Vappu TAI Vanhuus ei tule yksin

Ξ May 2nd, 2012 | → 0 Comments | ∇ Elo, Pohdinnat, Vuodatus |

On perinteisen vapunjälkeispostasuksen aika. Ei sillä, että minulla oikeastaan olisi siitä mitään kerrottavaa. Tutkin kuitenkin huvikseni aiempia vapputekstejäni ja huomasin tietynlaisen toistuvan kuvion. On ollut sitä vaisua ja turvallista aikuisvappua, kun rälläykset ovat jääneet väliin. Ja sitten on ollut niitä toisia, ördäyspitoisempia.

Ei ehkä yllätä ketään, että tämä oli niitä rauhallisempia. Enkä valita. Tämä malli toimii minulle paremmin.

Ikä ei selvästikään tule yksin, sillä tietynlainen vaisuus tuntuu miellyttävän minua ördäämistä paremmin. Ja mikäpä siinä, kun itse voi valintansa tehdä. Asia, jota on oppinut arvostamaan vain enemmän ja enemmän vanhetessaan.

Too old, too cold

Sitä on myös huomannut muita mielenkiintoisia piirteitä itsessään iän myötä. Enää ei jaksa samalla tavalla vittuilla ja soittaa suutaan ihmisille kuin ennen. Toisaalta, jossain mielessä tuota tekee varmasti entistä viiltävämmin, kun sille päälle sattuu.

Olen pehmentynyt, sillä nykyisellään sitä tuppaa vaan pyrkimään tietynlaiseen mielenrauhaan, harmoniaan ja mukavuuteen. Ja kun sitten kohdalle sattuu noita mielensäpahoittajia, sitä ikään kuin nousevat vanhat piirteet pintaan. Mihin se koira karvoistaan pääsisi lopulta kuitenkaan.

Kun tästä on sitten seurannut sitä, että pyrkii ilkeilemään vähemmän ja enemmän keskittymään mukavien juttujen pariin, niin samalla huomaa myös omien odotustensa nousevan ihmisten suhteen. Kun niihin ei sitten vastatakaan… Nooh, pettyyhän sitä.

Hyvää ystävääni lainaten: ihmiset eivät pety asioiden todellisen tilaan, vaan omiin odotuksiinsa.

Lost for words

Ja kun ihmisiin pettyy, silloin oikeastaan vaan vittuilla takaisin. Tästä tavasta olen toki hiljalleen pyrkinyt pois ja ehkä päässytkin, mutta ääh: mitäpä sitä kieltämään, perusluonne ei vain muutu.

Olenkin viime aikoina tarkoitushakuisesti muuttanut käytöstä. Olen keskittynyt enemmän pelleilyyn, huonoon huumoriin ja jopa aina yhtä paheksuttavaan trollaamiseen. Olen koittanut miltä tuntuu provosoida ja trollata ihmisiä ihan tuulesta temmatuilla mielipiteillä, kärjistetyillä mielipiteillä ja muuten vaan huudellut typeryyksiä.

Olen miettinyt mitä ne muut saavat siitä irti, koska kerran sitä tekevät. Nyt olen alkanut hiljalleen ymmärtää.

Kun sitä turhautuu siitä, että yrittää olla asiallinen ja kenties ystävällinenkin, on se toinen vaihtoehto vain olla välittämättä. Ei onnistu minulta, enkä ehkä toisaalta enempää edes kaipaa kyynistymistä. Kolmas vaihtoehto, tuo yllä mainittu huonon huumorin, provosoinnin ja trollaamisen tapa – se onnistuu.

Tuon käytösmallin tulokset ovat oikeastaan olleet jossain määrin jopa yllättäviä. Paitsi, että ihmiset suhtautuvat tuollaiseen lopulta yllättävän kepeästi, se myös tuo viljeliälleen helpommin mielihyvää.

Mitä siitä jos joku hernenenä suuttuu ja poistaa FB-kaverilistalta? Ei haittaa, sellainen oli turhake muutenkin. Ja jos joku muu sattuu moisesta pelleilystä huvittumaan, aina parempi. Toimii niin sanotusti molempiin suuntiin.

Voisin vielä jaaritella arvaamattomuudesta ja ennalta-arvattavuudesta, ja kummankin puolen mahtavuudesta, mutta paskat, eiköhän tässä ollut taas paljon melua tyhjästä. Nykäistään loppuun vielä mainio Pink Floyd -renkutus, jossa sinänsä on myös varsin pätevät ja aiheeseen väljästi liittyvät sanat.

 

Mielensäpahoittajat

Ξ April 25th, 2012 | → 3 Comments | ∇ Elo, Vuodatus |

Okei, unohdetaan tällä kertaa suosiolla itseironia ja kaikenlainen sarkasmi. Käydään suoraan asiaan ja tilitetään vaihteeksi suoraan hermojen solmukohdasta; paikasta, jossa ärsyyntymisen impulssi syntyy ja muuttuu energiaksi, joka kuumentaa veret, harmaannuttaa hiukset ja pistää ihmisen laukomaan ikäviä sanoja.

“No vittu – yhyy!”

Olen lopen kyllästynyt kaiken maailman mielensäpahoittajiin. Juuri teihin, jotka vetävät hernettä nenään lähes mistä vaan asiasta. Ei vain silloin, kun siihen annetaan suoraan syytä vittuilemalla, vaan myös silloin, kun teitä paiskataan humoristisella letkautuksella.

Itse asiassa te kaikkien kovimmat mielensäpahoittajat vedätte herneet ja muut kasvikunnan antimet nenäänne myös silloin, kun teitä kehutaan.

Tulkitsette tietysti senkin vittuiluksi ja/tai sarkasmiksi, koska huono itsetuntonne ei voi käsittää sitä, että joku oikeasti vaikkapa neuvoisi teitä ystävällisyyttään tai pyrkisi olemaan sanoillaan kiva tyyppi vaikkapa lohdutuksen muodossa.

Jos vedit yllä olevasta tekstistä herneet nenään, kuulut juuri niihin, joita yllä kuvailin.

Luonnevammaiset

On luonteen vammaisuutta tai vähintäänkin luonteen heikkoutta loukkaantua ja pahoittaa mielensä joka helvetin asiasta. Osa pahoittaa mielensä jo pelkkien oletusten perusteella – ja vain siksi, ettei viitsinyt kysyä asian todellisen tilan perään. Nähdään demoneja sielläkin missä niitä ei ole.

Ja sitten on niitä peilaajia: jos huomautat heille jostain asiasta, joka koskee heitä, he vetävät peilin esiin ja toteavat “no etpä itsekään ole tällainen/tuollainen tai tee sitä ja tätä“. Siis pelaavat “pata kattilaa soimaa” -kortin. Eihän siinä mitään, mutta jos kommentoija X on idiootti ja vastaaja Y huomauttaa siitä, miten se muka tekee vastaaja Y:stä yhtään vähempää idiootin?

En epäile sekuntiakaan ettenkö olisi monenkin ihmisen mielestä itsekin melkoinen luonnevammainen. Sitä varmasti olenkin, mutta se ei (tässä yhteydessä) ole minun ongelmani.

Minä nimittäin koen, että (henkinen) loukkaantuminen on loukkaantujan itsensä vastuulla. Jos minä loukkaannun, se on minun ongelmani. Jos joku muu loukkaantuu, se on hänen ongelmansa.

En kuitenkaan väitä yllä olevalla ajatuksellani, etteikö sanojalla olisi vastuu sanoistaan. Totta kai on, mutta miten kuulija asian sitten ottaa vastaan, se on hänen valintansa.

Suoranainen vittuilu sikseen, mutta jos kaverillisesta, pahaa tarkoittamattomasta sarkasmista, huumorista tai ihan vaikka vaan ystävällisestä kommentista vetää herneet nenään, kenen vastuulla se on?

Ammattina anteeksipyytelijä

Jos jokaista sanottua asiaa pitäisi tässä elämässä pyytää anteeksi, ei tässä muuta ehtisi tekemäänkään. Kenties keskusteluiden aiheetkin pitäisi rajata noin suunnilleen vain säähän, ettei vain vahingossakaan sano mitään toista loukkaavaa.

Muuten voisin ehkä lisätä aiheeseen ruoankin, mutta näinä trendiruokavalioiden aikana siitäkin joku vegetapaus, paleosyöppö, karppaaja tai muu dieettaaja vetäisi itkupotkuraivarit, kun erehdyt sanomaan syöväsi jotain muuta kuin tuo toinen.

Niin ja aiheeseen liittyen: valioruoka > ruokavalio.

“No joko sä sait purkaa sun pahaa oloasi tarpeeksi?”

Joo, kiitos kysymästä – sain.

En saa kenenkään mielen pahoittamisesta kiksejä, mutta nyt alkaa vittu riittämään ihmisten jatkuva itku siitä ja tästä. Ihmisillä pitäisi vissiin olla oikeita ongelmia, jotteivat olisi aina helisemässä, kun joku “dissaa” heidän suosikkielokuvaansa tai sanoo eriävän mielipiteen suosikkiartististaan.

Ei mulla muuta tällä erää. Loput asiasta voinkin tiivistää alla lymyävään biisiin.

Fuck Off And Die

If you think my castle
Is built on sand
Well bring on the tides
You can fuck off and die

If you think my patience
Is ocean vast
Or river deep
You can fuck off and die

Fuck off and die!
Fuck off and die!
Fuck off and die!
Fuck off and die!
Fuck off and die!!

If you think my pain
Is well preserved
Then go ahead and try
You can fuck off and die

Fuck off and die!!!

 

Huono humoristi

Ξ April 10th, 2012 | → 0 Comments | ∇ Elo, Pohdinnat, Vuodatus |

Joskus tekstin aiheet syntyvät aiemmista teksteistä saaduista kommentoinneista, olivat ne sitten Facebookin, itse blogin tai muuta kautta perille asti saapuneita kommentteja.

Niin tämäkin. Oivalsin nimittäin jotain merkittävää viimeisimmän tekstini kommenteista: osaan kirjoitetun itseironian ja huumorin taidot paljon huonommin kuin olin koskaan aiemmin tajunnutkaan. Opetus oli enemmän kuin hyvä.

Oppia ikä kaikki

Hyväksi opetuksen teki se, että ymmärsin ikään kuin uudestaan kirjoitetun sisällön vaikeuden. Ymmärsin asian, jonka olen aina tiennyt. Kirjoitetun sisällön vaikeuden.

Vaikka olen reilun vuosikymmenen kirjoittanut harrastushenkisesti musiikkijuttuja, useamman vuoden erilaisia työaiheisia tekstejä ja sen lisäksi tätä blogiakin naputellut nelisen vuotta, olen edelleen tietyllä tavalla siinä samassa lähtökuopassa kuin aiemminkin: en osaa kirjoittaa huumoriani auki muille.

Osa ehkä tajuaa ja ymmärtää, kun pyrin olemaan vitsikäs tai heitän (huonoa) herjaa jostain aiheesta, mutta vastaavasti monelta menee sama juttu ohi.

Tämän saman asian huomaa etenkin Facebookissa, jossa osa yksilöistä ottaa kaiken kirjoitetun tosissaan. Näistä osa loukkaantuu toisen osan vain hämmentyessä. Loput ehkä nauravat, tai loukkaantuvat samalla huvittuessaan.

Vaikein haaste

Jotkut minua fiksummat sanovat komediaa elokuvan kielistä vaikeimmaksi ja haastavimmaksi. Voin ilman kirjan kirjoittamistakin ymmärtää ja allekirjoittaa tuon väitteen.

Vaikka kuinka jokin vitsi tai hauska stoori omassa päässään tuntuisi hyvältä ja hauskalta, voin vastaanottava taho tajuta sen niin sanotusti päin persettä.

Vaikeus ei jää vain siihen, että vitsiä, itseironiaa tai sarkasmia olisi vaikea saada menemään perille hyvässä hengessä. Lisähaastetta tulee siitä, että se voidaan tajuta täysin vastakkaisesti ja jopa hermostua siitä.

Yhtäkkiä hauskaksi aiotusta vitsistä tuleekin verinen loukkaus tai itseironinen letkautus otetaankin ylimielisenä itsekehuna.

Soppa on tuossa kohtaa niin sanotusti valmis. Jos tuosta meinaa itsensä pelastaa, se vaatii helvetillisen määrän selittelyä ja halukkuutta toiselta taholta antaa uusi mahdollisuus väärinkäsityksen korjaamiseksi.

Tästäkin olen saanut vähemmän mukavan opetuksen, kun jotkut ihmiset suhtautuvat vihamielisesti aikeisiin perustella ja selventää.

Älä selittele!“, on kommentti, johon kai joku muukin on joskus törmännyt.

Umpikujassa

Lopulta (huonon tai epäonnistuneen) huumorinsa kanssa jää niin sanotusti umpikujaan. Selittely ei käy vaihtoehdosta, sillä siihen suhtaudutaan kielteisesti tai jopa vihamielisesti. Vaihtoehtoisesti selittely vie vitsiltä pohjan tai maun, kuten monet tosielämästä tietävät.

Vaikka reikä olisi tukittu, vesivahinko on jo ehtinyt tapahtua.

Kuin pisteeksi i:n päälle jotkin yksilöt eivät edes suostu tulemaan pahasta fiiliksestään takaisin parempaan, normaaliin mielentilaan.

Kun herjasta, läpästä, vitsistä tai murjaisusta on toivuttu, ja ehkä jopa selityksellä homma paikattu, halutaan silti pitää naama niin sanotusti norsunvitulla. Suuttumuksesta pidetään kiinni kynsin ja hampain.

Kun on kerran tullut loukatuksi tai ottanut toisen huumorin, sarkasmin tai itseironian liian tosissaan, ei kai sitä sovi nyt muuttaa heti mieltään ja todeta, että “Heh heh, olipas hauska juttu!” Sellainen ei vain sovi suomalaiseen mielenlaatuun.

Ollaan tosikkoja viimeiseen asti.

Kädet ilmaan

Luovutan. Luovutan, vaikkei ehkä saisi tai pitäisi. Eihän minun edes tarvitse ketään osata viihdyttää, joten miksi edes kuvittelen ottavani kannettavaksi moisen viitan?

Tyydyn ehkä siihen, että saan jollekin kaverille hymynkarkeen suupieleen, kun heitän ontuvaa ja monesti niin epäkorrektia (epä)huumoria naamatusten. Fyysinen huumori toimii muutenkin paremmin ja se on, väitän, enemmän elementtini kuin verbaalinen vitsintyngän vääntäminen pelkistä sanoista ja merkeistä taivuttaen.

Jottei kaikki olisi lopulta niin vakavaa, laitetaan lopuksi pölvästiä, kaikenkattavaa huumorimusiikkia ja tehdään samalla poikkeus siihen mitä normaalisti tänne linkittäisin. Kakka kommar hopsansaa!

 

Monet kasvot

Ξ April 2nd, 2012 | → 4 Comments | ∇ Elo, Pohdinnat, Vuodatus |

Tekisi mieli aloittaa tekstini sillä tutulla rallatuksella kuinka olen välillä unohtanut koko blogin kirjoittamisen tai ollut siihen liian kiireinen, tai ainakin muissa maailmoissani. Nythän toki näin teinkin, mutten yritä revitellä siitä mitään jutunjuurta.

Olen kyllä ollut montakin eri asiaa viime aikoina ja ehkä eniten hienoisen muutoksen kourissa. Siitä lisää myöhemmin.

Minulla on tapa tehdä luonnoksia mielessä pyörivistä aiheista tänne blogiini. Joskus niistä tulee tekstejä nopeasti, toisinaan taas ei lainkaan.

Palaan nyt tavallaan vanhaan ja toisaalta aina ajankohtaiseen asiaan. Tein nimittäin tämän tekstin luonnoksen jo joitain kuukausia sitten, sydäntalvella muistelisin, jolloin ajatukseni pyörivät hieman eri asioiden ympärillä. Meinasinkin jo hylätä koko aihion, koska se tuntui niin irralliselta tähän tilanteeseen nähden.

Sitten ymmärsin, että juuri siitähän tässä on kyse: ajasta, paikasta ja niihin liittyvistä määritelmistä.

Määritelty mies

Tuolloin talvella, jolloin tein tekstiaihion, sain kuulla jotain määritelmiä itsestäni tietyiltä tahoilta. En ota kantaa määritelmien oikeellisuuteen, sillä mielipiteitähän ne pitkälti ovat. Osa on imartelevampia, osa taas sitä toista sorttimenttiä. Syillä ja motiiveillakaan ei ole asian kanssa merkitystä.

Asian voisi tiivistää näin. Olen saanut kuulla olevani nihilisti, sovinisti, antisosiaalinen, sosiaalinen, kärsivällinen, tahdikas, hyvätapainen, tunnevammainen ja niin edelleen. Milloin kuulostan siltä, että vihaan koko ihmiskuntaa ja milloin taas siltä, että olen humanistinen hippi.

Milloin olen tyhmä, idiootti ja nörtti; milloin macho, salijätkä ja naistennaurattaja. Minusta on, kuvailujen perusteella, joka lähtöön.

Osa näiden määritelmien keskinäiseen ristiriitaisuuteen on tietysti sosiaalinen media. Huumorintaju ei avaudu aina kuten pitäisi, kun kommunikointi perustuu vain jonoihin kirjaimia, numeroita ja erikoismerkkejä – jälkimmäisistä kun muodostetaan mitä tahansa hymiöitä tai persiöitä.

Joskus sitä kuvittelee itsekin olevansa vain vitsikäs ja huumorintajuinen, mutta lopputuloksena on loukkaantunut tai ärsyyntynyt ihminen. Joskus kuvittelee heittävänsä kevyttä sarkasmia ja rentoa pilaa, ja vastaanottaja vetääkin herneet ja muut palkokasvit syvälle hengityselimiinsä.

Olen tietysti syyllinen ihan itsekin väärinymmärryksiin ja kritiikin huonoon vastaanottoon. Toisin sanoen, kyllä minäkin kaikesta päätellen hermostun, ärsyynnyn ja vedän kasviksia sieraimeeni, vaikkei aina – tai koskaan – ehkä pitäisi.

Kaiken huippu on tietysti se, kun muita sattuu ärsyttämään se, ettei minua juuri koskaan ärsytä tai vituta. Ihan kuin olisin heidän silmissään jotenkin viallinen. Mitä mahdollisesti olenkin.

Olen, siis myös kuolen

Kaikista määritelmistä voi oikeastaan vetää vain sen johtopäätöksen kuinka turhia ja häilyviä ne ovat. Paitsi tietysti ne faktoihin perustuvat asiat: mies, kuolevainen, puhelias ja niin edelleen. Faktoja on turha yrittää muuttaa, tai oikeastaan edes peitellä, mutta monien muiden asioiden suhteen voikin sitten väitellä ja taittaa sapelia asioiden puolesta ja vastaan.

Monesti mietinkin, ristiriitaisuuteni tiedostaen, miksi olen niin monen ihmisen kanssa tekemisissä. Jos nämä tietyt ihmiset kerran vetävät niin helposti nekkuunsa tietyistä asioista sitä kuuluisaa hernettä, niin miksi heille edes puhua? Paitsi niitä arkisia ja neutraaleja asioita kuten “Mitä sulle kuuluu? Se on ilmoja pidellyt.

Eihän minua edes kiinnosta moinen diipadaapa. Ei minua oikeastaan edes kiinnosta vastata kysymykseen “Mitä sulle kuuluu nykyään?” Minulle kuluu aina hyvää, enemmän tai vähemmän. Tuota fraasia olen tainnutkin käyttää noin viimeiset kymmenen vuotta tuohon samaan kysymykseen.

Toisaalta tekisi mieli olla nihkeä ja todeta “lue blogistani tai facebookistani“, mutta se olisi vissiin nykyaikana hirveän epäkohteliasta – vaikka ihmiset sitä kuitenkin tekevät.

Itku seis

Lopulta kaikki määritelmät ovat aikaan, paikkaan ja subjektiin sidottuja. Näin on myös ihmisten reaktioiden ja omien tunteiden laita. Joskus, toisinaan jopa monesti, tuntuisi paremmalta vaihtoehdolta pysytellä pois niiden ihmisten elämästä, joille kaikenlainen kommunikointi, paitsi ällöpositiivinen kaiken hehkuttelu ja ilotulitus, on mahdollisuus nähdä asia valituksena ja negatiivisuuden levittäjänä.

Kun tälle on vielä helppoja ratkaisuvaihtoehtoja, en näe asiassa ongelmaa. Rasittavista tapauksista pääsee eroon, ja vieläpä niin, etteivät he välttämättä itse edes ymmärrä tai huomaa sitä.

Oikeastaan kaikki muu, paitsi oma mielenrauha ja onnellisuuden tavoittelu, on turhaa. Ja lopulta nekin lakkaavat olemasta merkityksellisiä, kun kuolema palauttaa meidät siihen tilaan, jossa olimme ennen syntymistä.

 

Naistennaurattaja

Ξ March 21st, 2012 | → 0 Comments | ∇ Elo, Pohdinnat, Vuodatus |

Tekstin otsikko olisi oikeastaan pitänyt laittaa lainausmerkkeihin, mutta esteettisistä syistä lienee parempi yllä olevalla avalla. Näin otsikkoon jää myös tietynlainen kaksoismerkitys, kun siitä ei käy suoraan ilmi ollaanko nyt liikkeellä tosissaan vai ironian merkeissä.

Päättäkää otsikon luonne toki itse.

Jatkan hetkestä ja tilanteesta inspiraation saaneena parin viikon takaista tekstistäni. En niinkään siksi, etteikö aihe sinänsä olisi ollut omasta puolestani siinä, vaan koska eräiden kuulemieni tarinoiden puolesta asia nousi ikään kuin tapetille uudestaan. Vain nimike muuttui matkalla.

Homo homini lupus

Ihminen on ihmiselle susi, sitä sanotaan. Sanonta viittaa tietysti ihmisten itsekeskeiseen ajatteluun, jossa lopulta ihminen on itsensä pahin vihollinen. Tarkemmin sanoen toinen ihminen on yksittäisen ihmisen pahin uhka.

Tottahan tuohon on helppo itsekin näillä ikärenkailla yhtyä. Ihmiset pettävät toistensa luottamuksia välillä heppoisinkin perustein. Ihimiset käyttävät hyväksi toisiaan pyrkien omaan etuunsa.

Käytännössä aina näissä kyse onkin juuri siitä oman edun tavoittelemisesta. Sehän ihmisen suurin motivaattori on: itsekkyys, johon aivan jokainen meistä “syyllistyy”.

Toki itsekkyys voi olla hyvästäkin, kuten vaikkapa parisuhteista ja lastenkasvatuksesta nähdään.

Hell is other people. -Sartre

Takaisin pääraiteille

Miten tämä kaikki sitten liittyy naistennraurattajiin?

Itsekkyyden kautta tietysti siihen, että ihmisillä on aina jokin agenda, syy ja tarkoitusperä, kun he tekevät jotain. Jonkinlainen motivaattori miksi tehdä kuten tehdä.

Kun sain kuulla taannoin olevani, ei vain naistenmies, vaan myös “kauhea naistennaurattaja“, vedin maltillisen itkun ja naurun sekoituksen pääni sisällä.

Ehkä edellä mainittu reaktio on liioiteltua, sillä ainoa mitä kuultu sai aikaiseksi oli hieman puhelimen välityksellä käytyä kommunikaatiota asiasta huvittuneisuuden saattelemana, sekä tietysti tämän tekstin.

Huhut kuolemast… maineestani naistenmiehenä ja -naurattajana ovat suuresti liioiteltuja. Jos olisin maineeni veroinen, olisi jo pelkästään blogini sisältö erilainen, harrastuksistani ja aikatauluistani puhumattakaan.

Olen yhtä paljon naistenmies kuin menestynyt liikemies urheiluautoilla ja isolla kartanolla varustettuna. Jälkimmäisen olemassaolon voitte helposti todistaa todeksi vaikka omilla silmillänne.

Mutta suurempi kysymys onkin: millainen ihminen kertoo moisesta maineesta toiselle ja miksi? Mitä sillä kuvitellaan saavuttavansa ja mikä on motivaattori? Kateus ja katkeruus vai oman hyvinvoinnin ja onnellisuuden maksimointi?

Jälkimmäiset kaksi olisivat hyviä syitä, toki, mutta niitä on mahdoton nähdä asoiden todellisina syinä, sillä miten tornihuhujen kertominen voisi korottaa niiden kertojan onnellisuustasoa?

Naistenitkettäjä

Olen vuosien saatossa havainnut itseni paremminkin naistenitkettäjäksi kuin naurattajaksi. Milloin olen ollut itsekäs paska, milloin tunteeton mulkvisti. Tai sitten olen ollut muuten vain vittumainen, verbaalisesti ilkeä tai jotain muuta.

Naistennaurattaja on toki käsite, joka voidaan ymmärtää monella tavalla. Osalle se tarkoittaa rahallisesti naisista hyötyvää huijaria, joka vie naisten sydänten lisäksi myös heidän rahansa.

Ensiksi mainitusta en tiedä, mutta naisten rahoja en ole elämässäni eteenpäin pääsemiseen tarvinnut. Enkä ihan tuohon sydänvarkauteenkaan täysin kykene uskomaan.

Naistennaurattaja voidaan määrittää myös huumoripitoiseksi tarinaniskijäksi, jollaiseksi ehkä jossain määrin minut voidaan tulkita. Muttako sellaiseksi, että nauratan saadakseni joltain pöksyt pois ja jakamaan rakkauden siementä? Aikuiset ihmiset, oletteko tosissanne?

Vaan huhut ovat huhuja ja niitä vastaan kamppailu, tai edes niiden kitkeminen, on kuin kuuluisa tuulimyllyjä vastaan taistelu. Sitä paitsi “There is no such thing as bad publicity“, vai mitä?

Dog eat dog

Mitä ikinä näiden mainenimikkeiden ja satupuheiden levittäjien syyt ja agendat ovatkaan, ne eivät koskaan lakkaa hämmästyttämästä ja usein myös huvittamasta.

Pitää olla suorastaan imarreltu, että on saanut näinkin paljon ajatusaikaa jonkin päässä, että olen päässyt suorastaan pääosaan tässä jännittävässä ja huikeassa, vaarallisia ihmissuhdetilanteita pursuavassa saippuaoopperassa.

Mitä sillä sitten koitetaan saavuttaa, se jää arvoitukseksi. Mutta otetaan juoma heille kaikille: juoruajille, naistennaurattajille, draamakuningattarille ja siinä ohessa myös meille/teille muillekin. Salut!

 

Naistenmies

Ξ March 6th, 2012 | → 9 Comments | ∇ Elo, Pohdinnat |

Tehdään nyt heti ensimmäisenä selväksi, että tämä teksti on vahvasti itseironinen. Jos käsite on tuntematon, suosittelen siihen tutustumista ennen tekstin lukemista.

Kaikki alkoi kuullessani, että minulla on maine. Naistenmiehen maine. Naurahdin silloin asialle.

Tuosta on jo toki tovi aikaa, mutta ajatus jäi kytemään. Ensin vain mieleeni, sitten se siirtyi tänne blogiini tekstiluonnokseksi. Lopulta minun oli pakko saada tämä kutkuttavakin ajatus ulos julkaistavaksi. Naistenmies. Tuo (termi) naurattaa yhä, kun kyse on minusta.

Maine tekojen edellä

Kun kuulin asiasta ensimmäistä kertaa, olin luonnollisesti asiantilan suhteen utelias. Mietin ja kyselin mistä ihmeestä moinen maine on voinut tulla. Eihän se alkuunkaan pidä edes paikkaansa.

Mutta maineen saa, asiasta kuin asiasta, kunhan tarpeeksi roiskii menemään. Ja rapatessa roiskuu, kuten kaikki tietävät. Juorukellot kilisevät ja kolisevat, ja lopulta maine kulkee paljon tekojen edellä.

Parastahan näemmä on, ettei moisen maineen kasvattamiseen tarvita edes kaksisesti tekoja. Siihen ei näemmä tarvita edes paljon sitä, että kertoisi itse omista seikkailuistaan yön hämyssä. Tarvitaan vain sopiva ihminen tai pari, vilkas mielikuvitus, höllät kielenkannat ja kuvio on valmis.

Jos olisin tajunnut kuvion jo vuosia sitten, olisinko tehnyt mitään toisin? Olisinko menetellyt eri tavoin tai valinnut seurani tarkemmin? Kenties, mutta tuskin kuitenkaan. Puhuuhan asian puolesta jo tämä blogikin.

Aihe ehkä kiinnostaa ja huvittaa, muttei huoleta. Huumoriarvoa siitä irtoaa silti sitäkin enemmän.

Kertoimet ja jakajat

Vanhan viisauden mukaan miehen kertoma omien “kaatojen” määrä pitää jakaa kolmella, jotta se vastaa todellisuutta. Saman viisauden mukaan naisen ilmoittama omien partnerien määrä pitää kertoa kolmella, jotta totuudesta saa jonkinlaisen käsityksen.

Tuo “viisaus” ei yllätä: miehet liioittelevat tekojaan, naiset vähättelevät. Miehet haluaisivat yleensä saada enemmän kuin saavat – minäkin; naiset mukamas taas vähemmän. Evolutiiviset perusteet löytyvät läheltä: mies haluaa levittää siementä laajasti, nainen taas voi olla raskaana vain yhdelle kerrallaan.

Keinotekoiset ehkäisykeinot ovat tietysti rikkoneet kaavan ja naisista ajatus “panna paljon” tuntuu hävettävältä. Ehkä siksi, että biologisessa mielessä se antaisi naisesta käsityksen kyvyttömyydestä jatkaa sukua. Se tekisi naisesta arvottoman.

Kulttuurissa taas “helppo nainen” tuntuu monelle yhtäläisyysmerkiltä huoralle. Mutta miksi? Tekeekö se naisesta muka huonomman ihmisen jos hän osaakin nauttia vapaan seksin iloista? Ei minusta. Mutta minultapa ei kysytä. Useimmiten naisia pahemmin leimaavat lähinnä vain muut naiset.

Huorittelut, jakorasia!-leimat ynnä muut tulevat kanssavaginaisilta. Miesten kirjoissa “helppo nainen” voi olla jopa iloinen asia. Mutta ei naisten.

Miesten maailma on kuin naisten maailman vastakohta. Siementä levittävä mies ei ole vain naistenmies, hän on myös miehinen mies. Miesten mies. Todellinen Casanova, Rasputin ja mitä näitä nyt on. Varsinainen alfauros, joita muut kunnioittavat. Tai ainakin kadehtivat jos eivät kehtaa myöntää kunnioittavansa.

Ympyrä sulkeutuu

Yllä olevan teorian mukaisesti minun siis pitäisi olla oikeastaan otettu tästä termistä. Naistenmies. Ajatella. Minäkö?

Vaan kun totuus on toisenlainen kuin jännittävät tarinat, juorut ja tornihuhut.

Toki, olenhan minä rakkauden laivalla joskus seilannut ja yhden yön merilläkin matkannut, mutta naistenmiehen titteliin on näillä teoilla vielä paljon matkaa. Niin paljon, että minusta moisen termin käyttäminen on todellinen loukkaus maailmamme oikeita naistenmiehiä kohtaan.

Se on jotakuinkin yhtä suuri liioittelu kuin se jos minä kutsuisin teitä kaikkia naispuolisia helpoiksi naisiksi tai jakorasioiksi.

Jos taas tähän termiin naistenmies pitäisi suhtautua jotenkin negatiivisesti, ymmärrän. Sittenhän se kävisi suoranaisesta pilkkanimestä tai yleisestä dissauksesta. Ehkä se voisi sitä ollakin, jos tuo termi vaikkapa torpedoi potentiaalisen rakkauselämäni hamassa tulevaisuudessa.

Vaan uskokoon ken haluaa. Maailma on taruja täynnä ja monesti totuus on tarua ihmeellisempää.

 

Liian hyvää

Ξ February 27th, 2012 | → 2 Comments | ∇ Elo, Pohdinnat |

Sitä sanotaan, että jos jokin asia kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei luultavasti ole totta. Useimmat meistä ovat varmasti törmänneet tähän sanontaan. Siihen omakohtaisesti törmänneet myöskin tietänevät asian olevan juurikin tuon sanonnan mukainen.

Näin yleensä onkin. Kuluneen vuoden aikana – tai jos tavallaan ollaan tarkkoja teknisesti ottaen, puolentoista vuoden – näin on käynyt minulle kuitenkin kahdesti. Ensimmäinen näistä oli nykyinen asuntoni, joka oli yksinkertaisesti jo ajatustasolla liian hyvä juttu.

Asian konkretisoiduttua viime keväänä, siis vuoden sisällä tästä ajasta, ymmärsin, että näinkin voi käydä.

Karma is a bitch, or is she?

Jos tässä kohtaa haluaisi leikkiä ajatuksella karmasta, johon taannoin taisin viitata enemmän tai vähemmän epäsuorasti jossain toisessa kirjoituksessa, voisi ajatella, että viimeistään nyt olisivat nämä hyvät pisteet käytetty loppuun.

Sitten taas tapahtui jotain sellaista, joka osoitti minun olevan väärässä. Yksityiskohtiin syystä tai toisesta menemättä, on todettava, että elämä osaa yllättää. Joskus asiat todellakin ovat liian hyvää ollakseen totta. Kunnes sitten ovatkin, nimittäin totta.

Jäin miettimään tätä tarinankulkua ja ironiaa tapahtuneen jälkeenkin. Vaikka tämä iloinen sattuma oli hyvin hetkellinen ja lyhytkestoinen asia, tavallaan hyvin pienikin sellainen, se tuntui eräiden aiempien vastoinkäymisten valossa hyvinkin isolta ja mieleenpainuvalta asialta.

Vaikka en siis usko karmaan, ja kohtaloon en senkään vertaa, en voinut olla huvittumatta siitä miten joskus on vaikea pitää kiinni omasta “sitä saa, mitä tilaa” -ajatusmallistaan.

Tuuri, sattuma, arpaonni

Enemmänkin jäin miettimään sitä miten pienistä asioista tapahtumat ovat kiinni. Oikeista paikoista oikealla hetkellä, ehkä vielä oikeanlaisella käytökselläkin.

En puhuisi tuurista, vaan sattumasta. Siitä, miten yhden valinnat osuvat toisen valintoihin sopivalla tavalla ja lopussa valinnat ratkaisevat sen miten lopputulos määrittyy.

Lopputulos on yhdistelmä carpe diem -ajattelua, mielijohteita ja aiemmin tehtyjä valintoja. Yhden toisenlaisen päätöksen tekeminen tai tekemättömyys olisi muuttanut koko tapahtumaketjun kulkua.

Olisko empiminen muuttanut lopputulosta? Varmasti. Olisiko toisenlainen ajoitus tai seura tehnyt asiata erilaisen? Taatusti.

Asiassa ei ole mitään uutta, eikä millään tavalla oivaltavaa. Jos jotain, kyseessä oli enemmänkin ajatukset herättävä, pysäyttävä hetki. Tapaus, joka sai miettimään pienienkin valintojen ja päätösten merkitystä suuremmassa mittakaavassa.

Kohtalo suosii rohkeaa. Koettu, nähty ja omakohtaisesti todettu. Olkaa rohkeita.

 

Tiikerin raidat

Ξ January 20th, 2012 | → 0 Comments | ∇ Elo, Vuodatus |

Viime aikoina on elo ollut täynnä sarja epätavallisia poikkeamia ja tapahtumia suuntaan jos toiseenkin. Vaikka suurella skaalalla mikään ei varsinaisesti ole muuttunut, on mikrokosmos täynnä eri kokoisia maanjäristyksiä.

Vertauskuvallisesti voisi asian ilmaista siten, että vaikka junan vaunujen suojissa tapahtuisi mitä tahansa, juna kulkee raiteillaan ja ajallaan. Valtion rautateiden kohdalla tämä vertauskuva tosin hieman ehkä ontuisi.

Jotta asia ei menisi vain metaforiseksi jaaritteluksi ja yhdentekevien irtolauseiden ilmaan ammuskeluksi, lienee tarpeen summata paperille jotain konkretiaa. Vaikeus tuleekin sosiaalipornon ja tietynlaisen sosiaalihygienian välisestä tasapainosta. Jos ette vielä pudonneet kärryiltä, hyvä.

Rasvatyyntä

Kun elämä koostuu viime kädessä, joskin hieman kärjistetysti, vain töistä, treenaamisesta ja arjen pienistä asioista, pienetkin muutokset arkeen tuntuvat säröiltä lasissa. Säröt eivät ole aina huono asia. Päinvastoin, monesti nämä myrskyt juomalasissa ovat jopa tervetulleita. Rasvatyyni elämä on juuri sitä itseään: tylsää, tasapaksua ja yllätyksetöntä.

Tunnerajoitteisesta elämästä nauttineena/kärsineenä (yliviivaa tarpeeton) on ollut hauska huomata, kun jokin yksittäinen tekijä on saanut tutun ja turvallisen tasapainon heilahtamaan. Liikahdus tai heilahdus ei ole ollut järin suuri, mutta tasaisen jämäkässä ilmeettömyydessä pienikin ryppy näyttää merkittävältä.

On ollut hienoa kokea iloa ja ahdistusta yllättävistä asioista. Pari ylimääräistä sydämenlyöntiä ja liian pitkälle vietyjä ajatuksia. Analyyttinen persoona suorastaan iskee hälytyskellot päälle moisen tapahtuessa.

Koiran karvat

Pakkaa on sekoitettu myös arkisella eskapismilla, kun käärme lähti luikerrellen kotiluolastaan laivaristeilylle maailman tuulia haistelemaan. Ulkomaanmatkoilta harvoin on lupa odottaa mitään jännittävää ja reilusti erilaista, kyse on enemmän kulttuuri- ja elämysmatkailua erilaisessa ympäristössä, mutta tutuin, jopa varovaisin elkein.

Laivamatkoilla sen sijaan on lupa odottaa monenlaista näytelmää. Sadoittain humalaisia ihmisiä, näennäisylellistä tuhlailua, kiireetöntä syöpöttelyä ja hedonismin kutsua. Kun tähän yhdistetään vielä reissu metallimusiikin teemalla, alan bändeillä ja näiden myötä alan tutuilla naamakertoimilla, on kuvio jotakuinkin selvä.

Selvinpäin on vaikea olla, autoilukunnossa lähes mahdotonta ja kevytkenkäisiä ihmisiä pyörii ympärillä kuin helppoa romanssia tai rakkauden illuusiota etsien. Näillä reissuilla koiran on vaikea päästä eroon karvoistaan, jos edes mahdollista.

Onni suosii rohkeaa

Kun kaikelle annetaan loppusilaus pienimuotoisia satunnaismuuttujia äkillisohareista muihin epäonnistuneisiin kohtaamisjärjestelyihin, alkaa soppa olemaan koomisuuteen asti valmis.

Jos välillä erehdyin kaikessa “valaistuneisuudessani” irvistelemään tunteettomalle opportunistisuudelle ja härskille suorasukaisuudelle, moiset ajatukset hukkuvat äkkiä siihen, että sitä saa mitä tilaa ja jälkikäteen hukatuille mahdollisuuksille on turha itkeä.

Siinä on vaan sitä kohtalon ivaa, kun puntaroi asioiden luonnetta ja valitsee sen näennäisesti kyseenalaisemman vaihtoehdon, ja lopulta juuri se palkitaan. Olen toki kirjoittanut tästä aiemminkin, mutta asia ei lakkaa minua huvittamasta, ja toisaalta myös vaivaamasta, vieläkään.

Jos opportunismi palkitaan, niin mihin se tiikeri karvoistaan pääsisi. Tai miksi edes olisi tarpeen.

 

Äärilaidoilla

Ξ December 23rd, 2011 | → 0 Comments | ∇ Elo, Pohdinnat |

Kappas, sitä on vähemmän yllättäen tapojensa vanki. Olen kirjoittanut jo kolmena edellisenä vuonna tänä samaisena päivänä, 23. joulukuuta ja sama tapa jatkuu.

Perinteitä kunnioittaen lukaisin myös edellisvuoden vastaavan tekstin, ja siinä ohessa myös vuosien 2009 ja 2008 tekstit. On kiehtovaa havaita miten paljon sitä on lopulta muuttunut toisaalta, ja vastaavasti, kuinka tietyt asiat ovat vuodesta toiseen täysin samanlaisia.

Treeniä, peliä, leffaa

Olen viimeiset kolme vuotta toitotellut samaa torvea: treenaamista, leffojen katselua ja pelaamista. Joka vuosi olen yhtäältä sukuloinut pakollisen jouluvierailun verran ja yöllä päätynyt baariin. Sama kaava jatkuu edelleen, ja miksipä sitä oikeastaan edes muuttamaan.

Viina ei edelleenkään pahemmin maistu, treeni taas senkin edestä. Ja joulu tuntuu edelleen yhtä turhalta pakkolomalta, ja toisaalta myös hyvin yksinäiseltä sellaiselta. Tässä vuodessa on silti, etenkin edellisvuoteen nähden, erilainen tunnelma.

Kun aloitin blogin vuonna 2008, oli tietyllä tavalla selvää, että sen vuoden jouluun heijastui etäisesti toipuminen edesmenneestä parisuhteesta. Kun 23. päivän perinne jatkui seuraavana vuonna, oli kellon ääni erilainen: olin päässyt tulevan parisuhteen makuun ja elämä virnisti leveällä hymyllään.

2010 olikin sitten jo täyttä kuravelliä. Pahassa olossa vellomista, itseinhoa, tuskaa, surua ja ylipäätään tunteiden äärilaitojen loimotusta.

Laidalta toiselle

Jos jotain on tasan vuodessa muuttunut, niin tunnemittariston lukemat. Kun vuosi sitten tuntui, että kaikki tunteet hyvistä huonoihin olivat vahvistuneet ja pinnalla enemmän kuin koskaan, nyt tuntuu täysin toisenlaiselta. Kaikki tuntuu kuin vedellä jatketulta, laimennetulta kylmältä kahvilta.

En oikein vieläkään tiedä miten tästä tunneraajarikkoisuudesta pitäisi ajatella. Toisaalta olo on mitä mainioin ja ehein, toisaalta tuntuu siltä, kuin tässä olisi koira haudattuna.

Tunneasioita on kuitenkin hankala arvioida kylmällä järjellä rationaalisesti. Niitä voi havainnoida ja yrittää tulkita, mutta nykytietämykseni ei riitä edes itsearvioon. Mitä taas tulee ulkopuolisiin arvioihin, olen saanut kuulla määritelmiä laidasta laitaan “normaalista väliaikaisesta tilasta” “oikeaan tunnevammaisuuteen”. Mene ja tiedä, eihän tästä ota erkkikään selvää.

Joulu?

Itse joulu kuitenkin taitaa mennä tuttuja reittejä, kuin omalla tutulla kiertoradallaan. On jotenkin suorastaan hersyvän ironista, että vaikka tunnesektorilla mentäisiin vihreästä punaiselle ja takaisin, tietyt piirteet eivät muutu. Eivät asenteeni joulua kohtaan, eivät tapahtumaketjut sen saralla, eikä oikeastaan mikään muukaan.

Näillä sanoilla, kohti valoisampaa kautta.
Without frustration
With no master plan
With nothing left of the dream that began

If only we could see and live the dream
If only we could still believe the dream

 

Jälkipuinteja

Ξ December 4th, 2011 | → 0 Comments | ∇ Elo, Pohdinnat |

Päivät ovat taas vierähtäneet melkoisella vauhdilla. Taannoisen Amsterdam-matkani kuvainnollisista krapulatiloista on selvitty ja arki on vallannut elämän. Flunssa tuli jo kertaalleen selätetyksi ja treenit takaisin osaksi arkea. Perään rauhallinen viikonloppu kotikaupungissa ja sitten taas uutta arkea, lisää töitä, treeniä ja rutiineja. Tekemisen pulasta ei ole voinut valittaa, korkeintaan runsaudenpulasta.

Vaikka tavallaan on paljon tapahtunut, suurin osa on ollut niin merkityksetöntä ja tavallista, ettei siitä jaksa tuon taivaallista naputella. Rutiinit ovat, kuitenkin, ilman arvolatausta vain sitä itseään. Tavallisten askareiden toistoa, hyvässä ja huonossa.

Kun nyt takana on vielä toinenkin, varsin mukava viikonloppu Turussa ja vieläpä hyvien ystävien kera, on aika penkoa pyykkikoria ja käydä läpi tapahtumien saldoa.

Tunnevammaisuutta ja naisten esineellistämistä

Jos jotain koen oppineeni itsestäni viime aikoina, niin ilmeisesti jonkinlaisen tunnevammaisuuden. Toki tämän näkemykseni ovat ehtineet jo osat ystävistäni ja kavereistani torpata täysin huuhaa-näkemykseksi, ja varmasti myös ihan aiheellisesti. Tässä kohtaa täytyy ehkä saivarteluheittojenkin riskillä huomauttaa, ettei tunnevammaisuus kuitenkaan ole tunteettomuuden synonyymi.

Jos tätä pitäisi lyhyesti avata ennen varsinaisesta aiheesta kirjoittamista, niin kyvyttömyyttä kokea romanttisia tuntemuksia. Ehkä tämä on jonkinlainen sivuvaikutus siitä, että on pyrkinyt vähentämään kaikenlaisia negatiivisia tunteita viime vuosina, etenkin viime kuukausina. Kun on tietoisesti pyrkinyt olemaan ärsyyntymättä mistään ja vihaamatta mitään, on se ehkä leikannut ääripäätä myös vastakkaisesta laidasta. Ankeaa? Ehkä, mutta samalla niin huoletonta.

Hauskemman kommentin sain vasta taannoin, kun vihdoin sain suusanallista negatiivista palautetta Amsterdam-reissustani, ja etenkin siitä, että olin kirjaillut tapahtumat varsin avoimeen, rehelliseen muotoon. Aivan kaikkea en voi minusta riippumattomista syistä kertoa, mutta tässä kohtaa viimeistään tuli hyvin todistettua, että “rehellisyys maan perii” on hevonkukkua monien ihmisten kohdalla. Moni ihminen ei ole valmis sulattamaan rehellistä ja avointa ulosantia. Ei se mitään, heillä on oikeus siihenkin.

Mutta saamani palaute, joka oli käytännössä täysin toisenlaista kuin muuten saamani kehuva kommentointi itse reissusta, kohdistui siihen, mitä olin tehnyt reissun päällä. Minua ei niinkään ravisteltu Amsterdamin laillisista päihdeaineista (ts. kannabiksesta), vaan alueen naisista. Että kuinka minä esineellistän heitä ja näin tekemällä, että siitä kirjoittamalla, paitsi ilmeisesti loukkaan naisia, myös potentiaalisesti vahingoitan omaa teoreettista suhde-elämääni.

Eli toisin sanoen, olemalla rehellinen teoistani mahdollisesti ammun itseäni jalkaan naisen/naisten suhteen, jotka saattaisivat minusta muutoin olla kiinnostuneita. Tiedostan tämän, ja mikä tärkeämpää: hyväksyn sen. Minulle on kuitenkin tärkeämpää olla avoin rappiokulttuurissani (tai missä tahansa) ja ilmaista itseäni valitsemallani tavalla kuin sensuroida tekemisiäni, valintojani ja arvomaailmaani vain kenties löytääkseni potentiaalisen pariutumiskumppanin.

Arvostan ihmisten huolenpitoa ja samalla myös ymmärrän ihmisten halun tuomita tekoni, heillä on siihenkin kaikki oikeus. Enkä voi vaatia, että näkemykseni tai tekoni hyväksytään, saati että miellyttäisivät kaikkia asianomaisia tai ulkopuolisia, mutta en myöskään voi – tai edes halua – elää muiden ehdoilla. Minun elämäni, minun valintani. En minäkään halua neuvoa miten muiden pitäisi elää.

Villi ja vapaa

Olin, totta puhuen, oikeastaan innoissani saadessani vähemmän mairittelevaa palautetta blogistani. En siksi, että se olisi jotenkin itseisarvoisesti hieno tai hyvä asia, vaan koska olisi ehkä jollain tavalla outoa, jos sitä ei olisi lainkaan tullut. Syitä on monia. Ensinnäkin tiedän monilla olevan ongelmia jommankumman (maksulliset naiset tai pilvi) asian kanssa, ellei jopa molempien.

Toiseksi, ihmiset vain harvoin kehtaavat tuoda ikäviä asioita suoraan kuultavaksi. Sen sijaan he tyytyvät juoruilemaan siitä muille kuin itse “kohteelle”. Ehkä he vain pelkäävät, että puren heiltä pään irti. Tai ehkä he loukkaantuisivat vain lisää huomatessaan, ettei minua oikeastaan kiinnosta heidän mahdollinen nyrpeys tai moraalinen mielipaha. Parempi siis olla kertomatta, he tuumivat. Enhän minä oikeaa syytä tiedä, koska eihän sitä minulle koskaan kerrota. Se toisaalta ei ole minun ongelmani.

Halusin myös herätellä ihmisiä, viihteellisen tarinan ohella. Halusin avoimesti kertoa millaista reissussa oikeasti oli, sen sijaan, että höpöttelisin niitä ja näitä syömisistä, turistikohteiden näkemisestä ja niin edelleen. Mutta totuus sattuu. Toisia enemmän kuin meitä kyynikkoja.

Ilmeisesti herättely myös onnistui, joskaan ei aivan ongelmitta. Sillä aikaa, kun likavesi valui selästäni kuin sorsan sulista konsanaan, sijaiskärsijät ottivat paskaa tuulettimeen. Vähemmän toivottu sivuvaikutus, joskin asia, jota oli käytännössä mahdoton ennakoida.

Onni on kuitenkin olla vapaa muista ja näiden mielipiteistä, tuomioista ja paheksuvista katseista. Paheksukaa, tuomitkaa, syytelkää ja pahoittakaa mielenne, jos siltä tuntuu, ja siinä herne nenässänne kysykää itseltänne: onko se kaiken sen arvoista? Ja pitäisikö kenties siivota oma tontti ennen puuttumista muiden asioihin?

Mahtava viikonloppu

Kun Damin-reissun jälkipyykki on, toivottavasti, hoidettu ja elämä normaaleilla raiteillaan, on aika palata kotimaan kamaralle ja miettiä ajankohtaisempia ajatuksia. Paljon olisi kirjoitettavaa, niin tänne kuin musiikinkin saralla. Ajan riittäminen onkin suurempi ongelma kuin mikään muu.

Takana on vielä äärimmäisen mukava, mutta raskas ja ilmeisen univelkainen viikonloppu, josta ehtii selvitä vain tämän sunnuntain ja sitten on taas itsenäisyyspäivänaaton hummailupäivä. Kulutettu viikonloppu meni paitsi konserteista nauttien, myös hyvien ystävien ja kavereiden kesken elosta nauttien. Omaakin pärstää joutui dokumentin ruudulta töllistelemään tuttujen naamojen ohella, mikä oli, jos ei nyt suurta hupia, niin ainakin jokapäiväisestä arjesta poikkeavaa.

Vielä pitäisi jaksaa iskeä Amsterdamin-matkakuvat linjoille ja kirjoituspuuhaakin tuntuu olevan loppumattomiin asti. Työhän ei tunnetusti lopu koskaan. Loppuun vielä tunnelmiin sopiva biisi.

 

Next Page »
  • Luola

    Erinäisiä huomioita ja pohdintoja elämästä - henkilökohtaisella treenipäiväkirjalla terästettynä.
  • Viimeisimmät kommentit

  • Viimeisimmät tekstit

  • Tagit