Päivät ovat taas vierähtäneet melkoisella vauhdilla. Taannoisen Amsterdam-matkani kuvainnollisista krapulatiloista on selvitty ja arki on vallannut elämän. Flunssa tuli jo kertaalleen selätetyksi ja treenit takaisin osaksi arkea. Perään rauhallinen viikonloppu kotikaupungissa ja sitten taas uutta arkea, lisää töitä, treeniä ja rutiineja. Tekemisen pulasta ei ole voinut valittaa, korkeintaan runsaudenpulasta.
Vaikka tavallaan on paljon tapahtunut, suurin osa on ollut niin merkityksetöntä ja tavallista, ettei siitä jaksa tuon taivaallista naputella. Rutiinit ovat, kuitenkin, ilman arvolatausta vain sitä itseään. Tavallisten askareiden toistoa, hyvässä ja huonossa.
Kun nyt takana on vielä toinenkin, varsin mukava viikonloppu Turussa ja vieläpä hyvien ystävien kera, on aika penkoa pyykkikoria ja käydä läpi tapahtumien saldoa.
Tunnevammaisuutta ja naisten esineellistämistä
Jos jotain koen oppineeni itsestäni viime aikoina, niin ilmeisesti jonkinlaisen tunnevammaisuuden. Toki tämän näkemykseni ovat ehtineet jo osat ystävistäni ja kavereistani torpata täysin huuhaa-näkemykseksi, ja varmasti myös ihan aiheellisesti. Tässä kohtaa täytyy ehkä saivarteluheittojenkin riskillä huomauttaa, ettei tunnevammaisuus kuitenkaan ole tunteettomuuden synonyymi.
Jos tätä pitäisi lyhyesti avata ennen varsinaisesta aiheesta kirjoittamista, niin kyvyttömyyttä kokea romanttisia tuntemuksia. Ehkä tämä on jonkinlainen sivuvaikutus siitä, että on pyrkinyt vähentämään kaikenlaisia negatiivisia tunteita viime vuosina, etenkin viime kuukausina. Kun on tietoisesti pyrkinyt olemaan ärsyyntymättä mistään ja vihaamatta mitään, on se ehkä leikannut ääripäätä myös vastakkaisesta laidasta. Ankeaa? Ehkä, mutta samalla niin huoletonta.
Hauskemman kommentin sain vasta taannoin, kun vihdoin sain suusanallista negatiivista palautetta Amsterdam-reissustani, ja etenkin siitä, että olin kirjaillut tapahtumat varsin avoimeen, rehelliseen muotoon. Aivan kaikkea en voi minusta riippumattomista syistä kertoa, mutta tässä kohtaa viimeistään tuli hyvin todistettua, että “rehellisyys maan perii” on hevonkukkua monien ihmisten kohdalla. Moni ihminen ei ole valmis sulattamaan rehellistä ja avointa ulosantia. Ei se mitään, heillä on oikeus siihenkin.
Mutta saamani palaute, joka oli käytännössä täysin toisenlaista kuin muuten saamani kehuva kommentointi itse reissusta, kohdistui siihen, mitä olin tehnyt reissun päällä. Minua ei niinkään ravisteltu Amsterdamin laillisista päihdeaineista (ts. kannabiksesta), vaan alueen naisista. Että kuinka minä esineellistän heitä ja näin tekemällä, että siitä kirjoittamalla, paitsi ilmeisesti loukkaan naisia, myös potentiaalisesti vahingoitan omaa teoreettista suhde-elämääni.
Eli toisin sanoen, olemalla rehellinen teoistani mahdollisesti ammun itseäni jalkaan naisen/naisten suhteen, jotka saattaisivat minusta muutoin olla kiinnostuneita. Tiedostan tämän, ja mikä tärkeämpää: hyväksyn sen. Minulle on kuitenkin tärkeämpää olla avoin rappiokulttuurissani (tai missä tahansa) ja ilmaista itseäni valitsemallani tavalla kuin sensuroida tekemisiäni, valintojani ja arvomaailmaani vain kenties löytääkseni potentiaalisen pariutumiskumppanin.
Arvostan ihmisten huolenpitoa ja samalla myös ymmärrän ihmisten halun tuomita tekoni, heillä on siihenkin kaikki oikeus. Enkä voi vaatia, että näkemykseni tai tekoni hyväksytään, saati että miellyttäisivät kaikkia asianomaisia tai ulkopuolisia, mutta en myöskään voi – tai edes halua – elää muiden ehdoilla. Minun elämäni, minun valintani. En minäkään halua neuvoa miten muiden pitäisi elää.
Villi ja vapaa
Olin, totta puhuen, oikeastaan innoissani saadessani vähemmän mairittelevaa palautetta blogistani. En siksi, että se olisi jotenkin itseisarvoisesti hieno tai hyvä asia, vaan koska olisi ehkä jollain tavalla outoa, jos sitä ei olisi lainkaan tullut. Syitä on monia. Ensinnäkin tiedän monilla olevan ongelmia jommankumman (maksulliset naiset tai pilvi) asian kanssa, ellei jopa molempien.
Toiseksi, ihmiset vain harvoin kehtaavat tuoda ikäviä asioita suoraan kuultavaksi. Sen sijaan he tyytyvät juoruilemaan siitä muille kuin itse “kohteelle”. Ehkä he vain pelkäävät, että puren heiltä pään irti. Tai ehkä he loukkaantuisivat vain lisää huomatessaan, ettei minua oikeastaan kiinnosta heidän mahdollinen nyrpeys tai moraalinen mielipaha. Parempi siis olla kertomatta, he tuumivat. Enhän minä oikeaa syytä tiedä, koska eihän sitä minulle koskaan kerrota. Se toisaalta ei ole minun ongelmani.
Halusin myös herätellä ihmisiä, viihteellisen tarinan ohella. Halusin avoimesti kertoa millaista reissussa oikeasti oli, sen sijaan, että höpöttelisin niitä ja näitä syömisistä, turistikohteiden näkemisestä ja niin edelleen. Mutta totuus sattuu. Toisia enemmän kuin meitä kyynikkoja.
Ilmeisesti herättely myös onnistui, joskaan ei aivan ongelmitta. Sillä aikaa, kun likavesi valui selästäni kuin sorsan sulista konsanaan, sijaiskärsijät ottivat paskaa tuulettimeen. Vähemmän toivottu sivuvaikutus, joskin asia, jota oli käytännössä mahdoton ennakoida.
Onni on kuitenkin olla vapaa muista ja näiden mielipiteistä, tuomioista ja paheksuvista katseista. Paheksukaa, tuomitkaa, syytelkää ja pahoittakaa mielenne, jos siltä tuntuu, ja siinä herne nenässänne kysykää itseltänne: onko se kaiken sen arvoista? Ja pitäisikö kenties siivota oma tontti ennen puuttumista muiden asioihin?
Mahtava viikonloppu
Kun Damin-reissun jälkipyykki on, toivottavasti, hoidettu ja elämä normaaleilla raiteillaan, on aika palata kotimaan kamaralle ja miettiä ajankohtaisempia ajatuksia. Paljon olisi kirjoitettavaa, niin tänne kuin musiikinkin saralla. Ajan riittäminen onkin suurempi ongelma kuin mikään muu.
Takana on vielä äärimmäisen mukava, mutta raskas ja ilmeisen univelkainen viikonloppu, josta ehtii selvitä vain tämän sunnuntain ja sitten on taas itsenäisyyspäivänaaton hummailupäivä. Kulutettu viikonloppu meni paitsi konserteista nauttien, myös hyvien ystävien ja kavereiden kesken elosta nauttien. Omaakin pärstää joutui dokumentin ruudulta töllistelemään tuttujen naamojen ohella, mikä oli, jos ei nyt suurta hupia, niin ainakin jokapäiväisestä arjesta poikkeavaa.
Vielä pitäisi jaksaa iskeä Amsterdamin-matkakuvat linjoille ja kirjoituspuuhaakin tuntuu olevan loppumattomiin asti. Työhän ei tunnetusti lopu koskaan. Loppuun vielä tunnelmiin sopiva biisi.
Tiedättehän sen ihmistyypin? Totta kai tiedätte. Sen, joka ei ole koskaan vastuussa teoistaan. Sen, joka osoittaa aina sormella muita, oli syy(tös) mikä tahansa. Sen, joka aina rupeaa selittelemään, kun jokin tehdyksi odotettu asia ei tullut tehdyksi. Sen, joka ei koskaan myönnä olevansa väärässä. Sen, joka syyttää omasta ärsyyntymisestään muita.
Tänään valokeilassa: Vastuuttomat – The Irresponsibles.
Sinun elämäsi, sinun valintasi
Jos te ette moisia tiedä, niin minä tiedän teidänkin edestä. Osasyyllisenä taidan kuulua näihin paikoin itsekin.
Syyllisyyteni tuntuu kuitenkin pieneltä niihin ihmisiin verrattuna, joille tämä tapa tuntuu olevan enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Näillä, jotka eivät ota vastuuta sen enempää tunteistaan, reaktioistaan, teoistaan kuin sanoistaankaan, tuntuu olevan aina jokin ulkopuolinen selitys sille, miksi asiat menivät kuin menivät.
Vika ei ole koskaan itsessä, eivätkä nämä ihmiset ole koskaan väärässä. Tai jos ovatkin, he eivät sitä myönnä. Aina löytyy takaovi, josta paeta. Jolla selittää asia.
Jokaisen oma elämä on kuitenkin omien valintojen summa, kuinkas muutenkaan. Jokainen elää elämäänsä valitsemallaan tavalla ja siitä pitäisi myös kantaa vastuu sen myötä. Ehkä täydellisessä maailmassa, sillä todellisuudessa osa sysää vastuunsa muille. Tai ainakin yrittää sitä.
Sarjakuvien Conan Barbaari ei koskaan paennut vastuutaan.
Tunteet ja ajatukset
Kirjoitin toissa kesänä lukemastani artikkelista, jossa käsiteltiin muun muassa tunteiden hallinnasta osana ajatuksia. Sittemmin asiaa lisää pyöritelleenä olen vain vahvistunut tuosta käsityksestä. Tunteita ei ole ehkä helppo hallita, mutta vastuussa niistä silti on jokainen itse.
Erityisesti, kun ihminen suuttuu, hermostuu tai ärsyyntyy, on helppo havaita kuinka ihminen itse on vastuussa omista reaktioistaan. Hieman kärjistäen voisi sanoa, että ihminen päättää suuttua tai tulla ärsytetyksi. Ei tietenkään ole niin helppoa “olla zen” kuin mitä ehkä annan kirjoituksellani ymmärtää, mutta viime kädessä siitähän tässäkin on kyse. Ottaa vastuu tunteistaan ja sen myötä reaktioistaan.
Suuttuako, kun joku irvinaama tulee aukomaan suutaan vai ollako henkisesti ylemmällä tasolla ja ohittaa moinen provokaatio ja halpa tunteisiin vetoaminen? Siinäpä jokaiselle kotitehtävää kerrakseen.
Tohtori Manhattania eivät tunteet liiemmin häiritse.
Tunne vastuusi
Vastuuta tässä maailmassa kantaa aivan jokainen, tavalla tai toisella. Kyvyttömyys myöntää olevansa väärässä vaatii enemmän pokkaa kuin inttää vastaan. Jälkimmäisestä löytyy todistetta ja näkemystä ihan peruspsykologian puolellakin. Kunnia, häpeä ja muut inhimilliset jutut. Periksi ei anneta, vaikka henki lähtisi. Vaikka fiksumpaa se voisi ollakin.
Miksi sitten useammat ihmiset eivät sitä tee? Mikseivät he ota vastuuta? Vastaus on helppo: koska vastuusta on aina seuraamuksia. Vastuu ei ole helppoa, eikä se ole kivaa. Se ei myöskään aina palkitse kuten pitäisi.
Joskus palkkio on kuitenkin suoraan siinä itsessään: seurauksissa ja ajatuksessa itsessään. Sillä niin makaa kuin miten petaa. Sitä saa mitä tilaa. Tai kuten Kapteeni Willard totesi elokuvassa Ilmestyskirja. Nyt.:
Everyone gets everything he wants. I wanted a mission, and for my sins, they gave me one. Brought it up to me like room service. It was a real choice mission, and when it was over, I never wanted another.
Tässä kohtaa vastuuttomien kannatusryhmä sanoo, ettei todellakaan saa sitä mitä tilaa. Että elämä kuulemma heittää paskaa niskaan sitä tilaamattakin. Ja he sanovat tuon vain koska eivät ole valmiita ottamaan vastuuta teoistaan. Paskaa saa puhua, kunhan varautuu siihen, että sillä on seurauksensa. Tyhmyyksiäkin saa tehdä, kunhan varautuu niiden seuraamuksiin ja niin edelleen.
Kuvio on niin itsestäänkin selvä, ettei sen selittämiseen pitäisi käyttää rautalankaa senttiäkään. Tee rikos, jää kiinni, ja sinut tuomitaan. Haasta riitaa ja saat riidan. Käyttäydy kuin idiootti ja saat idiootin kohtelun.
Ja silti jotkin humanistihipit ihmettelevät maailman niin sanottua epäreiluutta.
Itkekööt. Viime kädessä jokainen on kuitenkin vastuussa itse itsestään, niin teoistaan, sanoistaan, omasta elämästään kuin tunteistaankin. Niin vastuulliset kuin niin sanotut vastuuttomatkin.
Päätän sanomani mainioon biisiin, josta heitän asiaan sopivan lainauksen peliin:
Oh, what’s that?
So how you say life sucks
Well, ninety-nine percent of it’s
What you make of it…
So if your life sucks, you suck
Olin tuttuun tapaani aikomuksissa kirjoittaa jostain aivan muusta, aihe tietysti valmiiksi mietittynä ja läpi pureksittuna, mutta joskus käy niin, että tietyt asiat saavat odottaa ja ajankohtaisuuksiin on pureuduttava silloin, kun ne kohdalle sattuvat. Valitsin tietysti tälle tarkoituksella typerän, mutta otsikon. Onhan kyse juuri siitä itsestään mistä aion kirjoittaa.
Fight Club
Siitä on noin rapiat kaksitoista vuotta aikaa, kun näin erinomaisen ja monikerroksisen elokuvan Fight Club. Se taisikin olla ensimmäinen kerta, kun ylipäätään kuulin Ikeasta. Saatan toki olla väärässäkin, sillä muistikuvani noin kauas historiaan eivät ole näin triviaalin asian suhteen kovinkaan selvät.
Elokuvassa Ikea tuli selkeästi esille, vaikka olikin esillä vain lyhyen aikaa ja brändin tapaan vain hyvin pienessä sivuroolissa. Se jäi kuitenkin mieleen, sillä vain kuukausia myöhemmin tuota huonekalumerkkiä löytyi myös minun ja silloisen ex-tyttöystäväni/avovaimoni kämpästä. Sitä, oliko leffalla mitään osuutta tähän asiaan, en osaa valehtelematta sanoa.
Like so many others, I had become a slave to the Ikea nesting instinct.
Ikea tuli jo silloin tunnetuksi trendikkäänä vaihtoehtona, jonka perään olivat innoissaan lähinnä vähemmän varakkaat naisihmiset, opiskelijatyttöset ja materialismin puolesta liputtavat perheenäidit. Eikä syyttä, löytyyhän kyseisestä kaupasta kaikkea tilpehööriä ja päivittäistavaraa varsinaisten huonekalujen lisäksi. Mikään varsinainen laadukas merkkituote Ikea ei sattuneesta syystä ole koskaan ollutkaan, eikä se ole sen tarkoituskaan.
“The things you own end up owning you.”
Tässä kohtaa pitäisi lukijoiden kellojen soida päässä ja kysyä itseltään:”Miksi helvetissä tämä kirjoittaja kirjoittaa blogitekstiä Ikeasta? Ja lisäksi, miksi ihmeessä minä oikeastaan luen ylipäätään tätä?”
Vastaus selviää tuota pikaa, eikä siinä ole mitään uutta tai mystistä. Oivaltavaa? Ehkä.
Reject the basic assumptions of civilization, especially the importance of material possessions.
Materialismi ei tuo onnea, ainakaan tästä katsantokannasta asiaa tuijottaen, mutta huonekalut helpottavat elämää. En käy shoppailemassa Ikeassa “huvin vuoksi” tai ostamassa krääsää. Kärjistetysti voisin jopa sanoa, että vihaan moista. Viha ehkä on turhan voimakas sana siihen, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan.
Mutta miksi sitten ylipäätään kirjoitan Ikeasta, enkä vaikkapa yleisemmin ostamisesta tai edes huonekalukaupoista?
Koska se on nihilistin valinta. Ihmisvihaajan valinta. Epäsosiaalisten ja krapulaisten valinta. No, jos totta puhutaan, ei välttämättä jälkimmäisten.
We are consumers. We’re the bi-products of a lifestyle obsession.
Jos jotain oivalsin lauantain puolipakollisella Ikea-reissullani yhdessä hyvän ystäväni kanssa, niin sen, miksi Ikean konsepti on jotakuinkin täydellinen tällaiselle shoppailuun nihkeästi suhtautuvalle kyynikolle. Oikeastaan se vastaus valkeni vasta ystäväni kysymyksen myötä, joka lennähti ilmoille jotakuinkin sävyyn:”Eikö se ole vähän ristiriitaista, että kaltaisesi black metal -satanisti käy ostoksilla Ikeassa?”
I flipped through catalogs and wondered: What kind of dining set defines me as a person?
Vaikka hän juuri oli minut sinne mukaan seurakseen valinnut, kysymyksessä oli vissi pointti. Eikö juuri minun kaltaiseni “antimaterialistin” ja nihkeän nihilistin pitäisi välttää tuollaista helpon kulutuksen ja yltäkylläisen värimaailman kaltaista ostosparatiisia?
Vaan kun tarkemmin ajattelee asiaa, missä muualla voit tehdä ostoksesi käytännössä puhumattakaan kenellekään? Hinnat ovat lapuissa, tavarat haetaan varastosta tuote- ja hyllypaikkakoodien perusteella ja jopa maksaminen sujuu ilman ihmiskontaktia – kiitos kätevien itsepalvelukassojen.
If I didn’t say anything, people always assumed the worst.
Mikä onkaan parempaa epäsosiaaliselle misantroopille tai muita alaspäin katsovalle nihilistille kuin täydelliseen itsepalvelusuoritukseen perustuva kauppa, jossa ainoa vaadittava taito on käytännössä kykyä lukea opasteita?
En tiedä menenkö edes leikillä noihin kategorioihin, eikä sillä ole oikeastaan väliäkään, mutta juuri edellä mainituista syistä Ikean kaltaisella konseptilla on paikkansa. Mahdollisella ostaa yksin, nihkeästi ja epäsosiaalisesti.
“Fuck off with your sofa units and strine green stripe patterns, I say never be complete, I say stop being perfect, I say let… lets evolve, let the chips fall where they may.”
Harva meistä kuitenkaan taipuu sellaiseen spartalaisuuteen, ettei huonekaluja, tai edes peittoja, tyynyjä ja keittiövälineitä, jossain määrin tarvitsisi.
Minä ja Ikea – me olemme sulassa sovussa keskenämme. Tehokasta, edullista ja vailla yhdentekeviä ihmiskontakteja.
Lomareissun viimeinen päivä ei koskaan oikeastaan tunnu edes varsinaiselta lomapäivältä, vai pitäisikö sanoa reissupäivältä. Se kun tuntuu käytännössä aina, miltei lähtöajasta huolimatta, menevän siihen, että pakkaa tavarat, tarkistaa ne pariin kertaan, ravitsee itsensä ja kuskaa itsensä lentokentälle.
Loput ajasta, jos sitä jotenkin mukamas jää, menee odotteluun, että saa istua paikoillaan, parhaimmillaan vielä monta tuntia. Oikeastaan sitä siis odottelee sitä, että saa odotella. Paluupäivä on, sanomattakin, se turhauttavin.
Kaikki lähtee aamupalasta
Koska tavarat oli käytännössä pakattu jo edellisenä iltana, veivät vain aamurutiinit sen oman osansa ennen asunnolta lähtemistä. Kiitokset ja hyvästit emännälle; oli aika liikahtaa kohti aamiaismestaa.
Sitä jollain tavalla haluaisi tehdä siitä reissun viimeisestä evästyksestä jollain tavalla ikimuistoista, tai ainakin mieleenpainuvaa. Mutta nälkä oli liian kova ja tavarat turhan painavia, että sitä lähtisi merta edemmäs kalaan. Matkan varrelta aamupalapaikka (joka sekin huvittavasti 24h vuorokaudessa auki) haltuun ja tilaamaan, “yllätys, yllätys”, purilaista!
Kalkkunapurilainen pekonilla ja ranskalaisilla; juomaksi tuorepuristettua appelsiinimehua ja luomukahvia. Nälkä lähti maittavasti, kahvi oli todella hyvää, eikä mehuakaan voinut keskivertoiseksi tavanomaisuudeksi sanoa. Kun kerran oli viimeisestä ateriasta kyse, niin siihen vielä kyytipojaksi paksu puolilitrainen mansikkapirtelö.
Ei varmaan tarvitse alleviivata, että Rölli – lempinimi, jonka sain suomalaisen ystäväperheemme nuorimmaiselta Quincyssa – tuli täyteen ja vatsa pulleaksi. Ruokaporno-osasto kiittää ja kumartaa; jenkkilä on mitä mainioin paikka moisen harjoittamiseen.
Turistit hukassa
Herkuttelun myötä oli aika siirtyä tylsemmille metsästysmaille, tarkemmin ottaen Grand Central -asemalle ja sieltä kohti Newarkin lentokenttää. Ensin tietysti sekoilimme metrolla – ottamalla express-vuoron local-junan sijasta, joka ei pysähtynytkään itse centralissa – menemällä liian pitkälle, ja sitten tulimme takaisin päin.
Lopuksi vielä ihmettelimme lentokenttäkyydin bussipysäkin löytämistä. Eihän sekään liian helppoa voinut olla. Vaan löytyihän tuo kuitenkin ja $15 arvoinen lippukin irtosi viereisestä pikkukaupasta. Pari taalaa halvempi kuin sieltä hankkimamme minibussikyyditys saapuessamme, jolla tosin kyydin sai suoraan emäntämme asunnon eteen.
Huomio matkalaisille: osoitteen laittamisesta ylös ei koskaan ole haittaa, sillä Grand Centralkin on nimensä mukaisesti isompi asema kuin ensimulkaisulta vaikuttaa.
Paluulento
Arviolta vajaan tunnin mittaista kyytiä myöhemmin nökötimme lentoasemalla, check-in-vuoroamme odottaen. Sieltä turvatarkastukseen ja viimeisiä tuliaisostoksia tekemään. Ihan kaikkia rahoja en saanut kuitenkaan tuhlattua. Reilun 1600 taalan budjetista kun jäi vielä vajaa parisataa dollaria tuhlaamattakin. Aina ei vaan voi onnistua, vaikka yrittäisikin.
Nälkäkin ehti vielä yllättää ja Newarkin lentokentän safkapuoli osasi yllättää positiivisesti hintatasoltaan. Ei aivan sitä, mitä eurooppalaisilla lentokentillä on oppinut odottamaan hintojen puolesta. Pizza-siivu naamaan ja koneeseen nousua odottamaan.
Tuota pikaa siellä istuttiinkin ja reilu kuusia tuntia meni vuoroin torkkuen, vuoroin leffaa (yhdentekevä The Green Hornet) katsoen. Onneksi lentomurkina oli jälleen kerran ihan mukavalta maistuvaa settiä (mikä voi tuntua hieman oudolta kommentilta jenkkiläisen safkakuurin jälkeen).
Kööpenhaminan päässä saikin odottaa vielä pari tuntia lisää. En tiedä kumpi on rasittavampaa: lyhyemmät lennot vaihtoineen ja odotteluineen, vai yhtämittainen, mutta selvästi pidempi lento puuduttavuuksineen. Väsyttävää ja kärsivällisyyttä vaativaa touhua kuitenkin.
Eikä aikahorisontissa vaaniva jetlag ainakaan asiaa helpota. Kun on lähtenyt puoli kuudelta illalla ja kuuden tunnin jälkeen kello onkin aamuseitsemän, on olo kuin seipäällä pakaroiden väliin lyödyllä – sellaisella, lisäisin, joka ylettyy takaraivoon asti.
Köpiksessähän tätä blogia oli sitten hyvä odotellessaan naputella, kun parempaakaan tekemistä ei ollut, eikä kunnolla edes väsyttänyt, jotta olisi voinut torkkua.
Vihdoin Suomessa
Viimeinen etappi Köpiksesta koti-Turkuun ei onneksi kestänyt kuin vajaat pari tuntia, joka sekin meni puoliummessa koomaten. Kyllä siinä vaiheessa tulee lomaa harmitteleva olo, kun New Yorkin reilu 25 asteen auringonpaiste vaihtuu kymmenen asteen harmaaksi tihkusadekeliksi ja kaupunki Turuksi. Eikä asiaa paranna alati painava väsymys, jonka takia mihinkään ei jaksa keskittyä. Hyvä jos hereillä jaksaa olla.
On eittämättä mukava tulla kotiin parin viikon reippaalta reissulta, vaikka sitä olisikin paikan päällä viihtynyt kauemminkin. Nähtävää ja koettavaa kun riittää, ja onhan loma aina loma.
Näillä sanoilla alkaa olla myös lomablogi valmis ja edessä olisi paitsi kämpän siivoaminen muuton jäljiltä, myös lomakuvien ruodinta ja naamakirjaan lataaminen. Yritän vielä pusertaa myös jonkinlaisen loppurustauksen reissun hyvistä ja huonoista puolista, sekä huomioimisen arvoisista seikoista jos Amerikan ihmemaahan joskus matkustaa. Ihan vaan siltä varalta, jos joku vaikka moisen retken joskus tekee.
Näillä sanoilla, kiitos Yhdysvallat 2011. Ensi kertaan.
Vappu tuli, vappu meni. Havahduin jo ennen tuota työväen ja opiskelijain juhlaa kuinka kiire oli viemässä minua jalat edellä kohti kiireen värittämää kaaosta. Myrskynsilmää, jossa tapahtumat veisivät ja minä vikisisin. Yritin, pinnistelin ja pyrin saamaan aikaiseksi sopivaa kirjoitushetkeä. Vaihtaa vapaalle työstä, treenistä, muutosta ja kaikesta muusta. Kuten jokainen voi tekstistä päätellä, epäonnistuin.
Ihan sama, ajattelen, tehdään tilinteko nyt sitten vaikka näistä kuluneista päivistä vähemmän pohdiskelevalla otteella.
Kalenterijuoppoutta
Monet tuntemistani ihmisistä eivät ole erityisen suuria kalenterijuoppouden ystäviä. Suurin osa ihmisistä kuitenkin on, kuten vaput, juhannukset ja uudenvuoden pirskeet muiden ohella hyvin asian todistavat. Siinä missä osa jopa paheksuu etukäteen määritettyjä juhlapäiviä, minä näen ne helppoina mahdollisuuksina. Tapahtumapäivinä, jolloin ihmisiä ei tarvitse erikseen kosiskella viettämään yhteistä aikaa ja pitämään hauskaa, olipa kyse sitten viinaksista tai ei.
Valitut päihteet ovat sinänsä sivuseikka, vaikka näyttelisivätkin keskeistä roolia suuren yleisön hauskanpidossa. Tärkeintä on saada ystävät ja tutut liikkeelle, ja niistä etenkin ne, joiden kohdalla se tuntuu olevan normaalia suuremman vaivan takana.
Työväki hulinoi
Näissä merkeissä vappu myös kului. Suunnitelmiin kuului paitsi tuo edellä mainittu hyvä seura, myös hanakanisteriin valmistettu sangria sekä tietysti puistokännäily perinteisen mallin mukaisesti. Sää tosin teki humalavetoisesta ulkoryypiskelystä kelvotonta, kiitos viehkeän vesisateen, joka hyvin paikkasi kylmän ulkoilman puuttumista.
Viis siitä, sopiva päihdetila päälle, kämpillä persaukset hiessä sangrian imeskelyä ja illan tummetessa ravitsemusliikkeiden anteihin tutustumiseen. Olihan meitä kuitenkin melkein koko remmi vapaita miehiä liikkeellä metsästysvietti vihreällä valolla varustettuna.
Muutto – mikä mahtava tekosyy stressiin
Vaput jäivät heilatta, mutta humalatilasta seurannut krapulantapainen päänsärky piti huolen siitä, ettei pääsiäisen tavoin tarvinnut vapunpäivänäkään pakata. Hieman eri tekosyyllä olin jättänyt pakkaamisen jo pääsiäisenä tekemättä: eihän minulla ollut luvattuja muuttolaatikoita, eikä edes nimellisesti motivaatiota.
Muutto kuitenkin oli vääjäämättä edessä. Siitä huolimatta kuinka paljon parempi uusi kämppä olisi, muuttomotivaatiota tai pakkaamisintoa se ei erityisemmin lisännyt. Perjantai 6.5. oli tuomion päivä. Aamulla viimeiset rojut laatikkoihin, joita osoittautui tietysti olevan liian vähän, johdot irti elektroniikasta ja ei kun siirtämään.
Harva asia tuntuu niin ärsyttävältä ja stressaavalta kuin muuttaminen. En tiedä asian paikkaansapitävyydestä, mutta erään tutkimuksen mukaan muutto stressaisi ihmistä miltei enemmän kuin mikään muu. Oman lapsen kuolema ja vastaavat äärimmäisyydet menevät kuulemma edelle, mutta sen jälkeen muuton aiheuttama stressi onkin sitten pahinta. Jollain tavalla osaan tämän allekirjoittaa, vaikken stressaavaa tyyppiä olekaan.
Onnen arkkitehtuuria
Kun itse laatikoiden kantaminen muuttoautoon ja sieltä takaisin uuteen asuntoon oli alta pois, rehellinen vitutus alkoi loistaa poissaolollaan. Kun uusi asunto ja siellä asuminen alkoivat olla vihdoin realistinen ajatus – olihan ajatus tästä kämpästä ollut tiedossa jo viime syksystä asti – alkoi aurinko taas paistaa ja asiat näyttää hyvältä. Tässähän elonlaatu nousisi suorastaan kohisten. Arkipäivän luksus kun on helposti poikkeuksellista eskapismia isompi juttu.
Homma viimeisteltiin uusien huonekalujen shoppailulla ja lauantaisella varaslähdöllä äitienpäivälounaaseen. Tonni poikineen livahti heti alkuun siihen, että asunnolle sai uusia kalusteita, tällä kertaa myös kämpän sisäisestä tyylistä kiinni pitäen. Kuten työkaveri hieman myöhemmin asian esitti: ollaanko tässä tulossa vihdoin aikuisiksi?
Leffa, sauna, hedonismi
Muuttopuhteet vaihtuivat illanviettoon saunan, leffan ja alkoholin parissa. Tällä kertaa vappua maltillisemmin. Hyvä seura tunnelmallisen Alien 3 Director’s Cutin parissa on toimiva yhdistelmä. Eikä se baarikaan muuten huonompi vaihtoehto ollut, mitä nyt väsymys oli luokkaa lähes pilkkimistä aiheuttava.
Kun takana on pari miellyttävää, mutta fyysisesti raskasta viikonloppua, alkaa olla loman tarpeessa. Sitä onneksi onkin luvassa, sillä edessä on kesäloman ensimmäinen puolisko ja tällä kertaa kohti Yhdysvaltoja.
Onhan tässä muutettu, treenattu, kiristelty hermoja ja siinä sivussa vietetty sitä normaalia arkea. Vaikka olen onnellinen, olen jollain tapaa kovin kypsynyt näihin toistuviin kuvioihin. Siihen kaikkeen samaan paskaan ja kiertokulkuun mitä tämä elo on tässä ollut. Irtiotto arkeen on paikoillaan, aivan kuten oli tämä muuttokin.
Jos ei ihmeitä tapahdu, seuraava blogini onkin sitten jo reissua koskeva luonteeltaan. Niihin tunnelmiin.
Joulu tuli, ja joulu meni. Se meni monelta osin juuri siten, kuten arvelinkin, mutta jossain määrin myös paremmin kuin tohdin ounastella. Ei siksi, että olisin pessimisti, sillä sitä en ole, vaan koska en ole enää viisitoistakesäinen pojankloppi. Tiedän yhtä sun toista niin itsestäni kuin ympäröivistä ihmisistä. Tiedän ja ymmärrän tiettyjä realiteetteja, jotka vallitsevat tahdostani riippumatta. Unohtakaa siis synkistely, tässä ei ole kyse siitä.
Valitsin “keveän” otsikkoni niinkin kevein perustein kuin elokuvaa katsomalla. Valitsin sunnuntai-illan katsottavaksi dystopiakuvauksen Tie. Elokuvan nähneet tietävät sen kuvauksen lohduttomasta maailmasta, jota vielä alleviivataan harmaalla, masentavalla värimaailmalla. Vaikka elokuvassa on myös toivoa ja etenkin lapsenomaista sellaista, se on hyvin synkkä ja omalla tavallaan varmasti myös musertava katsomiskokemus, ainakin herkemmille katsojille. Sen tarkemmin elokuvaan tai sen yksityiskohtiin menemättä, tuo raina herätti ajatuksia, ja etenkin kysymyksiä elämästä – niin omastani, kuin kokonaisvaltaisemminkin katsottuna.
Elämän tarkoitus
Olin liioittelematta noin viidentoista, kun äkkäsin mielestäni sen Oikean elämän tarkoituksen. En tarkoita mitään sellaista yksilöllistä ja kevyttä, joka vaihtuisi iän tai elämäntavan mukaan. En mitään hetkellistä tai tiettyyn aikaan, kulttuuriin tai elämänvaiheeseen sidottua. Tarkoitin tietysti onnellisuutta. Elämän tarkoitus olisi olla onnellinen ja sen tavoitteleminen olisi tavallaan kaiken etusijalla, tai ainakin lopulta se eteenpäin ajava voima, joka saa meidät tekemään valintoja, tyhmiä tai fiksuja, rationaalisia tai tunteellisia, kerta toisensa jälkeen.
Kuten joitain vuosia myöhemmin opin, tämä asia oli tietysti keksitty jossain antiikin Kreikassa jo pari tuhatta vuotta minua ennen. En pahastunut. Olin otettu.
Mitä onni on?
Mitä en kai tietääkseni ole koskaan miettinyt, tai en ainakaan tarpeeksi, oli lopulta se tärkeämpi kysymys. Mitä onni on? Miten tullaan onnellisiksi?
En ole enää niin naiivi, ettenkö ymmärtäisi, että tätä samaa asiaa ovat minua fiksummat, viisaammat ja enemmän oppineet miettineet, pohtineet ja ratkoneet. Tai ainakin pyrkineet ratkaisemaan.
Vastauksiakin varmaan on monia. Toisin kuin itse alkuasetelmassa, onnellisuuden käsite ja sen saavuttaminen onkin paljon enemmän ikään, elämänvaiheeseen, kulttuuriin, yksilöön ja muuhun sellaiseen sidottua.
Tuleeko onni siitä, että on hyvä työpaikka? Että on paljon ystäviä? Rahaa ja mammonaa? Terve? Ehkä.
Että on suosittu? Menestyvä? Saa paljon seksiä? Että ehtii opiskella? Urheilla? Saa syödäkseen paljon herkkuja? Päihteitä? Mahdollisesti.
Että on jälkikasvua? Jälkikasvua, joka oppii, kasvaa ja menestyy? Että on lapsia, hyvä työpaikka, paljon ystäviä ja talouskin on kunnossa? Että on rakastettu? Kenties.
Herra Maslow
Abraham Maslow julkaisi 1940-luvulla psykologisen teoriansa, joka opittiin myöhemmin tuntemaan Maslow’n tarvehierarkiana. Vaikka teoriassa on aukkonsa, sitä hyödynnetään yhä edelleen, tänäkin päivänä muun muassa markkinoinnissa. Kuten teorian tuntevat tietävät, kyse ei ole vain kaupallisen alan teoriasta tai käsitteestä. Kyse on ihmisen peruspsykologiaa käsittelevästä ajatuksesta, ja se tuntuu monesti pitävän paikkaansa enemmän kuin hyvin.
Miten tämä heijastuu tosielämään? Se on helppo havaita. Kenties helpoin tapa on kiinnittää huomiota ihmisten valituksiin. Mitä pienemmistä ja merkityksettömimmistä asioista ihmiset valittavat, sitä korkeammalla he ovat tuossa tarvehierarkiassa. Toisin sanoen, sitä paremmin heillä menee. Hieman mutkia suoraksi vetäen: sitä onnellisempia he ovat.
Se ei kuitenkaan vielä tarkoita, että nämä ihmiset itse ymmärtäisivät sitä, saati että myöntäisivät tämän. Ja muistetaan nyt vielä, ettei tuo teoria ole aukoton. Se kuitenkin antaa suuntaa asioiden todellisesta tilasta. Jos ei muuta, osittain sen ansiosta osaan havainnoida ja ymmärtää omaa tilaani paremmin.
Oma onnellisuus
Kun itse hyvin tiedostan miten asia menee, etenkin oman elämäni kohdalta, on myös helppo ymmärtää omaa tyytyväisyyttä ja tyytymättömyyttä, onnea ja onnettomuutta. Minä olenkin ollut suurimman osan elämästäni onnellinen, ja vähintäänkin tyytyväinen. Harvoin elämässäni on ollut niin suuria puutteita, että olisin mieltänyt itseäni onnettomaksi.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö olisi kokenut vastoinkäymisiä. Ei, en ollut onnellisen perheen lapsi, enkä kasvanut miellyttävän isäpuolen hellässä huomassa. Mutta juuri nuo vähemmän miellyttävät asiat ovat osittain koulineet minusta ihmisen, joka olen, ja siksi osaan myös nauttia elämän pienistä, tavanomaisistakin asioista. Näitä ovat niin oma vapaa-aika, riittävä varallisuustaso omaan elämiseen ilman suurempaa luksusta vaatimatta, hyvät ystävät ja niin edelleen. Se kuitenkin esimerkeistä.
Minulla oli jotakuinkin kaikkea mitä saatoin kuvitella realistisesti omaan elämääni. Minä olin onnellinen. Olen aivan varma, että myös tulen olemaan joskus onnellinen. Tai jos en nyt aivan sataprosenttisen varma, niin ainakin realistinen puoleni väittää sen olevan tilastollisesti hyvin todennäköistä. Optimistinen puoleni sanoisi saman, mutta satakymmenprosenttisella varmuudella.
Minulta kuitenkin puuttuu asioita, joita minulla oli. Blogiani lukeneet ja muut sisälukukykyiset tietävät kyllä mistä on kyse, joten en halua hieroa itsestäänselvyyksiä kenenkään kasvoihin. Sillä ei niinkään ole merkitystä mitä minulta puuttuu. Enemmänkin merkitystä on sillä, että ymmärtää omaa elämäänsä ja kysyy itseltään toisinaan mitä elämästä puuttuu, mitä siltä lopulta haluaa.
En yritä valaa ällöpositiivista uskoa tai näkemystä keneenkään teistä lukijoista. Minusta ei ole siihen, ei sen enempää halun kuin muunkaan puolesta. Mutta silloin tällöin olisi paikallaan katsoa peiliin ja kysyä itseltään: Mitä haluan? Mitä minulta puuttuu? Mitä voisin tehdä toisin, jotta asiat olisivat paremmin?
Minä tiedän, omalta osaltani, vastaukset näihin. Ja minä jatkan tuon onnellisuuden etsimistä.
Katsoin edellisenä viikonloppuna elokuvan Pingviinien matka, joka esitettiin Neloselta viime keväänä. Lyhyesti kuvailtuna se on dokumentti kuningaspingviineistä ja niiden elämästä Etelänapamantereella, mutta tyypillisestä dokumentista eri tavoin juonnettuna. Leffan juontotavoista voi olla montaa mieltä, mutta se on sinänsä sivuseikka. Itse elokuva on kuitenkin kauniisti kuvattu dokumentti, vai pitäisikö sanoa “taiteellinen dokkari”, näistä maailman kylmimmissä olosuhteista elävistä linnuista ja siinähän sitä draamankaarta jo aiheeksi riittääkin.
Mikä kuitenkin herätti kirjoitushaluni ei johtunut oikeastaan leffan aiheesta tai sen tekotavasta, vaan niistä tunteista, joita leffa minussa, katsojassa, herätti. Koen mielestäni harvoin empatiaa, mutta elukat pystyvät siihen monesti ihmistä paremmin. Niin tälläkin kertaa. Myönnän, että koin myötätuntoa noita mustavalkoisia hassuja taapertavia elukoita kohtaan keskellä kylmyyttä ja loputonta, armotonta valkeutta. Eikä tietysti vain siksi, että ympäristö on jo lähtökohtaisesti lohduton, ja että nämä pingviinit vaeltavat älyttömiä matkoja vain lisääntyäkseen, vaan juuri siksi, että elokuva muistutti niin hyvin Darwinin opeista, kuten luonnonvalinnasta ja vahvimman laista.
Siinä oli jotain ravisuttavaa, kun jotkut pingviinit ruoanhakureissullaan – ensimmäisellä sellaisella ehkä noin neljään kuukauteen – päätyvät isomman saalistajan kitaan. Tai kun kauan ja hartaasti haudotuista munista kuoriutuukin kuollut jälkeläinen. Tai kun se muna menee jo heti alkumetreillä väärille raiteille. Nämä pingviinit kuitenkin lisääntyvät vain noin kerran vuodessa ja osalla tuo oman jälkikasvun liian varhainen kuoleminen näytti vetävän pakan sekaisin pääkopasta, siis siinä mielessä, että sitten lähdettiin jo lastenvarastamisreissulle. Ja toki niitä pieniäkin pingviinejä päätyi joidenkin saalistajien ravinnoksi vielä ollessaan puolustuskyvyttömiä ja pieniä karvapalleroita.
Elämä on eittämättä kovaa. Sitä näin ihmisen on vieraantunut siitä tilanteesta, jossa joutuu miettimään päivittäistä hengissä selviytymistä, ruoan hankintaa, pariutumista ja lisääntymistä. Käytännössä kaikki mitä meillä on, on helppoa. On myös helppoa valittaa arjesta, kun on töitä ja pyykkivuoria. Tiskejä ja sähkölaskuja. Ihmissuhdehuolia ja syyslenssua. Mutta siitä huolimatta kaikki on niin helppoa. Siihen päälle vielä annos eskapismia elokuvan, kirjan, pelin, urheilun tai vaikka päihteiden muodossa ja ongelmat sen kun katoavat vain. Ja kun sieltä todellisuuspaon tilanteesta tullaan takaisin, eivät ne ongelmat kovin suuria ole.
Jos elokuva jotain ajatuksia herätti, niin kunnioituksen elämää kohtaan ja pienten asioiden arvostamisen. Sen, ettei asioita voi pitää itsestäänselvyytenä ja että ihmiset valittavat asioista aivan liikaa. Ei sinänsä mitään uutta, siis, mutta toisaalta luonnon karkeudesta ja armottomuudesta on välillä hyvä saada muistutus. Erästä lainausta mukaillakseni: kuolema on varmaa, elämä ei.
Tällä kertaa sivuan jotain aivan muuta kuin omaa elämääni ja sen sijaan käsittelen ajatuksiani erään elokuvatrilogian kautta. Viime aikoina olen muutenkin katsonut paljon elokuvia, sekä päässyt vähän pelaamisen makuun, mutta vain harva elokuvista, tv-sarjoista tai peleistä jaksaa lopulta herättää ajatuksia puhtaan viihdearvon ulkopuolella. Matrix-trilogia on yksi näistä, joten puntaroinpa sitä yrittämättä kuitenkaan tehdä minkäänlaista elokuva-arviota.
En aio suinkaan käydä läpi sen tarkemmin elokuvan juonta, sen tarkempia tapahtumia, henkilöhahmoja, ohjausta, efektejä tai muuta sellaista. Sellaisille on jo riittävästi eri foorumeita, sivustoja. lehtiä ja muita medioita, ja varmasti paljon asiantuntevampia sellaisia kuin allekirjoittanut. Lisäksi sellaiset kuuluvat vielä vähemmän blogiini kuin musiikki. Samassa hengessä musiikkijuttujeni kanssa kuitenkin mennään, joten tarkastelen asiaa hieman lähemmin sitä kautta.
Matrix
Trilogian ensimmäinen elokuva, Matrix, oli jo ilmestymisvuonnaan 1999 kohunsa ansainnut. Elokuvana se oli tietysti paitsi efekteiltään komea ja toiminnaltaan näyttävä, myös tavallaan kuvakerrontaa uudistava. Bullet time -hidastukset, näyttävät kung fu -taistelukohtaukset sekä piukat lateksiasut olivat omiaan herättämään huomiota katsojissa. Nämä kaikki olivat kuitenkin pinnallisia asioita ja ilman hyvää, puhuttelevaakin tarinaa, Matrix olisi vain yksi toimintaelokuva muiden joukossa.
Matrixin kiehtovin puoli on ehdottomasti sen eksistentialistinen käsittely. Elokuva toimiikin kahdessa eri kerroksessa: puhtaasti viihdyttävänä ja näyttävänä toimintaelokuvana, mutta myös kevytfilosofisena pohdiskeluna elämän olemassaolosta ja todellisuudentajustamme. Käytän sanaa “kevyt” nyt hyvin varovaisesti ja tulkinnanvaraisesti: suurin osa elokuva- ja tv-viihteestä kun ei ole missään muotoa filosofista, edes vertauskuvallisella tasolla, on jopa kevytfilosofiaksi luonnehtima Matrix asiassa selvästi monia muita edellä.
Elokuvan peruskysymykset – olemassaolo ja todellisuuden kyseenalaistaminen – ovat edelleen ajankohtaisia ihmiselle, vaikka näitä on käsitelty usean filosofin ja uskonnon voimalla kautta aikain. Hyvänä ratkaisuna Matrix enemmänkin kysyy kuin vastaa ja esittää vain yhden “teorian” siitä mitä elämä oikeasti voisi olla. Entä jos oikeasti eläisimme tietämättöminä matriisissa vailla tietoa todellisuudesta kuten elokuvassa on esitetty? Tai jossain hyvin vastaavassa keinotodellisuudessa yhtä tiedottomia oikeasta todellisuudesta? Mitä sitten? Ja miten kävisi, jos saisimme tietää siitä mahdollisesta oikeasta todellisuudesta tämän illuusion sijasta?
Matrix kertoo viihteellisen tarinan, aloittaa ja lopettaa sen näyttävästi ja toimii jatko-osiaan itsenäisemmin. Muun muassa näistä syystä leffa on uskoakseni sarjansa arvostetuin, pidetyin ja luultavasti myös helpoiten ymmärrettävissä.
Matrix Reloaded
Nelisen vuotta esiosansa jälkeen tullut kakkososa on sarjan vaikeatajuisin, eniten muista osista riippuvainen ja tavallaan myös hajanaisin. Se esittelee perinteisen tieteiselokuvan kuvastoa ykkösosaa enemmän aluksineen, robotteineen ja taisteluineen, mutta samalla se laajentaa kaksitasoisen viihde-elokuvansa uudelle tasolle. Siinä missä Matrix kysyy yksinkertaisen kysymyksen olevaisuudesta ja todellisuudesta toimintaviihteensä rinnalla, Reloaded vie asian astetta pidemmälle.
Elokuva sisältää paljon enemmän toimintaa, se on nopeatempoisempi ja se odottaa, että katsoja on sisäistänyt ja ymmärtänyt ensimmäisen osan kunnolla ja läpikotaisin. Varaa väärintulkintoihin ei ole, sillä Reloaded ei selitä, vaan iskee vaihteen isommalle ja kysyy enemmän. Toki se toimii myös puhtaana toimintaelokuvana, mutta sellaisena se on kuin seksikäs ihminen: pelkkä naitava runko ilman hajuakaan pään sisällä vellovista ajatuksista ja tunteista.
Reloaded esittääkin viihteensä rinnalle kaksi olennaista kysymystä ja ajatusta: eksistentialistisen ongelman yhä syvenevässä muodossa, mutta myöskin ajatuksen koneen – keinoälyn – motiiveista. Enää ei pohdita vain sitä “mitä jos elämämme onkin niin tai näin” tai kuinka paljon todellisuus on illuusiota ja aistiharhaa, vaan myös keinoälyn toimintatapoja, logiikkaa ja mahdollisia tunteita. Myös elokuvan luoma digitaalimaailma, itse matriisi, on vain ja ainoastaan ohjelmien metaforaa ja symboliikkaa ihmisille.
Koko elokuvan katsomisen ajan, samalla kun nauttii itse näyttävästä ja hienosti tehdystä toiminnasta, on muistettava, että matriisissa eivät päde samat luonnonlait kuin näennäisesti, ja kyse on vain ohjelmista ja sitä kautta myös täysin mielikuvituksellisista luomuksista. Tuolla digitaalimaailmalla on omat lainalaisuutensa, mutta aivan kuin oikeatkin tietokoneohjelmat, näitä sääntöjä ja lakeja voidaan rikkoa, muuttaa ja muokata lennosta. Aivan kuin tässä ei olisi vielä kaikki, on alkuperäisen Matrixin agentti Smith -ohjelmistokokonaisuus muokkautunut aivan uudelle tasolle ja sitä kautta elokuva mutkistuu entisestään, kun Smith yrittää paitsi ymmärtää inhimillistä elämää, myös tuhota tai vaihtoehtoisesti hallita sitä.
Kun vielä tämän päälle sankarimme Neo päätyy itse arkkitehdin pakeille ja sitä kautta koko Matrixin juurelle, on muiden asioiden varjossa haastavaa yrittää ymmärtää mistä kaikessa on kysymys. Mikä on koneen, keinoälyn motiivi ja mihin se pyrkii? Onko kaikki vain ihmisen mielikuvituksen evoluutionäärinen jatke ja onko mahdollista, että kone on kehittynyt itse isäntäänsä pidemmälle? Jatkaako keinoäly itsensä tiedostaen inhimillisten toimintamallien kehittämistä vai poimiiko se parhaat palat päältä hyläten heikot elementit systeemistään järjestelmällisesti?
Kun elokuva keskittyy kolmeen eri aiheeseen yhtä aikaa – toimintaviihteeseen, eksistentialismiin ja tekoälyn uhkakuviin että mahdollisuuksiin – onko ihme, jos moni katsoja putoaa kärryiltä ja näkee elokuvan vain “omalaatuisena toimintapätkänä”? Enkä edes mielestäni luetellut kaikkia leffan puolia.
Matrix Revolutions
Sarjan päätososa oli suoraa jatkoa edeltäjälleen ja ilmestyi samana vuonna Reloadedin kanssa. Samalla sarjan luonne muuttui merkittävästi. Enää ei painittu niinkään eksistentialismin kanssa ja itse matriisin osuus oli selvästi kahta aiempaa vähäisempi. Sen sijaan hyvää, näyttävää ja tilannerikasta toimintaa oli luvassa sitäkin enemmän, mutta samalla mielestäni selvästi selkeämmin esitettynä ja kurveja oikoen. Ehkä osittain tästä syystä myös itse rankkaan leffan trilogian huonoimmaksi, millaiseksi se tunnutaan mieltävän myös yleisellä tasolla.
Revolutions on kuitenkin siinä mielessä luonnollinen pettymys katsojille, ettei se vastaa kahden ensimmäisen elokuvan kysymyksiin. Se ei ole katsojilleen reilu kuin korkeintaan sinänsä onnellisen loppunsa osalta ja jättää kysymyspallon katsojalle. Se ei tarjoa selkeitä vastauksia, jos ei nyt varsinaisesti esitä hurjasti uusiakaan (pois lukien ehkä Neon selittämättömän voimallisuuden), mutta esittää kiinnostavasti kuitenkin pohdiskelua Smith-ohjelman suunnalta elämän tarkoituksesta ja teoretisoi miten kehittyvä tekoäly pyrkii sekä hallitsemaan että ymmärtämään elämää.
Se näyttää myös tietokoneälyn viruksenomaisen luonteen saavuttaessaan tietoisuuden. Sille ei riitäkään, että se palvelee tarkoitustaan, vaan että se voi saavuttaa enemmänkin, ikään kuin nousta omaksi entiteetikseen ihmisen rinnalle ja jopa valjastaa tämän käyttöönsä, mutta enemmässä määrin kuin alkuperäisen Matrix-elokuvan ihmiskarja.
Samalla, elokuvan loppukliimaksin lähestyessä, Smith myös kyseenalaistaa ihmisen tunteet, halut, valinnat ja oikeastaan kaiken mitä olemme. Ja kuitenkin taustalla elokuva etenee kuin eeppinen fantasia- tai scifi-tarina räiskyvine toimintakohtauksineen, ihmiskohtaloineen ja massiivisine rakennelmineen, robottiarmeijasta puhumattakaan.
Vaikka elokuvan lopetus on selkeän onnellinen ja toiveikas, ihmisten lopullista kohtaloa ei näytetä. Sitä ei selvitetä eikä kerrota, että “mitäs sitten tapahtuikaan?” Eikä sillä ole väliäkään, sillä olennaisemmat kysymykset on jo esitetty elokuvan “lopputaistelussa”. Olennaisempaa on, itse metaforaluonteisen taistelun sijasta, kysymykset agentti Smthilta, että myös Neon antama vastaus, joihin tavallaan koko Revolutions satsaa filosofisen paukkunsa. Elokuva palaa koko trilogian alkuasetelmiin: siniseen ja punaiseen pilleriin. Kysymys on valinnasta.
Lopetus on ehkä massiivisen kysymys- ja metaforatulvan jälkeen hieman ontuva, tai ainakin yllättävän “kevyt”, mutta päätösjakson luonteen tiedostaen sen ymmärtää ja ainakin minä annan anteeksi.
Sen enempää lässyttämättä liitän loppuun päätösosan kiinnostavimman keskusteluosion, joka ehkä summaa paremmin Matrix-trilogian filosofisen pointin paremmin kuin mikään muu yksittäinen tekijä.
Agent Smith: Why, Mr. Anderson? Why do you do it? Why get up? Why keep fighting? Do you believe you’re fighting for something? For more than your survival? Can you tell me what it is? Do you even know? Is it freedom? Or truth? Perhaps peace? Yes? No? Could it be for love? Illusions, Mr. Anderson. Vagaries of perception. The temporary constructs of a feeble human intellect trying desperately to justify an existence that is without meaning or purpose. And all of them as artificial as the Matrix itself, although only a human mind could invent something as insipid as love. You must be able to see it, Mr. Anderson. You must know it by now. You can’t win. It’s pointless to keep fighting. Why, Mr. Anderson? Why? Why do you persist? Neo: Because I choose to.
Luola
Erinäisiä huomioita ja pohdintoja elämästä - henkilökohtaisella treenipäiväkirjalla terästettynä.
Sarjakuvien Conan Barbaari ei koskaan paennut vastuutaan.