Vitsihän on tietysti siinä, että ihminen on monesti tapojensa vanki. Osan näistä tavoista huomaa helposti, osa taas jää helposti piiloon tai huomaamatta. Sitä ikään kuin sokeutuu omille tavoilleen ja menetelmilleen. Rutiineista tulee niin jokapäiväisiä tai tavallisia, ettei niitä noteeraa millään tavalla. Ei, vaikka ne olisivat suoraan nenän alla, kirjaimellisestikin.

Osalle asioista tekee jotain, jos niistä “jää kiinni” itselleen. Se toinen osa taas saa jatkaa tapoina kulkemistaan, etenkin jos sille ei ole mitään hyvää syytä tehdä mitään. Kirjoittamisessa tuollaiset tavat ovat kuitenkin miltei aina niin sanotusti pahoja tapoja, ja ne pitäisi pystyä kitkemään. Kuka antaisi minulle lisää aikaa oikolukemista varten?

Esimerkkejä

Yhteen aikaan tapasin aloittaa sähköpostivastauksissa, etenkin pidemmissä sellaisissa, monet lauseet sanalla “no”. Sen huomasi nopeasti ja sille pystyi tekemään jotain, mutta siitä ehti huvittua itsekin. “No, onhan se asia näin…” tai “No, juu, kyllähän tuota on tehty itsekin.” Äärimmäisen mielikuvituksetonta ja puhekielimäistä, mutta niin tarttuva tapa.

Vastaavat tavat vallitsevat turhankin tehokkaasti myös reaalielämän puolella. Herään samaan tapaan joka aamu ja teen aamupuuroni samalla tavalla. Odotellessani sen valmistumista popsien vitamiinit naamaan ja isken tuoremehut mukiin. Luultavasti teen asiat jotakuinkin vielä samassa järjestyksessäkin.

Katson telkkaria, syön, keitän kahvit ja siirryn koneelle. Sähköpostit, Facebook, työasiat. Rutiinit vallitsevat, eikä niiden olemassaoloa tunnu edes tajuavan.

Yksityiskohtia tuleekin rikottua vain satunnaisesti. Toisinaan tietoisesti, useimmiten sattumien vuoksi. Palaset loksahtavat kohdalleen kuin itsekseen.

Ulos laatikosta

Luovassa työssä rutinisoituminen on pahinta. On kyse sitten töistä tai omasta huvistaan, kuten bloggailusta, pään pitäisi saada tuulettua ja asioita lähestyä uusilta kanteilta.

En tarkoita, että tiettyjä asioita pitäisi lähteä muuttamaan itsetarkoituksellisesti: sillä kun ei ole väliä laitatko ensin purut vai veden kahvinkeittimeen vai juotko ensin kahvit ja sitten syöt aamupalan.

Kysymys on isommista asioista. Vanhojen, olemassa olevien asioiden tarkastelusta ja kyseenalaistamisesta. Uudelleenarvioinnista ja ajattelusta pää ulkona laatikosta. Nämä voivat koskea vaikkapa treenirutiineja, kaupassakäyntitapoja tai oikeastaan mitä tahansa.

Havainnoi, arvioi ja tee muutos, jos se on tarpeen.

“I offer you the emptiness which you seek.”

Nyt kun tämä häpeällinen tunnustus on saatu ulos koneistosta, ja koska väsymys painaa vimmatusti jo nelipäiväisen treeniviikon osalta, on aika painua pehkuihin. Sen kunniaksi pimeyden musiikkia, Lustmordia.

P.S. Tulipa samalla huomattua, että blogissani on viimeisen kommenttini myötä tasan puoli tonnia hyväksyttyä kommenttia. Jonkinlainen (kyseenalainen) saavutus kai sekin.

Viimeiset naksahdukset kamelinselälle nimittäin olivat ne hetket, kun jotkin kommentit täällä puhuttelivat minua täällä etunimelläni. Eihän siinä mitään, kaverithan tätä lähinnä taitavat lukea. Kun sitten toisaalta mietin missä paikoissa olen “mainostanut” blogiani tai ylipäätään kirjoituksiani, niin ei vaadita suurta googlettamistaitoa, jotta osaa yhdistää ihmisen ja näennäisesti anonyymin blogin.

Toisin sanoen, vaikka en ole kuvaani tänne tunkemassa – en näet näe sille mitään olennaista syytä – tai oikeaa nimeäni itsetarkoituksellisesti tänne alleviivaamassa, niin raotan pseudomystisyyden verhoa ja lisään Facebook-tunnukseni Jotain minusta -alasivun tekstiin. Tämä ehkä ärsyttää kotien pikku sherlockholmeseita, mutta tosi asiassa luulen, että ketään ei oikeasti edes kiinnosta. Jos nyt kuitenkin kiinnostaa, niin sieltä se sitten löytyy.

Miksikö sitten teen näin?  Koska koen keinotekoisen salamyhkäisyyden lähinnä hölmöksi. Jalo ajatukseni alussa kirjoittaa täysin anonyymisti oli jo käytännössä tuhoon tuomittu siinä vaiheessa, kun nimeä tälle blogille valitsin. Eikä sillä, enhän minä täällä mitään suuria salaisuuksia ole ajatellut missään vaiheessa paljastaa. Ei, toisin kuin voisi ajatella, en tiedä kuka murhasi Olof Palmen, kuka on Vapaamuurareiden todellinen johtaja, koska Chtulhu rantautuu todellisessa olomuodossaan ihmisten keskuuteen ja mikä taho oli 9/11-iskun takana. Valitettavasti minulla ei ole mitään oikeita salaisuuksia. No mutta senhän te jo tiesittekin.

Kun kuitenkin tilanne on se, että moni tietää kuka täällä näitä tekstejä naputtelee ja kommentoi niitä milloin elävässä elämässä kasvokkain, milloin messengerissä tai Facebookissa, niin mitäpä sitä teeskentelemään, että on monta tietouden eri tasoa.

Lopulta on myös todettava, että juuri Facebookin kautta olen löytänyt uudestaan monta vanhaa tuttua ja frendiä, joiden kanssa olen nyt paremmissa väleissä ja enemmän tekemisissä kuin ikinä aiemmin, ja tästä olen hyvin kiitollinen. Tästäkin syystä näen parhaaksi vaihtoehdoksi tulla kaapista… tarkoitan, verhon takaa esiin ja tehdä tuttavuutta niin vanhojen kuin uusienkin lukijoiden kanssa – sikäli mikäli näin on tapahtuakseen.

Ensi kerralla yritän kirjoittaa joko jotain viihteellisempää tai vähemmän arkista. Näillä pelimerkeillä tällä erää.

Virustorjuntaohjelmat joko varoittivat tästä troijalaisesta, tai eivät päästäneet sivuille lainkaan, ja hyvä niin. Havahduin itse tähän varoitukseen vähän turhankin myöhään, sillä kiitos teille eräät lukijani, sainkin teiltä varoituksia mm. Avast!-virustorjunnan troijalaisvaroituksesta. Itse lopulta liikahdin vasta, kun F-Secure esti kokonaan pääsyn sivustolle.

Sivuston ja palvelimen ylläpitäjä korjasi pyynnöstäni tilanteen nopeasti, ja palautti tänään, sunnuntaina, backupit viesteistä, sekä päivitteli sivustoa muutenkin mm. palomuurin osalta. Myös viimeiset postaukset ja kommentit palautettiin, toivon mukaan sataprosenttisesti.

Nyt siis blogin pitäisi taas toimia täysin normaalisti ja ilman troijalaisvaroituksia. Vastaisuudessakin nopea reagointi virusvaroituksiin on paikallaan, eli kiitos siitä teille, jotka asiasta huomautitte.

Kuten jo tarkkasilmäisimmät huomasivatkin, tämä teksti menee uuden “metatekstit”-kategorian alle, jossa en käsittele blogille ominaisia aiheita, vaan nimen omaan tekstiä itse blogista, olkoot kyseessä sitten ylläpidolliset asiat kuin muutkin vastaavat tiedotteet.

Palaan asiaan, kun olen saanut tuon teknisen haittatekijän ohjattua takaisin sinne minne se kuuluukin ja ottanut atk-ongelmasta erävoiton. Siihen asti manaan nykyiset näytönohjaimet syvimpään helvettiin ja kiitän mukavia ihmisiä hyvästä seurasta, joskin virtuaalisesta sellaisesta. Saipa tämäkin miniläppäri sitä kautta vähän lisäarvoa itselleen.

Lienee siis sanomattakin selvää, että toukokuun jälkeinen ajanjakso on pitänyt allekirjoittaneen kiireisenä ja viime viikot tapahtumarikkaina. Blogin kirjoittaminen on jäänyt kuin itsestään, eikä sen laiminlyöntiin löydy mitään seksikkäitä, jännittäviä tai kiehtovia selityksiä. Ehdin päästä jo aurinkoisen nurmikentällä treenailun makuun, nauttimaan useamman kuin parit pussikaljat, viettää kosteita sosiaalisia viikonloppuja, sekä tietysti nautiskella hikisistä työmatkoista pyörän selässä, lukuisten levyarvioiden kirjoittamisesta ja jonkin verran myös pelaamisesta.

Tällä kertaa säästän hermojanne, arvon lukijat, ja pilkoin tekstini useampaan postaukseen ihan vain huvin ja näennäisen käytännöllisyyden vuoksi.

Joiltain blogiani lukeneilta on tullut palautetta suorasti, mutta saitin ulkopuolelta kertoa tietyistä tapahtumista hieman tarkemmin. Palaan asiaan sitä harkittuani ja enemmän aikaa itselleni ensin kahmittuani. Rustattakoon se sitten tuonne Elämän puolelle. Osasyy itse asiassa luoda eri alakatergorioita on juuri tässä: erään hyvän ystäväni mukaan kirjoitan kaoottisesti ja sekavasti aiheesta toiseen hyppien. En voi tuota kieltää, sillä tajunnanvirtaahan tämä kaikki on ja vieläpä yleensä ajatuksia eri lokeroihin sen enempää erittelemättä.

Tämän takia yritän pitää vastedes yleisjorinat tällä puolella ja siirtää yksityisemmät asiat Elämän puolelle, sekä musiikkiaiheiset turinat Musiikin puolelle. Kuka tietää mitä muuta vielä keksin. Palautetta ja ehdotuksia saa antaa, ja sitä myös mielellään vastaan otetaan. Nyt juuri on kuitenkin olo, että hukun tekemiseen, joten lienee kahvikupillisen aika.

En ole tässä vaiheessa vielä varma mitä tänne edes aion kirjoittaa, mutta sen verran itsetuntemusta omaan, että voin jo nähdä sieluni silmin avautuvani tänne paitsi ihmisten tyhmyydestä, mielenkiintoisista kokemuksista (tai helvettiäkö minä tiedän ketä ne kiinnostavat) ja omasta elämästäni, sen huonoine ja hyvine hetkineen.

Minun piti aloittaa tämä blogi jo viime keväänä. Sitten se kuitenkin siirtyi ja venyi, niinkin typerästä asiasta kuin teeman valitsemasta. Voitteko kuvitella mitään ankeampaa syytä tekstin kirjoittamisen lykkääntymiselle kuin ulkoasun valinta. Sisäinen pikkumaisuus herää silloin kuin sitä vähiten odottaa.

Toista yritystä olin tekemässä heti vuoden alussa. Halusin kertoa itselleni päiväkirjanomaisesti miten tämä 2008 olisi jollain tapaa erilainen kuin pettymyksiltä ja karvaalta maistunut 2007. Viikot kuluivat, enkä saanut mitään aikaiseksi. Lopulta lupasin aloittavani tammikuun aikana. Kas kummaa, kiireiset työviikot, harrastekiireet ja kaikki muu arkinen “scheisse” puskivat hommaa vielä eteenpäin. Deadlinelle näytettiin persettä.

Olen siis noin viikon myöhässä aloittamisesta, mutta kiviäkin kiinnostaa. Tekemistä on enemmän kuin ehdin ja tekisi mieli avautua elämän kiireellisyydestä sen vaivattomuuteen, etenkin kun olen tämän kaiken luonut itse. Askeettisen elämän digitaalinen vaihtoehto. Etsinkö minä näin jotain vai pakeneko? Jatketaan tästä, kun aika suo.