Joskus tekstin aiheet syntyvät aiemmista teksteistä saaduista kommentoinneista, olivat ne sitten Facebookin, itse blogin tai muuta kautta perille asti saapuneita kommentteja.
Niin tämäkin. Oivalsin nimittäin jotain merkittävää viimeisimmän tekstini kommenteista: osaan kirjoitetun itseironian ja huumorin taidot paljon huonommin kuin olin koskaan aiemmin tajunnutkaan. Opetus oli enemmän kuin hyvä.
Oppia ikä kaikki
Hyväksi opetuksen teki se, että ymmärsin ikään kuin uudestaan kirjoitetun sisällön vaikeuden. Ymmärsin asian, jonka olen aina tiennyt. Kirjoitetun sisällön vaikeuden.
Vaikka olen reilun vuosikymmenen kirjoittanut harrastushenkisesti musiikkijuttuja, useamman vuoden erilaisia työaiheisia tekstejä ja sen lisäksi tätä blogiakin naputellut nelisen vuotta, olen edelleen tietyllä tavalla siinä samassa lähtökuopassa kuin aiemminkin: en osaa kirjoittaa huumoriani auki muille.
Osa ehkä tajuaa ja ymmärtää, kun pyrin olemaan vitsikäs tai heitän (huonoa) herjaa jostain aiheesta, mutta vastaavasti monelta menee sama juttu ohi.
Tämän saman asian huomaa etenkin Facebookissa, jossa osa yksilöistä ottaa kaiken kirjoitetun tosissaan. Näistä osa loukkaantuu toisen osan vain hämmentyessä. Loput ehkä nauravat, tai loukkaantuvat samalla huvittuessaan.
Vaikein haaste
Jotkut minua fiksummat sanovat komediaa elokuvan kielistä vaikeimmaksi ja haastavimmaksi. Voin ilman kirjan kirjoittamistakin ymmärtää ja allekirjoittaa tuon väitteen.
Vaikka kuinka jokin vitsi tai hauska stoori omassa päässään tuntuisi hyvältä ja hauskalta, voin vastaanottava taho tajuta sen niin sanotusti päin persettä.
Vaikeus ei jää vain siihen, että vitsiä, itseironiaa tai sarkasmia olisi vaikea saada menemään perille hyvässä hengessä. Lisähaastetta tulee siitä, että se voidaan tajuta täysin vastakkaisesti ja jopa hermostua siitä.
Soppa on tuossa kohtaa niin sanotusti valmis. Jos tuosta meinaa itsensä pelastaa, se vaatii helvetillisen määrän selittelyä ja halukkuutta toiselta taholta antaa uusi mahdollisuus väärinkäsityksen korjaamiseksi.
Tästäkin olen saanut vähemmän mukavan opetuksen, kun jotkut ihmiset suhtautuvat vihamielisesti aikeisiin perustella ja selventää.
“Älä selittele!“, on kommentti, johon kai joku muukin on joskus törmännyt.
Umpikujassa
Lopulta (huonon tai epäonnistuneen) huumorinsa kanssa jää niin sanotusti umpikujaan. Selittely ei käy vaihtoehdosta, sillä siihen suhtaudutaan kielteisesti tai jopa vihamielisesti. Vaihtoehtoisesti selittely vie vitsiltä pohjan tai maun, kuten monet tosielämästä tietävät.
Vaikka reikä olisi tukittu, vesivahinko on jo ehtinyt tapahtua.
Kuin pisteeksi i:n päälle jotkin yksilöt eivät edes suostu tulemaan pahasta fiiliksestään takaisin parempaan, normaaliin mielentilaan.
Kun herjasta, läpästä, vitsistä tai murjaisusta on toivuttu, ja ehkä jopa selityksellä homma paikattu, halutaan silti pitää naama niin sanotusti norsunvitulla. Suuttumuksesta pidetään kiinni kynsin ja hampain.
Kun on kerran tullut loukatuksi tai ottanut toisen huumorin, sarkasmin tai itseironian liian tosissaan, ei kai sitä sovi nyt muuttaa heti mieltään ja todeta, että “Heh heh, olipas hauska juttu!” Sellainen ei vain sovi suomalaiseen mielenlaatuun.
Ollaan tosikkoja viimeiseen asti.
Kädet ilmaan
Luovutan. Luovutan, vaikkei ehkä saisi tai pitäisi. Eihän minun edes tarvitse ketään osata viihdyttää, joten miksi edes kuvittelen ottavani kannettavaksi moisen viitan?
Tyydyn ehkä siihen, että saan jollekin kaverille hymynkarkeen suupieleen, kun heitän ontuvaa ja monesti niin epäkorrektia (epä)huumoria naamatusten. Fyysinen huumori toimii muutenkin paremmin ja se on, väitän, enemmän elementtini kuin verbaalinen vitsintyngän vääntäminen pelkistä sanoista ja merkeistä taivuttaen.
Jottei kaikki olisi lopulta niin vakavaa, laitetaan lopuksi pölvästiä, kaikenkattavaa huumorimusiikkia ja tehdään samalla poikkeus siihen mitä normaalisti tänne linkittäisin. Kakka kommar hopsansaa!
Tekisi mieli aloittaa tekstini sillä tutulla rallatuksella kuinka olen välillä unohtanut koko blogin kirjoittamisen tai ollut siihen liian kiireinen, tai ainakin muissa maailmoissani. Nythän toki näin teinkin, mutten yritä revitellä siitä mitään jutunjuurta.
Olen kyllä ollut montakin eri asiaa viime aikoina ja ehkä eniten hienoisen muutoksen kourissa. Siitä lisää myöhemmin.
Minulla on tapa tehdä luonnoksia mielessä pyörivistä aiheista tänne blogiini. Joskus niistä tulee tekstejä nopeasti, toisinaan taas ei lainkaan.
Palaan nyt tavallaan vanhaan ja toisaalta aina ajankohtaiseen asiaan. Tein nimittäin tämän tekstin luonnoksen jo joitain kuukausia sitten, sydäntalvella muistelisin, jolloin ajatukseni pyörivät hieman eri asioiden ympärillä. Meinasinkin jo hylätä koko aihion, koska se tuntui niin irralliselta tähän tilanteeseen nähden.
Sitten ymmärsin, että juuri siitähän tässä on kyse: ajasta, paikasta ja niihin liittyvistä määritelmistä.
Määritelty mies
Tuolloin talvella, jolloin tein tekstiaihion, sain kuulla jotain määritelmiä itsestäni tietyiltä tahoilta. En ota kantaa määritelmien oikeellisuuteen, sillä mielipiteitähän ne pitkälti ovat. Osa on imartelevampia, osa taas sitä toista sorttimenttiä. Syillä ja motiiveillakaan ei ole asian kanssa merkitystä.
Asian voisi tiivistää näin. Olen saanut kuulla olevani nihilisti, sovinisti, antisosiaalinen, sosiaalinen, kärsivällinen, tahdikas, hyvätapainen, tunnevammainen ja niin edelleen. Milloin kuulostan siltä, että vihaan koko ihmiskuntaa ja milloin taas siltä, että olen humanistinen hippi.
Milloin olen tyhmä, idiootti ja nörtti; milloin macho, salijätkä ja naistennaurattaja. Minusta on, kuvailujen perusteella, joka lähtöön.
Osa näiden määritelmien keskinäiseen ristiriitaisuuteen on tietysti sosiaalinen media. Huumorintaju ei avaudu aina kuten pitäisi, kun kommunikointi perustuu vain jonoihin kirjaimia, numeroita ja erikoismerkkejä – jälkimmäisistä kun muodostetaan mitä tahansa hymiöitä tai persiöitä.
Joskus sitä kuvittelee itsekin olevansa vain vitsikäs ja huumorintajuinen, mutta lopputuloksena on loukkaantunut tai ärsyyntynyt ihminen. Joskus kuvittelee heittävänsä kevyttä sarkasmia ja rentoa pilaa, ja vastaanottaja vetääkin herneet ja muut palkokasvit syvälle hengityselimiinsä.
Olen tietysti syyllinen ihan itsekin väärinymmärryksiin ja kritiikin huonoon vastaanottoon. Toisin sanoen, kyllä minäkin kaikesta päätellen hermostun, ärsyynnyn ja vedän kasviksia sieraimeeni, vaikkei aina – tai koskaan – ehkä pitäisi.
Kaiken huippu on tietysti se, kun muita sattuu ärsyttämään se, ettei minua juuri koskaan ärsytä tai vituta. Ihan kuin olisin heidän silmissään jotenkin viallinen. Mitä mahdollisesti olenkin.
Olen, siis myös kuolen
Kaikista määritelmistä voi oikeastaan vetää vain sen johtopäätöksen kuinka turhia ja häilyviä ne ovat. Paitsi tietysti ne faktoihin perustuvat asiat: mies, kuolevainen, puhelias ja niin edelleen. Faktoja on turha yrittää muuttaa, tai oikeastaan edes peitellä, mutta monien muiden asioiden suhteen voikin sitten väitellä ja taittaa sapelia asioiden puolesta ja vastaan.
Monesti mietinkin, ristiriitaisuuteni tiedostaen, miksi olen niin monen ihmisen kanssa tekemisissä. Jos nämä tietyt ihmiset kerran vetävät niin helposti nekkuunsa tietyistä asioista sitä kuuluisaa hernettä, niin miksi heille edes puhua? Paitsi niitä arkisia ja neutraaleja asioita kuten “Mitä sulle kuuluu? Se on ilmoja pidellyt.”
Eihän minua edes kiinnosta moinen diipadaapa. Ei minua oikeastaan edes kiinnosta vastata kysymykseen “Mitä sulle kuuluu nykyään?” Minulle kuluu aina hyvää, enemmän tai vähemmän. Tuota fraasia olen tainnutkin käyttää noin viimeiset kymmenen vuotta tuohon samaan kysymykseen.
Toisaalta tekisi mieli olla nihkeä ja todeta “lue blogistani tai facebookistani“, mutta se olisi vissiin nykyaikana hirveän epäkohteliasta – vaikka ihmiset sitä kuitenkin tekevät.
Itku seis
Lopulta kaikki määritelmät ovat aikaan, paikkaan ja subjektiin sidottuja. Näin on myös ihmisten reaktioiden ja omien tunteiden laita. Joskus, toisinaan jopa monesti, tuntuisi paremmalta vaihtoehdolta pysytellä pois niiden ihmisten elämästä, joille kaikenlainen kommunikointi, paitsi ällöpositiivinen kaiken hehkuttelu ja ilotulitus, on mahdollisuus nähdä asia valituksena ja negatiivisuuden levittäjänä.
Kun tälle on vielä helppoja ratkaisuvaihtoehtoja, en näe asiassa ongelmaa. Rasittavista tapauksista pääsee eroon, ja vieläpä niin, etteivät he välttämättä itse edes ymmärrä tai huomaa sitä.
Oikeastaan kaikki muu, paitsi oma mielenrauha ja onnellisuuden tavoittelu, on turhaa. Ja lopulta nekin lakkaavat olemasta merkityksellisiä, kun kuolema palauttaa meidät siihen tilaan, jossa olimme ennen syntymistä.
Tekstin otsikko olisi oikeastaan pitänyt laittaa lainausmerkkeihin, mutta esteettisistä syistä lienee parempi yllä olevalla avalla. Näin otsikkoon jää myös tietynlainen kaksoismerkitys, kun siitä ei käy suoraan ilmi ollaanko nyt liikkeellä tosissaan vai ironian merkeissä.
Päättäkää otsikon luonne toki itse.
Jatkan hetkestä ja tilanteesta inspiraation saaneena parin viikon takaista tekstistäni. En niinkään siksi, etteikö aihe sinänsä olisi ollut omasta puolestani siinä, vaan koska eräiden kuulemieni tarinoiden puolesta asia nousi ikään kuin tapetille uudestaan. Vain nimike muuttui matkalla.
Homo homini lupus
Ihminen on ihmiselle susi, sitä sanotaan. Sanonta viittaa tietysti ihmisten itsekeskeiseen ajatteluun, jossa lopulta ihminen on itsensä pahin vihollinen. Tarkemmin sanoen toinen ihminen on yksittäisen ihmisen pahin uhka.
Tottahan tuohon on helppo itsekin näillä ikärenkailla yhtyä. Ihmiset pettävät toistensa luottamuksia välillä heppoisinkin perustein. Ihimiset käyttävät hyväksi toisiaan pyrkien omaan etuunsa.
Käytännössä aina näissä kyse onkin juuri siitä oman edun tavoittelemisesta. Sehän ihmisen suurin motivaattori on: itsekkyys, johon aivan jokainen meistä “syyllistyy”.
Toki itsekkyys voi olla hyvästäkin, kuten vaikkapa parisuhteista ja lastenkasvatuksesta nähdään.
Hell is other people. -Sartre
Takaisin pääraiteille
Miten tämä kaikki sitten liittyy naistennraurattajiin?
Itsekkyyden kautta tietysti siihen, että ihmisillä on aina jokin agenda, syy ja tarkoitusperä, kun he tekevät jotain. Jonkinlainen motivaattori miksi tehdä kuten tehdä.
Kun sain kuulla taannoin olevani, ei vain naistenmies, vaan myös “kauhea naistennaurattaja“, vedin maltillisen itkun ja naurun sekoituksen pääni sisällä.
Ehkä edellä mainittu reaktio on liioiteltua, sillä ainoa mitä kuultu sai aikaiseksi oli hieman puhelimen välityksellä käytyä kommunikaatiota asiasta huvittuneisuuden saattelemana, sekä tietysti tämän tekstin.
Huhut kuolemast… maineestani naistenmiehenä ja -naurattajana ovat suuresti liioiteltuja. Jos olisin maineeni veroinen, olisi jo pelkästään blogini sisältö erilainen, harrastuksistani ja aikatauluistani puhumattakaan.
Olen yhtä paljon naistenmies kuin menestynyt liikemies urheiluautoilla ja isolla kartanolla varustettuna. Jälkimmäisen olemassaolon voitte helposti todistaa todeksi vaikka omilla silmillänne.
Mutta suurempi kysymys onkin: millainen ihminen kertoo moisesta maineesta toiselle ja miksi? Mitä sillä kuvitellaan saavuttavansa ja mikä on motivaattori? Kateus ja katkeruus vai oman hyvinvoinnin ja onnellisuuden maksimointi?
Jälkimmäiset kaksi olisivat hyviä syitä, toki, mutta niitä on mahdoton nähdä asoiden todellisina syinä, sillä miten tornihuhujen kertominen voisi korottaa niiden kertojan onnellisuustasoa?
Naistenitkettäjä
Olen vuosien saatossa havainnut itseni paremminkin naistenitkettäjäksi kuin naurattajaksi. Milloin olen ollut itsekäs paska, milloin tunteeton mulkvisti. Tai sitten olen ollut muuten vain vittumainen, verbaalisesti ilkeä tai jotain muuta.
Naistennaurattaja on toki käsite, joka voidaan ymmärtää monella tavalla. Osalle se tarkoittaa rahallisesti naisista hyötyvää huijaria, joka vie naisten sydänten lisäksi myös heidän rahansa.
Ensiksi mainitusta en tiedä, mutta naisten rahoja en ole elämässäni eteenpäin pääsemiseen tarvinnut. Enkä ihan tuohon sydänvarkauteenkaan täysin kykene uskomaan.
Naistennaurattaja voidaan määrittää myös huumoripitoiseksi tarinaniskijäksi, jollaiseksi ehkä jossain määrin minut voidaan tulkita. Muttako sellaiseksi, että nauratan saadakseni joltain pöksyt pois ja jakamaan rakkauden siementä? Aikuiset ihmiset, oletteko tosissanne?
Vaan huhut ovat huhuja ja niitä vastaan kamppailu, tai edes niiden kitkeminen, on kuin kuuluisa tuulimyllyjä vastaan taistelu. Sitä paitsi “There is no such thing as bad publicity“, vai mitä?
Dog eat dog
Mitä ikinä näiden mainenimikkeiden ja satupuheiden levittäjien syyt ja agendat ovatkaan, ne eivät koskaan lakkaa hämmästyttämästä ja usein myös huvittamasta.
Pitää olla suorastaan imarreltu, että on saanut näinkin paljon ajatusaikaa jonkin päässä, että olen päässyt suorastaan pääosaan tässä jännittävässä ja huikeassa, vaarallisia ihmissuhdetilanteita pursuavassa saippuaoopperassa.
Mitä sillä sitten koitetaan saavuttaa, se jää arvoitukseksi. Mutta otetaan juoma heille kaikille: juoruajille, naistennaurattajille, draamakuningattarille ja siinä ohessa myös meille/teille muillekin. Salut!
Tänään oli hyvä treenipäivä salilla. Siitä sopivasti inspiroituneena ajattelin pitkästä aikaa kirjoitella vähän arkisemmista asioista, nimittäin rakkaasta treeniharrastuksestani. Tiedostan, että aihe kiinnostaa ehkä noin yhtä lukijaa, mutta sille minä en voi mitään. Treenaamisesta kiinnostumattomat voivat jättää tämän kirjoituksen lukemisen tähän, sillä tällä erää sivuan hyvin vähän mitään muuta.
Widowmaker
Läksin tänään salille hienoisesti ärsyyntyneessä mielentilassa. Ärsytyksen syy on niin pieni ja mitätön, etten viitsi sitä edes mainita, mutta tuota tilaa on hyvä sivuta, sillä joskus ärsytyksestä sää potkua treenaukseen. Pumppilitkut masussa polkaisin salille ja suuntasin kyykkyräkille.
Toinen syy, miksi kirjoitan juuri tänään treenistä, liittyy pyöreisiin lukuihin. Nimittäin tänään otin ensimmäisen kerran widowmaker-kyykkysarjan sadalla kilolla. Siis kaksikymmentä yhtäjaksoista toistoa kyykyssä. Välillä toki hengitellään syvään ja pitkään, mutta muuten homma tehdään yhteen pötköön tankoa pois laittamatta.
Sata kiloa ei ehkä kuulosta paljolta, mitä se ei minullakaan yksittäistoistona ole, mutta 20 toiston sarjana se pistää puuskuttamaan enemmän kuin uskoisin. Kymppi menee kivasti, viisitoistakin vielä ihan keskiraskaasti, mutta viimeisen toiston jälkeen saa vedellä henkeä kuin cooperin testin jälkeen. Tai siltä se ainakin tuntuu.
Nostin kyykystä sata kiloa ensimmäisen kerran vajaat kolme vuotta sitten. Huhtikuussa 2009, näemmä, blogistani luntaten.
En silloin koskaan koittanut niin sanottuja ykkösiä kyykyssä, ja tuo tapa taisi rikkoontua minulla ensimmäisen kerran vasta vuodenvaihteessa. Nihkeä liike, kuitenkin, jos ei ole kahta varmistajaa. Tosin, lopulta hain tuon ykkösen vuodenvaihteessa tukirautojen kanssa. Luvuksi jäi 180 kiloa.
Jos silloin teinkin pääasiassa lyhyitä sarjoja, lähinnä 3-8 toiston sarjoja, nyt olen treenannut täysin toisin tavoin. Painot ovat vähäisempiä, mutta rasitus tuntuu kahta kauheammalta. Widowmaker palkitsee, jos onkin raskain osa treeniäni tällä hetkellä.
Maastaveto & penkkipunnerrus
Koska teksti menee jo nytkin turhan pitkäksi, typistän lyhyesti summaten vuodenvaihteen treenitulokseni. Maastavedosta sain kuin sainkin vihdoin pyöreät 200 kg. Kyllähän sitä sai treenatakin, sillä 180 kg nousi kuitenkin jo puolitoista vuotta aikaisemmin. 205 kg ei sitten enää lähtenytkään, joten pyöreissä ollaan ja uusia lukuja haetaan sitten taas toivon mukaan kesäkuun lopussa.
Penkkipunnerrus on, kuten alussakin, se meikäpojan heikoin lenkki ja varsinainen ongelmakohta. Satanen ei inahtanut vieläkään, 95 kg jäi lukemaksi tauluun. Se on säälittävää, tiedetään, mutta minkäs teet, kun ei liiku. Ongelma tuntuisi olevan ojentajissa, joten niiden suhteen pitäisi ottaa ekstratreeniä. Viime aikoina olenkin niille ottanut joko skullcrushereita tai taft pressiä.
Katsomme tämänkin tilannetta uudestaan viimeistään kesäkuun lopussa.
Siihen asti tässä mennään kuitenkin taas 5/3/1-treenillä, jonka aloitin itse asiassa 2011 alussa. Tuloksia kyllä tuli ja treeni tuntui tehoavan. Vasta syksyllä tein välillä perusvoimatreeniä (3 x 6 sarjoista 5 x 8 sarjaan edeten) ja ihan vuoden lopussa, käytännössä joulukuussa 1-3 toiston maksimivoimatreeniä. Tai jotain sinne päin.
En minä näissä mikään pro ole, kuten tuloksistakin näkee, joten maksimivoimatreenitapani ovat kaukana optimaalisesta. Mutta ei se tässä iässä niin tarkkaa ole: kunhan jotain tuloksia tulee, olen tyytyväinen.
Tasaisesti on tullut edistystä ylipäätään ja treeni myös motivoi. Siinä sivussa tuli täyteen tammikuussa vuosi defendoa, joka on ollut sekin kivaa nujuamista alusta pitäen. Ei kamppailua, vaan itsepuolustustekniikoita. Sopii minulle.
Lässytys sikseen. Palautusjuoman ravitseva vaikutus alkaa olla kateissa ja nälkä alkaa hiipiä masuun. Suihkuun ja syömään.
Pitäkää huoli itseestänne. Treenatkaa, syökää ja levätkää. Terve mieli viihtyy parhaiten terveessä vartalossa.
Sitä sanotaan, että jos jokin asia kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei luultavasti ole totta. Useimmat meistä ovat varmasti törmänneet tähän sanontaan. Siihen omakohtaisesti törmänneet myöskin tietänevät asian olevan juurikin tuon sanonnan mukainen.
Näin yleensä onkin. Kuluneen vuoden aikana – tai jos tavallaan ollaan tarkkoja teknisesti ottaen, puolentoista vuoden – näin on käynyt minulle kuitenkin kahdesti. Ensimmäinen näistä oli nykyinen asuntoni, joka oli yksinkertaisesti jo ajatustasolla liian hyvä juttu.
Asian konkretisoiduttua viime keväänä, siis vuoden sisällä tästä ajasta, ymmärsin, että näinkin voi käydä.
Karma is a bitch, or is she?
Jos tässä kohtaa haluaisi leikkiä ajatuksella karmasta, johon taannoin taisin viitata enemmän tai vähemmän epäsuorasti jossain toisessa kirjoituksessa, voisi ajatella, että viimeistään nyt olisivat nämä hyvät pisteet käytetty loppuun.
Sitten taas tapahtui jotain sellaista, joka osoitti minun olevan väärässä. Yksityiskohtiin syystä tai toisesta menemättä, on todettava, että elämä osaa yllättää. Joskus asiat todellakin ovat liian hyvää ollakseen totta. Kunnes sitten ovatkin, nimittäin totta.
Jäin miettimään tätä tarinankulkua ja ironiaa tapahtuneen jälkeenkin. Vaikka tämä iloinen sattuma oli hyvin hetkellinen ja lyhytkestoinen asia, tavallaan hyvin pienikin sellainen, se tuntui eräiden aiempien vastoinkäymisten valossa hyvinkin isolta ja mieleenpainuvalta asialta.
Vaikka en siis usko karmaan, ja kohtaloon en senkään vertaa, en voinut olla huvittumatta siitä miten joskus on vaikea pitää kiinni omasta “sitä saa, mitä tilaa” -ajatusmallistaan.
Tuuri, sattuma, arpaonni
Enemmänkin jäin miettimään sitä miten pienistä asioista tapahtumat ovat kiinni. Oikeista paikoista oikealla hetkellä, ehkä vielä oikeanlaisella käytökselläkin.
En puhuisi tuurista, vaan sattumasta. Siitä, miten yhden valinnat osuvat toisen valintoihin sopivalla tavalla ja lopussa valinnat ratkaisevat sen miten lopputulos määrittyy.
Lopputulos on yhdistelmä carpe diem -ajattelua, mielijohteita ja aiemmin tehtyjä valintoja. Yhden toisenlaisen päätöksen tekeminen tai tekemättömyys olisi muuttanut koko tapahtumaketjun kulkua.
Olisko empiminen muuttanut lopputulosta? Varmasti. Olisiko toisenlainen ajoitus tai seura tehnyt asiata erilaisen? Taatusti.
Asiassa ei ole mitään uutta, eikä millään tavalla oivaltavaa. Jos jotain, kyseessä oli enemmänkin ajatukset herättävä, pysäyttävä hetki. Tapaus, joka sai miettimään pienienkin valintojen ja päätösten merkitystä suuremmassa mittakaavassa.
Kohtalo suosii rohkeaa. Koettu, nähty ja omakohtaisesti todettu. Olkaa rohkeita.
Kirjoitin viimeksi surkuhupaisasta touhuiluistani avoimin kortein. Koin, että olin typeryyttäni ajautunut tilanteeseen, jossa pääsin todistamaan ylistämääni pettymyksien paradoksia (“ihmiset eivät ole pettyneitä asioiden todelliseen tilaan, vaan omiin odotuksiinsa“).
Halusin tuoda tuon näpäytetyn puoleni esiin esimerkkinä ihmisen haavoittuvaisuudesta ja siinä samalla tuulettaa pääkoppaani ajatuksilta, jotka ovat tähän tilanteeseen minut tuoneet.
Halusin ikään kuin lyödä vielä itseäni rangaistukseksi siitä hyvästä, että olin mokannut. Olin erehtynyt luulemaan todeksi jotain epätodellista ja vielä ruokkinut omaa tunnepohjaani.
Olin hölmö. Olen sitä toki vieläkin, mutta olen saanut ansaitsemani opetuksen ja olen kiitollinen siitä.
Mokailun palkitsevuus
Olen monesti vuosien varrella hokenut, että epäonnistumiset opettavat onnistumisia paremmin. En ole vielä kertaakaan joutunut muuttamaan mielipidettäni. Ehkä hyvä niin, sillä näin kaikesta kurastakin on mahdollista nähdä niitä kuuluisia hyviä puolia.
Silti oma mokailu sylettää. Oma tyhmyys sattuu enemmän kuin muiden tyhmyys. En tiedä onko kyseessä joku luonnevika vai onko tässä joku pitkälle jalostunut ominaisuus, joka pistää itseään ruoskimaan. Mutta tiikerin on, itseäni lainaten, vaikea päästä eroon raidoistaan.
Nyt sitä taas opitaan, viimekertaisen kirjoitukseni hengessä, miettimään, että mitä sitten. Onko kurkussa oleva kova pala oman egon heijastus vai kenties omaa ylpeyttä?
Nöyrtyminen käy haavojen nuolemisesta ja sitten palataan takaisin omaan holviin muureja muuraamaan.
Tai kuten ulkomaalaisten sanonta käy:”Fool me once, shame on you. Fool me twice, shame on me.”
Toisin sanoen: montako kertaa pitää tulla pissityksi silmään ennen kuin tajuaa?
Vaihtoehtona katkeruus
Olen alkanut viime aikoina erakoitumaan henkisesti. Koen olevani tietyllä tavalla loppuun palanut. Olen kuitenkin tyytyväinen arkiseen elämääni.
Minulla on mukava työ, hyviä ystäviä, mukavia harrastuksia ja ylipäätään mukavaa tekemistä enemmän kuin ehdin tekemään. Mikä siis nyppii?
Ehken ole vielä valmis stoalaisuuteen. Ehkä pieni idealistinen liekki loimottaa jossain osassa sydäntä ja sitä toivoo olevansa väärässä kyynisen epäileväisyytensä suhteen. Voisiko sittenkin jokin voima, tapahtuma tai ajatus katkaista katkeroitumisen kierteen, joka johtaa norsunluutornin rakentamiseen ja muurien vahvistamiseen?
On vaikeaa luottaa ihmisiin, kun luottamukseen vastataan tyhjillä lupauksilla ja valkoisilla valheilla. Kun epäluuloa ruokitaan käytöksellä, joka jo itsessään maalaa piruja seinille.
Olisi niin helppoa syyttää vain muita, mutta minä koen, että jos minua höynäytetään, se on vain oman tarkkaavaisuuteni puutetta ja älyni laiskuutta.
Ehkä minäkin olen lopulta vain yksi hullu muiden joukossa.
Kuten edellisestä kirjoituksestani saattoi rivien välistä näppärästi poimia, paljon on päässyt tapahtumaan käärmeen omassa mikrouniversumissa. Huvittavintahan on, että neljännen ulottuvuuden teorian hengessä, mitään ei ole varsinaisesti tapahtunut ja silti toisaalta kuitenkin on.
Ennen kuin puran sydäntäni ja käyn tilitykseni kimppuun, avaan yllä mainittua teoriaa. Erään näkemyksen mukaan aika on neljäs ulottuvuus kolmiulotteisesti havaitussa fyysisessä maailmassamme. Tässä ulottuvuudessa on mahdollisuus tapahtua asioita, joita voimme muistaa ja kokea aidosti, mutta jotka tavallaan voidaan tehdä täysin tyhjäksi.
Aikasilmukat vastaan muistikuvat
Eräs työkalu tällaiseen on mielikuvitus, toinen, ja samalla todellisempi, on virtuaalimaailma. Koska en jaksa tähän sivuraiteeseen käyttää aikaa sen enempää, käytän hyvin yksinkertaista esimerkkiä. Sanotaan, että henkilö kirjoittaa vaikkapa tunnin verran tekstiä tietokoneella. Oletetaan nyt vastoin nykypäivää epärealistisesti, ettei tässä olisi automaattitallennusta eikä käyttäjä tajuaisi sitä tehdä manuaalisesti.
Sitten, tunnin kuluttua, ohjelma kaatuu ja tallennusta ei voida tehdä. Kaikki tehty teksti katoaa bittiavaruuteen. Työ katoaa hukkaan. Muistikuva tästä tehdystä työstä kuitenkin on, mutta sitä ei ole millään tasolla konkreettisesti olemassa. Näitä viestien “katoamisia” on varmasti käynyt monelle vuosien saatossa kerran jos toisenkin, kun pitkät sähköpostivastaukset tai muut dokumentit ovat kadonneet tyhjyyteen.
Vastaavalla tavalla kävi joskus ankealla 1990-luvulla pelatessani erästä verkkopeliä. Monen tunnin uurastus pelissä meni hukkaan, kun verkkopelin palvelimet kaatuivat ja pelin käynnistyessä uudestaan peli täytyi ladata varmuuskopioilta muutaman tunnin takaa. Kaikki pelattu ja pelissä saavutettu viime tuntien aikoina katosi kuin pieru Saharaan. Tästä huolimatta mieli muisti tapahtumat kirkkaasti.
Tuollainen kokemus tuntuu paitsi ärsyttävältä, myös hämmentävältä.
Pettymyksien paradoksi
Kuten joku viisas joskus on todennut, ihmiset eivät ole pettyneitä asioiden todelliseen tilaan, vaan omiin odotuksiinsa. Tästä muodostuu tietyllä tavalla pettymyksien paradoksi. Jos ei olisi odotuksia, ei olisi pettymyksiä. Mutta koska sellainen on ihmismielen tuntien hyvin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, tietynlaiset pettymykset ovat aina läsnä.
Ja ennen kuin jokin yksilö päättää saivarrella: kyllä, myös positiiviset yllätykset ovat tietyllä tapaa omiin odotuksiin pettymyksiä, vaikkakin positiivisessa mielessä.
Eikä siinä mitään: elämähän on pettymyksiä täynnä. Suurin osa niistä on merkityksettömiä (mallia: elokuva x oli paskempi kuin odotin, kirja y ei ollutkaan niin jännittävä kuin toivoin, ja sitä rataa). Osa kuitenkin käy nyppimään, enemmän tai vähemmän, ja silloin on aika ottaa dialogi egon kanssa. Keskustelun voisi käydä aiheesta “miksi näin on ja mitä sillä on väliä?”
Takaisin raiteille
Niin tosiaan, kysehän oli näpäytyksestä. Kerron tämän tarinan, koska se on oikeastaan aika hassu, ja toisaalta hyvin typerä. Sen logiikka on myös minun ymmärryskykyni toisella puolella ja se käy hyvästä esimerkistä pettymyksien paradoksin suhteen.
Sattui nimittäin niin, että ikään kuin sattumalta “törmäsin” erään kaverini kautta netissä tyttöseen, joka näytti kauniilta ja jututkin sattuivat olemaan hauskoja. Aikomukseni ei ollut alkuun flirttailla sen enempää, mutta molemminpuolisesta keskustelusta johtuen se lipsahti sen puolelle kuin itsekseen.
Halusin saada tyttöön yhteyden ja pian olimmekin jo viestiyhteydessä päivittäin. Kyselimme toisiltamme kaikenlaista toisistamme. Puhuimme harrastuksista, matkustelusta ja ylipäätään erilaisista mieltymyksistä. Kerroimme toisillemme millaisia mielestämme olimme ja kaikki näytti hyvältä. Vähän liiankin.
Kuten vanha sanonta sen sanoo, jos jokin asia vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei luultavasti ole totta. Koska en ole pessimisti, hylkään yleensä moiset ajatukset taakse ja keskityn realiteetteihin. Tarkoittaa suomeksi realistisia odotuksia, mutta optimistista asennetta.
Meillä oli aikomus tavata, sillä meillä selvästi synkkasi. Kunnes eräänä aamuna sävy vaihtui. Mietin miksi. Kysyinkin asiaa, mutten kuitenkaan saanut vastausta. En tiennyt mitä oli tapahtunut tai olinko sanonut jotain sopimatonta. En tietääkseni ollut tehnyt mitään moista ja käytöksen muutos tuntui muutenkin jotenkin… epäilyttävältä.
Kuudes aisti
Tässä vaiheessa intuitioni iski peliin. Alitajunta toimi turhankin tehokkaasti, sillä aloin ahdistua tilanteesta. Siis minä, joka ahdistun hyvä jos kerran vuoteen. Minä, joka olen kyyninen ja tunnerajoitteinen nilkki vailla suurempaa intoa.
Huomasin kiinnostuneeni tästä tytöstä normaalia enemmän, joka sekä huvitti, että ahdisti minua. Eihän näin pitänyt käydä. Mutta vahinko oli jo käynyt. Kaikki tuo viestittely oli herättänyt minussa odotuksia, joihin realiteetit eivät vastanneet. Ja kaikki vielä ilman tapaamista! Juuri niin älytöntä kuin miltä se kuulostaakin.
Siksi kai kirjoitan tätä tarinaa. Minun pelini on jo menetetty, tässä tapauksessa kuin yleisestikin, joten yhtä hyvin voin olla avoin “päiväkirjalleni” ja nauraa että tulla nauretuksi tälle avoimesti.
Jollain tapaa – ja ilmeisesti kaverini suosiollisella avustuksella – suunta kuitenkin kääntyi takaisin parempaan päin. Vaan kun vihdoin tuli aika, jolloin tuo piti tuo kyseinen tyttönen – siis kaverini kaveri – nähdä, hups: Kapteeni Ohari iski kurat naamalle.
Nooh, viis siitä. En ole helposti suuttuva, enkä jaksa jokaisesta takaiskusta itkeä. Ja olinhan sitä paitsi jo kerran tämän asian suhteen jo heittänyt hanskat naulaan. Sitä paitsi sisäinen optimistini halusi muistuttaa minua, ettei peli ollut vielä pelattu. Viikonloppuhan oli tuolloin vasta alkamassa.
Vaan niin siinä kävi kuten ounastelin: mitään ei tapahtunut. Tarkemmin ottaen, minut oharoitiin toisenkin kerran. Riippuen siitä lasketaanko puolilupauksia miksikään, määrä voisi mahdollisesti olla isompikin.
Tarvitseeko sanoa mitä ajattelin ja tunsin?
Takaisin aloitusruutuun
Kun minua oltiin ensin näpäytetty jo kerran ja sitten toisenkin, rupesin leikittelemään ajatuksella karmasta (johon en edes usko). Voisiko tämä olla kuin “karmarangaistus”? Olenko kenties niin monta kertaa “naistenmiehenä” (tähän kuultuun ja huvittavaan anekdoottiin palaan toisella kirjoituskerralla) astunut naisten varpaille, että on aika saada karma-avarista näköön? Ehkä!
Totta puhuen, karmaan uskomatta, vetoaisin enemmän niin sanottuun Brad Pitt -sääntöön. Siitä taisin joskus kirjoittaakin, mutta kertauksen vuoksi: Brad Pitt rule.
Tuon hassunhauskan tapahtumakierroksen jälkeen pitäisi olon olla samanlainen kuin ennen tähän tapaukseen tutustumista: eihän tilanne eroa sitä edeltävästä tilanteesta mitenkään. Tässä kohtaa tarina kuitenkin sitoutuu tuohon neljännen ulottuvuuden esimerkkiin. Kun kerran on ajatuksia luotu ja odotuksia synnytetty, miten ne voisi noin vain unohtaa?
Ollapa ihminen ja unohtaa. Jos voisin, pyyhkisin koko tapahtumaketjun pois päästäni. Tai ainakin se kävisi ensimmäisenä mielessä. Totta kai pitäisi miettiä mitä rakentavaa tästä voisi jäädä käteen. Jotain muuta kuin “ämmät ovat perseestä” -latteuksia tai “jaaha, yksi uusi sulka pettymysten hattuun”.
Mitä tästä voisi oppia hyvässä mielessä? Älä juttele tuntemattomien ihmisten kanssa netissä? Älä odota mistään mitään? Mitä?
Minulta loppuivat ideat. Näitä pohtiessa, positiivisen musiikin maailmoihin. Jos se tästä taas lähtisi. Jälleen kerran, aloitusviivalla. “And call as you might I shall not listen for I am nothing, I am all I am indifferent”
Kappas, jostain ihan puun takaa sain yllättävältä taholta palautetta blogistani ja siitä muodostui kuin itsekseen kirjoituksen aihe ja kantava idea. Siispä sille raflaava otsikko ja itse asia lankulle: miksi kirjoitan?
Tarkemmin sanoen, miksi kirjoitan tällaista blogia ja avaan ikkunaa omaan elämääni? Mikä on syy tällaiselle verbaaliselle itsensäpaljastelulle? Kiimainen ekshibitionismin ja voyeurismin painiottelu vai huomiohuoraus vailla parempia keinoja?
Kas, käärmes joutui itsekin painumaan päänsisäiseen luolaansa ja ottamaan asialle hetken mietintöä. Niin, miksi tätä tekstiä oikein syntyykään?
Perimmäisyyksien äärellä
Kun nelisen vuotta sitten aloin kirjoittamaan blogiani, en oikeastaan ensin edes tiennyt mistä aion kirjoittaa. Päässäni ei ollut mitään suurta suunnitelmaa. Ei mitään pitkälle mietittyä tarinankaarta, tai edes teemaa. En varmaan edes uskonut silloin, että päätyisiin kirjoittamaan moista vuosikausia eteenpäin. Miksi olisinkaan, koko ideahan oli vain jokin idea takaraivossani vailla sen kummempaa tarkoitusta tai merkitystä.
Yhtä hyvin koko blogihömpötys olisi voinut syntyä kuolleena tähän maailmaan.
Ensisijaisesti kirjoitan tietysti itselleni. Tätä voi olla ehkä vaikea uskoa, jos on lukenut blogistani vain jotain yksittäistä matkakertomusta tai muuta sellaista. Ajallisesti ja merkkimäärällisesti ne ovat kuitenkin vain yksi poikkeama suuresta kokonaisuudesta, etenkin kun huomioi mukaan sen, miten harvoin lopulta reissaan.
Kaikki alkoi jostain käsittämättömästä itseilmaisun tarpeesta. Tarpeesta purkaa asioita ja ajatuksia pois päästä. Tehdä sitä silloin, kun siltä tuntuu ja avoimesti, pysyvään muotoon. Riippumatta siitä mitä “kuulija”, tai tässä tapauksessa lukija, ajattelisi.
Halusin kirjoittaa elävästä elävästä, tunteistani ja ajatuksistani. Olen kirjoittanut parisuhdekriiseistäni, ajatuksia herättävistä elokuvista, filosofiasta, erilaisista tapahtumista, käytöksestä ja niin edelleen. Blogini on kuin avoin päiväkirjani. Se on kuin ikkuna elämääni, vaikkei se kaikkea kerrokaan. Eikä sen pidäkään.
Miksi avoimesti?
Jos kirjoittamisen perimmäiset syyt ovatkin selvillä, on seuraava looginen kysymys kuitenkin se, miksi kirjoittaa avoimesti? Miksi ei, voisin vastata.
Maailma on täynnä pöytälaatikkokirjoittajia, jotka kirjoittavat itselleen päiväkirjaa, novelleja, runoja, kappaleiden sanoituksia, tai mitä milloinkin. Minä halusin tehdä sen toisin. Ensinnäkin, päiväkirjarustailut ovat minun osaltani koettu. Tein sitä armeijan aikoina ja kyllähän sitä reilu vuosikymmen myöhemmin huvittui millaista itsetarkoituksellista päiväkirjaa sitä pitikin yllä. Päivistä taisi kirjoittaa vain siksi, että se tuntui olevan päiväkirjan idea.
Avoin kirjoittaminen myös pakottaa jäsentelemään asioita luettavaan muotoon. Ei vain itselle, vaan kaikille luettavaan. On pakko pyrkiä ilmaisemaan asiat niin, että muutkin ne tajuavat. Sitä joutuu miettimään mitä voi ja haluaa kertoa ulkopuolisille. Onko joku asia liian yksityinen? Liian salainen? Liian tylsä?
Tekeekö itsensä naurunalaiseksi? Aiheuttaako myötähäpeää? Suuttumusta? Inhoa? Pelkoa? Vihaa? Turhautumista?
Kyllä. Aivan varmasti. Ei varmasti kaikkea jokaisessa, mutta luultavasti kaikkia noita isommassa mittakaavassa, ainakin isomman lukijamäärän otannassa. Mutta sehän on minun ongelmani: kestä naurunalaisuutta, olla myötähäpeän ja suuttumuksen kohde. Saada osakseen vihaa ja inhoa. Olla nolojen tilanteiden ja ajatusten mies.
Näitähän onkin toisaalta oivallista käyttää ponnahduslautana ja osana omaa kasvua.
Avoimuudella on hintansa, mutta se on myös palkitsevaa. Jos ei muuta, tekeehän se elämästä hieman “jännittävämpää”.
Valintojen maailma
Parasta kuitenkin on, että suurin osa meistä voi valita oman itseilmaisunsa keinon haluamallaan tavalla. Ja vieläpä valita kehtaako sen tuoda julki maailmalle vai lukita sen omaan kellariinsa. Visusti poissa maailman silmiltä ja korvilta. Sillä voihan kuitenkin olla, että jostain tulee muuten joku, joka ilkkuu ja nauraa päin näköä koska olet mitä olet ja teet mitä teet.
Ei se mitään, näillä mennään. Palkitsevaa tämä on joka tapauksessa, luki näitä horinoita joku tai ei. Tällä tiellä myös jatketaan niin kauan, kunnes se luonnollinen kuolema tätäkin touhua päähän jossain vaiheessa koppaa.
Kappas, sitä on vähemmän yllättäen tapojensa vanki. Olen kirjoittanut jo kolmena edellisenä vuonna tänä samaisena päivänä, 23. joulukuuta ja sama tapa jatkuu.
Perinteitä kunnioittaen lukaisin myös edellisvuoden vastaavan tekstin, ja siinä ohessa myös vuosien 2009 ja 2008 tekstit. On kiehtovaa havaita miten paljon sitä on lopulta muuttunut toisaalta, ja vastaavasti, kuinka tietyt asiat ovat vuodesta toiseen täysin samanlaisia.
Treeniä, peliä, leffaa
Olen viimeiset kolme vuotta toitotellut samaa torvea: treenaamista, leffojen katselua ja pelaamista. Joka vuosi olen yhtäältä sukuloinut pakollisen jouluvierailun verran ja yöllä päätynyt baariin. Sama kaava jatkuu edelleen, ja miksipä sitä oikeastaan edes muuttamaan.
Viina ei edelleenkään pahemmin maistu, treeni taas senkin edestä. Ja joulu tuntuu edelleen yhtä turhalta pakkolomalta, ja toisaalta myös hyvin yksinäiseltä sellaiselta. Tässä vuodessa on silti, etenkin edellisvuoteen nähden, erilainen tunnelma.
Kun aloitin blogin vuonna 2008, oli tietyllä tavalla selvää, että sen vuoden jouluun heijastui etäisesti toipuminen edesmenneestä parisuhteesta. Kun 23. päivän perinne jatkui seuraavana vuonna, oli kellon ääni erilainen: olin päässyt tulevan parisuhteen makuun ja elämä virnisti leveällä hymyllään.
2010 olikin sitten jo täyttä kuravelliä. Pahassa olossa vellomista, itseinhoa, tuskaa, surua ja ylipäätään tunteiden äärilaitojen loimotusta.
Laidalta toiselle
Jos jotain on tasan vuodessa muuttunut, niin tunnemittariston lukemat. Kun vuosi sitten tuntui, että kaikki tunteet hyvistä huonoihin olivat vahvistuneet ja pinnalla enemmän kuin koskaan, nyt tuntuu täysin toisenlaiselta. Kaikki tuntuu kuin vedellä jatketulta, laimennetulta kylmältä kahvilta.
En oikein vieläkään tiedä miten tästä tunneraajarikkoisuudesta pitäisi ajatella. Toisaalta olo on mitä mainioin ja ehein, toisaalta tuntuu siltä, kuin tässä olisi koira haudattuna.
Tunneasioita on kuitenkin hankala arvioida kylmällä järjellä rationaalisesti. Niitä voi havainnoida ja yrittää tulkita, mutta nykytietämykseni ei riitä edes itsearvioon. Mitä taas tulee ulkopuolisiin arvioihin, olen saanut kuulla määritelmiä laidasta laitaan “normaalista väliaikaisesta tilasta” “oikeaan tunnevammaisuuteen”. Mene ja tiedä, eihän tästä ota erkkikään selvää.
Joulu?
Itse joulu kuitenkin taitaa mennä tuttuja reittejä, kuin omalla tutulla kiertoradallaan. On jotenkin suorastaan hersyvän ironista, että vaikka tunnesektorilla mentäisiin vihreästä punaiselle ja takaisin, tietyt piirteet eivät muutu. Eivät asenteeni joulua kohtaan, eivät tapahtumaketjut sen saralla, eikä oikeastaan mikään muukaan.
Näillä sanoilla, kohti valoisampaa kautta. Without frustration
With no master plan
With nothing left of the dream that began
If only we could see and live the dream
If only we could still believe the dream
Päivät ovat taas vierähtäneet melkoisella vauhdilla. Taannoisen Amsterdam-matkani kuvainnollisista krapulatiloista on selvitty ja arki on vallannut elämän. Flunssa tuli jo kertaalleen selätetyksi ja treenit takaisin osaksi arkea. Perään rauhallinen viikonloppu kotikaupungissa ja sitten taas uutta arkea, lisää töitä, treeniä ja rutiineja. Tekemisen pulasta ei ole voinut valittaa, korkeintaan runsaudenpulasta.
Vaikka tavallaan on paljon tapahtunut, suurin osa on ollut niin merkityksetöntä ja tavallista, ettei siitä jaksa tuon taivaallista naputella. Rutiinit ovat, kuitenkin, ilman arvolatausta vain sitä itseään. Tavallisten askareiden toistoa, hyvässä ja huonossa.
Kun nyt takana on vielä toinenkin, varsin mukava viikonloppu Turussa ja vieläpä hyvien ystävien kera, on aika penkoa pyykkikoria ja käydä läpi tapahtumien saldoa.
Tunnevammaisuutta ja naisten esineellistämistä
Jos jotain koen oppineeni itsestäni viime aikoina, niin ilmeisesti jonkinlaisen tunnevammaisuuden. Toki tämän näkemykseni ovat ehtineet jo osat ystävistäni ja kavereistani torpata täysin huuhaa-näkemykseksi, ja varmasti myös ihan aiheellisesti. Tässä kohtaa täytyy ehkä saivarteluheittojenkin riskillä huomauttaa, ettei tunnevammaisuus kuitenkaan ole tunteettomuuden synonyymi.
Jos tätä pitäisi lyhyesti avata ennen varsinaisesta aiheesta kirjoittamista, niin kyvyttömyyttä kokea romanttisia tuntemuksia. Ehkä tämä on jonkinlainen sivuvaikutus siitä, että on pyrkinyt vähentämään kaikenlaisia negatiivisia tunteita viime vuosina, etenkin viime kuukausina. Kun on tietoisesti pyrkinyt olemaan ärsyyntymättä mistään ja vihaamatta mitään, on se ehkä leikannut ääripäätä myös vastakkaisesta laidasta. Ankeaa? Ehkä, mutta samalla niin huoletonta.
Hauskemman kommentin sain vasta taannoin, kun vihdoin sain suusanallista negatiivista palautetta Amsterdam-reissustani, ja etenkin siitä, että olin kirjaillut tapahtumat varsin avoimeen, rehelliseen muotoon. Aivan kaikkea en voi minusta riippumattomista syistä kertoa, mutta tässä kohtaa viimeistään tuli hyvin todistettua, että “rehellisyys maan perii” on hevonkukkua monien ihmisten kohdalla. Moni ihminen ei ole valmis sulattamaan rehellistä ja avointa ulosantia. Ei se mitään, heillä on oikeus siihenkin.
Mutta saamani palaute, joka oli käytännössä täysin toisenlaista kuin muuten saamani kehuva kommentointi itse reissusta, kohdistui siihen, mitä olin tehnyt reissun päällä. Minua ei niinkään ravisteltu Amsterdamin laillisista päihdeaineista (ts. kannabiksesta), vaan alueen naisista. Että kuinka minä esineellistän heitä ja näin tekemällä, että siitä kirjoittamalla, paitsi ilmeisesti loukkaan naisia, myös potentiaalisesti vahingoitan omaa teoreettista suhde-elämääni.
Eli toisin sanoen, olemalla rehellinen teoistani mahdollisesti ammun itseäni jalkaan naisen/naisten suhteen, jotka saattaisivat minusta muutoin olla kiinnostuneita. Tiedostan tämän, ja mikä tärkeämpää: hyväksyn sen. Minulle on kuitenkin tärkeämpää olla avoin rappiokulttuurissani (tai missä tahansa) ja ilmaista itseäni valitsemallani tavalla kuin sensuroida tekemisiäni, valintojani ja arvomaailmaani vain kenties löytääkseni potentiaalisen pariutumiskumppanin.
Arvostan ihmisten huolenpitoa ja samalla myös ymmärrän ihmisten halun tuomita tekoni, heillä on siihenkin kaikki oikeus. Enkä voi vaatia, että näkemykseni tai tekoni hyväksytään, saati että miellyttäisivät kaikkia asianomaisia tai ulkopuolisia, mutta en myöskään voi – tai edes halua – elää muiden ehdoilla. Minun elämäni, minun valintani. En minäkään halua neuvoa miten muiden pitäisi elää.
Villi ja vapaa
Olin, totta puhuen, oikeastaan innoissani saadessani vähemmän mairittelevaa palautetta blogistani. En siksi, että se olisi jotenkin itseisarvoisesti hieno tai hyvä asia, vaan koska olisi ehkä jollain tavalla outoa, jos sitä ei olisi lainkaan tullut. Syitä on monia. Ensinnäkin tiedän monilla olevan ongelmia jommankumman (maksulliset naiset tai pilvi) asian kanssa, ellei jopa molempien.
Toiseksi, ihmiset vain harvoin kehtaavat tuoda ikäviä asioita suoraan kuultavaksi. Sen sijaan he tyytyvät juoruilemaan siitä muille kuin itse “kohteelle”. Ehkä he vain pelkäävät, että puren heiltä pään irti. Tai ehkä he loukkaantuisivat vain lisää huomatessaan, ettei minua oikeastaan kiinnosta heidän mahdollinen nyrpeys tai moraalinen mielipaha. Parempi siis olla kertomatta, he tuumivat. Enhän minä oikeaa syytä tiedä, koska eihän sitä minulle koskaan kerrota. Se toisaalta ei ole minun ongelmani.
Halusin myös herätellä ihmisiä, viihteellisen tarinan ohella. Halusin avoimesti kertoa millaista reissussa oikeasti oli, sen sijaan, että höpöttelisin niitä ja näitä syömisistä, turistikohteiden näkemisestä ja niin edelleen. Mutta totuus sattuu. Toisia enemmän kuin meitä kyynikkoja.
Ilmeisesti herättely myös onnistui, joskaan ei aivan ongelmitta. Sillä aikaa, kun likavesi valui selästäni kuin sorsan sulista konsanaan, sijaiskärsijät ottivat paskaa tuulettimeen. Vähemmän toivottu sivuvaikutus, joskin asia, jota oli käytännössä mahdoton ennakoida.
Onni on kuitenkin olla vapaa muista ja näiden mielipiteistä, tuomioista ja paheksuvista katseista. Paheksukaa, tuomitkaa, syytelkää ja pahoittakaa mielenne, jos siltä tuntuu, ja siinä herne nenässänne kysykää itseltänne: onko se kaiken sen arvoista? Ja pitäisikö kenties siivota oma tontti ennen puuttumista muiden asioihin?
Mahtava viikonloppu
Kun Damin-reissun jälkipyykki on, toivottavasti, hoidettu ja elämä normaaleilla raiteillaan, on aika palata kotimaan kamaralle ja miettiä ajankohtaisempia ajatuksia. Paljon olisi kirjoitettavaa, niin tänne kuin musiikinkin saralla. Ajan riittäminen onkin suurempi ongelma kuin mikään muu.
Takana on vielä äärimmäisen mukava, mutta raskas ja ilmeisen univelkainen viikonloppu, josta ehtii selvitä vain tämän sunnuntain ja sitten on taas itsenäisyyspäivänaaton hummailupäivä. Kulutettu viikonloppu meni paitsi konserteista nauttien, myös hyvien ystävien ja kavereiden kesken elosta nauttien. Omaakin pärstää joutui dokumentin ruudulta töllistelemään tuttujen naamojen ohella, mikä oli, jos ei nyt suurta hupia, niin ainakin jokapäiväisestä arjesta poikkeavaa.
Vielä pitäisi jaksaa iskeä Amsterdamin-matkakuvat linjoille ja kirjoituspuuhaakin tuntuu olevan loppumattomiin asti. Työhän ei tunnetusti lopu koskaan. Loppuun vielä tunnelmiin sopiva biisi.