On perinteisen vapunjälkeispostasuksen aika. Ei sillä, että minulla oikeastaan olisi siitä mitään kerrottavaa. Tutkin kuitenkin huvikseni aiempia vapputekstejäni ja huomasin tietynlaisen toistuvan kuvion. On ollut sitä vaisua ja turvallista aikuisvappua, kun rälläykset ovat jääneet väliin. Ja sitten on ollut niitä toisia, ördäyspitoisempia.
Ei ehkä yllätä ketään, että tämä oli niitä rauhallisempia. Enkä valita. Tämä malli toimii minulle paremmin.
Ikä ei selvästikään tule yksin, sillä tietynlainen vaisuus tuntuu miellyttävän minua ördäämistä paremmin. Ja mikäpä siinä, kun itse voi valintansa tehdä. Asia, jota on oppinut arvostamaan vain enemmän ja enemmän vanhetessaan.
Too old, too cold
Sitä on myös huomannut muita mielenkiintoisia piirteitä itsessään iän myötä. Enää ei jaksa samalla tavalla vittuilla ja soittaa suutaan ihmisille kuin ennen. Toisaalta, jossain mielessä tuota tekee varmasti entistä viiltävämmin, kun sille päälle sattuu.
Olen pehmentynyt, sillä nykyisellään sitä tuppaa vaan pyrkimään tietynlaiseen mielenrauhaan, harmoniaan ja mukavuuteen. Ja kun sitten kohdalle sattuu noita mielensäpahoittajia, sitä ikään kuin nousevat vanhat piirteet pintaan. Mihin se koira karvoistaan pääsisi lopulta kuitenkaan.
Kun tästä on sitten seurannut sitä, että pyrkii ilkeilemään vähemmän ja enemmän keskittymään mukavien juttujen pariin, niin samalla huomaa myös omien odotustensa nousevan ihmisten suhteen. Kun niihin ei sitten vastatakaan… Nooh, pettyyhän sitä.
Hyvää ystävääni lainaten: ihmiset eivät pety asioiden todellisen tilaan, vaan omiin odotuksiinsa.
Lost for words
Ja kun ihmisiin pettyy, silloin oikeastaan vaan vittuilla takaisin. Tästä tavasta olen toki hiljalleen pyrkinyt pois ja ehkä päässytkin, mutta ääh: mitäpä sitä kieltämään, perusluonne ei vain muutu.
Olenkin viime aikoina tarkoitushakuisesti muuttanut käytöstä. Olen keskittynyt enemmän pelleilyyn, huonoon huumoriin ja jopa aina yhtä paheksuttavaan trollaamiseen. Olen koittanut miltä tuntuu provosoida ja trollata ihmisiä ihan tuulesta temmatuilla mielipiteillä, kärjistetyillä mielipiteillä ja muuten vaan huudellut typeryyksiä.
Olen miettinyt mitä ne muut saavat siitä irti, koska kerran sitä tekevät. Nyt olen alkanut hiljalleen ymmärtää.
Kun sitä turhautuu siitä, että yrittää olla asiallinen ja kenties ystävällinenkin, on se toinen vaihtoehto vain olla välittämättä. Ei onnistu minulta, enkä ehkä toisaalta enempää edes kaipaa kyynistymistä. Kolmas vaihtoehto, tuo yllä mainittu huonon huumorin, provosoinnin ja trollaamisen tapa – se onnistuu.
Tuon käytösmallin tulokset ovat oikeastaan olleet jossain määrin jopa yllättäviä. Paitsi, että ihmiset suhtautuvat tuollaiseen lopulta yllättävän kepeästi, se myös tuo viljeliälleen helpommin mielihyvää.
Mitä siitä jos joku hernenenä suuttuu ja poistaa FB-kaverilistalta? Ei haittaa, sellainen oli turhake muutenkin. Ja jos joku muu sattuu moisesta pelleilystä huvittumaan, aina parempi. Toimii niin sanotusti molempiin suuntiin.
Voisin vielä jaaritella arvaamattomuudesta ja ennalta-arvattavuudesta, ja kummankin puolen mahtavuudesta, mutta paskat, eiköhän tässä ollut taas paljon melua tyhjästä. Nykäistään loppuun vielä mainio Pink Floyd -renkutus, jossa sinänsä on myös varsin pätevät ja aiheeseen väljästi liittyvät sanat.
Viime aikoina on elo ollut täynnä sarja epätavallisia poikkeamia ja tapahtumia suuntaan jos toiseenkin. Vaikka suurella skaalalla mikään ei varsinaisesti ole muuttunut, on mikrokosmos täynnä eri kokoisia maanjäristyksiä.
Vertauskuvallisesti voisi asian ilmaista siten, että vaikka junan vaunujen suojissa tapahtuisi mitä tahansa, juna kulkee raiteillaan ja ajallaan. Valtion rautateiden kohdalla tämä vertauskuva tosin hieman ehkä ontuisi.
Jotta asia ei menisi vain metaforiseksi jaaritteluksi ja yhdentekevien irtolauseiden ilmaan ammuskeluksi, lienee tarpeen summata paperille jotain konkretiaa. Vaikeus tuleekin sosiaalipornon ja tietynlaisen sosiaalihygienian välisestä tasapainosta. Jos ette vielä pudonneet kärryiltä, hyvä.
Rasvatyyntä
Kun elämä koostuu viime kädessä, joskin hieman kärjistetysti, vain töistä, treenaamisesta ja arjen pienistä asioista, pienetkin muutokset arkeen tuntuvat säröiltä lasissa. Säröt eivät ole aina huono asia. Päinvastoin, monesti nämä myrskyt juomalasissa ovat jopa tervetulleita. Rasvatyyni elämä on juuri sitä itseään: tylsää, tasapaksua ja yllätyksetöntä.
Tunnerajoitteisesta elämästä nauttineena/kärsineenä (yliviivaa tarpeeton) on ollut hauska huomata, kun jokin yksittäinen tekijä on saanut tutun ja turvallisen tasapainon heilahtamaan. Liikahdus tai heilahdus ei ole ollut järin suuri, mutta tasaisen jämäkässä ilmeettömyydessä pienikin ryppy näyttää merkittävältä.
On ollut hienoa kokea iloa ja ahdistusta yllättävistä asioista. Pari ylimääräistä sydämenlyöntiä ja liian pitkälle vietyjä ajatuksia. Analyyttinen persoona suorastaan iskee hälytyskellot päälle moisen tapahtuessa.
Koiran karvat
Pakkaa on sekoitettu myös arkisella eskapismilla, kun käärme lähti luikerrellen kotiluolastaan laivaristeilylle maailman tuulia haistelemaan. Ulkomaanmatkoilta harvoin on lupa odottaa mitään jännittävää ja reilusti erilaista, kyse on enemmän kulttuuri- ja elämysmatkailua erilaisessa ympäristössä, mutta tutuin, jopa varovaisin elkein.
Laivamatkoilla sen sijaan on lupa odottaa monenlaista näytelmää. Sadoittain humalaisia ihmisiä, näennäisylellistä tuhlailua, kiireetöntä syöpöttelyä ja hedonismin kutsua. Kun tähän yhdistetään vielä reissu metallimusiikin teemalla, alan bändeillä ja näiden myötä alan tutuilla naamakertoimilla, on kuvio jotakuinkin selvä.
Selvinpäin on vaikea olla, autoilukunnossa lähes mahdotonta ja kevytkenkäisiä ihmisiä pyörii ympärillä kuin helppoa romanssia tai rakkauden illuusiota etsien. Näillä reissuilla koiran on vaikea päästä eroon karvoistaan, jos edes mahdollista.
Onni suosii rohkeaa
Kun kaikelle annetaan loppusilaus pienimuotoisia satunnaismuuttujia äkillisohareista muihin epäonnistuneisiin kohtaamisjärjestelyihin, alkaa soppa olemaan koomisuuteen asti valmis.
Jos välillä erehdyin kaikessa “valaistuneisuudessani” irvistelemään tunteettomalle opportunistisuudelle ja härskille suorasukaisuudelle, moiset ajatukset hukkuvat äkkiä siihen, että sitä saa mitä tilaa ja jälkikäteen hukatuille mahdollisuuksille on turha itkeä.
Siinä on vaan sitä kohtalon ivaa, kun puntaroi asioiden luonnetta ja valitsee sen näennäisesti kyseenalaisemman vaihtoehdon, ja lopulta juuri se palkitaan. Olen toki kirjoittanut tästä aiemminkin, mutta asia ei lakkaa minua huvittamasta, ja toisaalta myös vaivaamasta, vieläkään.
Jos opportunismi palkitaan, niin mihin se tiikeri karvoistaan pääsisi. Tai miksi edes olisi tarpeen.
Kiirettä on pitänyt, sanoi blogikirjoittaja, kun taukojaan selitteli. Aiheita, ideoita ja ajatuksia pyörii päässä enemmän kuin ehtii rustata, mutta minkäs teet, kun aikavarkaat vievät kaiken ylimääräisen turhankin tehokkaasti.
Myöhästyneet vuosipäivät
Taannoin, oikeastaan reipas kuukausi sitten, tuli kolme vuotta täyteen siitä, kun aloitin muiden liikunnallisten toimien tilalle tai lisäksi kuntosalitreenauksen. Kolme vuotta ei tunnu kovin pitkältä ajalta, etenkään näin jälkikäteen asiaa ajatellen, vaikka mahtuuhan noihin vuosiin reilut 150 viikkoa ja miltei jokaiselle viikolle taas useampi treenikerta.
En lähde edes yrittämään arvioida tarkkaa määrää, eikä sillä ole merkitystäkään. En ole tällä kertaa kirjoittamassa siitä millaisia tuloksia on tullut tai miten paljon on tullut treenattua. Pikemminkin, pyrin summaamaan ajatuksia ja havaintoja vuosien varrelta. Mitä on tullut opittua, nähtyä ja koettua. Mitä on jäänyt käteen ja miltä treenaus ylipäätään tuntuu näin jälkikäteen ajatellen.
Syö. Treenaa. Nuku.
Ulkoisesti kuluneiden treenivuosien tulokset ovat helppoja havainnoida. Kokoa on tullut hieman lisää ja muodot ovat hiljalleen muuttuneet. Paperilla luvut taas ovat suurentuneet ja hallitut painot kasvaneet. Kehitys on helppo havaita monellakin eri tavalla, myös esittää konkreettisesti.
Olennaisempaa kuitenkin, lopulta, on se, miltä treenaus on tuntunut ja mitä se on opettanut. Yritän olla kuulostamatta tekotaiteelliselta runopojalta, kun totean, ettei tärkeintä ole fyysinen koko tai kasvaneet luvut. En yritä vähätellä näitä asioita, sillä ne ovat lopulta hyvinkin tärkeässä asemassa treenimotivaation kanssa.
Eikä kyse ole siitäkään, että happamia olisivat pihlajanmarjat ja toteaisi asioista näin vain siksi, etten itse ole järjetön jääkaappipakastin. Kyse on nimittäin siitä, että eniten treeni on ainakin minulle antanut henkisellä puolella. Se oppi onkin se tärkein.
Liikun, siis rentoudun
Jo ennen punttisalitreenin aloittamista olin kokenut ja ymmärtänyt fyysisen harjoittelun merkityksen pääkopan huoltamiselle ja stressihallintakyvylle. Kamppailulajit, ja jossain määrin vielä enemmän lenkkeily, olivat kohdallani aivan ainutlaatuisen tehokkaita tapoja käydä läpi painavia asioita.
Siinä missä hojoilulajit toki aiheuttivat hormonaalisia vaikutuksia siinä missä muukin liikunta, niissä tilaa ei ollut niinkään omille ajatuksille kuin aerobisen liikkumisen parissa. Piti keskittyä lyönteihin, potkuihin, torjuntoihin ja muihin elehtimisiin. Lenkkipolulla taas saattoi mieli työstää läpi ajatuksia jalkaparien pitäessä kropan liikkeellä. Lopputulos oli fyysisesti raskas, mutta henkisesti puhdistava. Ja endorfiinit jylläsivät.
Lenkkeily ei kuitenkaan tuonut sitä samaa psykologista mielihyvää kuin raudan kanssa salilla vehtaaminen. Uusien liikkeiden opettelu ja tekniikkaan keskittyminen tietysti haittasivat jossain määrin ajatusta siinä missä kamppailulajitkin, mutta liikkeiden välissä ehti ajatella, samalla kun palautui edellisestä suorituksesta.
Jonkin aikaa puntteja nostellessaan ajatus alkoi yhä paremmin toimia liikkumisen ohella, aivan kuin lenkkipolulla konsanaan, mutta pelkän fyysisen rääkin lisäksi treenaamisessa kehittyminen tuntui myös palkitsevalta. Tulokset nousivat, kroppa vahvistui, mieli leikkasi kirkkaasti ja rentoutuminen tuli kaiken hikoilun myötävaikutuksena.
Treenaaminen alkoi tuntua kokonaisvaltaiselta.
Itsekuri on voimaa
Mitä treenaaminen on näinä kolmena vuotena sitten opettanut? Itsekuria, nöyryyttä ja takaiskujen vastaanottokykyä. Sanalla sanoen, kurinalaisuutta kaikin puolin. Aina ei huvita, mutta silti tulee (useimmiten) mentyä. Egoa on oppinut tökkimään sopivasti syrjään, kun ymmärtää, ettei treenituloksetkaan aina ole lineaarisesti eteenpäin kehittyviä.
Takapakkia tulee toisinaan, ja sitten taas mennään eteenpäin. Nöyryys tulee mukaan tahtomattakin. Kun vielä näkee ympärillään toinen toistaan kovempia, isompia ja vahvempia karjuja, nöyryys lisääntyy entisestään. Kenestäkään ei tule kovaa luuta hetkessä. Roomaa ei rakennettu päivässä.
Itsekuri puolestaan, niin kuin nöyryyskin, on käyttökelpoinen työkalu – niin yksityiselämässä kuin työssäkin. Toisaalta kaikenlainen asioiden pyörittely ja ajatusten läpikäynti on omalla katalalla tavallaan lisännyt myös eksistentiaalista angstia. Elämän tosiasiat, kun eivät ole mihinkään kadonneet sen myötä, että ajatukset selkenevät ja stressitaso pidetään alhaalla.
Viimeisimpänä, muttei vähimmäisenä, alkoholin käyttö on vähentynyt kolmen vuoden aikana reilusti. Kun treeniä ei halua haitata viinamäen tuotteiden reilummalla käytöllä, on eräänlainen lisäterveysvaikutus hiipinyt sisään elämään varkaan lailla. Asia, josta on vaikea löytää mitään nillitettävää.
Tulevaisuus?
On vaikea kuvitella, että palaisin aikaan, jolloin treenasin vähemmän – tai sanotaanko, eri tavalla. Kun vielä kymmenisen vuotta sitten tuli heiluttua vain hojottelulajien puolella, nyt niiden määrä on vähentynyt – kuten myös lenkkeilyn – ja tilalla on kompromissimainen vaihtoehto itsepuolustuslajien ja voimailun puolella.
Olen tyytyväinen siihen mitä teen, mutta haluan enemmän. Lisää painoja, kovempia tuloksia ja rautaisempaan kuntoon. Vaikka olen elämäni kunnossa, en vain voi tyytyä siihen, mitä olen, sillä kuuluisan sanonnan mukaan tyytyväisyys tappaa kehityksen.
Eteenpäin on mentävä, ja se on myös suunta, johon haluan mennä. Kuluneet kolme vuotta ovat olleet monessakin mielessä elämäni palkitsevinta ja aikaansaavinta aikaa. Tällä polulla aion myös jatkaa.
Neljä-neljäkymmentä herätys. Torkkukytkin. Ylös. Ulkona on pimeää. Kaurapuurot naamariin ja ulos. Bussi ei odota, ja vaikka odottaisikin, lentokone ei sitä tekisi.
Lentokentällä “hei, moi” ja liput taskuun. Turvatarkastus, odottelu, lento. Nukun miltei koko puolitoista tuntia.
Kööpenhamina
Lento on jo seitsemältä perillä paikallista aikaa, bussikyyti lähtee vasta yhdeksän jälkeen. Loistavaa organisointia. Ajankuluksi Starbucks ja isokokoinen caramel macchiato. Kylkeen tuoremehu ja lämmin pekoni-kanavoileipä. Kallista, mutta herkullista.
Vihdoin bussikyyti. Kurvailut messupaikalle jonkinlaiseen teollisuushalliin. Ulkona on kylmä, syksy on vahvasti läsnä. Ei se mitään, kahvia koneistoon ja peliesityksiä katsomaan.
Kalvosulkeiset
Näen vuoroin komeita esityksiä, vuoroin kamalia powerpoint-vetoja. Siinä missä toiset näyttävät komeasti pauhaavalla musiikilla varustettuja pelivideoita ja hoitavat esityksensä hienosti, osa sössöttää esityksensä kalvosulkeisten lailla sivu toisensa jälkeen ruudulla kierrättäen. Ammattimaisuus ei vissiin ole in kaikissa firmoissa. En viitsi edes mainita nimiä.
Niin näyttävä oli tilaisuutta emännöinyt uutisankkuri, että olisin voinut lähteä hänen matkaansa vaikka saman tien. Harkitsematta. Onneksi moista absurdiutta ei tarvitse miettiä.
Evästä, jutustelua, sosiaalista kanssakäyntiä. Mukava nähdä tuttuja naamoja ja vaihtaa kuulumisia. Sitten lisää esityksiä. Ja vielä vähän lisää.
Voitelua
Lopulta kuivin osuus on ohi ja on aika tutustua itse peleihin. Osio tulee korvattua sosiaalisella kanssakäymisellä ja ilmaisilla juomilla, joita varten on drinkkikuponkeja enemmän kuin pystyn kuluttamaan. Korvan taakse muistutus: Tanskassa on tarjolla huonoja siidereitä, eikä se olutkaan nyt erityisen kaksista ole. Ajaa kuitenkin asiansa. Onneksi seura on juomaa tärkeämpää.
Pelejä, hullaantuneita kasvoja ja lisää juominkia. Nälkähän tuossa alkoi tulla. Onneksi myös maistuvaa sapuskaa oli tarjolla. Ja lisää juotavaa. Jotenkin aiottu suunnitelma olla ilta selvinpäin tuntuisi menevän päin honkia. Niinhän se tietysti menikin.
Tanssilattiallakin käy jokunen, minä en. Minglausta ja juomia. Osio on vaihtunut niin kevyeksi ja rennoksi ettei ole mitään valittamista. Tällaisesta hauskanpidosta tietää kuitenkin maksavansa seuraavana päivänä. Ei se mitään, se kuuluu työnkuvaan.
Lopulta vihdoin hotellilla. Kellokin lähenee kolmea. Tulevan päänsäryn miltei tuntee. Sitä saa mitä tilaa.
Aamupahoinvointi
Pomo potkaisee reippaasti ylös. Suihkuun. Aamupala. Ei oikein maistu, mutta vähän kuitenkin.
Tyhjin aatoksin kohti lentokenttää. Pää kolisee onttouttaan. Ei se mitään. Lentokoneessa voisi taas nukkua. Odottelua pehmentää Starbucks ja herkullinen frappuccino. Lompakko vinkuu, kroppa kiittää.
Puolitoista tuntia kestävä lentomatka, nukuksissa. Tyhjyyden äänen voi melkein kuulla. Suussa etäinen muistijälki Starbucksin karamellijääkahvista.
Ruokaa, raahautuminen kotiin ja sohvalle makaamaan zombiena. Koti, tietokone, kermainen kahvi. Selvinnyt, mutta uupunut olo.
Takana hyödytön työpäivä, unohdettu päänsärky ja inspiroiva tila. Inspiroiva, mutta luomiskyvytön. Päivä, jolloin päässä kaikuu tyhjyys ja välinpitämättömyys tekee majapaikkaansa keskelle nukahtaneiden aivosoluja.
Kivat messut takana, mutta jotenkin niistä selvinneenä on huojentunut olo. Mukava olla kotona, mukava päästä takaisin arkeen. Sitten joskus. Sitä ennen pitäisi vielä kärsiä viikonlopusta. C’est la vie.
Kulunut kesä on ollut hyvin tapahtumarikas. Asioita on mennyt vauhdilla eteenpäin, jossain määrin ehkä liiankin kovalla. Välillä tuntuu siltä, etten pysy kärryillä omasta elämästäni itsekään. Normaalia pitkäkestoisempi loma ei ole tätä ainakaan helpottanut. Toisin voisi toki luulla.
Festarikärpänen
Minulle kesä on perinteisesti tarkoittanut festareita. Niin tänäkin vuonna, ja keskivertoisesti kolmen sellaisen verran. Juhannus Nummirockissa, heinäkuun puoliväli Hammer Open Airissa ja heti seuraavaksi perään Tuskan muodossa, joka saakin tänä vuonna toimia festarikauden päättäjänä. Jalometalli ja muut saivat luvan jäädä väliin. Vanha ei vissiin oikein jaksa. Tai paskat se siitä ole kiinni; riittävän hyviä bändejä ei vain ollut luvassa Ouluun, joten kuudensadan kilometrin matka saa jäädä luvan jäädä välistä. Ystävien näkemisestä huolimatta.
Mutta festarit ovat vain oma lusikkansa isommassa sopassa. Ja miten ihmeessä kesä ja loma ylipäätään voi tuntua kiireiseltä? Kun ei sitä kerran ole töissäkään paljoa tarvinnut olla? Se on helvetin hyvä kysymys, johon minulla ei ole helvetin hyvää vastausta.
Mitä, missä, milloin?
Ehkä eniten vauhti tuntuu siinä kuinka päivät ja viikot tuntuvat vilisevän vierestä kuin maisemat liikkuvan junan ikkunasta nähtynä ohi kiitävinä hetkinä. Tuntuu, että koko ajan tapahtuu ja paljon, mutta siitä ei jää käteen mitään konkreettista tai todellista. Ainoastaan epämääräinen vellova möykky tunteita, ajatuksia, muistoja.
Toisaalta ihmissuhderintama tuntuu juuri siltä kuin mitään ei varsinaisesti edes tapahtuisi ja samalla kuitenkin tunnen tietynlaisen muutoksen vireen ympärilläni. Aivan kun maa värähtelisi jalkojen alla, mutta et kykenisi näkemään tai tajuamaan mikä on kaiken järistyksen syynä tai aiheuttajana. Pysähtyessäni miettimään tunnen oloni jotenkin surrealistiseksi. Epätodelliseksi ja illuusiomaiseksi. Aivan kuin kyseessä olisi jonkinlainen halpa saippuaoopperasarja.
En aio mennä yksityiskohtiin, enkä raottaa yhtään enempää ikkunaa elämääni. Ei täällä mitään juuri toisaalta tapahdukaan, kunhan pohdin ääneen juuri tätä hetkeä ja kuluneita viikkoja.
Takaisin arkeen
Oikeastaan odotan jo loman loppumista ja töiden alkamista. Rutiinien palaamista ja kurinalaista elämää. Ei sillä, ettäkö olisin viettänyt koskaan näin kurinalaista lomaa, jossa herään joka aamu herätyskelloon, ja painun aamusta treenaamaan, suorittaen tietynlaisia päivärituaaleja sen jälkeen, ja niin edelleen. Ja toisaalta toivoisin loman jatkuvan vielä pitkään. Edes kesän loppuun.
Alan olla valmis niin petiin, töihin kuin Tuskaankin. Torstaista sunnuntaihin toisessa kaupungissa, toisenlaisissa tunnelmissa. Bändien, ystävien ja tuttavuuksien vietävänä. Dekadenssin kuiskutellessa korvaan ja sirkushuvien ollessa edessäni kuin todellisuuspakoisena valveunena. Näillä mennään, tämäkin viikonloppu.
Pelko on ihmiselle luonnollinen tila. Samalla se on myös äärimmäisen typerä tila. Pelko jähmettää, sokaisee ja hallitsee. Se ei kysy järkeä, vaan monesti menee sen kaiken yli. Sitä on moneen lähtöön, fyysisestä pelosta henkiseen epävarmuuteen. Uskalluksen puutteesta aitoon kammoon asti.
En aio nyt käsitellä fyysisiä pelkotiloja tai varsinaisia kammoja, joita ovat vaikkapa korkean paikan kammo, araknofobia tai fyysisen pelotteen läsnäolo jonkun uhatessa väkivallalla. Muotoilisin pohtimani asian enemmänkin epäitsevarmuudeksi ja rohkeuden puuttumiseksi.
Kysymyksiä vailla vastauksia
On mielestäni paljon helpompaa selittää mikä saa ihmisen pelkäämään edellä mainittuja asioita kuin selittää epävarmuus tai vaikkapa sosiaalisen pelon syntyminen. Tai mikä saa ihmisen pelkäämään vaikkapa työhakemuksen tekemistä? Epäusko omaan itseensä? Itseluottamuksen puute? Pelko hylätyksi tulemisesta tai täydellisestä huomioimattomuudesta omista panostuksista huolimatta?
Tai miksi itsevarmakin ihminen saattaa pelätä tuota hylkäämistä tai kasvojen menetystä? Miksi itsevarma ihminen edes välittäisi moisesta? Miksi itsevarmuus joskus vain loppuu?
Rohkeuden piirtopöydällä
Vastauksia ylempiin en tiedä, mutta kuvittelen jotain ymmärtäväni pelon filosofiasta. Luulen tietäväni osan syytä ja ennen kaikkea, itse suurempaa ongelmaa. Uskon ymmärtäväni osan seurauksista ja sitä kautta tietäväni keinoja jatkotoimenpiteisiin. Ajattelen, että ymmärrän jotain pelon parantamisesta ja rohkeuden vahvistamisesta.
Ensinnäkin ihmisten pitäisi pystyä hyväksymään pelko, ei suinkaan pelätä itse pelkäämistä. Toiseksi ihmisten pitäisi kyetä kohtaamaan syyt näihin, sekä miettiä mitkä ovat seuraukset pelolle antautumisesta ja vastaavasti sen nujertamisesta. Puntaroida mitä tavallaan menettää pelon takia ja mitä tavallaan voisi saavuttaa pelkonsa murskaamalla.
Olen omakohtaisesti käynyt näitä asioita läpi, sekä kokemuksellisella tasolla, että yleisesti pohtinut pelkoa ja rohkeuden puutetta. Vaikka olen yleisesti hyvinkin itsevarma ihminen, tietyt asiat saavat minutkin pois tasapainosta. Epäröimään, empimään ja jopa perääntymään. Kun ei vain uskalla. Kun pelkää “kasvojensa menetystä” tai hylätyksi tulemista. Juuri silloin pitäisi olla aika katsoa peliin ja miettiä mitä voi hävitä, mitä voittaa ja asettaa nämä vastakkain toistensa kanssa.
Tarinoita, onhan noita
Sitä on itse useammin ollut viileämpi ja itsevarmempi kuin on tajunnutkaan. Vastaavasti jokusen kerran on yllättänyt itsensä jännittämässä ja pelkäämässä, kuin kädet täristen konsanaan, tilannetta, jota ei pitäisi pelätä lainkaan. Olen jännittänyt tavallisia esiintymisiä työ- tai kouluympäristössä, mutta vetänyt yhden miehen komedia-armeijaa kuin alan konkari konsanaan. Toisaalta olen lirkutellut naisille yli-itsevarmasti kuin suurempikin Romeo, mutta vastaavasti miltei puskenut kylmää hikeä vain kysyäkseni naisen mahdollista sinkkuutta.
Ja onhan näitä nähty kavereilla. Kuinka jotkut ihmiset vain ujostelevat yllä mainittuja asioita kuin kyseessä olisi mikäkin hyppy surman suuhun. Aivan kuin heillä olisi oikeasti jotain hävittävää tai pelättävää, muuta kuin kuin omien kasvojen täysin kuvitteellinen menetys. Kun eivät ole pelkonsa kanssa sinut. Kun vain on helpompi olla pelkuri kuin rohkea oman elämänsä ritari.
Pelon arkkitehtuuri on lopulta hyvin yksinkertainen, mutta sen järkeistäminen ja kylmä päihittäminen ei aina käy rationaalisin keinoin. Aivan kuin minäkin hienoisena arkanofobina inhoan niitä pieniäkin hämähäkkejä, vaikka tiedän, etteivät ne voi minulle mitään tehdä.
Kyse on vain pelon luomasta kontrollista. Häkistä, josta vain pitää päästä pois. Monesti harjoittelu kyseisten tilanteiden kohtaamisen kanssa tekee mestarin. Pelon voittamista ja rohkeuttakin voi harjoitella, ja niin tulisi tehdäkin. Mutta yksin pelot eivät katoa mihinkään.
“All men would be cowards if they only had the courage“, tokaistiin Johnny Deppin tähdittämässä elokuvassa The Libertine (Viimeinen vapaamielinen). Lauseen paradoksaalisuus on sikäli oivaltava, että niin moni meistä olisi suosiolla pelkuri, jos ei aina tarvitsisi ja pitäisi olla todistamassa omaa miehisyyttään, urhoollisuuttaan ja näyttämässä miten asioiden pitää olla tai miten pitäisi tehdä. Väitän, että niin moni meistä haluaisi vain olla rauhassa.
Rohkeus on siitä jännittävä käsite, että se pitää sisällään kaikenlaista. Wikipedian selityksen mukaan:
Rohkeus on uskallus tehdä asioita välittämättä pelosta, kivusta, vaarasta, epävarmuudesta tai pelottelusta. Esimerkiksi benji-hypyn tehnyttä ihmistä voidaan pitää rohkeana. “Fyysinen rohkeus” on rohkeutta kohdata fyysistä kipua, kärsimystä tai kuoleman uhkaa, kun taas “moraalinen rohkeus” on kyky toimia oikein välittämättä vastustuksesta, häpeästä, skandaalista tai vähättelystä. Rohkeus on yksi kardinaalihyveistä.
Näistä yllä olevista olen tehnyt molempia, joskin ehkä enemmänkin tuota jälkimmäistä. Se on tuonut mielihyvää ja ollut palkitsevaa, jos nyt sitten tuonut mukanaan niitä niin sanottuja vihamiehiäkin. Mutta sitä saa mitä tilaa, kuten sanonta käy.
Ikä ei tule yksin
Ehkä olen vain tulossa vanhaksi, mutten enää koe tarvetta olla rohkea. En ole sitä koskaan erityisesti ollutkaan, vaikka rohkeuden ideaali onkin aina puhutellut. Eihän kukaan haluaisi olla pelkuri. Eikä ainakaan myöntää sitä. Ja taas pääsemme aiemmin mainittuun lainaukseen tekstin alussa.
En kaipaa lisää konflikteja elämääni. Työt, seikkailut rakkauselämässä, terveydelliset asiat sekä muut satunnaiset vastoinkäymiset täyttävät sen “tarpeen” ihan riittävän hyvin. Ei minua enää kiinnosta provosoida ihmisiä. Ei minua kiinnosta riidellä ihmisten kanssa. Eikä minua kiinnosta ylipäätään käyttää aikaani moiseen turhaan paskaan. Mutta näitä asioitahan ei voi yksin päättää. Aina on joku joka “tietää paremmin”.
Aina löytyy joku, joka haluaa pitää huolen siitä, ettet elä konfliktittomassa maailmassa. Aina löytyy joku, joka ärsyyntyy sinusta ja jutuistasi. Aina löytyy joku, joka haluaa käyttää aikaa siihen riitelyyn – ja juuri sinun kanssasi. Aina löytyy joku, joka haluaa vähintäänkin provosoida sinua, vaikka itse olisit välinpitämätön, väsynyt, pelkuri – tai kaikkea näitä yhdessä tai erikseen.
Väsynyt
Minä en vain enää oikein jaksaisi. Ehkä minä pelkään. Ehkä olen pelkuri, raukkis ja epävarma runkkari. Aivan sama, mutta minun aikani tai kiinnostukseni ei vain riitä konflikteihin. Elämä on liian lyhyt itsetarkoitukselliseen rähinöintiin, rettelöintiin ja turhanpäiväisyyksistä riitelyihin. Ei tässä enää olla parikymppisiä, jolloin mielipiteet olivat jyrkkiä ja näkemykset teräviä. Niistä ajoista kulmat ovat kummasti pyöristyneet ja lähinnä sitä kaipaa vain omaa rauhaa ja onnellisuutta. Tätä on joidenkin helvetin vaikea tajuta.
Kun tuohon yhdistää vielä sen, että rohkeana oleminen on helvetin raskasta, sitä toisinaan tuntuu siltä, ettei oikein vain jaksaisi. Rohkeana oleminen palkitsee helvetin huonosti, vaikka sillä puolensa onkin.
Ehkä jälleen kerran, kun rohkeus on johtanut pettymykseen ja jättänyt tuomatta sen toivotun palkkion, sitä vain oivaltaa, että maailmassa aikaa ja vaivaa menee niin paljon turhaan, ja täysin hukkaan. Ehkä minä vain jätän sen rohkeuden ensi kerralla suosiolla kotiin.
Lopuksi jotain tähän ajatukseen etäisesti sopivaa.
Ihmiset ovat laiskoja. Ihmiset ovat saamattomia. Tähän meistä syyllistyy jotakuinkin jokainen, kohde vain vaihtuu. Osa välttelee itse työntekoa, osa kotitöitä. Jotkut jättävät liikunnan väliin, toiset ajattelun. Eikä siinä lähtökohtaisesti sinänsä mitään vikaa ole: aikaa meillä kaikilla on rajallisesti, jopa niin reilusti, että ikään, vauraustasoon ja elämänvaiheeseen katsomatta sitä on se noin kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa. Per yksilö, luonnollisesti.
Näin täällä
Oma laiskuuteni on kovin ailahtelevaa sorttia, mutta niinhän se taitaa meistä monella olla. On laiskempia päiviä, ja on hetkiä, jolloin ahkeroidaan viimeisen päälle. Niin paljon, että omatunto huutaa kiitosta ja hoosiannaa, hymyillen kuin se kuuluisa Naantalin aurinko. Ja annetaan siinä samalla sitten itselle taas lupa laiskotella. “Tänään satoi. Ei huvita. Saanhan? Saan? Kiva!” No, aivan noin sitä vuoropuhelua ei tässä pääkopassa käydä, mutta ymmärrätte varmasti kuvion.
Joskus kamelinselkä katkeaa hyvin pienestä. Tänään aiottu kuntosalireissuni jäi siihen, että töistä lähtiessäni polkupyöräni takakumi oli tyhjentynyt. Mihin lienee osunut, mutta ilmaa siinä ei ollut. Tästä nopealla laskutoimituksella arvioin, että noin vartin kotimatkani venyisi ensin puolituntiseksi, ja siitä vielä salille noin kymmenen minuutin matka pyörällä olisi kävellen ehkä reilut kaksikymmentä minuuttia lisää. Siis käytännössä tunti salille ja sitten vielä joskus illalla takaisinkin. Sen lisäksi pyöräni kumi olisi pitänyt korjata. Ei syntynyt kauppoja.
Koska elän kapitalistisessa “aika on rahaa” -yhteiskunnassa (tai ajatusmaailmassa, yliviivaa tarpeeton), vein pyöräni huoltoon. En toki vain rikkoutuneen kumin takia, vaan ottamaan samalla alle ne talvinastat, joita olen jo viimeiset pari talvea ajatellut. Se kaatuilu kun osuu kohdalleni ennemmin tai myöhemmin, yleensä kerran pari talvessa, ja tietysti juuri mustan jään aikaan. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja vaikka laskua näin enemmän tuleekin, katson näin säästäväni kallisarvoista vapaa-aikaa enemmän.
Koska näiden kävelyreissujen jälkeen olin jo käytännössä tuhlannut sen vajaan tunnin kotimatkaani, en mieli enää tehnyt salille. Se halusi kotiin, tekemään muita “tärkeitä” asioita ja panostamaan nautintoon. Sisäinen arkihedonisti heräilee ja huutaa “lisää!” kuin pikkulapsi isälle keinun kyydissä.
Tottahan toki sain ansaitusti pilkkaa ja vinoilua siitä, etten korjaa itse rengastani. Tai vaihda niitä nastoja. Tai yhtään mitään. Mutta nämä samat ihmiset kyllä muistavat kysyä minulta apua tietokoneasioissa, kun niissä iskee tenkkapoo. Hetkonen, eikö niitä tarvitsekaan korjata itse? Jostain syystä niin rauta- kuin softaongelmatkin tykkään ratkoa itse, mutta pyörän säätämiset tuntuvat vastentahtoiselta puuhastelulta. Kiristän toki vaihteeni itse ja jotain pientä sellaista, mutta en todellakaan halua kuluttaa vähäistä vapaa-aikaani mekaanisen laitteen kanssa touhuamiseen. En näillä harrastuksilla, en niillä pyöräkorjaamon hinnoilla. Tuenpa samalla muutamalla kuparikolikolla paikallista yksityisyrittäjää ja kaikille parempi mieli.
Kurkistus toisaalle
Mutta jos oman laiskuuteni kanssa olen sinut, miten on muiden laita? Vilkaisu Facebookiin, irc-keskusteluihin tai oikeastaan mihin vaan osaan internet-maailmaa ja aina löytyy niitä, jotka ensin huutavat apua ja sitten tutkivat itse. Jos tutkivat. Vapaa-aika ei olekaan vain minulle kallisarvoista, sitä arvostavat kaikki. Ehkä yleistän liikaa, mutta sovitaan kompromissinomaisesti, että melkein kaikki ihmiset kaipaavat sitä vapaa-aikaa. Vain työttömällä sitä on liikaa, koska heillä ei ole rahaa millä sitä vapaa-aikaa täyttää. Oli kyse sitten materiasta, matkailusta tai mistä vaan. Ja kyllähän liika vapaa-aika passivoi. En lyö lyötä mäen alla. Työttömän on tarpeeksi raskasta muutenkin – olen kokeillut joskus.
Ja mikä oli tämän koko kirjoituksen sisältöarvo? Pistäisin roposeni “läheltä nollaa” -veikkauksen puolesta. Vuodatin, mietin ja nyt voin siirtyä muiden askareiden pariin. Vuodattelemisiin.
Syksy teki vihdoin tulonsa ja asettui aloilleen kuuman kesän jälkeen. Tässä vuodenajassa on kuitenkin jotain muutakin tuttua kuin vain viilenevä ilma ja hiljalleen talven tuloon varautuva luonto. Niin, tässä vaiheessa vuotta on taidettu ennenkin viettää yksinäisempää kautta kuin keväisin ja kesäisin keskimäärin. Älkää kysykö mistä johtuu, en todellakaan tiedä. Tästä kuitenkin raflaava otsikko, tai yritys sellaiseen.
Olen oudossa tilanteessa. Olen tällaisessa tilanteessa tavallaan ensimmäistä kertaa, joskin nyt kun tarkemmin mietin tätä aihetta – joka tuli mieleeni jo viime viikonloppuna – tässä onkin jotain tuttua kuuden vuoden takaiseen tilanteeseen. Nykyhetkeä ja sitä yhdistää sama tekijä: parisuhde ilman seksiä. Silloin tosin ei ollut välimatkaa sen esteenä ja tilanne loppuikin niin sanotusti vähemmän nätisti. Se historiasta.
Tämä nykytilanne on kummallinen, ehkä ahdistavakin. Kuten blogiani lukeneet tietävät, olen aiemminkin marissut ja vuodattanut kuinka tunnen näin vanhemmiten olevani seksuaalisempi kuin nuorena. Ei sillä, että olisin ikinä mikään aseksuaali ollut, mutta ehkä ikä, elämänkokemus ja muut asiat ovat vaan saaneet minut vanhemmiten, parisuhteiden myötävaikutuksella tai ilman, arvostamaan seksiä entistä enemmän. Olenkin monesti sanonut, niin elävässä elämässä kuin nettijutteluissakin, että seksi on elämän paras asia. Eihän se tietysti ihan noin yksinkertaista ole, mutta emme takerru nyt siihen kuitenkaan.
Tähän väliin on hyvä muistuttaa, että lopulta seksi on jotakuinkin – tai ainakin melkein – ainoa asia, joka erottaa kaverisuhteen ja parisuhteen. Poikkeus vahvistaa säännön, ennen kuin joku siellä huutelee friends with benefits -jutuista tai sitä kuinka puikottaa omaa kämppistään mihin lie rööriin aina tilanteen salliessa.
Koska seksin kiusaus on tavallaan aina mielessä, kun seksiä ylipäätään miettii – ja miehethän miettivät sitä alitajuisesti muistaakseni satoja kertaa päivässä – niin myös seksin puute ärsyttää sen tajutessaan. Viiden Riitan ja Peukalottaren seikkailuista seksin korvikkeena puhuvat joko yrittävät provosoida tai eivät hyvästä seksistä tiedäkään, joten ei, pikkuherran kättelykerrat eivät yksinkertaisesti ole sama asia. Aivan sama kuin porkkanan syönti ei ole samaa kuin karkin syönti tai alkoholittoman oluen juonti ei vastaa kunnon bisseä. Kyllä te tiedätte mitä tarkoitan.
Tuosta puutetilasta sitten heräsi ajatus ja ymmärrys, ettei baareihin ja ravinteleihin meneminen ole siinä mielentilassa kovin houkuttelevaa. Olohan on kuin – arvasitte oikein – diabeetikolla karkkikaupassa. Mieli tekisi, mutta fiksua tai soveliasta ei ole lähteä makeisostoksille. Seurauksia tulee töppäilystä ja sitten on jälkikäteen turha itkeä, kun torttu on pöksyissä. Pettäminen on, lähes poikkeuksetta, typerää. Mutta en minä moralisoida halua, eihän tässä itsekään olla menneisyydessä mikään pulmunen oltu. Virheistä on kuitenkin opittu ja nykyään tajuaa pelisäännöt paremmin – enkä sano tätä sillä, että karma olisi sormeani poikki puraissut. Mutta se menneistä ja existä.
Olo on silti typerryttävä. Mieli tekisi, mutta ei ole soveliasta haukata kakusta. Mikä parasta/pahinta, itsepä olen tähän liemeen itseni ajanut. Kukaan ei ole pyssyllä pakottanut tahi rahatukolla suostutellut. Ehkä minusta on vanhemmiten sittenkin kuoriutumassa jollain tavalla romantiikan päälle ymmärtävä ja parisuhteiden arvoa kunnioittava setä, köh, tarkoitan, mies.
Jos ja kun keksin tälle joskus jonkin fiksun ratkaisun, lupaan palata asiaan vastauksella. Siihen asti jatkan ihmettelemistä.
Aloitin tällä kertaa kirjoittamaan blogia hieman oudoissa olosuhteissa. Olin kuntosalilla treenivaatteet päällä, hikisenä treenaten ja sarjojen välillä kirjoittaen. En ole ajanut partaani tai viiksenalkujani yli viikkoon ja näytänkin lähinnä maantierosvolta. Ajatus kuitenkin kulkee liukkaasti, joten kirjoittaa pitää, kun siihen on mahdollisuus.
Olen oudossa tilanteessa myös suhderintamalla. Olen nimittäin elämäni ensimmäistä kertaa parisuhteessa, jonka viimeinen käyttöpäivä on jo tiedossa, ja sen myötä myös eropäivä.
“Hyvää syntymäpäivää!”
Melko tarkkaan kaksi vuotta sitten sain elämäni surkeimman (myöhästyneen) syntymäpäivälahjan. Kauemmin blogiani lukeneet varmaan muistavatkin tarinan, ja jos jotain vielä moinen historia kiinnostaa, siitä löytyy tilitystä elo-syyskuun 2008 ajankohdalta. Pähkinänkuoressa: silloinen tyttöystävä veti maton alta täysin yllättäen, valehdellen tietysti, pettämisestä puhumattakaan. Ei ole vaikea myöntää, että olen katkera siitä. Mutta se menneen talven lumista.
Tässä vuodessa on jotain samaa tuon tarinan kanssa. Tällä kertaa ei ole syytä katkeruuteen, ainoastaan suruun. Nyt ei ole kyse pettämisestä tai muusta sellaisesta paskasta. Tällä kertaa suhde soudettiin karille työsyistä, paremman puoliskon työpaikasta ulkomailla. Syy voi joillekin tuntua pinnalliselta, tai jopa huonolta, mutta itse ymmärrän perustelut ja syyt tähän eroon ja itse tilanteeseen. Se ei paljoa lohduta, mutta jättää ainakin paremman maun suhteesta ja sen lopusta kuin edellinen ero.
Millainen suhde, sellainen loppu?
Olennaisinta ei tilanteessa, tai tässä etenkään pohdinnassa, ole parisuhteen lopun syyt, vaan se, että ero(päivä) on jo tiedossa, mutta itse ero ei ole vielä “voimassa”. Kuulostaa ehkä kummalliselta tai hassulta ratkaisulta, mutta halu tällaiseen lopetukseen oli selvästi molemminpuolinen.
Yhteiset näkemiskertamme ovat käymässä vähiin. Koska elokuun loppu on lopullinen takaraja, puhutaan yhteisten näkemisten suhteen ehkä noin kahdesta-kolmesta kerrasta. Kuulostaa helvetin vähältä, sitä se toisaalta onkin, mutta tyhjää parempi kuitenkin. Nämä faktat ja tämä tilanne vetävät eittämättä mielen apeaksi, hyvistä puolistaan huolimatta.
Eräpäivän jälkeen
Mitä tämän kaiken jälkeen? En tiedä, se on suuri kysymysmerkki. Ehkä Serpent palaa tuttuun hankmoodymaiseen kaavaansa ja vetää päälleen dekadenssiviittansa, toteuttaen omaa itseään Platonin ideaopin hengessä. Vai kykenisinkö toisenlaiseen, kurinalaisempaan elämään, jossa en antaisi seksuaalisen draivini millään lailla hallita elämääni? Olisiko se mielekästä? Jos ei, miksi minun pitäisi rangaista itseäni? Olenko ansainnut tästä jotain rangaistusta ylipäätään? Vai tulisiko minun viettää aikaa niin sanotusti yksin ja käydä asiaa vielä lisää läpi? Onko asiassa ylipäätään enää mitään läpikäymistä?
Liian monta kysymystä, liian vähän vastauksia. Kun tietää itsensä läpikotaisin, haluista tunnetasolle, reaktioista järkiperäisyyteen, jopa filosofisiin syvyyksiin asti, ei vastaus ole ehkä lopulta kovinkaan vaikea. Jäljelle jääkin lopulta vain moraaliset ja eettiset pohdinnat mikä on “oikein” ja mikä “väärin” – tai onko sellaisia ylipäätään. Yksinhän tänne tullaan ja yksin täältä myös lähdetään.