Lauantain Tuska-tarjonta oli meikäläiselle tapahtuman kiinnostavin, siitä huolimatta, että “pääbändi” Slayer oli festivaalin bändeistä se kovin ja biiseiltään mielenkiintoisin. Lavalle tulisi kipuamaan yhdysvaltalainen legendabändi Morbid Angel, vaikkakin vasta illan viimeisimpänä, ja tämän lisäksi paikalla olisi toki muutakin kiinnostavaa katsottavaa ja kuunneltavaa.
Pää ylös tyynystä ja hienoisen aamukankeuden jälkeen ulos baanalle, vaikkakin ensin tarvittaisiin hieman murua rinnan alle. Suunnitelmat kaverin kanssa ruokapaikasta lyötiin ukkoon ja valitsimme kohteeksi Kampin Chico’s-ravintolan, jonka menu hintatasoineen kuulosti kaverimme kuvauksen perusteella hyvältä ja meille sopivalta. Kyyti Helsingin keskustaan ja menoksi.
Nälkäisinä suuntasimme kohti ravintolaa, matkalta pari kaveria mukaan poimien. Hienoisen arpomisen jälkeen pääsimme pöytään ja saimme menut käteen. Juomatilausten ja ruokalistafiilistelyiden jälkeen olikin aika tilata herkut, joka ei suinkaan sujunut ongelmitta. Ekstrana toiminut nuori naisenhupakko ei meinannut millään saada pieneen ja sinänsä sievään pääkoppaansa mahtumaan mitä kukin meistä halusi tilata. Olihan meitä kuitenkin puolentusinaa ja naikkosella vain pieni vihkonen olemattoman muistinsa lisäksi.
Kun ruoat ja juomat oli varmistettu noin kolmisen kertaa, jäimme odottamaan sapuskoja hauskojen juttujen siivittämänä. Aikamme höröteltyämme maistuvan näköiset ateriat toimitettiin pöytään, joskin sekin vaati hienoista säätöä – olihan tarjoilijattaremme selvästi työkaluvajan vähemmän terävästä päästä. Ja kuten arvata saattaa, aivan kaikki ei mennyt putkeen: tyttöystäväni sai väärän annoksen tilaamansa pihviaterian tilalle, vaikka olikin tilannut sen listalta selvästi annoksen numeron ilmoittamalla. Muille ruoat poskeen ja hänelle lisää odottelua – hienoa.
Kun vihdoin oli sinänsä maukkaat annokset tarjoiltu nälkäisen porukkamme syötäväksi hölmöjen tarinoiden ja muutaman naurunremakan maustamana, oli aika suunnistaa itse pääkallopaikalle eli Kaisaniemen puistoon. Sitten tuli taas lisättyä kokemuksien kirjastoon jotain sellaista pölhöyttä, mitä en ole ennen enkä kuunaan kokenut. Tämä älykkyyden terävin keihäänkärki, neuvokkuuden suloinen ihmelapsi ja nokkeluuden kiiltävä timantti, rakas tarjoilijattaremme, rupesi soheltamaan laskujen kanssa niin kuin olisi ensimmäistä päivää työelämän sinänsä haastavassa ja jännittävässä maailmassa. Saimme valehtelematta toistaa tilauksemme vähintään kolme kertaa jokainen, ellei useamminkin, ja silti tämä älyn pikkujättiläinen seilasi kassakoneen ja pöytäseurueemme väliä kuin olisi yrittänyt tehdä vaikutusta Guinnessin ennätystenkirjaan.
Hihathan siinä alkoivat palaa ja mustentua, kun tämä pirtsakka avaruuskakkujen syöjätär huopasi ja souti tilausten ja laskujen kanssa. Eikä murkinalaskun maksamisessa kulunut kuin vaivaiset kolme varttia – uskomatonta nopeutta, siis suorastaan fysiikan lakeja rikkovaa räiskyvyyttä ja kipakkuutta. Ärräpäiden saattelemana livahdimme ulos tästä ravintolapalvelun mekasta niin sukkelaan kuin mahdollista, sillä työhommat odottivat festarialueen sydämessä vain tovia myöhemmin.
Lisään näitä lätinöitäni taas hieman jälkijunassa, sitä mukaa kun saan puolivalmiit tekstit lopulliseen muotoonsa, mitä nyt ehkä linkkejä jälkijunassa lisäten. Tällä erää vuorossa Tuska 2008.
Parin tunnin ajomatka Tuskaan meni leppoisasti Carcassin ruumisrytkettä kuunnellen ja parin kaljan avittamana. Määränpäässä kamat kaveripariskunnan autoon ja pressipassia tiskiltä hakemaan. Normilippunsa ostaneiden jono sisään sen sijaan oli järkyttävän pitkä, joten paremman puoliskon sisäänpääsy alueelle tulisi tapahtumaan vasta tunteja myöhemmin. Suunnaksi otimmekin ensin Iguanan ja sen maukkaat texmex-ruoat, sieltä pujahdus juomakauppaan ja Tuska-alueen edustalle parit pussikaljat juomaan liputtomien tovereidemme seuraan.
Kaisaniemen ruohoparkissa istumiseen ei kuitenkaan ollut liiemmin aikaa, sillä allekirjoittaneelle ensimmäinen nähtävä bändi oli puoli viiden viikinkimetallibändi Amon Amarth. Päivän ainoa festarikirjoitushomma oli taas puoli seitsemältä ja kohteena brittiyhtye Carcass. Sisään kuitenkin piti mennä ajoissa ja jonotukseenkin menee oma aikansa, paitsi tietysti vip-/pressiportini kautta, joten aikainen paikalle saapuminen on aina festareilla valinta varman päälle.
Carcassin keikka oli kova, mutta tarkemmat ruotimiset keikoista pääty(i)vät Imperiumin sivuille, joten jätän niistä itseni toistamisen sikseen. Tulipa keikan aikana aiheutettua draamaakin, kun exä ja tyttöystävä osuivat samalle tontille ja tahattomasti sekin vääntyi jonkinlaiseksi akkojen kyräilyksi. Vaikka asian äijätasolla jollain tasolla ymmärtääkin, silti tällaisissa tilanteissa toivoisi voivansa kurkistaa naiskunnan pääkopan sisään voidakseen tajuta mikä hameväen mielissä saa tuota draamaa kehitettyä.
Tilanteen lauettua ja Carcassin lopetettua soittonsa oli aika siirtyä seuraavaa bändiä katsomaan. Tämä ei kuitenkaan mennyt aivan odotetusti, sillä jouduin pukeutumaan ritarin kiiltävään haarniskaan pelastamaan leidiä vaarassa. Punkku lienee maistunut liian hyvin, kun siitä piti oikein erikseen toipuakin. Eihän tuo toki väärin ole, hauskanpitoon kuuluu toisinaan sopiva alkoholiin nautiskelu ja toisinaan kaasujalkaa painaa vähän liikaa.
Loppu hyvin, kaikki hyvin: perjantai-illan päätteeksi oli aika hakeutua yöpymiskohteemme pariskunnan autokyytiin ja iskeä päätä tyynyyn vantaalaismaisemissa. Lepo olisi tarpeen, sillä edessä olisi vielä pari päivää lisää festarirymyämistä ja muutamat nautitut siiderit muine juomineen taatusti lisäisivät unentarvetta ennen lauantain koitoksia.
Kaikesta päätellen musiikkiteollisuus ja -kulttuuri voi hyvin, riippumatta siitä mitä ääniteteollisuus itkuu ja vinkuu piratismista, laittomista levylatauksista ja ties mistä. Uusia artisteja nousee paitsi ihan niin sanotusti perinteisin keinoin soittamisen ja luomisen halusta, myös keinotekoisesti reality-ohjelmien kautta, josta selkein esimerkki lienee kaikkien tuntema Idols.
Levymarkkinat tuntuvat voivan hyvin niin valtavirta- kuin marginaalipuolellakin. Olipa genrekunta mikä tahansa, se tuntuu voivan hyvin. Menestyneemmät tyylisuunnat tuottavat ulos uusia levytyksiä, artisteja ja keikkoja nopeammin kuin keskivertokansalainen kykenee ymmärtämään, eikä edes valtavirtaa kykene seuraamaan vain perinteisesti radiota kuuntelemalla. Kultturellin kun täytyy kyetä myös seuraamaan alan muita medioita, kuten lehtiä, televisiota, internetiä ja käymään toki myös keikoilla. Eikä tämä tietysti tavan jampalta edes onnistu, sillä jo pelkkä internet on tiedonjanoon ehtymätön kuilu ja kultakaivos bändien ja lafkojen nettisivujen myötä, myspacesta ja musiikkikaupoista nyt puhumattakaan – ja kaiken päälle hieman uudempana ilmiönä laajentuvat nettiradiot.
Siinä missä valtavirtamusiikki pysyy pinnalla valtavan mainostuksen ja näkyvyyden voimalla, underground- ja marginaalimusiikin piireissä eletään määrätietoisuudella ja viidakkorummun voimalla. Viimeksi mainittu onkin vain vahvistanut asemaansa internetin myötä ja näin sen merkitys on vain kasvanut entisestään; ajasta, jolloin tiedotus hoitui pääasiassa kasetteja vaihtelemalla, flyereita lähettelemällä ja pienlehtien sivuilla mainostamalla, tai vaikkapa perinteisesti kirjeitse kertomalla.
Oikeastaan marginaalimusiikin tila on jakautunut kahtia ja varsinaisten hardcore-harrastajien ylläpitämän underground-kulttuurin sekä jo edellä mainitun valtavirran välille on syntynyt ikään kuin tila, joka ei kuulu selvästi kummallekaan. Tätä aluetta voisi sanoa ei-kenenkään-maaksi – alueeksi, jossa vilisee yhtä jos toista isompaa ja pienempää tekijää, mutta jotka syystä tai toisesta eivät ole lyöneet läpi ollakseen isoja mainstream-nimiä tai jotka vastaavasti ovat ehkä jättäneet jälkeensä ug-kuviot, tai kenties eivät ole koskaan niihin kuuluneetkaan.
Tämä kaikki näkyy arvosteiljan kannalta katsoen massiivisissa arvostelulevyjen ja -demojen määrissä, joita sataa postilaatikosta kohtuullisen isoin määrin. Viimeisen parin viikon aikana olen saanut arviolta parikymmentä levyä ja demoa, ja vaikka pyrin saamaan yhdestä kolmeen arvostelua päivässä tehtyä (riippuen kuuntelumahdollisuuksista, joihin puolestaan liittyy ajankäyttö muiden touhujen parissa), kasa ei tunnu juuri pienenevän. Sitten joulun levykasassani on ollut noin kahden-neljän viikon jono – ja tämä kaikki siitä huolimatta, että arvostelen pääasiassa vain death metalin ja black metalin alueeseen kuuluvia levyjä ja demoja, sekä kaiken maailman välimalleja. Ja vieläpä pääasiallisesti vain yhdelle medialle.
Mikä huvittavinta, tuo arvostelukasa ei sisällä näitä underground-julkaisuja kuin hyvin satunnaisesti. Pienimpien lafkojen ei tarvitse osallistua julkaisujen promoamiseen, eivätkä edes välttämättä halua tai voi sitä tehdä, sillä painosmäärät ovat pieniä ja ahkerat harrastajapiirit pitävät huolen levyjen haluttavuudesta suhteessa saatavuuteen. Kun käytännössä death ja black metal jo sellaisinaan sulkevat – muutamaa poikkeusta lukuun laskematta – tuon valtavirtamusiikin pois kentästä, on helppoa havaita kuinka iso tuo ns. no man’s land lopulta on. Levyjä tulee viikottain jatkuvasti, useilta eri lafkoilta, useasta eri maasta ja monesti jopa suoraan bändeiltä.
Tähän päälle voisi laskea vielä kaiken maailman demot, jotka ovat oma lukunsa jo sinänsä. Bändejä tulee ja menee, mutta määrä ei ole vähenemään päin. Sitkeästi pienetkin tekijät pommittavat niin arvostelijoita kuin lafkojakin uusilla tekeleillään ja menestys on eittämättä vaihtelevaa. Osa julkaisusta on luonnollisesti sellaista paskaa, ettei ole ihme jos julkaisua ei ole tiedossa. Sen toisen osan kohdalla on taas suoranainen ihme, miksei bändillä vielä ole sopimusta taskussaan. Ja tässäkin kohtaa väliin mahtuu monta yrittäjää, joilla hommassa on ideaa, mutta toteutus tökkii, kappaleet tai tyyli vaativat hiontaa ja mitä lie.
Hauskinta on huomata myös vielä suhteellisen nuoren metalliskenen nimien vähyys ja homogeenisyys. Aina silloin tällöin putkahtaa esiin bändejä, joilla on käytössään joku sellainen nimi, joka on ollut jo yhdellä tai useammalla tapauksella aiemmin käytössä. Esimerkiksi niinkin kliseinen ja useampaan kertaan käytetty nimi kuin “Casket” tuli vasta arvosteluun. Pieni vilaisu Metal Archivesin sivuille osoitti, että tälläkin nimellä varustettuja tapauksia on ollut jo useampi 80-luvun puolella ja siihen päälle vielä myöhemmät vastaavat. Nimen tarkistus tänä internetin ihmeellisenä aikakautena kun ei luulisi olevan kovin suuri ongelma.
Vaan levykasa odottaa purkajaansa, joten play-painike soimaan ja levylle uutta kierrosta. Tätä pohdintasessiota maustoi ranskalaisbändi Destinity uutuuslevyllään The Inside.
Olen tällä hetkellä hukkumassa uuteen musiikkiin. Uusia arvostelulevyjä tulee valtavin määrin näin alkuvuodesta ja etenkin nyt tuntuu siltä, että määrä on suurempi kuin koskaan. Liekö aika sumentanut aivoni, mutta levyjä tuntuu tulvivan enemmän kuin viime vuonna tähän aikaan. Pelkästään tällä viikolla olen saanut noin kymmenisen uutta levyä ja siitä huolimatta, että olen yrittänyt normaalia kovemmalla tahdilla puristaa levy- ja demoarvioita ulos, määrä tuntuu vain kasvavan.
En kuitenkaan halua valittaa, sillä vakka kantensa valitsee. Nautin myös uudesta musiikista, vaikkei se aina olisikaan niin kaksista, sillä vaihtelu pitää mielen virkeänä ja tieto lisää tuskaa. Sain vasta viiden levyn nipun kirjoitettua pois Infernoon ja nyt palasin takaisin Imperiumin levyarvioiden pariin. Arviolta jonossa on jotain 25-30 levyn luokkaa, mikä tarkottaisi äkkiä heittäen noin kuukauden jonoa. Pyrin arvostelussa noin keskimäärin levyn päivätahtiin. Vaikka joinain päivinä enemmän saakin tehtyä, tulee aina vastaan myös päiviä, jolloin ei ehdi levyjä kuunnella – etenkin näin viikonloppuisin, jolloin ei välttämättä ole edes kotona.
Koska arvostelutyylinä on lähinnä death metal, black metal, sekä näiden hybridit keskenään ja thrashin kanssa, uusiutuu levyhylly varsin homogeenisissä merkeissä. Harvoin tulee tyylien ulkopuolelta juurikaan poikkeuksia, mutta jonkin verran näitä mahtuu mukaan. Selkeimpänä poikkeuksena ovat jotkut puhtaan hevin, thrashin tai toisinaan dark ambientin, tai jopa neo-folkin puolelle mahtuvat levytykset, mutta nämä rikkovat kokonaisuutta kaikkiaan hyvin satunnaisesti. Näinpä onkin joskus hyvä katsoa oman karsinan ulkopuolelle ja ihmetellä mitä muualla tapahtuu.
Tänään otin erään arvostelulevyn lisäksi mukaan viimeisimmän Inferno-lehden mukana tulleen kokoelman, Playground-lafkan samplerin, jossa oli sekalaista metallia muutamilta pienemmiltä levy-yhtiöiltä. En tiedä oliko tuo kuuntelukokemus enemmän itsensä rankaisua vai mieltä avarruttavaa jälkeä, mutta en löytänyt kiekolta yhtään hyvää biisiä. Pari menettelevää toki, mutta loput olivat makuuni radiosoittotasoa tai jopa heikompaa. En nimittäin kuuntele radiota kuin ympäristön ja pakon sanelemana, sillä moiselle ei riitä sen enempää aikaa kuin kiinnostustakaan – kiitos ylitympeiden soittolistojen ja makuuni aivan liian kehnojen radiokanavien. Nettiradioita en mukaan laske, sillä niitä ei työympäristössäni kukaan kuuntele ja kotona soitan joko omia levyjä tai sitten näitä – nytkin soivia – arvostelulevyjä.
Tuo kokoelma kuitenkin palautti jalkojani lähemmäs maan pintaa. Ei siksi, ettäkö olisin kuvitellut kotimaisenkin metallin koostuvan vain siitä mitä itse kuuntelen, vaan siksi, että yhä löytyy bändejä, joiden tarjoama tavara on ankean surkeaa keskitason huttua. Vai pitäisikö sanoa rehellisesti, että tusinapaskaa. Yllättäen huomasinkin olevani taas onnellisessa asemassa, sillä nekin levyt, jotka lasken genreensä nähden varsin keskivertoisiksi, ovat kuitenkin keskivertoa parempia kuin mitä tuollaisen kokoelman sisältämät “hitit” tai se radiosoitto. Se ei sinänsä yllätä, että näin on, vaan korkeintaan vahvistaa käyttämäni arvosteluskaalan säännöstöä. Se, mikä on ehkä “minun” genreissäni keskitasoa, on vielä tuohon perusradio- ja kokoelmatasoon melkoista laatua. Varmasti sama toimii muilla kuuntelijoilla toisin päin omissa kategorioissaan.
Tai näin ainakin toivon, sillä olisi masentavaa huomata, että me norsunluutorneistamme kuikuilevat arvosteiljanrentut antaisimme jotain välinpitämättömiä “kolme-kautta-vitosia” ja “ihan jees, 6/10″ -arvosanoja sellaisile levyille, jotka ovat lopulta kuitenkin paljon parempia kuin ne oikeasti keskiarvoiset musiikintuotokset, joita saatamme sattumalta kuulla muualla. Onhan se selvää, että osa duumaamistamme levyistä voi olla omassa genressään hyvää, mutta silti makunystyröissämme maistua paskalta, sillä makuaisteja on yhtä monia kuin ihmisiäkin. Silti en halua olla siinä joukossa, joka toistaa mantranomaisesti “metalli on paskimillaankin parasta” -slogania ja pitää 1/10-tason metallituotoksia parempana kuin jotain ihan ok -tason radiorenkutuksia. “Valitettava” tosiasia vaan on, että paskaakin metallia tehdään järkyttäviä määriä, eikä metallisuus (tai mikä kenenkin oma genre onkaan) ole mikään tekosyy tai vapautus syytteistä olla paskaa.
Onneksi meillä jokaisella on mahdollisuus tietyin resurssein ja rajoituksin päättää mitä kuuntelemme ja mitä emme. Ei varmasti kaikilla, eikä ainakaan kaikkialla, mutta sen verran monella tämä mahdollisuus on – kiitos kuulokkeiden, kannettavien soittimien, ilmaisten kappalenäytteiden ja niin edelleen – ettei huonon musiikin kuuntelusta voi monestikaan syyttää kuin itseään. Valistunut kuuntelija on varmasti omalla tavallaan yhtä onnellinen kuin vielä genrejä penkomaton, vasta musiikista innostunut ummikko, mutta yhtä kaikki, tieto lisää tuskaa, ja samalla se myös vapauttaa ja luo uusia mahdollisuuksia löytää sitä omaa suosikkitavaraansa lisää ja lisää, eikä näillä julkaisumäärillä tarvitse kyllästyä niihin kahteen huippulevyyn, josta oma levykokoelman kartuttaminen on liikkeelle lähtenyt.
Jääkööt lätinät tällä erää taas tähän, siirryn soittamaan lisää levyjä ja rustaamaan niistä muutaman sanan lisää Internetin ihmeelliseen maailmaan. Tätä turinointia sävytti Alghazanth – Wreath of Thevetat (Woodcut Records, 2008).
« Previous Page