Kun saman päivän aikana, käytännössä vain muutaman tunnin sisään, törmää luurankoihin historian sivuilta, sitä pistää miettien miten pieni maailma käytännössä onkaan. Oma historia, tuo stalkkaajista pahin, ei päästä otteestaan kuin kuoleman myötä, jos silloinkaan.
“Olet mitä syöt“, sanotaan. Samaa logiikkaa käyttäen, mutta ehkä hieman todellisuusperäisemmin kai voisi myös sanoa, että “Olet mitä teet“. Teoista ja tehdyistä valinnoista elämämme lopulta kuitenkin muodostuvat, ei niinkään haaveista, lupauksista ja tekemättömistä asioista.
Memento mori
Kun sitä tulee tiettyyn ikään (tai ehkä tarkemmin sanottuna, tiettyyn vaiheeseen elämässä), alkaa elämää miettimään takaperin. Jos ei nyt aivan kirjaimellisesti, niin kuitenkin pohtimaan tehtyjä tekoja, menneitä aikoja, kohdattuja ihmisiä ja elettyjä hetkiä.
Erityisesti tietyt ihmiset, kuvat ja muut muistia stimuloivat elementit kutittavat pääkopan muistilokeroita kivasti. Hyvässä, pahassa ja ennen kaikkea neutraalisti.
Oikeastaan juuri menneeseen elämään ja historiaan ankkuroidut koukut ovat niitä kilometripylväitä, joiden kautta koko eletty elämä ja oma historia ylipäätään hahmottuu. Vain niiden kauttaa tuntuu ymmärtävän mihin on tultu ja mistä on lähdetty. Mitä kautta on kierretty, mitä virheitä ja onnistumisia on tehty ja tullut koettua.
Siinä mielessä nämä tietynlaiset muistosäikeet ovat varsin tervetulleita tuulahduksia historian sivuilta, vaikka joskus noita sivuja käännellessä pöly pistääkin aivastuttamaan ja herättämään hienoisen allergisen reaktion.
Tai kuten eräs fiksumpi yksilö joskus totesi, että “He, jotka eivät tunne menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä.”
Mennyt, nykyinen, tuleva
On jollain tavalla huojentavaa tajuta alati elävänsä paitsi nykyhetkeä, myös kirjoittavansa omaa historiaansa. Tulevaisuudesta ei ole mitään käryä, paitsi että sitä tulee joka hetki lisää – aina siihen pisteeseen asti, jolloin vihdoin kuolee.
Samalla, joka hetki, voi myös oppia jotain menneestä, jolla rakentaa ohi kiitävää nykyhetkeä paremmaksi tulevaisuuden huolettomuuden ja arvaamattomuuden hyväksyen. Mietelauseeksi voi myös todeta kyynisoptimistisen lausahduksen:”Whenever life sucks, remember you’re going to die someday.”
Vaikka sairastamisella sinänsä on varsin vähän tekemistä suoraan itse kuoleman kanssa, sairaana oleminen monesti muistuttaa ihmistä hänen fyysisestä heikkoudestaan. Myös kuolevaisuudesta.
Sitä muistaa kuinka hauras ihmiskeho lopulta on ja kuinka mikroskooppisen pienet organismit osaavat lannistaa isomman koneiston, joka toisaalta niin ikään rakentuu pienenpienistä osasista. Pieni määrä väärää substanssia väärässä paikassa kykenee sammuttamaan koko koneiston ja lopettamaan sen, jota elämäksi kutsutaan. Vahvaa ja niin heikkoa samaan aikaan.
Nokka tukossa, pää jumissa
Vaikken sen kummemmin ole nyt sairastanut kuin kuumeisen nuhan, kurkkukivun ja yskän kanssa pyörinyt sängyssä, on se herätellyt ajatuksia elämästä itsestään kuin myös elämän käsitteestä, olemassaolosta ja kaiken vääjäämättömästä lopusta. Ajatus on lopulta virkistävä ja herättävä. Kuin muistutus tehdä asioita, joista pitää. Jotka kokee tärkeiksi.
Alati kyynistyvässä ajatuksenjuoksussa yhä useampi asia tuntuu merkityksettömältä tai ohikiitävältä. Kuin päiväperhosen elämä galaktisessa maratonjuoksussa.
Työ, arki, harrastukset ja huvit. Kuin yksittäisiä pieniä palapelin paloja lattialla, joilla kaikilla on merkitystä ja joita ilman elämä ei olisi ehjä, mutta lopulta silti vain yksittäisiä paloja suuressa kokonaiskuvassa.
Mikä sitten tekee elämästä ylipäätään merkityksellisen? Vastauksia on monia ja luultavasti suurin osa niistä on oikeassa.
‘Dam
Mutta juuri tällä hetkellä en oikeastaan edes jaksa tarjota vaihtoehtoja kellekään. Kunhan pohdiskelen jonninjoutavia. Edessä on vuoden kolmas ja viimeinen ulkomaanlomareissu, tällä kertaa kohteena Amsterdam. Luvassa on retriitti. Lyhyt, viiden päivän reissu, jolla ehtii pohtia elämänsä valintoja, tehtyjä ja tekemättömiä. Sekä antautua hedonistisen dekadenssin syleilyyn.
Tiedättehän sen ihmistyypin? Totta kai tiedätte. Sen, joka ei ole koskaan vastuussa teoistaan. Sen, joka osoittaa aina sormella muita, oli syy(tös) mikä tahansa. Sen, joka aina rupeaa selittelemään, kun jokin tehdyksi odotettu asia ei tullut tehdyksi. Sen, joka ei koskaan myönnä olevansa väärässä. Sen, joka syyttää omasta ärsyyntymisestään muita.
Tänään valokeilassa: Vastuuttomat – The Irresponsibles.
Sinun elämäsi, sinun valintasi
Jos te ette moisia tiedä, niin minä tiedän teidänkin edestä. Osasyyllisenä taidan kuulua näihin paikoin itsekin.
Syyllisyyteni tuntuu kuitenkin pieneltä niihin ihmisiin verrattuna, joille tämä tapa tuntuu olevan enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Näillä, jotka eivät ota vastuuta sen enempää tunteistaan, reaktioistaan, teoistaan kuin sanoistaankaan, tuntuu olevan aina jokin ulkopuolinen selitys sille, miksi asiat menivät kuin menivät.
Vika ei ole koskaan itsessä, eivätkä nämä ihmiset ole koskaan väärässä. Tai jos ovatkin, he eivät sitä myönnä. Aina löytyy takaovi, josta paeta. Jolla selittää asia.
Jokaisen oma elämä on kuitenkin omien valintojen summa, kuinkas muutenkaan. Jokainen elää elämäänsä valitsemallaan tavalla ja siitä pitäisi myös kantaa vastuu sen myötä. Ehkä täydellisessä maailmassa, sillä todellisuudessa osa sysää vastuunsa muille. Tai ainakin yrittää sitä.
Sarjakuvien Conan Barbaari ei koskaan paennut vastuutaan.
Tunteet ja ajatukset
Kirjoitin toissa kesänä lukemastani artikkelista, jossa käsiteltiin muun muassa tunteiden hallinnasta osana ajatuksia. Sittemmin asiaa lisää pyöritelleenä olen vain vahvistunut tuosta käsityksestä. Tunteita ei ole ehkä helppo hallita, mutta vastuussa niistä silti on jokainen itse.
Erityisesti, kun ihminen suuttuu, hermostuu tai ärsyyntyy, on helppo havaita kuinka ihminen itse on vastuussa omista reaktioistaan. Hieman kärjistäen voisi sanoa, että ihminen päättää suuttua tai tulla ärsytetyksi. Ei tietenkään ole niin helppoa “olla zen” kuin mitä ehkä annan kirjoituksellani ymmärtää, mutta viime kädessä siitähän tässäkin on kyse. Ottaa vastuu tunteistaan ja sen myötä reaktioistaan.
Suuttuako, kun joku irvinaama tulee aukomaan suutaan vai ollako henkisesti ylemmällä tasolla ja ohittaa moinen provokaatio ja halpa tunteisiin vetoaminen? Siinäpä jokaiselle kotitehtävää kerrakseen.
Tohtori Manhattania eivät tunteet liiemmin häiritse.
Tunne vastuusi
Vastuuta tässä maailmassa kantaa aivan jokainen, tavalla tai toisella. Kyvyttömyys myöntää olevansa väärässä vaatii enemmän pokkaa kuin inttää vastaan. Jälkimmäisestä löytyy todistetta ja näkemystä ihan peruspsykologian puolellakin. Kunnia, häpeä ja muut inhimilliset jutut. Periksi ei anneta, vaikka henki lähtisi. Vaikka fiksumpaa se voisi ollakin.
Miksi sitten useammat ihmiset eivät sitä tee? Mikseivät he ota vastuuta? Vastaus on helppo: koska vastuusta on aina seuraamuksia. Vastuu ei ole helppoa, eikä se ole kivaa. Se ei myöskään aina palkitse kuten pitäisi.
Joskus palkkio on kuitenkin suoraan siinä itsessään: seurauksissa ja ajatuksessa itsessään. Sillä niin makaa kuin miten petaa. Sitä saa mitä tilaa. Tai kuten Kapteeni Willard totesi elokuvassa Ilmestyskirja. Nyt.:
Everyone gets everything he wants. I wanted a mission, and for my sins, they gave me one. Brought it up to me like room service. It was a real choice mission, and when it was over, I never wanted another.
Tässä kohtaa vastuuttomien kannatusryhmä sanoo, ettei todellakaan saa sitä mitä tilaa. Että elämä kuulemma heittää paskaa niskaan sitä tilaamattakin. Ja he sanovat tuon vain koska eivät ole valmiita ottamaan vastuuta teoistaan. Paskaa saa puhua, kunhan varautuu siihen, että sillä on seurauksensa. Tyhmyyksiäkin saa tehdä, kunhan varautuu niiden seuraamuksiin ja niin edelleen.
Kuvio on niin itsestäänkin selvä, ettei sen selittämiseen pitäisi käyttää rautalankaa senttiäkään. Tee rikos, jää kiinni, ja sinut tuomitaan. Haasta riitaa ja saat riidan. Käyttäydy kuin idiootti ja saat idiootin kohtelun.
Ja silti jotkin humanistihipit ihmettelevät maailman niin sanottua epäreiluutta.
Itkekööt. Viime kädessä jokainen on kuitenkin vastuussa itse itsestään, niin teoistaan, sanoistaan, omasta elämästään kuin tunteistaankin. Niin vastuulliset kuin niin sanotut vastuuttomatkin.
Päätän sanomani mainioon biisiin, josta heitän asiaan sopivan lainauksen peliin:
Oh, what’s that?
So how you say life sucks
Well, ninety-nine percent of it’s
What you make of it…
So if your life sucks, you suck
Kappas, tässä sitä taas ollaan: tietyn syklin tutussa käännekohdassa. Tutussa kurvissa, joka joko merkkaa tietyn kierroksen alkua tai loppua, ehkä molempia. Olen ollut tässä kohdassa ennenkin, lukuisia kertoja. Olen kirjoittanut siitä, luultavasti liian monta kertaa. Mikäpä hänessä, eräänlainen osoitus juurikin tästä syklisyydestä, jonka olemassaoloa ei aina tunnu edes ymmärtävän.
Työ, rauha, tyhjyys
Uusi työni alkoi viikko sitten ja olen nauttinut siitä sen verran mitä olen ehtinyt tekemään. Se on tuonut mukavan rutiininomaisuuden takaisin elämääni, jota ehkä lomalla kaipasinkin. Sen myötä tietynlainen mielenrauha on löytynyt aivan uudella tavalla.
Mielenrauhan myötä on löytynyt tietynlainen tyhjyys. Autuus, välinpitämättömyys, merkityksettömyys.
Olen ehkä liikaa miettinyt (arvo)nihilismiä, kuoleman käsitettä ja buddhalaishenkisiä ajatuksenjuonteita. Viimeisen niitin arkkuun löi Arthur Schopenhauerin kirjojen lainaaminen kirjastosta. En ole vuosiin edes käynyt kirjastossa, saati lainannut mitään, ja nyt: päädyin ottamaan haltuuni “pessimismin filosofin” kirjoja.
Tuska on luovuuden polttoainetta
Hieman laiskasti lainaan itseäni väliotsikossa. Muistin aikoinani kirjoittaneeni aiheesta. Aika todellakin lentää, kun huomasin tuostakin ajatuksenjuoksusta olevan miltei pari vuotta.
Tämä sama tuskattomuuden tila on tietyllä tapaa löytynyt, ja se tuntuu paitsi vapauttavalta ja tyhjentävältä, myös hienoiselta taakalta. En tunnu saavan ajatuksesta kiinni, en löytävän otetta sanoista. Idea-aihioitahan on, miksen kirjoita niistä? En tiedä itsekään.
Kun ei mikään asia piinaa, tai ainakaan tarpeeksi paljon, on vaikea tarttua valituksen sulkakynään ja antaa musteen laulaa itkuista virttään. Toisaalta, miksi pitäisikään valittaa, tilittää, avautua? Ironista kyllä, ihmiset lukevat mieluummin suru-uutisia ja itkua kuin auringonpaisteista hehkutusta ja ilon sateenkaarisanomia.
Mitä sitten?
Jos johonkin välitulokseen olen tullut, niin siihen, ettei millään oikeastaan ole mitään merkitystä. Elämä on yksi hassunhauska kosminen vitsi, tai peli, jota pelaamme. Toiset kyllästyvät koko peliin ja iskevät kortit pöytään omasta tahdostaan. Loput sitten häviävät omaa aikaansa, yksi kerrallaan. Vain se on varmaa, että jokaiselta peli loppuu joskus.
Millään tällä ei kuitenkaan ole minkään valtakunnan suurempaa merkitystä pidemmällä aikavälillä. Kun tämän asian hyväksyy, on ehkä hieman helpompi olla ja hengittää. Antaa mennä vaan. Hedonistisesti tai askeettisesti, ei silläkään väliä. Kunhan viihtyy. Kunhan nauttii. Kunhan pelaa. Loppuun asti.
Luola
Erinäisiä huomioita ja pohdintoja elämästä - henkilökohtaisella treenipäiväkirjalla terästettynä.
Sarjakuvien Conan Barbaari ei koskaan paennut vastuutaan.