Kun saman päivän aikana, käytännössä vain muutaman tunnin sisään, törmää luurankoihin historian sivuilta, sitä pistää miettien miten pieni maailma käytännössä onkaan. Oma historia, tuo stalkkaajista pahin, ei päästä otteestaan kuin kuoleman myötä, jos silloinkaan.
“Olet mitä syöt“, sanotaan. Samaa logiikkaa käyttäen, mutta ehkä hieman todellisuusperäisemmin kai voisi myös sanoa, että “Olet mitä teet“. Teoista ja tehdyistä valinnoista elämämme lopulta kuitenkin muodostuvat, ei niinkään haaveista, lupauksista ja tekemättömistä asioista.
Memento mori
Kun sitä tulee tiettyyn ikään (tai ehkä tarkemmin sanottuna, tiettyyn vaiheeseen elämässä), alkaa elämää miettimään takaperin. Jos ei nyt aivan kirjaimellisesti, niin kuitenkin pohtimaan tehtyjä tekoja, menneitä aikoja, kohdattuja ihmisiä ja elettyjä hetkiä.
Erityisesti tietyt ihmiset, kuvat ja muut muistia stimuloivat elementit kutittavat pääkopan muistilokeroita kivasti. Hyvässä, pahassa ja ennen kaikkea neutraalisti.
Oikeastaan juuri menneeseen elämään ja historiaan ankkuroidut koukut ovat niitä kilometripylväitä, joiden kautta koko eletty elämä ja oma historia ylipäätään hahmottuu. Vain niiden kauttaa tuntuu ymmärtävän mihin on tultu ja mistä on lähdetty. Mitä kautta on kierretty, mitä virheitä ja onnistumisia on tehty ja tullut koettua.
Siinä mielessä nämä tietynlaiset muistosäikeet ovat varsin tervetulleita tuulahduksia historian sivuilta, vaikka joskus noita sivuja käännellessä pöly pistääkin aivastuttamaan ja herättämään hienoisen allergisen reaktion.
Tai kuten eräs fiksumpi yksilö joskus totesi, että “He, jotka eivät tunne menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä.”
Mennyt, nykyinen, tuleva
On jollain tavalla huojentavaa tajuta alati elävänsä paitsi nykyhetkeä, myös kirjoittavansa omaa historiaansa. Tulevaisuudesta ei ole mitään käryä, paitsi että sitä tulee joka hetki lisää – aina siihen pisteeseen asti, jolloin vihdoin kuolee.
Samalla, joka hetki, voi myös oppia jotain menneestä, jolla rakentaa ohi kiitävää nykyhetkeä paremmaksi tulevaisuuden huolettomuuden ja arvaamattomuuden hyväksyen. Mietelauseeksi voi myös todeta kyynisoptimistisen lausahduksen:”Whenever life sucks, remember you’re going to die someday.”
On perinteisen vapunjälkeispostasuksen aika. Ei sillä, että minulla oikeastaan olisi siitä mitään kerrottavaa. Tutkin kuitenkin huvikseni aiempia vapputekstejäni ja huomasin tietynlaisen toistuvan kuvion. On ollut sitä vaisua ja turvallista aikuisvappua, kun rälläykset ovat jääneet väliin. Ja sitten on ollut niitä toisia, ördäyspitoisempia.
Ei ehkä yllätä ketään, että tämä oli niitä rauhallisempia. Enkä valita. Tämä malli toimii minulle paremmin.
Ikä ei selvästikään tule yksin, sillä tietynlainen vaisuus tuntuu miellyttävän minua ördäämistä paremmin. Ja mikäpä siinä, kun itse voi valintansa tehdä. Asia, jota on oppinut arvostamaan vain enemmän ja enemmän vanhetessaan.
Too old, too cold
Sitä on myös huomannut muita mielenkiintoisia piirteitä itsessään iän myötä. Enää ei jaksa samalla tavalla vittuilla ja soittaa suutaan ihmisille kuin ennen. Toisaalta, jossain mielessä tuota tekee varmasti entistä viiltävämmin, kun sille päälle sattuu.
Olen pehmentynyt, sillä nykyisellään sitä tuppaa vaan pyrkimään tietynlaiseen mielenrauhaan, harmoniaan ja mukavuuteen. Ja kun sitten kohdalle sattuu noita mielensäpahoittajia, sitä ikään kuin nousevat vanhat piirteet pintaan. Mihin se koira karvoistaan pääsisi lopulta kuitenkaan.
Kun tästä on sitten seurannut sitä, että pyrkii ilkeilemään vähemmän ja enemmän keskittymään mukavien juttujen pariin, niin samalla huomaa myös omien odotustensa nousevan ihmisten suhteen. Kun niihin ei sitten vastatakaan… Nooh, pettyyhän sitä.
Hyvää ystävääni lainaten: ihmiset eivät pety asioiden todellisen tilaan, vaan omiin odotuksiinsa.
Lost for words
Ja kun ihmisiin pettyy, silloin oikeastaan vaan vittuilla takaisin. Tästä tavasta olen toki hiljalleen pyrkinyt pois ja ehkä päässytkin, mutta ääh: mitäpä sitä kieltämään, perusluonne ei vain muutu.
Olenkin viime aikoina tarkoitushakuisesti muuttanut käytöstä. Olen keskittynyt enemmän pelleilyyn, huonoon huumoriin ja jopa aina yhtä paheksuttavaan trollaamiseen. Olen koittanut miltä tuntuu provosoida ja trollata ihmisiä ihan tuulesta temmatuilla mielipiteillä, kärjistetyillä mielipiteillä ja muuten vaan huudellut typeryyksiä.
Olen miettinyt mitä ne muut saavat siitä irti, koska kerran sitä tekevät. Nyt olen alkanut hiljalleen ymmärtää.
Kun sitä turhautuu siitä, että yrittää olla asiallinen ja kenties ystävällinenkin, on se toinen vaihtoehto vain olla välittämättä. Ei onnistu minulta, enkä ehkä toisaalta enempää edes kaipaa kyynistymistä. Kolmas vaihtoehto, tuo yllä mainittu huonon huumorin, provosoinnin ja trollaamisen tapa – se onnistuu.
Tuon käytösmallin tulokset ovat oikeastaan olleet jossain määrin jopa yllättäviä. Paitsi, että ihmiset suhtautuvat tuollaiseen lopulta yllättävän kepeästi, se myös tuo viljeliälleen helpommin mielihyvää.
Mitä siitä jos joku hernenenä suuttuu ja poistaa FB-kaverilistalta? Ei haittaa, sellainen oli turhake muutenkin. Ja jos joku muu sattuu moisesta pelleilystä huvittumaan, aina parempi. Toimii niin sanotusti molempiin suuntiin.
Voisin vielä jaaritella arvaamattomuudesta ja ennalta-arvattavuudesta, ja kummankin puolen mahtavuudesta, mutta paskat, eiköhän tässä ollut taas paljon melua tyhjästä. Nykäistään loppuun vielä mainio Pink Floyd -renkutus, jossa sinänsä on myös varsin pätevät ja aiheeseen väljästi liittyvät sanat.
“Paljon onnea vaan, Serpent’s lair“, kuului jostain alitajunnan syövereistä. Jopa keskellä Super Bowl -huumaa huomasin muistavani, että tätäkin ylianalysoinnin, vuodatuksen ja sosiaalipornon yhdistelmänä toimivaa tekstioksennusta olen lapioinut verbaliikan kauhalla jo neljän vuoden verran.
Kynttilöitä kakkuun
Neljä vuotta ei sinänsä ole pitkä aika monessakaan asiassa, mutta elämä on opettanut, että nykyään useamman vuoden yhtäjaksoinen harrastus on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. En puhu edes itsestäni, sillä minusta tuntuu, että monilla ihmisillä ei yksinkertaisesti keskittymiskyky tunnu riittävän asioiden pitkäjänteiseen työstämiseen.
Harrasteet ja työpaikat vaihtuvat, ihmissuhteet katkeavat ja uusia muodostetaan tilalle. Tekniikka uusiutuu ja vanhat kiinnostuksenkohteet korvautuvat uusilla. Tilanne elää kaiken aikaa. Niin myös allekirjoittaneen elämä. Siihen nähden olen suorastaan hämmentynyt, ettei blogini jäänyt hetkelliseksi tähdenlennoksi, kuten niin monella kuulemma tuntuu olevan tapana.
En ole jaksanut tarkistaa mikä on keskivertoisen blogin elämänkaari, enkä tässä yhteydessä yritä paukutella henkseleitä oman kirjoitusharrastukseni puolesta. Kunhan muistuttelen osittain itseänikin siitä miten aika rientää.
Toistoa, toistoa
Eräs entisistä elämänkumppaneistani totesi minulle jo vissiin vajaa kolmisen vuotta sitten, että blogini toistaa itseään. Että kuulemma samat aihepiirit tulevat esille uudestaan ja uudestaan. Muistan etäisesti olleeni hieman huvittunut, ehkä hieman näreissänikin tuosta kommentista.
En niinkään siksi, etteikö hän olisi ollut osittain oikeassa, vaan siksi, että niin paljon tapahtui tuon ensimmäisen vuoden aikana, että siihen mahtui väkisinkin melkoinen paletti uusia asioita muutoksia. Ehdin pelkästään päätyä seurustelemaan ja eroamaan tuon vuoden aikana, joka sinällään on enemmän suurempaa vaihtelua aihesisällöltään kuin mitä kyseisen ihmisen elämässä oli ehtinyt tapahtua.
Huvittunut muistan olleen siksi, että hän oli samalla hyvinkin ironisesti oikeassa koko elämän käsitteen suhteen: ei elämässä oikeastaan mikään muutu, asiat vaan toistuvat uudelleen ja uudelleen tietyin väliajoin. Kaikki tuntuu kulkevan kuin sykleissä konsanaan.
Toisin sanoen, tila, jossa blogini eläisi isompaa kuvioita kuin itse elämä olisi kaikessa suuruudenhulluussaan melkoisen absurdi ajatus. Väistämättä herää ajatus: miettikö ajatuksen ilmaan heittänyt taho yhtään enempää mitä edes tuli sanoneeksi?
Tutuilla poluilla
Neljässä vuodessa monet syklit ovat tulleet tutuiksi ja olen entistä vakuuttuneempi, että aikakausilehtien aiheiden tapaan samat ideat tulevat myös kiertämään uudestaan ja uudestaan, korkeintaan vain hienoisin nyanssieroin.
En oleta löytäväni elämästä mitään sellaisia uusia kuvioita, joita en olisi tavalla tai toisella jo ennen nähnyt. Tuon sanottuani ääneen toivon tietysti salaa olevani myös hieman väärässä.
Kun pyrin hahmottamaan tulevaa vuotta eteenpäin, voin visualisoida tulevat kuviot hyvin samankaltaisiksi kuin aiemminkin. Työ, arki, harrastukset, ihmissuhdeasiat ynnä muut vastaavat tulevat todennäköisesti kulkemaan samoja polkuja pitkin kuin aina ennenkin. Alamäkiä seuraa aina ennen pitkää ylämäki ja sama toisinpäin.
Olkoot seuraavatkin vuodet yhtä tapahtumarikkaita ja toivottavasti tästä vielä joskus kehityn kirjoittajana kohti selkeämpiä kuvauksia, rohkeampaa kirjoitustyyliä ja värikkäämpää sanansäilän heilutusta.
Viime aikoina on elo ollut täynnä sarja epätavallisia poikkeamia ja tapahtumia suuntaan jos toiseenkin. Vaikka suurella skaalalla mikään ei varsinaisesti ole muuttunut, on mikrokosmos täynnä eri kokoisia maanjäristyksiä.
Vertauskuvallisesti voisi asian ilmaista siten, että vaikka junan vaunujen suojissa tapahtuisi mitä tahansa, juna kulkee raiteillaan ja ajallaan. Valtion rautateiden kohdalla tämä vertauskuva tosin hieman ehkä ontuisi.
Jotta asia ei menisi vain metaforiseksi jaaritteluksi ja yhdentekevien irtolauseiden ilmaan ammuskeluksi, lienee tarpeen summata paperille jotain konkretiaa. Vaikeus tuleekin sosiaalipornon ja tietynlaisen sosiaalihygienian välisestä tasapainosta. Jos ette vielä pudonneet kärryiltä, hyvä.
Rasvatyyntä
Kun elämä koostuu viime kädessä, joskin hieman kärjistetysti, vain töistä, treenaamisesta ja arjen pienistä asioista, pienetkin muutokset arkeen tuntuvat säröiltä lasissa. Säröt eivät ole aina huono asia. Päinvastoin, monesti nämä myrskyt juomalasissa ovat jopa tervetulleita. Rasvatyyni elämä on juuri sitä itseään: tylsää, tasapaksua ja yllätyksetöntä.
Tunnerajoitteisesta elämästä nauttineena/kärsineenä (yliviivaa tarpeeton) on ollut hauska huomata, kun jokin yksittäinen tekijä on saanut tutun ja turvallisen tasapainon heilahtamaan. Liikahdus tai heilahdus ei ole ollut järin suuri, mutta tasaisen jämäkässä ilmeettömyydessä pienikin ryppy näyttää merkittävältä.
On ollut hienoa kokea iloa ja ahdistusta yllättävistä asioista. Pari ylimääräistä sydämenlyöntiä ja liian pitkälle vietyjä ajatuksia. Analyyttinen persoona suorastaan iskee hälytyskellot päälle moisen tapahtuessa.
Koiran karvat
Pakkaa on sekoitettu myös arkisella eskapismilla, kun käärme lähti luikerrellen kotiluolastaan laivaristeilylle maailman tuulia haistelemaan. Ulkomaanmatkoilta harvoin on lupa odottaa mitään jännittävää ja reilusti erilaista, kyse on enemmän kulttuuri- ja elämysmatkailua erilaisessa ympäristössä, mutta tutuin, jopa varovaisin elkein.
Laivamatkoilla sen sijaan on lupa odottaa monenlaista näytelmää. Sadoittain humalaisia ihmisiä, näennäisylellistä tuhlailua, kiireetöntä syöpöttelyä ja hedonismin kutsua. Kun tähän yhdistetään vielä reissu metallimusiikin teemalla, alan bändeillä ja näiden myötä alan tutuilla naamakertoimilla, on kuvio jotakuinkin selvä.
Selvinpäin on vaikea olla, autoilukunnossa lähes mahdotonta ja kevytkenkäisiä ihmisiä pyörii ympärillä kuin helppoa romanssia tai rakkauden illuusiota etsien. Näillä reissuilla koiran on vaikea päästä eroon karvoistaan, jos edes mahdollista.
Onni suosii rohkeaa
Kun kaikelle annetaan loppusilaus pienimuotoisia satunnaismuuttujia äkillisohareista muihin epäonnistuneisiin kohtaamisjärjestelyihin, alkaa soppa olemaan koomisuuteen asti valmis.
Jos välillä erehdyin kaikessa “valaistuneisuudessani” irvistelemään tunteettomalle opportunistisuudelle ja härskille suorasukaisuudelle, moiset ajatukset hukkuvat äkkiä siihen, että sitä saa mitä tilaa ja jälkikäteen hukatuille mahdollisuuksille on turha itkeä.
Siinä on vaan sitä kohtalon ivaa, kun puntaroi asioiden luonnetta ja valitsee sen näennäisesti kyseenalaisemman vaihtoehdon, ja lopulta juuri se palkitaan. Olen toki kirjoittanut tästä aiemminkin, mutta asia ei lakkaa minua huvittamasta, ja toisaalta myös vaivaamasta, vieläkään.
Jos opportunismi palkitaan, niin mihin se tiikeri karvoistaan pääsisi. Tai miksi edes olisi tarpeen.
Kappas, se on taas se aika vuodesta. Se, kun pyyhitään jouluhiet otsalta, ihmetellään joulukiloja, kirotaan vuoden synkintä aikaa, manataan töihin palaamisen tuskaa ja valmistaudutaan tekemään lisää katteettomia lupauksia tulevalle vuodelle. Hurraa, on taas vuosi saatu pian päätökseen. On välitilinpäätöksen paikka ja aika ripustaa itsensä löysään hirteen kesää odotellessa.
Keväistä nousukiitoa
Vuosi eittämättä lähti kivasti käyntiin. Edessä olivat hienoisesti muuttuneet uudet työkuviot ja vastuualueet, sen myötä hienoisesti noussut palkka. Parisuhdeongelmat jäivät hiljalleen taustalle ja elämä lähti uusille kierroksille. Arkista, mutta tasaista nousua kuitenkin.
Kamppailulajirintamalla olin aloittanut uuden harrastuksen, defendon, joka vaikutti enemmän kuin sopivalta realismihakuisessa itsepuolustustouhussaan. Paljon oli tuttua, sopivasti uutta ja meno oli meikäpojalle sopivaa tasapainottelua kontaktin ja tekniikan ottamisen kanssa.
Talvi taittui kevääksi ja siinä sivussa ehti harjoitella deittailukuvioita kuin myös matkustelua. Brysselin-reissu oli mukava kokemus Euroopan unionin sydämeen ja varsinainen makujen matka oluiden ja ruokien suhteen. Kukkaroakaan ei tarvinnut liikaa keventää, vaikka nautiskella saikin yllin kyllin.
Kevään edetessä pidemmälle oli edessä muutto isompaan ja parempikuntoiseen asuntoon. Vasta viemärirempattu asunto sai uutta ilmettä tapeteista ja huonekaluihinkin sai poltettua aimo summan rahaa. Palkitsevaa ja elämänlaatua nostattavaa, vaikkakin vain materialistista sellaista. Näin sitä taas tuli huomattua kuinka paljon koti ihmiselle merkitsee, vielä edes tietämättä mitä edessä olisi.
Kevät kaarsi kohti loppuaan oli edessä vielä vuoden toinen ulkomaanreissu, matka Yhdysvaltoihin. Parin viikon matka oli eittämättä mukavin reissu ikinä ja hyvin ikimuistoinen sellainen. Rahaa paloi, mutta viis siitä: se on elämää ja näitä luultavasti on vain yksi nokkaa kohti.
Välilasku
Kevään myötä hiipivät työkuvioihin myös yt-neuvottelut, sopivasti heti reissuni jälkeen uudella kierroksellaan. Potkut paukahtivat persuksille, kun väkeä vähennettiin ja arvattava roolini osana markkinointihenkilöstönä oli ottaa lähtöpassit. Näin kävi ja edessä siinti pidennetty kesäloma.
Vaan kauaa en ehtinyt tulevaa työuraani miettiä, kun jo uudet kuviot iskeytyivät täysin puun takaa eteeni, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ei ollut syytä valittaa. Parempi duuni kaikin puolin, sen enempää yksityiskohtiin menemättä ja mahdollisuus tehdä työtä kotoa. Ei ongelmaa, asuntohan oli entistä parempi ja työmatkakin lyhentyi mukavasti nollaan.
Kesään mahtui myös mahtavia festareita, mainittavimpina Hammer Open Air ja Tuska. Kummallakin oli loistavaa tarjontaa plakkarissaan ja paljon tuli nähtyä tuttavia, kavereita ja ystäviä. Nummirock taas oli ankein bänditarjonnaltaan, mutta toisaalta paras ehkä noin muuten meiningiltään. Toisaalta, ikä on tainnut tehdä tehtävänsä, kun ensimmäistä kertaa koin, etten enää kaipaa telttajuhannusta keskellä maaseutua makuupussissa nukkuen. Saa nähdä jääkö uhkaukseni ensi vuonna vain uhoksi vai käykö kenties todeksi. Vaihtelu tosin varmasti virkistäisi.
Kesän ja syksyn taitteeseen mahtui vielä parit mukavat keikkatapahtumat ja mustettakin tuli nahkaan. Treeni kulki ja työ maistui. Suhde-elokin oli jollain kummallisella tavalla mukamas kohdallaan, vaikkei mitään todellista lopulta ollutkaan.
Kohti talven harmautta
Mukavan ja tapahtumarikkaan kesän päätteeksi tuli syksy, jonka merkittävintä antia olivat oikeastaan uudet työkuviot. Kotona kökkimiseen sai tottua ihan uudella tavalla, mutta pitkän kesäloman jälkeen siihenkin alkoi mainiosti sopeutua. Vapaammat työtunnit, entistä mukavampi duuni ja esimerkillinen esimies tuntuivat työssä kuin palkkiolta konsanaan.
Syksy vaihtui hiljalleen harmaaksi talveksi ja elo painui eteenpäin tasaisen mukavasti. Vielä oli edessä huikean rentouttava Amsterdamin-reissu, joka meni jotakuinkin niin dekadentisti kuin osasi olettaakin. Oikeastaan elämässä oli kaikki varsin mallillaan.
Jos pientä flunssailua ei huvita noteerata, koko vuosi meni jotakuinkin loistavasti. Työ on ollut entistä palkitsevampaa, salitreenissä tuntuvaa edistymistä ja defendokin on maistunut yhä edelleen. Aivan kuin olisi löytänyt uuden “kodin”, jos ontuva vertauskuvani sallitaan.
Oudointa, ja alkuun myös harmittavinta koko vuodessa, näin retrospektiivissä katsottuna, on ollut tunnevammaisuuteni. Kun alkuun asia tuntui ahdistavalta, ja hieman myöhemmin vain hämmentävältä, sen kanssa oppi kuin oppikin elämään. Tuntui kuin edellisestä parisuhteesta ja sen hyvistä tunteista olisi pieni ikuisuus, vaikka siitä oli vain vuosi.
Sen perään tulleista ahdistuksen hetkistäkin tuntuu olevan puoli ikuisuutta, vaikka siitä ole kulunut vuottakaan. Tuo kaikki tuntuu nyt niin etäiseltä ja unenomaiselta, aivan kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ja nyt olen jotakuinkin päinvastaisessa tilassa: oudossa kotelomaisessa kääreessä kuin toukka ennen perhosvaihettaan.
Ei helvetti, vertasin itseäni juuri perhoseen.
Entä sitten?
Jos nyt kokonaisuutena vuotta katsoo, niin kyllähän tämä vuosi oli jopa viime vuotta erinomaisempi. En ehkä päässyt nautiskelemaan romantiikan ruusuista tai parisuhteen mukavista puolista, mutta entä sitten, eipähän tarvinnut kärsiä moisten tuskaista jälkipyykkiäkään. Ja vastaavasti kaikki muu olikin tänä vuonna paremmin kuin ennen.
Elämä on, perkele vieköön, saatanan mukavaa, kun sitä oman onnensa seppänä sellaisen osaavasti takoo.
Ensi vuodesta en sitten uskallakaan odottaa yhtään mitään. En jaksa uskoa taantumiin, en maailmanloppuihin, enkä oikeastaan mihinkään muuhunkaan suurpiirteiseen pälinään.
Edessä siintävät lähinnä presidentinvaalit, joille en paljoa korvaani lotkauta, ja uudet naurettavat tupakkasäädökset, jotka saavat aikaiseksi lähinnä facepalm-reaktioita, vaikken edes polta. Kaikki muu on tässä vaiheessa tulevan usvan peitossa.
Kiitän kaikkia vuoteen 2011 osallistuneita osatekijöitä, jotka suorasti tai epäsuorasti elämääni vaikutitte. Tästä on hyvä jatkaa alla mainitulla tavalla.
Kappas, sitä on vähemmän yllättäen tapojensa vanki. Olen kirjoittanut jo kolmena edellisenä vuonna tänä samaisena päivänä, 23. joulukuuta ja sama tapa jatkuu.
Perinteitä kunnioittaen lukaisin myös edellisvuoden vastaavan tekstin, ja siinä ohessa myös vuosien 2009 ja 2008 tekstit. On kiehtovaa havaita miten paljon sitä on lopulta muuttunut toisaalta, ja vastaavasti, kuinka tietyt asiat ovat vuodesta toiseen täysin samanlaisia.
Treeniä, peliä, leffaa
Olen viimeiset kolme vuotta toitotellut samaa torvea: treenaamista, leffojen katselua ja pelaamista. Joka vuosi olen yhtäältä sukuloinut pakollisen jouluvierailun verran ja yöllä päätynyt baariin. Sama kaava jatkuu edelleen, ja miksipä sitä oikeastaan edes muuttamaan.
Viina ei edelleenkään pahemmin maistu, treeni taas senkin edestä. Ja joulu tuntuu edelleen yhtä turhalta pakkolomalta, ja toisaalta myös hyvin yksinäiseltä sellaiselta. Tässä vuodessa on silti, etenkin edellisvuoteen nähden, erilainen tunnelma.
Kun aloitin blogin vuonna 2008, oli tietyllä tavalla selvää, että sen vuoden jouluun heijastui etäisesti toipuminen edesmenneestä parisuhteesta. Kun 23. päivän perinne jatkui seuraavana vuonna, oli kellon ääni erilainen: olin päässyt tulevan parisuhteen makuun ja elämä virnisti leveällä hymyllään.
2010 olikin sitten jo täyttä kuravelliä. Pahassa olossa vellomista, itseinhoa, tuskaa, surua ja ylipäätään tunteiden äärilaitojen loimotusta.
Laidalta toiselle
Jos jotain on tasan vuodessa muuttunut, niin tunnemittariston lukemat. Kun vuosi sitten tuntui, että kaikki tunteet hyvistä huonoihin olivat vahvistuneet ja pinnalla enemmän kuin koskaan, nyt tuntuu täysin toisenlaiselta. Kaikki tuntuu kuin vedellä jatketulta, laimennetulta kylmältä kahvilta.
En oikein vieläkään tiedä miten tästä tunneraajarikkoisuudesta pitäisi ajatella. Toisaalta olo on mitä mainioin ja ehein, toisaalta tuntuu siltä, kuin tässä olisi koira haudattuna.
Tunneasioita on kuitenkin hankala arvioida kylmällä järjellä rationaalisesti. Niitä voi havainnoida ja yrittää tulkita, mutta nykytietämykseni ei riitä edes itsearvioon. Mitä taas tulee ulkopuolisiin arvioihin, olen saanut kuulla määritelmiä laidasta laitaan “normaalista väliaikaisesta tilasta” “oikeaan tunnevammaisuuteen”. Mene ja tiedä, eihän tästä ota erkkikään selvää.
Joulu?
Itse joulu kuitenkin taitaa mennä tuttuja reittejä, kuin omalla tutulla kiertoradallaan. On jotenkin suorastaan hersyvän ironista, että vaikka tunnesektorilla mentäisiin vihreästä punaiselle ja takaisin, tietyt piirteet eivät muutu. Eivät asenteeni joulua kohtaan, eivät tapahtumaketjut sen saralla, eikä oikeastaan mikään muukaan.
Näillä sanoilla, kohti valoisampaa kautta. Without frustration
With no master plan
With nothing left of the dream that began
If only we could see and live the dream
If only we could still believe the dream
Kiirettä on pitänyt, sanoi blogikirjoittaja, kun taukojaan selitteli. Aiheita, ideoita ja ajatuksia pyörii päässä enemmän kuin ehtii rustata, mutta minkäs teet, kun aikavarkaat vievät kaiken ylimääräisen turhankin tehokkaasti.
Myöhästyneet vuosipäivät
Taannoin, oikeastaan reipas kuukausi sitten, tuli kolme vuotta täyteen siitä, kun aloitin muiden liikunnallisten toimien tilalle tai lisäksi kuntosalitreenauksen. Kolme vuotta ei tunnu kovin pitkältä ajalta, etenkään näin jälkikäteen asiaa ajatellen, vaikka mahtuuhan noihin vuosiin reilut 150 viikkoa ja miltei jokaiselle viikolle taas useampi treenikerta.
En lähde edes yrittämään arvioida tarkkaa määrää, eikä sillä ole merkitystäkään. En ole tällä kertaa kirjoittamassa siitä millaisia tuloksia on tullut tai miten paljon on tullut treenattua. Pikemminkin, pyrin summaamaan ajatuksia ja havaintoja vuosien varrelta. Mitä on tullut opittua, nähtyä ja koettua. Mitä on jäänyt käteen ja miltä treenaus ylipäätään tuntuu näin jälkikäteen ajatellen.
Syö. Treenaa. Nuku.
Ulkoisesti kuluneiden treenivuosien tulokset ovat helppoja havainnoida. Kokoa on tullut hieman lisää ja muodot ovat hiljalleen muuttuneet. Paperilla luvut taas ovat suurentuneet ja hallitut painot kasvaneet. Kehitys on helppo havaita monellakin eri tavalla, myös esittää konkreettisesti.
Olennaisempaa kuitenkin, lopulta, on se, miltä treenaus on tuntunut ja mitä se on opettanut. Yritän olla kuulostamatta tekotaiteelliselta runopojalta, kun totean, ettei tärkeintä ole fyysinen koko tai kasvaneet luvut. En yritä vähätellä näitä asioita, sillä ne ovat lopulta hyvinkin tärkeässä asemassa treenimotivaation kanssa.
Eikä kyse ole siitäkään, että happamia olisivat pihlajanmarjat ja toteaisi asioista näin vain siksi, etten itse ole järjetön jääkaappipakastin. Kyse on nimittäin siitä, että eniten treeni on ainakin minulle antanut henkisellä puolella. Se oppi onkin se tärkein.
Liikun, siis rentoudun
Jo ennen punttisalitreenin aloittamista olin kokenut ja ymmärtänyt fyysisen harjoittelun merkityksen pääkopan huoltamiselle ja stressihallintakyvylle. Kamppailulajit, ja jossain määrin vielä enemmän lenkkeily, olivat kohdallani aivan ainutlaatuisen tehokkaita tapoja käydä läpi painavia asioita.
Siinä missä hojoilulajit toki aiheuttivat hormonaalisia vaikutuksia siinä missä muukin liikunta, niissä tilaa ei ollut niinkään omille ajatuksille kuin aerobisen liikkumisen parissa. Piti keskittyä lyönteihin, potkuihin, torjuntoihin ja muihin elehtimisiin. Lenkkipolulla taas saattoi mieli työstää läpi ajatuksia jalkaparien pitäessä kropan liikkeellä. Lopputulos oli fyysisesti raskas, mutta henkisesti puhdistava. Ja endorfiinit jylläsivät.
Lenkkeily ei kuitenkaan tuonut sitä samaa psykologista mielihyvää kuin raudan kanssa salilla vehtaaminen. Uusien liikkeiden opettelu ja tekniikkaan keskittyminen tietysti haittasivat jossain määrin ajatusta siinä missä kamppailulajitkin, mutta liikkeiden välissä ehti ajatella, samalla kun palautui edellisestä suorituksesta.
Jonkin aikaa puntteja nostellessaan ajatus alkoi yhä paremmin toimia liikkumisen ohella, aivan kuin lenkkipolulla konsanaan, mutta pelkän fyysisen rääkin lisäksi treenaamisessa kehittyminen tuntui myös palkitsevalta. Tulokset nousivat, kroppa vahvistui, mieli leikkasi kirkkaasti ja rentoutuminen tuli kaiken hikoilun myötävaikutuksena.
Treenaaminen alkoi tuntua kokonaisvaltaiselta.
Itsekuri on voimaa
Mitä treenaaminen on näinä kolmena vuotena sitten opettanut? Itsekuria, nöyryyttä ja takaiskujen vastaanottokykyä. Sanalla sanoen, kurinalaisuutta kaikin puolin. Aina ei huvita, mutta silti tulee (useimmiten) mentyä. Egoa on oppinut tökkimään sopivasti syrjään, kun ymmärtää, ettei treenituloksetkaan aina ole lineaarisesti eteenpäin kehittyviä.
Takapakkia tulee toisinaan, ja sitten taas mennään eteenpäin. Nöyryys tulee mukaan tahtomattakin. Kun vielä näkee ympärillään toinen toistaan kovempia, isompia ja vahvempia karjuja, nöyryys lisääntyy entisestään. Kenestäkään ei tule kovaa luuta hetkessä. Roomaa ei rakennettu päivässä.
Itsekuri puolestaan, niin kuin nöyryyskin, on käyttökelpoinen työkalu – niin yksityiselämässä kuin työssäkin. Toisaalta kaikenlainen asioiden pyörittely ja ajatusten läpikäynti on omalla katalalla tavallaan lisännyt myös eksistentiaalista angstia. Elämän tosiasiat, kun eivät ole mihinkään kadonneet sen myötä, että ajatukset selkenevät ja stressitaso pidetään alhaalla.
Viimeisimpänä, muttei vähimmäisenä, alkoholin käyttö on vähentynyt kolmen vuoden aikana reilusti. Kun treeniä ei halua haitata viinamäen tuotteiden reilummalla käytöllä, on eräänlainen lisäterveysvaikutus hiipinyt sisään elämään varkaan lailla. Asia, josta on vaikea löytää mitään nillitettävää.
Tulevaisuus?
On vaikea kuvitella, että palaisin aikaan, jolloin treenasin vähemmän – tai sanotaanko, eri tavalla. Kun vielä kymmenisen vuotta sitten tuli heiluttua vain hojottelulajien puolella, nyt niiden määrä on vähentynyt – kuten myös lenkkeilyn – ja tilalla on kompromissimainen vaihtoehto itsepuolustuslajien ja voimailun puolella.
Olen tyytyväinen siihen mitä teen, mutta haluan enemmän. Lisää painoja, kovempia tuloksia ja rautaisempaan kuntoon. Vaikka olen elämäni kunnossa, en vain voi tyytyä siihen, mitä olen, sillä kuuluisan sanonnan mukaan tyytyväisyys tappaa kehityksen.
Eteenpäin on mentävä, ja se on myös suunta, johon haluan mennä. Kuluneet kolme vuotta ovat olleet monessakin mielessä elämäni palkitsevinta ja aikaansaavinta aikaa. Tällä polulla aion myös jatkaa.
Kappas, tässä sitä taas ollaan: tietyn syklin tutussa käännekohdassa. Tutussa kurvissa, joka joko merkkaa tietyn kierroksen alkua tai loppua, ehkä molempia. Olen ollut tässä kohdassa ennenkin, lukuisia kertoja. Olen kirjoittanut siitä, luultavasti liian monta kertaa. Mikäpä hänessä, eräänlainen osoitus juurikin tästä syklisyydestä, jonka olemassaoloa ei aina tunnu edes ymmärtävän.
Työ, rauha, tyhjyys
Uusi työni alkoi viikko sitten ja olen nauttinut siitä sen verran mitä olen ehtinyt tekemään. Se on tuonut mukavan rutiininomaisuuden takaisin elämääni, jota ehkä lomalla kaipasinkin. Sen myötä tietynlainen mielenrauha on löytynyt aivan uudella tavalla.
Mielenrauhan myötä on löytynyt tietynlainen tyhjyys. Autuus, välinpitämättömyys, merkityksettömyys.
Olen ehkä liikaa miettinyt (arvo)nihilismiä, kuoleman käsitettä ja buddhalaishenkisiä ajatuksenjuonteita. Viimeisen niitin arkkuun löi Arthur Schopenhauerin kirjojen lainaaminen kirjastosta. En ole vuosiin edes käynyt kirjastossa, saati lainannut mitään, ja nyt: päädyin ottamaan haltuuni “pessimismin filosofin” kirjoja.
Tuska on luovuuden polttoainetta
Hieman laiskasti lainaan itseäni väliotsikossa. Muistin aikoinani kirjoittaneeni aiheesta. Aika todellakin lentää, kun huomasin tuostakin ajatuksenjuoksusta olevan miltei pari vuotta.
Tämä sama tuskattomuuden tila on tietyllä tapaa löytynyt, ja se tuntuu paitsi vapauttavalta ja tyhjentävältä, myös hienoiselta taakalta. En tunnu saavan ajatuksesta kiinni, en löytävän otetta sanoista. Idea-aihioitahan on, miksen kirjoita niistä? En tiedä itsekään.
Kun ei mikään asia piinaa, tai ainakaan tarpeeksi paljon, on vaikea tarttua valituksen sulkakynään ja antaa musteen laulaa itkuista virttään. Toisaalta, miksi pitäisikään valittaa, tilittää, avautua? Ironista kyllä, ihmiset lukevat mieluummin suru-uutisia ja itkua kuin auringonpaisteista hehkutusta ja ilon sateenkaarisanomia.
Mitä sitten?
Jos johonkin välitulokseen olen tullut, niin siihen, ettei millään oikeastaan ole mitään merkitystä. Elämä on yksi hassunhauska kosminen vitsi, tai peli, jota pelaamme. Toiset kyllästyvät koko peliin ja iskevät kortit pöytään omasta tahdostaan. Loput sitten häviävät omaa aikaansa, yksi kerrallaan. Vain se on varmaa, että jokaiselta peli loppuu joskus.
Millään tällä ei kuitenkaan ole minkään valtakunnan suurempaa merkitystä pidemmällä aikavälillä. Kun tämän asian hyväksyy, on ehkä hieman helpompi olla ja hengittää. Antaa mennä vaan. Hedonistisesti tai askeettisesti, ei silläkään väliä. Kunhan viihtyy. Kunhan nauttii. Kunhan pelaa. Loppuun asti.
Oli taas se aika vuodesta. Se aika, jolloin ryypätään, rällästetään, grillataan ja mölytään. Teltat pystyssä, kuulo ruvella ja ääni käheänä. Savulta tuoksuen ja paskalta haisten. Jos ei nyt kirjaimellisesti, niin hyvin lähellä tuota aistien sekamelskaa kuitenkin. Juhannus tuli taas kerran koettua ja tällä hetkellä, muutama päivä kestien jälkeen, on vieläkin se fiilis, että ehkä siinä se oli: viimeinen Nummirock tällä keholla.
Kamelin selkä sanoi räks ja poks. Kylmät yöt teltassa jatkuvan melun ja huonon musiikin soidessa taustalla eivät ole niitä parhaita hetkiä elämässä. Eivät ainakaan lomalla, jos tuollaista touhua vielä työnsä puolesta voisikin kestää. Siis jos ylipäätään tekisi moista työkseen. Mutta miksi vapaaehtoisesti? Taidan olla tullut vanhaksi, oikeasti.
Ja kaikilla oli niin mu-ka-vaa…
En sano, etteikö siellä ollut mukavaa. Ystävien kanssa ajan viettäminen, kavereiden ja mukavien puolittujen näkeminen sekä muu oheismeininki, onhan se toki aina mukavaa. Eikä siinä grillailussa ole mitään vikaa, täytyyhän ihmisen kuitenkin syödä ja siinä on jotain arjesta poikkeavaa – vaikken olekaan sitä tyyppiä, joka syö ruokaa maun vuoksi.
Parasta – hyvän seuran ohella – oli kuitenkin saunominen ja uiminen. Tai pitäisikö tässä kohtaa sitä kuvailla pikemminkin vedessä polskimiseksi, kun kolmikymppiset äijänretaleet örisevät ja mölisevät liian pienellä kumiveneellä lonkero- ja oluttölkit käsissään hädin tuskin lantioon asti ylettyvässä vedessä ja pitävät kummallisella tavalla hauskaa. Merirosvojen silmälaputkin olivat korvautuneet varsin komeilla hiilimaalauksilla. Pitäähän sitä ulkonäköön panostaa. Edes kesäisin.
Saunominen serkkupoikain leirin puolijoukkueteltassa, parhaimmillaan liki parinkymmenen ihmisen voimin, oli sekin melkoista festarihupailua. Paitsi että löylyt sinänsä olivat odotettua paremmat, oli tunnelma katossa ja äärimmäisen kesäinen. Siinä sitä aletaan olla suomalaisen kesänvieton ytimessä, kun ukot ja akat keskenään istuvat enemmän tai vähemmän ilkosillaan, hikoillen ja juomia ryystäen, ja yksinkertaisesti ajastaan nauttien.
Eihän noita bändejä tullut niin katsottua, mikä osittain selittyy festareiden keskivertoa köyhemmällä kattauksella, mutta kertoen karua kieltään myös siitä, että se muu toiminta oli vain lopulta mukavampaa ja kiinnostavampaa.
Väsähtänyt viinapiru
Mutta hörhöilyä ja bändien vähäistä katselmusta ei voi edes pistää varsinaisesti itse viinapirun harteille. En muista koska olisin näin vähän ottanut alkoholia mukaan ylipäätään, saati ollut juhannuksen noin miedossa humaltumistilassa. Kännistä ei voi edes puhua, jos nyt edes hädin tuskin yhtenä iltana pienoisesta nousuhumalasta.
Siinäpä sitä paradoksia, kun ilman känniä ei kylmässä nukkumisesta meinaa tulla mitään, mutta vastaavasti känninukkuminen on vähän mitä on. Siis helvetin huonoa unta. Toisaalta näin ei väsyttänyt niinkään itse festarointi ja univelatkin jäivät lunastamatta, mutta muiden ördäyksen sietokyky on sitäkin alhaisempi. Sitä kun ei vain oikein meinaa jaksaa jos ei itse ota.
Jääkö takki kääntämättä
Kun plussat ja miinukset nakuttaa samaan pakettiin, saadaan telttafestarointiin kyllästynyt Serpent. Itse festareita sitä vielä jaksaa, kunhan yöksi kropan saa jonnekin muualle kuin makuupussin sisuksiin. Sen sijaan yleinen ördäys, urpoilu ja gonzoilu on vähän siinä ja siinä, ainakin ilman runsasta päihdeantia. Kun taas itse ryypiskelymeno kiinnostaa nykyään niin jäätävän vähän, on Nummirockin kaltaista festaritouhua vaikea perustella itselleen.
Olen toki varautunut siihen, että jonain päivänä jonkin astetta hienompi syy saa minut kääntämään takkini ja palaan vielä monien muistojen mestoille, mutta juuri nyt on se fiilis, että haluan vain kiittää ystäviä, kavereita sekä tietysti itse festaria vuosista 1996-2011, vaikka festarittomia välivuosia jokunen mukaan mahtuukin. Festarointi on kivaa, mutta mukavuudenhaluni ja seurasiemailuni eivät vain tunnu istuvan telttafestarien kanssa yhteen.
Kuten nokkelimmat osaavat päätellä, otsikko ei liity samalla nimellä paiskattuun puolueeseen, vaikka onkin tarkoituksella valittu samassa hengessä. Muutoksista on kuitenkin kyse ja juurikin tämän vuoden moisista, kuten asia seuraavilta riveiltä selviää.
On muuten jollain tavalla kovin ironista, että kaikista vuodenajoista juuri kesä on se kiireisin. Juuri se, jolloin aikaakin pitäisi olla kesälomien ja muiden muodossa, mutta jolloin sitä tekemistäkin piisaa enemmän kuin tarpeeksi. Se syistä ja selityksistä, loikataanpa asiaan.
Alkuvuosi
On ehkä hieman turhaa kerrata alkuvuotta, kun siitä on kerran jo kirjoittanut, mutta palaanpa hetkeksi tuohon aikaan kuitenkin. Kirjoitin silloin siitä, kuinka tuo vuodentaite muistutti minua muutaman vuoden takaisista tapahtumista.
Kuinka taas olisivat muutoksen tuulet puhaltaneet menneiden tavoin. Vähänpä silloin tiesin, että se oli vasta alkusoittoa. Eikä se vuosi vieläkään ohi ole.
Talvi vaihtui kevääksi ja elämä tasaantui. Muutokset tuntuivat etäisiltä kesän lähestyessä vauhdilla. Kevään myötä myös tukka sai lähteä. Ei siksi, että olisin alkanut kaljuuntua, vaan siksi, että se alkoi tuntumaan paremmalta ja paremmalta idealta päivä toisensa jälkeen. Mitä enemmän sitä ajattelin, sitä paremmalta idea tuntui.
Reilun viidentoista vuoden “kasvatus”, tai sanoisinko, hiusten lyhentämättömyys, sai loppua ja pitkälettisyys vaihtua sen antiteesiin. Millisiili kehiin ja uusi tyyli oli astunut tilalle. Tästäkin toisin jo kirjoitin, mitä sitä toistamaan.
Keväästä kesäksi
Kevään myötä työpaikkaani tulivat myös yt-neuvottelut. Näillä on paha tapa pistää väkeä ulos firmasta, näin myös tällä erää. Vältin ensimmäisen kierroksen, mutta ikävä kyllä näin ei käynyt kaikkien saralla. Työt jäivät, työntekijöistä osa sai lähteä. Bisneselämän ikäviä faktoja.
Edessä oli lisää muutoksia. Uusi asunto. Isompi, parempi ja rempattu. Sijantikin olisi yhtä hyvä kuin edellisessä. Kelpaa. Muutos oli enemmän kuin hyvä. Uusia kalusteita ja muuta mukavaa sai ostella hyvällä mielellä. Rahaa ehkä paloi, mutta sitähän varten niitä töitä tehdään.
Välissä piti käydä reissaamassa Yhdysvalloissa, ennen kuin sai palata siivoamaan uutta asuntoaan ja laittamaan sitä kohdalleen. Mikäs siinä, uuteen panostaminen on aina mukavaa.
Yt-neuvottelut, osa kaksi. Vielä pitäisi pari ihmistä pistää pihalle, oli tuomio käyvä. Niinhän se arpa osui kohdalle, eikä edes yllättänyt. Markkinointi kun on kulupaikkana enemmän kuluttava kuin tuottava, sitä sanotaan. Sellaisistahan sitä vähennetään. Potkut tulivat, ikävä kyllä. Tai tiedä sitten kuinka ikävä asia tuo oli; asioilla kun on tapana lutviutua ja minulle moinen avasi uusia portteja ja mahdollisuuksia miettiä mitä sitä haluaa “isona” tehdä.
Vuosi puolivälissä
Tätä kirjoittaessa eletään pian vuoden puoliväliä. Juhannus häämöttää edellä, Nummirock kohteena monien edellisvuosien tapaan. Viiden viikon kesäloma on menossa ja tulevaisuus näyttää vaatimattomasti sanoen loistavalta.
Kun tarkastelen vuotta tähän asti taaksepäin, se tuntuu minun kirjoissani todella vivahderikkaalta. Ennen kaikkea nämä muutokset ovat pääosin olleet vain hyviä. Olen ehtinyt myös tehdä pari ulkomaanreissua, treeni on kulkenut ja etenkin uusi asunto on ollut melkoinen piristysruiske arkisessa elämässä.
Tässä vaiheessa sitä oikeastaan luulisi odottavansa, ettei mitään muutoksia enää tänä vuonna tapahdu. Ei siksi, että hokemani mukaan muutos olisi pahasta, vaan ennemminkin siksi, etten enää keksi mikä voisi elämässäni oikeastaan olennaisesti muuttua.
Tämä hetki; kesäloma, hyvä musiikki, lasi maukasta skottiviskiä ja yön tummeneva taivas – pieni pala täydellisyyttä hetkessä, jota en vaihtaisi pois. Näihin hetkiin, näihin tunnelmiin.
