Nautiskelin aamupäivän auringonpaisteessa proteiinipirtelöä ulos tuijotellen. Katselin lumisia puutalojen kattoja ja kaduilla käveleviä ihmisiä. Tunsin hetkellisesti oloni kuin jostain kotimaisesta televisiosarjasta tai elokuvasta otetulta. Kohtauksesta, jossa hahmo tuijottelee ulos ja kertojaääni puhuu päälle selvittäen tuon henkilöhahmon ajatuksia.
Tuo hetkellinen poissaolevuus oli kuin jatkoa aiemmalle “ääneen” pohdinnalle ystävän kanssa turinoidessani. Hetken minusta tuntui siltä, etten ole enää ohjaksissa oman elämäni suhteen.
Junassa kohti helvettiä
Ajoittain iskee olotila, etten ole itse oman elämäni veturin ohjaksissa, vaan matkustajana. Että ostin lipun väärään junaan ja sain aivan jotain muuta kuin mitä paikkalipussani lukee.
“Suomi on loittovoittajien maa!“, joku yleisöstä huutaa. “Tukehdu paskaasi“, vastaan tuhahtaen.
Samalla kun mietin junavertaustani, huomaan samaistuvani välillä mitä oudompiin asioihin. Lainaus elokuvasta Ilmestyskirja. Nyt. voisi olla kuin omasta päästäni.
“When I was here, I wanted to be there; when I was there, all I could think of was getting back into the jungle. I’m here a week now… waiting for a mission… getting softer.
Every minute I stay in this room, I get weaker, and every minute Charlie squats in the bush, he gets stronger. Each time I looked around the walls moved in a little tighter.”
Mutta ketään muita en voi valinnoistani syyttää. Itse olen suuntani valinnut, tahallaan tai tahattomasti, ja näillä pelimerkeillä mennään.
Elämäni VR
Voisi ajatella, että junavertaus on sikäli ontuva, että junassahan on turvallista matkustaa. Juna on myös yleensä luotettava ja mukava tapa taittaa matkaa. Totta. Etenkin silloin, kun kyse ei ole Valtion rautateistä keskellä kylmintä talvea.
Kun junat eivät jäädy pakkaseen ja myöhästele alituisesti aiheuttaen ihmisille harmaita hiuksia. Silloin junat ovat “kivoja” ajopelejä.
Mutta kun vertauskuvan asettaa matkustajan asemaan, joka istuu väärässä paikassa ja on menossa väärään suuntaan kykenemättä itse kääntämään menopelinsä suuntaa, alkaa metafora saamaan toisenlaisia sävyjä.
Missä tein väärin? Miksi en kyennyt huomaamaan sitä? Miten voin korjata sen? Ja monia muita kysymyksiä. Elämän aikajanalla ei pääse kuin yhteen suuntaan ja tuo suunta on eteenpäin. Tehdyt ovat tehtyjä ja niitä ei tekemättömiksi saa. Oli kyse sitten virheistä tai onnistumisista.
Siinä sivussa, kun elämä vilisee ikkunoista ohi, voi vain miettiä millä pysäkillä ehtii loikata pois kyydistä ja vaihtaa suuntaa. Tai voiko sitä edes lopulta tehdä. Mitä jos kaikki onkin ennalta kirjoitettu valmiiksi? Mitä jos fatalismi onkin oikeassa ja olemme vain lankoja Yggdrasillissa, joita kolme nornia käyvät läpi?
High Hopes
“Mitä jos vain rohkeasti vetäisit hätäjarrusta ja karkaisit ulos ikkunasta?” Tuo ajatus on eittämättä käynyt päässäni kerran jos toisenkin. Mitä jos vain jotenkin karkaisin tästä junasta ja vaihtaisin maisemaa. Pistäisin kerralla kaiken uusiksi ja näyttäisin keskisormea elämän näennäisen deterministiselle mallille.
Jos kerran vallitsevat käytösmallit eivät tuota tavoiteltua tulosta, eikö juuri silloin pitäisi kyseenalaistaa olemassa olevia sääntöjä ja lainalaisuuksia? Eikö juuri silloin olisi heittää kapulaa rattaisiin ja tehdä jotain toisin?
Näillä sanoilla, yksinkertainen barbaari lopettaa päänsä hakkaamisen seinään ja suuntaa kohti kuntosalin henkisesti vahvistavaa ympäristöä.
Kirjoitin viimeksi surkuhupaisasta touhuiluistani avoimin kortein. Koin, että olin typeryyttäni ajautunut tilanteeseen, jossa pääsin todistamaan ylistämääni pettymyksien paradoksia (“ihmiset eivät ole pettyneitä asioiden todelliseen tilaan, vaan omiin odotuksiinsa“).
Halusin tuoda tuon näpäytetyn puoleni esiin esimerkkinä ihmisen haavoittuvaisuudesta ja siinä samalla tuulettaa pääkoppaani ajatuksilta, jotka ovat tähän tilanteeseen minut tuoneet.
Halusin ikään kuin lyödä vielä itseäni rangaistukseksi siitä hyvästä, että olin mokannut. Olin erehtynyt luulemaan todeksi jotain epätodellista ja vielä ruokkinut omaa tunnepohjaani.
Olin hölmö. Olen sitä toki vieläkin, mutta olen saanut ansaitsemani opetuksen ja olen kiitollinen siitä.
Mokailun palkitsevuus
Olen monesti vuosien varrella hokenut, että epäonnistumiset opettavat onnistumisia paremmin. En ole vielä kertaakaan joutunut muuttamaan mielipidettäni. Ehkä hyvä niin, sillä näin kaikesta kurastakin on mahdollista nähdä niitä kuuluisia hyviä puolia.
Silti oma mokailu sylettää. Oma tyhmyys sattuu enemmän kuin muiden tyhmyys. En tiedä onko kyseessä joku luonnevika vai onko tässä joku pitkälle jalostunut ominaisuus, joka pistää itseään ruoskimaan. Mutta tiikerin on, itseäni lainaten, vaikea päästä eroon raidoistaan.
Nyt sitä taas opitaan, viimekertaisen kirjoitukseni hengessä, miettimään, että mitä sitten. Onko kurkussa oleva kova pala oman egon heijastus vai kenties omaa ylpeyttä?
Nöyrtyminen käy haavojen nuolemisesta ja sitten palataan takaisin omaan holviin muureja muuraamaan.
Tai kuten ulkomaalaisten sanonta käy:”Fool me once, shame on you. Fool me twice, shame on me.”
Toisin sanoen: montako kertaa pitää tulla pissityksi silmään ennen kuin tajuaa?
Vaihtoehtona katkeruus
Olen alkanut viime aikoina erakoitumaan henkisesti. Koen olevani tietyllä tavalla loppuun palanut. Olen kuitenkin tyytyväinen arkiseen elämääni.
Minulla on mukava työ, hyviä ystäviä, mukavia harrastuksia ja ylipäätään mukavaa tekemistä enemmän kuin ehdin tekemään. Mikä siis nyppii?
Ehken ole vielä valmis stoalaisuuteen. Ehkä pieni idealistinen liekki loimottaa jossain osassa sydäntä ja sitä toivoo olevansa väärässä kyynisen epäileväisyytensä suhteen. Voisiko sittenkin jokin voima, tapahtuma tai ajatus katkaista katkeroitumisen kierteen, joka johtaa norsunluutornin rakentamiseen ja muurien vahvistamiseen?
On vaikeaa luottaa ihmisiin, kun luottamukseen vastataan tyhjillä lupauksilla ja valkoisilla valheilla. Kun epäluuloa ruokitaan käytöksellä, joka jo itsessään maalaa piruja seinille.
Olisi niin helppoa syyttää vain muita, mutta minä koen, että jos minua höynäytetään, se on vain oman tarkkaavaisuuteni puutetta ja älyni laiskuutta.
Ehkä minäkin olen lopulta vain yksi hullu muiden joukossa.
Kuten edellisestä kirjoituksestani saattoi rivien välistä näppärästi poimia, paljon on päässyt tapahtumaan käärmeen omassa mikrouniversumissa. Huvittavintahan on, että neljännen ulottuvuuden teorian hengessä, mitään ei ole varsinaisesti tapahtunut ja silti toisaalta kuitenkin on.
Ennen kuin puran sydäntäni ja käyn tilitykseni kimppuun, avaan yllä mainittua teoriaa. Erään näkemyksen mukaan aika on neljäs ulottuvuus kolmiulotteisesti havaitussa fyysisessä maailmassamme. Tässä ulottuvuudessa on mahdollisuus tapahtua asioita, joita voimme muistaa ja kokea aidosti, mutta jotka tavallaan voidaan tehdä täysin tyhjäksi.
Aikasilmukat vastaan muistikuvat
Eräs työkalu tällaiseen on mielikuvitus, toinen, ja samalla todellisempi, on virtuaalimaailma. Koska en jaksa tähän sivuraiteeseen käyttää aikaa sen enempää, käytän hyvin yksinkertaista esimerkkiä. Sanotaan, että henkilö kirjoittaa vaikkapa tunnin verran tekstiä tietokoneella. Oletetaan nyt vastoin nykypäivää epärealistisesti, ettei tässä olisi automaattitallennusta eikä käyttäjä tajuaisi sitä tehdä manuaalisesti.
Sitten, tunnin kuluttua, ohjelma kaatuu ja tallennusta ei voida tehdä. Kaikki tehty teksti katoaa bittiavaruuteen. Työ katoaa hukkaan. Muistikuva tästä tehdystä työstä kuitenkin on, mutta sitä ei ole millään tasolla konkreettisesti olemassa. Näitä viestien “katoamisia” on varmasti käynyt monelle vuosien saatossa kerran jos toisenkin, kun pitkät sähköpostivastaukset tai muut dokumentit ovat kadonneet tyhjyyteen.
Vastaavalla tavalla kävi joskus ankealla 1990-luvulla pelatessani erästä verkkopeliä. Monen tunnin uurastus pelissä meni hukkaan, kun verkkopelin palvelimet kaatuivat ja pelin käynnistyessä uudestaan peli täytyi ladata varmuuskopioilta muutaman tunnin takaa. Kaikki pelattu ja pelissä saavutettu viime tuntien aikoina katosi kuin pieru Saharaan. Tästä huolimatta mieli muisti tapahtumat kirkkaasti.
Tuollainen kokemus tuntuu paitsi ärsyttävältä, myös hämmentävältä.
Pettymyksien paradoksi
Kuten joku viisas joskus on todennut, ihmiset eivät ole pettyneitä asioiden todelliseen tilaan, vaan omiin odotuksiinsa. Tästä muodostuu tietyllä tavalla pettymyksien paradoksi. Jos ei olisi odotuksia, ei olisi pettymyksiä. Mutta koska sellainen on ihmismielen tuntien hyvin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, tietynlaiset pettymykset ovat aina läsnä.
Ja ennen kuin jokin yksilö päättää saivarrella: kyllä, myös positiiviset yllätykset ovat tietyllä tapaa omiin odotuksiin pettymyksiä, vaikkakin positiivisessa mielessä.
Eikä siinä mitään: elämähän on pettymyksiä täynnä. Suurin osa niistä on merkityksettömiä (mallia: elokuva x oli paskempi kuin odotin, kirja y ei ollutkaan niin jännittävä kuin toivoin, ja sitä rataa). Osa kuitenkin käy nyppimään, enemmän tai vähemmän, ja silloin on aika ottaa dialogi egon kanssa. Keskustelun voisi käydä aiheesta “miksi näin on ja mitä sillä on väliä?”
Takaisin raiteille
Niin tosiaan, kysehän oli näpäytyksestä. Kerron tämän tarinan, koska se on oikeastaan aika hassu, ja toisaalta hyvin typerä. Sen logiikka on myös minun ymmärryskykyni toisella puolella ja se käy hyvästä esimerkistä pettymyksien paradoksin suhteen.
Sattui nimittäin niin, että ikään kuin sattumalta “törmäsin” erään kaverini kautta netissä tyttöseen, joka näytti kauniilta ja jututkin sattuivat olemaan hauskoja. Aikomukseni ei ollut alkuun flirttailla sen enempää, mutta molemminpuolisesta keskustelusta johtuen se lipsahti sen puolelle kuin itsekseen.
Halusin saada tyttöön yhteyden ja pian olimmekin jo viestiyhteydessä päivittäin. Kyselimme toisiltamme kaikenlaista toisistamme. Puhuimme harrastuksista, matkustelusta ja ylipäätään erilaisista mieltymyksistä. Kerroimme toisillemme millaisia mielestämme olimme ja kaikki näytti hyvältä. Vähän liiankin.
Kuten vanha sanonta sen sanoo, jos jokin asia vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei luultavasti ole totta. Koska en ole pessimisti, hylkään yleensä moiset ajatukset taakse ja keskityn realiteetteihin. Tarkoittaa suomeksi realistisia odotuksia, mutta optimistista asennetta.
Meillä oli aikomus tavata, sillä meillä selvästi synkkasi. Kunnes eräänä aamuna sävy vaihtui. Mietin miksi. Kysyinkin asiaa, mutten kuitenkaan saanut vastausta. En tiennyt mitä oli tapahtunut tai olinko sanonut jotain sopimatonta. En tietääkseni ollut tehnyt mitään moista ja käytöksen muutos tuntui muutenkin jotenkin… epäilyttävältä.
Kuudes aisti
Tässä vaiheessa intuitioni iski peliin. Alitajunta toimi turhankin tehokkaasti, sillä aloin ahdistua tilanteesta. Siis minä, joka ahdistun hyvä jos kerran vuoteen. Minä, joka olen kyyninen ja tunnerajoitteinen nilkki vailla suurempaa intoa.
Huomasin kiinnostuneeni tästä tytöstä normaalia enemmän, joka sekä huvitti, että ahdisti minua. Eihän näin pitänyt käydä. Mutta vahinko oli jo käynyt. Kaikki tuo viestittely oli herättänyt minussa odotuksia, joihin realiteetit eivät vastanneet. Ja kaikki vielä ilman tapaamista! Juuri niin älytöntä kuin miltä se kuulostaakin.
Siksi kai kirjoitan tätä tarinaa. Minun pelini on jo menetetty, tässä tapauksessa kuin yleisestikin, joten yhtä hyvin voin olla avoin “päiväkirjalleni” ja nauraa että tulla nauretuksi tälle avoimesti.
Jollain tapaa – ja ilmeisesti kaverini suosiollisella avustuksella – suunta kuitenkin kääntyi takaisin parempaan päin. Vaan kun vihdoin tuli aika, jolloin tuo piti tuo kyseinen tyttönen – siis kaverini kaveri – nähdä, hups: Kapteeni Ohari iski kurat naamalle.
Nooh, viis siitä. En ole helposti suuttuva, enkä jaksa jokaisesta takaiskusta itkeä. Ja olinhan sitä paitsi jo kerran tämän asian suhteen jo heittänyt hanskat naulaan. Sitä paitsi sisäinen optimistini halusi muistuttaa minua, ettei peli ollut vielä pelattu. Viikonloppuhan oli tuolloin vasta alkamassa.
Vaan niin siinä kävi kuten ounastelin: mitään ei tapahtunut. Tarkemmin ottaen, minut oharoitiin toisenkin kerran. Riippuen siitä lasketaanko puolilupauksia miksikään, määrä voisi mahdollisesti olla isompikin.
Tarvitseeko sanoa mitä ajattelin ja tunsin?
Takaisin aloitusruutuun
Kun minua oltiin ensin näpäytetty jo kerran ja sitten toisenkin, rupesin leikittelemään ajatuksella karmasta (johon en edes usko). Voisiko tämä olla kuin “karmarangaistus”? Olenko kenties niin monta kertaa “naistenmiehenä” (tähän kuultuun ja huvittavaan anekdoottiin palaan toisella kirjoituskerralla) astunut naisten varpaille, että on aika saada karma-avarista näköön? Ehkä!
Totta puhuen, karmaan uskomatta, vetoaisin enemmän niin sanottuun Brad Pitt -sääntöön. Siitä taisin joskus kirjoittaakin, mutta kertauksen vuoksi: Brad Pitt rule.
Tuon hassunhauskan tapahtumakierroksen jälkeen pitäisi olon olla samanlainen kuin ennen tähän tapaukseen tutustumista: eihän tilanne eroa sitä edeltävästä tilanteesta mitenkään. Tässä kohtaa tarina kuitenkin sitoutuu tuohon neljännen ulottuvuuden esimerkkiin. Kun kerran on ajatuksia luotu ja odotuksia synnytetty, miten ne voisi noin vain unohtaa?
Ollapa ihminen ja unohtaa. Jos voisin, pyyhkisin koko tapahtumaketjun pois päästäni. Tai ainakin se kävisi ensimmäisenä mielessä. Totta kai pitäisi miettiä mitä rakentavaa tästä voisi jäädä käteen. Jotain muuta kuin “ämmät ovat perseestä” -latteuksia tai “jaaha, yksi uusi sulka pettymysten hattuun”.
Mitä tästä voisi oppia hyvässä mielessä? Älä juttele tuntemattomien ihmisten kanssa netissä? Älä odota mistään mitään? Mitä?
Minulta loppuivat ideat. Näitä pohtiessa, positiivisen musiikin maailmoihin. Jos se tästä taas lähtisi. Jälleen kerran, aloitusviivalla. “And call as you might I shall not listen for I am nothing, I am all I am indifferent”
Mitä vanhemmaksi sitä on tullut, sitä enemmän sitä tuppaa havainnoimaan ja huomioimaan erilaisia piirteitä elämässä, ja vieläpä oikeastaan elämän jokaisella osa-alueella. Osan näistä asioista sivuuttaa tai unohtaa täysin merkityksettöminä, ja ehkäpä hyvä niin. Eihän kaikkea tarvitse muistaa tai tietää, kuitenkaan.
Vaan mitä yleisemmästä asiasta tai piirteestä puhutaan, tai mitä keskeisemmin se on esillä jokapäiväisessä elämässä, sitä enemmän asiaan kiinnittää huomiota. Viimeistään siinä vaiheessa, kun asiaan ottaa etäisyyttä ja rupeaa näkemään metsää muilta.
Me ja he
Viime aikoina on tullut huomattua ero meidän ja heidän välilleen. Asetelma on kuin huonosta kioskikirjallisuudesta, jossa vastakkain ovat duunarirengit ja heidän aatelisisäntänsä. Tai jostain b-luokan fantasiakirjallisuudesta, jossa on hyvikset ja pahikset, barbaarit ja sivistyneet. Oppilaat ja opettajat, työttömät ja työntekijät, kuuntelijat ja esiintyjät.
Ei, kyse ei ole asetelmasta miehet ja naiset. Tällä kertaa shakkilaudalla ovat vastakkain sinkut ja pariutuneet.
Kuin kaksi erilaista maailmaa, kaksi erilaista kokemuspohjaa, kaksi eri ihmistyyppiä. Yhteistä näille kummallekin on kuitenkin se, että kaikki ovat olleet ensiksi ensinmainittuja ja vasta sitten pariutuneet. Kukaan ei synny, niin sanoakseni, sormus sormessa.
Jostain syystä jälkimmäiset joskus – tai monesti, riippuen keneltä kysytään – unohtavat sen aiemman elämänvaiheen ja nostavat itsensä onnistujen jalustalle. Koska he ovat saavuttaneet jotain. Koska heillä on jotain. Kyllä, biologiselta ja sosiaaliselta kantilta. Entä sitten?
Aika ja muisti
Hieman mutkia suoraksi vedellen voisi todeta, että mitä kauemmin yksilö on ollut seurustelusuhteessa (johon nyt lasketaan aivan kaikki eri seurustelun muodot avo- ja avioliittoja myöden), sitä paremmin he unohtavat aikansa sinkkuna. Se on täysin luonnollista.
Oma lukunsa on myös se ihmisryhmä, joka hyppää pöydästä pöytään. Siis käytännössä koskaan viettämättä aikaa sinkkuna. Sekin on tavallaan täysin luonnollista.
Kun pitkäaikaissinkku asettuu keskusteluun seurustelevan kanssa tämän alan asioista, he puhuvat monesti täysin eri asioista. Sinkkutapaus saattaa tuskastella yksinolon nihkeyttä tai treffailun vaikeutta, eikä tällä parisuhdetapauksella ole asiaan yleensä oikein mitään järkevää tai rakentavaa kommentoitavaa.
Jos jotain kommentoitavaa ylipäätään on, se on mallia “joo, mä muistan silloin… ootas, no jotain kakstoista vuotta sitten, ennen kun tapasin Heidin, kun mä panin sitä yhtä muijaa.” Tai sitten se on mallia nyökytellän päätä sympatiaa viestivällä ilmeellä ja todetaan hiljaisesti “Ymmärrän”.
Koppava ironia
Pahinta keskustelun hankaluudessa ei kuitenkaan ole perspektiivin tai ymmärryksen puute, vaan pökerryttävä ylemmyydentunne. Jopa vähättelevä. Käytännössä ero on joskus sama kuin köyhällä ja kultalusikka suussa syntyneellä rikkaan perheen pojalla. Jälkimmäinen on unohtanut – tai ehkei ole koskaan tiennytkään – millaista on olla rahaton.
Vaan tässä kuviossa rikkaus on katoavaista kuin kauneus konsanaan. Päällisin puolin kivalta näyttävät lemmenvaltakunnat romahtelevat kuin pilvilinnat konsanaan. Kiiltävähaarniskaisista ritareista tuleekin ratsuttomia matkamiehiä, kun se kuuluisa high horse kippaa omistajansa alas selästään ja kirmaa paremmille niityille.
Ja kas, siinä kaksi ensin toisistaan tietyllä elämänalueella vieraantunutta kaverusta ovatkin yllättäen samalla alustalla, samalla korkeudella napit vastakkain. Pitääkö tällöin tältä “rahattomalta” löytyä sielujen sympatiaa tätä entistä ritarihahmoa kohtaan? Vaikka vastahan tilanne oli toisin.
Elo vailla katkeruutta
Kuten eräs kuuluisa ja monissa asiayhteyksissä käytetty lause kuuluu:”En ole katkera, mutta kuitenkin…“. Pitää harvinaisen paljon paikkaansa myös tässä osoitteessa. Enkä minä edes ole mikään pitkäaikassinkku. Mutta jos jotain olen, niin suoraan sanoen hieman ärsyyntynyt tästä tajuamastani erosta meidän ja heidän välillään.
Kyseessä on hieman samanlainen ilmiö, kuin elokuussa kirjoitamassani tekstissä Suomalainen ystävyys.
Kun omaan ystävä- ja kaveriporukkaan mahtuu niin pitkäaikaissinkkuja kuin lyhyemmänkin ajan vapaalla olleita tapauksia ja vastaavasti toisella puolella enemmän tai vähemmän aikaa seurustelleita (ja/tai avo-/avioliitossa olevia, lapsilla tai ilman), ero on helppo huomata.
Keskustelu onnistuu vielä tuoreeltaan pariutuneiden ja sinkkujen välillä, jopa treffailuvinkkejä -ja -kokemuksia jaellen, mutta muutoin nämä kaksi ryhmää puhuvat kuin eri kieltä. Jos itseäni käytän esimerkkinä, niin huomaan monista seurustelevista tapauksista kuinka heidän tuntuu olevan vaikeaa ymmärtää sinkkuihmisen biologisia tarpeita, niitä tässä nyt sen tarkemmin erittelemättä.
Sen sijaan heiltä tulee näitä “hyviä” vinkkejä, kuten esimerkiksi “pitäiskö sun pekka ottaa vähän etäisyyttä naisiin?” tai “ehkä sun timppa pitäisi oppia olemaan yksin?“. Tai vielä parempaa:”no mutta onhan sulla jukka kaks tervettä kättä!”
Tuollaiset ehdotukset eivät ole oikeastaan vain hölmistyttävän lyhytnäköisiä ja jo lähtökohtaisesti kaukaa haettuja, vaan jo perusluonteeltaan täysin käsittämättömiä. Vai meneekö maailman tasapaino jotenkin niin, että jos teksasilainen obeesi ruoanystävä painaa 300 kilogrammaa, on ihan “ookoo”, että köyhempien olosuhteinen jamppa painaa aliravittuna sen 35 kiloa?
Jos moinen globaali vertaus menee ohi, niin lohduttaako se persaukista suomalaista opiskelijaa, että kansanedustaja nettoaa sen vähintään kymmenkertaisen summan kuussa ja näin “kansallinen tasapaino” säilyy?
Pitäkää tunkkinne
Jos vastaus molempiin yllä oleviin on myönteinen, nostan kädet pystyyn ja luovutan yrittämästä selittää tätä turhautumista. Oma lukunsa on jeesustelijat, jotka ovat kovia dissaamaan irtosuhteita – etenkin, kun heillä tuo saanti on niin sanotusti taattua. En edes lähde siihen keskusteluun tällä erää.
Kapteeni katkera kuittaa ja napauttaa loppuun etäisesti tähän sopivan biisin.
Myönnetään, otsikko johtaa hieman harhaan. Oikeammin puhun kommunikaatiovammaisista, tai näinä poliittisen korrektiuden ja vihapuheiden aikakautena, kommunikaatiorajoitteisista. Taustalla puhuu kuitenkin ärtymys ja turhautuminen, joten tällä kertaa sanainen säiläni saa viuhua astetta terävämmin. Kaunistelu joutaa roskakoriin.
Innoittajina ovat, mitkäs muutkaan kuin henkilökohtaiset kokemukset, mutta myös lähipiiristä poimitut tapahtumat. Eikä turhautuminen johdu vain syistä ja seurauksista, vaan myös suuresti inhoamastani kaksinaismoralismista.
Totuushaasteisten parissa
Meistä moni, luultavasti jokainen, on jossain vaiheessa elämäänsä törmännyt ihmisiin, jotka eivät saa sanotuksi asiaansa. Tai sitten sanovat toista mitä ajattelevat. Tai antavat ymmärtää jotain mitä eivät kuitenkaan tarkoita.
Näiden keskinäinen ero on lähinnä vivahteessa, vaikka toki suoranaisen valheen ja kommunikaatiokyvyttömyyden välille voikin jonkinlaisen veteen piirretyn viivan vetää. Loppupeleissä vain lopputulos kiinnostaa.
Tekosyyt eivät pidemmän päälle kiinnosta ketään ja kun niitä tarpeeksi kauan kuuntelee, myös oikeat syyt lakkaavat kiinnostamasta. Kyse on lopulta samasta ilmiöstä kuin eräässä vanhassa sadussa.
Kuten monet tietävät, yllä mainitun tarinan moraalinen opetus on valehtelemisesta. Kun tarpeeksi monta kertaa valehtelee aiheesta, jää palkkioksi täydellinen luottamuspula. Tuota taas ei korjata kuin pitkän ajan kanssa, jos koskaan.
Vaikeneminen on kultaa?
Vähemmän kauniisti ilmaisten, olen niin sanotusti ollut kyrpä otsassa kuluvien viikkojen, tai oikeastaan kuukausien ja vuosien, aikana tietynlaisten ihmisten käytöksestä. Ihmisten kyvttömyydestä tai haluttomuudesta – sama se – puhua rehellisesti. Tai ylipäätän puhua.
Edelleen löytyy ihmisiä, jotka toimivat kuin jänis, joka laittaa päänsä puskaan, kun pitäisi keskustella. Ei sillä, etteikö jo se olisi tarpeeksi syvältä ja alhaista, että ihmiset turvautuvat nettiviestintään (Facebook, pikaviestiohjelmat, sähköposti ja niin edelleen) tai tekstiviesteihin, kun eivät rohkene kohtaamaan silmästä silmään tai hoitamaan asioita puhelimitse, mutta tapa paeta tilannetta ja yrittää ratkaista se sillä, että “katoaa” kokonaan tavoittamattomiin, on todella rasittavaa, ärsyttävää ja – sanalla sanoen – vittumaista.
Kaverisuhteissa täydellinen radiohiljaisuus on kohtuullisen rasittavaa, mutta astetta pahemmaksi se menee, kun kyse on parisuhteista tai niihin verrattavista tilanteista. Työelämässä vastaava kuvio olisi täysin mahdotonta. Tai ainakin se johtaisi hyvin pian tilanteiseen, jossa kommunikaatiokatkoksen valinnut yksilö saisi etsiä itselleen uuden jääkaapintäyttäjän. Jos asiat eivät tule töissä hoidetuksi, työntekijä saa etsiä itselleen uuden paikan.
Olet sitä miten käyttäydyt
Miksi sitten nämä tietyt ihmiset tuovat tämän vääräksi havaitun mallin siviilielämänsä puolelle, jonka luulisi jossain määrin olevan tärkeämpi ja jopa leimaavampi kuin heidän työelämänsä? Tyhmyydestä, pelkuruudesta, silkasta kusipäisyydestä vai jostain jostain muusta johtuen? Vai johtuuko se näiden kaikkien yhdistelmästä?
Kukaan ei saa tässä elämässä mitään ilmaiseksi tai aiheetta. Kaikelle on syynsä. Kukaan ei tule kutsutuksi kusipääksi olematta jollekin sitä. Kukaan ei saa huoran leimaa olematta sitä jonkin toisen yksilön mielestä. Sama pätee myös toisin päin: jos sinua sanotaan luotettavaksi, olet varmasti maineesi jollain tavoin ansainnut. Jos olet joillekin hyvä ystävä, olet varmasti kohdellut häntä tai heitä hyvin.
Miksi siis kukaan haluaisi olla valehtelija tai kommunikaatiokyvytön runkkari? Onko kyse vääristyneestä henkisestä minäkuvasta ja kieroutuneista käytösmalleista vai ymmärryskyvyttömyydestä omaa toimintaa kohtaan? Munattomuudesta kohdata yksinkertaiset, pienet tilanteet ja vastata, kun kysytään?
Play or be played
Viime kädessä kai voisi sanoa, että sitä saa mitä tilaa. Miksi joskus sitten tilaa käytös- ja keskusteluhäiriöisiä ihmisiä? Alitajuisesti tai vahingossa, vaikkapa tutustumalla vääriin ihmisiin. On tietyllä tavalla keljua tulla kyyniseksi epäilijäksi muiden ihmisten takia, mutta niin se menee.
Vain tyhmä ihminen ei opi (omista ja muiden) virheistä. Pelaa tai tule pelatuksi. Mykät ihmiset, tukehtukaa paskaanne.
Ulkomailla asustava ystäväni käväisi alkuviikolla luonani vierailemassa ja hengittämässä kotikaupunkini kulttuuririkastettua ilmaa. Suurempia syitä vierailuun ei sinänsä ollut, mitä nyt rentoutua, nähdä vierasta cityä ja tietysti viettää aikaa hyvässä seurassa.
Kyseinen ystävä on siitä mielenkiintoinen tapaus, että vaikka emme ole tunteneet kuin vasta reilun vuoden, hänen kanssaan kykenen syystä tai toisesta keskustelemaan hyvin monenlaisista asioista luontevasti. Oli kyse kuinka tahansa arkipäiväisistä asioista tai vaihtoehtoisesti syvemmistä aiheista, kommunikaatio toimii hienosti – kielierostammekin huolimatta.
Tuo vierailu ja syvempien syiden kahlailu saikin allekirjoittaneen vaihtelun vuoksi hieman kyseenalaisille raiteille. Nimittäin kyynisyyden värittömille rautateille.
Nälkäiset lokit
Istuessamme linnavierailun jälkeen jokirannalla ja nautiskellessamme pizzaa, ajauduimme jonkinlaiseen keskusteluun ihmisten aivoituksista ja käytöksistä. Lokit kärkkyivät rantakivellä ruokaamme, kuin kielitaidottomat kerjäläiset tyhjentyvien pullo- ja tölkkipanttien perässä.
Kun samalla pohdin kyyniseen sävyyn ihmisen pinnallista käytöstä ja taipumusta arkipäiväiseen vaivattomaan elämään, jokapäiväisten asioiden pohdiskeluun ja helppoon todellisuuspakoon, nämä lokit toivat mieleen nämä samaiset ihmiset.
Kuin helpon rahan ja onnen perässä roikkuvat tyhjäpäät, joiden ainoa tarkoitus on vain mennä eteenpäin kuin muiden siivellä. Kuin vaikeita asioita vältellen. Helppoutta havitellen, haasteita vältellen. Kevyttä naurua, elämän pieniä iloja, vaivatonta eloa. Henkistä kerjäläistoimintaa.
Miksi tehdä mitään itse, kun ajatuksetkin voi lainata muilta.
Kyynisyyden tie
En ole lopulta niinkään pettynyt siihen, että ihmiset ovat toisinaan, monestikin, hieman yksinkertaisia. Enhän koe moista tunnetta vähemmän välkkyjä elukoitakaan kohtaan. Mutta hukatun, suorastaan hylätyn älyn potentiaalin raukkamainen syrjiminen – siinä on sitä jotain, joka saa pettymyksen säkenöimään tähdenlennon lailla.
Pyöritteli asiaa miten päin tahansa, sitä kokeen hävinneensä tämän taistelun. Jos lähtee olettamuksesta, että ihmiset pystyisivät parempaan, mutta eivät vain halua, koska on helpompaa keskittyä yksinkertaisiin asioihin – pettyy ihmisiin luonteen ja älyn tasolla.
Jos taas olettaa, ettei ihmisistä yksinkertaisesti ole ajattelemaan syvempiä asioita, järkyttyy tiedosta kuinka yksin sitä lopulta onkaan.
Mitättömyyden katkeruus
Sitä sanotaan, että pessimisti ei pety. Ehkei, mutta pessimisti ei myöskään koskaan saavuta mitään. Ja vaikka saavuttaisikin, sillä mentaliteetillä ajatellaan korkeintaan vain seuraavaa menetystä. Pessimismi ei ole tie, saati ratkaisu, mihinkään hyvään.
Mutta tietynlainen kyynisyys väistämättä nousee pinnalle – erona pessimistisyyteen nähden – kun katsoo ihmisten yksiulotteista käytösmallia ja huomaa tyhmyyden hallitsevan siellä, missä pitäisi olla älyä. Hedonismin vievän voiton siellä, missä pitäisi olla rationaalisuutta.
Ja lopuksi vielä ilkutaan kehityksen päälle, aivan kuin oma yksinkertainen ja vaatimaton elämä olisi jollain tavalla parempi onnistuminen vain siksi, ettei edes tajua omaa mitättömyyttään.
Leipää ja sirkushuveja
Kai se on myönnettävä, että ihmiset haluavat lähinnä leipää ja sirkushuveja. Perustarpeita, kuten ravintoa, lepoa, seksiä, ja siihen päälle viihdettä. Moni ei taida lopulta kavuta Maslow’n tarvehierarkian ylimmälle portaikolle, liekö moni edes toisiksi ylimmälle?
On rasittavaa, kun itse kaipaisi ihmisistä syvällisempää ulottuvuutta. Taipumusta monimuotoiseen ajatteluun ja aiheiksi muutakin kuin päivän säätä tai kevyttä populaarikulttuuria. Höpöhöpöjuttuja ja arkisia askareita. Kun sitä toivoisi voivansa keskustella muutakin kuin tilannehuumoria tai kevyitä mitättömyyksiä.
Ja voihan sitä. Ainakin jos haluaa varmistaa päätyvänsä sosiaaliseksi harmaavarpuseksi tai katkeraksi kummajaiseksi.
Vihaan sitä, kun olen ärsyyntynyt. Vihaan sitä tunnetta, kun asiat ärsyttävät minua. Tarkemmin ottaen, olen pettynyt siihen, että annan itseni tulla ärsytetyksi. Olipa syynä oikeastaan mitä tahansa, haluaisin olla ja jopa pyrin olemaan moisen yläpuolella – niin inhimillistä kuin ärsytys onkin.
Pieni sielu
Koin itseni lauantaina pikkusieluiseksi, sillä ärsyynnyn – tai annoin tulla itseni ärsytetyksi – keskustelusta, joka johti asiallisista aikeistani huolimatta kohti ärsyttävää, hienoisesti vihamielista länkytystä. Suunsoittoa, joka meni pian henkilökohtaisuuksiin, koska minulla oli kuulemma ns. asenne. Asenne, joka kuulemma oli samanlainen kuin jollain minulle tuntemattomalla nettikirjoittajalla. Näinpä kaiken sen, mitä sanoin, saattoi vastaanottaja lukea negatiivisten linssien läpi. Aivan kuin olisin vain yrittänyt provosoida, ärsyttää tai mitä vaan.
En oikeastaan edes tiedä mistä oli kyse. Kun yritin ratkaista asiaa käymällä keskustelua tämän niin sanotun kaverini kanssa, ei keskustelu johtanut oikeastaan mihinkään. Aloin kyseenalaistamaan kaipaanko kavereita, jotka eivät viitsi tulla edes puoliväliin ja selvittää väärinymmärrystä. Jotka automaattisesti päättävät minulla olevan väärän asenteen, vaikkei sellaista tietääkseni ollutkaan, ja siten tekevän asiasta ongelman. Ikään kuin riitaa tyhjästä.
Koska keskustelu ei johtanut mihinkään, omista yrityksistäni huolimatta, annoin pikkusieluisuudelleni avaimet käteen. Luovutin. Ajattelin, että menkööt. En minä kaipaa näitä ns. kavereita. Näitä, heitä, mitä lie – niitä on enemmän kuin tarpeeksi. Kaveri poistoon listalta, ajattelin. Ja sitten seuraava keskusteluun osallistunut puolituttu. Lopulta kokonainen läjä tämän entisen harrasteen kautta tietämiäni nimiä ja kasvoja, joihin en edes pidä yhteyttä.
Ajattelin olevani todella pienisieluinen. Vetää nyt hernettä nenään moisesta. Ärsyyntyä, reagoida ja ratkaista asia kyseenalaisesti. Toisaalta, kyse on vain Facebookista – ei mistään sen suuremmasta tai todellisemmasta. Ketä edes kiinnostaisi.
Mielenrauha
Lopulta kaikessa on kyse mielenrauhasta. Se, jos jotain, on täysin omaani tässä elämässä. Kaikki muu tulee sen jälkeen. Konfliktitilanteissa, esimerkin tapauksessakin, on vain kaksi perusratkaisua: antaa takaisin tai poistua.
Siinä missä ennen olisinkin ehkä tarttunut härkää sarvista ja pahentanut tilannetta antamalla takaisin ja lataamalla verbaalisella haulikolla vasten kasvoja, valitsin poistua. Ei minua kiinnosta tapella. En voittaisi tai saavuttaisi sillä mitään. Asia ehkä jopa jäisi vaivaamaan. On vain kaikille parempi joskus kävellä pois.
Itseanalysointia
Olen saanut monasti kuulla siitä kuinka analysoin “liikaa”. Kuinka ajattelen, mietin tai jopa kirjoitan “liikaa”. Milloin jotakin ärsyttää se, että ylipäätään kirjoitan blogia. Milloin jotakuta häiritsee se, että mietin ja puntaroin näitä asioita, ääneen asioita kommentoiden. Tai ehkä ihmisiä vain ärsyttää vakavoituminen. Kun kaikki ei olekaan mukavaa ja helppoa kaiken aikaa.
Minua taas ärsyttää ihmisten henkinen laiskuus. Kun kaiken ajattelun pitäisi olla tukahdutettua. Kun “kuulemma” kaikenlainen vuodattaminen, asioiden läpikäynti tai niiden pohtiminen on itsesäälissä kieriskelyä, surkuttelua, valittamista tai emottamista. Ilmeisesti tosimies ei koskaan koe vastoinkäymisiä tai ainakaan valita niistä.
Ilmeisesti paska pitäisi niellä hymyssäsuin. Tai ehkä koko paska pitäisi kieltää ja esittää, että kaikkeen on aina tyytyväinen. Että mikään ei häiritse, ärsytä, vituta tai vaivaa. Että kaikki on aina ihan jees. Että elämä on täydellistä?
En tiedä muista, mutta minun elämäni ei ole täydellistä. Minä en myöskään kiellä itseltäni tunteita tai ajatuksia, jotka saavat mieleni synkkenemään tai kieroille kierroksille. Enhän minä kiellä edes pinnan alla sykkivää inhoa ja halveksuntaa, joka kohdistuu niin monesti ihmisiin, tuttuihin ja tuntemattomiin. Pidän sen ehkä kurissa, mutta se ei tarkoita, että tuo tunne olisi kadonnut. Ihmisviha.
En edes tiedä mistä se kumpuaa, enkä tiedä mitä sille voisin tehdä. Vielä pahempaa, en edes pidä siitä. En pidä siitä, että tunteet missään muodoissaan edes etäisesti hallitsevat minua. Mutta ollapa ihminen. Inhimillinen. Vajaavainen. Heikko.
Mad Men
Kuin kermaksi kakun päällä katselin iltamurkinointia nauttiessani tuoreen jakson Mad Men -sarjaa. Neljäs tuotantokausi, olisikohan ollut jakso kahdeksan. Sen enempää tuon tyylitajuisen ja hienolla ajankuvalla varustetun sarjan yksityiskohtiin menemättä näin kuin oman itseni, mutta kymmenen vuotta vanhempana. Päähahmon pohtimassa samankaltaisia ongelmia kirjoittamisen äärellä kuin itsekin. Hetki tuntui absurdilta.
Viskilaski kädessä yritin ymmärtää tätä kosmiselta piilokameralta tuntuvaa hetkeä. Miten tämä jakso tuli juuri tälle päivälle, tähän tunnekuvioon? En edes tiedä miksi minua ärsytti, miksi koin juuri tänään melkoista nihkeyttä kaikkea kohtaan. Haluttomuutta lähteä ulos tai nähdä ihmisiä. Kuin koko ajan odottaen, että kuka tahansa sanookin jotain, siihen täytyy tölväistä takaisin, tai ainakin olisi syytä varautua siihen, että nämä ihmiset ovat jollain tavalla ärsyttäviä.
Jakson päättyessä koin pakottavaa tarvetta kirjoitaa tämän tekstin pois. Ennen kuin lähtisin virkistävälle pyörälenkille aivojani tuulettamaan. Kellokin huutelee jo melkein keskiyötä, mutta baarit eivät tänään ole minua varten. Eivät tänään.
Tiedättehän sen tunteen, kun tekniikka haraa vastaan ja menetätte tehdyt työnne? Kun olette naputelleet tekstiä, muokanneet kauan kuvaa tai puuhanneet videota kauan, ja tiedosto katoaa, kun ohjelma kaatuu tai jotain muuta vastaavaa sellaista tapahtuu? Minä kadotin koko nelospäivän tekstit siinä vaiheessa, kun ne olivat jo käytännössä melkein valmiita. Kello kaksi yöllä. Sanalla sanoen, vitutti.
Yritän nyt naputella kasaan kaiken sen mitä eilen tapahtui, mutta luultavasti kielellinen ilmaisu kärsii toisella kerralla. Eipä sillä, että tätä tekstiä nyt kovin moni lukisikaan, mutta ainakin te kaikki kaksi lukijaa saatte lukea rivien välistä ärsytystäni. Ehkä.
Pommiuhka!
Aamurutiinien jälkeen painelimme paikalliseen diner-tyyliseen ruokamestaan nauttimaan aamiaista. Lähdin tällä kertaa periamerikkalaiselta tuntuvan annoksen pariin: kananmunia, paahtoleipää, makkaraa ja perunapaistosta. Juomaksi tuoremehua, joka täällä on muuten kotimaassa saatuun verrattuna melkoisesti parempaa, tilasi sitä mistä tahansa. Hintaa en enää muista, mutta muistaakseni setti jäi kahveineen noin 12 taalan paikkeille.
Sain tekstiviestin emännältämme, joka kertoi pommiuhasta metrossa. Joo, näitä varmasti tapahtuu. Hänen työmetronsa oli kuulemma peruttu, tai meni toista reittiä, muttta meidän touhuihimme suunnitelma ei vaikuttanut. Metro Astor Plazalta kohti Battery Parkia ja sieltä parin turistivalokuvan ja jäätelön – koleasta ilmasta huolimatta – kautta ostamaan liput rautatädille.
Neiti vapaus
13 dollarin lauttatiketit haltuun, joilla pääsisi Liberty Islandin (Vapaudenpatsas) lisäksi myös Ellis Islandille (Maahanmuuttomuseo). Itse Vapaudenpatsaan omaan museoon (eli patsaan jalustaan) tai sen kruunuun ylös korkealle ei ollut näillä lipuilla asiaa, sillä näihin pitäisi varaukset tehdä etukäteen. Alustan osalta riittää noin viikko, mutta kruunun kohdalla kyse on kuukausista, sillä sinne otetaan vain n. 240 vierasta päivää kohti. Alustan pääsee sentään näkemään noin 3000 kävijää päivässä, jos oikein muistan plakaateista lukeneeni.
Jonotuksesta pääsimme lentokenttätyyliseen turvatarkastukseen. Läpivalaisu ja metallinpaljastin hoitivat homman, ja sitten itse lautalle. Sitä tosin saimme odottaa tovin, sillä aivan joka minuutti näitä ei lähde. Tovia myöhemmin pojotimme meri-ilmasta nauttien Hudson-jokea ylittävällä lautalla ja Manhattanin jäädessä kauemmas itse rautatypy lähestyi miltei uhkaavalla vauhdilla.
Vihertävä tytär katsoi uljaasti eteenpäin ja otti meidät vastaan kuin miljoonat vieraat ennen meitä. Aivan kuin kylmä sylitanssijatar, joka toivotti meidät tervetulleiksi huomaansa. Kyllähän tämän ranskalaisten ja amerikkalaisten komea yhteisprojekti kunnioitusta edelleen herättää. Onhan leidillä ikääkin jo pitkälti yli toista sataa vuotta.
Itse saari hänen ympärillään on melko pieni. Matkamuistomyymälää, kahvilaa ja sellaista on entisen Fort Wood -linnoituksen tilalla, mutta saarella ei juuri muuta ole kuin tuo kyseinen valtava patsas. Liekö maailman kuuluisin patsastelija samalla?
Saarelta on sinänsä myös ihan komeat maisemat New Jerseyn ja Manhattanin suuntaan. Jos ei muuta, saa ainakin perspektiiviä rakennusten kokoluokasta. Ja löytyyhän saarelta 50 sentillä toimivat kiikarilaitteet, joilla voi ihailla kauempia maisemia, jos sellainen suinkin kiinnostaa.
Maahanmuuttajamuseo
Liberty Islandin lautta vie saarelta Ellis Islandille, ja vasta sieltä takaisin Manhattanille. Suoraan sanoen, Ellis Islandin maahantulijoita koskeva museo ei näin eurooppalaista hirveästi kiinnosta, ellei aihe muuten ole rakas tai kaikki historiaa koskeva saa muten sydäntä tykyttämään.
Museossa käydään läpi Yhdysvaltojen asutusta, maahanmuuttajaehdokkaiden kuulustelua, säilytystä, lääkärintarkastusta ja mitä vielä menneiltä vuosikymmeniltä. Meille aihe oli hyvin etäisesti kiinnostavaa, joten varsin nopeasti vaihdoimmme seuraavaan lauttajonoon. Kyllähän tuo nälkäkin jo tuntui meitä kalvavan varsin tehokkaasti.
Broadway is the right way
Battery Parkiin saavuttuamme valitsimme reitiksemme Broadwayn. Kun kohdalle tuli TGI Friday’s -ravintola, pujahdimme sisään kuin rakkauden keihäs kuumaan venukseen. Ruokalistaa tuli selattua kuola poskella, sillä TGIFin valikoima on täynnä toinen toistaan herkullisempia vaihtoehtoja.
Lopulta Munsse oli minua nopeampi napaten lautaselleen grillattua kananrintaa juustokuorrutuksella ja perunasoseella. Allekirjoittanut empi eri vaihtoehtojen välillä, mutta sitten päädyin valitsemaan Jack Daniels -glaseeratun pihvin, friteerattuja jättikatkarapuja sekä valtavia maalaislohkoperunoita. Ja löytyihän viereen jotain kypsytettyjä kasviksiakin.
Kärsimättöminä odottelimme ruokiamme tovin ja lopulta valtava annos päätyi eteeni. Nälästäni huolimatta en kyennyt kampeamaan kaikkea ruoasta kitusiini, sillä eihän tällainen 90 kg rimpulapoika pärjää noin suurille ruokalautasille. Sentään jotakuinkin kaiken muun sain selätettyä paitsi nuo ylisuuret perunat.
Tilaa oli silti jälkiruoalle, joten eteen tupsahti juustokakku valkosuklaamoussella, kermavaahdolla ja karamellisoosilla. Valkosuklaahiutaleilla kuorrutettu setti oli varsin koookas ja maultaan niin imelän makea, että päässä meinasi surista. Makuhermot eivät ymmärtäneet tällaista äitelää ylilatausta, eikä edes iso kuppi kahvia meinannut saada talttumaan tällaista makeuden suurvisiiriä. Hyväähän se perkele oli, mutta aivan järjettömän sokerista. Kaloreitakin annoksessa vajaa tonni. Siis 3/4 suklaalevyn verran. Mutta eihän näitä reissuilla lasketa.
Wall St ja 9/11
Tippeineen kaikkineen 80 taalan (osaltani n. $43, vajaa €32) laskun maksettuamme vyöryimme takaisin kadulle, josta tulimmekin ja lähdimme katsastamaan sitä kuuluisaa seinäkatua, Wall Streetiä, ja sen pörssiä. Siinähän se, American Stock Exchange, jyhkeästi seisoi ja vain noin korttelia myöhemmin löytyi Ground Zero, eli tuttavallisemmin entinen World Trade Center, johon 9/11-isku aikanaan osui.
Siinä, missä vielä pari vuotta sitten oli lähinnä tasainen työmaa ja ilmeisesti pohjakerrosten rakentaminen meneillään, oli nyt korkealle nouseva tornityömaa ja vähän matkan päässä vielä korkeampi toinen pilvenpiirtäjän mitoissa oleva, kovaa vauhtia valmistuva rakennus. Eräänlainen modernin maailman feenikslintu tämäkin.
Vastapäätä rakennustyömaata oli paloasema, joka sai turistien huomiota valokuvien ja muiden muodossa. Olivathan palomiehet 9/11-tragedian suurimpia sankareita, sitä sanotaan. Saman rakennuksen toisella sivulla oli näille pystytetty suorakaiteen muotoinen muistolaatta, jossa tätä silloista tapahtumaa kuvattiin dramaattisin kääntein. Yhä paikalla oli kynttilää ja kukkasta.
Onhan tuon mittaluokan tapahtumaa tietysti käytännössä ihan mahdotonta ymmärtää näin suomalaisesta perspektiivistä, vaikka kuinka yrittäisi. Meille kyseessä oli uutisia maailman toiselta puolelta, mutta Nykiläisille se oli jotain sellaista ja siinä mittaluokassa, että lähin vastine moiselle lienee joku Turun palo ennen 1900-lukua. Onhan siinä eittämättä miettimistä.
Halki Kiinan
Vielä takaisin Broadwaylle tekemään lahjahankintaa emännällemme ja sitten suuntima takaisin kohti Lower East Sidea. Kohdalle osunut Chinatown sai olla visiittimme kohde ja siitä läpi halkoen koimme pienimuotoisen kulttuurielämyksen. Chinatown ei ole vain kaupunginosa omalla kulttuurillaan keskellä isoa kaupunkia, vaan kokonainen pikkukaupunki, kuin miniatyyrimaa keskellä isompaa sellaista.
Moninaiset hajut iskivät vasten kasvoja kuin märkä rätti. Milloin tuoksui raaka kala, milloin jokin muu outo tuoksu. Piskuisia kauppoja, pieniä ruokakauppoja, kadunvarsimyyjiä ja paljon itse kiinalaisia. Valkoisempaa elävää ei näissä kortteleissa juurikaan tullut vastaan. Taisimme olla hyvin selvästi erottuvia turisteja.
Mutta omanlaisensa vahva tunnelma tuossa kyllä on ja sinänsä ihan näkemisen arvoinen mesta. Suomessa kun ei käytännössä tunnu olevan mitään vastaavaa, ja moni on tästä tietysti vain tyytyväinen, mutta Nykin tapaisessa kaupungissa, joka käytännössä rakentuu monikulttuurisuuden varaan, moisen olemassaolo on paitsi odotettavaa, myös osa kaupunkin luonnetta ja sielua.
Lomatreeniä
Koko päivä oli vierähtänyt yllättävän nopeasti. Saapuessamme takaisin kämpillemme ilta alkoi taipua hämärän suuntaan. Päätin kuitenkin pitää kiinni suunnitelmastamme ja lähteä läheiselle salille treenaamaan. Munsse ei ollut ajatuksesta ihan yhtä innoissaan, mutta suostui lähtemään mukaan.
Emäntämme oli etsinyt meille läheisen YMCA-salin tiedot ja sivuilta löytyi vielä kertakäyttöinen vieraspassikuponki, jolla saisimme ilmaiseksi treenata kerran. Täydellistä. Ei kun kamat niskaan ja menoksi.
Pienen sompailun jälkeen paikka löytyi, mutta mitään merkintää ovessa ei ollut YMCA:sta. Marsimme ovesta sisään ja näytimme turvamiehelle lappujamme. Ymmällään oleva hemmo päästi meidät sisään, joten marssimme salin puolelle. Henkilökunnan söpö nainen kuitenkin katsoi meitä ja lappuja kummastellen, kertoen, että olimme aivan väärässä mestassa. Tuo paikka ei ollut YMCA, vaan YHCA tai jotain vastaavaa. Niin, tiesin kyllä tämän, sillä osaan lukea seiniltä ohjeita, mutta tänne emäntämme oli meidät neuvonut.
Kun henkilökunnan nainen siinä tovin lappujamme katseli ja lopulta kysyi päästikö turvamies meidät sisään, johon nyökkäsimme, hän antoi meille luvan treenata. Ei kai hänelle asialla ollut sitten mitään merkitystä. Kiitimme ja painelimme vetämään tunnin treenit.
Jatsia ja paninia
Maastavetotreenien jälkeen suihku ja sitten baanalle. Olimme menossa kuuntelemaan paikallista jazzia johonkin italialaiseen ravintolaan. Tarkemmin sanoen sen kellarikerrosta muistuttavaan alakertaan. Ilmainen sisäänpääsy ja jamitusta kuuntelemaan. Taitavastihan jampat soittivat, vaikka itse bändi jäi minulle nimettömäksi. Trio veteli kovereita ja mahdollisesti omiakin biisejä, en osaa siitä sanoa, mutta fiilis oli hyvä, meno lennokasta ja soittajat selvästi tykkäsivät siitä mitä olivat tekemässä.
Musan oheen tilasimme paninit, joissa oli vuohenjuustoa, salamia, tomaattia ja vihreitä kasviksia. Ihan maukasta, jos ei nyt millään tavalla erikoista. Kyytipojaksi Blue Noon, joka oli vaaleaa belgialaistyyppistä vehnäolutta. Totta puhuen makuuni turhankin hedelmäistä, mautonta ja kepeää. Varmasti kuitenkin hyvä vaihtoehto heille, jotka eivät runsaasti humaloiduista IPA-oluista välitä. Iltapala tippeineen noin 12 taalaa (n. €9) päätä kohdi. Ei paha.
Yöjano
Kello huiteli lähempänä yhtä, mutta vielä ei nukuttanut. Pakko päästä oluelle, joten sinne myös mentiin. Paikallinen tunnelmallinen pikkupubi, niitähän täällä oli, osui kohdalle tuotapikaa. Kaverille Guinness, emännälle Club Soda ja minulle maukas, kohtuullisen aromikas Sierra Nevada IPA, jota olin toki jo juonut muutaman kerran aiemminkin. Ka-tsing: reilut 16 taalaa yhteensä. Mitä hittoa? Tämähän oli hinnakasta. Paikka oli kuitenkin kiva kynttilöineen kaikkineen.
Jano ei aivan yhdellä lasilla talttunut, joten ehdotin vielä toista paikkaa ennen nukkumaanmenoa. Tässä kohtaa emäntämme sanoi hyvää yötä ja jatkoi edeltä kotiinsa, kun taas äijäkaksikkomme pujahti seuraavaan pienbaariin olutta ryystämään. Hanasta Samuel Adams, bostonilaista lageria, ja kun vielä näytti olevan happy hour (mielenkiintoisesti klo 24 – 02 yöllä), niin tuoppikin irtosi 3 taalan hintaan. Mitenköhän hitossa tämän ja edellisen paikan hintaeron kykenee järjellä selittämään?
Sam Adams, jo viime reissulta tuttu tapaus, on muuten lagerien parhaimmistoa – ainakin niistä, joita minä olen juonut. Oluessa on selvästi kotimaista lageria vahvempi maku, selvästi enemmän luonnetta ja särmää, hieman jopa IPA-tyylistä kirpsakkuutta havaittavissa. Tätä muuten saa myös Suomesta joistain paikoista, joten suosittelen testaamaan, jos IPA ei herätä intohimoja lagerien lailla. Kun tätä saa $3 hintalapulla baarista, olisi suorastaan rikos jättää olut juomatta.
Epilogi
Tässä vaiheessa puhelimeni päätti sitten kadottaa kaikki muistiinpanoni koko illalta, joten ärräpäät lentelevät ja v-käyrä iski punaiselle. Miksikö? Koska nyt tuhlaan aamun ylimääräistä tuntia tämän rustaamiseen, kun pitäisi jo olla raahaamassa persettään kohti luonnontieteellistä museota ja sitä kautta näkemässä Empire State Buildingin observatoriota.
Eikä kyse ole vain menetetystä ajasta ja tehottomasta ajankäytöstä, vaan myös siitä, että koko päivän myötä kirjoittamiseen käytetyt hetket siellä ja täällä menivät näin täysin hukkaan, yksityiskohtien myötä. Mutta elämä on ja vastoinkäymisiä sattuu. Näillä sanoilla päätämme päivän neljä ja siirrymme kohti uuden päivän seikkailuja. Keskiviikko, päivä 5, olisi vielä täysin edessä.
Olen taas syystä tai toisesta, ehkä monistakin syistä, ollut hieman ärsyyntynyt. En niinkään näkyvästi ja jatkuvasti esille tuoden, mutta pinnan alla kuplii. Koen olevani ärsyyntynyt ihmisistä. Ihmisten käytöksestä, teoista ja puheista. Lunastamattomista lupauksista, suurista puheista pienten tekojen rinnalla, tekopyhyydestä, kaksinaismoralismista ja muusta sellaista jokapäiväisestä mukavuudesta.
Peli nimeltä elämä
Joskus minusta tuntuu, että tämä kaikki on vain jotain ihmeellistä peliä, jota en näemmä osaa pelata. Ehkä vika ei ole muissa, ehkä se on juurikin minussa. Minunkin pitäisi asennoitua tähän kaikkeen kuin pelinä, ei todellisuutena. Pelinä, jossa fuskaaminen on sallittua ja itsekäs hauskanpito on kaikki kaikessa. Herrasmiesmäisyydet ja sääntöjen noudattaminen ei ole niin justiinsa.
Ehkä minä en tajua tätä peliksi, vaan kuvittelen asioiden olevan jotenkin merkityksellisempiä. Ikään kuin meidän valinnoilla ja teoilla olisi merkitystä. Sanoilla pitäisi olla rehellinen pohja ja ihmiset joutuisivat vastuuseen teoistaan ja puheistaan.
Enkä nyt tarkoita mitään karmaa tai muuta sellaista pseudofilosofista tai hengellistä paskaa. Tarkoitan nyt todellisia syy-seuraussuhteita. Ei minua kiinnosta se, miten minut tai muut mahdollisesti jonkin uskomuksen mukaan palkitaan jossain tuonpuoleisessa, koska en edes usko sellaiseen. Ja vaikka uskoisinkin, miksi odottaisin jotain tuonpuoleista palkkiota kuin rahapussia palkkapäivänä? Se on tässä ja nyt, tai ainakin lähitulevaisuudessa.
Kultakalan muisti
Mutta ehkä ihmisiä ei kiinnosta. Ehkä he vain ovat lyhytnäköisiä. Ehkä he eivät ole ymmärtäneet, että sitä saa mitä tilaa. Että jos itse dorkailee, tulee kohdelluksi dorkana. Että jos muita kohtelee välinpitämättömästi, ei ole syytä odottaa sen parempaa itsekään. Ehkä ihmiset vain ovat helvetin tyhmiä. Tai sitten heillä on vaan todella lyhyt muisti.
Ja kunpa vielä voisinkin tämän nyt selittää jotenkin henkilökohtaisella kaltoin kohdelluksi tulemisen tunteella. Että kun minua on potkittu päähän tai kuinka paska on osunut tuulettimeen, ja allekirjoittanut vastaanottavassa päässä. Olisikin. Silloinhan kaikella tällä olisi nimi ja kasvot. Vaan ei. Minua närästää henkisellä tasolla, eikä tälle ole helppoa lääkitystä.
Eksistentiaalinen angsti
Poen jonkinlaista olemassaolon tuskaa. Kun olen kotona, haluan ulos ja ihmisten pariin. Kun olen ihmisten parissa, turhaudun, petyn ja ärsyynnyn. Kun elämässä on oikeastaan kaikki hyvin ja vain tietynlainen yksinäisyys on taakkana, voisi kuvitella, että ongelmat ovat pieniä. Sitähän ne tavallaan ovatkin.
Vaan kuten taannoin erässä dokumentissa hyvin todettiin: yksinäisyys on pahinta. Kun et jaa asioita hyvässä ja huonossa muiden kanssa. Kun olet yksin ja pyörittelet niitä asioitasi oman pääsi sisällä. Rohtona asialle tarjotaan ystäviä, kavereita ja puolituttuja. Miksei vaikka tuntemattomia! “Mene ulos ja löydä uusia ihmisiä. Puhu niille. Vuodata, avaudu, löydä uusi maailma.”
Paskat.
Pinnallisuutta ja ulkokultaisuutta
Mitä enemmän ihmisiin tutustuu, sitä enemmän pettyy. Ja kuitenkaan, sitä ei osaa olla yksin. Sitä kokee olevansa puolikas. Sen sijaan, että asioista puhuisi, päädyn kirjoittamaan. Sen sijaan, että ihmisten kanssa juttelisi vakavia, syntyjä syviä ja parantaisi maailmaa, ihmiset kaipaavat leipää ja sirkushuveja. Euroviisuja, kesäsäätä, piknikkiä ja pussikaljaa puistossa. Peace, love and happiness.
Vakavista asioista pystyy sivuamaan ehkä politiikkaa, ja sekin vain koska eduskuntavaalit juuri olivat. Siitäkin kuitenkin saadaan aikaiseksi vain riita, koska kaikki äänestivät väärin tai sitten eivät äänestäneet ollenkaan, joka sekin oli väärin. Pyöritellään silmiä kuinka se ja se puolue menestyi liian hyvin tai kuinka se ja se puolue ei menestynyt tarpeeksi hyvin. Kuinka ihmiset ovat tyhmiä ja oma mielipide on erehtymättömän oikea. Ja silti oikeastaan vain harva asiasta edes tajuaa mitään. Paljon on mutua, vähän ymmärrystä ja tietoa.
Ihmiset haluavat kevyttä viihdettä. Todellisuuspakoa ja kivaa fiilistä. Paitsi jos on omia murheita, jotka täytyy saada pois järjestelmästä. Silloin ihmisillä löytyy aikaa vakavillekin asioille. Ja sekin vain, jotta sitten voidaan palata siihen viihteelliseen ajanviettoon sen jälkeen. Ei kai tässä mitään väärää ole. Minä vain en jaksaisi.
En jaksa enää yhtään “taiteilijaa”, joka kertoo olevansa “taiteellinen luonne”. En jaksa enää yhtään “syvällistä” ihmistä, joka kertoo “haluavansa keskustella syvällisiä”. En jaksa enää yhtään taivaanrannan maalaria, jolla nämä lässytykset jäävät lässytyksen tasolle.
Tuntuu siltä, että mitä enemmän ihminen mainostaa omaa syvällisyyttään, taiteellisuuttaan tai muuta vastaavaa piirrettä, sitä vähemmän hän sitä on. Hän ehkä haluaa olla syvällinen, taiteellinen, monitahoinen, älykäs tai mitä lie, mutta todellisuus tuntuu olevan jotain muuta.
Myös pinnallisuuden kovimmat ääneen vastustajat ovat monesti itse niitä pinnallisia yksilöitä. Puhutaan sisäisestä kauneudesta ja muusta herkästä. Ja silti vain hyvin harva valkkaa esimerkiksi oman elämänkumppaninsa muiden kuin ulkoisten arvojen mukaan. Ei tietysti täysin, mutta pelkästä sisäisestä kauneudesta jauhaminen on täysi vitsi.
Puun ja kuoren välissä
Otsikon paradoksi kuitenkin omalla kohdallani on se, että näin ei ole hyvä olla. Siinä missä arjet vielä täyttyvätkin työstä ja harrasteista, eikä menojalka kovaa vipata, vie viikonloppu ulos ravitsemusliikkeisiin ja ihmisten ilmoille. Sitä kokee etsivänsä jotain potentiaalista elämänkumppania, vaikka se kaikki toisaalta tuntuu niin turhalta ja järjettömältä puuhalta.
Jos järki sanookin, että jää kotiin, katso leffa, pelaa tai kirjoita, biologia vetää ulos. Järjen puolesta voisi jäädä kotiin nysväämään, mennä aikaisin nukkumaan, säästää rahansa ja jättää ne paritkin oluet juomatta. Mutta kun ne seinät kaatuvat päälle. Viimeistään viikonloppuna sitä kokee pakottavaa tarvetta lähteä ulos. Nähdä niitä muita ihmisiä, vaikka ne känniläiset ärsyttävät ja vaikka sitä elämänkumppania tuskin baarista löytyykään – tai jos menneestä elämästäni olen jotain oppinut, niin sieltä yöelämästähän ne juuri löytyvät.
Ehkä tämä on joku ikäjuttu. Tai ehkä se liittyy omaan sosiaaliseen viiteryhmään. Kun hyvät ystävät joko ovat pariutuneet, tai samassa tilanteessa kuin itse, näyttää tie kovin yksinkertaiselta. Ole yksin ja hyväksy se, tai tee asialle jotain. Ja nykyään lähinnä tekee mieli motata turpaan – useimmiten vain vertauskuvallisesti, tosin – kun joku rupeaa lässyttämään, että “yksin on hyvä olla” tai “seksi on yliarvostettua” tai jotain muuta tuollaista. Mistä helvetistä ne muut kuvittelevat tietävänsä mitä minä haluan ja mikä tuntuu minulle sopivalta?
Pitäisikö minunkin käydä neuvomassa näitä muita parilla keinolla pudottaa kiloja, vetämään uusi hiustyyli tai neuvoa heittämään ne rumat pastellinsävyiset vaatteet roskikseen, koska eivät ole minun makuuni? Hyvät neuvot ovat hyviä kuitenkin vain silloin, kun niillä on jonkinlaista relevanssia aiheeseen liittyen.
Jatkan selvittämistä ja pohtimista. Juuri tällä hetkellä jahtaan vain mielenrauhaa. Ehkä se löytyy, sitten joskus.
Pelko on ihmiselle luonnollinen tila. Samalla se on myös äärimmäisen typerä tila. Pelko jähmettää, sokaisee ja hallitsee. Se ei kysy järkeä, vaan monesti menee sen kaiken yli. Sitä on moneen lähtöön, fyysisestä pelosta henkiseen epävarmuuteen. Uskalluksen puutteesta aitoon kammoon asti.
En aio nyt käsitellä fyysisiä pelkotiloja tai varsinaisia kammoja, joita ovat vaikkapa korkean paikan kammo, araknofobia tai fyysisen pelotteen läsnäolo jonkun uhatessa väkivallalla. Muotoilisin pohtimani asian enemmänkin epäitsevarmuudeksi ja rohkeuden puuttumiseksi.
Kysymyksiä vailla vastauksia
On mielestäni paljon helpompaa selittää mikä saa ihmisen pelkäämään edellä mainittuja asioita kuin selittää epävarmuus tai vaikkapa sosiaalisen pelon syntyminen. Tai mikä saa ihmisen pelkäämään vaikkapa työhakemuksen tekemistä? Epäusko omaan itseensä? Itseluottamuksen puute? Pelko hylätyksi tulemisesta tai täydellisestä huomioimattomuudesta omista panostuksista huolimatta?
Tai miksi itsevarmakin ihminen saattaa pelätä tuota hylkäämistä tai kasvojen menetystä? Miksi itsevarma ihminen edes välittäisi moisesta? Miksi itsevarmuus joskus vain loppuu?
Rohkeuden piirtopöydällä
Vastauksia ylempiin en tiedä, mutta kuvittelen jotain ymmärtäväni pelon filosofiasta. Luulen tietäväni osan syytä ja ennen kaikkea, itse suurempaa ongelmaa. Uskon ymmärtäväni osan seurauksista ja sitä kautta tietäväni keinoja jatkotoimenpiteisiin. Ajattelen, että ymmärrän jotain pelon parantamisesta ja rohkeuden vahvistamisesta.
Ensinnäkin ihmisten pitäisi pystyä hyväksymään pelko, ei suinkaan pelätä itse pelkäämistä. Toiseksi ihmisten pitäisi kyetä kohtaamaan syyt näihin, sekä miettiä mitkä ovat seuraukset pelolle antautumisesta ja vastaavasti sen nujertamisesta. Puntaroida mitä tavallaan menettää pelon takia ja mitä tavallaan voisi saavuttaa pelkonsa murskaamalla.
Olen omakohtaisesti käynyt näitä asioita läpi, sekä kokemuksellisella tasolla, että yleisesti pohtinut pelkoa ja rohkeuden puutetta. Vaikka olen yleisesti hyvinkin itsevarma ihminen, tietyt asiat saavat minutkin pois tasapainosta. Epäröimään, empimään ja jopa perääntymään. Kun ei vain uskalla. Kun pelkää “kasvojensa menetystä” tai hylätyksi tulemista. Juuri silloin pitäisi olla aika katsoa peliin ja miettiä mitä voi hävitä, mitä voittaa ja asettaa nämä vastakkain toistensa kanssa.
Tarinoita, onhan noita
Sitä on itse useammin ollut viileämpi ja itsevarmempi kuin on tajunnutkaan. Vastaavasti jokusen kerran on yllättänyt itsensä jännittämässä ja pelkäämässä, kuin kädet täristen konsanaan, tilannetta, jota ei pitäisi pelätä lainkaan. Olen jännittänyt tavallisia esiintymisiä työ- tai kouluympäristössä, mutta vetänyt yhden miehen komedia-armeijaa kuin alan konkari konsanaan. Toisaalta olen lirkutellut naisille yli-itsevarmasti kuin suurempikin Romeo, mutta vastaavasti miltei puskenut kylmää hikeä vain kysyäkseni naisen mahdollista sinkkuutta.
Ja onhan näitä nähty kavereilla. Kuinka jotkut ihmiset vain ujostelevat yllä mainittuja asioita kuin kyseessä olisi mikäkin hyppy surman suuhun. Aivan kuin heillä olisi oikeasti jotain hävittävää tai pelättävää, muuta kuin kuin omien kasvojen täysin kuvitteellinen menetys. Kun eivät ole pelkonsa kanssa sinut. Kun vain on helpompi olla pelkuri kuin rohkea oman elämänsä ritari.
Pelon arkkitehtuuri on lopulta hyvin yksinkertainen, mutta sen järkeistäminen ja kylmä päihittäminen ei aina käy rationaalisin keinoin. Aivan kuin minäkin hienoisena arkanofobina inhoan niitä pieniäkin hämähäkkejä, vaikka tiedän, etteivät ne voi minulle mitään tehdä.
Kyse on vain pelon luomasta kontrollista. Häkistä, josta vain pitää päästä pois. Monesti harjoittelu kyseisten tilanteiden kohtaamisen kanssa tekee mestarin. Pelon voittamista ja rohkeuttakin voi harjoitella, ja niin tulisi tehdäkin. Mutta yksin pelot eivät katoa mihinkään.