Halusin tuoda tuon näpäytetyn puoleni esiin esimerkkinä ihmisen haavoittuvaisuudesta ja siinä samalla tuulettaa pääkoppaani ajatuksilta, jotka ovat tähän tilanteeseen minut tuoneet.

Halusin ikään kuin lyödä vielä itseäni rangaistukseksi siitä hyvästä, että olin mokannut. Olin erehtynyt luulemaan todeksi jotain epätodellista ja vielä ruokkinut omaa tunnepohjaani.

Olin hölmö. Olen sitä toki vieläkin, mutta olen saanut ansaitsemani opetuksen ja olen kiitollinen siitä.

Mokailun palkitsevuus

Olen monesti vuosien varrella hokenut, että epäonnistumiset opettavat onnistumisia paremmin. En ole vielä kertaakaan joutunut muuttamaan mielipidettäni. Ehkä hyvä niin, sillä näin kaikesta kurastakin on mahdollista nähdä niitä kuuluisia hyviä puolia.

Silti oma mokailu sylettää. Oma tyhmyys sattuu enemmän kuin muiden tyhmyys. En tiedä onko kyseessä joku luonnevika vai onko tässä joku pitkälle jalostunut ominaisuus, joka pistää itseään ruoskimaan. Mutta tiikerin on, itseäni lainaten, vaikea päästä eroon raidoistaan.

Nyt sitä taas opitaan, viimekertaisen kirjoitukseni hengessä, miettimään, että mitä sitten. Onko kurkussa oleva kova pala oman egon heijastus vai kenties omaa ylpeyttä?

Nöyrtyminen käy haavojen nuolemisesta ja sitten palataan takaisin omaan holviin muureja muuraamaan.

Tai kuten ulkomaalaisten sanonta käy:”Fool me once, shame on you. Fool me twice, shame on me.”

Toisin sanoen: montako kertaa pitää tulla pissityksi silmään ennen kuin tajuaa?

Vaihtoehtona katkeruus

Olen alkanut viime aikoina erakoitumaan henkisesti. Koen olevani tietyllä tavalla loppuun palanut. Olen kuitenkin tyytyväinen arkiseen elämääni.

Minulla on mukava työ, hyviä ystäviä, mukavia harrastuksia ja ylipäätään mukavaa tekemistä enemmän kuin ehdin tekemään. Mikä siis nyppii?

Ehken ole vielä valmis stoalaisuuteen. Ehkä pieni idealistinen liekki loimottaa jossain osassa sydäntä ja sitä toivoo olevansa väärässä kyynisen epäileväisyytensä suhteen. Voisiko sittenkin jokin voima, tapahtuma tai ajatus katkaista katkeroitumisen kierteen, joka johtaa norsunluutornin rakentamiseen ja muurien vahvistamiseen?

On vaikeaa luottaa ihmisiin, kun luottamukseen vastataan tyhjillä lupauksilla ja valkoisilla valheilla. Kun epäluuloa ruokitaan käytöksellä, joka jo itsessään maalaa piruja seinille.

Olisi niin helppoa syyttää vain muita, mutta minä koen, että jos minua höynäytetään, se on vain oman tarkkaavaisuuteni puutetta ja älyni laiskuutta.

Ehkä minäkin olen lopulta vain yksi hullu muiden joukossa.

Ennen kuin puran sydäntäni ja käyn tilitykseni kimppuun, avaan yllä mainittua teoriaa. Erään näkemyksen mukaan aika on neljäs ulottuvuus kolmiulotteisesti havaitussa fyysisessä maailmassamme. Tässä ulottuvuudessa on mahdollisuus tapahtua asioita, joita voimme muistaa ja kokea aidosti, mutta jotka tavallaan voidaan tehdä täysin tyhjäksi.

Aikasilmukat vastaan muistikuvat

Eräs työkalu tällaiseen on mielikuvitus, toinen, ja samalla todellisempi, on virtuaalimaailma. Koska en jaksa tähän sivuraiteeseen käyttää aikaa sen enempää, käytän hyvin yksinkertaista esimerkkiä. Sanotaan, että henkilö kirjoittaa vaikkapa tunnin verran tekstiä tietokoneella. Oletetaan nyt vastoin nykypäivää epärealistisesti, ettei tässä olisi automaattitallennusta eikä käyttäjä tajuaisi sitä tehdä manuaalisesti.

Sitten, tunnin kuluttua, ohjelma kaatuu ja tallennusta ei voida tehdä. Kaikki tehty teksti katoaa bittiavaruuteen. Työ katoaa hukkaan. Muistikuva tästä tehdystä työstä kuitenkin on, mutta sitä ei ole millään tasolla konkreettisesti olemassa. Näitä viestien “katoamisia” on varmasti käynyt monelle vuosien saatossa kerran jos toisenkin, kun pitkät sähköpostivastaukset tai muut dokumentit ovat kadonneet tyhjyyteen.

Vastaavalla tavalla kävi joskus ankealla 1990-luvulla pelatessani erästä verkkopeliä. Monen tunnin uurastus pelissä meni hukkaan, kun verkkopelin palvelimet kaatuivat ja pelin käynnistyessä uudestaan peli täytyi ladata varmuuskopioilta muutaman tunnin takaa. Kaikki pelattu ja pelissä saavutettu viime tuntien aikoina katosi kuin pieru Saharaan. Tästä huolimatta mieli muisti tapahtumat kirkkaasti.

Tuollainen kokemus tuntuu paitsi ärsyttävältä, myös hämmentävältä.

Pettymyksien paradoksi

Kuten joku viisas joskus on todennut, ihmiset eivät ole pettyneitä asioiden todelliseen tilaan, vaan omiin odotuksiinsa. Tästä muodostuu tietyllä tavalla pettymyksien paradoksi. Jos ei olisi odotuksia, ei olisi pettymyksiä. Mutta koska sellainen on ihmismielen tuntien hyvin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, tietynlaiset pettymykset ovat aina läsnä.

Ja ennen kuin jokin yksilö päättää saivarrella: kyllä, myös positiiviset yllätykset ovat tietyllä tapaa omiin odotuksiin pettymyksiä, vaikkakin positiivisessa mielessä.

Eikä siinä mitään: elämähän on pettymyksiä täynnä. Suurin osa niistä on merkityksettömiä (mallia: elokuva x oli paskempi kuin odotin, kirja y ei ollutkaan niin jännittävä kuin toivoin, ja sitä rataa). Osa kuitenkin käy nyppimään, enemmän tai vähemmän, ja silloin on aika ottaa dialogi egon kanssa. Keskustelun voisi käydä aiheesta “miksi näin on ja mitä sillä on väliä?”

Takaisin raiteille

Niin tosiaan, kysehän oli näpäytyksestä. Kerron tämän tarinan, koska se on oikeastaan aika hassu, ja toisaalta hyvin typerä. Sen logiikka on myös minun ymmärryskykyni toisella puolella ja se käy hyvästä esimerkistä pettymyksien paradoksin suhteen.

Sattui nimittäin niin, että ikään kuin sattumalta “törmäsin” erään kaverini kautta netissä tyttöseen, joka näytti kauniilta ja jututkin sattuivat olemaan hauskoja. Aikomukseni ei ollut alkuun flirttailla sen enempää, mutta molemminpuolisesta keskustelusta johtuen se lipsahti sen puolelle kuin itsekseen.

Halusin saada tyttöön yhteyden ja pian olimmekin jo viestiyhteydessä päivittäin. Kyselimme toisiltamme kaikenlaista toisistamme. Puhuimme harrastuksista, matkustelusta ja ylipäätään erilaisista mieltymyksistä. Kerroimme toisillemme millaisia mielestämme olimme ja kaikki näytti hyvältä. Vähän liiankin.

Kuten vanha sanonta sen sanoo, jos jokin asia vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei luultavasti ole totta. Koska en ole pessimisti, hylkään yleensä moiset ajatukset taakse ja keskityn realiteetteihin. Tarkoittaa suomeksi realistisia odotuksia, mutta optimistista asennetta.

Meillä oli aikomus tavata, sillä meillä selvästi synkkasi. Kunnes eräänä aamuna sävy vaihtui. Mietin miksi. Kysyinkin asiaa, mutten kuitenkaan saanut vastausta. En tiennyt mitä oli tapahtunut tai olinko sanonut jotain sopimatonta. En tietääkseni ollut tehnyt mitään moista ja käytöksen muutos tuntui muutenkin jotenkin… epäilyttävältä.

Kuudes aisti

Tässä vaiheessa intuitioni iski peliin. Alitajunta toimi turhankin tehokkaasti, sillä aloin ahdistua tilanteesta. Siis minä, joka ahdistun hyvä jos kerran vuoteen. Minä, joka olen kyyninen ja tunnerajoitteinen nilkki vailla suurempaa intoa.

Huomasin kiinnostuneeni tästä tytöstä normaalia enemmän, joka sekä huvitti, että ahdisti minua. Eihän näin pitänyt käydä. Mutta vahinko oli jo käynyt. Kaikki tuo viestittely oli herättänyt minussa odotuksia, joihin realiteetit eivät vastanneet. Ja kaikki vielä ilman tapaamista! Juuri niin älytöntä kuin miltä se kuulostaakin.

Siksi kai kirjoitan tätä tarinaa. Minun pelini on jo menetetty, tässä tapauksessa kuin yleisestikin, joten yhtä hyvin voin olla avoin “päiväkirjalleni” ja nauraa että tulla nauretuksi tälle avoimesti.

Jollain tapaa – ja ilmeisesti kaverini suosiollisella avustuksella – suunta kuitenkin kääntyi takaisin parempaan päin. Vaan kun vihdoin tuli aika, jolloin tuo piti tuo kyseinen tyttönen – siis kaverini kaveri – nähdä, hups: Kapteeni Ohari iski kurat naamalle.

Nooh, viis siitä. En ole helposti suuttuva, enkä jaksa jokaisesta takaiskusta itkeä. Ja olinhan sitä paitsi jo kerran tämän asian suhteen jo heittänyt hanskat naulaan. Sitä paitsi sisäinen optimistini halusi muistuttaa minua, ettei peli ollut vielä pelattu. Viikonloppuhan oli tuolloin vasta alkamassa.

Vaan niin siinä kävi kuten ounastelin: mitään ei tapahtunut. Tarkemmin ottaen, minut oharoitiin toisenkin kerran. Riippuen siitä lasketaanko puolilupauksia miksikään, määrä voisi mahdollisesti olla isompikin.

Tarvitseeko sanoa mitä ajattelin ja tunsin?

Takaisin aloitusruutuun

Kun minua oltiin ensin näpäytetty jo kerran ja sitten toisenkin, rupesin leikittelemään ajatuksella karmasta (johon en edes usko). Voisiko tämä olla kuin “karmarangaistus”? Olenko kenties niin monta kertaa “naistenmiehenä” (tähän kuultuun ja huvittavaan anekdoottiin palaan toisella kirjoituskerralla) astunut naisten varpaille, että on aika saada karma-avarista näköön? Ehkä!

Totta puhuen, karmaan uskomatta, vetoaisin enemmän niin sanottuun Brad Pitt -sääntöön. Siitä taisin joskus kirjoittaakin, mutta kertauksen vuoksi: Brad Pitt rule.

Tuon hassunhauskan tapahtumakierroksen jälkeen pitäisi olon olla samanlainen kuin ennen tähän tapaukseen tutustumista: eihän tilanne eroa sitä edeltävästä tilanteesta mitenkään. Tässä kohtaa tarina kuitenkin sitoutuu tuohon neljännen ulottuvuuden esimerkkiin. Kun kerran on ajatuksia luotu ja odotuksia synnytetty, miten ne voisi noin vain unohtaa?

Ollapa ihminen ja unohtaa. Jos voisin, pyyhkisin koko tapahtumaketjun pois päästäni. Tai ainakin se kävisi ensimmäisenä mielessä. Totta kai pitäisi miettiä mitä rakentavaa tästä voisi jäädä käteen. Jotain muuta kuin “ämmät ovat perseestä” -latteuksia tai “jaaha, yksi uusi sulka pettymysten hattuun”.

Mitä tästä voisi oppia hyvässä mielessä? Älä juttele tuntemattomien ihmisten kanssa netissä? Älä odota mistään mitään? Mitä?

Minulta loppuivat ideat. Näitä pohtiessa, positiivisen musiikin maailmoihin. Jos se tästä taas lähtisi. Jälleen kerran, aloitusviivalla. “And call as you might I shall not listen for I am nothing, I am all I am indifferent”

Vertauskuvallisesti voisi asian ilmaista siten, että vaikka junan vaunujen suojissa tapahtuisi mitä tahansa, juna kulkee raiteillaan ja ajallaan. Valtion rautateiden kohdalla tämä vertauskuva tosin hieman ehkä ontuisi.

Jotta asia ei menisi vain metaforiseksi jaaritteluksi ja yhdentekevien irtolauseiden ilmaan ammuskeluksi, lienee tarpeen summata paperille jotain konkretiaa. Vaikeus tuleekin sosiaalipornon ja tietynlaisen sosiaalihygienian välisestä tasapainosta. Jos ette vielä pudonneet kärryiltä, hyvä.

Rasvatyyntä

Kun elämä koostuu viime kädessä, joskin hieman kärjistetysti, vain töistä, treenaamisesta ja arjen pienistä asioista, pienetkin muutokset arkeen tuntuvat säröiltä lasissa. Säröt eivät ole aina huono asia. Päinvastoin, monesti nämä myrskyt juomalasissa ovat jopa tervetulleita. Rasvatyyni elämä on juuri sitä itseään: tylsää, tasapaksua ja yllätyksetöntä.

Tunnerajoitteisesta elämästä nauttineena/kärsineenä (yliviivaa tarpeeton) on ollut hauska huomata, kun jokin yksittäinen tekijä on saanut tutun ja turvallisen tasapainon heilahtamaan. Liikahdus tai heilahdus ei ole ollut järin suuri, mutta tasaisen jämäkässä ilmeettömyydessä pienikin ryppy näyttää merkittävältä.

On ollut hienoa kokea iloa ja ahdistusta yllättävistä asioista. Pari ylimääräistä sydämenlyöntiä ja liian pitkälle vietyjä ajatuksia. Analyyttinen persoona suorastaan iskee hälytyskellot päälle moisen tapahtuessa.

Koiran karvat

Pakkaa on sekoitettu myös arkisella eskapismilla, kun käärme lähti luikerrellen kotiluolastaan laivaristeilylle maailman tuulia haistelemaan. Ulkomaanmatkoilta harvoin on lupa odottaa mitään jännittävää ja reilusti erilaista, kyse on enemmän kulttuuri- ja elämysmatkailua erilaisessa ympäristössä, mutta tutuin, jopa varovaisin elkein.

Laivamatkoilla sen sijaan on lupa odottaa monenlaista näytelmää. Sadoittain humalaisia ihmisiä, näennäisylellistä tuhlailua, kiireetöntä syöpöttelyä ja hedonismin kutsua. Kun tähän yhdistetään vielä reissu metallimusiikin teemalla, alan bändeillä ja näiden myötä alan tutuilla naamakertoimilla, on kuvio jotakuinkin selvä.

Selvinpäin on vaikea olla, autoilukunnossa lähes mahdotonta ja kevytkenkäisiä ihmisiä pyörii ympärillä kuin helppoa romanssia tai rakkauden illuusiota etsien. Näillä reissuilla koiran on vaikea päästä eroon karvoistaan, jos edes mahdollista.

Onni suosii rohkeaa

Kun kaikelle annetaan loppusilaus pienimuotoisia satunnaismuuttujia äkillisohareista muihin epäonnistuneisiin kohtaamisjärjestelyihin, alkaa soppa olemaan koomisuuteen asti valmis.

Jos välillä erehdyin kaikessa “valaistuneisuudessani” irvistelemään tunteettomalle opportunistisuudelle ja härskille suorasukaisuudelle, moiset ajatukset hukkuvat äkkiä siihen, että sitä saa mitä tilaa ja jälkikäteen hukatuille mahdollisuuksille on turha itkeä.

Siinä on vaan sitä kohtalon ivaa, kun puntaroi asioiden luonnetta ja valitsee sen näennäisesti kyseenalaisemman vaihtoehdon, ja lopulta juuri se palkitaan. Olen toki kirjoittanut tästä aiemminkin, mutta asia ei lakkaa minua huvittamasta, ja toisaalta myös vaivaamasta, vieläkään.

Jos opportunismi palkitaan, niin mihin se tiikeri karvoistaan pääsisi. Tai miksi edes olisi tarpeen.

Vitsihän on tietysti siinä, että ihminen on monesti tapojensa vanki. Osan näistä tavoista huomaa helposti, osa taas jää helposti piiloon tai huomaamatta. Sitä ikään kuin sokeutuu omille tavoilleen ja menetelmilleen. Rutiineista tulee niin jokapäiväisiä tai tavallisia, ettei niitä noteeraa millään tavalla. Ei, vaikka ne olisivat suoraan nenän alla, kirjaimellisestikin.

Osalle asioista tekee jotain, jos niistä “jää kiinni” itselleen. Se toinen osa taas saa jatkaa tapoina kulkemistaan, etenkin jos sille ei ole mitään hyvää syytä tehdä mitään. Kirjoittamisessa tuollaiset tavat ovat kuitenkin miltei aina niin sanotusti pahoja tapoja, ja ne pitäisi pystyä kitkemään. Kuka antaisi minulle lisää aikaa oikolukemista varten?

Esimerkkejä

Yhteen aikaan tapasin aloittaa sähköpostivastauksissa, etenkin pidemmissä sellaisissa, monet lauseet sanalla “no”. Sen huomasi nopeasti ja sille pystyi tekemään jotain, mutta siitä ehti huvittua itsekin. “No, onhan se asia näin…” tai “No, juu, kyllähän tuota on tehty itsekin.” Äärimmäisen mielikuvituksetonta ja puhekielimäistä, mutta niin tarttuva tapa.

Vastaavat tavat vallitsevat turhankin tehokkaasti myös reaalielämän puolella. Herään samaan tapaan joka aamu ja teen aamupuuroni samalla tavalla. Odotellessani sen valmistumista popsien vitamiinit naamaan ja isken tuoremehut mukiin. Luultavasti teen asiat jotakuinkin vielä samassa järjestyksessäkin.

Katson telkkaria, syön, keitän kahvit ja siirryn koneelle. Sähköpostit, Facebook, työasiat. Rutiinit vallitsevat, eikä niiden olemassaoloa tunnu edes tajuavan.

Yksityiskohtia tuleekin rikottua vain satunnaisesti. Toisinaan tietoisesti, useimmiten sattumien vuoksi. Palaset loksahtavat kohdalleen kuin itsekseen.

Ulos laatikosta

Luovassa työssä rutinisoituminen on pahinta. On kyse sitten töistä tai omasta huvistaan, kuten bloggailusta, pään pitäisi saada tuulettua ja asioita lähestyä uusilta kanteilta.

En tarkoita, että tiettyjä asioita pitäisi lähteä muuttamaan itsetarkoituksellisesti: sillä kun ei ole väliä laitatko ensin purut vai veden kahvinkeittimeen vai juotko ensin kahvit ja sitten syöt aamupalan.

Kysymys on isommista asioista. Vanhojen, olemassa olevien asioiden tarkastelusta ja kyseenalaistamisesta. Uudelleenarvioinnista ja ajattelusta pää ulkona laatikosta. Nämä voivat koskea vaikkapa treenirutiineja, kaupassakäyntitapoja tai oikeastaan mitä tahansa.

Havainnoi, arvioi ja tee muutos, jos se on tarpeen.

“I offer you the emptiness which you seek.”

Nyt kun tämä häpeällinen tunnustus on saatu ulos koneistosta, ja koska väsymys painaa vimmatusti jo nelipäiväisen treeniviikon osalta, on aika painua pehkuihin. Sen kunniaksi pimeyden musiikkia, Lustmordia.

P.S. Tulipa samalla huomattua, että blogissani on viimeisen kommenttini myötä tasan puoli tonnia hyväksyttyä kommenttia. Jonkinlainen (kyseenalainen) saavutus kai sekin.

Tarkemmin sanoen, miksi kirjoitan tällaista blogia ja avaan ikkunaa omaan elämääni? Mikä on syy tällaiselle verbaaliselle itsensäpaljastelulle? Kiimainen ekshibitionismin ja voyeurismin painiottelu vai huomiohuoraus vailla parempia keinoja?

Kas, käärmes joutui itsekin painumaan päänsisäiseen luolaansa ja ottamaan asialle hetken mietintöä. Niin, miksi tätä tekstiä oikein syntyykään?

Perimmäisyyksien äärellä

Kun nelisen vuotta sitten aloin kirjoittamaan blogiani, en oikeastaan ensin edes tiennyt mistä aion kirjoittaa. Päässäni ei ollut mitään suurta suunnitelmaa. Ei mitään pitkälle mietittyä tarinankaarta, tai edes teemaa. En varmaan edes uskonut silloin, että päätyisiin kirjoittamaan moista vuosikausia eteenpäin. Miksi olisinkaan, koko ideahan oli vain jokin idea takaraivossani vailla sen kummempaa tarkoitusta tai merkitystä.

Yhtä hyvin koko blogihömpötys olisi voinut syntyä kuolleena tähän maailmaan.

Ensisijaisesti kirjoitan tietysti itselleni. Tätä voi olla ehkä vaikea uskoa, jos on lukenut blogistani vain jotain yksittäistä matkakertomusta tai muuta sellaista. Ajallisesti ja merkkimäärällisesti ne ovat kuitenkin vain yksi poikkeama suuresta kokonaisuudesta, etenkin kun huomioi mukaan sen, miten harvoin lopulta reissaan.

Kaikki alkoi jostain käsittämättömästä itseilmaisun tarpeesta. Tarpeesta purkaa asioita ja ajatuksia pois päästä. Tehdä sitä silloin, kun siltä tuntuu ja avoimesti, pysyvään muotoon. Riippumatta siitä mitä “kuulija”, tai tässä tapauksessa lukija, ajattelisi.

Halusin kirjoittaa elävästä elävästä, tunteistani ja ajatuksistani. Olen kirjoittanut parisuhdekriiseistäni, ajatuksia herättävistä elokuvista, filosofiasta, erilaisista tapahtumista, käytöksestä ja niin edelleen. Blogini on kuin avoin päiväkirjani. Se on kuin ikkuna elämääni, vaikkei se kaikkea kerrokaan. Eikä sen pidäkään.

Miksi avoimesti?

Jos kirjoittamisen perimmäiset syyt ovatkin selvillä, on seuraava looginen kysymys kuitenkin se, miksi kirjoittaa avoimesti? Miksi ei, voisin vastata.

Maailma on täynnä pöytälaatikkokirjoittajia, jotka kirjoittavat itselleen päiväkirjaa, novelleja, runoja, kappaleiden sanoituksia, tai mitä milloinkin. Minä halusin tehdä sen toisin. Ensinnäkin, päiväkirjarustailut ovat minun osaltani koettu. Tein sitä armeijan aikoina ja kyllähän sitä reilu vuosikymmen myöhemmin huvittui millaista itsetarkoituksellista päiväkirjaa sitä pitikin yllä. Päivistä taisi kirjoittaa vain siksi, että se tuntui olevan päiväkirjan idea.

Avoin kirjoittaminen myös pakottaa jäsentelemään asioita luettavaan muotoon. Ei vain itselle, vaan kaikille luettavaan. On pakko pyrkiä ilmaisemaan asiat niin, että muutkin ne tajuavat. Sitä joutuu miettimään mitä voi ja haluaa kertoa ulkopuolisille. Onko joku asia liian yksityinen? Liian salainen? Liian tylsä?

Tekeekö itsensä naurunalaiseksi? Aiheuttaako myötähäpeää? Suuttumusta? Inhoa? Pelkoa? Vihaa? Turhautumista?

Kyllä. Aivan varmasti. Ei varmasti kaikkea jokaisessa, mutta luultavasti kaikkia noita isommassa mittakaavassa, ainakin isomman lukijamäärän otannassa. Mutta sehän on minun ongelmani: kestä naurunalaisuutta, olla myötähäpeän ja suuttumuksen kohde. Saada osakseen vihaa ja inhoa. Olla nolojen tilanteiden ja ajatusten mies.

Näitähän onkin toisaalta oivallista käyttää ponnahduslautana ja osana omaa kasvua.

Avoimuudella on hintansa, mutta se on myös palkitsevaa. Jos ei muuta, tekeehän se elämästä hieman “jännittävämpää”.

Valintojen maailma

Parasta kuitenkin on, että suurin osa meistä voi valita oman itseilmaisunsa keinon haluamallaan tavalla. Ja vieläpä valita kehtaako sen tuoda julki maailmalle vai lukita sen omaan kellariinsa. Visusti poissa maailman silmiltä ja korvilta. Sillä voihan kuitenkin olla, että jostain tulee muuten joku, joka ilkkuu ja nauraa päin näköä koska olet mitä olet ja teet mitä teet.

Ei se mitään, näillä mennään. Palkitsevaa tämä on joka tapauksessa, luki näitä horinoita joku tai ei. Tällä tiellä myös jatketaan niin kauan, kunnes se luonnollinen kuolema tätäkin touhua päähän jossain vaiheessa koppaa.

Keväistä nousukiitoa

Vuosi eittämättä lähti kivasti käyntiin. Edessä olivat hienoisesti muuttuneet uudet työkuviot ja vastuualueet, sen myötä hienoisesti noussut palkka. Parisuhdeongelmat jäivät hiljalleen taustalle ja elämä lähti uusille kierroksille. Arkista, mutta tasaista nousua kuitenkin.

Kamppailulajirintamalla olin aloittanut uuden harrastuksen, defendon, joka vaikutti enemmän kuin sopivalta realismihakuisessa itsepuolustustouhussaan. Paljon oli tuttua, sopivasti uutta ja meno oli meikäpojalle sopivaa tasapainottelua kontaktin ja tekniikan ottamisen kanssa.

Talvi taittui kevääksi ja siinä sivussa ehti harjoitella deittailukuvioita kuin myös matkustelua. Brysselin-reissu oli mukava kokemus Euroopan unionin sydämeen ja varsinainen makujen matka oluiden ja ruokien suhteen. Kukkaroakaan ei tarvinnut liikaa keventää, vaikka nautiskella saikin yllin kyllin.

Kevään edetessä pidemmälle oli edessä muutto isompaan ja parempikuntoiseen asuntoon. Vasta viemärirempattu asunto sai uutta ilmettä tapeteista ja huonekaluihinkin sai poltettua aimo summan rahaa. Palkitsevaa ja elämänlaatua nostattavaa, vaikkakin vain materialistista sellaista. Näin sitä taas tuli huomattua kuinka paljon koti ihmiselle merkitsee, vielä edes tietämättä mitä edessä olisi.

Kevät kaarsi kohti loppuaan oli edessä vielä vuoden toinen ulkomaanreissu, matka Yhdysvaltoihin. Parin viikon matka oli eittämättä mukavin reissu ikinä ja hyvin ikimuistoinen sellainen. Rahaa paloi, mutta viis siitä: se on elämää ja näitä luultavasti on vain yksi nokkaa kohti.

Välilasku

Kevään myötä hiipivät työkuvioihin myös yt-neuvottelut, sopivasti heti reissuni jälkeen uudella kierroksellaan. Potkut paukahtivat persuksille, kun väkeä vähennettiin ja arvattava roolini osana markkinointihenkilöstönä oli ottaa lähtöpassit. Näin kävi ja edessä siinti pidennetty kesäloma.

Vaan kauaa en ehtinyt tulevaa työuraani miettiä, kun jo uudet kuviot iskeytyivät täysin puun takaa eteeni, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ei ollut syytä valittaa. Parempi duuni kaikin puolin, sen enempää yksityiskohtiin menemättä ja mahdollisuus tehdä työtä kotoa. Ei ongelmaa, asuntohan oli entistä parempi ja työmatkakin lyhentyi mukavasti nollaan.

Kesään mahtui myös mahtavia festareita, mainittavimpina Hammer Open Air ja Tuska. Kummallakin oli loistavaa tarjontaa plakkarissaan ja paljon tuli nähtyä tuttavia, kavereita ja ystäviä. Nummirock taas oli ankein bänditarjonnaltaan, mutta toisaalta paras ehkä noin muuten meiningiltään. Toisaalta, ikä on tainnut tehdä tehtävänsä, kun ensimmäistä kertaa koin, etten enää kaipaa telttajuhannusta keskellä maaseutua makuupussissa nukkuen. Saa nähdä jääkö uhkaukseni ensi vuonna vain uhoksi vai käykö kenties todeksi. Vaihtelu tosin varmasti virkistäisi.

Kesän ja syksyn taitteeseen mahtui vielä parit mukavat keikkatapahtumat ja mustettakin tuli nahkaan. Treeni kulki ja työ maistui. Suhde-elokin oli jollain kummallisella tavalla mukamas kohdallaan, vaikkei mitään todellista lopulta ollutkaan.

Kohti talven harmautta

Mukavan ja tapahtumarikkaan kesän päätteeksi tuli syksy, jonka merkittävintä antia olivat oikeastaan uudet työkuviot. Kotona kökkimiseen sai tottua ihan uudella tavalla, mutta pitkän kesäloman jälkeen siihenkin alkoi mainiosti sopeutua. Vapaammat työtunnit, entistä mukavampi duuni ja esimerkillinen esimies tuntuivat työssä kuin palkkiolta konsanaan.

Syksy vaihtui hiljalleen harmaaksi talveksi ja elo painui eteenpäin tasaisen mukavasti. Vielä oli edessä huikean rentouttava Amsterdamin-reissu, joka meni jotakuinkin niin dekadentisti kuin osasi olettaakin. Oikeastaan elämässä oli kaikki varsin mallillaan.

Jos pientä flunssailua ei huvita noteerata, koko vuosi meni jotakuinkin loistavasti. Työ on ollut entistä palkitsevampaa, salitreenissä tuntuvaa edistymistä ja defendokin on maistunut yhä edelleen. Aivan kuin olisi löytänyt uuden “kodin”, jos ontuva vertauskuvani sallitaan.

Oudointa, ja alkuun myös harmittavinta koko vuodessa, näin retrospektiivissä katsottuna, on ollut tunnevammaisuuteni. Kun alkuun asia tuntui ahdistavalta, ja hieman myöhemmin vain hämmentävältä, sen kanssa oppi kuin oppikin elämään. Tuntui kuin edellisestä parisuhteesta ja sen hyvistä tunteista olisi pieni ikuisuus, vaikka siitä oli vain vuosi.

Sen perään tulleista ahdistuksen hetkistäkin tuntuu olevan puoli ikuisuutta, vaikka siitä ole kulunut vuottakaan. Tuo kaikki tuntuu nyt niin etäiseltä ja unenomaiselta, aivan kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ja nyt olen jotakuinkin päinvastaisessa tilassa: oudossa kotelomaisessa kääreessä kuin toukka ennen perhosvaihettaan.

Ei helvetti, vertasin itseäni juuri perhoseen.

Entä sitten?

Jos nyt kokonaisuutena vuotta katsoo, niin kyllähän tämä vuosi oli jopa viime vuotta erinomaisempi. En ehkä päässyt nautiskelemaan romantiikan ruusuista tai parisuhteen mukavista puolista, mutta entä sitten, eipähän tarvinnut kärsiä moisten tuskaista jälkipyykkiäkään. Ja vastaavasti kaikki muu olikin tänä vuonna paremmin kuin ennen.

Elämä on, perkele vieköön, saatanan mukavaa, kun sitä oman onnensa seppänä sellaisen osaavasti takoo.

Ensi vuodesta en sitten uskallakaan odottaa yhtään mitään. En jaksa uskoa taantumiin, en maailmanloppuihin, enkä oikeastaan mihinkään muuhunkaan suurpiirteiseen pälinään.

Edessä siintävät lähinnä presidentinvaalit, joille en paljoa korvaani lotkauta, ja uudet naurettavat tupakkasäädökset, jotka saavat aikaiseksi lähinnä facepalm-reaktioita, vaikken edes polta. Kaikki muu on tässä vaiheessa tulevan usvan peitossa.

Kiitän kaikkia vuoteen 2011 osallistuneita osatekijöitä, jotka suorasti tai epäsuorasti elämääni vaikutitte. Tästä on hyvä jatkaa alla mainitulla tavalla.

Perinteitä kunnioittaen lukaisin myös edellisvuoden vastaavan tekstin, ja siinä ohessa myös vuosien 2009 ja 2008 tekstit. On kiehtovaa havaita miten paljon sitä on lopulta muuttunut toisaalta, ja vastaavasti, kuinka tietyt asiat ovat vuodesta toiseen täysin samanlaisia.

Treeniä, peliä, leffaa

Olen viimeiset kolme vuotta toitotellut samaa torvea: treenaamista, leffojen katselua ja pelaamista. Joka vuosi olen yhtäältä sukuloinut pakollisen jouluvierailun verran ja yöllä päätynyt baariin. Sama kaava jatkuu edelleen, ja miksipä sitä oikeastaan edes muuttamaan.

Viina ei edelleenkään pahemmin maistu, treeni taas senkin edestä. Ja joulu tuntuu edelleen yhtä turhalta pakkolomalta, ja toisaalta myös hyvin yksinäiseltä sellaiselta. Tässä vuodessa on silti, etenkin edellisvuoteen nähden, erilainen tunnelma.

Kun aloitin blogin vuonna 2008, oli tietyllä tavalla selvää, että sen vuoden jouluun heijastui etäisesti toipuminen edesmenneestä parisuhteesta. Kun 23. päivän perinne jatkui seuraavana vuonna, oli kellon ääni erilainen: olin päässyt tulevan parisuhteen makuun ja elämä virnisti leveällä hymyllään.

2010 olikin sitten jo täyttä kuravelliä. Pahassa olossa vellomista, itseinhoa, tuskaa, surua ja ylipäätään tunteiden äärilaitojen loimotusta.

Laidalta toiselle

Jos jotain on tasan vuodessa muuttunut, niin tunnemittariston lukemat. Kun vuosi sitten tuntui, että kaikki tunteet hyvistä huonoihin olivat vahvistuneet ja pinnalla enemmän kuin koskaan, nyt tuntuu täysin toisenlaiselta. Kaikki tuntuu kuin vedellä jatketulta, laimennetulta kylmältä kahvilta.

En oikein vieläkään tiedä miten tästä tunneraajarikkoisuudesta pitäisi ajatella. Toisaalta olo on mitä mainioin ja ehein, toisaalta tuntuu siltä, kuin tässä olisi koira haudattuna.

Tunneasioita on kuitenkin hankala arvioida kylmällä järjellä rationaalisesti. Niitä voi havainnoida ja yrittää tulkita, mutta nykytietämykseni ei riitä edes itsearvioon. Mitä taas tulee ulkopuolisiin arvioihin, olen saanut kuulla määritelmiä laidasta laitaan “normaalista väliaikaisesta tilasta” “oikeaan tunnevammaisuuteen”. Mene ja tiedä, eihän tästä ota erkkikään selvää.

Joulu?

Itse joulu kuitenkin taitaa mennä tuttuja reittejä, kuin omalla tutulla kiertoradallaan. On jotenkin suorastaan hersyvän ironista, että vaikka tunnesektorilla mentäisiin vihreästä punaiselle ja takaisin, tietyt piirteet eivät muutu. Eivät asenteeni joulua kohtaan, eivät tapahtumaketjut sen saralla, eikä oikeastaan mikään muukaan.

Näillä sanoilla, kohti valoisampaa kautta.
Without frustration
With no master plan
With nothing left of the dream that began

If only we could see and live the dream
If only we could still believe the dream

Viime aikoina on ollut aikaa melkoiselle määrälle itsetutkiskelua. Sille on aina paikkansa ja kyllähän sille pitää aikaa löytääkin. Toivoisin myös, että muutkin tekisivät sitä enemmän ja näkyvämmin.

Itse-

Oman itsetutkiskeluni myötä olen oppinut jotain tunnevammastani (tai sitä sanaa vierastaville, tunnerajoittuneisuudestani), mutta myös valituista käytösmalleista. Kun on saanut kuulla olevansa “sovinistinen” ja “naisia esineellistävä”, ja toisaalta huomannut tuonkin puolen elämästään olevan aktiivisempaa kuin “enemmän herrasmiesmäisinä aikoina”, ei tarvitse olla kaksinen matemaatikko ymmärtääkseen tilanteen ristiriitaisuuden, ja sen myötä myös sen koomisuuden.

Jos ennen piti itseironian, sarkasmin ja vinoutuneen huumorintajun ymmärtämistä itsestäänkin selvinä asioina, en pidä enää. Siperia on opettanut, ettei ihmisistä saisi olettaa oikeastaan yhtään mitään.

Ja jos ennen piti itsestäänselvyytenä sitä, että tunneskaala on normaali, negatiivisesta positiiviseen, sekin on muuttunut. Asiat eivät enää olekaan kuin “aina ennen”.

Sairastelua

Vastaavanlaisia itsestäänselvyyksiä löytyy myös vielä arkisemman elämän puolelta. Kun ennen piti normaalina, oletusarvoisena ja itsestään selvänä asiana, että on terve ja voi treenata normaalisti ilman ongelmia, muuttui sekin reilummin flunssan sairastelun myötä.

Ei ollutkaan enää itsestään selvää treenata monta kertaa viikossa. Piti köhiä, yskiä, vuotaa räkää, maata kuumeessa ja niin edelleen. Rutiinit, vaikkakin väliaikaisesti, uusiksi ja nöyryyttä tilalle. Ehkä tietynlainen koppavuus ja asioiden pitäminen itsestäänselvyyksinä maksoi potut pottuina. Iski karman pöytään, kielikuvallisesti ilmaisten.

Sen myötä ollaan sairasteltu ja tehty arjesta poikkeavia asioita. Eihän tuo mitään suurella mittakaavalla muuta, mutta kuitenkin. Pakottaa arvioimaan ja arvottamaan asioita uudelleen. Ymmärtämään, mitkä asiat ovat tärkeitä ja mitkä eivät. Mitkä asiat ovat itsestäänselvyyksiä ja mitkä eivät.

Memento mori. Olemme kaikki kuolevaisia. Muistakaamme se, aina ja ikuisesti.

Vaan kun tekee mieli synkistellä omassa rauhassaan. Juoda kahvia, nauttia musiikista ja omasta ylhäisestä yksinäisyydestäni, omassa vaatimattomassa norsunluutornissani. Huojentuneena, levänneenä ja eheytyneenä.

Tunneinvalidi

Kun viime aikoina aloin ymmärtämään omaa tunnevammaisuuttani (tai “tunnerajoitteisuuttani“), kävin nopeasti läpi pienen tarjonnan erilaisia reaktioita. Pelästyneisyyttä, yllättyneisyyttä, pettymystä, hyväksymistä. Lopulta myös huojentuneisuutta.

Onnekseni olin kerran aiemmin käynyt läpi vastaavan vaiheen, joten osasin suhtautua asiaan viileämmin ja ymmärtävämmin. Vaikka asian tajuaminen tulikin niin sanotusti puun takaa, en tullut yllätetyksi housut kintuissani. Enemmänkin aikaa meni asian hyväksymiseen ja ymmärtämiseen. “Tuttu kuvio“, tuumin.

Kuten jo aiemmin kirjoitin, tunnevammaisuus ei tarkoita tunteettomuutta. Kenties empatiakykyni on vähän katkolla ja ilmassa on lievää apatiaa, mutta yleinen vointi on hyvä, suorastaan erinomainen. Koen olevani onnellinen ja nautin siitä, mitä minulla on. Alles gut, niin sanoakseni.

Röyhkeyden palkitsevuus

Tunnevammaisuuteni myötä on ollut hämmentävintä kokea ja todeta röyhkeyden olevan palkittu käytös- ja asennemalli. Kun olen antautunut säädyttömyyden, hävyttömyyden ja tietynlaisen välinpitämättömyyden alttarille, olisin voinut olettaa maailman antavan minulle iskua avokämmenestä suoraan naamatauluun.

Vielä mitä, tietynlainen röyhkeyteni on vain palkittu kuin se olisi joku universaalisti hyvä teko. Kuin se olisi jotain hyvää karmaa, josta annetaan vastalahjana miellyttävä palkinto.

Kun sain taannoin palautetta siitä, että “esineellistän naisia“, olin hieman huvittunut. Minähän rakastan naisia. Mutta palaute oli otettava sellaisenaan ja toisen mielipide hyväksyttävä. Makuasioista voi kiistellä, mutta jokaisella on oikeus mielipiteeseensä. Jos toisen mielestä olen näin tehnyt, kai sen niin on sitten oltava.

Tuo ei kuitenkaan muuttanut käytösmallia. Ohitin sen olankohautuksella ja olen jatkanut kyynisellä tielläni. Ja vielä mitä, tuntuu kuin “sikana” käyttäytyminen olisi vain lisännyt vettä myllyyn. Aivan kuin se ei olisi vain hyväksyttävä, vaan jopa pidettävä piirre. “Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin” -mantra alkoi ikään kuin soimaan päässäni.

Syntisyys

Vaikken antiteistinä uskokaan synnin käsitteeseen, toisinaan melkein toivon sen olemassaoloa. Toivoisin niin sanotun syntisen käytökseni saavan jonkinlaisen rangaistuksen, ikään kuin hyvityksen tai synninpuhdistuksen. Eräs kollegani kerran sanoikin, että minusta tulisi hyvä katolilainen, sillä (jollain tasolla) pidän itseni rankaisemisesta.

Jollan perverssillä tavalla toivoisin, että maailmassa olisi tietynlaista kohtuutta ja universaalia oikeudenmukaisuutta. Vain jotta minä ja kaltaiseni ihmiset oppisivat läksynsä.

Vaan ei. Maailma(nkaikkeus) viestittää minulle, kuin signaalia antaen, että minun “tulee” toimia “väärin”, “syntisesti” ja moraalisesti arveluttavasti. Röyhkeästi, piittaamattomasti ja itsekeskeisesti.

Miksikö? Siksi, että tämä toiminta-, ajatus- ja asennemalli palkitsee eniten. Sanoisin, että se olisi väärin, jollei nihilistinen puoleni nauraisi moiselle ajatukselle.

DILLIGAF?

Aika näyttää mihin tällä kaavalla päädytään. Tällä hetkellä en voi kuin arvailla ja antaa ajan näyttää. Suunta muuttukoon, kun sille syytä on.

Näillä sanoilla, näillä ajatuksilla, kohti parempaa tulevaisuutta. Jos sellaista edes on.