Tehdään nyt heti ensimmäisenä selväksi, että tämä teksti on vahvasti itseironinen. Jos käsite on tuntematon, suosittelen siihen tutustumista ennen tekstin lukemista.
Kaikki alkoi kuullessani, että minulla on maine. Naistenmiehen maine. Naurahdin silloin asialle.
Tuosta on jo toki tovi aikaa, mutta ajatus jäi kytemään. Ensin vain mieleeni, sitten se siirtyi tänne blogiini tekstiluonnokseksi. Lopulta minun oli pakko saada tämä kutkuttavakin ajatus ulos julkaistavaksi. Naistenmies. Tuo (termi) naurattaa yhä, kun kyse on minusta.
Maine tekojen edellä
Kun kuulin asiasta ensimmäistä kertaa, olin luonnollisesti asiantilan suhteen utelias. Mietin ja kyselin mistä ihmeestä moinen maine on voinut tulla. Eihän se alkuunkaan pidä edes paikkaansa.
Mutta maineen saa, asiasta kuin asiasta, kunhan tarpeeksi roiskii menemään. Ja rapatessa roiskuu, kuten kaikki tietävät. Juorukellot kilisevät ja kolisevat, ja lopulta maine kulkee paljon tekojen edellä.
Parastahan näemmä on, ettei moisen maineen kasvattamiseen tarvita edes kaksisesti tekoja. Siihen ei näemmä tarvita edes paljon sitä, että kertoisi itse omista seikkailuistaan yön hämyssä. Tarvitaan vain sopiva ihminen tai pari, vilkas mielikuvitus, höllät kielenkannat ja kuvio on valmis.
Jos olisin tajunnut kuvion jo vuosia sitten, olisinko tehnyt mitään toisin? Olisinko menetellyt eri tavoin tai valinnut seurani tarkemmin? Kenties, mutta tuskin kuitenkaan. Puhuuhan asian puolesta jo tämä blogikin.
Aihe ehkä kiinnostaa ja huvittaa, muttei huoleta. Huumoriarvoa siitä irtoaa silti sitäkin enemmän.
Kertoimet ja jakajat
Vanhan viisauden mukaan miehen kertoma omien “kaatojen” määrä pitää jakaa kolmella, jotta se vastaa todellisuutta. Saman viisauden mukaan naisen ilmoittama omien partnerien määrä pitää kertoa kolmella, jotta totuudesta saa jonkinlaisen käsityksen.
Tuo “viisaus” ei yllätä: miehet liioittelevat tekojaan, naiset vähättelevät. Miehet haluaisivat yleensä saada enemmän kuin saavat – minäkin; naiset mukamas taas vähemmän. Evolutiiviset perusteet löytyvät läheltä: mies haluaa levittää siementä laajasti, nainen taas voi olla raskaana vain yhdelle kerrallaan.
Keinotekoiset ehkäisykeinot ovat tietysti rikkoneet kaavan ja naisista ajatus “panna paljon” tuntuu hävettävältä. Ehkä siksi, että biologisessa mielessä se antaisi naisesta käsityksen kyvyttömyydestä jatkaa sukua. Se tekisi naisesta arvottoman.
Kulttuurissa taas “helppo nainen” tuntuu monelle yhtäläisyysmerkiltä huoralle. Mutta miksi? Tekeekö se naisesta muka huonomman ihmisen jos hän osaakin nauttia vapaan seksin iloista? Ei minusta. Mutta minultapa ei kysytä. Useimmiten naisia pahemmin leimaavat lähinnä vain muut naiset.
Huorittelut, jakorasia!-leimat ynnä muut tulevat kanssavaginaisilta. Miesten kirjoissa “helppo nainen” voi olla jopa iloinen asia. Mutta ei naisten.
Miesten maailma on kuin naisten maailman vastakohta. Siementä levittävä mies ei ole vain naistenmies, hän on myös miehinen mies. Miesten mies. Todellinen Casanova, Rasputin ja mitä näitä nyt on. Varsinainen alfauros, joita muut kunnioittavat. Tai ainakin kadehtivat jos eivät kehtaa myöntää kunnioittavansa.
Ympyrä sulkeutuu
Yllä olevan teorian mukaisesti minun siis pitäisi olla oikeastaan otettu tästä termistä. Naistenmies. Ajatella. Minäkö?
Vaan kun totuus on toisenlainen kuin jännittävät tarinat, juorut ja tornihuhut.
Toki, olenhan minä rakkauden laivalla joskus seilannut ja yhden yön merilläkin matkannut, mutta naistenmiehen titteliin on näillä teoilla vielä paljon matkaa. Niin paljon, että minusta moisen termin käyttäminen on todellinen loukkaus maailmamme oikeita naistenmiehiä kohtaan.
Se on jotakuinkin yhtä suuri liioittelu kuin se jos minä kutsuisin teitä kaikkia naispuolisia helpoiksi naisiksi tai jakorasioiksi.
Jos taas tähän termiin naistenmies pitäisi suhtautua jotenkin negatiivisesti, ymmärrän. Sittenhän se kävisi suoranaisesta pilkkanimestä tai yleisestä dissauksesta. Ehkä se voisi sitä ollakin, jos tuo termi vaikkapa torpedoi potentiaalisen rakkauselämäni hamassa tulevaisuudessa.
Vaan uskokoon ken haluaa. Maailma on taruja täynnä ja monesti totuus on tarua ihmeellisempää.
Viime aikoina on elo ollut täynnä sarja epätavallisia poikkeamia ja tapahtumia suuntaan jos toiseenkin. Vaikka suurella skaalalla mikään ei varsinaisesti ole muuttunut, on mikrokosmos täynnä eri kokoisia maanjäristyksiä.
Vertauskuvallisesti voisi asian ilmaista siten, että vaikka junan vaunujen suojissa tapahtuisi mitä tahansa, juna kulkee raiteillaan ja ajallaan. Valtion rautateiden kohdalla tämä vertauskuva tosin hieman ehkä ontuisi.
Jotta asia ei menisi vain metaforiseksi jaaritteluksi ja yhdentekevien irtolauseiden ilmaan ammuskeluksi, lienee tarpeen summata paperille jotain konkretiaa. Vaikeus tuleekin sosiaalipornon ja tietynlaisen sosiaalihygienian välisestä tasapainosta. Jos ette vielä pudonneet kärryiltä, hyvä.
Rasvatyyntä
Kun elämä koostuu viime kädessä, joskin hieman kärjistetysti, vain töistä, treenaamisesta ja arjen pienistä asioista, pienetkin muutokset arkeen tuntuvat säröiltä lasissa. Säröt eivät ole aina huono asia. Päinvastoin, monesti nämä myrskyt juomalasissa ovat jopa tervetulleita. Rasvatyyni elämä on juuri sitä itseään: tylsää, tasapaksua ja yllätyksetöntä.
Tunnerajoitteisesta elämästä nauttineena/kärsineenä (yliviivaa tarpeeton) on ollut hauska huomata, kun jokin yksittäinen tekijä on saanut tutun ja turvallisen tasapainon heilahtamaan. Liikahdus tai heilahdus ei ole ollut järin suuri, mutta tasaisen jämäkässä ilmeettömyydessä pienikin ryppy näyttää merkittävältä.
On ollut hienoa kokea iloa ja ahdistusta yllättävistä asioista. Pari ylimääräistä sydämenlyöntiä ja liian pitkälle vietyjä ajatuksia. Analyyttinen persoona suorastaan iskee hälytyskellot päälle moisen tapahtuessa.
Koiran karvat
Pakkaa on sekoitettu myös arkisella eskapismilla, kun käärme lähti luikerrellen kotiluolastaan laivaristeilylle maailman tuulia haistelemaan. Ulkomaanmatkoilta harvoin on lupa odottaa mitään jännittävää ja reilusti erilaista, kyse on enemmän kulttuuri- ja elämysmatkailua erilaisessa ympäristössä, mutta tutuin, jopa varovaisin elkein.
Laivamatkoilla sen sijaan on lupa odottaa monenlaista näytelmää. Sadoittain humalaisia ihmisiä, näennäisylellistä tuhlailua, kiireetöntä syöpöttelyä ja hedonismin kutsua. Kun tähän yhdistetään vielä reissu metallimusiikin teemalla, alan bändeillä ja näiden myötä alan tutuilla naamakertoimilla, on kuvio jotakuinkin selvä.
Selvinpäin on vaikea olla, autoilukunnossa lähes mahdotonta ja kevytkenkäisiä ihmisiä pyörii ympärillä kuin helppoa romanssia tai rakkauden illuusiota etsien. Näillä reissuilla koiran on vaikea päästä eroon karvoistaan, jos edes mahdollista.
Onni suosii rohkeaa
Kun kaikelle annetaan loppusilaus pienimuotoisia satunnaismuuttujia äkillisohareista muihin epäonnistuneisiin kohtaamisjärjestelyihin, alkaa soppa olemaan koomisuuteen asti valmis.
Jos välillä erehdyin kaikessa “valaistuneisuudessani” irvistelemään tunteettomalle opportunistisuudelle ja härskille suorasukaisuudelle, moiset ajatukset hukkuvat äkkiä siihen, että sitä saa mitä tilaa ja jälkikäteen hukatuille mahdollisuuksille on turha itkeä.
Siinä on vaan sitä kohtalon ivaa, kun puntaroi asioiden luonnetta ja valitsee sen näennäisesti kyseenalaisemman vaihtoehdon, ja lopulta juuri se palkitaan. Olen toki kirjoittanut tästä aiemminkin, mutta asia ei lakkaa minua huvittamasta, ja toisaalta myös vaivaamasta, vieläkään.
Jos opportunismi palkitaan, niin mihin se tiikeri karvoistaan pääsisi. Tai miksi edes olisi tarpeen.
Kappas, se on taas se aika vuodesta. Se, kun pyyhitään jouluhiet otsalta, ihmetellään joulukiloja, kirotaan vuoden synkintä aikaa, manataan töihin palaamisen tuskaa ja valmistaudutaan tekemään lisää katteettomia lupauksia tulevalle vuodelle. Hurraa, on taas vuosi saatu pian päätökseen. On välitilinpäätöksen paikka ja aika ripustaa itsensä löysään hirteen kesää odotellessa.
Keväistä nousukiitoa
Vuosi eittämättä lähti kivasti käyntiin. Edessä olivat hienoisesti muuttuneet uudet työkuviot ja vastuualueet, sen myötä hienoisesti noussut palkka. Parisuhdeongelmat jäivät hiljalleen taustalle ja elämä lähti uusille kierroksille. Arkista, mutta tasaista nousua kuitenkin.
Kamppailulajirintamalla olin aloittanut uuden harrastuksen, defendon, joka vaikutti enemmän kuin sopivalta realismihakuisessa itsepuolustustouhussaan. Paljon oli tuttua, sopivasti uutta ja meno oli meikäpojalle sopivaa tasapainottelua kontaktin ja tekniikan ottamisen kanssa.
Talvi taittui kevääksi ja siinä sivussa ehti harjoitella deittailukuvioita kuin myös matkustelua. Brysselin-reissu oli mukava kokemus Euroopan unionin sydämeen ja varsinainen makujen matka oluiden ja ruokien suhteen. Kukkaroakaan ei tarvinnut liikaa keventää, vaikka nautiskella saikin yllin kyllin.
Kevään edetessä pidemmälle oli edessä muutto isompaan ja parempikuntoiseen asuntoon. Vasta viemärirempattu asunto sai uutta ilmettä tapeteista ja huonekaluihinkin sai poltettua aimo summan rahaa. Palkitsevaa ja elämänlaatua nostattavaa, vaikkakin vain materialistista sellaista. Näin sitä taas tuli huomattua kuinka paljon koti ihmiselle merkitsee, vielä edes tietämättä mitä edessä olisi.
Kevät kaarsi kohti loppuaan oli edessä vielä vuoden toinen ulkomaanreissu, matka Yhdysvaltoihin. Parin viikon matka oli eittämättä mukavin reissu ikinä ja hyvin ikimuistoinen sellainen. Rahaa paloi, mutta viis siitä: se on elämää ja näitä luultavasti on vain yksi nokkaa kohti.
Välilasku
Kevään myötä hiipivät työkuvioihin myös yt-neuvottelut, sopivasti heti reissuni jälkeen uudella kierroksellaan. Potkut paukahtivat persuksille, kun väkeä vähennettiin ja arvattava roolini osana markkinointihenkilöstönä oli ottaa lähtöpassit. Näin kävi ja edessä siinti pidennetty kesäloma.
Vaan kauaa en ehtinyt tulevaa työuraani miettiä, kun jo uudet kuviot iskeytyivät täysin puun takaa eteeni, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ei ollut syytä valittaa. Parempi duuni kaikin puolin, sen enempää yksityiskohtiin menemättä ja mahdollisuus tehdä työtä kotoa. Ei ongelmaa, asuntohan oli entistä parempi ja työmatkakin lyhentyi mukavasti nollaan.
Kesään mahtui myös mahtavia festareita, mainittavimpina Hammer Open Air ja Tuska. Kummallakin oli loistavaa tarjontaa plakkarissaan ja paljon tuli nähtyä tuttavia, kavereita ja ystäviä. Nummirock taas oli ankein bänditarjonnaltaan, mutta toisaalta paras ehkä noin muuten meiningiltään. Toisaalta, ikä on tainnut tehdä tehtävänsä, kun ensimmäistä kertaa koin, etten enää kaipaa telttajuhannusta keskellä maaseutua makuupussissa nukkuen. Saa nähdä jääkö uhkaukseni ensi vuonna vain uhoksi vai käykö kenties todeksi. Vaihtelu tosin varmasti virkistäisi.
Kesän ja syksyn taitteeseen mahtui vielä parit mukavat keikkatapahtumat ja mustettakin tuli nahkaan. Treeni kulki ja työ maistui. Suhde-elokin oli jollain kummallisella tavalla mukamas kohdallaan, vaikkei mitään todellista lopulta ollutkaan.
Kohti talven harmautta
Mukavan ja tapahtumarikkaan kesän päätteeksi tuli syksy, jonka merkittävintä antia olivat oikeastaan uudet työkuviot. Kotona kökkimiseen sai tottua ihan uudella tavalla, mutta pitkän kesäloman jälkeen siihenkin alkoi mainiosti sopeutua. Vapaammat työtunnit, entistä mukavampi duuni ja esimerkillinen esimies tuntuivat työssä kuin palkkiolta konsanaan.
Syksy vaihtui hiljalleen harmaaksi talveksi ja elo painui eteenpäin tasaisen mukavasti. Vielä oli edessä huikean rentouttava Amsterdamin-reissu, joka meni jotakuinkin niin dekadentisti kuin osasi olettaakin. Oikeastaan elämässä oli kaikki varsin mallillaan.
Jos pientä flunssailua ei huvita noteerata, koko vuosi meni jotakuinkin loistavasti. Työ on ollut entistä palkitsevampaa, salitreenissä tuntuvaa edistymistä ja defendokin on maistunut yhä edelleen. Aivan kuin olisi löytänyt uuden “kodin”, jos ontuva vertauskuvani sallitaan.
Oudointa, ja alkuun myös harmittavinta koko vuodessa, näin retrospektiivissä katsottuna, on ollut tunnevammaisuuteni. Kun alkuun asia tuntui ahdistavalta, ja hieman myöhemmin vain hämmentävältä, sen kanssa oppi kuin oppikin elämään. Tuntui kuin edellisestä parisuhteesta ja sen hyvistä tunteista olisi pieni ikuisuus, vaikka siitä oli vain vuosi.
Sen perään tulleista ahdistuksen hetkistäkin tuntuu olevan puoli ikuisuutta, vaikka siitä ole kulunut vuottakaan. Tuo kaikki tuntuu nyt niin etäiseltä ja unenomaiselta, aivan kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ja nyt olen jotakuinkin päinvastaisessa tilassa: oudossa kotelomaisessa kääreessä kuin toukka ennen perhosvaihettaan.
Ei helvetti, vertasin itseäni juuri perhoseen.
Entä sitten?
Jos nyt kokonaisuutena vuotta katsoo, niin kyllähän tämä vuosi oli jopa viime vuotta erinomaisempi. En ehkä päässyt nautiskelemaan romantiikan ruusuista tai parisuhteen mukavista puolista, mutta entä sitten, eipähän tarvinnut kärsiä moisten tuskaista jälkipyykkiäkään. Ja vastaavasti kaikki muu olikin tänä vuonna paremmin kuin ennen.
Elämä on, perkele vieköön, saatanan mukavaa, kun sitä oman onnensa seppänä sellaisen osaavasti takoo.
Ensi vuodesta en sitten uskallakaan odottaa yhtään mitään. En jaksa uskoa taantumiin, en maailmanloppuihin, enkä oikeastaan mihinkään muuhunkaan suurpiirteiseen pälinään.
Edessä siintävät lähinnä presidentinvaalit, joille en paljoa korvaani lotkauta, ja uudet naurettavat tupakkasäädökset, jotka saavat aikaiseksi lähinnä facepalm-reaktioita, vaikken edes polta. Kaikki muu on tässä vaiheessa tulevan usvan peitossa.
Kiitän kaikkia vuoteen 2011 osallistuneita osatekijöitä, jotka suorasti tai epäsuorasti elämääni vaikutitte. Tästä on hyvä jatkaa alla mainitulla tavalla.
En oikeastaan tiedä mitä teen lauantaina iltayhdeltätoista istumassa koneella ja kirjoittamassa blogia. Eikö minun pitäisi, muiden sosiaalisten eläinten kanssa, olla nauttimassa päihteitä “etkoilla” tai edes ravintolassa? Tai edes pelaamassa jotain peliä tai katsomassa leffaa?
Vaan kun tekee mieli synkistellä omassa rauhassaan. Juoda kahvia, nauttia musiikista ja omasta ylhäisestä yksinäisyydestäni, omassa vaatimattomassa norsunluutornissani. Huojentuneena, levänneenä ja eheytyneenä.
Tunneinvalidi
Kun viime aikoina aloin ymmärtämään omaa tunnevammaisuuttani (tai “tunnerajoitteisuuttani“), kävin nopeasti läpi pienen tarjonnan erilaisia reaktioita. Pelästyneisyyttä, yllättyneisyyttä, pettymystä, hyväksymistä. Lopulta myös huojentuneisuutta.
Onnekseni olin kerran aiemmin käynyt läpi vastaavan vaiheen, joten osasin suhtautua asiaan viileämmin ja ymmärtävämmin. Vaikka asian tajuaminen tulikin niin sanotusti puun takaa, en tullut yllätetyksi housut kintuissani. Enemmänkin aikaa meni asian hyväksymiseen ja ymmärtämiseen. “Tuttu kuvio“, tuumin.
Kuten jo aiemmin kirjoitin, tunnevammaisuus ei tarkoita tunteettomuutta. Kenties empatiakykyni on vähän katkolla ja ilmassa on lievää apatiaa, mutta yleinen vointi on hyvä, suorastaan erinomainen. Koen olevani onnellinen ja nautin siitä, mitä minulla on. Alles gut, niin sanoakseni.
Röyhkeyden palkitsevuus
Tunnevammaisuuteni myötä on ollut hämmentävintä kokea ja todeta röyhkeyden olevan palkittu käytös- ja asennemalli. Kun olen antautunut säädyttömyyden, hävyttömyyden ja tietynlaisen välinpitämättömyyden alttarille, olisin voinut olettaa maailman antavan minulle iskua avokämmenestä suoraan naamatauluun.
Vielä mitä, tietynlainen röyhkeyteni on vain palkittu kuin se olisi joku universaalisti hyvä teko. Kuin se olisi jotain hyvää karmaa, josta annetaan vastalahjana miellyttävä palkinto.
Kun sain taannoin palautetta siitä, että “esineellistän naisia“, olin hieman huvittunut. Minähän rakastan naisia. Mutta palaute oli otettava sellaisenaan ja toisen mielipide hyväksyttävä. Makuasioista voi kiistellä, mutta jokaisella on oikeus mielipiteeseensä. Jos toisen mielestä olen näin tehnyt, kai sen niin on sitten oltava.
Tuo ei kuitenkaan muuttanut käytösmallia. Ohitin sen olankohautuksella ja olen jatkanut kyynisellä tielläni. Ja vielä mitä, tuntuu kuin “sikana” käyttäytyminen olisi vain lisännyt vettä myllyyn. Aivan kuin se ei olisi vain hyväksyttävä, vaan jopa pidettävä piirre. “Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin” -mantra alkoi ikään kuin soimaan päässäni.
Syntisyys
Vaikken antiteistinä uskokaan synnin käsitteeseen, toisinaan melkein toivon sen olemassaoloa. Toivoisin niin sanotun syntisen käytökseni saavan jonkinlaisen rangaistuksen, ikään kuin hyvityksen tai synninpuhdistuksen. Eräs kollegani kerran sanoikin, että minusta tulisi hyvä katolilainen, sillä (jollain tasolla) pidän itseni rankaisemisesta.
Jollan perverssillä tavalla toivoisin, että maailmassa olisi tietynlaista kohtuutta ja universaalia oikeudenmukaisuutta. Vain jotta minä ja kaltaiseni ihmiset oppisivat läksynsä.
Vaan ei. Maailma(nkaikkeus) viestittää minulle, kuin signaalia antaen, että minun “tulee” toimia “väärin”, “syntisesti” ja moraalisesti arveluttavasti. Röyhkeästi, piittaamattomasti ja itsekeskeisesti.
Miksikö? Siksi, että tämä toiminta-, ajatus- ja asennemalli palkitsee eniten. Sanoisin, että se olisi väärin, jollei nihilistinen puoleni nauraisi moiselle ajatukselle.
Päivät ovat taas vierähtäneet melkoisella vauhdilla. Taannoisen Amsterdam-matkani kuvainnollisista krapulatiloista on selvitty ja arki on vallannut elämän. Flunssa tuli jo kertaalleen selätetyksi ja treenit takaisin osaksi arkea. Perään rauhallinen viikonloppu kotikaupungissa ja sitten taas uutta arkea, lisää töitä, treeniä ja rutiineja. Tekemisen pulasta ei ole voinut valittaa, korkeintaan runsaudenpulasta.
Vaikka tavallaan on paljon tapahtunut, suurin osa on ollut niin merkityksetöntä ja tavallista, ettei siitä jaksa tuon taivaallista naputella. Rutiinit ovat, kuitenkin, ilman arvolatausta vain sitä itseään. Tavallisten askareiden toistoa, hyvässä ja huonossa.
Kun nyt takana on vielä toinenkin, varsin mukava viikonloppu Turussa ja vieläpä hyvien ystävien kera, on aika penkoa pyykkikoria ja käydä läpi tapahtumien saldoa.
Tunnevammaisuutta ja naisten esineellistämistä
Jos jotain koen oppineeni itsestäni viime aikoina, niin ilmeisesti jonkinlaisen tunnevammaisuuden. Toki tämän näkemykseni ovat ehtineet jo osat ystävistäni ja kavereistani torpata täysin huuhaa-näkemykseksi, ja varmasti myös ihan aiheellisesti. Tässä kohtaa täytyy ehkä saivarteluheittojenkin riskillä huomauttaa, ettei tunnevammaisuus kuitenkaan ole tunteettomuuden synonyymi.
Jos tätä pitäisi lyhyesti avata ennen varsinaisesta aiheesta kirjoittamista, niin kyvyttömyyttä kokea romanttisia tuntemuksia. Ehkä tämä on jonkinlainen sivuvaikutus siitä, että on pyrkinyt vähentämään kaikenlaisia negatiivisia tunteita viime vuosina, etenkin viime kuukausina. Kun on tietoisesti pyrkinyt olemaan ärsyyntymättä mistään ja vihaamatta mitään, on se ehkä leikannut ääripäätä myös vastakkaisesta laidasta. Ankeaa? Ehkä, mutta samalla niin huoletonta.
Hauskemman kommentin sain vasta taannoin, kun vihdoin sain suusanallista negatiivista palautetta Amsterdam-reissustani, ja etenkin siitä, että olin kirjaillut tapahtumat varsin avoimeen, rehelliseen muotoon. Aivan kaikkea en voi minusta riippumattomista syistä kertoa, mutta tässä kohtaa viimeistään tuli hyvin todistettua, että “rehellisyys maan perii” on hevonkukkua monien ihmisten kohdalla. Moni ihminen ei ole valmis sulattamaan rehellistä ja avointa ulosantia. Ei se mitään, heillä on oikeus siihenkin.
Mutta saamani palaute, joka oli käytännössä täysin toisenlaista kuin muuten saamani kehuva kommentointi itse reissusta, kohdistui siihen, mitä olin tehnyt reissun päällä. Minua ei niinkään ravisteltu Amsterdamin laillisista päihdeaineista (ts. kannabiksesta), vaan alueen naisista. Että kuinka minä esineellistän heitä ja näin tekemällä, että siitä kirjoittamalla, paitsi ilmeisesti loukkaan naisia, myös potentiaalisesti vahingoitan omaa teoreettista suhde-elämääni.
Eli toisin sanoen, olemalla rehellinen teoistani mahdollisesti ammun itseäni jalkaan naisen/naisten suhteen, jotka saattaisivat minusta muutoin olla kiinnostuneita. Tiedostan tämän, ja mikä tärkeämpää: hyväksyn sen. Minulle on kuitenkin tärkeämpää olla avoin rappiokulttuurissani (tai missä tahansa) ja ilmaista itseäni valitsemallani tavalla kuin sensuroida tekemisiäni, valintojani ja arvomaailmaani vain kenties löytääkseni potentiaalisen pariutumiskumppanin.
Arvostan ihmisten huolenpitoa ja samalla myös ymmärrän ihmisten halun tuomita tekoni, heillä on siihenkin kaikki oikeus. Enkä voi vaatia, että näkemykseni tai tekoni hyväksytään, saati että miellyttäisivät kaikkia asianomaisia tai ulkopuolisia, mutta en myöskään voi – tai edes halua – elää muiden ehdoilla. Minun elämäni, minun valintani. En minäkään halua neuvoa miten muiden pitäisi elää.
Villi ja vapaa
Olin, totta puhuen, oikeastaan innoissani saadessani vähemmän mairittelevaa palautetta blogistani. En siksi, että se olisi jotenkin itseisarvoisesti hieno tai hyvä asia, vaan koska olisi ehkä jollain tavalla outoa, jos sitä ei olisi lainkaan tullut. Syitä on monia. Ensinnäkin tiedän monilla olevan ongelmia jommankumman (maksulliset naiset tai pilvi) asian kanssa, ellei jopa molempien.
Toiseksi, ihmiset vain harvoin kehtaavat tuoda ikäviä asioita suoraan kuultavaksi. Sen sijaan he tyytyvät juoruilemaan siitä muille kuin itse “kohteelle”. Ehkä he vain pelkäävät, että puren heiltä pään irti. Tai ehkä he loukkaantuisivat vain lisää huomatessaan, ettei minua oikeastaan kiinnosta heidän mahdollinen nyrpeys tai moraalinen mielipaha. Parempi siis olla kertomatta, he tuumivat. Enhän minä oikeaa syytä tiedä, koska eihän sitä minulle koskaan kerrota. Se toisaalta ei ole minun ongelmani.
Halusin myös herätellä ihmisiä, viihteellisen tarinan ohella. Halusin avoimesti kertoa millaista reissussa oikeasti oli, sen sijaan, että höpöttelisin niitä ja näitä syömisistä, turistikohteiden näkemisestä ja niin edelleen. Mutta totuus sattuu. Toisia enemmän kuin meitä kyynikkoja.
Ilmeisesti herättely myös onnistui, joskaan ei aivan ongelmitta. Sillä aikaa, kun likavesi valui selästäni kuin sorsan sulista konsanaan, sijaiskärsijät ottivat paskaa tuulettimeen. Vähemmän toivottu sivuvaikutus, joskin asia, jota oli käytännössä mahdoton ennakoida.
Onni on kuitenkin olla vapaa muista ja näiden mielipiteistä, tuomioista ja paheksuvista katseista. Paheksukaa, tuomitkaa, syytelkää ja pahoittakaa mielenne, jos siltä tuntuu, ja siinä herne nenässänne kysykää itseltänne: onko se kaiken sen arvoista? Ja pitäisikö kenties siivota oma tontti ennen puuttumista muiden asioihin?
Mahtava viikonloppu
Kun Damin-reissun jälkipyykki on, toivottavasti, hoidettu ja elämä normaaleilla raiteillaan, on aika palata kotimaan kamaralle ja miettiä ajankohtaisempia ajatuksia. Paljon olisi kirjoitettavaa, niin tänne kuin musiikinkin saralla. Ajan riittäminen onkin suurempi ongelma kuin mikään muu.
Takana on vielä äärimmäisen mukava, mutta raskas ja ilmeisen univelkainen viikonloppu, josta ehtii selvitä vain tämän sunnuntain ja sitten on taas itsenäisyyspäivänaaton hummailupäivä. Kulutettu viikonloppu meni paitsi konserteista nauttien, myös hyvien ystävien ja kavereiden kesken elosta nauttien. Omaakin pärstää joutui dokumentin ruudulta töllistelemään tuttujen naamojen ohella, mikä oli, jos ei nyt suurta hupia, niin ainakin jokapäiväisestä arjesta poikkeavaa.
Vielä pitäisi jaksaa iskeä Amsterdamin-matkakuvat linjoille ja kirjoituspuuhaakin tuntuu olevan loppumattomiin asti. Työhän ei tunnetusti lopu koskaan. Loppuun vielä tunnelmiin sopiva biisi.
Tiistai. Reissun hautajaiset, jolloin jätettiin jäähyväiset kaupungille ja valmistauduttiin henkisesti paluuseen arkeen.
Aamupuuhien jälkeen laukut säilytykseen ja naapuriravintolaan brittiaamiaiselle (8,5 eur). Safka oli mainiota, mutta kahvi pahaa. Hinta-laatu-suhde mukavasti kohdallaan ja masut täynnä.
Odottelua odottelun vuoksi
Sitten oli aika odotella. Kello ei ollut puoltapäivääkään, mutta asemalla piti olla vasta neljän tietämillä. Siispä viereiseen koffariin viimeisille sauhuille ja nettiä käyttämään.
Aika kului madellen. Istumiseen kyllästyneinä suuntasimme kävelylle ja vielä ennen lähtöä syömään välipalan paikallisessa Macissa. Lopulta hyppäsimme kolmen junaan kohti Schipholin lentoasemaa väsyneinä, mutta hyvillä mielin.
Mitä jäi käteen?
Äkkiseltään laskettuna noin 700 euron edestä hauskanpitoa, ja tästä summasta puuttuvat tietysti sekä lennot että hotelli. Alunperin aiottu 500 euron budjetti, eli satanen päivää kohti, olisi toki pitänyt ilman ilotyttökustannuksia, mutta osittain ylitys selittyy väärin tehdystä arviosta hintatason suhteen.
Oluisiin meni ehkä enemmän kuin oletti, sillä nekin maksoivat yleensä femman tuoppia kohti ja ehkä ruoankin suhteen tuli oltua suurpiirteinen. Toisaalta ainakin tuli syötyä hyvin.
Ironista kyllä, (monelle) reissun paheksuttavin osio – kannabistuotteet – olivat vastaavasti pienin menoerä. Meillä meni luultavasti kahviin enemmän rahaa kuuden päivän aikana kuin pilveen, vaikka tupruttelimme usein pari kertaa päivässä.
Hauska ja erittäin rentouttava matka kyllä oli, enkä muuttaisi sinänsä reissusta juuri mitään.
Punakatujen opit
Jos jotain tuli opittua ilotyttötouhuista, niin seuraavat asiat:
- kysy tarkasti mitä hintaan sisältyy ja varmista, että saat mistä maksat
- varaudu rahallisesti siihen, ettet viime hetkellä tyydykään 50 euron “perustarjontaan”
- tartu tilaisuuteen – eli haluamaasi naiseen – mahdollisuuden tullen, muutoin voi olla liian myöhäistä
Jos oma moraali ja/tai parisuhdetilanne ei moista estä, suosittelen ainakin kerran elämässä koittamaan maksullisen naisen iloja. Sillä on puolensa ja parhaimmillaan se jättää kauas taaksensa niin epämääräiset yhden illan säädöt kuin muutkin vastaavat tapaukset.
Miksi Amsterdam?
Ehdottomasti ja ensisijaisesti: tilaisuuden tutustua kannabiskulttuuriin laillisesti, turvallisesti ja edullisesti. Koska touhu on käytännössä (ainakin toistaiseksi) laillista, se on turvallista, eikä tue rikollisuutta.
Toissijaisesti ne ilotytöt. Vaikkei niissä edes kävisi, on punalyhtyjen alue kokemisen arvoinen. Sen näkemällä touhun mystiikka ja likaisuus riisuutuvat aivan toisella tavalla. Kulttuuria voi olla vaikea ymmärtää näkemättä tai kokematta sitä. Ja onhan kyseessä maailman vanhin ammatti.
Entä ne muut syyt?
Eli mitä Amsterdam tarjoaa huume- ja prostituutiokulttuuria vierastavalle? Kauniin historiallisen kulttuurikaupungin täynnä kanaaleja ja rentoa tunnelmaa. Toki Damissa on myös museoita ja puistojakin moneen lähtöön, sekä taidetta että ohjelmaa, muttei siinä mielessä kuin isommissa kaupungeissa – ainakaan jos haluaa ummistaa silmänsä kannabikselle ja prostituutiolle.
Viime kädessä Amsterdam on juuri niin yksilöllinen kaupunki kuin on, koska sillä on tarjota jotain sellaista mitä ei käytännössä missään muualla pääse samassa muodossa näkemään ja kokemaan.
Loppusanat
Kiitos ystävilleni mainiosta matkaseurasta ja toivottavasti lukijoillekin on jäänyt jotain käteen tästä kyseenalaisesta matkakertomuksesta.
Kuvia tulee sitten joskus, kun niitä matkaseuraltani saan. Ai niin, Starbucksin Cranberry White Mocha oli pirun maistuva kausikahvi. Suosittelen.
Maanantai oli reissumme viimeinen kokonainen päivä. Näin se oli myös päivä, jonka olimme päättäneet omistaa niille vähäisille nähtävyyksille, joita meillä suunnitelmissa oli. Vaan ensin piti saada ravintoa suihkunraikkaille matkaajille.
Aamiaispaikassa olimme ennätysmäisesti jo ennen puoltapäivää, tällä erää englantilaisen aamupalan äärellä, kahvin ja tuoremehun kera totta kai.
Yövartio ja muita teoksia
Syöpöttelyn jälkeen teimme reissumme ainoan pidemmän kävelylenkin ja vaelsimme ydinkeskustasta Kansallismuseolle. Sisäänpääsy oli 12,5 euroa aikuiselta (alle 18v ilmainen), vaikka osa museosta oli rempan takia suljettu. Vaan koska olimme päättäneet nähdä Rembrandtin Yövartion, kävimme sisään mukisematta.
Itse museokierros ei ollut pitkä, meniköhän siihen tuntiakaan kaikkiaan. Suurin osa ei rehellisesti ollut makuuni, kun en maalaustaiteen suurin ystävä ole. Vaan täytyy myöntää, ei Rembrandt suotta ole arvostettu ja tunnettu taidemaalari – sen verran komeaa on miehen kädenjälki oikeassa elämässä. Yövartio on näkemisen arvoinen ihan jo kokonsa takia.
Välipala Leidsepleinilla
Turistiosuus suoritettuna meihin iski hienoisesti tyhjä olo. “Kaikki”, mitä pitikin, oli nimittäin nyt koettu: savut, kakut, ilotytöt, sienet, paikalliset herkut ja nyt myös taide. Miten käyttäisimme loppuajan? Kellokin oli vasta kolme.
Ensin tarvitsimme kahvia ja olutta, joten piipahdimme turistiaukio Leidsepleinilla ravintolaan. Testasimme paikalliset lihapullat (bitterballs) sinapilla (vajaat 5 eur) ja kyytipojaksi Heinekenit (5 eur).
Jälkiruoaksi otin poffertjesit kermavaahdolla (5 eur) sekä porukalle kahvit. Poffeissakin on paljon laatueroja ja nämä jäivätkin edellisestä kokemuksesta jälkeen reilusti. Suosittelen siis satsaamaan laatuun, vaikka hinta ensin tuntuisikin paljolta, sillä maussa sen eron maistaa.
Kahviorgasmi
Paria tuntia ja muutamaa tuoppia myöhemmin suuntasimme jo pimentyneeseen ulkoilmaan. Päätimme kävellä kiireettömästi, olivathan reissun päätavoitteet jo saavutettu, eikä meillä ollut suunniteltuja menoja. Vaan kun paria korttelia myöhemmin löysimme Starbucks-kahvilan, pujahdimme tietysti sisään.
Kausikahveista löytyi muutamiakin eri vaihtoehtoja, joista valintani osui toffee-pähkinä-latteen. 5 eurolla irtosi isoin koko, joten valitsin luonnollisesti moisen. Samoin teki toinen kavereistani, joka kuvaili nautintoa vaatimattomasti kahviorgasmiksi. En oikeastaan voi olla eri mieltä kyseisestä kahvipornokokemuksesta.
Juomagasmit nautittuamme jatkoimme hotellille toviksi levähtämään ennen yösukkulointia. Kiintoisa huomio muuten, ettemme olleet koko päivänä nauttineet mitään olutta vahvempaa.
Viimeinen valssi
Lepotauon jälkeen oli aika lähteä viettämään viimeistä iltaa Amsterdamin yöhön. Luvassa sitä itseään. Mallasjuomia, naiskauneutta ja kannabistuotteita, tietenkin. Siksihän täällä olimme.
Kello oli jo ehtinyt ohittaa yhdeksän viisarin, kun vihdoin saimme ulostauduttua. Raitisilmamyrkytys oli tarpeen, vaikka ilma olikin talvisen hyinen.
Koska hotellimme käytännössä sijaitsi punaisten lyhtyjen alueella, emme joutuneet tekemään erillistä reissua sen suuntaan. Näimme illan ensimmäiset tytöt itse asiassa jo matkalla baariin, Slainteen, siihen “toiseen” irkkukantapaikkaamme.
Tämän illan erotti muista paheiden poissaolo. Tämä oli virhe, joka haluttiin korjata. Oli aika hoitaa homma kotiin ja heittäytyä tielle, josta saisi taas kotipuolessa kuulla paheksuntaa. Ei se mitään, niin makaa kuin petaa.
Amsterdam Vice City
Pieni kierros ulkona ja sitten pubiin. Guinness naamariin ja katselemaan tyttöjä. Koska satun yleisesti olemaan ison libidon tyyppiä, oli vain loogista heittäytyä uudestaan lihan himoihin. Niinpä etsin käsiini aiemmin näkemäni “latinon”.
Eihän se tyttö mikään latino ollut, vaan tumma albanialainen. Ei haitannut, olihan kyseinen naaras yksi kauneimmista näkemistäni. Siispä sisään ja kaupankäyntiin, jonka tosin mokasin. Otin 50 euron “perushoidon”, tai näin luulin, ja sitten hommiin.
Nainen oli todella seksikäs, muttei ammattinsa veroinen. Hän asetteli kumin löysän vehkeeni päälle, joka ei ole – näin miehen katsantokannasta katsoen – se paras mahdollinen tapa. Ei se mitään, erektiossani ei ole ongelmaa. Mutta silti: ei näin.
Seisokin myötä suu- ja käsityöosasto jatkui, mutta missä oli paneminen? Sanoin suoraan naiselle tästä, mutta hän kärtti 50 euron lisämaksua vedoten “parempaan nautintoon”, vaatteiden vähenemiseen ja muuhun sellaiseen. Ei tullut kauppoja, totesin, ja yritin ehdottaa 20 euron kompromissia paneskelun suhteen. Ei käynyt, mutta 30 euroa oli kuulemma ok. Toisen mokani tein suostumalla tähän, sillä olihan haluni vähentynyt välisäätämisen myötä.
Eihän se kuti sitten lähtenyt enää naiskentelullakaan, ei edes parhaalla tahdolla. Ei, vaikka nainen oli ulkoiselta olemukseltaan tulikuuma kissatar. Fiilis oli kadonnut, eikä puolilöysällä paneminen onnistuisi siten, että laukeaisin 10 minuutin pakkoäheltämisellä. Luovutin, yritin saada naisen ymmärtämään miksi ja puin päälleni. Heipat, loppusanat ja kylmään ulkoilmaan. Tämähän oli kuin puoliksi pieleen mennyt yhden yön säätö!
Korjausliikkeitä
Pettyneenä talsin Slaineen kaveriseuraani ja tilitin huonoa “tuuriani”. Iso G huulille ja tauko paikallaan. Olin oikeasti paitsi pettynyt albaniattaren “kusetukseen” ja huonoon palveluun. Oppia ikä kaikki, mutta silti. Jos tekisin seksipalvelukarttaa Amsterdamin RLD-alueesta, kyseinen nainen saisi yhden tähden viidestä.
Irkkubissen jälkeen otimme kohteeksi hyväksi havaitun Burger Barin. Sieltä burgerit mukaan ja hotellille syömään. Paikat kun alkoivat mennä kiinni yhdeltä maanantai-illan vuoksi. Murkinat masuun ja takaisin tien päälle. Oli aika tehdä korjausliikkeitä vaikka lompakko itkisi.
Suuntima aiemmin bongattujen mimmien suuntaan ja tutka päälle. Opin toisen klassisen virheen tässä – ja näistä lisää reissun päätteeksi – sillä pitäisi suosiolla ottaa se, mitä haluaa, eikä epäröidä. Tarttua tilaisuuteen, kun se kohdalle osuu.
Otto numero neljä
Koska niin sanottua ykkösvaihtoehtoani ei ollut saatavilla, mennessäni siitä ohi, otin tumman ja kauniin bulgarialaisen. Kauppaneuvottelut ja siirtyminen sisätiloihin. Maksu 50 euroa, vaatteet pois ja toimiin. Hänkin otti liivit pois, mikä oli bonusta.
Sitten asiaan. Oraalihoitoa tovin, kunnes lemmenseiväs on enemmän kuin valmis ja sitten tositoimiin. Nainen iski liukuvoiteet tiskiin, kuten aina, mutta hyppäsi yllätyksekseni päälle. Positiivista ja odottamatonta. Sitten hommat menivät huonoon suuntaan.
Ratsastusta kesti alle viisi minuuttia, joka on taatusti elämäni lyhyimpiä panoja ja sitten siirryttiin käsihoidon vähemmän ihmeelliseen maailmaan. Mitä ihmettä? Missä pano, missä imu?
“50 euroa lisää, niin voidaan jatkaa”, hän sanoi. “Ei ole todellista”, ajattelin ja totesin, ettei rahaa ole. Tyydyin käden antiin ja mielikuvaharjoitteisiin, ja helpotuksekseni sentään laukesin. Oloni oli pettynyt ja tyytyväinen samaan aikaan. Tunsin itseni sekä hieman huijatuksi, että toisaalta palvelluksi.
Rentouttavat revontulet
Ulos ja kaveria vastaan. Kaupasta juomaa ja kello kahden jälkeen oli aika savustua. Hakea viimeinenkin helpotus.
Koska meillä oli vielä ostamaamme Northern Lightsia jäljellä, päätimme pistää piipuksi. Turha sitä olisi pois heittää ja saisipa sitä paremmin untakin myheröiden myötä.
Päädyimme tupruttelemaan hotellin kulmilla, sillä koffarit olivat pitkälti suljettuja. Olimme kuin pari mitäkin epämääräistä hyypiötä hengailemassa. Savut imaistuna hotellihuoneeseemme ja pedille hihittelemään ja levottomia turisemaan. Ja sitten nukkumatin huomaan.
Puolenpäivän herätys. Tuttu kaava: suihku, aamupala ja kahvi. Tällä kertaa suuntasimme Burger Bar -paikkaan ja aamupalaksi nappasin mehukkaan purilaisen Kokiksen kera. Muut ottivat miehekkäästi Heinekenit, joten sain olla joukon tylsimys. Tarkoitan: terveiden elämäntapojen edustaja. Tai no.
BB oli hyvä paikka myös ilmaisen ja hyvin toimivan lähiverkon myötä. Päivitykset nettiin, cappuccino hetulaan ja ulos.
Sunnuntaishoppailua
Olimme miltei päämäärättömiä ja aioimme haahuilla että katsella ympäriinsä. Samalla katsella hieman tuliaisia ja matkamuistoja. Hyvin ovat kaupallistaneet kaupunkinsa, kun tarjolla on paitaa, mukia, sytkäriä, huivia ja tavaraa monenlaista ja joka lähtöön. Turistin murheeksi jää lähinnä runsaudenpula ja hintavaihtelu. Sitäkin kun on laidasta laitaan.
Amsterdam on muuten ehkä parhaimmalta tuoksuva kaupunki, jossa olen ollut. Vaikkei edes polttelisi, koffareista tuleva makea tuoksu on hyvä. (Tähän väliin on todettava, että olo on noin warp 7. Klo 16:32.)
Renoutumistauko
Aikamme käveltyä tulimme Relax-nimiseen koffariin. Ostimme juomat, cappuccinot ja jointin. Kaikkineen 16,5 euroa kolmen jampan setti. Ei paha!
Ja sitten olimmekin pilvessä kuin taivaan linnut konsanaan. Tosin eivät kai ne linnut niissä viihdy, kun tarkemmin miettii. Ei se mitään. Me kuitenkin olimme kovasti pilvessä. Huh huh.
Poffertjes-profeetta
Jäätävän kovan yläleijunnan, joka melkein kävi huonon olon puolella ensin, jälkeen lähdimme vaeltelemaan kohti Anne Frankin taloa. Matkalta bongasimme The Pancake Factoryn, jonne puikahdimme syömään paikalliset minipannarit, poffertjesit.
Poffertjesit, kuten viime Amsterdam-reissultani tiedämme, ovat suurta herkkua jossain pannukakkujen ja räiskäleiden välimaastossa. Herkut eivät ole aivan halpoja, tyypillisen annoksen maksaessa 5-10 euroa. Annokseni – saksanpähkinäjäätelöä, amarettolikööriä, kermavaahtoa ja suklaakastiketta – maksoi n. 7 euroa.
Ja se makunautinto oli jumalainen! Makea, suuta hellivä, pehmeä, samettinen ja hyväilevä. Kuin täydellisyyden hipaisu kielenkärjessä. Kuin erään aurinkokunnan syntymä ja kuolema silmänräpäyksessä.
Poffertjes-profeetta on puhunut. Reissun kolminaisuus on täydellistynyt. Tila on puutteeton.
Hurmoksesta selvinneinä palkitsimme itsemme paikallisella (vai sittenkin saksalaisella?) glögillä, glühweinilla. Juoma oli pikemminkin miedosti lämmin kuin kuuma, mutta terävyydessäänkin perin miellyttävän makuinen.
Frankin Anne
Puoli kuuden jälkeen suuntasimme Frankin Annen entiselle kämpälle päin. Ilma oli syvänsumuinen ja muistutti vanhanaikaisten katulamppujen valossa viktoriaanisen ajan Lontoota. Tai sitä mielikuvaa moisesta.
Käppäilimme poffertjesit masuissamme Frankin taloa kohti, joka oli ulospäin varsin tylsä ja mitäänsanomaton talo. Sisällä olisi kuulemma jotain kiinnostavampaa. En tietäisi, sillä jätimme sen suosiolla väliin.
Futis, stout, sohvailu
Kun sen jälkeen käännyimme takaisin kohti keskustaa, bongasimme O’Reilly’s-irkkupubin. Oli vissiin taas Guinnessin paikka. Pubi oli tietysti väkeä katsomassa Chelsea-Liverpool-peliä, joten istumapaikkojen saaminen perustui amerikkalaisturistien ystävällisyyteen.
Tässä välissä on muuten todettava, että jenkit ovat käytöstavoiltaan sieltä mukavimmista ja ystävällisimmästä päästä mitä tulee satunnaistörmäyksiin. Tai näin ainakin omakohtaisen kokemukseni perusteella.
Pubin sohva oli hyvin mukava, liki erinomainen sohvailua ajattelen. Miltei harmi etten ollut enää pajareissa.
Päivällinen NFL:n parissa
Eurofutiksen päättyessä olimme harkitsemassa liikkumista kohti päivällismestaa, kunnes havaitsin jenkkifutispelin (Bal-Cin) ruudussa. Koska pari kolmikostamme pitää kyseisestä lajista, oli helppo valinta jäädä pubiin ja hoitaa illallinen myöhemmin samassa paikassa. Ehkä oli vaihteeksi hyvä idea olla vähemmän päihteissä. Niinpä kai.
Parin Guinness-oluen päällä nautimme fish and chips -annoksen kukin. Kalafile oli iso ja ranskalaisia riittävästi. Hintaa annokselle tuli n 14 euroa.
Ruoan ja oluen voimalla kiikaroimme jefumatsin loppuun, samalla yhdyssanapeliä pelaten. Laiskaa, luovaa ja menevää ajatappoa muulle laiska-aivoisuudelle. Ja jälkiruoaksi vielä Bushmill’s 16-vuotiasta viskiä.
Yökakun maailmat
Monen tunnin O’Reilly’s-istunnon jälkeen nostimme turvonneet perseemme, määränpäänä turvallinen korisatama. Poikkeuksellisen nopea punavaloalueen läpikävely vei meidät koffari Babaan, josta kaverit poimivat mukaansa muffinsit. Meikä tyytyi nauttimaan edellispäivän viherkakkuhankinnan.
Puoli kahdentoista tietämillä saavuimme nauttimaan kaakkumme ja valmistautumaan viimeistä täyttä päivää varten. Ja ei kun odottamaan vaikutuksia.
Vaan niin siinä helposti käy, että kun jättää kakut (joiden imeytyminen vie helposti parikin tuntia) iltaan, sitä ehtii nukahtaa ennen avaruusoloja. Näin tällä kertaa, sillä meistä melkein jokainen ehti nukahtaa ennen selviä vaikutuksia. Vaan ainakin tuli nukuttua äärimmäisen hyvin.
Myöhäinen herääminen venähti yli puolenpäivän. Hyvin levänneinä suihkun kautta syömään. Irkkupubiin oli taas päätyminen, olihan langaton nettiyhteys sekä hyvät safkat.
Aamupala-lala-laa
Maukas Club Sandwich, kahvi ja appelsiinimehu myöhemmin, nettiyhteyden pätkintään tympääntyneinä, ponkaisimme ulos Vaakahuone kohteenamme.
Matkalla pysähdyimme internet-yhteydellä varustettuun koffariin, josta nappasin 4 euron mansikkapirtelön (tulevaa polttelua varten) ja siirryin korjaamaan päivän blogitekstin että kurkkaamaan Facebookin tapahtumat.
Höpinät tehtyäni liikahdin pöytään tovereideni seuraan ja siitä siirryimme savuporukoihin. Tätä kirjoittaessani olen varsin leijuva ja erityisen tietoinen selkärankani olemassaolosta. Täällä muuten soi jatkuvasti hassu musa. Kello näyttäisi olevan 15.11.
De Waag
Ja sitten hihiteltiin. Olimme nimittäin 1400-luvulta (1488, wink) peräisin olevalla Vaakahuoneella (De Waag), jossa on 1500-luvulla mestattu ihmisiä. Paikalla on ollut myös kiltatapaamisia ja ruumiinavauksia. Nykyään tilalla on tunnelmallinen ruokaravintola.
Meille syy tulla paikalle ei kuitenkaan ollut ruoka, vaan paikallinen viinas Genever. Nuorta versiota maistaessa tuli mieleen miedoin yrtein maustettu vodka. Maku ei hassumpi. Sitten oli vuoro paikallisten oluiden. Jopen Bokbier (kirjaolut?) oli tummaa, melko maltaista ja teräväkärkistä, maistuvaa olutta (6,5%). Ehkä marjaisa, jossa katkera jälkimaku. Kello huuteli puolta viittä ja pää alkoi hiljalleen selvitä.
Teasers
Kävimme kääntymässä hotellilla ja toinen kavereistani laittoi hyvin epämääräistä konepiipatusmusaa soimaan. Hyvin jumitukseen sopivaa musiikkia vähäeleisyydessään. Makasimme sängyillä selällämme ja yhdyssanoja keksien. Kellon lähestyessä puoli kuutta päätimme suunnata ulos syömään. Päässä heilitutti edelleen mukavasti. Tunsin oloni lentokonemaisen kepeäksi.
Puoli kuuden liepeillä olimme eksyneet korttelin päässä olevaan Teasers-ravintolaan, joka oli kuin yhdistelmä ruokaravintolaa ja yökerhoa värikkäine valoineen ja diskomusiikkeineen. Jos aiemmin olimme koffareissa saaneet nauttia indie-musaa muodossa jos toisessa, Teasers vei meidät takaisin valtavirtaan.
Paikka toi mieleen amerikkalaisen Hooters-ketjun minihameisine tyttöineen ja flirttailevine eleineen. Vähät vaatteet olivat tietysti mieleemme, mutta musiikki olisi voinut olla parempaakin – etenkin kun sietokykyä nostava avaruusvaikutus tuntui olevan ohi. Oluet olivat hinnoissaan: 3 tuoppia (0,6 l) 6,5 euroa / kipale. Ruoaksi päädyin tilaamaan paikan oman hampurilaisen (12,5 eur).
Jos palvelu olikin hyvännäköistä, se ei ollut erityisen hyvää. Tarjoilijattaret keskittyivät enemmän näyttämään hyvältä kuin ottamaan posk… Tarkoitan, tilauksia. Olihan siinä toisaalta aikaa selviytyä ja kerätä lisää haluja. Ruokahaluja.
Ajan tuolla puolella
Aivoillani oli vaikeuksia ymmärtää, että oli lauantai. Ymmärsin aivojani. Oikeastaan ajan ja paikan taju oli haussa. Sisäinen GPS oli torkkutilassa. Taustalla soi hirveä teknoversio Everytime we touch -kappaleesta (mutta kuka hitto oli kappaleen alkuperäislaulaja?).
Lautaselle ilmestynyt hampurilainen oli paksu, muttei muuten erikoisen iso. Se oli melko mauton, kuivakka ja melko tylsää syötävää. Koko toki jonkin verran kompensoi maun vähyyttä, mutta keskivertoinen raflahamppa veisi voiton koska vaan. Jopa perus Mäkin isompi porilainen olisi ollut parempi. Itku seis, safka naamaan ja oluet kyytipojaksi.
Tässä vaiheessa baaritiskeille alkoi yksi kerrallaan nousta baarin hameväkeä tekemään työtään eli tanssimaan. Perseenketkutusta kesti ehkä kymmenminuuttisen per naaras, eikä näky silmiä hajottanut. Sitten totesimme pienen ruokalevon olevan homman nimi.
Aika todellakin hävisi, sillä havahduimme vasta puoli yhdeksän jälkeen lähteä ulos ja suunnata naarasmetsälle. Oli aika astua haureuden tielle.
Herkkuja, huoria ja huumeita
Kello oli livahtanut yli kymmenen, kun vielä vaeltelimme piskuisia kujia edestakaisin. Naisten keskinäinen ihanuus oli tehnyt meidät ilmeisen nirsoksi peruskauneudelle, sillä tuntui siltä kuin – anteeksi anglismini – olisimme jahdanneet lohikäärmettä.
Olimme kuitenkin päättäneet, että tyhjin käsin emme lähde takaisin hotellille. Etsimisreissulla muistimme tarvitsevamme sytkärin, joten haimme moisen. Siinä sivussa sain kuulla, että samainen kauppa myi myös sieniä. Nopea mietintä ja hetken päästä olinkin ostamassa elämäni ensimmäisiä taikasieniä.
20 euroa annos, Atlantis-”merkkistä”. Yrittivät myydä siihen oheen 20 euron jotain polteltavaa settiä, joka auttaisi paluussa normaalimaailmaan. Päätin ottaa riskin ja tehdä neitsytmatkani ilman moisia, hyvässä ja huonossa. Sienistä lisää myöhemmin.
“I am from Heaven.“
Lopulta, puoli yhdentoista tietämillä löysin upean valioyksilön. Kyseinen asiakaspalvelun ammattilainen ei ollut toivomani latinotyttö, jonka olin edellisiltoina nähnyt, eikä kuolaamista aiheuttanut aasialaistyttö. Tämä superhoikka tumma kaunotar oli sanojensa mukaan Bulgariasta, ja sen saattoi uskoa näöstä että aksentista.
Edelliskertojen varmuudella homma oli entistä helpompaa. Ei jännitystä tai mitään, vaan yksinkertainen ja mukava ostotoimenpide. Tyttönen kehui silmiäni ja vaikka olikin varmasti perusläppä asiakkaalle, tällaiset mukavuudet ovat aina mukavia kuulla.
Vaatteita poistaessani kyselin tietysti yksityiskohdat fyysisen transaktion osalta. 50 euroa, 20 minuuttia, sisältäen suuhoidon ja panon. Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut puhetta asentojen määrästä, joten hyvät lukijat, muistakaa tarkistaa maksuun sisältyvät tapahtumat ennen asiaan ryhtymistä – tytöissä kun on eroja.
Kokemus opettaa
Tällä erää sijoitin myös 20 euroa siihen, että sain kosketella ja että toppi lähtisi pois. Silikonirinnat olivat pieni pettymys muuten. Eivät niinkään kosketustuntumalta, mutta ulkonäöllisesti. Ja olenhan toki muutenkin pienemmän rintavarustuksen ystävä.
Viis siitä, tyttö muuten oli oikein helmi. Kauniskasvoinen, hymyilevä, vartaloltaan hoikka, sopivasti tatuoitu ja pienipyllyinen kaunotar. Todellinen lemmen taskuraketti.
Alastomana kierähdin hänen pehmeälle sängylleen. Hän otti talouspaperiarkin, pyyhkäisi lemmenkeihästäni ja asetteli sitten kumin paikoilleen huulillaan. Tyttö tiesi mitä teki, eikä aikaakaan, kun olin valmiina kyntöpuuhiin. Koska asentojen määrää ei oltu rajoitettu, satsasin ensimmäiset pelimerkit lähetyssaarnaajaan. Nostatin sillä itseni siihen valmiustilaan, josta jatkoin koira-asennossa tilannetta työstäen.
Naisen vartaloa koskettaen mielikuvitukseni sai matkata ja sain unohtaa olevani pienessä punaisessa kopissa vieraassa maassa ja kaupungissa. Sain sitä itseään: lemmen illuusiota, ja se tuntui hyvin todelta kliimaksiin asti. Kunnes tulivuori purkautui. Kunnes raketti laukaistiin. Kun maa järkkyi ja seipääni steariinit täyttivät kumisen suojakotelon.
Toisenlainen iltapala
Nyytit tyhjättyinä palasin kohtaamispaikkaamme irkkupubiin, josta jatkoimme matkaa iltapalaamme hakemaan. Löysimme jenkkityylisen Burger Bar -nimisen pikaruokamestaan. Sisälle, Philly Steak -leipä tilaukseen ja iso olut. Kokonaisuus alta kympin. Maistuvaa ja vatsa täyteen.
Herkut nautittuina palasimme hotellille makailemaan. Kaverit nauttivat suklaakakut mallia avaruus ja minä poika lähdin sienimetsälle. Kirjoitushetkellä jännitti.
0:42 ja sienet syötyinä. Suussa maistui metsäinen, hieman makea ja yrttinen maku. iPadista soi Pink Floydin Wish You Were Here -levy ja kaverini totesi, että kakun syömisen myötä tinnituksen taajuus tuntui vaihtuneen. Olimme odottavissa tiloissa.
Antennikädet ja värimaailma
Tuntia, ehkä vielä selvemmin kahta myöhemmin, olin värikuvioiden täyttämässä maailmassa. Aina, kun suljin silmäni, koin uusia värimaisemia erilaisin kuvioin. Ne olivat rauhallisia, hillittyjä värejä. Yhtäkkiä ikään kuin tajusin mistä abstraktisti kuvioitujen mattojen kuviot loihditaan.
Jossain vaiheessa sain elämäni suurimman hihityskohtauksen. Olin nelinkontin, puoliksi maassa, puoliksi sängyssä ja nauroin vedet silmissäni. En tiennyt yhtään mitä nauroin, mutta olin juuri silloin maailman onnellisin ihminen. Kavereideni mukaan olin kuulemma punainen, eikä puheestani saanut mitään selvää. Mutta se olo, se oli jotain uskomatonta.
Myöhemmin makailin lähinnä vain sängyllä. Oli oli raukea ja käteni tuntuivat antenneilta. En tiedä mitä lähetyksiä lähetin tai vastaanotin, mutta energia tuntui olevan läsnä. Kaikki oli maailmassa parasta juuri nyt ja ikinä, eikä mikään huoli painanut minkään vertaa. Sitä voisi kutsua muruseksi täydellisyyttä.
Kuorsausta ja yksinpuhelua
Jossain vaiheessa huomasin kuinka muut vain kuorsaavat ja minä vain puhun yksikseni silloin tällöin oloani kommentoiden. Väsytti, mutta uni ei tullut. Viimeiset muistikuvat löytyivät jostain neljän tietämiltä, kun kuorsaus jatkui jatkumistaan ja oloni tuntui normalisoituvan.
En tiedä siitä, sillä jossain vaiheessa muistan vielä säpsähtäneeni oudosti pari kertaa ennen nukahtamista. Lopulta kuitenkin nukuin mainiosti ja aamulla oli kuin olisin vain uneksinut kaiken.
Herääminen venähti miltei puoleenpäivään ja flunssa tuntui kadonneen lähes täysin. Olo oli muutenkin liki erinomainen. Pink Floyd soimaan ja aamusuihku tilaukseen.
Aamutoimien jälkeen oli aamupalan paikka. Läheiseen irkkupubiin irlantilaisen brunssin pariin ja kananmunat, paahtoleivät, pavut, pekonit ja muut naamariin. Tuoremehulla ja kahvilla kurkku kosteaksi, wi-fin avulla blogi päivitykseen. Loistava alku päivälle.
Kakkukahvit
Myöhäinen aamiainen vaati jälkiruokaa, joten suuntasimme hakemaan läheisestä Baba-koffarista avaruuskakut. Suklainen muffinsi kustansi 5,5 euroa ja kuppi cappuccinoa 1,8 euroa. Maistuvaa ja vaikutukset tietysti tuntuivat vasta myöhemmin.
Ruokinnan päälle tekee aina pieni kävely hyvää, joten sellainen otettiin ohjelmaksi lähiympäristöön. Vain paria korttelia myöhemmin törmäsimme pariin suomalaistyttöön, joiden kanssa päädyimme vaihtelemaan kuulumisia kahvin äärellä. Nuorten naisten viattomuudesta huvittuneina (“ketkä niissä (punaisten lyhtyjen kopeissa) oikein käyvät?“, “ei olla itse uskallettu polttaa“) jatkoimme matkaa kanaalinrannoille ja kauppa-alueelle kiertelemään.
Pulu ahdingossa
Tööt. Vajaat pari tuntia muffinsien syömisten jälkeen alkoi avaruusvaikutus iskeä. Hymy hiiviskeli kasvoille hymykuoppia muodostaen. Markettivierailun (koska kaverit tarvitsivat gin’n'tonic-aineksia) jälkeen paluu hotellille jumittamaan, Pink Floyd (tätä kirjoittaessa soi mainio Wish You Were – jonka muuten voin sanoa kaikille teille lukijoille) soittimessa ja veltot kropat levyinä pehmeillä sängyillä. Elämä tuntui likimain täydelliseltä juuri sillä hetkellä.
Ja sitten toinen kavereistamme horjahti sängylleni kaatuen kuin humalainen keski-ikäinen lähiräkälässä liian monen tuopin jälkeen. Asiasta irtosi melkoinen naurunremakka, räkättäessämme kuin ilokaasuja vetäneet pikkupojat, joita toisaalta henkisesti olimmekin. Olo oli kevyt ja tekstin kirjoittaminen haastavaa. (P.S. Pulu ahdingossa oli oikeasti pulu talojen välissä kuin, no, pulu ahdingossa.)
Ehkä tuntia (18.48) myöhemmin olin edelleen aivan pää pilvessä. Kaverini makailivat sängyillään puheetta, kuin koomassa tai puoliunessa ollessaan. Taustalla soi Tron Legacy -elokuvan avaruussfäärejä maalaileva soundtrack. Sulkiessani silmäni mietin muun muassa ykkösiä ja nollia, ja millaista olisi yhdistää aivot tietokoneeseen digitaalisesti.
Olisiko maailma kuvitettu abstraktisti vai jotenkin binäärisesti? Olisiko siellä näkyvä valaistu kuin lcd-näyttöjen mikrokiteet vai olisiko maailma jotenkin toisin, jota mielikuvitus tulkkaisi meille kuin tietokonepeligrafiikan tavoin vai unen tavoin fotorealistisesti?
Entä montako moottoripyörää on Hudson-joen pohjassa? Kysymyksiä, joihin en saisi vastauksia. Mietin myös montako siltaa palaisi Amsterdam-blogaukseni takia, ja olisiko sillä mitään merkitystä. Ihmeellisiä olivat kakun vaikutukset.
Post-kakokalyptik
Kellon kiiruhtaessa kohti iltakahdeksaa havahduimme ruoantarpeeseemme. Päässä pörisi kivasti ja taustalla soiva musiikki siivitti ylösnousemustamme. Puheet pyörivät hyvin hämäristä aiheista ilon naisiin ja tissibaareihin, mutta tärkeintä oli ravinnon metsästäminen.
Pieni kävely vei meidät Hooters-tyyliseen ravintolaan (Teasers), josta meidän oli tarkoitus saada ruokaa. Olimme kuitenkin myöhässä, sillä minihamehenkilökunta tanssi pöydällä kovan musan soidessa ja keittiö oli jo kuulemma suljettu. Päätimme palata toisen kerran ja suuntasimme sen sijaan indonesialaiseen ravintolaan. Päässäni maailma leijui edelleen. Tai sitten minä leijuin. En ole aivan varma. Mutta ei sillä väliä. Maailma tuntui hyvältä ja välittömältä paikalta.
Revontulet
Indonesialainen ruoka oli maittava sekoitus erilaisia aineksia. Todellinen makujen sinfonia ja gastronomian sonaatti. Oli kookoskanaa, lihavartaita, outoja kananmunia, paria eri lajia riisiä, vihanneksia, papuja, bataattiranskikset(?), rapulastuja ja muuta, sekä jälkkäriksi friteeratut puolikkaat banaanit. Juomaksi nautin ystäväni kanssa Bintangia, indonesialaista pilseneriä. Täytyy sanoa, odotuksistani johtuen positiivinen yllätys. Hintaa juomineen vajaat 24 euroa.
Pötsit tankattuna lähtö iltakävelylle. Seikkailua punaisten värien alueella hymyiset ilmeet naamavarustuksessa. Silmäniskuja, raollaan olevia portteja rakkauden eteiseen, sensuellia pukeutumista, vihjailevia katseita. Pornahtava tunnelma, innoissaan olevia turisteja, bisnesneuvotteluita ja makean savun tuoksua. Niistä on alueen tunnelma tehty.
Aikamme päättömästi vaellettuamme päädyimme hakeutumaan baariin, jossa saisi sekä olutta että poltella. Kun sellainen löytyi, puikahdimme sisään ja tilasimme erikoiskylmät Heineken-tuopit (5 eur). Siihen perään edellisiltana ostamamme revontulet (Northern Lights). Kello oli kymmenen illalla.
Avaruuslaivapoliisi ja peräreikäleipä
Pilvipäissämme keksimme pelata yhdyssanapeliä, jossa eri yhdyssanoja toisiinsa. Esimerkiksi väkisinmakuu + makuupussi = väkisinmakuupussi. Tai alapää ja päätoimittaja = alapäätoimittaja. Näitä hihittelimme sulavanpehmeässä olotilassa keskenämme. Lohenpuna-armeija, pillumehulinko, jääkaappihomo, irtopäätoimittaja, sukkahikipinko, irtoseksityöläinen, kirjeensulkijalihas, ruokatorvikotelo, ja niin edelleen. Kello oli puoli kaksitoista.
Yö läheni yhtä ja olimme yhä hyvin, hyvin sekaisin ja aivan yhtä huvittuneita. Aina, kun meinasimme laskeutua mielissämme perustasolle, otimme uudet henkaukset piipusta. Piippolan vaari, juu. Jumitus oli täydellistä, olo mitä raukein. Silmät painoivat tonnin. Täydellistä ja kaunista.
Noin tuntia myöhemmin olimme saapuneet takaisin hotellille. Mukana pizza- ja kebab-osastolla sekä minä pakollisena ruokatestaajana mansikka-suklaa-kermavaahtovohvelin kera. Outouksissani päädyin syömään jälkiruoan ensin ja vasta sitten pizzan. Vohvelisetti oli ällöttävän makea makubaletti, jonka syötyäni minua lähinnä oksetti. Vaikka maku hyvä olikin. Pizza meni heittämällä hetulaan ja pötsi täynnä oli hyvä käydä maate. Sopivasti kun laskeutuminen oli muutenkin vahvasti läsnä. Olihan kellokin jo toisaalta miltei kaksi. Aika sahata hirsiä.
