Kirjoitin viimeksi surkuhupaisasta touhuiluistani avoimin kortein. Koin, että olin typeryyttäni ajautunut tilanteeseen, jossa pääsin todistamaan ylistämääni pettymyksien paradoksia (“ihmiset eivät ole pettyneitä asioiden todelliseen tilaan, vaan omiin odotuksiinsa“).
Halusin tuoda tuon näpäytetyn puoleni esiin esimerkkinä ihmisen haavoittuvaisuudesta ja siinä samalla tuulettaa pääkoppaani ajatuksilta, jotka ovat tähän tilanteeseen minut tuoneet.
Halusin ikään kuin lyödä vielä itseäni rangaistukseksi siitä hyvästä, että olin mokannut. Olin erehtynyt luulemaan todeksi jotain epätodellista ja vielä ruokkinut omaa tunnepohjaani.
Olin hölmö. Olen sitä toki vieläkin, mutta olen saanut ansaitsemani opetuksen ja olen kiitollinen siitä.
Mokailun palkitsevuus
Olen monesti vuosien varrella hokenut, että epäonnistumiset opettavat onnistumisia paremmin. En ole vielä kertaakaan joutunut muuttamaan mielipidettäni. Ehkä hyvä niin, sillä näin kaikesta kurastakin on mahdollista nähdä niitä kuuluisia hyviä puolia.
Silti oma mokailu sylettää. Oma tyhmyys sattuu enemmän kuin muiden tyhmyys. En tiedä onko kyseessä joku luonnevika vai onko tässä joku pitkälle jalostunut ominaisuus, joka pistää itseään ruoskimaan. Mutta tiikerin on, itseäni lainaten, vaikea päästä eroon raidoistaan.
Nyt sitä taas opitaan, viimekertaisen kirjoitukseni hengessä, miettimään, että mitä sitten. Onko kurkussa oleva kova pala oman egon heijastus vai kenties omaa ylpeyttä?
Nöyrtyminen käy haavojen nuolemisesta ja sitten palataan takaisin omaan holviin muureja muuraamaan.
Tai kuten ulkomaalaisten sanonta käy:”Fool me once, shame on you. Fool me twice, shame on me.”
Toisin sanoen: montako kertaa pitää tulla pissityksi silmään ennen kuin tajuaa?
Vaihtoehtona katkeruus
Olen alkanut viime aikoina erakoitumaan henkisesti. Koen olevani tietyllä tavalla loppuun palanut. Olen kuitenkin tyytyväinen arkiseen elämääni.
Minulla on mukava työ, hyviä ystäviä, mukavia harrastuksia ja ylipäätään mukavaa tekemistä enemmän kuin ehdin tekemään. Mikä siis nyppii?
Ehken ole vielä valmis stoalaisuuteen. Ehkä pieni idealistinen liekki loimottaa jossain osassa sydäntä ja sitä toivoo olevansa väärässä kyynisen epäileväisyytensä suhteen. Voisiko sittenkin jokin voima, tapahtuma tai ajatus katkaista katkeroitumisen kierteen, joka johtaa norsunluutornin rakentamiseen ja muurien vahvistamiseen?
On vaikeaa luottaa ihmisiin, kun luottamukseen vastataan tyhjillä lupauksilla ja valkoisilla valheilla. Kun epäluuloa ruokitaan käytöksellä, joka jo itsessään maalaa piruja seinille.
Olisi niin helppoa syyttää vain muita, mutta minä koen, että jos minua höynäytetään, se on vain oman tarkkaavaisuuteni puutetta ja älyni laiskuutta.
Ehkä minäkin olen lopulta vain yksi hullu muiden joukossa.
Kuten edellisestä kirjoituksestani saattoi rivien välistä näppärästi poimia, paljon on päässyt tapahtumaan käärmeen omassa mikrouniversumissa. Huvittavintahan on, että neljännen ulottuvuuden teorian hengessä, mitään ei ole varsinaisesti tapahtunut ja silti toisaalta kuitenkin on.
Ennen kuin puran sydäntäni ja käyn tilitykseni kimppuun, avaan yllä mainittua teoriaa. Erään näkemyksen mukaan aika on neljäs ulottuvuus kolmiulotteisesti havaitussa fyysisessä maailmassamme. Tässä ulottuvuudessa on mahdollisuus tapahtua asioita, joita voimme muistaa ja kokea aidosti, mutta jotka tavallaan voidaan tehdä täysin tyhjäksi.
Aikasilmukat vastaan muistikuvat
Eräs työkalu tällaiseen on mielikuvitus, toinen, ja samalla todellisempi, on virtuaalimaailma. Koska en jaksa tähän sivuraiteeseen käyttää aikaa sen enempää, käytän hyvin yksinkertaista esimerkkiä. Sanotaan, että henkilö kirjoittaa vaikkapa tunnin verran tekstiä tietokoneella. Oletetaan nyt vastoin nykypäivää epärealistisesti, ettei tässä olisi automaattitallennusta eikä käyttäjä tajuaisi sitä tehdä manuaalisesti.
Sitten, tunnin kuluttua, ohjelma kaatuu ja tallennusta ei voida tehdä. Kaikki tehty teksti katoaa bittiavaruuteen. Työ katoaa hukkaan. Muistikuva tästä tehdystä työstä kuitenkin on, mutta sitä ei ole millään tasolla konkreettisesti olemassa. Näitä viestien “katoamisia” on varmasti käynyt monelle vuosien saatossa kerran jos toisenkin, kun pitkät sähköpostivastaukset tai muut dokumentit ovat kadonneet tyhjyyteen.
Vastaavalla tavalla kävi joskus ankealla 1990-luvulla pelatessani erästä verkkopeliä. Monen tunnin uurastus pelissä meni hukkaan, kun verkkopelin palvelimet kaatuivat ja pelin käynnistyessä uudestaan peli täytyi ladata varmuuskopioilta muutaman tunnin takaa. Kaikki pelattu ja pelissä saavutettu viime tuntien aikoina katosi kuin pieru Saharaan. Tästä huolimatta mieli muisti tapahtumat kirkkaasti.
Tuollainen kokemus tuntuu paitsi ärsyttävältä, myös hämmentävältä.
Pettymyksien paradoksi
Kuten joku viisas joskus on todennut, ihmiset eivät ole pettyneitä asioiden todelliseen tilaan, vaan omiin odotuksiinsa. Tästä muodostuu tietyllä tavalla pettymyksien paradoksi. Jos ei olisi odotuksia, ei olisi pettymyksiä. Mutta koska sellainen on ihmismielen tuntien hyvin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, tietynlaiset pettymykset ovat aina läsnä.
Ja ennen kuin jokin yksilö päättää saivarrella: kyllä, myös positiiviset yllätykset ovat tietyllä tapaa omiin odotuksiin pettymyksiä, vaikkakin positiivisessa mielessä.
Eikä siinä mitään: elämähän on pettymyksiä täynnä. Suurin osa niistä on merkityksettömiä (mallia: elokuva x oli paskempi kuin odotin, kirja y ei ollutkaan niin jännittävä kuin toivoin, ja sitä rataa). Osa kuitenkin käy nyppimään, enemmän tai vähemmän, ja silloin on aika ottaa dialogi egon kanssa. Keskustelun voisi käydä aiheesta “miksi näin on ja mitä sillä on väliä?”
Takaisin raiteille
Niin tosiaan, kysehän oli näpäytyksestä. Kerron tämän tarinan, koska se on oikeastaan aika hassu, ja toisaalta hyvin typerä. Sen logiikka on myös minun ymmärryskykyni toisella puolella ja se käy hyvästä esimerkistä pettymyksien paradoksin suhteen.
Sattui nimittäin niin, että ikään kuin sattumalta “törmäsin” erään kaverini kautta netissä tyttöseen, joka näytti kauniilta ja jututkin sattuivat olemaan hauskoja. Aikomukseni ei ollut alkuun flirttailla sen enempää, mutta molemminpuolisesta keskustelusta johtuen se lipsahti sen puolelle kuin itsekseen.
Halusin saada tyttöön yhteyden ja pian olimmekin jo viestiyhteydessä päivittäin. Kyselimme toisiltamme kaikenlaista toisistamme. Puhuimme harrastuksista, matkustelusta ja ylipäätään erilaisista mieltymyksistä. Kerroimme toisillemme millaisia mielestämme olimme ja kaikki näytti hyvältä. Vähän liiankin.
Kuten vanha sanonta sen sanoo, jos jokin asia vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei luultavasti ole totta. Koska en ole pessimisti, hylkään yleensä moiset ajatukset taakse ja keskityn realiteetteihin. Tarkoittaa suomeksi realistisia odotuksia, mutta optimistista asennetta.
Meillä oli aikomus tavata, sillä meillä selvästi synkkasi. Kunnes eräänä aamuna sävy vaihtui. Mietin miksi. Kysyinkin asiaa, mutten kuitenkaan saanut vastausta. En tiennyt mitä oli tapahtunut tai olinko sanonut jotain sopimatonta. En tietääkseni ollut tehnyt mitään moista ja käytöksen muutos tuntui muutenkin jotenkin… epäilyttävältä.
Kuudes aisti
Tässä vaiheessa intuitioni iski peliin. Alitajunta toimi turhankin tehokkaasti, sillä aloin ahdistua tilanteesta. Siis minä, joka ahdistun hyvä jos kerran vuoteen. Minä, joka olen kyyninen ja tunnerajoitteinen nilkki vailla suurempaa intoa.
Huomasin kiinnostuneeni tästä tytöstä normaalia enemmän, joka sekä huvitti, että ahdisti minua. Eihän näin pitänyt käydä. Mutta vahinko oli jo käynyt. Kaikki tuo viestittely oli herättänyt minussa odotuksia, joihin realiteetit eivät vastanneet. Ja kaikki vielä ilman tapaamista! Juuri niin älytöntä kuin miltä se kuulostaakin.
Siksi kai kirjoitan tätä tarinaa. Minun pelini on jo menetetty, tässä tapauksessa kuin yleisestikin, joten yhtä hyvin voin olla avoin “päiväkirjalleni” ja nauraa että tulla nauretuksi tälle avoimesti.
Jollain tapaa – ja ilmeisesti kaverini suosiollisella avustuksella – suunta kuitenkin kääntyi takaisin parempaan päin. Vaan kun vihdoin tuli aika, jolloin tuo piti tuo kyseinen tyttönen – siis kaverini kaveri – nähdä, hups: Kapteeni Ohari iski kurat naamalle.
Nooh, viis siitä. En ole helposti suuttuva, enkä jaksa jokaisesta takaiskusta itkeä. Ja olinhan sitä paitsi jo kerran tämän asian suhteen jo heittänyt hanskat naulaan. Sitä paitsi sisäinen optimistini halusi muistuttaa minua, ettei peli ollut vielä pelattu. Viikonloppuhan oli tuolloin vasta alkamassa.
Vaan niin siinä kävi kuten ounastelin: mitään ei tapahtunut. Tarkemmin ottaen, minut oharoitiin toisenkin kerran. Riippuen siitä lasketaanko puolilupauksia miksikään, määrä voisi mahdollisesti olla isompikin.
Tarvitseeko sanoa mitä ajattelin ja tunsin?
Takaisin aloitusruutuun
Kun minua oltiin ensin näpäytetty jo kerran ja sitten toisenkin, rupesin leikittelemään ajatuksella karmasta (johon en edes usko). Voisiko tämä olla kuin “karmarangaistus”? Olenko kenties niin monta kertaa “naistenmiehenä” (tähän kuultuun ja huvittavaan anekdoottiin palaan toisella kirjoituskerralla) astunut naisten varpaille, että on aika saada karma-avarista näköön? Ehkä!
Totta puhuen, karmaan uskomatta, vetoaisin enemmän niin sanottuun Brad Pitt -sääntöön. Siitä taisin joskus kirjoittaakin, mutta kertauksen vuoksi: Brad Pitt rule.
Tuon hassunhauskan tapahtumakierroksen jälkeen pitäisi olon olla samanlainen kuin ennen tähän tapaukseen tutustumista: eihän tilanne eroa sitä edeltävästä tilanteesta mitenkään. Tässä kohtaa tarina kuitenkin sitoutuu tuohon neljännen ulottuvuuden esimerkkiin. Kun kerran on ajatuksia luotu ja odotuksia synnytetty, miten ne voisi noin vain unohtaa?
Ollapa ihminen ja unohtaa. Jos voisin, pyyhkisin koko tapahtumaketjun pois päästäni. Tai ainakin se kävisi ensimmäisenä mielessä. Totta kai pitäisi miettiä mitä rakentavaa tästä voisi jäädä käteen. Jotain muuta kuin “ämmät ovat perseestä” -latteuksia tai “jaaha, yksi uusi sulka pettymysten hattuun”.
Mitä tästä voisi oppia hyvässä mielessä? Älä juttele tuntemattomien ihmisten kanssa netissä? Älä odota mistään mitään? Mitä?
Minulta loppuivat ideat. Näitä pohtiessa, positiivisen musiikin maailmoihin. Jos se tästä taas lähtisi. Jälleen kerran, aloitusviivalla. “And call as you might I shall not listen for I am nothing, I am all I am indifferent”
Viime aikoina on elo ollut täynnä sarja epätavallisia poikkeamia ja tapahtumia suuntaan jos toiseenkin. Vaikka suurella skaalalla mikään ei varsinaisesti ole muuttunut, on mikrokosmos täynnä eri kokoisia maanjäristyksiä.
Vertauskuvallisesti voisi asian ilmaista siten, että vaikka junan vaunujen suojissa tapahtuisi mitä tahansa, juna kulkee raiteillaan ja ajallaan. Valtion rautateiden kohdalla tämä vertauskuva tosin hieman ehkä ontuisi.
Jotta asia ei menisi vain metaforiseksi jaaritteluksi ja yhdentekevien irtolauseiden ilmaan ammuskeluksi, lienee tarpeen summata paperille jotain konkretiaa. Vaikeus tuleekin sosiaalipornon ja tietynlaisen sosiaalihygienian välisestä tasapainosta. Jos ette vielä pudonneet kärryiltä, hyvä.
Rasvatyyntä
Kun elämä koostuu viime kädessä, joskin hieman kärjistetysti, vain töistä, treenaamisesta ja arjen pienistä asioista, pienetkin muutokset arkeen tuntuvat säröiltä lasissa. Säröt eivät ole aina huono asia. Päinvastoin, monesti nämä myrskyt juomalasissa ovat jopa tervetulleita. Rasvatyyni elämä on juuri sitä itseään: tylsää, tasapaksua ja yllätyksetöntä.
Tunnerajoitteisesta elämästä nauttineena/kärsineenä (yliviivaa tarpeeton) on ollut hauska huomata, kun jokin yksittäinen tekijä on saanut tutun ja turvallisen tasapainon heilahtamaan. Liikahdus tai heilahdus ei ole ollut järin suuri, mutta tasaisen jämäkässä ilmeettömyydessä pienikin ryppy näyttää merkittävältä.
On ollut hienoa kokea iloa ja ahdistusta yllättävistä asioista. Pari ylimääräistä sydämenlyöntiä ja liian pitkälle vietyjä ajatuksia. Analyyttinen persoona suorastaan iskee hälytyskellot päälle moisen tapahtuessa.
Koiran karvat
Pakkaa on sekoitettu myös arkisella eskapismilla, kun käärme lähti luikerrellen kotiluolastaan laivaristeilylle maailman tuulia haistelemaan. Ulkomaanmatkoilta harvoin on lupa odottaa mitään jännittävää ja reilusti erilaista, kyse on enemmän kulttuuri- ja elämysmatkailua erilaisessa ympäristössä, mutta tutuin, jopa varovaisin elkein.
Laivamatkoilla sen sijaan on lupa odottaa monenlaista näytelmää. Sadoittain humalaisia ihmisiä, näennäisylellistä tuhlailua, kiireetöntä syöpöttelyä ja hedonismin kutsua. Kun tähän yhdistetään vielä reissu metallimusiikin teemalla, alan bändeillä ja näiden myötä alan tutuilla naamakertoimilla, on kuvio jotakuinkin selvä.
Selvinpäin on vaikea olla, autoilukunnossa lähes mahdotonta ja kevytkenkäisiä ihmisiä pyörii ympärillä kuin helppoa romanssia tai rakkauden illuusiota etsien. Näillä reissuilla koiran on vaikea päästä eroon karvoistaan, jos edes mahdollista.
Onni suosii rohkeaa
Kun kaikelle annetaan loppusilaus pienimuotoisia satunnaismuuttujia äkillisohareista muihin epäonnistuneisiin kohtaamisjärjestelyihin, alkaa soppa olemaan koomisuuteen asti valmis.
Jos välillä erehdyin kaikessa “valaistuneisuudessani” irvistelemään tunteettomalle opportunistisuudelle ja härskille suorasukaisuudelle, moiset ajatukset hukkuvat äkkiä siihen, että sitä saa mitä tilaa ja jälkikäteen hukatuille mahdollisuuksille on turha itkeä.
Siinä on vaan sitä kohtalon ivaa, kun puntaroi asioiden luonnetta ja valitsee sen näennäisesti kyseenalaisemman vaihtoehdon, ja lopulta juuri se palkitaan. Olen toki kirjoittanut tästä aiemminkin, mutta asia ei lakkaa minua huvittamasta, ja toisaalta myös vaivaamasta, vieläkään.
Jos opportunismi palkitaan, niin mihin se tiikeri karvoistaan pääsisi. Tai miksi edes olisi tarpeen.
Tähän aikaan yöstä ei pitäisi kirjoittaa yhtään mitään. Ihan jo siitäkin syystä, että minun pitäisi olla nukkumassa ja valmistautua seuraavaan työpäivään. Eikä siksi, että olen flunssassa ja käyn lähinnä primitiivisellä selviytymistasolla. Tunnetasolla vedän tasaviivaa. Ärsytyskynnyksen ylittää ainoastaan tunne, ettei ole täysin fyysisesti terve olo.
Hukattua aikaa
Koko päivä on mennyt niin sanotusti hukkaan. Sairaana ei jaksa tehdä töitä, eikä suoraan sanoen mitään muutakaan. Olen istunut koneella, tuijotellut telkkarista urheilua ja miettinyt jonninjoutavia. Yrittänyt syödä, levätä ja parantua. Ajatus kaikesta turhauttaisi, jos en yksinkertaisesti olisi raskaan työviikonlopun jälkeen niin poikki ja kipeänä.
Takana olevat Digiexpo-messut olivat mukavat ja työntäyteiset. Tuntiensa puolesta myös raskaat, kuten nyt reilun kymmenen tunnin päivillä tapana on. Etenkin, kun perään isketään puolipakolliset illallistamiset ja sosialisoimiset, tuoppien ääressä totta kai. Sitten kuuden, ehkä seitsemän tunnin voimilla seuraavaan työpäivään.
Kun työputken loppuminen palkitaan tukkoisella nenällä, kivuliaalla kurkulla ja jäätävällä väsymyksellä, ei into riitä sosialisoimiseen, treenaamiseen tai yhtään mihinkään muuhunkaan. Ehkä täysin väärä hetki hoitaa ihmissuhdeasioita. Vaan onko henkisellä rautakangella varustetulla kyynikolla koskaan oikea hetki moiseen? Tällä hetkellä jotakuinkin ainoa asia, joka kiinnostaa, on oma tervehtyminen ja hyvinvointi. Itsekästä, mutta sitäkin tärkeämpää.
Jotta tälle satunnaiselle öiselle tajunnanvirralle saataisiin jotain lihaa luiden ympärille, ympätään mukaan piristävä kuva messuilta ja mielentilaa kuvaava kipale. Ristiriitaista? Kyllä. Olotilaa kuvaavaa? Ehdottomasti.
Tiedättehän sen ihmistyypin? Totta kai tiedätte. Sen, joka ei ole koskaan vastuussa teoistaan. Sen, joka osoittaa aina sormella muita, oli syy(tös) mikä tahansa. Sen, joka aina rupeaa selittelemään, kun jokin tehdyksi odotettu asia ei tullut tehdyksi. Sen, joka ei koskaan myönnä olevansa väärässä. Sen, joka syyttää omasta ärsyyntymisestään muita.
Tänään valokeilassa: Vastuuttomat – The Irresponsibles.
Sinun elämäsi, sinun valintasi
Jos te ette moisia tiedä, niin minä tiedän teidänkin edestä. Osasyyllisenä taidan kuulua näihin paikoin itsekin.
Syyllisyyteni tuntuu kuitenkin pieneltä niihin ihmisiin verrattuna, joille tämä tapa tuntuu olevan enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Näillä, jotka eivät ota vastuuta sen enempää tunteistaan, reaktioistaan, teoistaan kuin sanoistaankaan, tuntuu olevan aina jokin ulkopuolinen selitys sille, miksi asiat menivät kuin menivät.
Vika ei ole koskaan itsessä, eivätkä nämä ihmiset ole koskaan väärässä. Tai jos ovatkin, he eivät sitä myönnä. Aina löytyy takaovi, josta paeta. Jolla selittää asia.
Jokaisen oma elämä on kuitenkin omien valintojen summa, kuinkas muutenkaan. Jokainen elää elämäänsä valitsemallaan tavalla ja siitä pitäisi myös kantaa vastuu sen myötä. Ehkä täydellisessä maailmassa, sillä todellisuudessa osa sysää vastuunsa muille. Tai ainakin yrittää sitä.
Sarjakuvien Conan Barbaari ei koskaan paennut vastuutaan.
Tunteet ja ajatukset
Kirjoitin toissa kesänä lukemastani artikkelista, jossa käsiteltiin muun muassa tunteiden hallinnasta osana ajatuksia. Sittemmin asiaa lisää pyöritelleenä olen vain vahvistunut tuosta käsityksestä. Tunteita ei ole ehkä helppo hallita, mutta vastuussa niistä silti on jokainen itse.
Erityisesti, kun ihminen suuttuu, hermostuu tai ärsyyntyy, on helppo havaita kuinka ihminen itse on vastuussa omista reaktioistaan. Hieman kärjistäen voisi sanoa, että ihminen päättää suuttua tai tulla ärsytetyksi. Ei tietenkään ole niin helppoa “olla zen” kuin mitä ehkä annan kirjoituksellani ymmärtää, mutta viime kädessä siitähän tässäkin on kyse. Ottaa vastuu tunteistaan ja sen myötä reaktioistaan.
Suuttuako, kun joku irvinaama tulee aukomaan suutaan vai ollako henkisesti ylemmällä tasolla ja ohittaa moinen provokaatio ja halpa tunteisiin vetoaminen? Siinäpä jokaiselle kotitehtävää kerrakseen.
Tohtori Manhattania eivät tunteet liiemmin häiritse.
Tunne vastuusi
Vastuuta tässä maailmassa kantaa aivan jokainen, tavalla tai toisella. Kyvyttömyys myöntää olevansa väärässä vaatii enemmän pokkaa kuin inttää vastaan. Jälkimmäisestä löytyy todistetta ja näkemystä ihan peruspsykologian puolellakin. Kunnia, häpeä ja muut inhimilliset jutut. Periksi ei anneta, vaikka henki lähtisi. Vaikka fiksumpaa se voisi ollakin.
Miksi sitten useammat ihmiset eivät sitä tee? Mikseivät he ota vastuuta? Vastaus on helppo: koska vastuusta on aina seuraamuksia. Vastuu ei ole helppoa, eikä se ole kivaa. Se ei myöskään aina palkitse kuten pitäisi.
Joskus palkkio on kuitenkin suoraan siinä itsessään: seurauksissa ja ajatuksessa itsessään. Sillä niin makaa kuin miten petaa. Sitä saa mitä tilaa. Tai kuten Kapteeni Willard totesi elokuvassa Ilmestyskirja. Nyt.:
Everyone gets everything he wants. I wanted a mission, and for my sins, they gave me one. Brought it up to me like room service. It was a real choice mission, and when it was over, I never wanted another.
Tässä kohtaa vastuuttomien kannatusryhmä sanoo, ettei todellakaan saa sitä mitä tilaa. Että elämä kuulemma heittää paskaa niskaan sitä tilaamattakin. Ja he sanovat tuon vain koska eivät ole valmiita ottamaan vastuuta teoistaan. Paskaa saa puhua, kunhan varautuu siihen, että sillä on seurauksensa. Tyhmyyksiäkin saa tehdä, kunhan varautuu niiden seuraamuksiin ja niin edelleen.
Kuvio on niin itsestäänkin selvä, ettei sen selittämiseen pitäisi käyttää rautalankaa senttiäkään. Tee rikos, jää kiinni, ja sinut tuomitaan. Haasta riitaa ja saat riidan. Käyttäydy kuin idiootti ja saat idiootin kohtelun.
Ja silti jotkin humanistihipit ihmettelevät maailman niin sanottua epäreiluutta.
Itkekööt. Viime kädessä jokainen on kuitenkin vastuussa itse itsestään, niin teoistaan, sanoistaan, omasta elämästään kuin tunteistaankin. Niin vastuulliset kuin niin sanotut vastuuttomatkin.
Päätän sanomani mainioon biisiin, josta heitän asiaan sopivan lainauksen peliin:
Oh, what’s that?
So how you say life sucks
Well, ninety-nine percent of it’s
What you make of it…
So if your life sucks, you suck
On tavallaan ironista havaita, että meinasin pienen kirjoitustauon jälkeen tuttuun tapaani aloittaa kirjoittamaan siitä kuinka olen ollut kiireinen muiden puuhien ja töiden takia, enkä ole siksi ehtinyt kirjoittaa. Asiassa on toki vissi perä, sillä näinhän onkin, mutta siitä päästäänkin aihevalintaan: vastuuseen.
Olin miettimässä seuraavaa aihealuetta, joka näin “pitkän” tauon jälkeen tuntui vaikealta: kirjoitusaiheita kun olisi yllin kyllin, mutta mikään ei oikeastaan tuntuisi juuri nyt sopivalta. Sitten keksin vastuun ja vastuuttomuuden, ja siinä se olisi. Ja sitten huomasin pakenevani omaa “kirjoitusvastuutani” selitysten taakse. Tai selittelyn, kuten jotkut tuppaavat sanoa. Kiire on tekosyy siinä missä muutkin, niin sanotut oikeat syyt.
Universumin oikeudentaju
Ennen tuohon vastuuaiheeseen siirtymistä – jonka nyt siis päätin jättää myöhempään kertaan – voisin tokaista pari sanaa universaalista oikeudenmukaisuudesta tai karmasta, tai sellaisen tunteen kokemisesta, kun en nyt varsinaisesti kahteen ensimmäiseen näkemykseen kuitenkaan todellisuudessa usko.
Jos heinäkuusta eteenpäin tietyissä nimeltä mainitsemattomissa asioissa tuntuikin allegorinen varpusparvi leviävän suoraan tuuletinta kohti, asia taianomaisesti korjaantui lokakuun puolivälin tuntumassa. Kun sain tuskailla ja kamppailla näiden kyseenalaisten asioiden parissa viikkokausia, turhautumisesta ja elämänironiasta puhumattakaan, tuntui tämä sosiaalisseksuaalinen veronpalautus kuin joulun etukäteen saapumiselta.
Aivan kuin maailmankaikkeus olisi halunnut hyvittää minulle tietynlaisen puutteellisuuden ja turhautumisen maksamalla potut pottuina ja lisäämällä kastikkeen kaupanpäälle. Myönnän, olen vaikeaselkoinen kyseenalaisine ja epäselvine vertauskuvineni. Koittakaa kestää, nyt on mentävä allegorisella vaihteella sosiaalisten olosuhteiden pakosta. Jos tiedätte, mitä tarkoitan, hyvä niin. Jos ette, koittakaa vain pysyä juonessa mukana.
Kiireestä toiseen
Siitä huolimatta, että muiden puuhien – siis nimellisesti, “kiireiden” – takia olen laiminlyönyt kirjoittamista, on siinä vissi vastuuttomuuden tuoksu. Tai eihän tuota pitäisi tuoksuksi kutsua, vaan lemuksi. Sen sijaan, että olisin priorisoinut asioita, ollut tehokas ja jämpti, olen saanut “hukattua” aikaa erilaisiin asioihin. En välttämättä turhiin ja tarpeettomiin, mutta kuitenkin.
Kukaan muu ei voi ottaa vastuuta tehdyistä ja tekemättömistä asioista omalla kohdallaan kuin itse. Ketään muuta on turha syyttää jos itse ei saa aikaiseksi – syitä on oikeastaan turha luetella. Mutta tästä ehkä lisää ensi kerralla, kun pääsen varsinaiseen aiheeseen.
Siihen asti tunnustaudun syylliseksi selittelyyn, asioiden huonoon priorisointiin ja muihin tavallisen kuolevaisen ongelmiin.
Mitä vanhemmaksi sitä on tullut, sitä enemmän sitä tuppaa havainnoimaan ja huomioimaan erilaisia piirteitä elämässä, ja vieläpä oikeastaan elämän jokaisella osa-alueella. Osan näistä asioista sivuuttaa tai unohtaa täysin merkityksettöminä, ja ehkäpä hyvä niin. Eihän kaikkea tarvitse muistaa tai tietää, kuitenkaan.
Vaan mitä yleisemmästä asiasta tai piirteestä puhutaan, tai mitä keskeisemmin se on esillä jokapäiväisessä elämässä, sitä enemmän asiaan kiinnittää huomiota. Viimeistään siinä vaiheessa, kun asiaan ottaa etäisyyttä ja rupeaa näkemään metsää muilta.
Me ja he
Viime aikoina on tullut huomattua ero meidän ja heidän välilleen. Asetelma on kuin huonosta kioskikirjallisuudesta, jossa vastakkain ovat duunarirengit ja heidän aatelisisäntänsä. Tai jostain b-luokan fantasiakirjallisuudesta, jossa on hyvikset ja pahikset, barbaarit ja sivistyneet. Oppilaat ja opettajat, työttömät ja työntekijät, kuuntelijat ja esiintyjät.
Ei, kyse ei ole asetelmasta miehet ja naiset. Tällä kertaa shakkilaudalla ovat vastakkain sinkut ja pariutuneet.
Kuin kaksi erilaista maailmaa, kaksi erilaista kokemuspohjaa, kaksi eri ihmistyyppiä. Yhteistä näille kummallekin on kuitenkin se, että kaikki ovat olleet ensiksi ensinmainittuja ja vasta sitten pariutuneet. Kukaan ei synny, niin sanoakseni, sormus sormessa.
Jostain syystä jälkimmäiset joskus – tai monesti, riippuen keneltä kysytään – unohtavat sen aiemman elämänvaiheen ja nostavat itsensä onnistujen jalustalle. Koska he ovat saavuttaneet jotain. Koska heillä on jotain. Kyllä, biologiselta ja sosiaaliselta kantilta. Entä sitten?
Aika ja muisti
Hieman mutkia suoraksi vedellen voisi todeta, että mitä kauemmin yksilö on ollut seurustelusuhteessa (johon nyt lasketaan aivan kaikki eri seurustelun muodot avo- ja avioliittoja myöden), sitä paremmin he unohtavat aikansa sinkkuna. Se on täysin luonnollista.
Oma lukunsa on myös se ihmisryhmä, joka hyppää pöydästä pöytään. Siis käytännössä koskaan viettämättä aikaa sinkkuna. Sekin on tavallaan täysin luonnollista.
Kun pitkäaikaissinkku asettuu keskusteluun seurustelevan kanssa tämän alan asioista, he puhuvat monesti täysin eri asioista. Sinkkutapaus saattaa tuskastella yksinolon nihkeyttä tai treffailun vaikeutta, eikä tällä parisuhdetapauksella ole asiaan yleensä oikein mitään järkevää tai rakentavaa kommentoitavaa.
Jos jotain kommentoitavaa ylipäätään on, se on mallia “joo, mä muistan silloin… ootas, no jotain kakstoista vuotta sitten, ennen kun tapasin Heidin, kun mä panin sitä yhtä muijaa.” Tai sitten se on mallia nyökytellän päätä sympatiaa viestivällä ilmeellä ja todetaan hiljaisesti “Ymmärrän”.
Koppava ironia
Pahinta keskustelun hankaluudessa ei kuitenkaan ole perspektiivin tai ymmärryksen puute, vaan pökerryttävä ylemmyydentunne. Jopa vähättelevä. Käytännössä ero on joskus sama kuin köyhällä ja kultalusikka suussa syntyneellä rikkaan perheen pojalla. Jälkimmäinen on unohtanut – tai ehkei ole koskaan tiennytkään – millaista on olla rahaton.
Vaan tässä kuviossa rikkaus on katoavaista kuin kauneus konsanaan. Päällisin puolin kivalta näyttävät lemmenvaltakunnat romahtelevat kuin pilvilinnat konsanaan. Kiiltävähaarniskaisista ritareista tuleekin ratsuttomia matkamiehiä, kun se kuuluisa high horse kippaa omistajansa alas selästään ja kirmaa paremmille niityille.
Ja kas, siinä kaksi ensin toisistaan tietyllä elämänalueella vieraantunutta kaverusta ovatkin yllättäen samalla alustalla, samalla korkeudella napit vastakkain. Pitääkö tällöin tältä “rahattomalta” löytyä sielujen sympatiaa tätä entistä ritarihahmoa kohtaan? Vaikka vastahan tilanne oli toisin.
Elo vailla katkeruutta
Kuten eräs kuuluisa ja monissa asiayhteyksissä käytetty lause kuuluu:”En ole katkera, mutta kuitenkin…“. Pitää harvinaisen paljon paikkaansa myös tässä osoitteessa. Enkä minä edes ole mikään pitkäaikassinkku. Mutta jos jotain olen, niin suoraan sanoen hieman ärsyyntynyt tästä tajuamastani erosta meidän ja heidän välillään.
Kyseessä on hieman samanlainen ilmiö, kuin elokuussa kirjoitamassani tekstissä Suomalainen ystävyys.
Kun omaan ystävä- ja kaveriporukkaan mahtuu niin pitkäaikaissinkkuja kuin lyhyemmänkin ajan vapaalla olleita tapauksia ja vastaavasti toisella puolella enemmän tai vähemmän aikaa seurustelleita (ja/tai avo-/avioliitossa olevia, lapsilla tai ilman), ero on helppo huomata.
Keskustelu onnistuu vielä tuoreeltaan pariutuneiden ja sinkkujen välillä, jopa treffailuvinkkejä -ja -kokemuksia jaellen, mutta muutoin nämä kaksi ryhmää puhuvat kuin eri kieltä. Jos itseäni käytän esimerkkinä, niin huomaan monista seurustelevista tapauksista kuinka heidän tuntuu olevan vaikeaa ymmärtää sinkkuihmisen biologisia tarpeita, niitä tässä nyt sen tarkemmin erittelemättä.
Sen sijaan heiltä tulee näitä “hyviä” vinkkejä, kuten esimerkiksi “pitäiskö sun pekka ottaa vähän etäisyyttä naisiin?” tai “ehkä sun timppa pitäisi oppia olemaan yksin?“. Tai vielä parempaa:”no mutta onhan sulla jukka kaks tervettä kättä!”
Tuollaiset ehdotukset eivät ole oikeastaan vain hölmistyttävän lyhytnäköisiä ja jo lähtökohtaisesti kaukaa haettuja, vaan jo perusluonteeltaan täysin käsittämättömiä. Vai meneekö maailman tasapaino jotenkin niin, että jos teksasilainen obeesi ruoanystävä painaa 300 kilogrammaa, on ihan “ookoo”, että köyhempien olosuhteinen jamppa painaa aliravittuna sen 35 kiloa?
Jos moinen globaali vertaus menee ohi, niin lohduttaako se persaukista suomalaista opiskelijaa, että kansanedustaja nettoaa sen vähintään kymmenkertaisen summan kuussa ja näin “kansallinen tasapaino” säilyy?
Pitäkää tunkkinne
Jos vastaus molempiin yllä oleviin on myönteinen, nostan kädet pystyyn ja luovutan yrittämästä selittää tätä turhautumista. Oma lukunsa on jeesustelijat, jotka ovat kovia dissaamaan irtosuhteita – etenkin, kun heillä tuo saanti on niin sanotusti taattua. En edes lähde siihen keskusteluun tällä erää.
Kapteeni katkera kuittaa ja napauttaa loppuun etäisesti tähän sopivan biisin.
Elämähän on, kuten kaikki tietävät, täyttä paskaa. Siis aivan jäätävää kuonakerrostumaa, ripulisateen tanssahtelua hipiälle ja siihen päälle tuuletin suoltaa vielä ihan oman kerroksensa ulosteeksi kutsuttua ruskeaa mutaa. “Vittu mitä paskaa”, kuten joku sanoisi. Nykykielelle lyhennettynä: VMP.
Onnen avaimet
Ehkei sittenkään. Kuten kaikki tietävät, elämä on suurelta osin juuri sitä, mitä siitä tekee. Kaikkeen ei voi tietysti vaikuttaa, eikä toki tarvitsekaan. Menestymisen ja onnistumisen avaimet ovat kuitenkin jokaisella itsellä käsissään. Tämän ymmärtämiseen ei tarvita suurta filosofista tietämystä tai aiheen opiskelua. Elämä on pähkinänkuoressa juuri sitä, että saa mitä tilaa.
Miksi sitten kaikki valitus? Mistä juontuu niin sanottu valituksen kulttuuri? Kunpa tietäisinkin. Teorioita voisin esittää, mutten oikeastaan ole halukas. Tuntematonta sotilasta lainatakseni:“En mä syyllissi kaippa, Lahtist ja konekiväärii mä kaippa”
Negatiivisuuden aurinko
Olen saanut toisinaan kuulla – milloin Facebookin, milloin blogikirjoittelun takia – olevani negatiivinen ihminen. Tai jos en ihmisenä suoranaisesti negatiivinen, niin niistä asioista kirjoittava ja täten itseni niin sanotulla valituksellani sellaiseksi tekevä.
Siis koska kirjoitan negatiivisista asioista, olen negatiivinen. Oletus on looginen, mutta harhaanjohtava. Ajatus käännettynä: jos kirjoittaisin vain positiivisista asioista, olisinko silloin täysin positiivinen ihminen?
Fakta kuitenkin on, ettei minua erityisemmin kiinnosta kirjoittaa niistä elämän (pienistä ja) hyvistä asioista, vaikka voisinkin. Jos kirjoittaisinkin kaikesta siitä, mistä elämäni ja jopa arkeni koostuu, voisin sanoa olevani karkeasti arvioiden yhdeksänkymmenprosenttisesti (90%) onnellinen.
Mutta ketä kiinnostaisi lukea siitä kuinka hehkuttelisin hyviä elokuvia, viihdyttäviä pelejä, jatkuvan treenailun hienoutta, penkkiurheilun kiehtovuutta tai mukavaa työtäni? Tai kuinka muistuttelisin miten juon hyvää kahvia, maistelen maukkaita viskejä, hurmaan itseäni hyvillä tuontioluilla? Tai kerron kuinka mukavaa on käydä ystävien kanssa baarissa tuulettumassa? Ehkä vielä väliin mainita jonkin merkityksettömän lihan ilon kokemuksen?
Valittamisen turhuus
Valittaminen on lähtökohtaisesti täysin turhaa. Kun valittaminen ei auta ongelmaan, sitä on turha tehdä. Vielä turhempaa sitä on tehdä, jos asioille voi oikeasti tehdäkin jotain. Valittamisen voi oikeastaan perustella vain silloin, kun siitä oikeasti on jotain hyötyä.
Toisaalta, kirjoittaessani tekstejä negatiivisista asioista ja pyrkiessäni näiden rakentavaan käsittelyyn, en edes koe valittavani. En koe olevani negaation airut, vaikka lopputuloksena minut sellaisena nähtäisiinkin. Mutta ehkä lopulta ihmiset vain haluavat leipää ja sirkushuveja. Kivoja pieniä asioita. Muotia, Salattuja elämiä, hyvää ruokaa, alkoholia ja sukupoliasioiden vaiettua vaihtokauppaa.
Mutta suutari pysyköön lestissään. Elämä on mukavaa ja sillä selvä. Valittajaukko kuittaa ja jatkaa samaa rataa.
Myönnetään, otsikko johtaa hieman harhaan. Oikeammin puhun kommunikaatiovammaisista, tai näinä poliittisen korrektiuden ja vihapuheiden aikakautena, kommunikaatiorajoitteisista. Taustalla puhuu kuitenkin ärtymys ja turhautuminen, joten tällä kertaa sanainen säiläni saa viuhua astetta terävämmin. Kaunistelu joutaa roskakoriin.
Innoittajina ovat, mitkäs muutkaan kuin henkilökohtaiset kokemukset, mutta myös lähipiiristä poimitut tapahtumat. Eikä turhautuminen johdu vain syistä ja seurauksista, vaan myös suuresti inhoamastani kaksinaismoralismista.
Totuushaasteisten parissa
Meistä moni, luultavasti jokainen, on jossain vaiheessa elämäänsä törmännyt ihmisiin, jotka eivät saa sanotuksi asiaansa. Tai sitten sanovat toista mitä ajattelevat. Tai antavat ymmärtää jotain mitä eivät kuitenkaan tarkoita.
Näiden keskinäinen ero on lähinnä vivahteessa, vaikka toki suoranaisen valheen ja kommunikaatiokyvyttömyyden välille voikin jonkinlaisen veteen piirretyn viivan vetää. Loppupeleissä vain lopputulos kiinnostaa.
Tekosyyt eivät pidemmän päälle kiinnosta ketään ja kun niitä tarpeeksi kauan kuuntelee, myös oikeat syyt lakkaavat kiinnostamasta. Kyse on lopulta samasta ilmiöstä kuin eräässä vanhassa sadussa.
Kuten monet tietävät, yllä mainitun tarinan moraalinen opetus on valehtelemisesta. Kun tarpeeksi monta kertaa valehtelee aiheesta, jää palkkioksi täydellinen luottamuspula. Tuota taas ei korjata kuin pitkän ajan kanssa, jos koskaan.
Vaikeneminen on kultaa?
Vähemmän kauniisti ilmaisten, olen niin sanotusti ollut kyrpä otsassa kuluvien viikkojen, tai oikeastaan kuukausien ja vuosien, aikana tietynlaisten ihmisten käytöksestä. Ihmisten kyvttömyydestä tai haluttomuudesta – sama se – puhua rehellisesti. Tai ylipäätän puhua.
Edelleen löytyy ihmisiä, jotka toimivat kuin jänis, joka laittaa päänsä puskaan, kun pitäisi keskustella. Ei sillä, etteikö jo se olisi tarpeeksi syvältä ja alhaista, että ihmiset turvautuvat nettiviestintään (Facebook, pikaviestiohjelmat, sähköposti ja niin edelleen) tai tekstiviesteihin, kun eivät rohkene kohtaamaan silmästä silmään tai hoitamaan asioita puhelimitse, mutta tapa paeta tilannetta ja yrittää ratkaista se sillä, että “katoaa” kokonaan tavoittamattomiin, on todella rasittavaa, ärsyttävää ja – sanalla sanoen – vittumaista.
Kaverisuhteissa täydellinen radiohiljaisuus on kohtuullisen rasittavaa, mutta astetta pahemmaksi se menee, kun kyse on parisuhteista tai niihin verrattavista tilanteista. Työelämässä vastaava kuvio olisi täysin mahdotonta. Tai ainakin se johtaisi hyvin pian tilanteiseen, jossa kommunikaatiokatkoksen valinnut yksilö saisi etsiä itselleen uuden jääkaapintäyttäjän. Jos asiat eivät tule töissä hoidetuksi, työntekijä saa etsiä itselleen uuden paikan.
Olet sitä miten käyttäydyt
Miksi sitten nämä tietyt ihmiset tuovat tämän vääräksi havaitun mallin siviilielämänsä puolelle, jonka luulisi jossain määrin olevan tärkeämpi ja jopa leimaavampi kuin heidän työelämänsä? Tyhmyydestä, pelkuruudesta, silkasta kusipäisyydestä vai jostain jostain muusta johtuen? Vai johtuuko se näiden kaikkien yhdistelmästä?
Kukaan ei saa tässä elämässä mitään ilmaiseksi tai aiheetta. Kaikelle on syynsä. Kukaan ei tule kutsutuksi kusipääksi olematta jollekin sitä. Kukaan ei saa huoran leimaa olematta sitä jonkin toisen yksilön mielestä. Sama pätee myös toisin päin: jos sinua sanotaan luotettavaksi, olet varmasti maineesi jollain tavoin ansainnut. Jos olet joillekin hyvä ystävä, olet varmasti kohdellut häntä tai heitä hyvin.
Miksi siis kukaan haluaisi olla valehtelija tai kommunikaatiokyvytön runkkari? Onko kyse vääristyneestä henkisestä minäkuvasta ja kieroutuneista käytösmalleista vai ymmärryskyvyttömyydestä omaa toimintaa kohtaan? Munattomuudesta kohdata yksinkertaiset, pienet tilanteet ja vastata, kun kysytään?
Play or be played
Viime kädessä kai voisi sanoa, että sitä saa mitä tilaa. Miksi joskus sitten tilaa käytös- ja keskusteluhäiriöisiä ihmisiä? Alitajuisesti tai vahingossa, vaikkapa tutustumalla vääriin ihmisiin. On tietyllä tavalla keljua tulla kyyniseksi epäilijäksi muiden ihmisten takia, mutta niin se menee.
Vain tyhmä ihminen ei opi (omista ja muiden) virheistä. Pelaa tai tule pelatuksi. Mykät ihmiset, tukehtukaa paskaanne.
Vihaan sitä, kun olen ärsyyntynyt. Vihaan sitä tunnetta, kun asiat ärsyttävät minua. Tarkemmin ottaen, olen pettynyt siihen, että annan itseni tulla ärsytetyksi. Olipa syynä oikeastaan mitä tahansa, haluaisin olla ja jopa pyrin olemaan moisen yläpuolella – niin inhimillistä kuin ärsytys onkin.
Pieni sielu
Koin itseni lauantaina pikkusieluiseksi, sillä ärsyynnyn – tai annoin tulla itseni ärsytetyksi – keskustelusta, joka johti asiallisista aikeistani huolimatta kohti ärsyttävää, hienoisesti vihamielista länkytystä. Suunsoittoa, joka meni pian henkilökohtaisuuksiin, koska minulla oli kuulemma ns. asenne. Asenne, joka kuulemma oli samanlainen kuin jollain minulle tuntemattomalla nettikirjoittajalla. Näinpä kaiken sen, mitä sanoin, saattoi vastaanottaja lukea negatiivisten linssien läpi. Aivan kuin olisin vain yrittänyt provosoida, ärsyttää tai mitä vaan.
En oikeastaan edes tiedä mistä oli kyse. Kun yritin ratkaista asiaa käymällä keskustelua tämän niin sanotun kaverini kanssa, ei keskustelu johtanut oikeastaan mihinkään. Aloin kyseenalaistamaan kaipaanko kavereita, jotka eivät viitsi tulla edes puoliväliin ja selvittää väärinymmärrystä. Jotka automaattisesti päättävät minulla olevan väärän asenteen, vaikkei sellaista tietääkseni ollutkaan, ja siten tekevän asiasta ongelman. Ikään kuin riitaa tyhjästä.
Koska keskustelu ei johtanut mihinkään, omista yrityksistäni huolimatta, annoin pikkusieluisuudelleni avaimet käteen. Luovutin. Ajattelin, että menkööt. En minä kaipaa näitä ns. kavereita. Näitä, heitä, mitä lie – niitä on enemmän kuin tarpeeksi. Kaveri poistoon listalta, ajattelin. Ja sitten seuraava keskusteluun osallistunut puolituttu. Lopulta kokonainen läjä tämän entisen harrasteen kautta tietämiäni nimiä ja kasvoja, joihin en edes pidä yhteyttä.
Ajattelin olevani todella pienisieluinen. Vetää nyt hernettä nenään moisesta. Ärsyyntyä, reagoida ja ratkaista asia kyseenalaisesti. Toisaalta, kyse on vain Facebookista – ei mistään sen suuremmasta tai todellisemmasta. Ketä edes kiinnostaisi.
Mielenrauha
Lopulta kaikessa on kyse mielenrauhasta. Se, jos jotain, on täysin omaani tässä elämässä. Kaikki muu tulee sen jälkeen. Konfliktitilanteissa, esimerkin tapauksessakin, on vain kaksi perusratkaisua: antaa takaisin tai poistua.
Siinä missä ennen olisinkin ehkä tarttunut härkää sarvista ja pahentanut tilannetta antamalla takaisin ja lataamalla verbaalisella haulikolla vasten kasvoja, valitsin poistua. Ei minua kiinnosta tapella. En voittaisi tai saavuttaisi sillä mitään. Asia ehkä jopa jäisi vaivaamaan. On vain kaikille parempi joskus kävellä pois.
Itseanalysointia
Olen saanut monasti kuulla siitä kuinka analysoin “liikaa”. Kuinka ajattelen, mietin tai jopa kirjoitan “liikaa”. Milloin jotakin ärsyttää se, että ylipäätään kirjoitan blogia. Milloin jotakuta häiritsee se, että mietin ja puntaroin näitä asioita, ääneen asioita kommentoiden. Tai ehkä ihmisiä vain ärsyttää vakavoituminen. Kun kaikki ei olekaan mukavaa ja helppoa kaiken aikaa.
Minua taas ärsyttää ihmisten henkinen laiskuus. Kun kaiken ajattelun pitäisi olla tukahdutettua. Kun “kuulemma” kaikenlainen vuodattaminen, asioiden läpikäynti tai niiden pohtiminen on itsesäälissä kieriskelyä, surkuttelua, valittamista tai emottamista. Ilmeisesti tosimies ei koskaan koe vastoinkäymisiä tai ainakaan valita niistä.
Ilmeisesti paska pitäisi niellä hymyssäsuin. Tai ehkä koko paska pitäisi kieltää ja esittää, että kaikkeen on aina tyytyväinen. Että mikään ei häiritse, ärsytä, vituta tai vaivaa. Että kaikki on aina ihan jees. Että elämä on täydellistä?
En tiedä muista, mutta minun elämäni ei ole täydellistä. Minä en myöskään kiellä itseltäni tunteita tai ajatuksia, jotka saavat mieleni synkkenemään tai kieroille kierroksille. Enhän minä kiellä edes pinnan alla sykkivää inhoa ja halveksuntaa, joka kohdistuu niin monesti ihmisiin, tuttuihin ja tuntemattomiin. Pidän sen ehkä kurissa, mutta se ei tarkoita, että tuo tunne olisi kadonnut. Ihmisviha.
En edes tiedä mistä se kumpuaa, enkä tiedä mitä sille voisin tehdä. Vielä pahempaa, en edes pidä siitä. En pidä siitä, että tunteet missään muodoissaan edes etäisesti hallitsevat minua. Mutta ollapa ihminen. Inhimillinen. Vajaavainen. Heikko.
Mad Men
Kuin kermaksi kakun päällä katselin iltamurkinointia nauttiessani tuoreen jakson Mad Men -sarjaa. Neljäs tuotantokausi, olisikohan ollut jakso kahdeksan. Sen enempää tuon tyylitajuisen ja hienolla ajankuvalla varustetun sarjan yksityiskohtiin menemättä näin kuin oman itseni, mutta kymmenen vuotta vanhempana. Päähahmon pohtimassa samankaltaisia ongelmia kirjoittamisen äärellä kuin itsekin. Hetki tuntui absurdilta.
Viskilaski kädessä yritin ymmärtää tätä kosmiselta piilokameralta tuntuvaa hetkeä. Miten tämä jakso tuli juuri tälle päivälle, tähän tunnekuvioon? En edes tiedä miksi minua ärsytti, miksi koin juuri tänään melkoista nihkeyttä kaikkea kohtaan. Haluttomuutta lähteä ulos tai nähdä ihmisiä. Kuin koko ajan odottaen, että kuka tahansa sanookin jotain, siihen täytyy tölväistä takaisin, tai ainakin olisi syytä varautua siihen, että nämä ihmiset ovat jollain tavalla ärsyttäviä.
Jakson päättyessä koin pakottavaa tarvetta kirjoitaa tämän tekstin pois. Ennen kuin lähtisin virkistävälle pyörälenkille aivojani tuulettamaan. Kellokin huutelee jo melkein keskiyötä, mutta baarit eivät tänään ole minua varten. Eivät tänään.
Sarjakuvien Conan Barbaari ei koskaan paennut vastuutaan.