Se on täällä taas. Kaikkien aikojen kenties viilein, tyylikkäin ja maukkain rikospelikokemus. Enkä malta olla jakamatta sen uusinta traileria täälläkin, nyt kun se vihdoin on julkaistu. Ja keveyttähän tämä blogi onkin kaivannut. Olkaapa hyvät.
Katsoin edellisenä viikonloppuna elokuvan Pingviinien matka, joka esitettiin Neloselta viime keväänä. Lyhyesti kuvailtuna se on dokumentti kuningaspingviineistä ja niiden elämästä Etelänapamantereella, mutta tyypillisestä dokumentista eri tavoin juonnettuna. Leffan juontotavoista voi olla montaa mieltä, mutta se on sinänsä sivuseikka. Itse elokuva on kuitenkin kauniisti kuvattu dokumentti, vai pitäisikö sanoa “taiteellinen dokkari”, näistä maailman kylmimmissä olosuhteista elävistä linnuista ja siinähän sitä draamankaarta jo aiheeksi riittääkin.
Mikä kuitenkin herätti kirjoitushaluni ei johtunut oikeastaan leffan aiheesta tai sen tekotavasta, vaan niistä tunteista, joita leffa minussa, katsojassa, herätti. Koen mielestäni harvoin empatiaa, mutta elukat pystyvät siihen monesti ihmistä paremmin. Niin tälläkin kertaa. Myönnän, että koin myötätuntoa noita mustavalkoisia hassuja taapertavia elukoita kohtaan keskellä kylmyyttä ja loputonta, armotonta valkeutta. Eikä tietysti vain siksi, että ympäristö on jo lähtökohtaisesti lohduton, ja että nämä pingviinit vaeltavat älyttömiä matkoja vain lisääntyäkseen, vaan juuri siksi, että elokuva muistutti niin hyvin Darwinin opeista, kuten luonnonvalinnasta ja vahvimman laista.
Siinä oli jotain ravisuttavaa, kun jotkut pingviinit ruoanhakureissullaan – ensimmäisellä sellaisella ehkä noin neljään kuukauteen – päätyvät isomman saalistajan kitaan. Tai kun kauan ja hartaasti haudotuista munista kuoriutuukin kuollut jälkeläinen. Tai kun se muna menee jo heti alkumetreillä väärille raiteille. Nämä pingviinit kuitenkin lisääntyvät vain noin kerran vuodessa ja osalla tuo oman jälkikasvun liian varhainen kuoleminen näytti vetävän pakan sekaisin pääkopasta, siis siinä mielessä, että sitten lähdettiin jo lastenvarastamisreissulle. Ja toki niitä pieniäkin pingviinejä päätyi joidenkin saalistajien ravinnoksi vielä ollessaan puolustuskyvyttömiä ja pieniä karvapalleroita.
Elämä on eittämättä kovaa. Sitä näin ihmisen on vieraantunut siitä tilanteesta, jossa joutuu miettimään päivittäistä hengissä selviytymistä, ruoan hankintaa, pariutumista ja lisääntymistä. Käytännössä kaikki mitä meillä on, on helppoa. On myös helppoa valittaa arjesta, kun on töitä ja pyykkivuoria. Tiskejä ja sähkölaskuja. Ihmissuhdehuolia ja syyslenssua. Mutta siitä huolimatta kaikki on niin helppoa. Siihen päälle vielä annos eskapismia elokuvan, kirjan, pelin, urheilun tai vaikka päihteiden muodossa ja ongelmat sen kun katoavat vain. Ja kun sieltä todellisuuspaon tilanteesta tullaan takaisin, eivät ne ongelmat kovin suuria ole.
Jos elokuva jotain ajatuksia herätti, niin kunnioituksen elämää kohtaan ja pienten asioiden arvostamisen. Sen, ettei asioita voi pitää itsestäänselvyytenä ja että ihmiset valittavat asioista aivan liikaa. Ei sinänsä mitään uutta, siis, mutta toisaalta luonnon karkeudesta ja armottomuudesta on välillä hyvä saada muistutus. Erästä lainausta mukaillakseni: kuolema on varmaa, elämä ei.
Katselin lauantai-iltapäivän ratoksi kotimaisen draaman Musta jää. Olin lukenut elokuvasta joskus vuosi pari sitten ja se sai kiinnostukseni heräämään, vaikka en mikään varsinaisen suomalaiselokuvan ystävä olekaan. Kuitenkin draamat, etenkin raskaat ihmissuhde-elokuvat ja tv-sarjat muiden joukossa, kiinnostavat ja tällä saralla suomalaiset ovat tehneet ihan hyviä elokuvia. Aikomukseni ei kuitenkaan ole sen tarkemmin jaaritella itse elokuvasta, vaikka se innoittajana toimikin, vaan sen herättämistä ajatuksista.
Elokuva käsittelee – pähkinänkuoressa – pettämistä, vilppiä ja valheellisuutta, sekä näiden lisäksi tietysti luottamusta. Näinpä ollen leffa muistutti muistutti myös omasta elämästä ja erilaisista kokemuksista, joita on tullut kohdalle elon varrella kerran jos toisenkin, niiden eri muodoissa.
Kommunikaatiosta ja luottamuksesta
Kun kyse on ihmisistä, tai ennenkaikkea ihmissuhteista, avainasemassa ovat tietysti kommunikaatio ja luottamus. Luottamus pätee myös arkisiin asioihin. Aina niistä yksinkertaisista perusasioista lähtien, että kaupan henkilö antaa vaihtorahan oikein takaisin tai että voi luottaa julkisen liikenteen ajokin tulevan paikalle ilmoitettuna aikana. Luottamus nousee tietysti aivan erilaiseen valoon, kun kyseessä ovat läheiset kaveruus- ja parisuhteet.
Kommunikaatio liittyy tietysti myös luottamukseen läheisesti ja sillä voidaan vaikuttaa luottamuksen määrään ja laatuun, varsinaisten tekojen ohella. Menetettykin luottamus on saatavissa takaisin kommunikaation avulla, mutta ilman sitä moinen lienee turha toivo. Kommunikaatiotakin luonnollisesti on monenlaista ja sitä tapahtuu monella tasolla, aina tarkkaan harkituista lauseista, sanoista ja äänenpainosta alitajuiseen kehonkieleen, ilmeitä ja eleitä myöden.
Kommunikaatiovammaisuuksista ja sitä sivuavista aiheista olen kirjoittanut niin monesti aiemminkin, etten aio sivuta aihetta sen enempää. Mutta mikä ihme saa ihmisen hyväksikäyttämään läheisen ja tärkeän ihmisen luottamusta omiin täysin itsekeskeisiin tarkoituksiinsa? Siinä sivussa tietysti luottamuksen tuhoten tai vähintään sitä pahasti vahingoittaen? Olisii naiivia ajatella, ettei esimerkiksi niinkin typerä asia kuin “tilaisuus tekee varkaan” -mentaliteetti. Mutta sekään ei ole lopulta kuin tekosyy, tai välivaihe. Suurempi syy luottamuksen pettämiseen, ja sitä kautta valheisiin ja vilppiin, on aina jossain muualla. Jossain paljon syvemmällä.
Valintoja ja ymmärrysvajetta
Olen miettinyt oman elämäni valintoja ja tapahtumia moneen otteeseen, mutta en ymmärrä aina edes omaa valintaketjuani, saati muiden. Toisinaan kaipaan mahdollisuutta matkustaa ajassa taakse päin ja kysyä itseltäni miksi tein kuten tein, tai miksi aion tehdä sen mitä sitten tulisikin tapahtumaan. Olisin kurja valehtelija, jos väittäisin, etten ole koskaan pettänyt ihmisten luottamusta ja tehnyt moraalisesti vääriä valintoja. Joten voinko todella vaati muilta syitä tai järkeä näihin valintoihin, jos en edes itse tiedä omia syitäni tai ymmärrä omaa käytöstäni?
Ehkä näistä syistä vankka uskoni rehellisyyteen ja luottamukseen ovat kasvaneet viime vuosina. Ehkä näistä samoista syistä halveksun yhä enemmän ihmisiä, jotka eivät kykene toimimaan näiden pelisääntöjen mukaan. Ja, eikä vain ehkä, näistä syistä minua sapettaa myös kohdalleni sattunut epärehellisyys ja luottamukseni hyväksi käyttäminen.
En tiedä onko minulla varaa arvostella ketään, enkä minä sinänsä syyllisiä kaipaa. Mutta ymmärrystä kylläkin. Mikä vie ihmisen pettämään, mikä vie ihmisen uhraamaan luottamuksen? Mikä on se syy ja oliko se kaikki, lopulta, sen uhraamisen arvoista?
Alkusanat kuolemasta
Aiheen otsikko kuulostaa ehkä itsetarkoituksellisen runolliselta ja samalla kliseemäisen kornilta, mutta viis siitä, sillä kielikuvien ynnä muiden sijasta nyt ollaan asian ytimessä ja kirjaimellisesti otsikon mukaisessa aihepiirissä: kuolemassa ja elämässä, ja juuri tässä nimenomaisessa järjestyksessä.
Olen viime päivinä, ehkä jopa aikoina, miettinyt entistä enemmän kuolemaa ja sen myötä myös elämää. Olen miettinyt ensin mainittua asiaa monesta näkökulmasta, sekä fyysisenä tapahtumana, että kulttuurillisena ilmiönä. Olen ajatellut ja puntaroinut kuolemaa niin biologisena osana (ihmis)elämää kuin myös sen sosiaalisia vaikutuksia. Tämän sivutuotteena on tullut tehtyä myös puntarointia elämän suhteen, etenkin uuden sellaisen osalta.
Kuoleman käsittäminen ja ymmärtäminen
Ehkä tärkein viimeaikaisin vaikuttimeni on ollut HBO:n vaikuttava televisiosarja Mullan alla (Six Feet Under). Kyseinen sarja tulee tällä hetkellä uusintakierroksella Ylen Teemalla ja sarjaa katsomattomille kyse on lyhyesti kuvailtuna aikuinen draamasarja erään perheen elämästä, jonka keskiössä on perheen omistama hautaustoimisto ja perheen ihmisten sekä heidän läheisten elämä. Jos sarja ei lähtökohtaisesti kuulosta erityisen mielenkiintoiselta, niin sen hahmot, heidän elämä myötä- ja vastoinkäymisineen sekä etenkin sarjan kuolemaa käsittelevä teema ovat sitäkin mielenkiintoisempia. Etenkin sarjan pohdiskeleva ja kyseenalaistava luonne moraalista, kulttuurista, uskonnoista ja tekemistämme valinnoista on kiehtova, eikä sarjan toisinaan mustaa huumoriakaan pidä unohtaa.
Se kuitenkin itse sarjan kuvailusta. Tärkeämpää on ollut sen vaikutus ajatuksiini viime aikoina. Sarja nimittäin on muiden asioiden ohella herättänyt kysymyksiä ja mietteitä kuolemasta ja siihen suhtautumisesta. Taustalla ei ole läheisten tai tuttujen ihmisten menetyksiä, joten kyse ei ole mistään henkilökohtaisesta kokemuksesta tai muun vastaavan läpikäymisestä, ainoastaan kuoleman – tuon ihmiselon suurimman mysteerin – pohtimisesta.
Osittain uskon kuoleman pohtimisen liittyvän omaan vanhenemiseen – ja tähän liittyy myös lisääntyminen sekä uusi elämä, johon palaan myöhemmin – mutta ennen kaikkea sen vääjäämättömään tiedostamiseen. Tässä iässähän kuoleman välttämättömyys ei ole mikään uusi tieto, mutta ihmiset käsittelevät kuolemaa hyvin merkittävästi eri tavoilla. Olisi turhaa käydä tässä läpi kaikki moninaiset eri vaihtoehdot mitä jo yksin eri uskontokunnat edustavat, yksilökohtaisista näkemyksistä nyt puhumattakaan. Olennaisempaa on ehkä huomata, että kuolema ylivaltiudessaan on monelle ihmiselle jotain hyvin etäistä ja kaukaista, mutta yhtä lailla se koskettaa meitä kaikkia jossain vaiheessa eloamme, tavalla tai toisella. Jos ei muuten, niin viimeistään oman elämämme loppumisen myötä.
Isäni opetti minulle joskus ollessani alle kouluikäinen, ettei kuolemaa pidä pelätä. Siitä lähtien olen ajatellut tuon ajatuksen olevan yksi punaisista langoistani ja kiinnostavaa kyllä, näkemykseni on seurannut minua tähänkin ikään. On kuitenkin ollut hämmentävää, miten joskus tulee pelättyä elämänsä puolesta, kun kyse on ollut jostain vaaratilanteesta, missä loukkaantuminen, ehkä jopa kuolonriski on ollut todellinen. Tämä eroaa kuitenkin kuoleman pelosta olemalla vain eräs itsesuojeluvaiston muoto ja se on tärkeää tiedostaa.
Kuoleman merkitys elämälle
Kuolemanpelko tai sen puuttuminen eivät nekään ole kuitenkaan olennaisia asioita. Kiinnostavampaa on ollut miettiä miten kuolema, oma tai muiden, vaikuttaa muiden elämiin. Miten itse asiassa juuri kuolema (ja ehkä jopa sen “pelko”) luo elämälle merkitystä ja tekee jokaisesta päivästä tärkeämmän kuin mitä ne muuten olisivat. Nähdessäni vanhuksen kadulla mietin vanhenemista ja luonnollista kuolemaa. Mietin mitä kaikkea pitäisi vielä saada elämässä aikaiseksi ollessaan edes suhteellisen nuori. Mietin mitä kaikkea kannattaa tehdä missä järjestyksessä. Vanheneminen ja ikääntyminen kuitenkin rajoittavat tiettyjä asioita eri vaiheissa elämää, tai jos eivät suoraan rajoita, niin vaikeuttavat.
Olen miettinyt miten tulen suhtautumaan kun aikanaan omista vanhemmista aika jättää. Onko se surullinen tapahtuma, vai onko se ainoastaan neutraali asia, jonka tietää tulevan ennemmin tai myöhemmin, luonnollisesti tai luonnottomasti. Onko se lopulta isompi asia kuin jonkin rakkaan lemmikkieläimen kuolema, joiden kohdalla kuolema tuntuu aina liian äkilliseltä, eikä vähiten siksi, että etenkin pienten eläinten kohdalla luonnollinenkin ikä on aina niin lyhyt verrattuna ihmiseloon.
Sanotaan, että lemmikkieläimet parisuhteessa ovat kuin lastenhoitoon ja -kasvatukseen valmistautumista. Ehkä, mutta yhtä lailla lemmikkieläinten ajasta ikuisuuteen siirtyminen on valmistautumista kuoleman varalta. Vai onko sittenkään? Auttaako kuoleman kokeminen edes pienemmässä muodossa meitä ymmärtämään miten hauras elo lopulta on? Tai tajuamaan sitä kuinka vääjäämätön kuolema lopulta on?
Mikä kenties olennaisinta: ymmärtämään kuoleman merkityksen ja tärkeyden? Ilman kuolemaa maailma olisi täyttynyt aikoja sitten ja nykyinen elämänmuoto ei olisi edes mahdollinen. Eikä unohtaa tule sitäkään, että käytännössä moni elämänmuoto on olemassa vain sen takia, että se perustuu muiden kuolemaan, kuten ravinnon kohdalla monesti on kyse. Kuolema onkin siis yhtäkkiä kaikkea muuta kuin surullinen tai kamala asia; se on välttämättömyys, josta jopa täytyy pitää jossain määrin, ettei elämästä tule täysin paradoksaalista.
Ehkä näistä eri syistä ajattelen kuolemaa toisinaan pelastuksena. En siinä mielessä, että ajattelisin itsemurhan tai vastaavan olevan mikään ratkaisu tai vastaus mihinkään. Pois ajatukset itsetuhosta. Ennemminkin näen niin, että kuolema voi olla lopulta kiehtova kokemus ja jonkinlainen vastaus tähän elämään. Jos ei muuta, niin ainakaan tätä peliä, jota elämäksikin kutsutaan, ei tarvitse pelata loppumattomasti. Kyllästymiseen asti, ehkä, mutta ainakin lopun ymmärtämisen myötä kuoleman kautta voi elämään suhtautua myönteisemmin.
Entäpä sitten itse elämä?
Tässä iässä monet ystävät ja kaverit ovat jo löytäneet sen siippansa, jonka kanssa ovat päätyneet pariutumaan ja sen myötä myös jälkikasvua maailmaan pukkaamaan. Myös tätä aihetta on Mullan alla -sarja käsitellyt, ja sinänsä kiinnostavasta perspektiivistä. Lähemmin uuden elämän ihmettä on kuitenkin päässyt tahtomattaankin tirkistelemään oman kaveri- ja tuttavapiirin kautta. On kiinnostavaa miten elämä menee raiteillaan riippumatta ihmisten yksilöllisistä tahtotiloista. Elämä ja kuolema käyvät keskenään ikuista valssiaan samalla kun ihmiset muiden eläinten lailla toteuttavat itse omaa luontoaan – ideaansa – ja kasvavat, pariutuvat, lisääntyvät ja lopulta kuolevat. Tämä kiertokulku on kiehtonut ihmisiä aina ja vielä enemmän se oikeastaan kiehtoo, kun sitä katsoo sivusta.
Kun elämän tarkoitusta ei jaksa enää pohtia kahdenkymmenen vuoden puntaroinnin ja kyseenalaistamisen jälkeen, jää jäljelle pienemmät, mutta yhtä lailla tärkeät asiat, jotka muodostavat itse elämän ja sen rungon. Sitä miettii enemmänkin oman elämänsä urautumista, luonnollista muotoa, hahmottumista, tehtyjä ja tekemättömiä valintoja. En pohdi niinkään kuolemaa lopullisena tuomiona tai game over -tekstein varustettuna lopputilinpäätöksenä, vaan ainoastaan päätepysäkkinä, jonka kohdalla elämä vihdoin on ohi. Ei siis ole kuoleman kannalta olennaista miten elää, vaikkakin valitut elämäntavat voivat vaikuttaa koska ja miten kuolema lopulta kohdataan. Kun asiaa oikein paljon pyörittää, näkee kuolemassa jotain kaunista ja odottamisen arvoista. Sinne ei kuitenkaan halua kiiruhtaa, sillä se kyllä odottaa lopulta aivan kaikkia.
Tiedän, että tämäkin teksti on vain pintaraapaisu massiivisesta aiheesta ja tästä voisi kirjoittaa niin paljon enemmänkin, mutta liian pitkiä tekstejä kukaan ei jaksa lukea. Ehkä pääsen vielä myöhemmin tyhjentämään aivojani saman asian osalta lisääkin. Sillä välin teen paluun elämästä nauttimisen pakeille.
Tällä kertaa sivuan jotain aivan muuta kuin omaa elämääni ja sen sijaan käsittelen ajatuksiani erään elokuvatrilogian kautta. Viime aikoina olen muutenkin katsonut paljon elokuvia, sekä päässyt vähän pelaamisen makuun, mutta vain harva elokuvista, tv-sarjoista tai peleistä jaksaa lopulta herättää ajatuksia puhtaan viihdearvon ulkopuolella. Matrix-trilogia on yksi näistä, joten puntaroinpa sitä yrittämättä kuitenkaan tehdä minkäänlaista elokuva-arviota.
En aio suinkaan käydä läpi sen tarkemmin elokuvan juonta, sen tarkempia tapahtumia, henkilöhahmoja, ohjausta, efektejä tai muuta sellaista. Sellaisille on jo riittävästi eri foorumeita, sivustoja. lehtiä ja muita medioita, ja varmasti paljon asiantuntevampia sellaisia kuin allekirjoittanut. Lisäksi sellaiset kuuluvat vielä vähemmän blogiini kuin musiikki. Samassa hengessä musiikkijuttujeni kanssa kuitenkin mennään, joten tarkastelen asiaa hieman lähemmin sitä kautta.
Matrix
Trilogian ensimmäinen elokuva, Matrix, oli jo ilmestymisvuonnaan 1999 kohunsa ansainnut. Elokuvana se oli tietysti paitsi efekteiltään komea ja toiminnaltaan näyttävä, myös tavallaan kuvakerrontaa uudistava. Bullet time -hidastukset, näyttävät kung fu -taistelukohtaukset sekä piukat lateksiasut olivat omiaan herättämään huomiota katsojissa. Nämä kaikki olivat kuitenkin pinnallisia asioita ja ilman hyvää, puhuttelevaakin tarinaa, Matrix olisi vain yksi toimintaelokuva muiden joukossa.
Matrixin kiehtovin puoli on ehdottomasti sen eksistentialistinen käsittely. Elokuva toimiikin kahdessa eri kerroksessa: puhtaasti viihdyttävänä ja näyttävänä toimintaelokuvana, mutta myös kevytfilosofisena pohdiskeluna elämän olemassaolosta ja todellisuudentajustamme. Käytän sanaa “kevyt” nyt hyvin varovaisesti ja tulkinnanvaraisesti: suurin osa elokuva- ja tv-viihteestä kun ei ole missään muotoa filosofista, edes vertauskuvallisella tasolla, on jopa kevytfilosofiaksi luonnehtima Matrix asiassa selvästi monia muita edellä.
Elokuvan peruskysymykset – olemassaolo ja todellisuuden kyseenalaistaminen – ovat edelleen ajankohtaisia ihmiselle, vaikka näitä on käsitelty usean filosofin ja uskonnon voimalla kautta aikain. Hyvänä ratkaisuna Matrix enemmänkin kysyy kuin vastaa ja esittää vain yhden “teorian” siitä mitä elämä oikeasti voisi olla. Entä jos oikeasti eläisimme tietämättöminä matriisissa vailla tietoa todellisuudesta kuten elokuvassa on esitetty? Tai jossain hyvin vastaavassa keinotodellisuudessa yhtä tiedottomia oikeasta todellisuudesta? Mitä sitten? Ja miten kävisi, jos saisimme tietää siitä mahdollisesta oikeasta todellisuudesta tämän illuusion sijasta?
Matrix kertoo viihteellisen tarinan, aloittaa ja lopettaa sen näyttävästi ja toimii jatko-osiaan itsenäisemmin. Muun muassa näistä syystä leffa on uskoakseni sarjansa arvostetuin, pidetyin ja luultavasti myös helpoiten ymmärrettävissä.
Matrix Reloaded
Nelisen vuotta esiosansa jälkeen tullut kakkososa on sarjan vaikeatajuisin, eniten muista osista riippuvainen ja tavallaan myös hajanaisin. Se esittelee perinteisen tieteiselokuvan kuvastoa ykkösosaa enemmän aluksineen, robotteineen ja taisteluineen, mutta samalla se laajentaa kaksitasoisen viihde-elokuvansa uudelle tasolle. Siinä missä Matrix kysyy yksinkertaisen kysymyksen olevaisuudesta ja todellisuudesta toimintaviihteensä rinnalla, Reloaded vie asian astetta pidemmälle.
Elokuva sisältää paljon enemmän toimintaa, se on nopeatempoisempi ja se odottaa, että katsoja on sisäistänyt ja ymmärtänyt ensimmäisen osan kunnolla ja läpikotaisin. Varaa väärintulkintoihin ei ole, sillä Reloaded ei selitä, vaan iskee vaihteen isommalle ja kysyy enemmän. Toki se toimii myös puhtaana toimintaelokuvana, mutta sellaisena se on kuin seksikäs ihminen: pelkkä naitava runko ilman hajuakaan pään sisällä vellovista ajatuksista ja tunteista.
Reloaded esittääkin viihteensä rinnalle kaksi olennaista kysymystä ja ajatusta: eksistentialistisen ongelman yhä syvenevässä muodossa, mutta myöskin ajatuksen koneen – keinoälyn – motiiveista. Enää ei pohdita vain sitä “mitä jos elämämme onkin niin tai näin” tai kuinka paljon todellisuus on illuusiota ja aistiharhaa, vaan myös keinoälyn toimintatapoja, logiikkaa ja mahdollisia tunteita. Myös elokuvan luoma digitaalimaailma, itse matriisi, on vain ja ainoastaan ohjelmien metaforaa ja symboliikkaa ihmisille.
Koko elokuvan katsomisen ajan, samalla kun nauttii itse näyttävästä ja hienosti tehdystä toiminnasta, on muistettava, että matriisissa eivät päde samat luonnonlait kuin näennäisesti, ja kyse on vain ohjelmista ja sitä kautta myös täysin mielikuvituksellisista luomuksista. Tuolla digitaalimaailmalla on omat lainalaisuutensa, mutta aivan kuin oikeatkin tietokoneohjelmat, näitä sääntöjä ja lakeja voidaan rikkoa, muuttaa ja muokata lennosta. Aivan kuin tässä ei olisi vielä kaikki, on alkuperäisen Matrixin agentti Smith -ohjelmistokokonaisuus muokkautunut aivan uudelle tasolle ja sitä kautta elokuva mutkistuu entisestään, kun Smith yrittää paitsi ymmärtää inhimillistä elämää, myös tuhota tai vaihtoehtoisesti hallita sitä.
Kun vielä tämän päälle sankarimme Neo päätyy itse arkkitehdin pakeille ja sitä kautta koko Matrixin juurelle, on muiden asioiden varjossa haastavaa yrittää ymmärtää mistä kaikessa on kysymys. Mikä on koneen, keinoälyn motiivi ja mihin se pyrkii? Onko kaikki vain ihmisen mielikuvituksen evoluutionäärinen jatke ja onko mahdollista, että kone on kehittynyt itse isäntäänsä pidemmälle? Jatkaako keinoäly itsensä tiedostaen inhimillisten toimintamallien kehittämistä vai poimiiko se parhaat palat päältä hyläten heikot elementit systeemistään järjestelmällisesti?
Kun elokuva keskittyy kolmeen eri aiheeseen yhtä aikaa – toimintaviihteeseen, eksistentialismiin ja tekoälyn uhkakuviin että mahdollisuuksiin – onko ihme, jos moni katsoja putoaa kärryiltä ja näkee elokuvan vain “omalaatuisena toimintapätkänä”? Enkä edes mielestäni luetellut kaikkia leffan puolia.
Matrix Revolutions
Sarjan päätososa oli suoraa jatkoa edeltäjälleen ja ilmestyi samana vuonna Reloadedin kanssa. Samalla sarjan luonne muuttui merkittävästi. Enää ei painittu niinkään eksistentialismin kanssa ja itse matriisin osuus oli selvästi kahta aiempaa vähäisempi. Sen sijaan hyvää, näyttävää ja tilannerikasta toimintaa oli luvassa sitäkin enemmän, mutta samalla mielestäni selvästi selkeämmin esitettynä ja kurveja oikoen. Ehkä osittain tästä syystä myös itse rankkaan leffan trilogian huonoimmaksi, millaiseksi se tunnutaan mieltävän myös yleisellä tasolla.
Revolutions on kuitenkin siinä mielessä luonnollinen pettymys katsojille, ettei se vastaa kahden ensimmäisen elokuvan kysymyksiin. Se ei ole katsojilleen reilu kuin korkeintaan sinänsä onnellisen loppunsa osalta ja jättää kysymyspallon katsojalle. Se ei tarjoa selkeitä vastauksia, jos ei nyt varsinaisesti esitä hurjasti uusiakaan (pois lukien ehkä Neon selittämättömän voimallisuuden), mutta esittää kiinnostavasti kuitenkin pohdiskelua Smith-ohjelman suunnalta elämän tarkoituksesta ja teoretisoi miten kehittyvä tekoäly pyrkii sekä hallitsemaan että ymmärtämään elämää.
Se näyttää myös tietokoneälyn viruksenomaisen luonteen saavuttaessaan tietoisuuden. Sille ei riitäkään, että se palvelee tarkoitustaan, vaan että se voi saavuttaa enemmänkin, ikään kuin nousta omaksi entiteetikseen ihmisen rinnalle ja jopa valjastaa tämän käyttöönsä, mutta enemmässä määrin kuin alkuperäisen Matrix-elokuvan ihmiskarja.
Samalla, elokuvan loppukliimaksin lähestyessä, Smith myös kyseenalaistaa ihmisen tunteet, halut, valinnat ja oikeastaan kaiken mitä olemme. Ja kuitenkin taustalla elokuva etenee kuin eeppinen fantasia- tai scifi-tarina räiskyvine toimintakohtauksineen, ihmiskohtaloineen ja massiivisine rakennelmineen, robottiarmeijasta puhumattakaan.
Vaikka elokuvan lopetus on selkeän onnellinen ja toiveikas, ihmisten lopullista kohtaloa ei näytetä. Sitä ei selvitetä eikä kerrota, että “mitäs sitten tapahtuikaan?” Eikä sillä ole väliäkään, sillä olennaisemmat kysymykset on jo esitetty elokuvan “lopputaistelussa”. Olennaisempaa on, itse metaforaluonteisen taistelun sijasta, kysymykset agentti Smthilta, että myös Neon antama vastaus, joihin tavallaan koko Revolutions satsaa filosofisen paukkunsa. Elokuva palaa koko trilogian alkuasetelmiin: siniseen ja punaiseen pilleriin. Kysymys on valinnasta.
Lopetus on ehkä massiivisen kysymys- ja metaforatulvan jälkeen hieman ontuva, tai ainakin yllättävän “kevyt”, mutta päätösjakson luonteen tiedostaen sen ymmärtää ja ainakin minä annan anteeksi.
Sen enempää lässyttämättä liitän loppuun päätösosan kiinnostavimman keskusteluosion, joka ehkä summaa paremmin Matrix-trilogian filosofisen pointin paremmin kuin mikään muu yksittäinen tekijä.
Agent Smith: Why, Mr. Anderson? Why do you do it? Why get up? Why keep fighting? Do you believe you’re fighting for something? For more than your survival? Can you tell me what it is? Do you even know? Is it freedom? Or truth? Perhaps peace? Yes? No? Could it be for love? Illusions, Mr. Anderson. Vagaries of perception. The temporary constructs of a feeble human intellect trying desperately to justify an existence that is without meaning or purpose. And all of them as artificial as the Matrix itself, although only a human mind could invent something as insipid as love. You must be able to see it, Mr. Anderson. You must know it by now. You can’t win. It’s pointless to keep fighting. Why, Mr. Anderson? Why? Why do you persist?
Neo: Because I choose to.
Väsyttää, panettaa, on levoton olo. Paikallaan ei malttaisi olla, kaikkea pitäisi tehdä ja ylitse pursuava seksuaalinen energia on tehnyt mielestä rauhattoman, keskittymishäiriöisen. Töissä pahin joulunjälkeiskiire on hoidettu ja takana, mutta tekemistä olisi joka suuntaan. Kotona puuhastelua olisi enemmän kuin ehtii tehdä, muta liikuntaakin pitää ehtiä harrastamaan ja tekstejä kirjoittamaan.
En syytä luonnollisestikaan kaikesta panetusta, mutta myönnettävä on, että tietynlainen seksuaalinen draivi, eläimellinen himotus ja aistillisuus häiritsevät keskittymiskykyäni ja rationaalista ajatteluani. Aivan kuin adhd(maisuuteni) olisi saanut lisää löpöä tankkiinsa.
Blogauskaan ei meinaa sujua, kun koko ajan pitäisi tulla, mennä ja sykkiä edestakaisin. Pitkästä aikaa sain myös kunnollisen kasan levyjä arvioitavaksi, joka sekin tietyllä tavalla piristää ja nostaa työn syketasoa; “kun näitä nyt pitää saada tehdyksi pois mahdollisimman tehokkaasti.”
NFL-kausi on sentään Super Bowl -loppuottelua lukuun ottamatta takanapäin ja näin ollen leikkaa lisää aikaa kalenteriin leffoja ja (uutuus)sarjoja varten. Vasta alkoivat tv:stä sarjat Life ja Fringe, joille ajattelin antaa mahdollisuuden, ja eilen Pushing Daisies, joka sekin pitää ottaa tutustumisen alle. Toisaalta seuraan vielä digiboksilta menneiden viikkojen Mad Men -jaksoja, kun sarja jäi aloitettaessa hieman väliin muiden kiireiden osalta. Nyt, muutaman jakson katsoneena, olen vakuuttuneena sarjan kepeästä, mutta maukkaasta draamasta. Eikä mainosalan ympäristö ole lainkaan hassumpi omaa duunia ajatellen. Touhussa on jotain tuttuutta.
Hörpin hiilihydraattijuomaa ja kuuntelen Cannibal Accidentia, kavereiden kieli poskella soittamaa grindiä, joiden demotekeleen sain arvosteltavakseni. Valmistaudun kohti salireissua ja kokeilemaan täyspainoisesti Arnoldin Kultaista kuusikkoa. Asiallisempi kirjoitus odottakoon, aivoista ei kuulu pian kuin hiljainen tuulenhenkäys.
Tunnen olevani epäonnistunut nörtti. Vaikka kuinka yritin viettää perjantailla pidennetyn viikonlopun ja nököttää pelaten koko tuon ajan, niin vain muut aktiiviteetit jallittivat allekirjoittaneen pois koneen ääreltä. Jos vielä perjantai menikin mukavasti pelatessa, turkinpippureita napostellessa ja hieman viskiä maistellessa, viimeistään lauantai taipui rutiiniin. Salitreeni, eräät tuparit ja pitkäksi venähtänyt baarikeikka pitivät huolen siitä, että nörtteilysuunnitelma epäonnistui.
Onko tällä kaikella sitten mitään merkitystä? Eipä käytännön tasolla tietenkään, mutta noin periaatteellisella kylläkin. Olisi vaihteeksi ollut mukava pitää ideasta, joskin ehkä kummallisesta sellaisesta kiinni ja viettää viikonloppu ilman baareja ja oluita. Ei sillä, että humala olisi vienyt, mutta kuitenkin.
Mikä tässä nörtteilyssä niin sitten edes viehättää? Ehkä se, etten ehdi sitä enää niin paljoa harjoittaa kuin ennen. Ahnehdin harrastuksia liki enemmän kuin ehdin niiden ääressä puuhata ja toisaalta ei osaa luopua mistään. Toisaalta hyviä pelejä on niin paljon, että niihin sijoittaisi enemmänkin aikaa kuin on mahdollista, unohtamatta elokuvia, tv-sarjoja ja sosiaalisia ajanviettotapoja. Mikä parasta, pelaaminen ja muu vastaava puuhastelu on mitä parasta vastapainoa kuntoilulle ja toisaalta mitä parhain rentoutumistapa työn vastapainolle, niin läheltä kuin alani tätä harrastusta liippaakaan.
Olen tyytyväisempi kuin kuukausiin, vaikka toisin voisi aiemmin kariutuneesta parisuhteesta päätellä. Asiat vain ovat niin paljon paremmin, kaikin puolin. Vielä kun löytäisi lisää aikaa tälle kaikelle, niin voisin vain nautiskella ja hemmotella itseäni. Palaan takaisin tv:n ja pelin ääreen.
Jos en olisi ymmärtänyt eläneeni niin hektistä ja tapahtumarikasta elämää, voisin kuvitella olevani käänteisesti piripäissäni ja ihmetellä miten maailma menee niin nopeasti eteenpäin päivä toisensa jälkeen. Vaikka tunnen saaneeni paljon niin sanotusti aikaiseksi, tuntuvat päivät loppuvat kerta toisensa jälkeen kesken. Tässä on toki puolensa, odottaminen ei ole ollut ikinä näin helppoa. Joulu tuli kuin puun takaa, siitä huolimatta, että olin tietoinen sen saapumisesta, ja tänä vuonna se tuli minulle – kuten miljoonille muillekin – kuusi viikkoa etuajassa. Puhun tietysti ilmiöstä nimeltä World of Warcraft ja sen lisälevystä Wrath of the Lich King.
Jos ensin päiväni menivät pitkälti tähän valmistautuessa, tehden muun muassa muita asioita pois alta, etteivät ne haittaisi pelaamista, niin nyt näyttäisi aika uppoavan tuohon taianomaiseen peliin ja näin tulee varmasti lähiviikkojen aikana käymäänkin. Tiedän kuulostavani äärimmäiseltä nörtiltä sanoessani, että tämän rinnalla eivät hirveästi yhdentekevät ihmissuhteet kiinnosta, tai oikeastaan muukaan sellainen ajankäyttö, joka ei koske omaa hyvinvointiani, oli kyse sitten henkisestä tai fyysisestä sellaisesta.
Se alustuksesta. Perimmäinen ideani ei ollut hehkuttaa sitä kuinka taas pitkästä aikaa tunnen pelien sytyttäneen minua näin voimakkailla tunteilla, vaan minulle tyypillisen suihkufilosofoinnin tuloksena havahduin sekä tähän omaan hedonismiini, että myös aiemmin eteeni heitettyihin itsekeskeisyyssyytöksiin, jota voisi tietysti myös itserakkaudeksi kutsua.
Kuten varmasti jokainen meistä, enemmän tai vähemmän normaalilla tai paremmalla itsetunnolla varustettu, minäkin rakastan itseäni. Itserakkauden merkitystä ovat korostaneet myös monet suuret ajattelijat, eikä suotta, tässä maailmassa kuitenkin meistä jokainen on lopulta yksin ja omien ajatustensa kanssa. Kärjistetysti sanoen voi todeta, että me synnymme tähän maailmaan yksin ja me kuolemme yksin. Riippumatta siitä onko ympärillä muita vai ei.
Se, mitä teemme elämällämme, on meistä itsestämme kiinni. Olemme oman onnemme seppiä, oman tien rakentajia. Itse valitsemme polkumme ja kannamme vastuumme siitä mitä elämä eteen heittää. Sattumalla on toki sormensa pelissä, mutta useimmiten on todettava, että sitä saa mitä tilaa, kuin että fatalistin tavoin osoittaisi sormellaan niin sanottua onnea. On tärkeää rakastaa itseään ja ymmärtää oman itsensä merkitys omalle elämälle. Se ei ole lainkaan niin itsestään selvä asia kuin voisi kuvitella.
Yksi huomio tästä, ja asia joka on saanut minutkin kyynistymään vuosien varrella, on juuri se seikka, että meistä jokainen on itsekeskeinen. Jopa ne, jotka meitä sormella asiasta syyttävät. Eihän heillä olisi mitään syytä syytellä, jos heillä ei olisi oma lehmänsä ojassa? Meitä kiinnostaa eniten oma hyvinvointimme, suorasti tai epäsuorasti, eikä siinä mitään kunhan sen tiedostaa ja on sille rehellinen.
Olen huomannut joistain ihmisistä, että heillä on tapana ottaa minuun yhteyttä, kun he tarvitsevat jotain. He eivät välttämättä edes kiertele tai kaartele pyyntönsä kanssa, mutta en silti usko, että he edes tiedostavat sitä seikkaa, että olen heille pelkkä työkalu tietoon tai apuun. Soitto voi tulla, kun pitää pyytää pientä palvelusta tai kun heillä on epäselvyyttä jonkin asian suhteen. Kun asia on hoidettu, he katoavat – vanhan sanonnan lailla – kuin pieru Saharaan. Aina siihen asti, kunnes on seuraavan palveluksen tai avunpyynnön paikka. Kiitos heille, sellaiset ihmiset ovat valaneet minun uskoani kyynisyyteen, itsekkyyteen ja lopulta myös itserakkauteen. Toiset ihmiset toimivat varsin hyvänä sosiaalisena peilinä.
Jottei jaarittelu menisi aivan liian pitkäksi, haluan loppukaneetiksi tällä yllä olevalla tajunnanpurolla perustella omien harrastusten jalustalle nostamista. Ihmiset vaihtuvat, etenkin ne tyttö- ja poikaystävät, mitä kelläkin nyt onkaan, mutta harrastukset, ajatukset ja mielipiteet säilyvät. Niistä voi pitää kiinni jos itse haluaa, muista ihmisistä vain niin kauan kun se heille itselle sopii. Rakastakaa itseänne, sillä omasta hyvinvoinnistanne tässä maailmassa vastaatte vain te itse. Hyvää joulua, minä palaan Northrendin kylmään fantasiatodellisuuteen.
Kuten arvata saattoi, tämänkin miehen elämän arki-iltojen tuntien huomion vei pääosin ilmiö nimeltä Grand Theft Auto IV, tuttavallisemmin GTA IV. Tämän mammuttimaisen suosion saavuttaneen pelin koukuttavuus ei ollut suinkaan ihme, sillä tämän luokan hyvät, tai pikemminkin erinomaiset, pelit vievät mukanaan kuin ihastukset konsanaan. Jos nyt ei mahassa perhosia sentään tunnukaan, on pelin koukuttavuus ja miellyttävyys kaikessa sen vapaudessaan, aihepiiristä ja elokuvamaisuudesta nyt puhumattakaan, sellaista luokkaa, että sille antaa mielellään vapaa-ajastaan sen pikkusormen ja sen jälkeen vähän enemmänkin.
En lähde peliä sen enempää kuvailemaan ja kertomaan sen sisällöstä sen tarkemmin, siitä kerrotaan paremmin lukuisten pelilehtien ja -sivustojen sivuilla ja omakohtaisesti saan tehdä arvostelutyötä ihan riittävästi musiikin parissa. Joitain huomioita on kuitenkin helppoa tehdä ilman arvostelemistakin. Aikuisikään ehtineen pelaajan on helppoa ymmärtää GTA:n viehätys. Sen vapaus, tekninen taso, monitasoinen tarinankerronta, yksityiskohtien määrä, monipuolisuus ja laadukkuus kautta linjan pitävät huolen siitä, että kyseessä on vuoden peli, jos ei peräti vuosikymmenen peli. Rockstar Games on aina loistanut laadukkuudellaan, mutta jälleen kerran tuo pelistudio on onnistunut myös ylittämään itsensä. GTA IV:sta ei tullut vahingossa Se Peli, josta taas puhutaan ja kirjoitetaan järjettömät määrät arvosteluita, uutisointeja ja jopa analyysejä.
Kenties hauskinta GTA-ilmiössä on juuri siinä millä tavalla sen saama huomio jakaantuu eri suuntiin. Toisaalta monet kiinnittävät huomiota pelin väkivaltaisuuteen, poliittiseen epäkorrektiuteen, kiroilun määrään, rötöstelyyn ja rikoksiin, pelin löyhään moraaliin (ellei peräti moraalittomuuteen), sen mustaan huumoriin ja nihilismiin. Toisaalta taas osa pelin epäsuorasta yleisöstä kiinnittää huomionsa siihen, kuinka peliä pelaavat miehet viettävät enemmän aikaa itse pelin kanssa kuin heidän tyttöystäviensä kanssa. Kuinka se kuulemma uhkaa romuttaa koko parisuhteen tai vähintään vie sen kriisin partaalle. Kunnes nämä naisenalut siis joko dumppavat miehensä, huojentuneesti huomaavat miestensä pelanneen pelinsä puhki tai kenties odottamattomasti ryhtyvät pelaamaan miestensä kanssa tätä peliä. Tästä jälkimmäisestä ilmiöstä löytyy esimerkkejä muun muassa demi.fi-sivustolta, jonka lainauksiin törmäsin sattumalta työni puolesta erästä uutisointia ja artikkelisarjaa seuratessani.
GTA siis puhuttelee meitä monilla tavoin, mutta peliä tunteville se ei ehkä ole niin ihmeellinen ja yllättävä juttu kuin sitä pelaamattomille. Mikä ihme se sitten tekee pelistä oikeasti niin kovan media- ja kulttuuritason ilmiön, että se vähentää elokuvateattereiden lipputuloja julkaisuajankohtanaan, lyö aiempia pelimyyntiennätyksiä ja vaarantaa parisuhteita? Puhumattakaan siitä, että kyseessä on 18+-merkinnällä varustettu peli, joka tarkoittaa myös Suomessa sitä, ettei peliä saa laillisesti myydä alle 18 vuotta täyttäneille.
Syitä on monia, eikä vähiten yllä mainitut vapaus ja pelin laatu. Varmasti tärkeimpiä syitä pelissä on sen hiekkalaatikkomaisuus, josta pelisarjan ensimmäinen 3D-julkaisu, GTA III, pääsi myös Guinnessin ennätysten kirjaan. Ns. sandbox-piirteellä kun tarkoitetaan sitä, että pelaajaa ei ole pakotettu tekemään vain tiettyjä juttuja tai tehtäviä pelissä edetäkseen, juostakseen rännissä tai putkessa vihollisia räiskien tai ajaakseen vain autolla ennalta määritettyjä ratoja yksi toisensa jälkeen. Hiekkalaatikkopelit tarjovat pelaajilleen mahdollisuuden toteuttaa itseään mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla sallituissa rajoissa, eli itse hiekkalaatikolla. GTA-peleissä tämä hiekkalaatikko on kaupunki ja se kulkuneuvoineen, ihmisineen, aseineen ja paikkoineen määrittää rajat tapahtumille. Mutta ne rajat ovat löysät ja palkitsevat tutkivan ja luovan pelaajan monilla eri tavoilla.
Aikaa voi GTAssa tappaa monella tavalla. Olipa se sitten oman hahmonsa kuolintapoja etsiessä (katutappelussa, ammuskelussa, kolareissa yms.), fysiikkamoottorilla leikkiessä (kuinka pitkälle auto lentää hyppyristä, miten helikopteri putoaa, kun sen lavat katkotaan pilvenpiirtäjän seiniin jne.) , vapaasti autolla kaahaillessa kaupungin kaduilla, ajokisoja suorittaessa, elokuvamaisten tehtävien ja näiden välianimaatioiden seuraamista kera hyvin tehdyn dialogin tai vaikkapa pulujen metsästystä, treffeillä käymistä, maksullisten naisten palveluista nauttimista tai jäätelöautolla ympäriinsä pörräämistä. Tai miltä kuulostaisi virtuaalibiljadi, -darts ja -keilailu tai kenties kabaree-esitysten katsominen, humalapäissään moottoripyörällä ajelu, poliisien huomion kerääminen ylenpalttisen tuhon aiheuttamisella tai vaikkapa rikollisten kiinni ottaminen?
Tekemistä piisaa ja mikä parasta, tapoja on monia. Yksinpelin lisäksi löytyy moninpeli, jossa pelaajat pääsevät keskeneään sosialisoiden joko ammuskelemaan toisiaan, ottamaan mittaa toisistaan ajokisoissa tai vaikkapa leikkimään rosvoa ja poliisia erilaisissa pelimuodoissa. Elokuvamaisten nautintojen perässä meneville peli tarjoaa paitsi lukemattomia viitteitä populaarikulttuuriin erilaisten tehtävien muodossa, joissa viitataan lukuisiin elokuviin ja tv-sarjoihin, kuin myös hauskoja ja ärsyttäviä hahmoja. Kun passiivisen tv:n tuijottamisen sijaan pääsetkin itse vaikuttamaan ammutko teloitustyylillä tehtävän lopuksi pahiksen A, on siinä jotain missä elokuvilla on kirimistä: oma vaikuttaminen tarinan kulkuun. Eikä peli oikeastaan häviä missään muussa kuin grafiikassa elokuville ja tv-sarjoille. Niin äänimaailma vapaasti valittavine lukuisine radiokanavineen ja erilaisine musiikkeineen ja keskusteluohjelmineen kuin auton, aseiden ja ihmisten äänet humoristine yksityiskohtineen tarjovat paljon monipuolisemman kokemuksen, ja samalla myös mittavamman sellaisen, kuin yksipuolinen töllön tuijottaminen.
Kun tämä kaikki kuorrutetaan liki rajoista piittaamattomalla ja kyseenalaisella huumorilla, korrektiudesta viisveisaten (vai miltä kuulostaa “Babiesovernight.com -tyylinen mainostus perheenlisäystä kaipaaville?), ja poliittisella satiirilla (esim. Fox-kanavan kustannuksella pilaileva Weazel News -roskauutisointi), on soppa mitä maukkain. Tällä kertaa tosin tunnettuja ääninäyttelijöitä on mukana aiempaa vähemmän, mutta kyvykkyydestä ja taidosta kuitenkaan tinkimättä.
GTA:n – ja miksei muidenkin korkean profiilin pelien – viehätystä ja koukuttavuutta on ehkä vaikea ymmärtää niitä kokeilematta, joskin jo perusymmärrys pelien päälle osana nykypäivän kulttuuria antaa tähän riittävät valmiudet. City-lehden perinnettä mukaillen: tsekkaa jos et usko.
GTA IV Special Edition Xbox 360
