Mutta kiitos, kyllä tässä vähän henkistä ryhtiä kaivataankin.

42 tuskin vastaa mihinkään, mutta uskon, että tiedän ihan tasan täsmälleen, mitä käyt läpi. Nimimerkki: Eurooppa-turneella käsittelemässä juuri nimenomaan tuota samaa fiilistä, vaikka syy sille onkin eri.

Älä kyynisty (enempää), koska se estää/hidastaa henkistä kehittymistä, vaan mieti mitä voit oppia. Kaikki opit eivät ole positiivisia tai mielekkäitä, mutta mikään oppi ei ole turha.

Voimia!

Jälkimmäiseen kappaleeseen ei muuta lisättävää kuin se, että samaa mieltä.

Ja kyllä. Joskus on todellakin parempi mättää asiat tiskiin. Totuuden huutaminen tai sanominenkin helpottaa ja vapauttaa usein kummasti. Joskus taas parempi vaieta ja purkaa asiat muulla tavalla, ettei pilaa yksittäisen kusipään takia sitä hyvää, mitä läheisten tai omassa elämässä on.

Kuten sanoit hyvin, parempi nostaa kissa ajoissa pöydälle kuin odottaa sitä tilannettä, että homma on jo liian pahasti tulehtunut.

Voi käydä kasvokkain keskustelun tai tilanteen läpi. Voi ottaa yhteyttä pääluottamusmieheen tai voi keskustella pomon kanssa. Ja sitten on niitä likaisia keinoja, joita ei voi julkisesti suositella. Kysymys on lopulta siitä kuinka pitkälle on valmis menemään minkäkin asian kanssa.

En voi suositella kirjaimellisesti luuvitosta kellekään, sillä se on paitsi moraalitonta, että laitonta. Toisaalta, välitänkö minä muka tässä asiassa moraalista, on sitten toinen asia.

Eräs ystäväni sanoi toisaalta hyvin tuosta zen-mielentilasta. Että se on enemmänkin sitä, että suhtaudut tilanteeseen kuin tilanteeseen kylmänviileästi, hermostumatta ja tunteiden valtaamatta. Mietit tilanteen harkiten loppuun ja vasta sitten reagoit, järjellä. Ei siis niinkään sitä, että otat vaan kaiken vastaan ja yrität karistaa ongelman pois harteiltasi olkia kohauttamalla.

Periaatteessa kaikki sarkastiset vastakommentit ynnä muut sellaiset ovat sikäli vaarallisia välineitä, että ivallisuuskin on eräänlaista henkistä väkivaltaa. On aina tilannekohtaista miten kiusaustilanteisin reagoidaan. Niin kauan kun kyseessä on vielä suhteellisen pienet asiat, voi vetää fight fire with fire -asenteella, mutta mitä suuremmaksi riskit omasta tappiosta kasvavat (esim. olisiko valmis menettämään työpaikkansa sen takia, että on joku kiusatilanne jonkin työkaverin tai pikkupomon kanssa), sitä enemmän joutuu miettimään omia siirtojaan. Lopulta toisaalta työkin on vain työtä, eikä yksittäinen työpaikka yleensä ihmistä määritä kovinkaan radikaalisti (poikkeuksena ehkä poliisit yms.).

Itsevarmuutta ei rakenneta päivässä, sitä rakennetaan koko elämä. Onnea harjoituksiin!

Itsekin olen usein liian kärsivällinen enkä suutu vaikka aihetta olisikin. Vuosien mittaan on saanut sietää kaikenlaista niin pienet ikävyydet eivät hetkessä hetkauta. Annoin yhden exän vitsailujen minusta jatkua niin pitkään kunnes en enää jaksanut koko ihmistä ja kyseenalaistin suhteen toimivuuden muiltakin kannoilta. Jos kissa olisi nostettu pöydälle olisimme saattaneet edes kumpikin kasvaa hieman ihmisinä. Tämän virheen jälkeen olen muistanut nostaa kissan esille hieman useammin kuin hautoa mielessäni asioita kunnes en näe syytä edes yrittää korjata niitä vaan pikemminkin hajottaa.