessä olivat hienoisesti muuttuneet uudet työkuviot ja vastuualueet, sen myötä hienoisesti noussut palkka. Parisuhdeongelmat jäivät hiljalleen taustalle ja elämä lähti uusille kierroksille. Arkista, mutta tasaista nousua kuitenkin.
Kamppailulajirintamalla olin aloittanut uuden harrastuksen, defendon, joka vaikutti enemmän kuin sopivalta realismihakuisessa itsepuolustustouhussaan. Paljon oli tuttua, sopivasti uutta ja meno oli meikäpojalle sopivaa tasapainottelua kontaktin ja tekniikan ottamisen kanssa.
Talvi taittui kevääksi ja siinä sivussa ehti harjoitella deittailukuvioita kuin myös matkustelua. Brysselin-reissu oli mukava kokemus Euroopan unionin sydämeen ja varsinainen makujen matka oluiden ja ruokien suhteen. Kukkaroakaan ei tarvinnut liikaa keventää, vaikka nautiskella saikin yllin kyllin.
Kevään edetessä pidemmälle oli edessä muutto isompaan ja parempikuntoiseen asuntoon. Vasta viemärirempattu asunto sai uutta ilmettä tapeteista ja huonekaluihinkin sai poltettua aimo summan rahaa. Palkitsevaa ja elämänlaatua nostattavaa, vaikkakin vain materialistista sellaista. Näin sitä taas tuli huomattua kuinka paljon koti ihmiselle merkitsee, vielä edes tietämättä mitä edessä olisi.
Kevät kaarsi kohti loppuaan oli edessä vielä vuoden toinen ulkomaanreissu, matka Yhdysvaltoihin. Parin viikon matka oli eittämättä mukavin reissu ikinä ja hyvin ikimuistoinen sellainen. Rahaa paloi, mutta viis siitä: se on elämää ja näitä luultavasti on vain yksi nokkaa kohti.
Välilasku
Kevään myötä hiipivät työkuvioihin myös yt-neuvottelut, sopivasti heti reissuni jälkeen uudella kierroksellaan. Potkut paukahtivat persuksille, kun väkeä vähennettiin ja arvattava roolini osana markkinointihenkilöstönä oli ottaa lähtöpassit. Näin kävi ja edessä siinti pidennetty kesäloma.
Vaan kauaa en ehtinyt tulevaa työuraani miettiä, kun jo uudet kuviot iskeytyivät täysin puun takaa eteeni, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ei ollut syytä valittaa. Parempi duuni kaikin puolin, sen enempää yksityiskohtiin menemättä ja mahdollisuus tehdä työtä kotoa. Ei ongelmaa, asuntohan oli entistä parempi ja työmatkakin lyhentyi mukavasti nollaan.
Kesään mahtui myös mahtavia festareita, mainittavimpina Hammer Open Air ja Tuska. Kummallakin oli loistavaa tarjontaa plakkarissaan ja paljon tuli nähtyä tuttavia, kavereita ja ystäviä. Nummirock taas oli ankein bänditarjonnaltaan, mutta toisaalta paras ehkä noin muuten meiningiltään. Toisaalta, ikä on tainnut tehdä tehtävänsä, kun ensimmäistä kertaa koin, etten enää kaipaa telttajuhannusta keskellä maaseutua makuupussissa nukkuen. Saa nähdä jääkö uhkaukseni ensi vuonna vain uhoksi vai käykö kenties todeksi. Vaihtelu tosin varmasti virkistäisi.
Kesän ja syksyn taitteeseen mahtui vielä parit mukavat keikkatapahtumat ja mustettakin tuli nahkaan. Treeni kulki ja työ maistui. Suhde-elokin oli jollain kummallisella tavalla mukamas kohdallaan, vaikkei mitään todellista lopulta ollutkaan.
Kohti talven harmautta
Mukavan ja tapahtumarikkaan kesän päätteeksi tuli syksy, jonka merkittävintä antia olivat oikeastaan uudet työkuviot. Kotona kökkimiseen sai tottua ihan uudella tavalla, mutta pitkän kesäloman jälkeen siihenkin alkoi mainiosti sopeutua. Vapaammat työtunnit, entistä mukavampi duuni ja esimerkillinen esimies tuntuivat työssä kuin palkkiolta konsanaan.
Syksy vaihtui hiljalleen harmaaksi talveksi ja elo painui eteenpäin tasaisen mukavasti. Vielä oli edessä huikean rentouttava Amsterdamin-reissu, joka meni jotakuinkin niin dekadentisti kuin osasi olettaakin. Oikeastaan elämässä oli kaikki varsin mallillaan.
Jos pientä flunssailua ei huvita noteerata, koko vuosi meni jotakuinkin loistavasti. Työ on ollut entistä palkitsevampaa, salitreenissä tuntuvaa edistymistä ja defendokin on maistunut yhä edelleen. Aivan kuin olisi löytänyt uuden “kodin”, jos ontuva vertauskuvani sallitaan.
Oudointa, ja alkuun myös harmittavinta koko vuodessa, näin retrospektiivissä katsottuna, on ollut tunnevammaisuuteni. Kun alkuun asia tuntui ahdistavalta, ja hieman myöhemmin vain hämmentävältä, sen kanssa oppi kuin oppikin elämään. Tuntui kuin edellisestä parisuhteesta ja sen hyvistä tunteista olisi pieni ikuisuus, vaikka siitä oli vain vuosi.
Sen perään tulleista ahdistuksen hetkistäkin tuntuu olevan puoli ikuisuutta, vaikka siitä ole kulunut vuottakaan. Tuo kaikki tuntuu nyt niin etäiseltä ja unenomaiselta, aivan kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ja nyt olen jotakuinkin päinvastaisessa tilassa: oudossa kotelomaisessa kääreessä kuin toukka ennen perhosvaihettaan.
Ei helvetti, vertasin itseäni juuri perhoseen.
Entä sitten?
Jos nyt kokonaisuutena vuotta katsoo, niin kyllähän tämä vuosi oli jopa viime vuotta erinomaisempi. En ehkä päässyt nautiskelemaan romantiikan ruusuista tai parisuhteen mukavista puolista, mutta entä sitten, eipähän tarvinnut kärsiä moisten tuskaista jälkipyykkiäkään. Ja vastaavasti kaikki muu olikin tänä vuonna paremmin kuin ennen.
Elämä on, perkele vieköön, saatanan mukavaa, kun sitä oman onnensa seppänä sellaisen osaavasti takoo.
Ensi vuodesta en sitten uskallakaan odottaa yhtään mitään. En jaksa uskoa taantumiin, en maailmanloppuihin, enkä oikeastaan mihinkään muuhunkaan suurpiirteiseen pälinään.
Edessä siintävät lähinnä presidentinvaalit, joille en paljoa korvaani lotkauta, ja uudet naurettavat tupakkasäädökset, jotka saavat aikaiseksi lähinnä facepalm-reaktioita, vaikken edes polta. Kaikki muu on tässä vaiheessa tulevan usvan peitossa.
Kiitän kaikkia vuoteen 2011 osallistuneita osatekijöitä, jotka suorasti tai epäsuorasti elämääni vaikutitte. Tästä on hyvä jatkaa alla mainitulla tavalla.
Kiirettä on pitänyt, sanoi blogikirjoittaja, kun taukojaan selitteli. Aiheita, ideoita ja ajatuksia pyörii päässä enemmän kuin ehtii rustata, mutta minkäs teet, kun aikavarkaat vievät kaiken ylimääräisen turhankin tehokkaasti.
Myöhästyneet vuosipäivät
Taannoin, oikeastaan reipas kuukausi sitten, tuli kolme vuotta täyteen siitä, kun aloitin muiden liikunnallisten toimien tilalle tai lisäksi kuntosalitreenauksen. Kolme vuotta ei tunnu kovin pitkältä ajalta, etenkään näin jälkikäteen asiaa ajatellen, vaikka mahtuuhan noihin vuosiin reilut 150 viikkoa ja miltei jokaiselle viikolle taas useampi treenikerta.
En lähde edes yrittämään arvioida tarkkaa määrää, eikä sillä ole merkitystäkään. En ole tällä kertaa kirjoittamassa siitä millaisia tuloksia on tullut tai miten paljon on tullut treenattua. Pikemminkin, pyrin summaamaan ajatuksia ja havaintoja vuosien varrelta. Mitä on tullut opittua, nähtyä ja koettua. Mitä on jäänyt käteen ja miltä treenaus ylipäätään tuntuu näin jälkikäteen ajatellen.
Syö. Treenaa. Nuku.
Ulkoisesti kuluneiden treenivuosien tulokset ovat helppoja havainnoida. Kokoa on tullut hieman lisää ja muodot ovat hiljalleen muuttuneet. Paperilla luvut taas ovat suurentuneet ja hallitut painot kasvaneet. Kehitys on helppo havaita monellakin eri tavalla, myös esittää konkreettisesti.
Olennaisempaa kuitenkin, lopulta, on se, miltä treenaus on tuntunut ja mitä se on opettanut. Yritän olla kuulostamatta tekotaiteelliselta runopojalta, kun totean, ettei tärkeintä ole fyysinen koko tai kasvaneet luvut. En yritä vähätellä näitä asioita, sillä ne ovat lopulta hyvinkin tärkeässä asemassa treenimotivaation kanssa.
Eikä kyse ole siitäkään, että happamia olisivat pihlajanmarjat ja toteaisi asioista näin vain siksi, etten itse ole järjetön jääkaappipakastin. Kyse on nimittäin siitä, että eniten treeni on ainakin minulle antanut henkisellä puolella. Se oppi onkin se tärkein.
Liikun, siis rentoudun
Jo ennen punttisalitreenin aloittamista olin kokenut ja ymmärtänyt fyysisen harjoittelun merkityksen pääkopan huoltamiselle ja stressihallintakyvylle. Kamppailulajit, ja jossain määrin vielä enemmän lenkkeily, olivat kohdallani aivan ainutlaatuisen tehokkaita tapoja käydä läpi painavia asioita.
Siinä missä hojoilulajit toki aiheuttivat hormonaalisia vaikutuksia siinä missä muukin liikunta, niissä tilaa ei ollut niinkään omille ajatuksille kuin aerobisen liikkumisen parissa. Piti keskittyä lyönteihin, potkuihin, torjuntoihin ja muihin elehtimisiin. Lenkkipolulla taas saattoi mieli työstää läpi ajatuksia jalkaparien pitäessä kropan liikkeellä. Lopputulos oli fyysisesti raskas, mutta henkisesti puhdistava. Ja endorfiinit jylläsivät.
Lenkkeily ei kuitenkaan tuonut sitä samaa psykologista mielihyvää kuin raudan kanssa salilla vehtaaminen. Uusien liikkeiden opettelu ja tekniikkaan keskittyminen tietysti haittasivat jossain määrin ajatusta siinä missä kamppailulajitkin, mutta liikkeiden välissä ehti ajatella, samalla kun palautui edellisestä suorituksesta.
Jonkin aikaa puntteja nostellessaan ajatus alkoi yhä paremmin toimia liikkumisen ohella, aivan kuin lenkkipolulla konsanaan, mutta pelkän fyysisen rääkin lisäksi treenaamisessa kehittyminen tuntui myös palkitsevalta. Tulokset nousivat, kroppa vahvistui, mieli leikkasi kirkkaasti ja rentoutuminen tuli kaiken hikoilun myötävaikutuksena.
Treenaaminen alkoi tuntua kokonaisvaltaiselta.
Itsekuri on voimaa
Mitä treenaaminen on näinä kolmena vuotena sitten opettanut? Itsekuria, nöyryyttä ja takaiskujen vastaanottokykyä. Sanalla sanoen, kurinalaisuutta kaikin puolin. Aina ei huvita, mutta silti tulee (useimmiten) mentyä. Egoa on oppinut tökkimään sopivasti syrjään, kun ymmärtää, ettei treenituloksetkaan aina ole lineaarisesti eteenpäin kehittyviä.
Takapakkia tulee toisinaan, ja sitten taas mennään eteenpäin. Nöyryys tulee mukaan tahtomattakin. Kun vielä näkee ympärillään toinen toistaan kovempia, isompia ja vahvempia karjuja, nöyryys lisääntyy entisestään. Kenestäkään ei tule kovaa luuta hetkessä. Roomaa ei rakennettu päivässä.
Itsekuri puolestaan, niin kuin nöyryyskin, on käyttökelpoinen työkalu – niin yksityiselämässä kuin työssäkin. Toisaalta kaikenlainen asioiden pyörittely ja ajatusten läpikäynti on omalla katalalla tavallaan lisännyt myös eksistentiaalista angstia. Elämän tosiasiat, kun eivät ole mihinkään kadonneet sen myötä, että ajatukset selkenevät ja stressitaso pidetään alhaalla.
Viimeisimpänä, muttei vähimmäisenä, alkoholin käyttö on vähentynyt kolmen vuoden aikana reilusti. Kun treeniä ei halua haitata viinamäen tuotteiden reilummalla käytöllä, on eräänlainen lisäterveysvaikutus hiipinyt sisään elämään varkaan lailla. Asia, josta on vaikea löytää mitään nillitettävää.
Tulevaisuus?
On vaikea kuvitella, että palaisin aikaan, jolloin treenasin vähemmän – tai sanotaanko, eri tavalla. Kun vielä kymmenisen vuotta sitten tuli heiluttua vain hojottelulajien puolella, nyt niiden määrä on vähentynyt – kuten myös lenkkeilyn – ja tilalla on kompromissimainen vaihtoehto itsepuolustuslajien ja voimailun puolella.
Olen tyytyväinen siihen mitä teen, mutta haluan enemmän. Lisää painoja, kovempia tuloksia ja rautaisempaan kuntoon. Vaikka olen elämäni kunnossa, en vain voi tyytyä siihen, mitä olen, sillä kuuluisan sanonnan mukaan tyytyväisyys tappaa kehityksen.
Eteenpäin on mentävä, ja se on myös suunta, johon haluan mennä. Kuluneet kolme vuotta ovat olleet monessakin mielessä elämäni palkitsevinta ja aikaansaavinta aikaa. Tällä polulla aion myös jatkaa.
“Hädin tuskin olet päässyt kolmenkympinkriisistä yli, kun jo neljänkympinkriisi pukkaa esiin“, irvaili eräs ystäväni viime torstain tempauksestani. Olin nimittäin tehnyt päätöksen hylätä erään (ulkoisen) aikakauden muutaman päivän fundeeraamisen jälkeen. Oli aika heittää hyvästit pitkätukkaiselle habitukselle ja vaihtaa se helppohoitoisempaan vastineeseensa.
Hyvästit harjalle
Päätös ei ollut aivan helppo, eikä varsinkaan nopea. Ei kaikkien näiden vuosien jälkeen. Päätösketju eteni kuitenkin tuttua reittiä. Ensin saan idean muutoksesta. Sitten puntaroin sitä aikani. Kyseenalaistan, mietin uudelleen. Pian idea tuntuu paremmalta ja paremmalta. Nälkä kasvaa syödessä. Lopulta päätös tulee kuin itsekseen.
Yllätin silti itseni. En vielä vuosi, tai edes puoli vuotta sitten olisi kuvitellut miettiväni moista, mutta nyt se sitten tapahtui kuin varkain.
Asia tuntuu varmasti ulkopuoliselle pieneltä, melko mitättömältä asialta, mutta kaltaiseni ex-pitkätukat tietävät mitä tarkoitan. Tyylimuutos tuntuu isolta askeleelta. Ei vain kaveripiirin tai työ- ja harrasteympyröiden kannalta, vaan koko sosiaalisen elämän. Ennen kaikkea oman itsensä, mutta myös sen vastakkaisen sukupuolen kiinnostuksen osalta (tai mistä kukin nyt pitääkään). Onko tässä nyt sitten luvassa identiteettikriisi?
Muutos on pahasta
Olen kauan, niin kauan kuin muistan, tolkuttanut tuota näkemystä. Uskon siihen eräällä tavalla yhä edelleen.
Muutos on aina pahasta, kunnes toisin todistetaan. Sitä kuitenkin pyrkii alitajuisesti kuin tietoisesti siihen hyvään tilaan. Tilaan, jossa haluaa olla. Jossa viihtyy, ja jossa tuntee olonsa tyytyväiseksi, ehkä jopa onnelliseksi. Muutos sellaisesta tuntuu aina huonolta idealta. Se tuntuu olevan pahasta.
Valehtelisin, jos väittäisin, ettei taustalla ole ajatus käytännöllisyydestä. Pragmatiikka ajaa cyberpunkmaisen “tyyli ennen tarkoitusta” -asenteen yli. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, ja omalla kohdallani tyyliuskollinen metallimiehen habitus sai vaihtua helppohoitoiseen ja tylsään, mutta äärimmäisen käytännölliseen lyhyeen malliin. Puoli milliä tai jotain. En tiedä, en ole mitannut, mutta pää tuntuu oudolta – hyvällä tavalla.
Uudelleensyntymä
Tuntuisiko muutos niin isolta, jos sillä ei olisi niin paljon historiaa? Tuskin. Muistan vielä selvästi, kun vuonna 1995 astuessani armeijan harmaisiin, jouduin luopumaan silloin muutaman vuoden kasvaneista pitkistä hiuksistani. Kai se hetken kirpaisi, mutta se oli “pakko” tehdä.
Armeijan jälkeen hiukset saivatkin rehottaa pitkänään tasaisesti kasvaen, kunnes geneettinen maksimipituus tuli saavutettua. Voisi siis sanoa, että viimeiset viisitoista vuotta on mennyt pitkällä huiskalla painellen. Vaikka moisen hiusmallin mukavuus onkin kamppailulajeissa kuluneen reilun vuosikymmenen aikana ollut hyvin kyseenalaista, kamelinselkä katkesi vasta nyt.
Ikinä ennen eivät hiukseni ole olleet näin lyhyet. Eivät edes armeijassa. Jonkinlainen uudelleensyntymä siis tämäkin.
Tästä eteenpäin, erään aikakauden taakseen jättäen ja kohti uusia tuulia. Aurinkoista kevättä itse kullekin tekstiin istuvan myötä.
Siitä on nyt kolme vuotta ja rapiat, kun ajatuksenvirtaani virtsaputken lailla juoksuttava blogini sai alkunsa ja ensimmäiset tekstit raapustuivat kuin itsestään sivuston seinille. Jostain syystä ajaudun aina tietyin väliajoin katsomaan taakseni, historian sivuille ja miettimään mihin kaikkeen sitä on menty, tultu ja päädytty näiden kuluneiden kuukausien ja vuosien aikana. On ilmeisesti taas kerran aika tällaiselle.
Jos totta puhutaan, olin taas jälleen kerran aikomuksissa kirjoittaa jostain aivan muusta. Jostain sellaisesta, joka olisi liittynyt edelliseen tekstiini. Vaan kiire, itsetutkiskelu, havainnointi ja alitajunta ovat tehneet tehtävänsä. Etenkin kahta ensimmäistä on ollut paljon liikkeellä viime aikoina. Uusiutuneet työkuviot sekä viisi treenikertaa viikossa ovat vienet minut pisteeseen, jossa tuntuu, että tarvitsen excel-taitoja vapaa-aikani järjestelyyn. Mutta se arjesta.
Mennyt, nykyhetki ja tuleva
Itsetutkiskelua on harjoitettua viime aikoina paljonkin. En tiedä olenko sitä tehnyt sen enempää kuin kuluneina kuukausina, mutta tästä minulla on lämmin jomottava tunne takaraivossani. Kehtaisin väittää, että parisuhteen hajoamisen jälkeisinä viikkoina tai kuukausina sitä tekee enemmän kuin suhdekuvioissa soudellessaan. Rohkenisin jopa sanoa, että suhdetilanteen ja kuivan kauden välissä puntarointia tulee tehtyä enemmän kuin itse aavikolla lojuessaan. Ehkei sitä tee aina tietoisesti, mutta vähintäänkin alitajuisesti. Mikä meni pieleen? Mitä olisi voinut tehdä toisin? Mitä tapahtuu nyt, mitä tulevaisuudessa?
Sinänsä nuo asiat on jo tullut suurimmaksi osaksi käsiteltyä, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Mutta ehkä kahteen viimeiseen kysymykseen on alkanut hakea vastauksia sitäkin innokkaammin. Mitä haluan tulevaisuudelta, mitä tapahtuu juuri nyt elämässäni? Nykyhetkessä asiat ovat oikeastaan lähes erinomaisesti, mutta tulevaisuudesta en tunnu tietävän mitään. En ole ikinä tiennyt. Olen toki tehnyt suunnitelmia, kuten edessä siintävä muutto ja pari ulkomaanmatkaa. Tiedän ehkä jotain kesän festareista ja minulla on käsitys siitä, milloin järjestän uuden asuntoni tupaantuliaiset. Mutta ne kaikki ovat pintaliitoa ja arkea. Tärkeitä asioita, toki, ja ajatustyötä että rahaakin vaativia, mutta silti arkista peruskauraa. Asioita, joiden varassa elämä ei lopulta makaa.
Käydessäni läpi esimerkiksi mennyttä suhderintamaani niin edellisen suhteen osalta kuin kolmen viimeisenkin vuoden saralta, minua vaivaa tunne siitä, että asiat kiertävät kehää. Ouroboros-käärme hykertelee kiepillä ollessaan asioiden syklisyyttä ja elämä toistaa itseään, aivan kuten minä tunnun toistavan itse itseäni tässä blogissani vuodesta toiseen. Mitä enemmän koitan määritellä elämääni tietoisesti, ehkä keinotekoisestikin, sitä vääjäämättömämmältä tuntuu se, etten olekaan niin paljon oman elämäni ohjaksissa kuin luulisin olevani, tai kuin haluaisin olla. En yritä, enkä edes halua, paeta vastuutani omasta elämästäni. Olen oman onneni seppä, mutta toisinaan tuntuu siltä, ettei asia olekaan aivan niin yksiselitteinen. Että lopulta sattuma määrittelee elämää enemmän kuin sille haluaisi antaa valtaa. Sillehän tavallaan kaikki ihmissuhteetkin perustuvat: heidän tekemille valinnoilleen, jotka yhdistettyinä omiin valintoihin määrittävät sen mitä tarinassa lopulta tapahtuu.
Itse
Kun mietin omia elintapojani, elämänkatsomustani ja ajatuksia, joita poimin, suodatan ja pyörittelen pääkopassani, huomaan tiettyjen päätelmien saapuvan ajatuskehääni aina uudestaan ja uudestaan. En esimerkiksi usko kykeneväni suhde-elämään ihmisen kanssa, jonka elämä on oppositiossa omani kanssa. Kuulostaa ehkä itsestäänselvyydeltä monelle, mutta tarkennan hieman. On helppoa heittää näitä ajatuksia niin suurpiirteisistä asioista kuten vaikkapa uskonto tai politiikka. Kykenisinkö epäpoliittisena ihmisenä vakiintumaan sellaisen kanssa, jolle politiikka on kaikki kaikessa? Tuskin. Onnistuisinko pariutumaan uskovaisen ihmisen kanssa, kun itse edustan lähinnä uskontokäsityksen vastaista ideologiaa? En varmasti. Olisiko mahdollista, että päätyisin romanttisiin kuvioihin tapauksen kanssa, jolle ruumiinkulttuuri ja oman kehon rääkkääminen ovat kielteisiä tai etäisiä asioita? Epätodennäköistä. Tai yksilön, jolle suurinta kulttuuria ja täydellisintä viihdettä ovat Serranon perhe ja Salatut elämät? Ei kuulosta kovin todennäköiseltä.
Olenko siis hankala? Nirso? Tuomittu nysväämään yksin lopun elämäni? Ehkä, luultavasti ja toivottavasti en. Kuten sanottua, mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa.
Sitten?
Missä lienen seuraavan kolmen vuoden päästä, sitä ei osaa sanoa kukaan. Toivottavasti en kuitenkaan kirjoittamassa näitä samoja sanoja yhä uudelleen tai edes jatkokertomusta tälle raapustukselleni.
Viikonloppu alkaa hiljalleen lipumaan horisonttiin ja sen myötä Helsinki Finnish Metal Expo lipumaan kohti tapahtumakalenteriani. Nähtäväksi jää onko edessä yksin tavanomainen viikonloppu muiden joukossa, vai kiinnostava ja tapahtumarikas retki sosiaalisten pyöritysten pauloissa.
“Uusi vuosi, uudet kujeet” on lausahdus, johon törmää aina silloin tällöin. Monesti se paitsi pitää paikkaansa, siinä on myös ehta lupaus jostain uudesta, ehkä myös paremmasta vuoden vaihtumisen myötä. Välillä ihmiset myös tuppaavat ihmettelemään miten vuoden vaihtuminen muka liittyy välttämättä mihinkään uuteen tai asioiden paranemiseen. Tuollaisessa vaihtumisessa on paitsi myös paljon psykologiaa ja täten eräänlaista placebo-vaikutusta, mutta yrityksillä tämä myös liittyy monesti bisnekseen, kun puhutaan kalenterivuosista ja tilikausista.
Minun kohdallani eräs tällainen konkreettinen muutos oli uusi, parempi työkuvio, tuttavallisemmin sanottuna ylennys. Tässä vaiheessa vielä yritän lähinnä päästä käsiksi uusiin työkuvioihini vanhojen ohella ja samalla oppia uusia asioita sitä mukaa, kun niitä eteeni tuodaan. Kirjoitukseni tarkoitus ei ole kuitenkaan hehkutella tätä asiaa tai paukutella henkseleitä “hyvin tehdystä työstä” ja sen hedelmistä. Kyse on enemmänkin syklisyyden ymmärtämisestä.
Ouroboros
Syklisyyttä, ja sen myötä elämää ja kuolemaa merkitsevä Ouroboros-käärmesymboli on tullut elämisen myötä myös keskeisemmäksi omaa ajatusmaailmaa ja kokemusta. Mitä enemmän tällä planeetalla on tallustellut ja asioita havainnoinut, sitä enemmän on nähnyt elämän loputtomalta tuntuvan kiertokulun, kun uudet asiat ovatkin kuin vanhojen toistoa, mutta uudessa paketissa. Uudestaan ja taas uudestaan.
Mikä todellisuudessa sai minut tarttumaan virtuaalikynään oli ymmärrys siitä, että tämä vuodenvaihde on kuin häivähdys menneisyyttä. Olen kokenut täsmälleen saman kuvion noin kuusi vuotta sitten. Silloinkin ajankohta osui vuodentaitteen kohdalle. Kuten nytkin, silloinkin oli parisuhde kokenut loppunsa vuoden loppupuolella, työkuviot muuttuivat heti alkuvuodesta ja kamppailulaji oli vaihtunut syystalvella. Nyt uusi laji tuli vuodenvaihteen jälkeen, uudet työt heti vuoden alusta ja parisuhde katkesi syystalven tuntumassa. Samat tapahtumat, mutta hieman eri järjestys. Ilmankos tässä kuviossa olikin jotain tuttua.
Muistan elävästi kuinka koin tuon silloisen tapahtumavyyhdin ja sen luoman tunteen. Kyse ei ollut vain sivun kääntymisestä elämässäni, vaan suuremmasta kokonaisuudesta. Uudesta luvusta. Kuin elämä olisi jollain tavalla alkanut uudestaan. Tapahtumissa oli kaikissa jotain ikävää, nostalgista tunnetta, sekä tietenkin luopumista. Mutta samalla se oli uudelleensyntymistä. Nyt tämä sama tunne on viipynyt päässäni jo tovin, mutta vasta parin kuluneen viime päivän aikana olen sen ymmärtänyt.
C’est la vie
Vaikka tässäkin muutosten syklissä on omia ikävyyksiään, on tämä muutos entistä paremman tuntuinen. Toisin kuin viime kerralla, työmuutokset ovat yllä mainituista syistä paremmat. Lajivaihdoksesta en osaa vielä sanoa, mutta valinta tuntuu edelliskerran tavoin oikealta. Parisuhde-erot eivät koskaan tietysti ole hyviä asioita, mutta joskus niidenkin lopputulos voi olla parempi kummankin kannalta. Se vain vaatii aikaa, että sen ymmärtää. En esimerkiksi pitkään aikaan ole kokenut moista vapautta ja riippumattomuutta kuin nyt, puhumattakaan rahallisen tilanteen kohentumisesta. Elämä on hyvää. Joskus vain pitää luopua joistain asioista, jotta voi saada tilalle jotain vielä parempaa.
Tai kuten Fight Clubissa asia sanottiin:”Only after we’ve lost everything, we’re free to do anything.” Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin.
Jälleen on yksi vuosi pulkassa, joskin vielä tätä kirjoittaessa on muutama tunti tätä vuotta jäljellä. Tällä kertaa olen ajoissa kuluneen katsastelussa ja hoidan homman alta pois heti kärkeen.
Mitä jäi käteen?
Mennyt vuosi oli pääosin varsin hyvä, oikeastaan erinomainen. Olin sydänjuuria myöten rakastunut suurimman osan ajasta, seurustelin onnellisesti ja romantiikka kukoisti. Jos ei muuten, niin ainakin sujuvan yksipuolisesti. Tuota iloa vuoden 2010 puolella kesti noin kymmenisen kuukautta, ja vaikka muutamia kyyneliä ohessa vuodatettiin, voi jo pelkän matematiikan valossa katsoa, että hommassa päästiin voiton puolelle.
Työasiat tulivat hoidettua, ja ilmeisesti pääosin vielä hyvin, kuten loppuvuodessa ilmoitettu ylennys & palkankorotus antoivat ymmärtää. Ensi vuosi näyttää taloudellisesti siis entistä paremmalta, joten sillä saralla asiat ovat hyvällä mallilla.
Treeni kulki, jotain tuloksiakin ilmeisesti tuli ja painoakin on kertynyt hyvässä mielessä viime vuoteen nähden. Vaikka aivan yhtä nousujohteista ei ole kehitys tänä vuonna ollut, kuin viime vuonna, ei tälläkään saralla ole syytä valitukseen. Uusia jippoja jäi taskuun myös brassijutsun puolelta, joka opetti Kärmekselle painin, lukotuksen ja kuristuksen saloja. Hienoja taitoja, vaikken kisaurheilusta vieläkään omakohtaisesti välitä.
Musiikin puolella 2010 ei vetänyt aivan vertoja vuodelle 2009. Tämä johtuu osittain paitsi siitä, että viime vuosi oli järjettömän kova, myös siitä, että 2010 näitä mestariteoksia tuli yllättävän vähän. Muutama todella kova levy kuitenkin, joten valittaa ei kehtaa siitäkään. Ja tulihan sitä nähtyä mukavia festareita ja muita keikkoja, joten siinäkin mielessä musavuosi oli ihan onnistunut.
Matkustelut jäivät kotimaata lukuun ottamatta vain Amsterdamiin, mutta se reissu sitten oli sitäkin parempi – kuten matkakirjoituksiani lukeneet tietävät. Sinne kelpaisi lähteä toistekin nauttimaan maan ja kaupungin antimista.
Kirjoitettua tuli suhteellisen paljon, niin musiikin kuin blogin osalta. Varsinaiset kirjoitusprojektit onnistuin miltei täysin hyydyttämään, ihan jo ajankäytön vuoksi, mutta katsotaan jos nykyinen elämäntilanteeni olisi sille suopeampi. Mitään tyhjiä lupauksia en lähde kuitenkaan antamaan.
Hyviä pelejä ja elokuvia tuli myös tukkukaupalla, tai ainakin enemmän kuin allekirjoittanut ehti kokemaan. Loppuvuodesta ulostunut Cataclysm oli NFL-penkkiurheiluharrastustani katsoen huono ajankohdan puolesta, mutta sitäkin parempi kariutuneen parisuhteen kannalta katsoen. Milläpä sitä itseään piristämään jos ei eskapismilla, sano.
Kaikkiaan vuosi 2010 oli varsin hyvä. Sanoisin, jopa erinomainen, jos ei tuota loppuvuoden kriisiä olisi tarvinnut mahduttaa kuluneen vuoden puolelle.
Mitä edessä?
Uusi, isompi asunto, uudet työkuviot ja parempi palkka. Siinä ne selkeimmät suunnitelmat ja tiedossa olevat kuviot ensi vuodelle. Lisää treenaamista ja samalla haistelen minulle uusien kamppailu- ja itsepuolustuslajien tarjontaa kotikaupungissani Turussa. Vielä olisi pari viikkoa aikaa miettiä löydänkö itseni Defendon peruskurssilta vai harkitsenko muita vaihtoehtoja.
Salitreenit ja muut puuhastelut saavat jatkua entiseen tapaansa, ja Super Bowlin myötä saan lopettaa minua jo kyllästyttävän massakauteni. Kymmenen kiloa on plussaa tullut kesästä ja se tuntuu ympärille makkarankuoren tavoin puristuneissa vaatteissa. Monet tuttuni eivät meinaa edes uskoa painoani pelkän ulkonäköni perusteella. Otan sen kohteliaisuutena.
Mitä tulee kaikkiin muihin menoihin, aika näyttää. Naisrintamalla olisi kiva saada vipinää, mutta jotenkin kaikki yrittäminen tuntuu niin turhauttavalta. Joko tässä törmää vääriin ihmisiin, tai sitten suorastaan vääränlaisiin ylipäätään.
Ei sillä, yksinkin on hyvä olla, mutta jotain jää silti puuttumaan. Mitäpä sitä kieltämään. Ei tässä enää olla alta parikymppinen pojankloppi, jonka mielestä ajatus yksinäisenä cowboyna ratsastamassa kohti auringonlaskua ei ollut lainkaan hassumpi ajatus. Olihan se nuorena niin, enää ei niinkään.
Vaan ei stressiä: elonvirta vie eteenpäin kuin Styx-joki konsanaan. Näillä sanoilla parempaa uutta vuotta itse kullekin vuonna 2011.
Lukaisin taannoin mielenkiintoisen artikkelin hieman vanhemmasta Fightsport-lehden numerosta. Lehtihän käsittelee kamppailulajeja ja treenausta, sekä muita siihen liittyviä aiheita, aina ruokailusta henkilökuviin, lajihistoriikkeihin ja niin edelleen. Artikkeli, joka kuitenkin teki minuun syvemmän vaikutuksen, käsitteli mieltä ja ajatuksia. Kyse oli oikeastaan hyvin pitkälti perusasioiden ympärillä pyörivästä psykologiasta, aina häviämisen käsittelystä omien tunteiden ilmaisuun ja valittuihin asenteisiin.
Asiassa oli minulle vähän varsinaista uutta, mutta sen positiivissävyinen kirjoitus ja toisaalta avartava kuningasajatus oli se liha, johon nyt takerrun. Kirjoituksen tärkeimmän ajatuksen voi summata helposti: meistä jokainen on itse vastuussa omista ajatuksistamme, ja näihin lukeutuvat myös tunteet, asenteet ja reaktiot. Kuulostaako helpolta vai kenties pelottavalta?
Olet sitä miten käyttäydyt
Omien ajatusten suhteen ei sinänsä tunnu vaikea olla sinut, saati hallita niitä. On vielä suhteellisen helppo miettiä mitä sanoo ja miten käyttäytyy – ainakin niin kauan, kun kyseessä eivät ole voimakkaat tunteet ja opitut reaktiot, jotka tulevat suoraan selkärangasta. Tietysti kaikki liittyy aina asiayhteydestä ja tilanteesta, joten voimakkaat yleistykset ovat hankalia. Kuitenkin kaikenlaiset fobiat ja voimakkaat ennakkoluulot aiheuttavat reaktioita, jotka tulevat syvältä sisimmästä. Näiden hallitseminen onkin jo astetta hankalampaa, jossain määrin likipitäen mahdotonta.
Meidän käytöksemme ja tekomme kuitenkin määrittävät sen mitä olemme. Kun tähän ynnätään se, että olemme itse vastuussa tunteistamme ja reaktioistamme, on helppoa nähdä miten me piirrymme elävinä sosiaalisina olentoina muille ihmisille. Luuseriksi tullaan vain suhtautumalla asioihin kuin luuseri, aivan kuten voittajaksi tullaan vain käyttäytymällä kuin voittaja.
Vaikeuksien kautta voittoon
Olen synkistellyt joidenkin asioiden kanssa, jotka ovat osuneet niin sanotusti tuulettimeen parin viime vuoden aikana. Kun itsestäni on kerran kyse, niin luonnollisesti edessä on ollut vastoinkäymisiä tunne-elämän maisemissa, ei niinkään työ-, terveys- tai muut asiat -osastolla. Kun nyt tarkemmin miettii, niin ihmisten ongelmat taitavat ylipäätään liittyä vain joko työhön/rahaan, omaan hyvinvointiin fyysisellä tai henkisellä tasolla, ja tähän viimeiseen lokerikkoon mahtuvat myös tunnepuolen asiat.
Jatkaakseni itsestäni, on rehellisesti sanottava, etten oikeastaan ole viime vuosina – siis täysikäisyyden jälkeen – joutunut edes painimaan muiden merkittävien ongelmien kanssa kuin tunne-elämän tatamilla. Työ- ja raha-asiat olen aina osannut hanskata, eikä terveyspuolella ole ollut muita kuoppia kuin ne itse aiheutetut vammat tai jotain muuta pientä. Ne eivät ole koskaan hankaloittaneet elämääni. Mutta tunnesektorilla sattuu ja tapahtuu, vaikka kuinka se olisi myrskyämistä vesilasissa – kuten tekin tiedätte, arvon lukijat.
Mitä kuitenkin tulee näihin synkistelyihin tunne-elon puolella, niin näistäkin on selvitty, totta kai, ja voisinpa kai jopa sanoa, että kunnialla. Ei sillä, että sillä asialla voisi – tai olisi tarvettakaan – henkseleitä paukutella, mutta ihan näin havaintona kuitenkin. Asioiden käsittely vie kuitenkin aikansa, se on työlästä aivoille ja arvetta näistäkään tapahtumista ei koskaan selvitä. Ei ainakaan täysin.
Mutta jokaisen vastoinkäymisen kautta tulee ehta oppitunti. Nämä läksyt tulisi ottaa vastaan avoimin mielin ja positiivisella asenteella, sillä ne, toisin kuin voitot ja onnistumiset, opettavat meitä jokaista isolla kädellä. Nämä opetukset eivät ehkä tunnu mielekkäiltä, mutta näin ne jäävät paremmin mieleen, kuin poltettuna suoraan aivokuoreen. Näihin vastoinkäymisiin oikein suhtautumalla myös nousemme paremmin takaisin jaloillemme ja olemme valmiita kohtamaan elämän entistä paremmin, uusin silmin ja paremmin varusteltuina.
Musashin viisaus
Kuten Japanin ehkä tunnetuimman miekkamestarin Miyamoto Musashin sanotaan asian ilmaisseen:”Today is victory over yourself of yesterday; tomorrow is your victory over lesser men.” Toisin sanoen, vahvistumme päivä kerrallaan ja jokainen päivä on eräänlaista kamppailua itseä vastaan, mutta näin myös päivä kerralla tulemme vahvemmiksi, paremmiksi yksilöiksi.
Näin, kun ajattelemme positiivisesti ja optimistisesti myös vastoinkäymisiin ja haasteisiin suhtautuen, voimme aina tulla jalat edellä maahan – jos ei muuten, niin sitten edes polvet edellä asfalttiin.
Otsikon kenties hämmentävä ilmaisu aukenee toisille itsestäänselvyytenä, kun taas lajia tai asiayhteyttä tuntemattomille se voinee herättää ihmetystä ja silmien hieraisua. Kyseessähän on (tietysti) jo aiemmin mainitsemani bjj eli tuttavallisemmin brasilialainen jujutsu, jonka peruskurssin sai meidän peruskurssiryhmämme tänään päätökseen. Eräänlainen välitilinpäätös tämäkin.
Eka natsa.
Olo on eittämättä hieno, kun takana on noin nelisen kuukautta hikoilua, vääntöä ja uusia tekniikoita. Takana on mukava määrä lukotuksia, kuristuksia, ähkimistä, puhkimista ja ylipäätään raskasta, mutta eittämättä yhtä lailla palkitsevaa treeniä. Uuden oppimista, ennen kaikkea. Se onkin motivoivista asioista suurin, vaikka välillä treenatessa tuntuukin, että happi loppuu ja keho viheltää pelin poikki. Tai kun hikoilee niin paljon puolessatoista tunnissa, ettei edes tajua miten moinen määrä nestettä on varaa tulla ulos tajun lähtemättä. Ehkä minussakin asuu pieni masokisti.
Verta, hikeä ja kipua.
Tämä kevät onkin varmasti ollut raskainta mitä olen pitkään aikaan kokenut treenirintamalla. Takana on niin salilla painojen kanssa puurtamista kuin jo edellä mainittua painia, ja onpa välillä lenkkipolkukin ehtinyt viedä mukanaan. Yhtä kaikki palkitsevaa, mutta joskus ylirasitustiloja lähestyvää. Tenniskyynärpäät ovat hieman kiusoitelleet ja paikoin selkäkivut painista ja/tai nostelusta ovat muistutelleet olemassaolostaan, mutta muutoin voidaan hyvin. Mitään sellaista kipua tai loukkaantumista ei olla vielä koettu – puuta koputtaen – että treeni olisi pahemmin kärsinyt. Ja hyvä niin.
Edessä on vielä Kapteeni Excelin aikataulutusleikki, sillä peruskurssin loppumisen myötä treeni- ja saliaikataulu menee uusiksi. Kun päälle on vielä kesän riennot festareineen ja muine menoineen, on luvassa aivan erilaista hulinaa kuin alkuvuoden ruljanssit. Vaan itsepä olen tieni valinnut ja nautin tästä jokseenkin täysillä kulkevasta elämästäni. Näillä sanoilla; treeniä, ravintoa ja lepoa.
Luola
Erinäisiä huomioita ja pohdintoja elämästä - henkilökohtaisella treenipäiväkirjalla terästettynä.
