Tiistai. Reissun hautajaiset, jolloin jätettiin jäähyväiset kaupungille ja valmistauduttiin henkisesti paluuseen arkeen.
Aamupuuhien jälkeen laukut säilytykseen ja naapuriravintolaan brittiaamiaiselle (8,5 eur). Safka oli mainiota, mutta kahvi pahaa. Hinta-laatu-suhde mukavasti kohdallaan ja masut täynnä.
Odottelua odottelun vuoksi
Sitten oli aika odotella. Kello ei ollut puoltapäivääkään, mutta asemalla piti olla vasta neljän tietämillä. Siispä viereiseen koffariin viimeisille sauhuille ja nettiä käyttämään.
Aika kului madellen. Istumiseen kyllästyneinä suuntasimme kävelylle ja vielä ennen lähtöä syömään välipalan paikallisessa Macissa. Lopulta hyppäsimme kolmen junaan kohti Schipholin lentoasemaa väsyneinä, mutta hyvillä mielin.
Mitä jäi käteen?
Äkkiseltään laskettuna noin 700 euron edestä hauskanpitoa, ja tästä summasta puuttuvat tietysti sekä lennot että hotelli. Alunperin aiottu 500 euron budjetti, eli satanen päivää kohti, olisi toki pitänyt ilman ilotyttökustannuksia, mutta osittain ylitys selittyy väärin tehdystä arviosta hintatason suhteen.
Oluisiin meni ehkä enemmän kuin oletti, sillä nekin maksoivat yleensä femman tuoppia kohti ja ehkä ruoankin suhteen tuli oltua suurpiirteinen. Toisaalta ainakin tuli syötyä hyvin.
Ironista kyllä, (monelle) reissun paheksuttavin osio – kannabistuotteet – olivat vastaavasti pienin menoerä. Meillä meni luultavasti kahviin enemmän rahaa kuuden päivän aikana kuin pilveen, vaikka tupruttelimme usein pari kertaa päivässä.
Hauska ja erittäin rentouttava matka kyllä oli, enkä muuttaisi sinänsä reissusta juuri mitään.
Punakatujen opit
Jos jotain tuli opittua ilotyttötouhuista, niin seuraavat asiat:
- kysy tarkasti mitä hintaan sisältyy ja varmista, että saat mistä maksat
- varaudu rahallisesti siihen, ettet viime hetkellä tyydykään 50 euron “perustarjontaan”
- tartu tilaisuuteen – eli haluamaasi naiseen – mahdollisuuden tullen, muutoin voi olla liian myöhäistä
Jos oma moraali ja/tai parisuhdetilanne ei moista estä, suosittelen ainakin kerran elämässä koittamaan maksullisen naisen iloja. Sillä on puolensa ja parhaimmillaan se jättää kauas taaksensa niin epämääräiset yhden illan säädöt kuin muutkin vastaavat tapaukset.
Miksi Amsterdam?
Ehdottomasti ja ensisijaisesti: tilaisuuden tutustua kannabiskulttuuriin laillisesti, turvallisesti ja edullisesti. Koska touhu on käytännössä (ainakin toistaiseksi) laillista, se on turvallista, eikä tue rikollisuutta.
Toissijaisesti ne ilotytöt. Vaikkei niissä edes kävisi, on punalyhtyjen alue kokemisen arvoinen. Sen näkemällä touhun mystiikka ja likaisuus riisuutuvat aivan toisella tavalla. Kulttuuria voi olla vaikea ymmärtää näkemättä tai kokematta sitä. Ja onhan kyseessä maailman vanhin ammatti.
Entä ne muut syyt?
Eli mitä Amsterdam tarjoaa huume- ja prostituutiokulttuuria vierastavalle? Kauniin historiallisen kulttuurikaupungin täynnä kanaaleja ja rentoa tunnelmaa. Toki Damissa on myös museoita ja puistojakin moneen lähtöön, sekä taidetta että ohjelmaa, muttei siinä mielessä kuin isommissa kaupungeissa – ainakaan jos haluaa ummistaa silmänsä kannabikselle ja prostituutiolle.
Viime kädessä Amsterdam on juuri niin yksilöllinen kaupunki kuin on, koska sillä on tarjota jotain sellaista mitä ei käytännössä missään muualla pääse samassa muodossa näkemään ja kokemaan.
Loppusanat
Kiitos ystävilleni mainiosta matkaseurasta ja toivottavasti lukijoillekin on jäänyt jotain käteen tästä kyseenalaisesta matkakertomuksesta.
Kuvia tulee sitten joskus, kun niitä matkaseuraltani saan. Ai niin, Starbucksin Cranberry White Mocha oli pirun maistuva kausikahvi. Suosittelen.
Maanantai oli reissumme viimeinen kokonainen päivä. Näin se oli myös päivä, jonka olimme päättäneet omistaa niille vähäisille nähtävyyksille, joita meillä suunnitelmissa oli. Vaan ensin piti saada ravintoa suihkunraikkaille matkaajille.
Aamiaispaikassa olimme ennätysmäisesti jo ennen puoltapäivää, tällä erää englantilaisen aamupalan äärellä, kahvin ja tuoremehun kera totta kai.
Yövartio ja muita teoksia
Syöpöttelyn jälkeen teimme reissumme ainoan pidemmän kävelylenkin ja vaelsimme ydinkeskustasta Kansallismuseolle. Sisäänpääsy oli 12,5 euroa aikuiselta (alle 18v ilmainen), vaikka osa museosta oli rempan takia suljettu. Vaan koska olimme päättäneet nähdä Rembrandtin Yövartion, kävimme sisään mukisematta.
Itse museokierros ei ollut pitkä, meniköhän siihen tuntiakaan kaikkiaan. Suurin osa ei rehellisesti ollut makuuni, kun en maalaustaiteen suurin ystävä ole. Vaan täytyy myöntää, ei Rembrandt suotta ole arvostettu ja tunnettu taidemaalari – sen verran komeaa on miehen kädenjälki oikeassa elämässä. Yövartio on näkemisen arvoinen ihan jo kokonsa takia.
Välipala Leidsepleinilla
Turistiosuus suoritettuna meihin iski hienoisesti tyhjä olo. “Kaikki”, mitä pitikin, oli nimittäin nyt koettu: savut, kakut, ilotytöt, sienet, paikalliset herkut ja nyt myös taide. Miten käyttäisimme loppuajan? Kellokin oli vasta kolme.
Ensin tarvitsimme kahvia ja olutta, joten piipahdimme turistiaukio Leidsepleinilla ravintolaan. Testasimme paikalliset lihapullat (bitterballs) sinapilla (vajaat 5 eur) ja kyytipojaksi Heinekenit (5 eur).
Jälkiruoaksi otin poffertjesit kermavaahdolla (5 eur) sekä porukalle kahvit. Poffeissakin on paljon laatueroja ja nämä jäivätkin edellisestä kokemuksesta jälkeen reilusti. Suosittelen siis satsaamaan laatuun, vaikka hinta ensin tuntuisikin paljolta, sillä maussa sen eron maistaa.
Kahviorgasmi
Paria tuntia ja muutamaa tuoppia myöhemmin suuntasimme jo pimentyneeseen ulkoilmaan. Päätimme kävellä kiireettömästi, olivathan reissun päätavoitteet jo saavutettu, eikä meillä ollut suunniteltuja menoja. Vaan kun paria korttelia myöhemmin löysimme Starbucks-kahvilan, pujahdimme tietysti sisään.
Kausikahveista löytyi muutamiakin eri vaihtoehtoja, joista valintani osui toffee-pähkinä-latteen. 5 eurolla irtosi isoin koko, joten valitsin luonnollisesti moisen. Samoin teki toinen kavereistani, joka kuvaili nautintoa vaatimattomasti kahviorgasmiksi. En oikeastaan voi olla eri mieltä kyseisestä kahvipornokokemuksesta.
Juomagasmit nautittuamme jatkoimme hotellille toviksi levähtämään ennen yösukkulointia. Kiintoisa huomio muuten, ettemme olleet koko päivänä nauttineet mitään olutta vahvempaa.
Viimeinen valssi
Lepotauon jälkeen oli aika lähteä viettämään viimeistä iltaa Amsterdamin yöhön. Luvassa sitä itseään. Mallasjuomia, naiskauneutta ja kannabistuotteita, tietenkin. Siksihän täällä olimme.
Kello oli jo ehtinyt ohittaa yhdeksän viisarin, kun vihdoin saimme ulostauduttua. Raitisilmamyrkytys oli tarpeen, vaikka ilma olikin talvisen hyinen.
Koska hotellimme käytännössä sijaitsi punaisten lyhtyjen alueella, emme joutuneet tekemään erillistä reissua sen suuntaan. Näimme illan ensimmäiset tytöt itse asiassa jo matkalla baariin, Slainteen, siihen “toiseen” irkkukantapaikkaamme.
Tämän illan erotti muista paheiden poissaolo. Tämä oli virhe, joka haluttiin korjata. Oli aika hoitaa homma kotiin ja heittäytyä tielle, josta saisi taas kotipuolessa kuulla paheksuntaa. Ei se mitään, niin makaa kuin petaa.
Amsterdam Vice City
Pieni kierros ulkona ja sitten pubiin. Guinness naamariin ja katselemaan tyttöjä. Koska satun yleisesti olemaan ison libidon tyyppiä, oli vain loogista heittäytyä uudestaan lihan himoihin. Niinpä etsin käsiini aiemmin näkemäni “latinon”.
Eihän se tyttö mikään latino ollut, vaan tumma albanialainen. Ei haitannut, olihan kyseinen naaras yksi kauneimmista näkemistäni. Siispä sisään ja kaupankäyntiin, jonka tosin mokasin. Otin 50 euron “perushoidon”, tai näin luulin, ja sitten hommiin.
Nainen oli todella seksikäs, muttei ammattinsa veroinen. Hän asetteli kumin löysän vehkeeni päälle, joka ei ole – näin miehen katsantokannasta katsoen – se paras mahdollinen tapa. Ei se mitään, erektiossani ei ole ongelmaa. Mutta silti: ei näin.
Seisokin myötä suu- ja käsityöosasto jatkui, mutta missä oli paneminen? Sanoin suoraan naiselle tästä, mutta hän kärtti 50 euron lisämaksua vedoten “parempaan nautintoon”, vaatteiden vähenemiseen ja muuhun sellaiseen. Ei tullut kauppoja, totesin, ja yritin ehdottaa 20 euron kompromissia paneskelun suhteen. Ei käynyt, mutta 30 euroa oli kuulemma ok. Toisen mokani tein suostumalla tähän, sillä olihan haluni vähentynyt välisäätämisen myötä.
Eihän se kuti sitten lähtenyt enää naiskentelullakaan, ei edes parhaalla tahdolla. Ei, vaikka nainen oli ulkoiselta olemukseltaan tulikuuma kissatar. Fiilis oli kadonnut, eikä puolilöysällä paneminen onnistuisi siten, että laukeaisin 10 minuutin pakkoäheltämisellä. Luovutin, yritin saada naisen ymmärtämään miksi ja puin päälleni. Heipat, loppusanat ja kylmään ulkoilmaan. Tämähän oli kuin puoliksi pieleen mennyt yhden yön säätö!
Korjausliikkeitä
Pettyneenä talsin Slaineen kaveriseuraani ja tilitin huonoa “tuuriani”. Iso G huulille ja tauko paikallaan. Olin oikeasti paitsi pettynyt albaniattaren “kusetukseen” ja huonoon palveluun. Oppia ikä kaikki, mutta silti. Jos tekisin seksipalvelukarttaa Amsterdamin RLD-alueesta, kyseinen nainen saisi yhden tähden viidestä.
Irkkubissen jälkeen otimme kohteeksi hyväksi havaitun Burger Barin. Sieltä burgerit mukaan ja hotellille syömään. Paikat kun alkoivat mennä kiinni yhdeltä maanantai-illan vuoksi. Murkinat masuun ja takaisin tien päälle. Oli aika tehdä korjausliikkeitä vaikka lompakko itkisi.
Suuntima aiemmin bongattujen mimmien suuntaan ja tutka päälle. Opin toisen klassisen virheen tässä – ja näistä lisää reissun päätteeksi – sillä pitäisi suosiolla ottaa se, mitä haluaa, eikä epäröidä. Tarttua tilaisuuteen, kun se kohdalle osuu.
Otto numero neljä
Koska niin sanottua ykkösvaihtoehtoani ei ollut saatavilla, mennessäni siitä ohi, otin tumman ja kauniin bulgarialaisen. Kauppaneuvottelut ja siirtyminen sisätiloihin. Maksu 50 euroa, vaatteet pois ja toimiin. Hänkin otti liivit pois, mikä oli bonusta.
Sitten asiaan. Oraalihoitoa tovin, kunnes lemmenseiväs on enemmän kuin valmis ja sitten tositoimiin. Nainen iski liukuvoiteet tiskiin, kuten aina, mutta hyppäsi yllätyksekseni päälle. Positiivista ja odottamatonta. Sitten hommat menivät huonoon suuntaan.
Ratsastusta kesti alle viisi minuuttia, joka on taatusti elämäni lyhyimpiä panoja ja sitten siirryttiin käsihoidon vähemmän ihmeelliseen maailmaan. Mitä ihmettä? Missä pano, missä imu?
“50 euroa lisää, niin voidaan jatkaa”, hän sanoi. “Ei ole todellista”, ajattelin ja totesin, ettei rahaa ole. Tyydyin käden antiin ja mielikuvaharjoitteisiin, ja helpotuksekseni sentään laukesin. Oloni oli pettynyt ja tyytyväinen samaan aikaan. Tunsin itseni sekä hieman huijatuksi, että toisaalta palvelluksi.
Rentouttavat revontulet
Ulos ja kaveria vastaan. Kaupasta juomaa ja kello kahden jälkeen oli aika savustua. Hakea viimeinenkin helpotus.
Koska meillä oli vielä ostamaamme Northern Lightsia jäljellä, päätimme pistää piipuksi. Turha sitä olisi pois heittää ja saisipa sitä paremmin untakin myheröiden myötä.
Päädyimme tupruttelemaan hotellin kulmilla, sillä koffarit olivat pitkälti suljettuja. Olimme kuin pari mitäkin epämääräistä hyypiötä hengailemassa. Savut imaistuna hotellihuoneeseemme ja pedille hihittelemään ja levottomia turisemaan. Ja sitten nukkumatin huomaan.
Puolenpäivän herätys. Tuttu kaava: suihku, aamupala ja kahvi. Tällä kertaa suuntasimme Burger Bar -paikkaan ja aamupalaksi nappasin mehukkaan purilaisen Kokiksen kera. Muut ottivat miehekkäästi Heinekenit, joten sain olla joukon tylsimys. Tarkoitan: terveiden elämäntapojen edustaja. Tai no.
BB oli hyvä paikka myös ilmaisen ja hyvin toimivan lähiverkon myötä. Päivitykset nettiin, cappuccino hetulaan ja ulos.
Sunnuntaishoppailua
Olimme miltei päämäärättömiä ja aioimme haahuilla että katsella ympäriinsä. Samalla katsella hieman tuliaisia ja matkamuistoja. Hyvin ovat kaupallistaneet kaupunkinsa, kun tarjolla on paitaa, mukia, sytkäriä, huivia ja tavaraa monenlaista ja joka lähtöön. Turistin murheeksi jää lähinnä runsaudenpula ja hintavaihtelu. Sitäkin kun on laidasta laitaan.
Amsterdam on muuten ehkä parhaimmalta tuoksuva kaupunki, jossa olen ollut. Vaikkei edes polttelisi, koffareista tuleva makea tuoksu on hyvä. (Tähän väliin on todettava, että olo on noin warp 7. Klo 16:32.)
Renoutumistauko
Aikamme käveltyä tulimme Relax-nimiseen koffariin. Ostimme juomat, cappuccinot ja jointin. Kaikkineen 16,5 euroa kolmen jampan setti. Ei paha!
Ja sitten olimmekin pilvessä kuin taivaan linnut konsanaan. Tosin eivät kai ne linnut niissä viihdy, kun tarkemmin miettii. Ei se mitään. Me kuitenkin olimme kovasti pilvessä. Huh huh.
Poffertjes-profeetta
Jäätävän kovan yläleijunnan, joka melkein kävi huonon olon puolella ensin, jälkeen lähdimme vaeltelemaan kohti Anne Frankin taloa. Matkalta bongasimme The Pancake Factoryn, jonne puikahdimme syömään paikalliset minipannarit, poffertjesit.
Poffertjesit, kuten viime Amsterdam-reissultani tiedämme, ovat suurta herkkua jossain pannukakkujen ja räiskäleiden välimaastossa. Herkut eivät ole aivan halpoja, tyypillisen annoksen maksaessa 5-10 euroa. Annokseni – saksanpähkinäjäätelöä, amarettolikööriä, kermavaahtoa ja suklaakastiketta – maksoi n. 7 euroa.
Ja se makunautinto oli jumalainen! Makea, suuta hellivä, pehmeä, samettinen ja hyväilevä. Kuin täydellisyyden hipaisu kielenkärjessä. Kuin erään aurinkokunnan syntymä ja kuolema silmänräpäyksessä.
Poffertjes-profeetta on puhunut. Reissun kolminaisuus on täydellistynyt. Tila on puutteeton.
Hurmoksesta selvinneinä palkitsimme itsemme paikallisella (vai sittenkin saksalaisella?) glögillä, glühweinilla. Juoma oli pikemminkin miedosti lämmin kuin kuuma, mutta terävyydessäänkin perin miellyttävän makuinen.
Frankin Anne
Puoli kuuden jälkeen suuntasimme Frankin Annen entiselle kämpälle päin. Ilma oli syvänsumuinen ja muistutti vanhanaikaisten katulamppujen valossa viktoriaanisen ajan Lontoota. Tai sitä mielikuvaa moisesta.
Käppäilimme poffertjesit masuissamme Frankin taloa kohti, joka oli ulospäin varsin tylsä ja mitäänsanomaton talo. Sisällä olisi kuulemma jotain kiinnostavampaa. En tietäisi, sillä jätimme sen suosiolla väliin.
Futis, stout, sohvailu
Kun sen jälkeen käännyimme takaisin kohti keskustaa, bongasimme O’Reilly’s-irkkupubin. Oli vissiin taas Guinnessin paikka. Pubi oli tietysti väkeä katsomassa Chelsea-Liverpool-peliä, joten istumapaikkojen saaminen perustui amerikkalaisturistien ystävällisyyteen.
Tässä välissä on muuten todettava, että jenkit ovat käytöstavoiltaan sieltä mukavimmista ja ystävällisimmästä päästä mitä tulee satunnaistörmäyksiin. Tai näin ainakin omakohtaisen kokemukseni perusteella.
Pubin sohva oli hyvin mukava, liki erinomainen sohvailua ajattelen. Miltei harmi etten ollut enää pajareissa.
Päivällinen NFL:n parissa
Eurofutiksen päättyessä olimme harkitsemassa liikkumista kohti päivällismestaa, kunnes havaitsin jenkkifutispelin (Bal-Cin) ruudussa. Koska pari kolmikostamme pitää kyseisestä lajista, oli helppo valinta jäädä pubiin ja hoitaa illallinen myöhemmin samassa paikassa. Ehkä oli vaihteeksi hyvä idea olla vähemmän päihteissä. Niinpä kai.
Parin Guinness-oluen päällä nautimme fish and chips -annoksen kukin. Kalafile oli iso ja ranskalaisia riittävästi. Hintaa annokselle tuli n 14 euroa.
Ruoan ja oluen voimalla kiikaroimme jefumatsin loppuun, samalla yhdyssanapeliä pelaten. Laiskaa, luovaa ja menevää ajatappoa muulle laiska-aivoisuudelle. Ja jälkiruoaksi vielä Bushmill’s 16-vuotiasta viskiä.
Yökakun maailmat
Monen tunnin O’Reilly’s-istunnon jälkeen nostimme turvonneet perseemme, määränpäänä turvallinen korisatama. Poikkeuksellisen nopea punavaloalueen läpikävely vei meidät koffari Babaan, josta kaverit poimivat mukaansa muffinsit. Meikä tyytyi nauttimaan edellispäivän viherkakkuhankinnan.
Puoli kahdentoista tietämillä saavuimme nauttimaan kaakkumme ja valmistautumaan viimeistä täyttä päivää varten. Ja ei kun odottamaan vaikutuksia.
Vaan niin siinä helposti käy, että kun jättää kakut (joiden imeytyminen vie helposti parikin tuntia) iltaan, sitä ehtii nukahtaa ennen avaruusoloja. Näin tällä kertaa, sillä meistä melkein jokainen ehti nukahtaa ennen selviä vaikutuksia. Vaan ainakin tuli nukuttua äärimmäisen hyvin.
Myöhäinen herääminen venähti yli puolenpäivän. Hyvin levänneinä suihkun kautta syömään. Irkkupubiin oli taas päätyminen, olihan langaton nettiyhteys sekä hyvät safkat.
Aamupala-lala-laa
Maukas Club Sandwich, kahvi ja appelsiinimehu myöhemmin, nettiyhteyden pätkintään tympääntyneinä, ponkaisimme ulos Vaakahuone kohteenamme.
Matkalla pysähdyimme internet-yhteydellä varustettuun koffariin, josta nappasin 4 euron mansikkapirtelön (tulevaa polttelua varten) ja siirryin korjaamaan päivän blogitekstin että kurkkaamaan Facebookin tapahtumat.
Höpinät tehtyäni liikahdin pöytään tovereideni seuraan ja siitä siirryimme savuporukoihin. Tätä kirjoittaessani olen varsin leijuva ja erityisen tietoinen selkärankani olemassaolosta. Täällä muuten soi jatkuvasti hassu musa. Kello näyttäisi olevan 15.11.
De Waag
Ja sitten hihiteltiin. Olimme nimittäin 1400-luvulta (1488, wink) peräisin olevalla Vaakahuoneella (De Waag), jossa on 1500-luvulla mestattu ihmisiä. Paikalla on ollut myös kiltatapaamisia ja ruumiinavauksia. Nykyään tilalla on tunnelmallinen ruokaravintola.
Meille syy tulla paikalle ei kuitenkaan ollut ruoka, vaan paikallinen viinas Genever. Nuorta versiota maistaessa tuli mieleen miedoin yrtein maustettu vodka. Maku ei hassumpi. Sitten oli vuoro paikallisten oluiden. Jopen Bokbier (kirjaolut?) oli tummaa, melko maltaista ja teräväkärkistä, maistuvaa olutta (6,5%). Ehkä marjaisa, jossa katkera jälkimaku. Kello huuteli puolta viittä ja pää alkoi hiljalleen selvitä.
Teasers
Kävimme kääntymässä hotellilla ja toinen kavereistani laittoi hyvin epämääräistä konepiipatusmusaa soimaan. Hyvin jumitukseen sopivaa musiikkia vähäeleisyydessään. Makasimme sängyillä selällämme ja yhdyssanoja keksien. Kellon lähestyessä puoli kuutta päätimme suunnata ulos syömään. Päässä heilitutti edelleen mukavasti. Tunsin oloni lentokonemaisen kepeäksi.
Puoli kuuden liepeillä olimme eksyneet korttelin päässä olevaan Teasers-ravintolaan, joka oli kuin yhdistelmä ruokaravintolaa ja yökerhoa värikkäine valoineen ja diskomusiikkeineen. Jos aiemmin olimme koffareissa saaneet nauttia indie-musaa muodossa jos toisessa, Teasers vei meidät takaisin valtavirtaan.
Paikka toi mieleen amerikkalaisen Hooters-ketjun minihameisine tyttöineen ja flirttailevine eleineen. Vähät vaatteet olivat tietysti mieleemme, mutta musiikki olisi voinut olla parempaakin – etenkin kun sietokykyä nostava avaruusvaikutus tuntui olevan ohi. Oluet olivat hinnoissaan: 3 tuoppia (0,6 l) 6,5 euroa / kipale. Ruoaksi päädyin tilaamaan paikan oman hampurilaisen (12,5 eur).
Jos palvelu olikin hyvännäköistä, se ei ollut erityisen hyvää. Tarjoilijattaret keskittyivät enemmän näyttämään hyvältä kuin ottamaan posk… Tarkoitan, tilauksia. Olihan siinä toisaalta aikaa selviytyä ja kerätä lisää haluja. Ruokahaluja.
Ajan tuolla puolella
Aivoillani oli vaikeuksia ymmärtää, että oli lauantai. Ymmärsin aivojani. Oikeastaan ajan ja paikan taju oli haussa. Sisäinen GPS oli torkkutilassa. Taustalla soi hirveä teknoversio Everytime we touch -kappaleesta (mutta kuka hitto oli kappaleen alkuperäislaulaja?).
Lautaselle ilmestynyt hampurilainen oli paksu, muttei muuten erikoisen iso. Se oli melko mauton, kuivakka ja melko tylsää syötävää. Koko toki jonkin verran kompensoi maun vähyyttä, mutta keskivertoinen raflahamppa veisi voiton koska vaan. Jopa perus Mäkin isompi porilainen olisi ollut parempi. Itku seis, safka naamaan ja oluet kyytipojaksi.
Tässä vaiheessa baaritiskeille alkoi yksi kerrallaan nousta baarin hameväkeä tekemään työtään eli tanssimaan. Perseenketkutusta kesti ehkä kymmenminuuttisen per naaras, eikä näky silmiä hajottanut. Sitten totesimme pienen ruokalevon olevan homman nimi.
Aika todellakin hävisi, sillä havahduimme vasta puoli yhdeksän jälkeen lähteä ulos ja suunnata naarasmetsälle. Oli aika astua haureuden tielle.
Herkkuja, huoria ja huumeita
Kello oli livahtanut yli kymmenen, kun vielä vaeltelimme piskuisia kujia edestakaisin. Naisten keskinäinen ihanuus oli tehnyt meidät ilmeisen nirsoksi peruskauneudelle, sillä tuntui siltä kuin – anteeksi anglismini – olisimme jahdanneet lohikäärmettä.
Olimme kuitenkin päättäneet, että tyhjin käsin emme lähde takaisin hotellille. Etsimisreissulla muistimme tarvitsevamme sytkärin, joten haimme moisen. Siinä sivussa sain kuulla, että samainen kauppa myi myös sieniä. Nopea mietintä ja hetken päästä olinkin ostamassa elämäni ensimmäisiä taikasieniä.
20 euroa annos, Atlantis-”merkkistä”. Yrittivät myydä siihen oheen 20 euron jotain polteltavaa settiä, joka auttaisi paluussa normaalimaailmaan. Päätin ottaa riskin ja tehdä neitsytmatkani ilman moisia, hyvässä ja huonossa. Sienistä lisää myöhemmin.
“I am from Heaven.“
Lopulta, puoli yhdentoista tietämillä löysin upean valioyksilön. Kyseinen asiakaspalvelun ammattilainen ei ollut toivomani latinotyttö, jonka olin edellisiltoina nähnyt, eikä kuolaamista aiheuttanut aasialaistyttö. Tämä superhoikka tumma kaunotar oli sanojensa mukaan Bulgariasta, ja sen saattoi uskoa näöstä että aksentista.
Edelliskertojen varmuudella homma oli entistä helpompaa. Ei jännitystä tai mitään, vaan yksinkertainen ja mukava ostotoimenpide. Tyttönen kehui silmiäni ja vaikka olikin varmasti perusläppä asiakkaalle, tällaiset mukavuudet ovat aina mukavia kuulla.
Vaatteita poistaessani kyselin tietysti yksityiskohdat fyysisen transaktion osalta. 50 euroa, 20 minuuttia, sisältäen suuhoidon ja panon. Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut puhetta asentojen määrästä, joten hyvät lukijat, muistakaa tarkistaa maksuun sisältyvät tapahtumat ennen asiaan ryhtymistä – tytöissä kun on eroja.
Kokemus opettaa
Tällä erää sijoitin myös 20 euroa siihen, että sain kosketella ja että toppi lähtisi pois. Silikonirinnat olivat pieni pettymys muuten. Eivät niinkään kosketustuntumalta, mutta ulkonäöllisesti. Ja olenhan toki muutenkin pienemmän rintavarustuksen ystävä.
Viis siitä, tyttö muuten oli oikein helmi. Kauniskasvoinen, hymyilevä, vartaloltaan hoikka, sopivasti tatuoitu ja pienipyllyinen kaunotar. Todellinen lemmen taskuraketti.
Alastomana kierähdin hänen pehmeälle sängylleen. Hän otti talouspaperiarkin, pyyhkäisi lemmenkeihästäni ja asetteli sitten kumin paikoilleen huulillaan. Tyttö tiesi mitä teki, eikä aikaakaan, kun olin valmiina kyntöpuuhiin. Koska asentojen määrää ei oltu rajoitettu, satsasin ensimmäiset pelimerkit lähetyssaarnaajaan. Nostatin sillä itseni siihen valmiustilaan, josta jatkoin koira-asennossa tilannetta työstäen.
Naisen vartaloa koskettaen mielikuvitukseni sai matkata ja sain unohtaa olevani pienessä punaisessa kopissa vieraassa maassa ja kaupungissa. Sain sitä itseään: lemmen illuusiota, ja se tuntui hyvin todelta kliimaksiin asti. Kunnes tulivuori purkautui. Kunnes raketti laukaistiin. Kun maa järkkyi ja seipääni steariinit täyttivät kumisen suojakotelon.
Toisenlainen iltapala
Nyytit tyhjättyinä palasin kohtaamispaikkaamme irkkupubiin, josta jatkoimme matkaa iltapalaamme hakemaan. Löysimme jenkkityylisen Burger Bar -nimisen pikaruokamestaan. Sisälle, Philly Steak -leipä tilaukseen ja iso olut. Kokonaisuus alta kympin. Maistuvaa ja vatsa täyteen.
Herkut nautittuina palasimme hotellille makailemaan. Kaverit nauttivat suklaakakut mallia avaruus ja minä poika lähdin sienimetsälle. Kirjoitushetkellä jännitti.
0:42 ja sienet syötyinä. Suussa maistui metsäinen, hieman makea ja yrttinen maku. iPadista soi Pink Floydin Wish You Were Here -levy ja kaverini totesi, että kakun syömisen myötä tinnituksen taajuus tuntui vaihtuneen. Olimme odottavissa tiloissa.
Antennikädet ja värimaailma
Tuntia, ehkä vielä selvemmin kahta myöhemmin, olin värikuvioiden täyttämässä maailmassa. Aina, kun suljin silmäni, koin uusia värimaisemia erilaisin kuvioin. Ne olivat rauhallisia, hillittyjä värejä. Yhtäkkiä ikään kuin tajusin mistä abstraktisti kuvioitujen mattojen kuviot loihditaan.
Jossain vaiheessa sain elämäni suurimman hihityskohtauksen. Olin nelinkontin, puoliksi maassa, puoliksi sängyssä ja nauroin vedet silmissäni. En tiennyt yhtään mitä nauroin, mutta olin juuri silloin maailman onnellisin ihminen. Kavereideni mukaan olin kuulemma punainen, eikä puheestani saanut mitään selvää. Mutta se olo, se oli jotain uskomatonta.
Myöhemmin makailin lähinnä vain sängyllä. Oli oli raukea ja käteni tuntuivat antenneilta. En tiedä mitä lähetyksiä lähetin tai vastaanotin, mutta energia tuntui olevan läsnä. Kaikki oli maailmassa parasta juuri nyt ja ikinä, eikä mikään huoli painanut minkään vertaa. Sitä voisi kutsua muruseksi täydellisyyttä.
Kuorsausta ja yksinpuhelua
Jossain vaiheessa huomasin kuinka muut vain kuorsaavat ja minä vain puhun yksikseni silloin tällöin oloani kommentoiden. Väsytti, mutta uni ei tullut. Viimeiset muistikuvat löytyivät jostain neljän tietämiltä, kun kuorsaus jatkui jatkumistaan ja oloni tuntui normalisoituvan.
En tiedä siitä, sillä jossain vaiheessa muistan vielä säpsähtäneeni oudosti pari kertaa ennen nukahtamista. Lopulta kuitenkin nukuin mainiosti ja aamulla oli kuin olisin vain uneksinut kaiken.
Herääminen venähti miltei puoleenpäivään ja flunssa tuntui kadonneen lähes täysin. Olo oli muutenkin liki erinomainen. Pink Floyd soimaan ja aamusuihku tilaukseen.
Aamutoimien jälkeen oli aamupalan paikka. Läheiseen irkkupubiin irlantilaisen brunssin pariin ja kananmunat, paahtoleivät, pavut, pekonit ja muut naamariin. Tuoremehulla ja kahvilla kurkku kosteaksi, wi-fin avulla blogi päivitykseen. Loistava alku päivälle.
Kakkukahvit
Myöhäinen aamiainen vaati jälkiruokaa, joten suuntasimme hakemaan läheisestä Baba-koffarista avaruuskakut. Suklainen muffinsi kustansi 5,5 euroa ja kuppi cappuccinoa 1,8 euroa. Maistuvaa ja vaikutukset tietysti tuntuivat vasta myöhemmin.
Ruokinnan päälle tekee aina pieni kävely hyvää, joten sellainen otettiin ohjelmaksi lähiympäristöön. Vain paria korttelia myöhemmin törmäsimme pariin suomalaistyttöön, joiden kanssa päädyimme vaihtelemaan kuulumisia kahvin äärellä. Nuorten naisten viattomuudesta huvittuneina (“ketkä niissä (punaisten lyhtyjen kopeissa) oikein käyvät?“, “ei olla itse uskallettu polttaa“) jatkoimme matkaa kanaalinrannoille ja kauppa-alueelle kiertelemään.
Pulu ahdingossa
Tööt. Vajaat pari tuntia muffinsien syömisten jälkeen alkoi avaruusvaikutus iskeä. Hymy hiiviskeli kasvoille hymykuoppia muodostaen. Markettivierailun (koska kaverit tarvitsivat gin’n'tonic-aineksia) jälkeen paluu hotellille jumittamaan, Pink Floyd (tätä kirjoittaessa soi mainio Wish You Were – jonka muuten voin sanoa kaikille teille lukijoille) soittimessa ja veltot kropat levyinä pehmeillä sängyillä. Elämä tuntui likimain täydelliseltä juuri sillä hetkellä.
Ja sitten toinen kavereistamme horjahti sängylleni kaatuen kuin humalainen keski-ikäinen lähiräkälässä liian monen tuopin jälkeen. Asiasta irtosi melkoinen naurunremakka, räkättäessämme kuin ilokaasuja vetäneet pikkupojat, joita toisaalta henkisesti olimmekin. Olo oli kevyt ja tekstin kirjoittaminen haastavaa. (P.S. Pulu ahdingossa oli oikeasti pulu talojen välissä kuin, no, pulu ahdingossa.)
Ehkä tuntia (18.48) myöhemmin olin edelleen aivan pää pilvessä. Kaverini makailivat sängyillään puheetta, kuin koomassa tai puoliunessa ollessaan. Taustalla soi Tron Legacy -elokuvan avaruussfäärejä maalaileva soundtrack. Sulkiessani silmäni mietin muun muassa ykkösiä ja nollia, ja millaista olisi yhdistää aivot tietokoneeseen digitaalisesti.
Olisiko maailma kuvitettu abstraktisti vai jotenkin binäärisesti? Olisiko siellä näkyvä valaistu kuin lcd-näyttöjen mikrokiteet vai olisiko maailma jotenkin toisin, jota mielikuvitus tulkkaisi meille kuin tietokonepeligrafiikan tavoin vai unen tavoin fotorealistisesti?
Entä montako moottoripyörää on Hudson-joen pohjassa? Kysymyksiä, joihin en saisi vastauksia. Mietin myös montako siltaa palaisi Amsterdam-blogaukseni takia, ja olisiko sillä mitään merkitystä. Ihmeellisiä olivat kakun vaikutukset.
Post-kakokalyptik
Kellon kiiruhtaessa kohti iltakahdeksaa havahduimme ruoantarpeeseemme. Päässä pörisi kivasti ja taustalla soiva musiikki siivitti ylösnousemustamme. Puheet pyörivät hyvin hämäristä aiheista ilon naisiin ja tissibaareihin, mutta tärkeintä oli ravinnon metsästäminen.
Pieni kävely vei meidät Hooters-tyyliseen ravintolaan (Teasers), josta meidän oli tarkoitus saada ruokaa. Olimme kuitenkin myöhässä, sillä minihamehenkilökunta tanssi pöydällä kovan musan soidessa ja keittiö oli jo kuulemma suljettu. Päätimme palata toisen kerran ja suuntasimme sen sijaan indonesialaiseen ravintolaan. Päässäni maailma leijui edelleen. Tai sitten minä leijuin. En ole aivan varma. Mutta ei sillä väliä. Maailma tuntui hyvältä ja välittömältä paikalta.
Revontulet
Indonesialainen ruoka oli maittava sekoitus erilaisia aineksia. Todellinen makujen sinfonia ja gastronomian sonaatti. Oli kookoskanaa, lihavartaita, outoja kananmunia, paria eri lajia riisiä, vihanneksia, papuja, bataattiranskikset(?), rapulastuja ja muuta, sekä jälkkäriksi friteeratut puolikkaat banaanit. Juomaksi nautin ystäväni kanssa Bintangia, indonesialaista pilseneriä. Täytyy sanoa, odotuksistani johtuen positiivinen yllätys. Hintaa juomineen vajaat 24 euroa.
Pötsit tankattuna lähtö iltakävelylle. Seikkailua punaisten värien alueella hymyiset ilmeet naamavarustuksessa. Silmäniskuja, raollaan olevia portteja rakkauden eteiseen, sensuellia pukeutumista, vihjailevia katseita. Pornahtava tunnelma, innoissaan olevia turisteja, bisnesneuvotteluita ja makean savun tuoksua. Niistä on alueen tunnelma tehty.
Aikamme päättömästi vaellettuamme päädyimme hakeutumaan baariin, jossa saisi sekä olutta että poltella. Kun sellainen löytyi, puikahdimme sisään ja tilasimme erikoiskylmät Heineken-tuopit (5 eur). Siihen perään edellisiltana ostamamme revontulet (Northern Lights). Kello oli kymmenen illalla.
Avaruuslaivapoliisi ja peräreikäleipä
Pilvipäissämme keksimme pelata yhdyssanapeliä, jossa eri yhdyssanoja toisiinsa. Esimerkiksi väkisinmakuu + makuupussi = väkisinmakuupussi. Tai alapää ja päätoimittaja = alapäätoimittaja. Näitä hihittelimme sulavanpehmeässä olotilassa keskenämme. Lohenpuna-armeija, pillumehulinko, jääkaappihomo, irtopäätoimittaja, sukkahikipinko, irtoseksityöläinen, kirjeensulkijalihas, ruokatorvikotelo, ja niin edelleen. Kello oli puoli kaksitoista.
Yö läheni yhtä ja olimme yhä hyvin, hyvin sekaisin ja aivan yhtä huvittuneita. Aina, kun meinasimme laskeutua mielissämme perustasolle, otimme uudet henkaukset piipusta. Piippolan vaari, juu. Jumitus oli täydellistä, olo mitä raukein. Silmät painoivat tonnin. Täydellistä ja kaunista.
Noin tuntia myöhemmin olimme saapuneet takaisin hotellille. Mukana pizza- ja kebab-osastolla sekä minä pakollisena ruokatestaajana mansikka-suklaa-kermavaahtovohvelin kera. Outouksissani päädyin syömään jälkiruoan ensin ja vasta sitten pizzan. Vohvelisetti oli ällöttävän makea makubaletti, jonka syötyäni minua lähinnä oksetti. Vaikka maku hyvä olikin. Pizza meni heittämällä hetulaan ja pötsi täynnä oli hyvä käydä maate. Sopivasti kun laskeutuminen oli muutenkin vahvasti läsnä. Olihan kellokin jo toisaalta miltei kaksi. Aika sahata hirsiä.
Oli taas sen aika. Lähtö ulkomaille, matka mallia loma. Kohteena Alankomaiden iki-ihastuttava Amsterdam. Tulppaanien, puukenkien ja tuulimyllyjen maan kuuluisa kanavakaupunki. Tosin nykysukupolvi tuntee paikan paremminkin löyhästä huumekulttuurista.
Meidän kolmikkomme reissun tarkoitus oli tietysti rentoutua ja harrastaa paikallista kulttuuria, näin sopivasti työkiireiden jälkeen ja ennen jouluhäslinkiä.
Kööpenhamina
Lento lähti Turusta torstai-iltapäivällä kohti Kööpenhaminaa. Turun sää oli marraskuisen harmaa ja kostea. Perillä Köpiksessa keli ei ollut sen kaksisempi: harmaata, sumuista ja viileää.
Perillä oli nälkä ja ylimääräistä aikaa. Perinteiden mukaan tuttuun Starbucks-kahvilaan hakemaan nautintoaineita, nimellisesti sämpylää ja kahvia. Leiväksi valikoitui munakas-kalkkunasämpylä (n. 7,5 eur) ja kahviksi iso joulupipari-latte (venti Gingerbread Latte), n. 7,5 eur sekin. Siinä missä lämmitetty leipä oli ihan maukas, muttei kaksinen, jouluinen erikoissumppi oli sitäkin maukkaampi. Kallista, mutta pirun herkullista.
Nautiskelun jälkeen odottelun kautta vaihtolennolle. Muiden nauttiessa punkut jutustelun ohella, allekirjoittanut otti taktiset torkut, heräten vasta perillä. Suurempi odotus olikin kentällä, kun kone odotteli ensin vuoroaan kiitoradalla ja sitten vielä itse aseman kupeessa matkustajien ulos päästämistä. Viimeistään tässä vaiheessa alkoi tehdä mieli miestä vahvempaa.
Iloinen Amsterdam
Lopulta selvisimme kentälle ja saimme matkatavaramme. Automaatilta ostimme junaliput (4,4 eur) Amsterdam Centraal -asemalle ja kentän marketista pientä syötävää – olihan kellokin Suomen aikaa jo seitsemän, eikä vieläkään yhtään lämmintä ateriaa syötynä. Ihmismanaatti oli nälissään.
Junalla keskustaan ja kamppeet hotellille. Asumuksemme Tulip Inn oli sopivasti ydinkeskustan liepeillä, Punaisten lyhtyjen alueen vieressä. Siitä pieni kierros haahuilua ja jo ennen iltakasia oli argentiinalaisen ravintolan parin sadan gramman häränpihvi imaistu kitusiin sipulirenkaiden kanssa. Annos vajaat 20 euroa ja päälle 3 euron pieni olut. Toimi ja nälkä oli poistettu koneistosta.
Punaiset lemmen valot
Pötsit täynnä oli hyvä hetki kierrellä punavalojen alueella. Turisteja oli kohtuullisesti, muttei liikaa. Ikkunat olivat täynnä toinen toistaan kauniimpia ja seksikkäämpiä ilotyttöjä vähissä vaatteissaan, hymyt kasvoillaan. Kymmenten ikkunatypyjen myötä kiihotus hiipi pöksyihin ja ajatus siitä, etten ekana päivänä kävisikään kyntöpuuhissa, sai unohtua. Sydän pamppailen rauhoittavat Guinness-oluet (5 eur) irkkupubista sisuksiin ja sitten takaisin ilojen alueelle.
Aiemman tutkimusmatkan ansiosta tiesin mitä halusin ja löysinkin sen: itäeurooppalainen laiha ja kaunis blondi. Juuri se meikäpojan haave. Jo teinistä blondifanina olleena valinta oli helppo. Ovesta sisään ja neuvottelut käyntiin. 50 eurolla sai 20 minuuttia, johon sisältyi poskivalssi ja yhdessä asennossa lemmen illuusiota. Vaatteet pois ja rahat tiskiin. Sitten ammattilaisen armoille ja kiihkeän tiikerittären kanssa peuhaamaan.
Tyttö selvästi tiesi mitä teki työkseen ja osasi hommansa hyvin. Hellyin vielä 20 euron lisäsijoitukseen ja ostin toisen asennon. Ihana kroppa, pieni pylly ja nätit kasvot. Ikävää, ettei perushintaan saanut sen enempää kosketella, eivätkä rinnatkaan paljastuneet. Vaan kelpasi meno näinkin. Siitäkin huolimatta, että nyytit jäivät tyhjentymättä. No, aina ei voi voittaa.
Palvelutapahtuman jälkeen kiitin, puin ja poistuin takaisin irkkupubiimme juomaan hikisen hetken päälle Murphy’s Irish Red -oluen (5 eur). Elämä Damissa on mahtavaa.
Avaruuslento
Pubista puikahdimme pienen matkan päässä olevaan coffee shopiin, The Greenhouse Effectiin. Sieltä nappasimme kympillä Lemon Haze (n 0,9g, strong high) ja toisella kympillä Northern Lights (n 1,1g, stoned) -merkkejä. Yrtit piippuun ja mukavia makuja tupruttelemaan. Eikä sitä paljoa tarvittu, kun jo hihittelin kuin sokerihumalassa oleva pikkutyttö. Jopa tämän kirjoittaminen oli todella vaikean tuntuista. Ei hitto. Amsterdam on mahtava paikka!
Tähän väliin on todettava, että jossain kuuluivat hurisevat ja surisevat miniformuloiden äänet. Surr! Olo oli hyvin leijuva ja dynaaminen. Hämärä latinoräpin tykytys ja sokerittomia Werther’s-kermapastilleja (“muistan sen kuin eilisen“) maistellen jatkui leijuolo eteenpäin. Huh leijutusta. Baarissa soi myös joku latinoiden Kake Randelin! Uloskin käskettiin ennen yhtä. Päässä oli leijuva olo, eikä Kake sitä vähentänyt.
Yöruokaa
Avaruusoloissamme kaipasimme myös sapuskaa, joten asemoimme itsemme pieneen kebab-paikkaan. 4,5 euron pitakebabin tapainen sai täyttää masun kanaalinrannassa suussa sulaen. Janojuomaksi pikkukaupasta limua ja kuinka ollakaan, pilvipäissään teki mieli makeaa. Mansikka- ja creme-täytteinen croissant mukaan.
Hotellilla iski uusi hihityskohtaus, joka sai osakseen huvittuneisuutta ystäviltäni. Kateellisia perhanoita. Maistuva croissant naamariin, Pink Floydin erinomainen Pulse-live iPadista soimaan ja pian oltiinkin unten mailla univelkoja kuittaamassa.
Ei hitto mikä päivä.
Kirjoitustaukoni sitten kesti kauemmin kuin mitä oli aikomus, mutta reissusta arkeen palautuminen, muuton jälkitouhut ja näihin liittyvät kiireet toimivat turhankin tehokkaina aikavarkaina. Niinpä jo heti reissun perään aiottu yhteenveto tapahtumista siirtyi siirtymistään, ja nyt oli aika pistää moiselle piste ja siirtyä aikomuksista tekoihin.
Valmistelu
Kuten ehkä itse tekstistäkin kävi selväksi, oli kyseinen Yhdysvaltain-reissu se paras tekemäni matka tähän asti tekemistäni. Syitä on monia, mutta ehkä tapahtuminen kertaaminen on hieman turhaa. Sen sijaan voisi reissusta koota ne pienet mokat ja onnistumiset, sekä parit yksityiskohdat ylös, jota mieleen jäi – jos ei muuta, niin tulevaa matkailua varten.
Vaikka olimme mielestämme hyvin valmistautuneet matkaan, aina ei kaikki mene ihan putkeen, eikä jokaista asiaa muista tai osaa ottaa huomioon ennen reissua. Tärkein matkavalmistelumme oli tietysti jonkinlainen reissusuunnitelma, matkabudjetin arvio sekä muut olennaiset asiat, kuten Yhdysvaltain-reissua varten tarvittava visa waiver (eräänlainen viisumi) sekä voimassa oleva passi.
Onnistumiset
Missä sitten onnistuimme? Merkittävin näistä taisi olla matkasuunnitelmamme, joka piti paikkaansa kenties noin yhdeksänkymmenprosenttisesti, ja ne, mitä jäivät kokematta, tuli enemmän kuin korvattua muilla menoilla ja kokemuksilla. Näkemistä riitti ja jalat huusivat hoosiannaa pitkistä patikointireissuista.
Budjettikin piti ja reilun 1600 taalan (n. 1200 euroa) budjetista jäi vielä ylikin sataviisikymmentä dollaria. Tämä kaikkine tuliaisineen ja paikan päällä käytettyine rahoineen elämiseen ja syömisineen. Suurin säästö tuli tietysti siitä, että niin Nykissä kuin Quincyssakin majapaikat olivat ilmaisia.
Kilojakaan ei reissusta kroppaan kertynyt, toisin kuin ounastelin, joten herkuttelulle ei tullut rahan päälle varsinaisia lisäkustannuksia, joka oli tietysti positiivinen yllätys. Kolmea treenikertaa reissun aikana voi pitää puolittaisena onnistumisena, sillä olihan se parempi kuin ei treeniä ollenkaan.
Myös reissun yleinen mukavuus ja ongelmattomuus on jokseenkin hyvän ja onnistuneen reissun merkki.
Mokat
Asiat, joissa mokasimme, olivat onneksi paljon harvemmassa. Hotellisäätö Washington D.C.:n suhteen meni melko kivuttomasti, mutta matkustuspuolella olisi ollut skarppaamisen varaa. Ensinnäkään emme tarkistaneet Boston-NYC-Washington -kaupunkien maantieteellistä sijaintia suhteessa toisiinsa, joka osittain veti reissusuunnitelmat uusiksi ja toiseksi lentolippusäädöt jätimme turhan viime tinkaan, jolloin siirtyminen vaihtui täysin bussien varaan.
Mitä tästä opimme, oli se, että lennot ja reitit kannattaisi tarkistaa etukäteen, ennen reissulle lähtemistä. Toiseksi budjetti on helpompi suunnitella jos tarkistaa, ja ehkä jopa varaa nämä liput ja menot etukäteen.
Myös reissusuunnitelman aikatauluttaminen olisi voinut olla parempaa, sillä kaikki paikat eivät ole auki riittävän myöhään tai tiettyinä päivinä. Tämä ei ole ehkä suuri ongelma, mutta saattaa johtaa reissun päällä spontaaneihin muutoksiin. Mitä vähemmän suunnitelmia, sen vähemmän tietysti säädettävää.
Myös Munssen vesikellohiertymiltä oltaisiin voitu ehkä välttyä hieman toisenlaisella jalkinevalinnalla.
Suuret mokat kuitenkin jäivät tekemättä, tavaroita ei kadotettu ja itseä ei hiertymiä pahemmin telottu.
Muistettava ja huomioita
Huomionarvoisia seikkoja ei paljoa päähän jäänyt. Englanninkielellä pärjää, tankerollakin sellaisella, hyvin ja ihmiset ovat pääosin hyvin kohteliaita. Hinnoissa ei aina ole veroja ilmoitettu, joten se vaatii hieman tottumista, vaikka pienistä prosenteista puhutaankin, sekä tippauskulttuuriin on hyvä sopeutua etukäteen.
Isoissa kaupungeissa liikkuessa on metrokortti (esim. 7 päivän kortti, 10 matkan kortti jne.) hyvä hankkia heti, sillä se säästää pidemmän päälle paitsi jalkoja ja rahaa, myös aikaa. Etenkin New York on niin iso, ettei sitä kokoa heti hahmota ja yksittäiset matkaliput käyvät helposti kalliimmaksi.
Kohteliaisuus kannattaa aina ja se myös palautuu Amerikassa takaisin. Keskusta-alueet myös tuntuvat turvallisilta ja sitä kai ovatkin, ne kun ovat kalliita alueita liikkua ja näin ollen firmat suojelevat bisneksiään. Lompakostaan ja arvotavaroistaan kannattaa kuitenkin aina – niin reissuilla kuin kotimaassakin – tietysti pitää huoli. Voroja kun on kaikkialla.
Matkasuunnitelmat, budjetit sun muut vastaavat on hyvä laatia ja tarkistaa etukäteen, se kun maksaa itsensä takaisin itse reissun päällä ja säästää aikaa, että hermoja. Aikataulut ja muut kannattaa tarkistaa netistä etukäteen niin ikään, jos vain mahdollista.
Ruoka ja matkustelu on kumpikin kohtuullisesti kotimaata halvempaa, joskin erojakin on. Pääosin syö kuitenkin Suomea halvemmin ja pikaruokaloissa selvästi edullisemmin. Taksit ja bussit ovat myös Suomeen nähden monissa tapauksissa pilkkahintaisia, joten näitä kannattaa suosia, metrosta puhumattakaan.
Reissatessa muuten kannattaa mukaan ottaa verkkovirta-adapteri, jotta laitteiden lataaminen ja muu sellainen onnistuu paikan päälläkin. Myös luottokortti on – luonnollisesti – hyvä valinta olla mukana, etenkin jos sellaiseen liittyy vielä matkavakuutuksia sun muita, kuten monesti nykyaikana on.
The end
Siinä kai ne tärkeimmät seikat, mokineen ja onnistumisineen. Jotain jäi varmasti muistamatta ja huomioimatta, mutta jos mieleen tulee vielä kysymyksiä tai ihmetyksiä, vastaan parhaani mukaan.
Kiitos, että jaksoitte lukea ja toivottavasti jaksatte vastaisuudessakin. Kuvia lisään – ehkä – sitten joskus. Hyviä reissaamista itse kullekin, blogi siirtyy tämän myötä perinteisesti arkisempien aiheiden pariin.
Lomareissun viimeinen päivä ei koskaan oikeastaan tunnu edes varsinaiselta lomapäivältä, vai pitäisikö sanoa reissupäivältä. Se kun tuntuu käytännössä aina, miltei lähtöajasta huolimatta, menevän siihen, että pakkaa tavarat, tarkistaa ne pariin kertaan, ravitsee itsensä ja kuskaa itsensä lentokentälle.
Loput ajasta, jos sitä jotenkin mukamas jää, menee odotteluun, että saa istua paikoillaan, parhaimmillaan vielä monta tuntia. Oikeastaan sitä siis odottelee sitä, että saa odotella. Paluupäivä on, sanomattakin, se turhauttavin.
Kaikki lähtee aamupalasta
Koska tavarat oli käytännössä pakattu jo edellisenä iltana, veivät vain aamurutiinit sen oman osansa ennen asunnolta lähtemistä. Kiitokset ja hyvästit emännälle; oli aika liikahtaa kohti aamiaismestaa.
Sitä jollain tavalla haluaisi tehdä siitä reissun viimeisestä evästyksestä jollain tavalla ikimuistoista, tai ainakin mieleenpainuvaa. Mutta nälkä oli liian kova ja tavarat turhan painavia, että sitä lähtisi merta edemmäs kalaan. Matkan varrelta aamupalapaikka (joka sekin huvittavasti 24h vuorokaudessa auki) haltuun ja tilaamaan, “yllätys, yllätys”, purilaista!
Kalkkunapurilainen pekonilla ja ranskalaisilla; juomaksi tuorepuristettua appelsiinimehua ja luomukahvia. Nälkä lähti maittavasti, kahvi oli todella hyvää, eikä mehuakaan voinut keskivertoiseksi tavanomaisuudeksi sanoa. Kun kerran oli viimeisestä ateriasta kyse, niin siihen vielä kyytipojaksi paksu puolilitrainen mansikkapirtelö.
Ei varmaan tarvitse alleviivata, että Rölli – lempinimi, jonka sain suomalaisen ystäväperheemme nuorimmaiselta Quincyssa – tuli täyteen ja vatsa pulleaksi. Ruokaporno-osasto kiittää ja kumartaa; jenkkilä on mitä mainioin paikka moisen harjoittamiseen.
Turistit hukassa
Herkuttelun myötä oli aika siirtyä tylsemmille metsästysmaille, tarkemmin ottaen Grand Central -asemalle ja sieltä kohti Newarkin lentokenttää. Ensin tietysti sekoilimme metrolla – ottamalla express-vuoron local-junan sijasta, joka ei pysähtynytkään itse centralissa – menemällä liian pitkälle, ja sitten tulimme takaisin päin.
Lopuksi vielä ihmettelimme lentokenttäkyydin bussipysäkin löytämistä. Eihän sekään liian helppoa voinut olla. Vaan löytyihän tuo kuitenkin ja $15 arvoinen lippukin irtosi viereisestä pikkukaupasta. Pari taalaa halvempi kuin sieltä hankkimamme minibussikyyditys saapuessamme, jolla tosin kyydin sai suoraan emäntämme asunnon eteen.
Huomio matkalaisille: osoitteen laittamisesta ylös ei koskaan ole haittaa, sillä Grand Centralkin on nimensä mukaisesti isompi asema kuin ensimulkaisulta vaikuttaa.
Paluulento
Arviolta vajaan tunnin mittaista kyytiä myöhemmin nökötimme lentoasemalla, check-in-vuoroamme odottaen. Sieltä turvatarkastukseen ja viimeisiä tuliaisostoksia tekemään. Ihan kaikkia rahoja en saanut kuitenkaan tuhlattua. Reilun 1600 taalan budjetista kun jäi vielä vajaa parisataa dollaria tuhlaamattakin. Aina ei vaan voi onnistua, vaikka yrittäisikin.
Nälkäkin ehti vielä yllättää ja Newarkin lentokentän safkapuoli osasi yllättää positiivisesti hintatasoltaan. Ei aivan sitä, mitä eurooppalaisilla lentokentillä on oppinut odottamaan hintojen puolesta. Pizza-siivu naamaan ja koneeseen nousua odottamaan.
Tuota pikaa siellä istuttiinkin ja reilu kuusia tuntia meni vuoroin torkkuen, vuoroin leffaa (yhdentekevä The Green Hornet) katsoen. Onneksi lentomurkina oli jälleen kerran ihan mukavalta maistuvaa settiä (mikä voi tuntua hieman oudolta kommentilta jenkkiläisen safkakuurin jälkeen).
Kööpenhaminan päässä saikin odottaa vielä pari tuntia lisää. En tiedä kumpi on rasittavampaa: lyhyemmät lennot vaihtoineen ja odotteluineen, vai yhtämittainen, mutta selvästi pidempi lento puuduttavuuksineen. Väsyttävää ja kärsivällisyyttä vaativaa touhua kuitenkin.
Eikä aikahorisontissa vaaniva jetlag ainakaan asiaa helpota. Kun on lähtenyt puoli kuudelta illalla ja kuuden tunnin jälkeen kello onkin aamuseitsemän, on olo kuin seipäällä pakaroiden väliin lyödyllä – sellaisella, lisäisin, joka ylettyy takaraivoon asti.
Köpiksessähän tätä blogia oli sitten hyvä odotellessaan naputella, kun parempaakaan tekemistä ei ollut, eikä kunnolla edes väsyttänyt, jotta olisi voinut torkkua.
Vihdoin Suomessa
Viimeinen etappi Köpiksesta koti-Turkuun ei onneksi kestänyt kuin vajaat pari tuntia, joka sekin meni puoliummessa koomaten. Kyllä siinä vaiheessa tulee lomaa harmitteleva olo, kun New Yorkin reilu 25 asteen auringonpaiste vaihtuu kymmenen asteen harmaaksi tihkusadekeliksi ja kaupunki Turuksi. Eikä asiaa paranna alati painava väsymys, jonka takia mihinkään ei jaksa keskittyä. Hyvä jos hereillä jaksaa olla.
On eittämättä mukava tulla kotiin parin viikon reippaalta reissulta, vaikka sitä olisikin paikan päällä viihtynyt kauemminkin. Nähtävää ja koettavaa kun riittää, ja onhan loma aina loma.
Näillä sanoilla alkaa olla myös lomablogi valmis ja edessä olisi paitsi kämpän siivoaminen muuton jäljiltä, myös lomakuvien ruodinta ja naamakirjaan lataaminen. Yritän vielä pusertaa myös jonkinlaisen loppurustauksen reissun hyvistä ja huonoista puolista, sekä huomioimisen arvoisista seikoista jos Amerikan ihmemaahan joskus matkustaa. Ihan vaan siltä varalta, jos joku vaikka moisen retken joskus tekee.
Näillä sanoilla, kiitos Yhdysvallat 2011. Ensi kertaan.
Perjantai, reissun viimeinen kokonainen päivä. Oli aika heittää hyvästit Bostonille ja Quincylle – vähän turhan aikaisin, mielestäni – ja liikahtaa takaisin New Yorkiin, josta paluulentomme seuraavana päivänä lähtisi.
Aamurutiinien ja kamojen pakkaamisen jälkeen siirryimme aamupalalle hyväksi havaittuun Friendly’s-ruokalaan. Aamiaismenusta löytyi tuhteja settejä moneen makuun ja nälkään. Jälkiruoaksi olin jo etukäteen päättänyt imaista suklaisen fribble-pirtelön.
Ruokalautaselle ilmestyi eräänlainen jenkkiläinen pyttipannu parilla paahtoleivällä. Ei ehkä aivan sitä, mitä luulin tilanneeni, mutta viis siitä, hyvää se kuitenkin oli. Paistettuja pottuja, munia, kinkkua ja vissiin myös pekonia, sekä kahta eri juustoa. Pieneltä näyttävä annos oli itse asiassa täyttävämpi kuin miltä näytti. Olin piukassa.
Ja päälle vielä se vajaan litran kokoinen suklaapirtelö. Röyh sentään. Onneksi tämä kalorijuhla olisi pian ohi. Sitähän miltei jännitti mitä vaaka kotimaassa näyttäisi.
Mega Bus vs. Fung Wah
Ruokailun pallottamina kierimme kohti metroasemaa ja sieltä South Stationille, joka sijaitsi bussiaseman kupeessa. Samasta paikasta taitaa lähteä myös osa paikallisjunista.
Olimme paikalla hyvissä ajoin, puoli tuntia ennen lähtöä. Liput Mega Busin matkalle, $20 naamalta. Hieman kalliimpi, mutta bussina kuulemma parempi kuin kilpaileva kiinalaisbussi. Kelpaa, ja ei kun odottelemaan.
Kello 12:lta lähtevä bussi ei kuitenkaan avannut meille oviaan ajoissa, eikä edes ihan hitusen myöhässä. Bussia kuulemma piti ladata. Hienoa, viivästyksiä tässä kaivattiinkin.
Vihdoin varttia vaille pääsimme linjuriin. Lähtö tuntui takkuilevalta jokaisessa risteyksessä, eikä ajosta meinannut tulla mitään. Niinhän siinä sitten kävi, että puolen tunnin päästä olimme takaisin Bostonin asemalla. Bussi ilmeisesti oli hieman pipi.
Oli kulunut tunti ja vartti aiotusta lähtöajasta ja yhä odottelimme tietoa lähdöstä. Kahden bussiin kuulemma mahtuisi osa, muttei kaikkia. Bussiyhtiön rouva toppuutteli meitä ja kehotti meitä odottamaan jos hän saisi meille rahat takaisin.
Munssen kanssa katsoimme toisiamme, sitten kilpailevan Fung Wah -kiinalaisbussin jonoa. Jep, oli parempi ostaa toiset, $15 liput ja kärsiä tappio, mutta ainakin päästä varmuudella lähtemään kahdelta.
Tässä kohtaa flaksia oli sitten sen verran, että pääsimme jopa hieman etuajassa lähtemään asemalta. Linkkari oli tosin täynnä, eikä vierekkäisistä paikoista ollut tietoakaan, mutta viis siitä, kun pääsimme sentään liikkeelle.
Unimatkailua
Rapiat neljä tuntia kestävä bussimatka koettelee helposti hermoja, ainakin jos on taipuvainen kärsimättömyyteen allekirjoittaneen lailla. Onneksi hyvät unenlahjat lyhensivät matkan liki puoleen siltä istumalta.
Loput puuduttavasta paikallaan pönöttämisestä saivat valua todellisuuspaon puolelle, kun hukutin tylsyyteni The Oatmeal -sarjakuvan hämmentävään huumoriin ja naurattaviin oivalluksiin. Jos kyseinen nettisarjis ei ole entuudestaan tuttu, suosittelen mahdollisuuden antamisen tälle tapaukselle.
Säteilevä New York
Paluu Ison Omenan lumoon tapahtui paremmissa merkeissä kuin lähtiessämme. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, eikä sateesta ollut tietoakaan. Nälkä tosin oli tehnyt paluun sitten aikaisen aamiaisen – kaloripommistaan huolimatta.
Bussin pudottaessa meidät pois kyydistään Chinatownissa, otimme kohteeksi jotakuinkin ensimmäisen kiinalaisravintelin, joka kohdalle osui. Full House Cafe sattui eteen, joten ovista sisään ja menu käteen.
Ruokalistalta valkosipulikanaa ja juomaksi yllätyksetön valinta; Kokis. Odotin toiveikkaana ja jännityksellä mitä tarjoilijatar toisi eteen varsinaisena murkinana.
Kelpoa, varsin tavallista kiinalaistahan se. Yhtä paljon ruokapornon aineksia kuin missä vain kotimaisessa vastaavassa; sekä hyvässä, että pahassa.
Empire State Building
Syömiset hoidettuamme suuntasimme takaisin nykiläisen emäntämme hoiviin pudottamaan kamamme talteen, ennen kuin matka jatkuisi kaupungin kuuluisimman pilvenpiirtäjän luo.
Tuotapikaa olimme metrossa ja hetken päästä ESB-tornin aulassa. Komea art deco -aula ei ehtinyt paljon huomiota saada, kun jo olimme liukuportaissa, (taas) turvatarkastuksessa ja sitten lippujonossa.
Jonotusta sitten riittikin, vähän joka välissä. Liput aikuisille (ilman karttoja yms.) kustansivat $21, jolla pääsi 86. kerrokseen asti ja $15 lisämaksulla pääsi aina 102 . kerrokseen asti, jonne mekin lopulta nousimme.
Porukkaa tornissa riitti, vaikka mekin eksyimme paikalle vasta klo 21 tietämillä. Aikaa siis kannattaa varata, vaikka itse huipulla vilahtaisikin vain lyhyesti. Kokonaisuutena meilläkin taisi kulua pari tuntia, ja niistäkin suurin osa jonotellessa.
Mutta itse maisemat ovatkin sitten omaa luokkaansa. En osaa edes arvata onko paikka parempi nähdä päivällä vai iltahämärän jälkeen – molemmilla kun on puolensa. Häkellyttävän kauas tornista joka tapauksessa näkee ja maisemat ovat perkeleen komeat.
Tai kaipa se riippuu mistä pitää: jos vihaa urbaania suurkaupunkinäkymää, ei torniin kannata nousta. Meille muille se lienee visiittinsä veroinen. Kuvat kun eivät tee täyttä oikeutta korkealla olemisen tunteelle.
Intialainen ilallinen
Se, mitä naiivisti kuvittelin ehkä reilun tunnin reissuksi, olikin lopulta reilun kolmen tunnin tempaus, metromatkoineen. Nälkä alkoi taas vihlata kehossa ja vielä oli tarkoitus singahtaa viettämään yöelämää viimeistä kertaa tällä reissulla.
Kuumottava ilmankosteus ja lähempänä 30 astetta oleva lämpötila eivät ole ihanteellisia olosuhteita, mutta valittaakaan ei kehtaa, kun kesä vihdoin on täällä. Siispä emäntämme matkaan kämpiltä ja syömään.
Lähistöltä hän ehdotti meille hyvää intialaista, mikä sopi meille mainosti. Pieni, kellarikerroksessa majaileva mesta oli kodikas ja siisti, ruokalistaltaan kutsuva ja monipuolinen, myös banladeshlaista muonaa sisältävä. Tandoori-kanat ja naan-leivät tilaukseen.
Ruoka paitsi näytti hyvältä, sai myös pötsin täyteen herkullisin mauin. Alkupalat ja kolmen ihmisen sapuskat noin $40 yhteensä. Tällaiseen voisi tottua (ja samalla lihota).
Yöelämää Brooklynin malliin
Purtavat paremmassa tallessa suuntasimme pienen kävelyn saattelemana kohti öistä Brooklyniä. Olikin miltei kello kaksi, kun saavuimme Duff’s-nimiseen metalli/rock-baariin.
En tiedä oliko idea lähteä Manhattanilta muualle maailman parhain, sillä jopa emäntämme hieman kammoksui yöjunia Brooklyniin epäilyttävien ihmisten ynnä muiden takia. Itse taas pohdin asian järkevyyttä pidemmän etäisyyden ja matka-ajan takia, vaikka olihan tuo paikka sinänsä nähtävä, kun siitä oltiin jo aiemmin puhuttu.
Jollain tapaa öisessä metrossa pois Manhattanilta olikin enemmän fiilistä ja ehkä sitä jännitystäkin, mutta melko tavallista väkeä junassa siltikin oli. Itse baari taas oli melkoisen mukava ja äänekäskin rymyluola. Tunnelmallisesti alan meiningin mukaan sisustettu ja punasävyinen musabaari. Ei mikään hevibaarien mekka, jos nyt alan miehelle ja naiselle sopiva pubi onkin.
Ja tulihan sitä maistettua hipster-tyypeistä tutuksi tullutta Pabst Blue Ribbon -oluttakin. Niin laimeaa ja mautonta peruslageria kuin useimmat kotimaisetkin, ja tavallaan juuri sitä tiskivettä, joksi jenkkiolutta toisinaan suotta morkataan.
Viimeinen yö a la USA
Perjantainen baarielo ei Brooklynissä ollut hassumpaa, jos ei erikoisen villiäkään. Yö kävi pikkutunteja ja koska seuraavana päivänä olisi edessä paluu, oli aika lähteä vetämään unta kaaliin. Metrolla Manhattanille ja sitten vihdoin se taksimatka New Yorkin tapaan.
Ei siinä, että itse taksimatkassa sinänsä mitään jännittävää tai erikoista olisi ollut, mutta olihan sellaista keltaista taksia koitettava, joita on niin monessa elokuvassa ja tv-sarjassa nähnyt. Eräänlainen kadun ikoni ja tunnistettava piirre kaupungista, joka ei koskaan nuku.
Halpaa moinen matkustus muuten on: kello puoli neljältä perjantaiyönä alkutaksa oli vain 2,5 taalaa ja koko reissukin, ehkä vartin mittainen moinen, 6,5 taalaa. Siis vain noin neljä euroa. Ei ihme, että täällä taksit ovat niin suosittuja kulkupelejä. Varteenotettava vaihtoehto liikkua ympäri Nykiä, paitsi ehkä pahimpaan ruuhka-aikaan.
Hyvää yötä, omena. Kuuden tunnin yöunet pohjalle ja kohti seuraavaa päivää.
Reissu oli jo suurelta osalta takana, vain noin neljännes oli enää jäljellä kahden viikon rapakon taakse ulottuvasta lomasta. Koska olennaisimmat matkakohteet olivat jo tulleet nähdyiksi, päätimme ottaa loppureissun kevyesti vain rentoutuen, ilman sen suurempaa ohjelmaa. Ei sillä, ettäkö reissu muutenkaan olisi muuta ollut kuin rento.
Mummoaamupala
Heräily venähti odotetulla tavalla ja aamupalakin lipsahti yli puolenpäivän. Quincyn oma Friendly’s diner. Ruokalista suorastaan pursui järisyttävän hyviltä vaikuttavia annoksia, joita nälkäisinä kuolasimme mummelitarjoilijoiden huolehtiessa meistä. Noin tarjoilijamielessä tämä paikka olikin Hootersin miltei täydellinen vastakohta.
Lounastarjouksen lämmin juusto-kalkkunavoileipä ($6) napsahti kohdalle tuoremehulasin kera. Lisukkeena ranskalaisia, röyh. Nälkä lähti ja kieli taisi mennä mukana.
Jälkkäriksi, kuuman päivän kunniaksi, mansikka-fribble eli paikan oma pirtelö (reilut $4). Jos oli hintaa, niin oli kokoakin. Muki kun oli ehkä vajaa litran kooltaan ja todella kuohkeaa, paksua ja herkullista pirtelöä. Sen imeminen kitusiin tuntui kestävän ikuisuuden.
Friendly’s oli ehkä paras aamiaismesta tähän asti.
Revanssi sotalaivan kanssa
Maanantainen vierailu U.S.S. Constitution -purjelaivaan kun jäi yritykseksi, oli uusintayrityksen vuoro. Metrolla TD Gardeniin, kävely sillan yli ja sitten turvatarkastukseen. Jep, jälleen kerran oli tavaroiden läpivalaisun aika ja kävely läpi metallinpaljastuksen, vähän kuin Vapaudenpatsaalla aiemmin. Tiukentuneet turvatoimet tuntuvatkin kohdistuvan ensisijaisesti juuri näihin kansallismuistomerkkeihin tai niihin verrattaviin paikkoihin.
Itse laiva oli kyllä komea ja huokui vuosisatojen tunnelmaa. Constitution on maailman vanhin vielä toiminnassa oleva sotalaiva, kuten kertoi eräs miehistön jäsenistä yleisölleen. Se ei ole maailman vanhin sotalaiva sinänsä, sillä Englannista löytyy vielä sitä vanhempi alus kuivatelakalta, mutta Constitutionilla on edelleen oma miehistönsä ja se tekee matkoja muutaman kerran vuodessa.
Komea purtilo ja näkemisen arvoinen paatti, joka on myös ilmainen vierailla ja auki kaikkina muina päivinä viikossa paitsi maanantaisin.
Leluostoksilla
Museolaivavierailun jälkeen suuntasimme leluostoksille. Käpöttelyt metrolle ja sieltä Quincy Marketin pikkukauppoihin. Olimme nimittäin päättäneet ilahduttaa ystäväpariskuntamme pienempiä Lego-leluilla, mukavia naskaleita kun ovat, ja kun emme mitään tuliaisia olleet itse vanhemmille tuoneet.
Satunnaisen pyörimisen jälkeen löytyi sarjiskauppa, josta löytyi musiikkia, leluja sekä tietysti rihkamaa. Newbury Comics, joita löytyy useampikin Bostonin alueelta, on hyvä paikka tutustumisvisiitille mikäli amerikkalaiset sarjikset, pop/rock/metal-osaston musa tai lelu- ja fanirihkama innostaa.
Mukaan tarttuikin pari pakettia Legoja, sekä allekirjoittaneelle hirtehistä huumoria tarjoileva The Oatmeal -sarjakuvakirja. Hintakaan ei päätä huimannut.
Päivällistä ja jääkiekkoa
Ruokapornosektorilla vetovoimaiseksi osoittautui texmex-ravintola, jossa lautaselle saapui muikeat enchiladat. Perushyvää, muttei erikoista. Eipä tosin hintapolitiikkakaan häikäissyt, sillä annos lähti alta kympillä. Kyllähän tällaisia kannattaa täällä maistella ja testailla, kun ovat helposti kotimaisia vastaavia parempia, hinnasta huolimatta.
Masut täynnä kämpille. Lelut annettuamme pääsimme tietysti apulaisinsinööreiksi auttamaan Legojen rakentelussa. Blogaamista, olutta ja Legojen kanssa pakertelua. Kuluuhan se ilta niinkin.
Isäntämme oli plänännyt meille iltaohjelmaa, joten metroon ja Beacon Hillin idylliselle kerrostaloalueelle. Viinakaupasta pari pahvipakettia paikallista olutta per naamari, ja sitten ystävämme kaverin kämpille Bruinsin ottelua katsomaan.
Vaikken jääkiekosta itse juuri perusta, meni ilta istuen mukavasti oluita maistellen ja Youtube-huumorivideoilla huvittuen.
Yllätyskännit
Kun paikallinen mallasjuoma oli kuitenkin alkoholipitoisuudeltaan pahimmillaan jopa kymmenen prosentin tietämillä, oli pari meistä salakavalasti humaltuneessa tilassa kotiinpaluuta tehdessä. En edes tiedä montako olutta join, luultavasti alle sixpackin, mutta päihtyneisyys oli vahvasti läsnä.
Kellokin huuteli jo päälle kahta, joten taksi alle ja Quincyyn. Jälleen kerran 7 Elevenistä patongit yösyömiseksi. Sitten jossain vaihessa se filmikin katkesi, vaikka jotain muistin sentään koneella yöllä käyneeni. Eihän touhun nyt ihan noin pitänyt mennä. Seuraavana päivänä meno vasta sitten kostautuikin.
Next Page »