On ehkä hieman ennenaikaista kirjoittaa Tuska-viikonlopusta mitään fiilistelyä, sillä vielä on viimeinen päivä eli sunnuntai edessä. Tätä kirjoittaessani siis sitä jo eletään ja ensimmäiset bänditkin aloittelevat jo puolen tunnin kuluessa, mutta koska en ole niitä menossa katsomaan, vuodatan hieman virtuaalista aivonestettäni tälle niin ikään virtuaaliselle seinälle, joka myös blogina tunnetaan.
Tämän vuoden Tuska ei ole bänditarjonnaltaan ollut mitenkään henkilökohtaisesti erityinen, mutta kattaus on ollut tasaisen mukavaa perusmatskua. Parasta antia on kuitenkin ollut se perinteinen eli kavereiden ja ystävien näkeminen, tyttökaverin kanssa hengailu ja siinä sivussa muutaman juoman kitusiin imeskely. Ei kännäämistä siis, vaan rentoa fiilistelymaistelua veden litkimisen ohessa. Aurinko on paistanut tasaisesti, ja niin lämpimästi, että paitakin on saanut roikkua vyöllä päällä olemisen sijaan.
Tuskan myötä loman ensimmäinen jakso on lopuillaan, työn ja arjen odottaessa maanantaina kuin varjo kulman takana. En ole kuitenkaan millään lailla “rikki” loman väliaikaisesta loppumisesta tai töihin joutumisesta, vaan päin vastoin, koen jollain tavalla paluun arkeen mielekkäänä ruotuun palaamisena. Sen myötä treenaus, levyarviohommat ja monet muutkin asiat saavat paremman kuosin kuin mitä festarireissut a la Nummirock ja Tuska omalta osaltaan mahdollistavat. Ei siis syytä valittamiseen.
Elämä on mukavaa ja asiat ovat hyvin, näin ainakin siis tällä hetkellä, ja vaikka jossain kaukaisuudessa leijuu varjopilviä, on niistä juuri nyt turha murehtia. Uskon, että angstin purppuranpunaiset pisarat ehtivät vielä tahria maan myöhemmin, kun sen aika tulee. Faktahan on, ettei onnellisuus ole ikinä ikuista, ja toisaalta, ilman vastoinkäymisiä elämä olisi kuin rasvatyyni meri zombiemaisessa stagnaatiossa.
Mutta nyt nauttikaamme hyvistä hetkistä ja kesän lämpimistä keleistä. Oikeasti uusia että myös “uusia vanhoja” kavereita on löytynyt myös Facebook-kaverilistoille, ja mikäs sen parempaa. Yhteydenpito paranee ja verkot rakentuvat tai ainakin vahvistuvat entisestään. Näillä hehkutuksilla alan hiljalleen suunnata kohti Kaisanimeä, juurikin edellä mainittuja kavereita näkemään ja muutamasta bändistä nauttimaan.
Viikonloppu meni ja tuli. Käteen jäi pikainen visiitti FME-tapahtumassa, paljon mukavaa rentoutumista hyvässä seurassa, sekä Rammstein-keikka maanantaina Hartwall Areenalla.
Koska jälkimmäisestä ehdin jo keikka-arvionkin tehdä, linkitänpä sen nyt tännekin luettavaksi ja samalla varsinaiseksi sisällöksi tälle postaukselle. Takaisin pohdintojen pariin myöhemmin tällä viikolla.
Rammstein-keikka.
Pari edellistä “kuukauden levyä” ovat olleet selvästi vanhempia, yli vuosikymmenen takaisia tapauksia, joiden kohdalla on historiaa paitsi omalta osaltaan, myös enemmän tai vähemmän allekirjoittaneen saralla. Tällä kertaa teen poikkeuksen kirjoittamattomaan sääntöön ja rustaan kirjoitushetkellä vielä ilmestymättömästä levystä, jonka arvosteluversion sain kuunteluuni mp3-muodossa.
Australialainen Deströyer 666 on hivellyt makuhermojani heti bändin ensilevystä asti, mutta todelliseksi suosikkibändikseni noussut vasta kolmannen ja neljännen täyspitkän julkaisunsa myötä. Teknisesti tosin tämä Defiance taidetaan määritellä vasta neljänneksi levyksi, mutta viis siitä, kyseessä on kuitenkin bändin ensimmäinen julkaisu noin kuuteen vuoteen ja tätä on toden teolla todellakin odotettu.
Kuten jo bändin ehkä hieman hullunkurinenkin nimi antaa ymmärtää, kysymyksessä on black metal -bändi, joka ei piilottele tyyliään tai sanomaansa epämääräisten nimikkeiden ja symbolien taakse. Tuo seikka yhdessä bändin farkkuliivi-imagon kanssa luo mielikuvan suoraviivaisesta in-your-face -tyylisestä tapauksesta, jolle viina ja vittu maistuu, mutta tarpeen tulleen myös nyrkit puhuvat ja luotivyöt koristavat sotisopaa.
Näiden melko pinnallisten arvojen alle mahtuu kuitenkin myös jotain syvempää, jossain määrin jopa filosofisempaa ajatusta ja kielikuvaa. Deströyer 666 onkin osoittanut vuosi toisensa jälkeen olevansa kuin se ajatteleva barbaari. Laumaansa ulkoisesti sulautuva susi, joka kuitenkin talloo myös omia polkujaan, niin musiikillisesti kuin ideologisestikin.
Musiikillisesti Defiance on jatkoa yhtyeen edellisille tekeleille, mutta samalla kuitenkin omanlaisensa teos, kuin pienen evolutionäärisen askeleen ottanut luonnon oma panssarivaunu. Pääpiirteittäin levy rakentuu melodisiin riffeihin, joissa yhdistyy tietynlainen perinteisen hevin tarttuvuus, että väkivaltaisen black- ja death metalin aggressiivisuus. Bändi ei tälläkään kertaa sorru yksinkertaiseen itsensä toistamiseen, vaan vaihtelua löytyy hitaista löylytyksistä nopeisiin pieksemisiin ja herkulliset soolot täydentävät kokonaisuutta komeasti.
Biisikavalkadi on komea ja biisijärjestys on kuin tarkkaan laadittu suunnitelma. Vuoroin tulee hyvää, mutta vähemmän tarttuvaa Deströyeria, vuoroin taas niitä todellisia hittiralleja, jotka saavat nautintohermot suorastaan haukkomaan henkeään. Kun levy vielä päättyy yhteen sen parhaista biiseistä, hitaaseen Sermon of the Dead -sävellykseen, on lopetus suorastaan upea. Tämä kaikki hyviä soundeja tai raivoisan tiukkaa kärinälaulua unohtamatta. Ja löytyypä lopusta jopa puhtaita osuuksia.
Olen myyty. Tämä julkaisu on ehdottomasti vuoden kovin tekele meikäläiselle tähän mennessä kuluvaa vuotta. Varsinainen levy ilmestyy vasta kesäkuussa, hieman ennen juhannusta, mutta näin hyvää sopii odotella.
Reilut viikko sitten avauduin muun muassa siitä kuinka huikeita määriä on viime aikoina tullut levyjä ja kuinka työllistävä harrastus levyjen arvostelupuuha on. Vaikka pino ei varsinaisesti ole näyttänyt pienenemisen merkkejä, olen tuuminut, että tasaisen reippaalla tahdillani saisin jonkinlaista tulosta aikaiseksi.
Kuten jouduin kuitenkin huomaamaan, edes reipas tahtini ei auta sitä vastaan, että levy-yhtiöt suoltavat toinen toistaan tärkeämpiä tai turhempia levyjä tasaista, mutta miltei kiihtyvältä tuntuvaa vauhtia. Vaikka viikonlopun aikana taisin saadakin kolmisen julkaisua arvosteltua, toi posti pelkästään loppuviikosta kolmisen pakettia levyjä ja saman verran maanantaina. Tosiasiassa aivan kaikkia ei minunkaan tarvitse tietysti arvostella ja osan voi silti delegoida eteenpäin, mutta silti määrä tuntuu huikealta.
Tapanani on useimmiten merkata pakettien kanteen päivämäärä, jolloin olen vastaanottanut paketin. Tämä siksi, että se on helppo tapa seurata koska olen oikeastaan levypaketin saanut ja näin ollen se on helppo tapa edes jollain tavalla seurata sitä, millainen viive levyn saapumisen ja sen arvostelemisen välillä on. Poikkeuksen tähän tekevät levyt, joiden julkaisuajankohta on vasta viikkojen, ehkä vasta kuukausien päästä: ne voi surutta siirtää myöhempään, sillä ne arvostelut eivät kuitenkaan olisi luettavissa kuin vasta lähempänä julkaisuajankohtaa.
Mielestäni kovasta tahdistani huolimatta levykasa tuntuu kasvavan, tai vähintäänkin pysyvän ennallaan. Mikä lie on keväässä, mutta uusia kiekkoja pukkaa lisää kovaa tahtia, koko ajan. Yksi syy promojen lisääntymiseen on tietysti se, että jollain tasolla sekä allekirjoittanut itse, että Imperiumi mediana on saanut lisää nimeä myös ulkomailla. Tämän ovat levyjulkaisijat(kin) noteeranneet ja näin ollen myös arvosteluun tulee enemmän levyjä, kun uudet julkaisijat, jakelijat ja bändit löytävät osoitteeni ja lähettävät tuotoksiaan kritiikin hampaisiin.
En ole päiväkausiin kuunnellut varsinaisia omia levyjäni, sillä olen ottanut taakan purkaakseni tosissani. Toki aina mahtuu päiviä, jolloin levyjen kuuntelu jää käytännössä minimiin, etenkin silloin, kun vietän aikaani jossain muualla kuin kotona. Joskus tosin jopa treenatessani kuuntelen arvostelulevyjä mp3-soittimeni kautta, mutta tämä käytäntö on poikkeuksellinen ja koskee käytännössä vain hyviä levyjä. Useampi kuuntelukerta on kuitenkin vain plussaa arvostelutyössä, vaikka vähempikin monessa kohtaa riittäisi. Sitä paitsi, eihän musiikkiin voi kuntoillessa niin hyvin keskittyä kuin kuulokkeet päässä töissä istuen tai kotona stereoiden kautta kuunnellen. Yksittäiset asiat kuitenkin saattavat jäädä mieleen erittäin hyvin.
Kun vielä parisen päivää sitten teki mieli parahtaa, että levymäärä paitsi kasvaa, niin myös suhteellisen alhainen taso vaivaa ja hyviä levyjä saa oikeasti kaivaa esiin kissojen ja koirien kanssa. Sitten päätoimittajalta tuli mailia ja linkki erään julkaisijan ipool-palveluun: siellä odotti minua varten Deströyer 666:n uusin levy “Defiance” mp3-muodossa. Bändi, jonka voin jollain tasolla laskea kuuluvaksi osaksi suosikkejani. Odottaisinko oikeasti kiltisti pari kuukautta, kunnes levy ilmestyisi vasta juhannuksen tietämillä vai lataisinko mp3-arvosteluversion ja saisin kuunnella levyä nyt, heti ja paljon? Lienee vastauksena selvä, että valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Eikä tarvinnut pettyä, muutaman kuuntelukerran perusteella kyseessä on jälleen kerran erinomainen tekele.
Juuri yllä kuvaillun kaltaiset tapaukset tekevät arvostelusta palkitsevaa puuhaa. Ne muutamat todelliset helmet, jotka saa kuultavakseen kenties reilusti etuajassa tai joskus jää käteen se oikea myyntiversio levystä, jonka kuitenkin olisi ostanut arvostelutoimenpiteen jälkeen. Se, jos jokin, tekee tästä hommasta hienoa.
Palaan arvostelulevyjen pariin, sillä jonoa on tälläkin hetkellä noin 2-3 viikon verran.
“Sitä saa, mitä tilaa“, on sanonta, joka eri muodoissaan tulee meikäläisen suusta usein ja jonka viestiin käytännössä itsekin uskon. Aina ei kuitenkaan täsmälleen tiedä mitä tilaa, tai ainakaan ymmärrä minkälaista tilausta on ollut käytännössä tekemässä. Tällä kertaa avaan hieman ikkunaa erään levyarvostelijan arkeen.
Monet ystäväni ja tuttuni eivät suoraan ymmärrä miten jaksan levy- ja demoarvosteluiden tekemistä, päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Vuodet vierivät eteenpäin ja minä arvostelen levyjä, melkein joka ainoana päivänä. Laskuriini on kertynyt pikaisen arvion perusteella noin 2500 levy- ja demoarvostelua vuosien varrella, sekä päälle joitain kymmeniä näitä edeltäviä ja tyyliltään muistuttavia tuotekuvaustekstejä, jokunen elokuva-arvostelu sekä jonkin verran keikka- ja festarireportaaseja. Jälkimmäiset muistuttavat ehkä vain yksittäisten keikkojen osalta levyarvosteluita, joten ne ja elokuva-arvostelut eivät käytännössä juurikaan kuormita.
Syy tähän ymmärtämättömyyteen löytyy yleensä syistä, jotka on helppo sinänsä ymmärtää. Miksi kuunnella musiikkia, josta ei välttämättä pidä? Miksi tuhlata aikaa johonkin keskinkertaisuuteen tuntikaupalla? Miksi tehdä töitä ilmaiseksi?
Miksi?
Jos jo pelkästään ajatus palkattomasta työstä on monelle liikaa, sitä on myös ylenpalttinen ajankäyttö “paskan musiikin” kuunteluun. Kun nämä yhdistetään ihmisten mielessä yhteen, saadaan käsitys siitä mitä levyarvostelijan arki on. Asiassa on kuitenkin pari muttaa, jotka sinänsä selittävät tämän joskus masokismiltakin tuntuvan harrastuksen varsin helposti.
Olennaisinta on tietysti intohimo musiikkiin. Ehkä sitä voisi sanoa jopa rakkaudeksi, kenties jopa pakkomielteeksi. Tämä yhdistettynä siihen, että haluaa kuulla myös uusia bändejä, levyjä, demoja ja niin edelleen, uudestaan ja taas uudestaan. Jos se itsessään on syy kahlata paljon keskinkertaisuutta läpi, että voi löytää niitä todellisia helmiä niin sanotun jätteen keskeltä.
Toinen olennainen tekijä on tietysti intohimo itse kirjoittamiseen. Halu ja tarve ilmaista itseään verbaalisesti, aivan kuin tämän blogin kirjoittaminenkin. Purkaa omia mielipiteitä ulos, jäsentää ne hallitusti ja pyrkiä samalla tekemään hyvää työtä, josta joku muu ehkä saa jotain irti. Jopa vinkin tai käsityksen siitä haluaako hän mahdollisesti tutustua levyyn X tai bändiin Y.
Kolmas ja samalla kenties vähäisin tekijä on tarve olla kriittinen. Olen aina ollut suhteellisen voimakas mielipiteideni suhteen, sekä varsin avoin kaikenlaisten asioiden saralla. En ole pelännyt sanoa mielipidettäni jostain asiasta ja koen tarvetta rehellisyyteen, jopa haitallisten sivuvaikutusten riskillä. Haluan sanoa mielipiteeni asiasta, etenkin jos koen sitä myös ymmärtäväni. Muodostan selkeitä mielipiteitä peleistä ja elokuvista, mutta ennen kaikkea itse musiikista. Tähän levyjen arvosteleminen sopii kuin nakutettu.
Syy ja seuraus
Eräs kaverini kerran totesi keskustellessamme porukassa muun muassa levyarvosteluissa, että “levyarvostelijat ovat vain epäonnistuneita muusikoita“. Vaikkei kommentti ollutkaan minulle suoranaisesti osoitettu, siinä on myös kutinsa. Olen ollut bänditouhuissa mukana viimeisen viidentoista vuoden ajan muutamassakin eri yhtyeessä ja osalla on levytetty musiikkia, osalla ei. On ollut niin kellaribändiä, jolla ei ole saatu mitään aikaiseksi, kuin myös levyä ulos pukannutta ja keikkailevaa bändiä, joiden tekeleistä on voinut olla ylpeä – ja olen vieläkin. On tullut rääyttyä että öristyä mikrofoniin, kuin myös sanoitettua kappaleita, raavittua kasaan riffejä ja tehty kokonaisia levyjä, enemmän tai vähemmän muiden kanssa yhdessä. Kaikista näistä touhuista voi olla vieläkin rehellisesti ylpeä, vaikka osan varmasti tekisinkin toisin jos sama homma tulisi kohdalle nyt. Tällä hetkellä ne eivät vain ole minun juttuni.
Oikeastaan juuri bändeissä soittamisen kautta päädyin syvemmälle muuhunkin musiikkiharrastukseen. Ei riittänyt enää vain musiikin kuuntelu, levyjen ostelu ja keikoilla käynti. Piti olla bändiä ja omia keikkoja. Eikä sekään riittänyt, musiikista piti ryhtyä kirjoittamaan. On tullut tehtyä haastatteluita, arvosteluita ja mitä lie satunnaista kommentointia. Mitä enemmän tämän pirun kanssa on pelehtinyt, sitä syvemmälle helvettiin on vajottu. Mutta tämä helvetti on hyvä ja erittäin kotoisa.
Ehkä siis olen epäonnistunut muusikko, mutta levyarvostelijatouhu tuntuu edelleen mieluisalta, yhä näiden vuosien jälkeen. Ja levymäärä sen kuin vain kasvaa.
Todellisuus on tarua karumpaa
Nykyään saan enemmän levyjä kotiini kuin koskaan aikaisemmin, useimmat suoraan levylafkoilta ja demobändeiltä. Jos vielä viitisen vuotta sitten päätoimittajat lähettivät levyjä minulle suurelta osin ja vain pieni osa tuli suoraan bändeiltä ja levy-yhtiöiltä, on nyt kelkka kääntynyt täysin toisinpäin. Aikanaan kenties peräti 80-90% levyistä tuli suoraan päätoimittajalta, joka oli jo valmiiksi rankannut minun tyyliini sopivat levyt ja loput tulivat milloin mistäkin, nyt prosenttiluvut ovat jotakuinkin päinvastaiset. Ehkä vain 10-20% platoista tulee arvosteltavaksi toimituksen kautta.
Itse asiassa syy tämän koko tekstin kirjoittamiseen on juuri tässä päivässä, viikon viimeisessä arkipäivässä juuri ennen pääsiäistä. Kotiin päivätöistä saapuessani lattialla odotti kolme pehmokuorta sisältäen levyjä ja demoja. Näiden seassa lojui pakettikortti kertoen ylisuuresta kuoresta odottamassa postikonttorissa. Reissulta palattuani avasin kirjeen vain havaitakseni, että kappas, paketti sisältää Metalocalypse-animaatiosarjan toisen tuotantokauden. Arvostelu-dvd, totta kai, tällä kertaa eräänlaisena lahjana suoraan päätoimittajalta.
En muista koska olisin ollut näin ruuhkautunut levyjen kanssa, eikä levy-yhtiöiden käyttämä ipool-mp3-arvostelulevypalvelu ainakaan vähennä tätä. Annoin pikkusormen vastustamalleni systeemille, kun huomasin kiinnostavia levyjä erään lafkan ipool-sivulla. Lataukseen lähti puolisenkymmentä tekelettä samoin tein.
Nyt ihmettelen arviolta noin 20-30 levyn jonoa ja mietin millä ajalla saan kaikki nämä arvosteltua. Koska tekstini aiheesta on nyt jo pitkä, jätän itse arvosteluprosessin ja muun aiheeseen liittyen toiseen kertaan. Tällä kertaa on vain pakko itsekin ihmetellä omaa jaksamistaan. Katkeaako kamelinselkä joskus vai säilyykö intohimo ylämäistä huolimatta? Aika näyttää, mutta tämä pääsiäinen taitaa mennä puurtamisen puolelle.
Takana on parin tunnin juoksulenkki, hämmentävää musiikkia, ailahtelevia keskusteluita, ruokaa ja pari kupillista kahvia. Olin henkisesti valmistautunut paikkaamaan edellisen virheeni ja unohdukseni, aikomukseni kirjoittaa kuukauden levystä helmikuussa ja saada mahtumaan asiaan edes maaliskuussa. Ja vain huomatakseni kellon ylittäneen puolenyön rajapyykin ja kuun vaihtuessa huhtikuun puolelle. Onnistuin siis paitsi missaamaan asettamani deadlinen pari kertaa, myös ohittamaan pari kuukautta täysin kirjoituksieni suhteen. Otsikko johtaa siis harhaan, tarkoituksella, mutta menkööt.
Syy “myöhästymiseen” on monen asian summa, eikä vähiten unohtamisen ja muun kirjoitusmateriaalin, mutta ennen kaikkea siinä, että pohdin päässäni aivan liian pitkään mistä levystä kirjoittaisin, millä perustein ja mitä. Toisin kuin ensimmäisellä kerralla tammikuussa, tällä kertaa minulla oli mielessäni kaksi selkeää vaihtoehtoa. Molemmat ovat minulle tärkeitä levyjä ja vieläpä sellaisia, jotka ovat soineet mp3-soittimessani useita kertoja muun muassa treenatessani, mutta myös lyyrisesti sellaisia, joihin olen aatoksissani takertunut kerta toisensa jälkeen.
Käsittelyssäni on alunperin 1993 julkaistu Anthraxin Sound of White Noise, joka on meikäläisen kirjoissa kohtuullisen uusi tuttavuus. Se edustaa paitsi Anthraxin kirjoissa uudempaa, 90-lukulaista tuotantoa, myös thrash metalin myöhäisempää aaltoa. Kappalemateriaalinsa puolesta levy ei ole suinkaan bändin parhaimmistoa, mutta sen kypsyys kappaleiden ja sanoitusten osalta on sellaista jälkeä, että se on onnistunut puhuttelemaan allekirjoittanutta kerta toisensa jälkeen paremmin kuin bändin aikaisempi materiaali.
Levynä Sound of White Noise edustaa ehkä hieman samanlaista aikuisempaa kypsymistä ja nuoruuden katoamista kuin Metallicalle heidän niin sanottu black albuminsa. Sen enempää näitä levyjä en lähtisi edes vertailemaan, sillä niin tyyliltään kuin kappaleiltaan noin muutenkin nämä levyt ovat jotakuinkin kuin toisesta maailmasta.
Sound of White Noise edustaa tylsimmillään melko tavanomaista, vähemmän tarttuvaa Anthrax-sävellystyötä, joka on sinänsä hyvää perustasoa ja siellä täällä tarttuvia elementtejä sisältävää, muttei suurilta osin mitenkään maata mullistavaa. Mutta… Se todellinen mutta nousee niistä muutamista erittäin hyvistä sävellyksistä, jotka olisin valmiina nostamaan bändin parhaimmistoon helposti. Ilman näitäkin levy sopii energisyydessään lenkki- tai salikaveriksi persuksia potkimaan ja ajatuksia herättämään. Ehkä tässä on jotain näennäisen henkilökohtaista.
Edustavimmista kappaleista otan esimerkeiksi hittibiisin Only, henkilökohtaisesti samaistuttavan 1000 Points of Haten sekä synkeän maalailevan Black Lodgen, jonka voin helposti kohottaa orkesterin ylivertaiseen parhaimmistoon.
Soundillisesti viilattu ja terävästi soiva SoWN on hieno siirtymäteos vaiheesta toiseen pitkäaikaisen bändin uralla ja omanlaisenaan julkaisuna hyvin onnistunut kokonaisuus. Levystä löytyy alkuperäisen perusversion lisäksi muun muassa runsain bonusbiisein varusteltu digipak-versio, joka pitää sisällään myös bonuslevyn tietokoneystävällisine klippeineen.
Lätinät sikseen, annettakoon musiikin puhua puolestansa.
Anthrax – Only
Anthrax – 1000 Points of Hate
Anthrax – Black Lodge
Ajattelin kirjoittaa vaihteeksi jotain vähemmän tajunnanvirtaista ja rauhoittua hieman muunlaisen asian parissa. Koska sivuan useassa postissani musiikkia linkeillä musiikkivideoihin tai kappaleisiin muuten vain, tuumin kirjoittavani eräänlaisen klassikkolevyarvion tännekin normaalien levyarvostelutouhujeni rinnalle. Ideana oli valita jokin sellainen levy, jolla on jotain merkitystä muutoinkin kuin hetken huumassa. Julkaisu, joka kenties puhuttelee sanoitusten tai aiheiden kautta, tai joka on viihtynyt soittimessa sen verran kauan vuosien varrella, että sillä voi rehellisesti sanoen olevan jotain merkitystä oman musikaalisen maun hahmottumiseen tai identiteettiin. Se alustuksesta.
Ensimmäiseksi levyksi valitsin vuonna 1992 julkaistun Suicidal Tendenciesin The Art of Rebellion -levytyksen, enkä vähiten siitä syystä, että olen linkittänyt tältä levyltä paritkin kappaleet blogiini jo aiemmin.
Itse löysin kyseisen tekeleen joskus 1993 tietämillä vielä opiskellessani, jolloin tapana oli ostella paikallisesta levykaupasta niin tuttuja kuin tuntemattomiakin artisteja teini-ikäisen innolla ja kaikenlaisen uuden musiikin ollessa paljon tuoreempi juttu. Edessä oli niin paljon tuntemattomia löydettäviä bändejä ja levyjä, että kaikki tuntui uudelta, raikkaalta ja koskemattomalta – kuten asia tavallaan tietysti olikin. Suicidal Tendencies oli jonkinlainen jäänne yläasteajoilta, josta se oli muistikuvieni mukaan jäänyt vain etäiseksi tuttavuudeksi.
Alkunsa bändi sai jo vuonna 1981 ja The Art of Rebellion edustaakin levynä selvästi bändin modernimpaa ja kehittyneempää tuotantoa. Siinä missä varhainen ST oli enemmänkin hardcoren ja punkin yhdistelmää, myös skatecoreksi kutsuttua tyylisuuntaa (kiitos mm. bändin skeittailuteemojen), oli tämä “uudempi” ST enemmän thrash- ja speed metalia sekä perinteisempää (melodista) heviä sekoittava tapaus, josta löytyi runsaasti myös groovea ja aivan uudenlaista tarttuvuutta suorasukaisen turpiinvetomeuhkailun sijaan.
Speed metal -henkisesti The Art of Rebellion sisältääkin crossover-vaikutteita, eikä selkeästi niputtaudu puhtaasti vain yhteen tyylisuuntaan. Tästä löytyy hyviä osoituksia kappaleiden sovituksissa ja sävellyksissä, jotka toisaalta flirttailevat thrashin suuntaan, toisaalta taas varsin tunnelmalliseen ja jopa funkahtavaan tunnelmametallin. Lopputulos on jäljittelemätöntä laatua, jota ei ole onnistunut ylittämään tämän jälkeen edes bändi itse.
Keskitempoisesti ja kauttaaltaan tarttuvasti etenevä levytys rakentuu paitsi monipuolisiin sävellyksiin ja tarkkaan, yksityiskohtia pursuavaan soittoon, myös monipuoliseen lyyriseen ja laululliseen ilmaisuun, sekä suorastaan erinomaisiin soundeihin. Levyllä niin moni asia hipoo täydellisyyttä, ettei lopputulosta voi pitää muuna kuin järisyttävän hyvänä onnistumisena, miltei täyden kympin arvoisena teoksena.
Niin kitarat, rummut kuin myös koskettimet tekevät keskenään täydellistä yhteistyötä, eikä levyä voi liioin syyttää turhasta rönsyilystä eri suuntiin kuin toisaalta liian yksipuolisesta ilmaisustakaan. Päähuomion kuitenkin vie Mike Muirin monipuolinen laulutaiturointi ja verbaalinen ilmaisu, joka taipuu moneen suuntaan tarkkuuden lipsumatta. Mies osaa särmäisen äijälaulu kuin herkän, suorastaan poikamaisen ja puhtoisen fiilistelynkin. Kappaleissa liikutaan tunnelman ja sanoitusten mukaan, aivan kuten odottaa sopiikin.
Kliimaksin viimeistelee levyn lyyrinen tarjonta, joka puhuttelee allekirjoittanutta useammankin kappaleen osalta. Aihepiireissä käsitellään niin ahdistusta, yksinäisyyttä, ihmisten typeryyttä kuin tietyllä tavalla myöskin itsekunnioitusta, ja monia muitakin teemoja. Lyriikat eivät ole vain naiiveja uhoamisia ja valituksia elämästä ympäripyöreästi, vaan hienoja kielikuvia, vertauksia tai jopa suoraviivaisia “in your face” -tyylisiä elämäntotuuksia. Sanomattakin selvää, etteivät ne sovi jokaisen elämään tai puhuttele jokaista henkilökohtaisella tasolla, mutta meikäläisen kohdalla henkilökohtainen taso on saavutettu äärimmäisen hyvin ja sillä intensiteetillä, että levy sopii niin hyviin kuin huonompiinkin hetkiin, kuntopolulle, oluen nautiskeluun kuin yön yksinäisiin hetkiinkin.
Jos levy pitäisi näin monen vuoden jälkeen arvostella johonkin aviisiin, kuten vaikkapa Imperiumiin, antaisin levylle 9,5/10. Näin mahtavia kokonaisuuksia tulee vastaan vain harvoin ja meikäläiselle tekele onkin yksi parhaimmista ikinä.
Loppuun parit näytteet levyn kappaletarjonnasta kuunneltavaksi ja nautittavaksi:
Suicidal Tendencies – Nobody Hears
Suicidal Tendencies – Asleep at the Wheel
Suicidal Tendencies – Can\’t Stop
Kappalelista:
01. Can’t Stop
02. Accept My Sacrifice
03. Nobody Hears
04. Tap into the Power
05. Monopoly on Sorrow
06. We Call this Mutha Revenge
07. I Wasn’t Meant to Feel This / Asleep at the Wheel
08. Gotta Kill Captain Stupid
09. I’ll Hate You Better
10. Which Way to Free?
11. It’s Going Down
12. Where’s the Truth
Kokonaiskesto: 57:42
Jos lopulta viimeistelisi tämän jo “myöhässä” olevan Tuska-väännön tänne ja siirtyisi ajassa eteenpäin. Olkaat hyvä, te yksi tai kaksi, joita moinen jorinointi kiinnostaa.
Lauantain tapaan ylös, ulos ja baanalle. Edellisen päivän kammotus ruokapaikasta Kampissa ei saisi toistua, mutta kauaskaan emme haluaisi alueesta joutua. Kivi, paperi, sakset -tyylillä valittu Mt. Everest -ravintola valkkaantui kohteeksemme. Mikäs siinä, nepalilainen ruoka olikin allekirjoittaneelle entuudestaan kokematon juttu. Valitsin luonnollisesti tulisimman vaihtoehdon mitä menusta löysin ja olin jo valmistautunut vuodattamaan kyyneleitä ruokalautasen parissa. Pettymys oli pienoinen, kun näin ei kuitenkaan käynyt. Ruoka ja palvelu olivat mitä mainiointa, suosittelen lämpimästi. Jälkiruoaksi nautittu nepalilainen kahvi, olisiko ollut inkiväärisumppia, oli ehkä parasta kahvetta mitä on ikinä tullut juotua. Ero aikaisemman päivän Chico’siin oli pöyristyttävä.
Kaisaniemen nurmikon turinahetken jälkeen suuntasimme takaisin alueelle, mutta ilman alkoholijuomia. Olisihan seuraavana aamuna aamukuuden herätys kohti Prahaa. No, kaipa hyvä metalli menee festareilla selvinpäinkin. Ja niinhän se tietysti menikin, tuttujen kanssa paskaa jauhaessa ja muutamat pakolliset katsoessa. Jenkkiaktivoittoinen iltapäivä meni death metal -bändien Nile ja Dying Fetus hellässä huomassa ja muutoin vähemmän tärkeiden yhtyeiden parissa. Loppua kohden ilta tietysti huipentui Slayerin tasaisen kovaan lopetuskeikkaan – eikä parempaa päätöstä Tuskalle toki voisikaan olla. Hittikimarakin oli sellainen, että tukkahan päästä meinasi lähteä.
Aikaisen maanantaiheräämisen takia oli suunnaksi valitettavasti otettava yöpaikka iltapalaostosten kautta. Nihkeää einesmuonaa ja Boratia iltaravinnoksi, ja suihkun kautta maate.
Tuska takana, Praha edessä. Näin kesäkuun lopun muistelmien hengessä, tietysti.
Älyn huipentuman ravintolasta selviydyttyämme odotteli puolalainen Behemoth lavalle tulemistaan. Kiireisesti pressiportista sisään ja miksauskopin viereen pojottamaan. Tarjolla olikin mainio keikka energisine live-esiintymisineen ja mukavan “leppoisine” välipuheineen, aina niin teatraalista Raamatun repimistä myöden. Kuten ennenkin, Behemoth hoiti hommansa hyvin kotiin ja ainoa valittaminen keikasta rajoittuikin pelkkä uudempaan death metal -musisointiin keskittyminen.
Kuten muinakin Tuska-vuosina, ihmiset olivat rumia hämmentävissä koltuissaan, ylipukeutuneina mitä järkyttävämpiin ja toinen toistaan hölmöimpiin show-off-asusteisiin. Eikä sitä perussuomalaista jäyhää ja kulmikasta kasvomallia ainakaan komeammaksi saada vetämälle päälle kerros plankkia ja maalia mahdollisimman tyylitajuttomalla tavalla. Näiden lisäksi luvassa oli kilometritolkulla avaruustukkaa, räikeitä värejä kaikissa metroseksuaalisuutta ylistävissä muodoissaan ja muutenkin sellaista alamaailman väkeä, että piti oikein arvauksella vetää olivatko nämä maahiset saapuneet paikalle bändejä katsomaan vai vertaamaan goottikiehkuraskenejen kuuminta hottia olevia uutuuksia toistensa kanssa.
Bändejä tuli tsekkailtua päivän aikana vasemmalta ja oikealta kaveriporukan kanssa ja mikäs siinä, olihan sää mitä mainioin – ei liian kuumaa eikä liian kylmää – ja kuivat muovipulloissa-omenasiiderit pitivät huolen siitä, ettei jeesusteleva absolutismi saanut jalansijaa päivän aikana lainkaan.
Sopivassa välissä päätin tehdä viikonlopun pakollisen backstage-vierailun. Vähemmän yllättäen homma levähti käsistä nopeammin kuin ehdin oman nimeni tavata: hädin tuskin olin viisi metriä päässyt piskuiselta portilta sisään, kun jo tuttavalauma alkoi valua paikalle yksi kerrallaan. Sitä mukaa, kun yhdestä tutusta oli tullut erottua morjes-juttujen saattelemana, joku muu kollega, kaveri tai muu naama-/nimituttu ilmestyi paikalle. Pyörin käytännössä tunnin verran paikoillani, tehden hiljaista 180 asteen kääntymistä suuntaan ja toiseen. Päätoimittajakin ilmestyi paikalle nakaten kouraan kasan levyjä, kuten perinteeseen kuuluu.
Ajantajun hukanneena tajusin jossain vaiheessa katsahtaa puhelimeen, tarkemmin ottaen kelloon. Niin, olinhan luvannut paremmalle puoliskolle tulla takaisin “ehkä puolessa tunnissa tai maksimissaan alle tunnissa”. Kun olin jo harkinnut tekeväni sukkelan comebackin rahvaan puolelle, alkoi pari kollegaa lähes kilpaa painostaa allekirjoittanutta kaljateltan puolelle. Perkele, pakkohan se oli, ettei aivan tossun alla olevan nössön mainetta saa. Tekstaria naiselle “käyn pikaisesti kaljateltassa” ja vastaus oli jäätävä, mutta sanoman hyvin perille toimittava “Jaa.” Näitä luonnonvoimia uhmaten ajoin itseni tuttujen parven läpi oluttelttaan juomaan huokeaa viiden euron tuoppia. Nam, päivän ensimmäinen olut, josta siitäkin puolet taisi mennä parempiin suihin.
Olutpöydän ääreen istumaan ja lärvi auki. Enemmän tai vähemmän huonoa suunsoittoa ja naamanpaukutusta tuli harjoitettua pöydässä siihen malliin, ettei muiden tarvinnut paljon leipälävellään naamojaan väsyttää, paitsi hykertelyn ja naureskelun merkeissä. Toki pakollinen ja potentiaalinen riidanhaastajaehdokaskin pöydässä istui, mutta miekkosen verbaaliset hyökkäykset olivat sillä tasolla, että vain epäitsevarmuutta potevalla teinillä olisi käynyt provokaation vasara päähän.
Kun kolmivarttinen oli kulunut ja tuoppi tyhjentynyt, oli aika singahtaa takaisin varsinaiselle alueelle. Toverit ja kaverit seisoa pojottivat mäennyppylällä bändejä katsellen. Vaikka olutteltasta matka sinne sujuikin sukkelasti, viimeistään siellä tuli taas nähtyä muutamat tutut ja jumituttua suusta kiinni. Miten yllättävää.
Tunnit kuluivat kuin siivillä ja vihdoin oli odotus palkittu. Illan pääbändi Morbid Angel kera paluumuuttaneen nokkamies Dave Vincentin oli jotain mitä en olisi uskonut näkeväni livenä. Tällä kertaa tilanne kuitenkin realisoitui ja keikkahan oli mitä mahtavin. Itse Vincentin ääni oli niin karismaattinen, että mies olisi onnistunut myymään meikäläiselle vaikka käytetyn Raamatun niin halutessaan. Tuollaisella äänellä jos mies olisi ryhtynyt papiksi kotialueellaan Floridassa, niin varmasti olisi ihmeitä, jos ei nyt nähty, niin ainakin kuultu ja taju olisi varmasti lähtenyt useammaltakin uskonihmiseltä.
Henkisen orgasmin jälkeen illanvietto jatkui kohti baaria. Pienimuotoisen lauman koolle saattamisen jälkeen paimensimme porukkamme meikäpojalle uuteen hevibaariin, liekö Darkside ollut nimeltään. Tutut ja kaverit tulivat vastaan toki sielläkin ja oluita meni kurkkuun sopivissa määrin – aina omasta mielestäni ja muitahan on turha ryypiskelyn makeassa maailmassa kuunnella.
Lopuksi yöpaikkamme haltija painosti meidät kuitenkin lähtemään baarista poikkeuksellisesti jo ennen valomerkkiä – miltei käsittämätön tapa meikäläiselle – ja hampurilaisateriat kouraan läheiseltä huoltoasemalle haettuamme hyppäsimme taksiin ja sitä myötä nukkumaan.
Niin siinä on taas käynyt, että kirjoitusaika on huvennut jonnekin työn, treenaamisen, pelaamisen ja sosialisoimisen väliseen keskiöön. Tuska-jauhannat jäivät kesken ja jatkuvat, kun taas aika antaa periksi. Tänään se ei kuitenkaan onnistu, sillä Wacken kolkuttaa ovella ja allekirjoittaneella puoli tuntia aikaa lähtöön kohti bussiasemaa ja sieltä Helsinki-Vantaan lentoasemalle.
Palaan ruotuun taas ensi viikolla, kun olen palannut Suomen kamaralle festaroimasta ja telomasta itseni tunnistamattomaan kuosiin saksalaista olutta ryystäen, mutaisella kamaralla horjuen ja kuulovaurioitani itselleni aiheuttaen. “Saksa on paska maa”, sanoi Seppo Räty, mutta meikäläinen ei komppaa. Ainakaan vielä.
Next Page »