Elämä kulkee vissiin liian hyvin, kun huomaa olevansa tilanteessa, jossa on vaikea keksiä mitään olennaista ja ajankohtaista tilitettävää. Arkirutiinit ovat iskeytyneet niin hyvin raiteilleen, että päivät sulahtavat ohi kuin itsekseen, yksi toisensa jälkeen. Suurinta haastetta edustaakin vaikeus mennä parempaan suuntaan ja ehkä jossain määrin ylläpitää nykyistä hyvinvointia. Mikään ei kuitenkaan ole ikuista.
Tässä vaiheessa kuluvaa vuotta aletaan olla siinä pisteessä, että kaikenlaiset matkasuunnitelmat ympäri maita ja mantuja alkavat hiljalleen realisoituja tilattuihin matkoihin. Lomapäivät raksittuvat kalenteriin hitaasti, mutta varmasti ja kesä alkaa hahmottumaan suunnitelmalliseksi elämyspaketiksi.
Toisin sanoen Serpent’s Lair alkaa virittäytymään väsyneiden matkablogien tyyssijaksi, jossa ruokaporno on keskeisellä sijalla ja pirteät kuvailut yrittävät tallata kyynistyneiden jalkojen varpaille.
Ilmojen vielä lämmetessä on aika keskittää voimavarat työn ohella kuntoiluun niin paljon aika antaa periksi ja pyrkiä nakuttamaan mainio ja elokuvamainen Max Payne 3 läpi ennen reissulle lähtemistä. Kesä tulee ja pilailee nörttäilyt, mutta ehkä kestän sen. Syökää, juokaa ja naikaa. Serpent out.
“Paljon onnea vaan, Serpent’s lair“, kuului jostain alitajunnan syövereistä. Jopa keskellä Super Bowl -huumaa huomasin muistavani, että tätäkin ylianalysoinnin, vuodatuksen ja sosiaalipornon yhdistelmänä toimivaa tekstioksennusta olen lapioinut verbaliikan kauhalla jo neljän vuoden verran.
Kynttilöitä kakkuun
Neljä vuotta ei sinänsä ole pitkä aika monessakaan asiassa, mutta elämä on opettanut, että nykyään useamman vuoden yhtäjaksoinen harrastus on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. En puhu edes itsestäni, sillä minusta tuntuu, että monilla ihmisillä ei yksinkertaisesti keskittymiskyky tunnu riittävän asioiden pitkäjänteiseen työstämiseen.
Harrasteet ja työpaikat vaihtuvat, ihmissuhteet katkeavat ja uusia muodostetaan tilalle. Tekniikka uusiutuu ja vanhat kiinnostuksenkohteet korvautuvat uusilla. Tilanne elää kaiken aikaa. Niin myös allekirjoittaneen elämä. Siihen nähden olen suorastaan hämmentynyt, ettei blogini jäänyt hetkelliseksi tähdenlennoksi, kuten niin monella kuulemma tuntuu olevan tapana.
En ole jaksanut tarkistaa mikä on keskivertoisen blogin elämänkaari, enkä tässä yhteydessä yritä paukutella henkseleitä oman kirjoitusharrastukseni puolesta. Kunhan muistuttelen osittain itseänikin siitä miten aika rientää.
Toistoa, toistoa
Eräs entisistä elämänkumppaneistani totesi minulle jo vissiin vajaa kolmisen vuotta sitten, että blogini toistaa itseään. Että kuulemma samat aihepiirit tulevat esille uudestaan ja uudestaan. Muistan etäisesti olleeni hieman huvittunut, ehkä hieman näreissänikin tuosta kommentista.
En niinkään siksi, etteikö hän olisi ollut osittain oikeassa, vaan siksi, että niin paljon tapahtui tuon ensimmäisen vuoden aikana, että siihen mahtui väkisinkin melkoinen paletti uusia asioita muutoksia. Ehdin pelkästään päätyä seurustelemaan ja eroamaan tuon vuoden aikana, joka sinällään on enemmän suurempaa vaihtelua aihesisällöltään kuin mitä kyseisen ihmisen elämässä oli ehtinyt tapahtua.
Huvittunut muistan olleen siksi, että hän oli samalla hyvinkin ironisesti oikeassa koko elämän käsitteen suhteen: ei elämässä oikeastaan mikään muutu, asiat vaan toistuvat uudelleen ja uudelleen tietyin väliajoin. Kaikki tuntuu kulkevan kuin sykleissä konsanaan.
Toisin sanoen, tila, jossa blogini eläisi isompaa kuvioita kuin itse elämä olisi kaikessa suuruudenhulluussaan melkoisen absurdi ajatus. Väistämättä herää ajatus: miettikö ajatuksen ilmaan heittänyt taho yhtään enempää mitä edes tuli sanoneeksi?
Tutuilla poluilla
Neljässä vuodessa monet syklit ovat tulleet tutuiksi ja olen entistä vakuuttuneempi, että aikakausilehtien aiheiden tapaan samat ideat tulevat myös kiertämään uudestaan ja uudestaan, korkeintaan vain hienoisin nyanssieroin.
En oleta löytäväni elämästä mitään sellaisia uusia kuvioita, joita en olisi tavalla tai toisella jo ennen nähnyt. Tuon sanottuani ääneen toivon tietysti salaa olevani myös hieman väärässä.
Kun pyrin hahmottamaan tulevaa vuotta eteenpäin, voin visualisoida tulevat kuviot hyvin samankaltaisiksi kuin aiemminkin. Työ, arki, harrastukset, ihmissuhdeasiat ynnä muut vastaavat tulevat todennäköisesti kulkemaan samoja polkuja pitkin kuin aina ennenkin. Alamäkiä seuraa aina ennen pitkää ylämäki ja sama toisinpäin.
Olkoot seuraavatkin vuodet yhtä tapahtumarikkaita ja toivottavasti tästä vielä joskus kehityn kirjoittajana kohti selkeämpiä kuvauksia, rohkeampaa kirjoitustyyliä ja värikkäämpää sanansäilän heilutusta.
Mitä pidemmälle on vuosi kulkenut, sitä enemmän on vauhtia tullut rattaisiin lisää. Voisi jopa osaltani sanoa vuoden kehittyneen parempaan suuntaan kuluneiden kuukausien aikana. Aivan vielä en kuitenkaan taivu koko vuoden retrospektioon.
Viime aikoina on ollut aikaa melkoiselle määrälle itsetutkiskelua. Sille on aina paikkansa ja kyllähän sille pitää aikaa löytääkin. Toivoisin myös, että muutkin tekisivät sitä enemmän ja näkyvämmin.
Itse-
Oman itsetutkiskeluni myötä olen oppinut jotain tunnevammastani (tai sitä sanaa vierastaville, tunnerajoittuneisuudestani), mutta myös valituista käytösmalleista. Kun on saanut kuulla olevansa “sovinistinen” ja “naisia esineellistävä”, ja toisaalta huomannut tuonkin puolen elämästään olevan aktiivisempaa kuin “enemmän herrasmiesmäisinä aikoina”, ei tarvitse olla kaksinen matemaatikko ymmärtääkseen tilanteen ristiriitaisuuden, ja sen myötä myös sen koomisuuden.
Jos ennen piti itseironian, sarkasmin ja vinoutuneen huumorintajun ymmärtämistä itsestäänkin selvinä asioina, en pidä enää. Siperia on opettanut, ettei ihmisistä saisi olettaa oikeastaan yhtään mitään.
Ja jos ennen piti itsestäänselvyytenä sitä, että tunneskaala on normaali, negatiivisesta positiiviseen, sekin on muuttunut. Asiat eivät enää olekaan kuin “aina ennen”.
Sairastelua
Vastaavanlaisia itsestäänselvyyksiä löytyy myös vielä arkisemman elämän puolelta. Kun ennen piti normaalina, oletusarvoisena ja itsestään selvänä asiana, että on terve ja voi treenata normaalisti ilman ongelmia, muuttui sekin reilummin flunssan sairastelun myötä.
Ei ollutkaan enää itsestään selvää treenata monta kertaa viikossa. Piti köhiä, yskiä, vuotaa räkää, maata kuumeessa ja niin edelleen. Rutiinit, vaikkakin väliaikaisesti, uusiksi ja nöyryyttä tilalle. Ehkä tietynlainen koppavuus ja asioiden pitäminen itsestäänselvyyksinä maksoi potut pottuina. Iski karman pöytään, kielikuvallisesti ilmaisten.
Sen myötä ollaan sairasteltu ja tehty arjesta poikkeavia asioita. Eihän tuo mitään suurella mittakaavalla muuta, mutta kuitenkin. Pakottaa arvioimaan ja arvottamaan asioita uudelleen. Ymmärtämään, mitkä asiat ovat tärkeitä ja mitkä eivät. Mitkä asiat ovat itsestäänselvyyksiä ja mitkä eivät.
Memento mori. Olemme kaikki kuolevaisia. Muistakaamme se, aina ja ikuisesti.
Päivät ovat taas vierähtäneet melkoisella vauhdilla. Taannoisen Amsterdam-matkani kuvainnollisista krapulatiloista on selvitty ja arki on vallannut elämän. Flunssa tuli jo kertaalleen selätetyksi ja treenit takaisin osaksi arkea. Perään rauhallinen viikonloppu kotikaupungissa ja sitten taas uutta arkea, lisää töitä, treeniä ja rutiineja. Tekemisen pulasta ei ole voinut valittaa, korkeintaan runsaudenpulasta.
Vaikka tavallaan on paljon tapahtunut, suurin osa on ollut niin merkityksetöntä ja tavallista, ettei siitä jaksa tuon taivaallista naputella. Rutiinit ovat, kuitenkin, ilman arvolatausta vain sitä itseään. Tavallisten askareiden toistoa, hyvässä ja huonossa.
Kun nyt takana on vielä toinenkin, varsin mukava viikonloppu Turussa ja vieläpä hyvien ystävien kera, on aika penkoa pyykkikoria ja käydä läpi tapahtumien saldoa.
Tunnevammaisuutta ja naisten esineellistämistä
Jos jotain koen oppineeni itsestäni viime aikoina, niin ilmeisesti jonkinlaisen tunnevammaisuuden. Toki tämän näkemykseni ovat ehtineet jo osat ystävistäni ja kavereistani torpata täysin huuhaa-näkemykseksi, ja varmasti myös ihan aiheellisesti. Tässä kohtaa täytyy ehkä saivarteluheittojenkin riskillä huomauttaa, ettei tunnevammaisuus kuitenkaan ole tunteettomuuden synonyymi.
Jos tätä pitäisi lyhyesti avata ennen varsinaisesta aiheesta kirjoittamista, niin kyvyttömyyttä kokea romanttisia tuntemuksia. Ehkä tämä on jonkinlainen sivuvaikutus siitä, että on pyrkinyt vähentämään kaikenlaisia negatiivisia tunteita viime vuosina, etenkin viime kuukausina. Kun on tietoisesti pyrkinyt olemaan ärsyyntymättä mistään ja vihaamatta mitään, on se ehkä leikannut ääripäätä myös vastakkaisesta laidasta. Ankeaa? Ehkä, mutta samalla niin huoletonta.
Hauskemman kommentin sain vasta taannoin, kun vihdoin sain suusanallista negatiivista palautetta Amsterdam-reissustani, ja etenkin siitä, että olin kirjaillut tapahtumat varsin avoimeen, rehelliseen muotoon. Aivan kaikkea en voi minusta riippumattomista syistä kertoa, mutta tässä kohtaa viimeistään tuli hyvin todistettua, että “rehellisyys maan perii” on hevonkukkua monien ihmisten kohdalla. Moni ihminen ei ole valmis sulattamaan rehellistä ja avointa ulosantia. Ei se mitään, heillä on oikeus siihenkin.
Mutta saamani palaute, joka oli käytännössä täysin toisenlaista kuin muuten saamani kehuva kommentointi itse reissusta, kohdistui siihen, mitä olin tehnyt reissun päällä. Minua ei niinkään ravisteltu Amsterdamin laillisista päihdeaineista (ts. kannabiksesta), vaan alueen naisista. Että kuinka minä esineellistän heitä ja näin tekemällä, että siitä kirjoittamalla, paitsi ilmeisesti loukkaan naisia, myös potentiaalisesti vahingoitan omaa teoreettista suhde-elämääni.
Eli toisin sanoen, olemalla rehellinen teoistani mahdollisesti ammun itseäni jalkaan naisen/naisten suhteen, jotka saattaisivat minusta muutoin olla kiinnostuneita. Tiedostan tämän, ja mikä tärkeämpää: hyväksyn sen. Minulle on kuitenkin tärkeämpää olla avoin rappiokulttuurissani (tai missä tahansa) ja ilmaista itseäni valitsemallani tavalla kuin sensuroida tekemisiäni, valintojani ja arvomaailmaani vain kenties löytääkseni potentiaalisen pariutumiskumppanin.
Arvostan ihmisten huolenpitoa ja samalla myös ymmärrän ihmisten halun tuomita tekoni, heillä on siihenkin kaikki oikeus. Enkä voi vaatia, että näkemykseni tai tekoni hyväksytään, saati että miellyttäisivät kaikkia asianomaisia tai ulkopuolisia, mutta en myöskään voi – tai edes halua – elää muiden ehdoilla. Minun elämäni, minun valintani. En minäkään halua neuvoa miten muiden pitäisi elää.
Villi ja vapaa
Olin, totta puhuen, oikeastaan innoissani saadessani vähemmän mairittelevaa palautetta blogistani. En siksi, että se olisi jotenkin itseisarvoisesti hieno tai hyvä asia, vaan koska olisi ehkä jollain tavalla outoa, jos sitä ei olisi lainkaan tullut. Syitä on monia. Ensinnäkin tiedän monilla olevan ongelmia jommankumman (maksulliset naiset tai pilvi) asian kanssa, ellei jopa molempien.
Toiseksi, ihmiset vain harvoin kehtaavat tuoda ikäviä asioita suoraan kuultavaksi. Sen sijaan he tyytyvät juoruilemaan siitä muille kuin itse “kohteelle”. Ehkä he vain pelkäävät, että puren heiltä pään irti. Tai ehkä he loukkaantuisivat vain lisää huomatessaan, ettei minua oikeastaan kiinnosta heidän mahdollinen nyrpeys tai moraalinen mielipaha. Parempi siis olla kertomatta, he tuumivat. Enhän minä oikeaa syytä tiedä, koska eihän sitä minulle koskaan kerrota. Se toisaalta ei ole minun ongelmani.
Halusin myös herätellä ihmisiä, viihteellisen tarinan ohella. Halusin avoimesti kertoa millaista reissussa oikeasti oli, sen sijaan, että höpöttelisin niitä ja näitä syömisistä, turistikohteiden näkemisestä ja niin edelleen. Mutta totuus sattuu. Toisia enemmän kuin meitä kyynikkoja.
Ilmeisesti herättely myös onnistui, joskaan ei aivan ongelmitta. Sillä aikaa, kun likavesi valui selästäni kuin sorsan sulista konsanaan, sijaiskärsijät ottivat paskaa tuulettimeen. Vähemmän toivottu sivuvaikutus, joskin asia, jota oli käytännössä mahdoton ennakoida.
Onni on kuitenkin olla vapaa muista ja näiden mielipiteistä, tuomioista ja paheksuvista katseista. Paheksukaa, tuomitkaa, syytelkää ja pahoittakaa mielenne, jos siltä tuntuu, ja siinä herne nenässänne kysykää itseltänne: onko se kaiken sen arvoista? Ja pitäisikö kenties siivota oma tontti ennen puuttumista muiden asioihin?
Mahtava viikonloppu
Kun Damin-reissun jälkipyykki on, toivottavasti, hoidettu ja elämä normaaleilla raiteillaan, on aika palata kotimaan kamaralle ja miettiä ajankohtaisempia ajatuksia. Paljon olisi kirjoitettavaa, niin tänne kuin musiikinkin saralla. Ajan riittäminen onkin suurempi ongelma kuin mikään muu.
Takana on vielä äärimmäisen mukava, mutta raskas ja ilmeisen univelkainen viikonloppu, josta ehtii selvitä vain tämän sunnuntain ja sitten on taas itsenäisyyspäivänaaton hummailupäivä. Kulutettu viikonloppu meni paitsi konserteista nauttien, myös hyvien ystävien ja kavereiden kesken elosta nauttien. Omaakin pärstää joutui dokumentin ruudulta töllistelemään tuttujen naamojen ohella, mikä oli, jos ei nyt suurta hupia, niin ainakin jokapäiväisestä arjesta poikkeavaa.
Vielä pitäisi jaksaa iskeä Amsterdamin-matkakuvat linjoille ja kirjoituspuuhaakin tuntuu olevan loppumattomiin asti. Työhän ei tunnetusti lopu koskaan. Loppuun vielä tunnelmiin sopiva biisi.
Vaikka sairastamisella sinänsä on varsin vähän tekemistä suoraan itse kuoleman kanssa, sairaana oleminen monesti muistuttaa ihmistä hänen fyysisestä heikkoudestaan. Myös kuolevaisuudesta.
Sitä muistaa kuinka hauras ihmiskeho lopulta on ja kuinka mikroskooppisen pienet organismit osaavat lannistaa isomman koneiston, joka toisaalta niin ikään rakentuu pienenpienistä osasista. Pieni määrä väärää substanssia väärässä paikassa kykenee sammuttamaan koko koneiston ja lopettamaan sen, jota elämäksi kutsutaan. Vahvaa ja niin heikkoa samaan aikaan.
Nokka tukossa, pää jumissa
Vaikken sen kummemmin ole nyt sairastanut kuin kuumeisen nuhan, kurkkukivun ja yskän kanssa pyörinyt sängyssä, on se herätellyt ajatuksia elämästä itsestään kuin myös elämän käsitteestä, olemassaolosta ja kaiken vääjäämättömästä lopusta. Ajatus on lopulta virkistävä ja herättävä. Kuin muistutus tehdä asioita, joista pitää. Jotka kokee tärkeiksi.
Alati kyynistyvässä ajatuksenjuoksussa yhä useampi asia tuntuu merkityksettömältä tai ohikiitävältä. Kuin päiväperhosen elämä galaktisessa maratonjuoksussa.
Työ, arki, harrastukset ja huvit. Kuin yksittäisiä pieniä palapelin paloja lattialla, joilla kaikilla on merkitystä ja joita ilman elämä ei olisi ehjä, mutta lopulta silti vain yksittäisiä paloja suuressa kokonaiskuvassa.
Mikä sitten tekee elämästä ylipäätään merkityksellisen? Vastauksia on monia ja luultavasti suurin osa niistä on oikeassa.
‘Dam
Mutta juuri tällä hetkellä en oikeastaan edes jaksa tarjota vaihtoehtoja kellekään. Kunhan pohdiskelen jonninjoutavia. Edessä on vuoden kolmas ja viimeinen ulkomaanlomareissu, tällä kertaa kohteena Amsterdam. Luvassa on retriitti. Lyhyt, viiden päivän reissu, jolla ehtii pohtia elämänsä valintoja, tehtyjä ja tekemättömiä. Sekä antautua hedonistisen dekadenssin syleilyyn.
Tähän aikaan yöstä ei pitäisi kirjoittaa yhtään mitään. Ihan jo siitäkin syystä, että minun pitäisi olla nukkumassa ja valmistautua seuraavaan työpäivään. Eikä siksi, että olen flunssassa ja käyn lähinnä primitiivisellä selviytymistasolla. Tunnetasolla vedän tasaviivaa. Ärsytyskynnyksen ylittää ainoastaan tunne, ettei ole täysin fyysisesti terve olo.
Hukattua aikaa
Koko päivä on mennyt niin sanotusti hukkaan. Sairaana ei jaksa tehdä töitä, eikä suoraan sanoen mitään muutakaan. Olen istunut koneella, tuijotellut telkkarista urheilua ja miettinyt jonninjoutavia. Yrittänyt syödä, levätä ja parantua. Ajatus kaikesta turhauttaisi, jos en yksinkertaisesti olisi raskaan työviikonlopun jälkeen niin poikki ja kipeänä.
Takana olevat Digiexpo-messut olivat mukavat ja työntäyteiset. Tuntiensa puolesta myös raskaat, kuten nyt reilun kymmenen tunnin päivillä tapana on. Etenkin, kun perään isketään puolipakolliset illallistamiset ja sosialisoimiset, tuoppien ääressä totta kai. Sitten kuuden, ehkä seitsemän tunnin voimilla seuraavaan työpäivään.
Kun työputken loppuminen palkitaan tukkoisella nenällä, kivuliaalla kurkulla ja jäätävällä väsymyksellä, ei into riitä sosialisoimiseen, treenaamiseen tai yhtään mihinkään muuhunkaan. Ehkä täysin väärä hetki hoitaa ihmissuhdeasioita. Vaan onko henkisellä rautakangella varustetulla kyynikolla koskaan oikea hetki moiseen? Tällä hetkellä jotakuinkin ainoa asia, joka kiinnostaa, on oma tervehtyminen ja hyvinvointi. Itsekästä, mutta sitäkin tärkeämpää.
Jotta tälle satunnaiselle öiselle tajunnanvirralle saataisiin jotain lihaa luiden ympärille, ympätään mukaan piristävä kuva messuilta ja mielentilaa kuvaava kipale. Ristiriitaista? Kyllä. Olotilaa kuvaavaa? Ehdottomasti.
Neljä-neljäkymmentä herätys. Torkkukytkin. Ylös. Ulkona on pimeää. Kaurapuurot naamariin ja ulos. Bussi ei odota, ja vaikka odottaisikin, lentokone ei sitä tekisi.
Lentokentällä “hei, moi” ja liput taskuun. Turvatarkastus, odottelu, lento. Nukun miltei koko puolitoista tuntia.
Kööpenhamina
Lento on jo seitsemältä perillä paikallista aikaa, bussikyyti lähtee vasta yhdeksän jälkeen. Loistavaa organisointia. Ajankuluksi Starbucks ja isokokoinen caramel macchiato. Kylkeen tuoremehu ja lämmin pekoni-kanavoileipä. Kallista, mutta herkullista.
Vihdoin bussikyyti. Kurvailut messupaikalle jonkinlaiseen teollisuushalliin. Ulkona on kylmä, syksy on vahvasti läsnä. Ei se mitään, kahvia koneistoon ja peliesityksiä katsomaan.
Kalvosulkeiset
Näen vuoroin komeita esityksiä, vuoroin kamalia powerpoint-vetoja. Siinä missä toiset näyttävät komeasti pauhaavalla musiikilla varustettuja pelivideoita ja hoitavat esityksensä hienosti, osa sössöttää esityksensä kalvosulkeisten lailla sivu toisensa jälkeen ruudulla kierrättäen. Ammattimaisuus ei vissiin ole in kaikissa firmoissa. En viitsi edes mainita nimiä.
Niin näyttävä oli tilaisuutta emännöinyt uutisankkuri, että olisin voinut lähteä hänen matkaansa vaikka saman tien. Harkitsematta. Onneksi moista absurdiutta ei tarvitse miettiä.
Evästä, jutustelua, sosiaalista kanssakäyntiä. Mukava nähdä tuttuja naamoja ja vaihtaa kuulumisia. Sitten lisää esityksiä. Ja vielä vähän lisää.
Voitelua
Lopulta kuivin osuus on ohi ja on aika tutustua itse peleihin. Osio tulee korvattua sosiaalisella kanssakäymisellä ja ilmaisilla juomilla, joita varten on drinkkikuponkeja enemmän kuin pystyn kuluttamaan. Korvan taakse muistutus: Tanskassa on tarjolla huonoja siidereitä, eikä se olutkaan nyt erityisen kaksista ole. Ajaa kuitenkin asiansa. Onneksi seura on juomaa tärkeämpää.
Pelejä, hullaantuneita kasvoja ja lisää juominkia. Nälkähän tuossa alkoi tulla. Onneksi myös maistuvaa sapuskaa oli tarjolla. Ja lisää juotavaa. Jotenkin aiottu suunnitelma olla ilta selvinpäin tuntuisi menevän päin honkia. Niinhän se tietysti menikin.
Tanssilattiallakin käy jokunen, minä en. Minglausta ja juomia. Osio on vaihtunut niin kevyeksi ja rennoksi ettei ole mitään valittamista. Tällaisesta hauskanpidosta tietää kuitenkin maksavansa seuraavana päivänä. Ei se mitään, se kuuluu työnkuvaan.
Lopulta vihdoin hotellilla. Kellokin lähenee kolmea. Tulevan päänsäryn miltei tuntee. Sitä saa mitä tilaa.
Aamupahoinvointi
Pomo potkaisee reippaasti ylös. Suihkuun. Aamupala. Ei oikein maistu, mutta vähän kuitenkin.
Tyhjin aatoksin kohti lentokenttää. Pää kolisee onttouttaan. Ei se mitään. Lentokoneessa voisi taas nukkua. Odottelua pehmentää Starbucks ja herkullinen frappuccino. Lompakko vinkuu, kroppa kiittää.
Puolitoista tuntia kestävä lentomatka, nukuksissa. Tyhjyyden äänen voi melkein kuulla. Suussa etäinen muistijälki Starbucksin karamellijääkahvista.
Ruokaa, raahautuminen kotiin ja sohvalle makaamaan zombiena. Koti, tietokone, kermainen kahvi. Selvinnyt, mutta uupunut olo.
Takana hyödytön työpäivä, unohdettu päänsärky ja inspiroiva tila. Inspiroiva, mutta luomiskyvytön. Päivä, jolloin päässä kaikuu tyhjyys ja välinpitämättömyys tekee majapaikkaansa keskelle nukahtaneiden aivosoluja.
Kivat messut takana, mutta jotenkin niistä selvinneenä on huojentunut olo. Mukava olla kotona, mukava päästä takaisin arkeen. Sitten joskus. Sitä ennen pitäisi vielä kärsiä viikonlopusta. C’est la vie.
Kappas, tässä sitä taas ollaan: tietyn syklin tutussa käännekohdassa. Tutussa kurvissa, joka joko merkkaa tietyn kierroksen alkua tai loppua, ehkä molempia. Olen ollut tässä kohdassa ennenkin, lukuisia kertoja. Olen kirjoittanut siitä, luultavasti liian monta kertaa. Mikäpä hänessä, eräänlainen osoitus juurikin tästä syklisyydestä, jonka olemassaoloa ei aina tunnu edes ymmärtävän.
Työ, rauha, tyhjyys
Uusi työni alkoi viikko sitten ja olen nauttinut siitä sen verran mitä olen ehtinyt tekemään. Se on tuonut mukavan rutiininomaisuuden takaisin elämääni, jota ehkä lomalla kaipasinkin. Sen myötä tietynlainen mielenrauha on löytynyt aivan uudella tavalla.
Mielenrauhan myötä on löytynyt tietynlainen tyhjyys. Autuus, välinpitämättömyys, merkityksettömyys.
Olen ehkä liikaa miettinyt (arvo)nihilismiä, kuoleman käsitettä ja buddhalaishenkisiä ajatuksenjuonteita. Viimeisen niitin arkkuun löi Arthur Schopenhauerin kirjojen lainaaminen kirjastosta. En ole vuosiin edes käynyt kirjastossa, saati lainannut mitään, ja nyt: päädyin ottamaan haltuuni “pessimismin filosofin” kirjoja.
Tuska on luovuuden polttoainetta
Hieman laiskasti lainaan itseäni väliotsikossa. Muistin aikoinani kirjoittaneeni aiheesta. Aika todellakin lentää, kun huomasin tuostakin ajatuksenjuoksusta olevan miltei pari vuotta.
Tämä sama tuskattomuuden tila on tietyllä tapaa löytynyt, ja se tuntuu paitsi vapauttavalta ja tyhjentävältä, myös hienoiselta taakalta. En tunnu saavan ajatuksesta kiinni, en löytävän otetta sanoista. Idea-aihioitahan on, miksen kirjoita niistä? En tiedä itsekään.
Kun ei mikään asia piinaa, tai ainakaan tarpeeksi paljon, on vaikea tarttua valituksen sulkakynään ja antaa musteen laulaa itkuista virttään. Toisaalta, miksi pitäisikään valittaa, tilittää, avautua? Ironista kyllä, ihmiset lukevat mieluummin suru-uutisia ja itkua kuin auringonpaisteista hehkutusta ja ilon sateenkaarisanomia.
Mitä sitten?
Jos johonkin välitulokseen olen tullut, niin siihen, ettei millään oikeastaan ole mitään merkitystä. Elämä on yksi hassunhauska kosminen vitsi, tai peli, jota pelaamme. Toiset kyllästyvät koko peliin ja iskevät kortit pöytään omasta tahdostaan. Loput sitten häviävät omaa aikaansa, yksi kerrallaan. Vain se on varmaa, että jokaiselta peli loppuu joskus.
Millään tällä ei kuitenkaan ole minkään valtakunnan suurempaa merkitystä pidemmällä aikavälillä. Kun tämän asian hyväksyy, on ehkä hieman helpompi olla ja hengittää. Antaa mennä vaan. Hedonistisesti tai askeettisesti, ei silläkään väliä. Kunhan viihtyy. Kunhan nauttii. Kunhan pelaa. Loppuun asti.
Kulunut kesä on ollut hyvin tapahtumarikas. Asioita on mennyt vauhdilla eteenpäin, jossain määrin ehkä liiankin kovalla. Välillä tuntuu siltä, etten pysy kärryillä omasta elämästäni itsekään. Normaalia pitkäkestoisempi loma ei ole tätä ainakaan helpottanut. Toisin voisi toki luulla.
Festarikärpänen
Minulle kesä on perinteisesti tarkoittanut festareita. Niin tänäkin vuonna, ja keskivertoisesti kolmen sellaisen verran. Juhannus Nummirockissa, heinäkuun puoliväli Hammer Open Airissa ja heti seuraavaksi perään Tuskan muodossa, joka saakin tänä vuonna toimia festarikauden päättäjänä. Jalometalli ja muut saivat luvan jäädä väliin. Vanha ei vissiin oikein jaksa. Tai paskat se siitä ole kiinni; riittävän hyviä bändejä ei vain ollut luvassa Ouluun, joten kuudensadan kilometrin matka saa jäädä luvan jäädä välistä. Ystävien näkemisestä huolimatta.
Mutta festarit ovat vain oma lusikkansa isommassa sopassa. Ja miten ihmeessä kesä ja loma ylipäätään voi tuntua kiireiseltä? Kun ei sitä kerran ole töissäkään paljoa tarvinnut olla? Se on helvetin hyvä kysymys, johon minulla ei ole helvetin hyvää vastausta.
Mitä, missä, milloin?
Ehkä eniten vauhti tuntuu siinä kuinka päivät ja viikot tuntuvat vilisevän vierestä kuin maisemat liikkuvan junan ikkunasta nähtynä ohi kiitävinä hetkinä. Tuntuu, että koko ajan tapahtuu ja paljon, mutta siitä ei jää käteen mitään konkreettista tai todellista. Ainoastaan epämääräinen vellova möykky tunteita, ajatuksia, muistoja.
Toisaalta ihmissuhderintama tuntuu juuri siltä kuin mitään ei varsinaisesti edes tapahtuisi ja samalla kuitenkin tunnen tietynlaisen muutoksen vireen ympärilläni. Aivan kun maa värähtelisi jalkojen alla, mutta et kykenisi näkemään tai tajuamaan mikä on kaiken järistyksen syynä tai aiheuttajana. Pysähtyessäni miettimään tunnen oloni jotenkin surrealistiseksi. Epätodelliseksi ja illuusiomaiseksi. Aivan kuin kyseessä olisi jonkinlainen halpa saippuaoopperasarja.
En aio mennä yksityiskohtiin, enkä raottaa yhtään enempää ikkunaa elämääni. Ei täällä mitään juuri toisaalta tapahdukaan, kunhan pohdin ääneen juuri tätä hetkeä ja kuluneita viikkoja.
Takaisin arkeen
Oikeastaan odotan jo loman loppumista ja töiden alkamista. Rutiinien palaamista ja kurinalaista elämää. Ei sillä, ettäkö olisin viettänyt koskaan näin kurinalaista lomaa, jossa herään joka aamu herätyskelloon, ja painun aamusta treenaamaan, suorittaen tietynlaisia päivärituaaleja sen jälkeen, ja niin edelleen. Ja toisaalta toivoisin loman jatkuvan vielä pitkään. Edes kesän loppuun.
Alan olla valmis niin petiin, töihin kuin Tuskaankin. Torstaista sunnuntaihin toisessa kaupungissa, toisenlaisissa tunnelmissa. Bändien, ystävien ja tuttavuuksien vietävänä. Dekadenssin kuiskutellessa korvaan ja sirkushuvien ollessa edessäni kuin todellisuuspakoisena valveunena. Näillä mennään, tämäkin viikonloppu.
Vappu tuli, vappu meni. Havahduin jo ennen tuota työväen ja opiskelijain juhlaa kuinka kiire oli viemässä minua jalat edellä kohti kiireen värittämää kaaosta. Myrskynsilmää, jossa tapahtumat veisivät ja minä vikisisin. Yritin, pinnistelin ja pyrin saamaan aikaiseksi sopivaa kirjoitushetkeä. Vaihtaa vapaalle työstä, treenistä, muutosta ja kaikesta muusta. Kuten jokainen voi tekstistä päätellä, epäonnistuin.
Ihan sama, ajattelen, tehdään tilinteko nyt sitten vaikka näistä kuluneista päivistä vähemmän pohdiskelevalla otteella.
Kalenterijuoppoutta
Monet tuntemistani ihmisistä eivät ole erityisen suuria kalenterijuoppouden ystäviä. Suurin osa ihmisistä kuitenkin on, kuten vaput, juhannukset ja uudenvuoden pirskeet muiden ohella hyvin asian todistavat. Siinä missä osa jopa paheksuu etukäteen määritettyjä juhlapäiviä, minä näen ne helppoina mahdollisuuksina. Tapahtumapäivinä, jolloin ihmisiä ei tarvitse erikseen kosiskella viettämään yhteistä aikaa ja pitämään hauskaa, olipa kyse sitten viinaksista tai ei.
Valitut päihteet ovat sinänsä sivuseikka, vaikka näyttelisivätkin keskeistä roolia suuren yleisön hauskanpidossa. Tärkeintä on saada ystävät ja tutut liikkeelle, ja niistä etenkin ne, joiden kohdalla se tuntuu olevan normaalia suuremman vaivan takana.
Työväki hulinoi
Näissä merkeissä vappu myös kului. Suunnitelmiin kuului paitsi tuo edellä mainittu hyvä seura, myös hanakanisteriin valmistettu sangria sekä tietysti puistokännäily perinteisen mallin mukaisesti. Sää tosin teki humalavetoisesta ulkoryypiskelystä kelvotonta, kiitos viehkeän vesisateen, joka hyvin paikkasi kylmän ulkoilman puuttumista.
Viis siitä, sopiva päihdetila päälle, kämpillä persaukset hiessä sangrian imeskelyä ja illan tummetessa ravitsemusliikkeiden anteihin tutustumiseen. Olihan meitä kuitenkin melkein koko remmi vapaita miehiä liikkeellä metsästysvietti vihreällä valolla varustettuna.
Muutto – mikä mahtava tekosyy stressiin
Vaput jäivät heilatta, mutta humalatilasta seurannut krapulantapainen päänsärky piti huolen siitä, ettei pääsiäisen tavoin tarvinnut vapunpäivänäkään pakata. Hieman eri tekosyyllä olin jättänyt pakkaamisen jo pääsiäisenä tekemättä: eihän minulla ollut luvattuja muuttolaatikoita, eikä edes nimellisesti motivaatiota.
Muutto kuitenkin oli vääjäämättä edessä. Siitä huolimatta kuinka paljon parempi uusi kämppä olisi, muuttomotivaatiota tai pakkaamisintoa se ei erityisemmin lisännyt. Perjantai 6.5. oli tuomion päivä. Aamulla viimeiset rojut laatikkoihin, joita osoittautui tietysti olevan liian vähän, johdot irti elektroniikasta ja ei kun siirtämään.
Harva asia tuntuu niin ärsyttävältä ja stressaavalta kuin muuttaminen. En tiedä asian paikkaansapitävyydestä, mutta erään tutkimuksen mukaan muutto stressaisi ihmistä miltei enemmän kuin mikään muu. Oman lapsen kuolema ja vastaavat äärimmäisyydet menevät kuulemma edelle, mutta sen jälkeen muuton aiheuttama stressi onkin sitten pahinta. Jollain tavalla osaan tämän allekirjoittaa, vaikken stressaavaa tyyppiä olekaan.
Onnen arkkitehtuuria
Kun itse laatikoiden kantaminen muuttoautoon ja sieltä takaisin uuteen asuntoon oli alta pois, rehellinen vitutus alkoi loistaa poissaolollaan. Kun uusi asunto ja siellä asuminen alkoivat olla vihdoin realistinen ajatus – olihan ajatus tästä kämpästä ollut tiedossa jo viime syksystä asti – alkoi aurinko taas paistaa ja asiat näyttää hyvältä. Tässähän elonlaatu nousisi suorastaan kohisten. Arkipäivän luksus kun on helposti poikkeuksellista eskapismia isompi juttu.
Homma viimeisteltiin uusien huonekalujen shoppailulla ja lauantaisella varaslähdöllä äitienpäivälounaaseen. Tonni poikineen livahti heti alkuun siihen, että asunnolle sai uusia kalusteita, tällä kertaa myös kämpän sisäisestä tyylistä kiinni pitäen. Kuten työkaveri hieman myöhemmin asian esitti: ollaanko tässä tulossa vihdoin aikuisiksi?
Leffa, sauna, hedonismi
Muuttopuhteet vaihtuivat illanviettoon saunan, leffan ja alkoholin parissa. Tällä kertaa vappua maltillisemmin. Hyvä seura tunnelmallisen Alien 3 Director’s Cutin parissa on toimiva yhdistelmä. Eikä se baarikaan muuten huonompi vaihtoehto ollut, mitä nyt väsymys oli luokkaa lähes pilkkimistä aiheuttava.
Kun takana on pari miellyttävää, mutta fyysisesti raskasta viikonloppua, alkaa olla loman tarpeessa. Sitä onneksi onkin luvassa, sillä edessä on kesäloman ensimmäinen puolisko ja tällä kertaa kohti Yhdysvaltoja.
Onhan tässä muutettu, treenattu, kiristelty hermoja ja siinä sivussa vietetty sitä normaalia arkea. Vaikka olen onnellinen, olen jollain tapaa kovin kypsynyt näihin toistuviin kuvioihin. Siihen kaikkeen samaan paskaan ja kiertokulkuun mitä tämä elo on tässä ollut. Irtiotto arkeen on paikoillaan, aivan kuten oli tämä muuttokin.
Jos ei ihmeitä tapahdu, seuraava blogini onkin sitten jo reissua koskeva luonteeltaan. Niihin tunnelmiin.
