Syksy teki vihdoin tulonsa ja asettui aloilleen kuuman kesän jälkeen. Tässä vuodenajassa on kuitenkin jotain muutakin tuttua kuin vain viilenevä ilma ja hiljalleen talven tuloon varautuva luonto. Niin, tässä vaiheessa vuotta on taidettu ennenkin viettää yksinäisempää kautta kuin keväisin ja kesäisin keskimäärin. Älkää kysykö mistä johtuu, en todellakaan tiedä. Tästä kuitenkin raflaava otsikko, tai yritys sellaiseen.
Olen oudossa tilanteessa. Olen tällaisessa tilanteessa tavallaan ensimmäistä kertaa, joskin nyt kun tarkemmin mietin tätä aihetta – joka tuli mieleeni jo viime viikonloppuna – tässä onkin jotain tuttua kuuden vuoden takaiseen tilanteeseen. Nykyhetkeä ja sitä yhdistää sama tekijä: parisuhde ilman seksiä. Silloin tosin ei ollut välimatkaa sen esteenä ja tilanne loppuikin niin sanotusti vähemmän nätisti. Se historiasta.
Tämä nykytilanne on kummallinen, ehkä ahdistavakin. Kuten blogiani lukeneet tietävät, olen aiemminkin marissut ja vuodattanut kuinka tunnen näin vanhemmiten olevani seksuaalisempi kuin nuorena. Ei sillä, että olisin ikinä mikään aseksuaali ollut, mutta ehkä ikä, elämänkokemus ja muut asiat ovat vaan saaneet minut vanhemmiten, parisuhteiden myötävaikutuksella tai ilman, arvostamaan seksiä entistä enemmän. Olenkin monesti sanonut, niin elävässä elämässä kuin nettijutteluissakin, että seksi on elämän paras asia. Eihän se tietysti ihan noin yksinkertaista ole, mutta emme takerru nyt siihen kuitenkaan.
Tähän väliin on hyvä muistuttaa, että lopulta seksi on jotakuinkin – tai ainakin melkein – ainoa asia, joka erottaa kaverisuhteen ja parisuhteen. Poikkeus vahvistaa säännön, ennen kuin joku siellä huutelee friends with benefits -jutuista tai sitä kuinka puikottaa omaa kämppistään mihin lie rööriin aina tilanteen salliessa.
Koska seksin kiusaus on tavallaan aina mielessä, kun seksiä ylipäätään miettii – ja miehethän miettivät sitä alitajuisesti muistaakseni satoja kertaa päivässä – niin myös seksin puute ärsyttää sen tajutessaan. Viiden Riitan ja Peukalottaren seikkailuista seksin korvikkeena puhuvat joko yrittävät provosoida tai eivät hyvästä seksistä tiedäkään, joten ei, pikkuherran kättelykerrat eivät yksinkertaisesti ole sama asia. Aivan sama kuin porkkanan syönti ei ole samaa kuin karkin syönti tai alkoholittoman oluen juonti ei vastaa kunnon bisseä. Kyllä te tiedätte mitä tarkoitan.
Tuosta puutetilasta sitten heräsi ajatus ja ymmärrys, ettei baareihin ja ravinteleihin meneminen ole siinä mielentilassa kovin houkuttelevaa. Olohan on kuin – arvasitte oikein – diabeetikolla karkkikaupassa. Mieli tekisi, mutta fiksua tai soveliasta ei ole lähteä makeisostoksille. Seurauksia tulee töppäilystä ja sitten on jälkikäteen turha itkeä, kun torttu on pöksyissä. Pettäminen on, lähes poikkeuksetta, typerää. Mutta en minä moralisoida halua, eihän tässä itsekään olla menneisyydessä mikään pulmunen oltu. Virheistä on kuitenkin opittu ja nykyään tajuaa pelisäännöt paremmin – enkä sano tätä sillä, että karma olisi sormeani poikki puraissut. Mutta se menneistä ja existä.
Olo on silti typerryttävä. Mieli tekisi, mutta ei ole soveliasta haukata kakusta. Mikä parasta/pahinta, itsepä olen tähän liemeen itseni ajanut. Kukaan ei ole pyssyllä pakottanut tahi rahatukolla suostutellut. Ehkä minusta on vanhemmiten sittenkin kuoriutumassa jollain tavalla romantiikan päälle ymmärtävä ja parisuhteiden arvoa kunnioittava setä, köh, tarkoitan, mies.
Jos ja kun keksin tälle joskus jonkin fiksun ratkaisun, lupaan palata asiaan vastauksella. Siihen asti jatkan ihmettelemistä.
Päässä on pyörinyt runsaslukuinen määrä erilaisia ideoita, joista on pitänyt kirjoittaa. Ajankohdat eri aiheille eivät vain ole tuntuneet oikeanlaisilta, joten tässä sitä nyt ollaan: kirjoittamassa jotain aivan muuta kuin mitä alunperin piti. Aiheideat eivät ole menneet hukkaan, ne vain ovat luonnoksina odottamassa varsinaista kirjallista purkautumista. Se siitä.
Kirjoitushimoni on kuitenkin kuumottanut päätäni pitkin päivää ja iltaa, ja lopulta nyt istun kello kolme yöllä, Depeche Mode soiden ja Laphroaig lasissani, miettimässä miten puran mieltäni. Lopulta keksin mistä kirjoitan ja otsikon. Tuumin, että kirjoitin tällä otsikolla jo aiemminkin, mutta miksen siis kirjoittaisi “jatko-osaa”. Se on ehkä ideana hölmö tai epätavallinen, mutta mitä siitä. Sitä seurasi tietysti tarve lukea, että mitähän minä oikeastaan kirjoitin aikoinaan tällä otsikolla. Ironista kyllä, Yön sydämestä -teksti noin puolitoista vuotta sitten tuntui sisältävän täsmälleen samankaltaisen oloin kuin mitä nyt käyn läpi. Tosin sillä iloisella erolla, että nyt ei ole tekniikkapuoli haukannut palasta persuksestani pois. Onneksi.
On kuitenkin hämmentävää miten samankaltaisessa tilanteessa koen olevani nyt. Tilanne on kuitenkin hyvin erilainen kuin tuolloin alkuperäisen kirjoitukseni aikana, mutta ehkä tässä juuri piilee sen suurin viisaus? “Mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä enemmän ne pysyvät samana”, kuten eräs sanonta asian ilmaisee.
Olen ollut, muualta kuullun mukaan, normaalia kireämpi ja vittumaisempi – aivan kuten taisin jo edellisissä posteissani sanoa. Mutta mikään vanne ei varsinaisesti tunnu kiristävän päätäni. Silti olen jotenkin emotionaalisesti turta ja päällä on hienoinen hälläväliä-fiilis. On sellainen olo, että pääni pitäisi kaataa isoon huumekasaan ja imaista sieltä jotain naamaani, että tuntisin jotain – kuvainnollisesti puhuen tietysti. Vastaavasti noin tuhannen vuoden uni voisi toimia ja viedä minut uusiin maisemiin. Koen, jälleen kerran, eksistentiaalista maailmantuskaa. Elämä haastaa minut kysymään mitä vitun järkeä tässä kaikessa on?
En paennut ahdistustani ulos ravintoloihin, sillä sekin jollain tavalla ahdistaisi tässä elämäntilanteessa. Minua ahdistaa jo vähän itseni puolesta. Monet ystäväni ovat viime aikoina pahoitelleet puolestani kuinka minä ansaitsen enemmän rakkautta, paremman parisuhteen ja ties mitä. Ystävät tarkoittavat tuolla tietysti hyvää, mutta lopputulos on, että angsti alkaa koputtamaan pääkoppani oveen ja yösijaa itselleen. Vieras, jota en oikeasti halua päästää sisääni. Alan itsekin sääliä omaa itseäni, mutta toisaalta pidän itsesääliä typeränä tilana.
Nyt sitten ihmetellään, että mitä seuraavaksi. Saanko edes seksiä tänä vuonna enää? Meneekö sydän rikki vai onko se rikki jo, mutten vielä sitä tajua? Kyynistynkö lisää? Tuleeko minusta entistä enemmän Hank Moodyn kaltainen seksipakkomielteinen reppana? Löytyykö elämisen tarkoitus? Onko vastaus 42? Tyhjältä näyttävä sänky ei näihin varmasti vastaa, mutta sinne kai se on sukellettava miettimään elämän tosiasioita.
“Kärsivällisyys on hyve“, sanotaan. Varmasti, jos siihen on varaa. Samaan viisasteluun voisin lisätä esimerkin pienenä lukemastani Harald Hirmuinen -sarjakuvasta, jossa tämän hurjan viikingin poika kysyi isältään:”Isä, onko todellakin autuaampaa antaa kuin ottaa?“, johon Harald hetken tuumittuaan toteaa “Riippuu onko kyse kinkkuvoileivästä vai turpasaunasta.”
Monesti kärsivällisyys on hyvä asia. Se on käytännöllistä, kun jotain sellaista pitää odottaa, mitä ei voi mitenkään jouduttaa. Odotitpa sitten palkkapäivää, joulua tai rakkaasi kotiinpaluuta, kärsivällisyydestä on varmasti hyvä asia. Sitten se toinen kärsivällisyys. Ja nyt kuulen huudon yleisöstä “Ai onko näitä useampikin?” Kyllä, se kärsivällisyys, jota sovelletaan muun muassa muihin ihmisiin. Tiedättehän, kanssamatkustajiin tässä elon junassa.
Ymmärsin tänään jotain uutta vitutuksestani – ja palataan tähän kiroiluasiaan myöhemmin uudestaan – mikä on ihan hyvä asia, kun ottaa huomioon kaksi viimeisintä kirjoitustani. Tajusin, että kohdistamaton ärsyyntymiseni ja kireyteni onkin ehkä johtunut siitä, etten ole tehnyt asioille jotain, vaikka niille olisi voinut tehdä jotain. Siis niille asioille, jotka omalta osaltaan sitä ärsyyntymistä ovat aiheuttaneet. Kärpäslätkäni onkin lojunut hyllyllä aivan turhan pitkään tyhjänpanttina.
Kyse ei ole mistään suuresta teosta tai elämäntapamuutoksesta, mutta ymmärsin, että kohdistamaton turhautuneisuus ja sanalla sanoen kyrpiintyneisyys johtuu monesti siitä, että sitä ei ole kohdistettu sinne, mistä se tulee tai joista se johtuu. Kuulin iltapäivällä hienoisen kamelinselän naksahduksen takaraivossani, kun pari erästä riemuidioottia käyttivät tuttuun tapaan hyväkseen provosoida minua sanallisin tavoin virtuaalisella keskusteluareenalla. Eihän tietysti sellaisia asioita tai toimintatapoja nämäkään kaverit livenä tekisivät, mutta kukapa ketään nyt monitorin läpi voisi lyödä. Kun sitä uhkaa ei ole, niin silloin voidaan käyttäytyä kuin apinat, eikö vain? Niin, silloin on keksittävä muita keinoja näpäyttää näitä apinoita. Minä keksin ja tilanne helpottui välittömästi. Toisen posken kääntämisen sijasta annoin lapikasta ja oloni parantui.
Kauan olin tässäkin esimerkkitapauksessa antanut kyseisten yksilöiden temmeltää kuin rotat pöydällä ja ärsyttää. Provosoida, kiukutella, harjoittaa sarkasmia ja vittuilua. Olin katsonut asiaa sormien läpi, koska ajattelin “Olen zen, minun ei tarvitse ärsyyntyä tästä. Olen coolisti. Olen tosi chill.” Aivan samalla tavalla kuin olin pitkään näiden parin vähemmän mukavan exän suhteen, joista joskus viime vuoden keväällä kirjoitinkin. Olen niin sanotusti “parempi ihminen“, kun en kiukuttele. Paskan marjat.
Se ei auttanut silloinkaan, eikä se auttanut nytkään. On parempi vain hyväksyä perusluonteensa ja toimia sen mukaan, kuin teeskennellä jotain mitä ei (kuitenkaan) sisimmiltään ole. En tarkoita, että pitäisi turvautua väkivaltaan ja kaivaa ysimillinen kaapista jokainen kerta, kun joku kauppajonossa jotain kitisee, mutta ihmisille pitää voida sanoa vastaan, kun heidän käytöksensä ylittää mukavuuskynnyksen. Jos aina suostuu ottamaan vapaaehtoisesti paskaa vastaan, sitä kyllä kipataan sinulle niin kauan, kun siihen alistut. Parhaimmassa tapauksessa kiltisti sanominen auttaa ja homma laukeaa siihen. Rumemmassa tilanteessa tehdään jotain muuta. Kysymys on kuitenkin lopulta siitä, että kuinka monta kertaa olet valmis kääntämään sen toisen posken ja koska läväytät takaisin luuvitosella.
Onneksi tälläkään kertaa kyse ei ollut mistään sen isommasta kuin hienoisesta näpäytyksestä. Sitäkin suurempi oli oppi siitä, kuinka paljon pieni vastaan paneminen voi lopulta päänupissa helpottaa. Ehkä tämä kiukkuisuus vihdoin nyt helpottaa. Ehkä.
Noin viikko sitten valitin, että pälli leviää. Nyt se on kai levinnyt, tai ainakin huomaan olleeni kireämpi viime päivät. Sanalla sanoen, jotkin asiat vituttavat enemmän, huomaan ärsyyntyväni helpommin ja tiuskin sarkastisesti miltei jatkuvalla syötöllä. En ole huonolla tuulella, eivätkä asiat ole huonosti, mutta idiootit ottavat pannuun päivä päivältä enemmän ja haluaisin jakaa luuvitosta oikealle ja vasemmalle. Haluaisin hävittää ihmisiä maapallolta ja aloittaa uskovaisista. Haluaisin räjäytellä pedofiilejä ja jakaa niskalaukauksia yleisesti aivovammaisille evoluution syrjäyttämille tampioille. Päivä päivältä tuntuu siltä, että vihaan ihmisiä yhä enemmän ja enemmän.
Okei, myönnetään, että töissä on ollut turhan kiireistä. Siihen osasin varautua ja päivät menevät nopeammin, kun kiire höökii päälle. Hyvä musiikki pelastaa töissä kireilyn. Se ei siis voi olla syynä.
Harmistuin myös treenitauoista, ensin niska- ja hartiasäryn, sitten atooppisen iho-oireilun takia. Pari viikkoa tuli passattua painit kuin salitkin. Sekin harmitti, mutta ongelmat ovat takanapäin ja nyt nautin lihasrasituksen kivuista kuten aiemminkin. Sekään ei voi olla syynä.
Parisuhdetasolla tapahtui mitä odotettavissa oli: kauniimpi puoliso otti ja pakkasi kamppeensa kotoaan, ja nappasi lennon ulkomaille. Tätä kirjoittaessa hän saapunee matkakohteeseensa tuota pikaa. Tämäkään ei vituta, vaikka surutti ja harmittikin. Tämäkään ei ole syynä kyrpiintymiseen.
Kukaan ei ole henkilökohtaisella tasolla tehnyt mitään kusipäistä minua kohtaan viime aikoina. En siis voi olla kellekään tietylle yksilölle vihainen, suuttunut, ärsyyntynyt tai mitään sellaista. Tässäkään ei voi olla syypää kiukkuiluun.
Mikä sitten saa allekirjoittaneen niin pois tolaltaan, että jatkuvasti nakkelen niskojani ja puin nyrkkiäni? Tai oikeastaan, enhän minä niin edes tee. Mutta sen ovat huomanneet ulkopuoliset, niin livenä kuin Facebookissa ja muuallaki internet-ihmemaassa, että olen kireä, varautunut, ärsyyntynyt. Kuin haavoitettu elukka kynnet esillä ja karvat pystyssä. Mutta miksi?
En tiedä, eikä oikeastaan edes kiinnosta. Nythän minä ehdin tekemään kaikkea mukavaa ja olen päässyt rasittamaan kroppaa taas. Eikö kaiken siis pitäisi olla ihanasti, kivasti ja fantsusti ja silleen? No joo, rakkauselämän saralla voisi edelleen olla asiat paremmin, mutta ei se ole koskaan vitutuksena tullut esiin, jos on ryppyjä sillä saralla. Silloin ollaan surullisia ja vähän itketään, mutta jatketaan eloa eteenpäin kaikesta huolimatta.
Ehkä minua vituttaa ihmisten pinnallisuus. Näennäinen “mitä sulle kuuluu? onko kaikki hyvin?” -lässytys. Ei niitä ihmisiä kiinnosta, enkä ole varma kiinnostaako minua kertoa. Ei ainakaan Facebook/MSN/mitälie-sektorilla. Jos halutaan puhua, mennään oluelle, kahville, syömään – vittu – jonnekin. Tuijotellaan silmästä silmään ja luetaan elekieltä että ilmeitä. Vuorovaikutetaan reaaliaikaisesti, eikä silloin, kun jaksetaan ja yhtäkkiä kadotaan pikaviestimen äärestä vain palatakseen pari tuntia myöhemmin keskusteluun “Ai sori kun katosin tästä chatista silloin ja tällöin, piti käydä veivaamassa vaimoa perseeseen.” Vittuako sitten lässytetään diipadaapaa ja esitetään kiinnostuneita jos ei olla.
Niin ja aloitin massakauden. Olen siis syönyt enemmän kuin hyvin. Miltei oksennuspisteeseen asti. Siitäkään ei siis ole kyse, että verensokerit huutaisivat punaisella hoosiannaa.
Sen Jalometalli-tekstinkin kirjoitan joskus kun ehdin ja jaksan. Sitä on jo aloitettu, kiitos kysymästä.
Ja kun eräs ystäväni kommentoi, etten enää gonzoile, vaan kirjoitan liian vakavaa ja pohdiskelevaa tekstiä, niin tässä sitä nyt sitten tulee. Tosielämän gonzoilua tilitysfiltterin läpi. Barbarismi löysi tiensä takaisin sydämeeni ja siksi myös kiroilen. Musta tulee isona äijjä. Ettäs tiedätte.
Minua vituttaa harvoin, oikeastaan hyvin harvoin. Usein ärsyttää vain hetken ja sekään ei ole kovin tavanomaista. Olen lähes aina hyväntuulinen, enkä voi sanoa koskaan herääväni ylös niin sanotusti väärällä jalalla. Voin olla ehkä väsynyt huonosti nukutun yön jälkeen, mutten kiukkuinen. Suhtaudun jokaiseen aamuun enemmän tai vähemmän positiivisesti. Saatan olla ajatusmaailmaltani kyynikko, mutta siitä huolimatta myös optimisti.
Nyt minua kuitenkaan ei huvita juuri mikään. Töissä on normaalia kiireisempää, parisuhteen lopetustila ahdistaa ja niin treenaaminen salilla kuin tatamillakin on estynyt väliaikaisen terveysseikan takia. Jälkimmäisen saan kyllä hoidettua alta lähipäivinä, eikä työkiireetkään ikuisesti kestä, mutta en vieläkään taida osata käsitellä tulevaa eroa oikein. Eikä siinä, että olisi pelkkä ero, vaan kun eri suunnasta putoaa pommeja päälle, tulee voimaton olo. Kun sitä ei pääse purkamaan edes tavanomaisella tavallani, treenaamalla, tulee siitäkin niin sanotusti paska fiilis, eikä asiaa paranna se, että koen miltei huonoa omaatuntoa treenaamattomuudesta. Noidankehä on taas valloillaan.
Minun pitäisi kirjoittaa blogiin Jalometallista, ja sen lisäksi tehdä oma osuuteni sen raportista Imperiumiin. Minulla tuntuu olevan taas tekemistä enemmän kuin pitäisi, mutta motivaatio on varsin alhainen. Odotan lähinnä viikonloppua, vaikka omalta osaltaan se myös ahdistaa. Kun tähän päälle lisätään vielä takkuileva teknologia, alkaa v-käyrä olla turhankin korkealla.
En halua valittaa, itse asiassa inhoan sitä. Haluan vain pois tästä väliaikaisesta pahoinvointia muistuttavasta tilasta. Tiedän, että tämä kaikki on vain väliaikaista ja oman pääni sisällä. Silti minua ärsyttää ja väsyttää. Pälli leviää. Siispä pieni tauko kirjoittamiseen. Paluun teen, kunhan mieliala hieman tasaantuu.
Aloitin tällä kertaa kirjoittamaan blogia hieman oudoissa olosuhteissa. Olin kuntosalilla treenivaatteet päällä, hikisenä treenaten ja sarjojen välillä kirjoittaen. En ole ajanut partaani tai viiksenalkujani yli viikkoon ja näytänkin lähinnä maantierosvolta. Ajatus kuitenkin kulkee liukkaasti, joten kirjoittaa pitää, kun siihen on mahdollisuus.
Olen oudossa tilanteessa myös suhderintamalla. Olen nimittäin elämäni ensimmäistä kertaa parisuhteessa, jonka viimeinen käyttöpäivä on jo tiedossa, ja sen myötä myös eropäivä.
“Hyvää syntymäpäivää!”
Melko tarkkaan kaksi vuotta sitten sain elämäni surkeimman (myöhästyneen) syntymäpäivälahjan. Kauemmin blogiani lukeneet varmaan muistavatkin tarinan, ja jos jotain vielä moinen historia kiinnostaa, siitä löytyy tilitystä elo-syyskuun 2008 ajankohdalta. Pähkinänkuoressa: silloinen tyttöystävä veti maton alta täysin yllättäen, valehdellen tietysti, pettämisestä puhumattakaan. Ei ole vaikea myöntää, että olen katkera siitä. Mutta se menneen talven lumista.
Tässä vuodessa on jotain samaa tuon tarinan kanssa. Tällä kertaa ei ole syytä katkeruuteen, ainoastaan suruun. Nyt ei ole kyse pettämisestä tai muusta sellaisesta paskasta. Tällä kertaa suhde soudettiin karille työsyistä, paremman puoliskon työpaikasta ulkomailla. Syy voi joillekin tuntua pinnalliselta, tai jopa huonolta, mutta itse ymmärrän perustelut ja syyt tähän eroon ja itse tilanteeseen. Se ei paljoa lohduta, mutta jättää ainakin paremman maun suhteesta ja sen lopusta kuin edellinen ero.
Millainen suhde, sellainen loppu?
Olennaisinta ei tilanteessa, tai tässä etenkään pohdinnassa, ole parisuhteen lopun syyt, vaan se, että ero(päivä) on jo tiedossa, mutta itse ero ei ole vielä “voimassa”. Kuulostaa ehkä kummalliselta tai hassulta ratkaisulta, mutta halu tällaiseen lopetukseen oli selvästi molemminpuolinen.
Yhteiset näkemiskertamme ovat käymässä vähiin. Koska elokuun loppu on lopullinen takaraja, puhutaan yhteisten näkemisten suhteen ehkä noin kahdesta-kolmesta kerrasta. Kuulostaa helvetin vähältä, sitä se toisaalta onkin, mutta tyhjää parempi kuitenkin. Nämä faktat ja tämä tilanne vetävät eittämättä mielen apeaksi, hyvistä puolistaan huolimatta.
Eräpäivän jälkeen
Mitä tämän kaiken jälkeen? En tiedä, se on suuri kysymysmerkki. Ehkä Serpent palaa tuttuun hankmoodymaiseen kaavaansa ja vetää päälleen dekadenssiviittansa, toteuttaen omaa itseään Platonin ideaopin hengessä. Vai kykenisinkö toisenlaiseen, kurinalaisempaan elämään, jossa en antaisi seksuaalisen draivini millään lailla hallita elämääni? Olisiko se mielekästä? Jos ei, miksi minun pitäisi rangaista itseäni? Olenko ansainnut tästä jotain rangaistusta ylipäätään? Vai tulisiko minun viettää aikaa niin sanotusti yksin ja käydä asiaa vielä lisää läpi? Onko asiassa ylipäätään enää mitään läpikäymistä?
Liian monta kysymystä, liian vähän vastauksia. Kun tietää itsensä läpikotaisin, haluista tunnetasolle, reaktioista järkiperäisyyteen, jopa filosofisiin syvyyksiin asti, ei vastaus ole ehkä lopulta kovinkaan vaikea. Jäljelle jääkin lopulta vain moraaliset ja eettiset pohdinnat mikä on “oikein” ja mikä “väärin” – tai onko sellaisia ylipäätään. Yksinhän tänne tullaan ja yksin täältä myös lähdetään.
Nyt alkaa olla mitta täynnä tätä talvea. Vaikka aihe on arkipäiväisyydessään kaikkea muuta kuin kiinnostava, tunnen suurta poltetta päästellä muutamia ärräpäitä irti tästä niin sanotusta suuresta ilmastonmuutoksesta. Oli sitä tai ei, tämä talvi on käynyt pidemmän päälle ärsyttämään yhä kovenevissa määrin.
Olen läpeensä täynnä liukastelua, auraamattomia pyöräteitä, kylmiä rannikkotuulia, myöhästeleviä VR:n junia ja ihotyypilleni rasittavaa kuivaa talvi-ilmaa. Kaiken lisäksi ihmisetkin näyttävät tympeämmiltä ja vaikuttavat äreämmiltä.
Jos en asioisi junilla enemmän tai vähemmän säännöllisesti ja kulkisi pyörällä töihin ympärivuotisesti, olisin ehkä välinpitämättömämpi vallitsevan sään suhteen. Niin paljon kuin tietynlaisesta liikunnasta pidänkin, en välitä hiihtämisestä. En myöskään innostu luistelusta tai muista talvilajeista. En pidä edes kerrospukeutumisesta, jota tämä ulkoilma käytännössä vaatii. Niin kuitenkin teen, jotten paleltuisi ja lopputuloksena on kylmästä sisään mönkivänä ensin kylmyyttä pakeneva, sitten päästä alaspäin hikoileva duunari.
En myöskään saa suuria visuaalisia kiksejä tai koe romanttista poltetta rinnassani nähdessäni lumisen maiseman. Olen arkisesti sen verran pragmaattinen, että moiset arkipäiväisyydet eivät liikuta. Talvimaisemat ovat mukavia ehkä sen pari viikkoa ja sitten siihenkin turtuu. Lumi oli kivaa hetken, mutta liika on liikaa. Jos jostain voin olla tyytyväinen tässä talvessa, niin siitä, että ainakaan jatkuvaa sulaa-jäätyy-sulaa-jäätyy uudestaan -rumbaa ei ole tarvinnut katsella. Liukkaampaakin siis olisi voinut olla.
Nyt kuitenkin voisin ottaa sitä kevätaurinkoa tänne sen kaikella paisteella ja lumisateet saisivat loppua tältä vuodelta. Talvi, mukavaa, kun tulit, mutta vielä mukavampaa on, kun lähdet.
On suorastaan naurettavaa miten monesti olen samasta asiasta kirjoittanut ja miten vähän olen asialle voinut tai halunnut tehdä. Kyse on tietysti aikavarkaasta, jonka sallin käydä kylässä ryöstelemässä minuutteja ja tunteja, milloin mistäkin kohtaa, milloin milläkin tavoin. Siispä kirjoittelu on jäänyt taas odottamaan parempaa aikaa. Aikaa, jota ei milloinkaan tunnu olevan.
Asiaan ei auta tekemisen lisääntyminen, ja vieläpä mielekkään sellaisen. En aikuisten oikeasti tarvitsisi yhtään harrastusta lisää, enkä mitään muutakaan sellaista, johon aikaa voisin tuhlata, mutta nämähän ovat tietysti monesti kaikkea muuta kuin järjenasioita. Mies tekee mitä miehen täytyy tehdä.
Jos uusi aloittamani kamppailulajiperuskurssi viekin vain muutaman hassun tunnin viikossa, oman aikasyöverinsä luo sosialisoituminen, eikä vähimmässä määrin “se toinen puolisko”. Tuntuu julmalta edes ajatella, että yksin aikaa olisi enemmän. Haluan aikaa, mutta millä hinnalla?
Tietyllä tavalla olenkin onnellinen kuin NFL eli tuttavallisemmin jenkkifutis saavuttaa kauden päätöksensä puolentoista viikon päästä. On enää vain kolme ottelua katsottavana, joista kaksi on jo esitetty ja jäljelle jäävistä esittämättä on vain itse päätösottelu eli Super Bowl. Tuosta ainoasta penkkiurheiluharrastuksestani irtoaa heti useampikin tunti viikossa, jonka voin käyttää niin elokuviin, pelaamiseen tai kirjoittamiseen. Liikuntaa, kun en näillä nykytuntimäärillä tohdi enää lisätä; hyvä, kun pysyn nytkin riittävän energisenä tähän kaikkeen mikä kiinnostaa ja motivoi.
Toivon uskottavuuteni nimissä, että tämä on viimeinen kitinä aiheesta pitkään aikaan. En sano “ikinä”, sillä siihen en usko itsekään. En yksinkertaisesti koe, että minulla on niin suurta paloa tai palavaa tarvetta kirjoittaa, että sen edestä saisivat muut ajankäyttökeinot väistyä. Prioriteetit kunniaan, sillä kuten muistan aivan liian usein muitakin ihmisiä muistuttaa aikaporun yllättäessä: aika on vain järjestelykysymys.
Totuus vapauttaa
Kuten eräs sanonta sen sanoo:”The truth shall set you free.” Ehkä kyynisyyttäni, mutta en usko totuuden vapauttavaan voimaan. Sen sijaan uskon sen helpottavaan vaikutukseen, koki sen sitten vapauttavana tai ei. Riippumatta oikeastaan siitä ollako kertojana vai vastaanottajana. Kerrotaanpa idean jatkeeksi eräs esimerkki elävästä elämästä.
Välitoteamus
Tässä kohtaa täytyy välihuomautuksena sanoa, että tiedostan itsekin kirjoittamiseni linjan hieman pehmentyneen sitten aloittamiseni ja minusta tulleen hieman varovaisempi sen suhteen mitä kirjoitan elämästäni ja ympäröivistä ihmisistä, ja mitä vastaavasti en. Yritän korjata linjaani, sillä pelkät ympäripyöreät esimerkkini ja tarinani ovat ehkä hieman turhankin varovaisia ja vaikeaselkoisia ilman todellisia vastineitaan. Tämä silläkin riskillä, että ammun sillä hieman omaan nilkkaani.
Helpotus
Kuulin taannoin palasen informaatiota, jonka olemassaolosta olin itse asiassa jo aiemmin tietoinen, mutta jonka varmuudesta en voinut olla huhua varmempi. Vaikka saatu tieto ei ollut varsinaisesti uutta ja sen esiin tenttaaminen oli hieman kiusallista, oli sen helpottavuus sen arvoista. Kun palaset loksahtivat kohdalleen, maailma näyttäytyi hieman selkeämmin ja ymmärrettävämmin. Ymmärsin heti missä kohtaa minua oltiin pissitty silmään ja vieläpä millä tavoin. Siis aivan kuten olin ounastellutkin.
Tarina liittyy erääseen aiempaan seurustelusuhteeseeni, jonka kannaltani dramaattista ja vaikeaa loppua ehdin jo reilu vuosi sitten spekuloida ja puntaroida täällä blogissani. Jätän tarkemman linkityksen tekemättä, en vain laiskuuttani, vaan jo siksikin, että kyseessä oli henkisesti tuskalias kokemus ja johon yksittäisen postin linkittäminen ei oikein tuo totuutta. Kiinnostuneet voivat kahlata asiaa eteenpäin jostain heinä-elokuun taitteesta eteenpäin. Lisään myös takautuvasti ns. tageja näihin posteihini luettavuuden lisäämiseksi, kunhan joudan. Vaan takaisin asiaan.
Ymmärryksen ulkopuolella
Kuten jo silloin ehdin ahdistua ja miettiä, osasin kuvitella silloisen seurustelusuhteeni vääjäämätöntä tuhoa muuksikin kuin vain “väljähtymiseksi” ilman syytä. Nähdäkseni suhteet kun eivät ikinä vain lopu kuin seinään itsekseen, vaan aina mukana on joko selkeä ulkopuolisen vaikuttimen (esimerkiksi toinen mies/nainen) lisä tai sitten tunnerintamalla ollaan jo pidemmän aikaa kuljettu kohti kuihtumista. Eroja kokeneet tietänevät täsmälleen mitä tarkoitan.
Mutta en ikinä saanut varsinaista syytä loppumiselle. Tyhjiä sanoja, sananhelinää ja ympäripyöreitä selityksiä. Uskoin siihen, kun en muutakaan voinut. Enhän minä voinut vain yksipuolisesti päättää suhdeasioiden jatkumisesta. Mutta sisältä kalvoi ja raastoi todellisen syyn puuttuminen. Vaikka rikos olisi kuinka ratkaistu, motiivi kiinnosti enemmän kuin mikään muu. Olin rikki tapauksen käsittämättömyydestä. Vaikka nopeasti nousin tolpilleni, asioiden käsittämättömyys heikotti ja vaivasi minua. Tämä sama ehkä hieman kummallinenkin tapa vaivaa minua monissa muissakin asioissa. Minua kiinnostaa liikaa.
Olin saanut jostain, enkä muista enää mistä, käsityksen, että taustalla olisi mahdollisesti joku toinen ihminen. Kun kesällä ensimmäisen kerran huomasin merkit, ettei kaikki ole asiassa täysin kunnossa, ymmärsin ongelman potentiaalin ja särön suhteessa, mutten tiennyt mitä asialle voisin tehdä. En tiennyt mikä oli rikki. Jos olisin tiennyt yllätystekijästä, olisiko se mitään muuttanut? Tuskin. Tunteet kun kulkevat omia, arvaamattomia polkujaan.
Kerran petturi, aina petturi
Epäilin, ja nyt muistutan lähes kyvyttömyydestäni mustasukkaisuuteen, että asiaan liittyisi jokin toinen mies. Mitään tietoa ei moisesta ollut, joten ajattelin kuvittelevani omiani. Ennen pitkää suhde kuitenkin särkyi jo aiemmin kuvatulla tavalla ja elämä jatkoi raiteillaan. Jossain vaiheessa kuulin, että asiaan liittyisikin kai ns. toinen mies, mutta huhut ovat huhuja ja joskus oma intuitiokin vetää aivan väärillä vesillä. Asia jäi kuitenkin mietityttämään minua, sillä olisiko siinä tuo puuttuva palanen, yhtälön todellinen tekijä X. Ja jos näin, miksei sitä voitu kertoa minulle?
Niin tuskallista kuin jätetyksi tuleminen onkin, olisiko tilannetta enää pahentanut sen todellinen syy? Tuskin. Pikemminkin olisin voinut kokea rehellisyyden ja suorapuheisuuden edes jonkinlaiseksi lohdutukseksi muutoin epätoivoisessa tilanteessa. Vaan kaipa se olisi ollut liikaa pyydetty. Joskus otetaan turpaa ja kovaa, eikä silloin säästellä irtohampaita tai mustelmia. Sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua. Myös väärään suuntaan mentäessä.
Jos jotain opin kyseessä olevasta tapauksestani, vertaan sitä mihin tahansa muuhun vastaavaan tapaukseen, niin voin vain todeta, että kerran petturi on aina petturi. Ihminen, joka on valmis puukottamaan selkään kerran, pettämään selän takana luottamuksen tai tekemään jotain sellaista tärkeälle ihmiselle, jota ei pitäisi tehdä – olipa kyse sitten kaveri- tai parisuhteesta – on todennäköisesti tekemässä se myös uudelleen. Tai kuten eräs ystäväni tilanteen ironiaa kommentoi: ei mieskään lyö vain kerran. Parisuhdeväkivaltaa kokeneet naiset tietänevät turhan hyvin mitä tarkoitan.
Ympyrä sulkeutuu
Vaan jokin raja katkeruudellakin. Aivan näin pitkälle en sentään lähtisi, kuten eräs toinen ystäväni on vähemmän mairittelevasti sanonut:”Kaikki naiset ovat petturihuoria.” Eivät miehet ole asian suhteen sen parempia.
Ja olenhan itsekin syyllistynyt petturuuteen omalla tavallani vuosien varrella. En olisi siis heittämässä ensimmäistä kiveä. Mutta ehkä juuri se, ironista kyllä, vahvistaa epäluuloani ja kyynisyyttäni ihmisten suhteen. Ihmiset eivät lopulta koskaan muutu. Ainakaan sisimmiltään.
Tuska ja kärsimys. Kaksi toisiinsa liittyvää asiaa, mutta kuinka erilaisia ne lopulta ovatkaan. Kuten eräs sanonta käy:”Pain is mandatory, suffering is optional.” Sanonnan voi kääntää suomeksi parillakin eri tavalla, mutta takerrutaan tällä kertaa siihen vaihtoehtoon, jossa tuskan ja kivun tunteminen ovat välttämättömyys, mutta jossa sen kärsiminen on vaihtoehtoista.
Kivun muodot ovat moninaiset. Karkeasti ottaen kahtiajaon voi tehdä pariinkin eri lokeroon: hyvään ja huonoon kipuun, sekä fyysiseen, että henkiseen tuskaan. Henkiselle puolelle tässä kohtaa siis menevät luonnollisesti puhtaat tunneasiat, kun taas fyysiseen puoleen mahtuu sekä rasitusväsymystä että ulkopuolisia vammoja, traumoja.
Tällä kertaa kuitenkin pohdin henkisen kivusta, tuon kenties sen muodoista hankalimman, ja luovuuden suhdetta.
Tankki täyteen
Idea aiheeseen ylipäätään lähti siitä, että olen tavallaan ollut huono viime aikoina inspiroitumaan kirjoittamaan. En siksi, ettenkö pitäisi kirjoittamisesta tai etteikö aiheitakin tavallaan löytyisi, vaan siksi, että elämässä on asiat olleet “liian hyvin”. Mitään polttavaa tunnekipua ei ole ollut, joka taas kääntyisi helposti itsestään purkautuvaksi luomisvoimaksi ja sitä kautta tekstiksi. Kun ei ole mitään mistä valittaa, sitä ei myöskään tee.
On jollain tapaa ironista, että kun ihmisellä on kaikki asiat hyvin, hänestä tulee helposti henkisesti laiska. Kun ei ole ongelmia voitettavana, ihminen heittäytyy laakereilleen, kuin keräämään voimia seuraavaa haastetta varten konsanaan. Kun ongelmia vihdoin tulee, nämä säästetyt energiavarat pääsevät valloilleen ja tukahdetut tunteet nousevat pintaan, kuin öljyä pulppuavat lähteet, valmiina syttymään palamaan.
Tuskan taide
Karkeasti voisi sanoa, että kaikki paras taide syntyy tuskasta, kivusta ja kärsimyksestä. Helppoa tapaa ei ole, sillä kaikki todella luova on aina vähintään kovan työn takana, monesti kuitenkin jonkinlaisesta kivusta syntyneenä. Tässä kohtaa voidaan toki ottaa vapauksia kivun ja kärsimyksen määrittelemisessä, sillä myös viha, katkeruus, ynnä muut yleisesti negatiivisiksi tunteiksi määritellyt asiat voidaan kokea myös tuskaksi, tai ainakin jonkinlaisiksi kärsimystiloiksi.
En kuitenkaan yritä väittää, että kaikki luova tai taiteellinen ulostulo olisi suoranaisesti kivusta ja kärsimyksestä siirtynyttä, mutta monesti luomisen tuskaan liittyy jotain inspiroivaa. Kenties luovaan puretaan elämän myötä syntyneitä ikäviä tunteita, kuten ahdistusta, sydänsuruja, katkeruutta, vihaa ja niin edelleen. Ainakin omalta osaltani voin asian myöntää helposti.
Olen joskus myös esittänyt, että tämän ajatusmaailman kautta en tavallaan voi hävitä ikävissäkään tilanteissa, sillä kaikesta paskasta, mitä niskaan sataa, löytää aina innoittavaa purettavaa ja kirjoittavaa. Mikään ei niin innoita kirjoittamaan kuin negatiiviset koettelemukset ja elämän haasteet. Onnellisesta elämästä on miltei jopa vaivaannuttavaa kirjoittaa.
Ironista tietysti on, että sitä melkein toivoo jotain tapahtuvan, että voisi avata oman sanaisen arkkunsa, kun taas samalla pelkää, että jotain sellaista tapahtuu, että sitä suorastaan joutuu raottamaan – liiaksikin. Ideat sinänsä ovat kaikkea muuta kuin lopussa.
Paradise Lost – Unreachable
Lopuksi
Loppuun täytyy vielä lisätä, että päässäni on pyörinyt ideoita kuinka uusia ja parantaa blogia. Lisää kuvia? Enemmän linkkejä? Säännöllisiä postauspäiviä teksteille? Jotain muuta?
Toistaiseksi olen vain hieman uusinut kategorioita ja ajattelin vihdoin lisätä tageja, toivon mukaan myös takautuvasti vanhoihin posteihin, mikäli löydän projektille jotenkin aikaa. Mutta ideat ovat kommentteineen vapaita tulemaan, mikäli keksit tapoja kehittää ja parantaa blogia parempaan suuntaan. Lopulta te, lukijat, olette kuitenkin se, jolle tätäkin sivustoa ylläpidetään. Kirjoittaja ilman lukijoita ei ole kuitenkaan yhtään mitään.
Next Page »