Lomareissun viimeinen päivä ei koskaan oikeastaan tunnu edes varsinaiselta lomapäivältä, vai pitäisikö sanoa reissupäivältä. Se kun tuntuu käytännössä aina, miltei lähtöajasta huolimatta, menevän siihen, että pakkaa tavarat, tarkistaa ne pariin kertaan, ravitsee itsensä ja kuskaa itsensä lentokentälle.
Loput ajasta, jos sitä jotenkin mukamas jää, menee odotteluun, että saa istua paikoillaan, parhaimmillaan vielä monta tuntia. Oikeastaan sitä siis odottelee sitä, että saa odotella. Paluupäivä on, sanomattakin, se turhauttavin.
Kaikki lähtee aamupalasta
Koska tavarat oli käytännössä pakattu jo edellisenä iltana, veivät vain aamurutiinit sen oman osansa ennen asunnolta lähtemistä. Kiitokset ja hyvästit emännälle; oli aika liikahtaa kohti aamiaismestaa.
Sitä jollain tavalla haluaisi tehdä siitä reissun viimeisestä evästyksestä jollain tavalla ikimuistoista, tai ainakin mieleenpainuvaa. Mutta nälkä oli liian kova ja tavarat turhan painavia, että sitä lähtisi merta edemmäs kalaan. Matkan varrelta aamupalapaikka (joka sekin huvittavasti 24h vuorokaudessa auki) haltuun ja tilaamaan, “yllätys, yllätys”, purilaista!
Kalkkunapurilainen pekonilla ja ranskalaisilla; juomaksi tuorepuristettua appelsiinimehua ja luomukahvia. Nälkä lähti maittavasti, kahvi oli todella hyvää, eikä mehuakaan voinut keskivertoiseksi tavanomaisuudeksi sanoa. Kun kerran oli viimeisestä ateriasta kyse, niin siihen vielä kyytipojaksi paksu puolilitrainen mansikkapirtelö.
Ei varmaan tarvitse alleviivata, että Rölli – lempinimi, jonka sain suomalaisen ystäväperheemme nuorimmaiselta Quincyssa – tuli täyteen ja vatsa pulleaksi. Ruokaporno-osasto kiittää ja kumartaa; jenkkilä on mitä mainioin paikka moisen harjoittamiseen.
Turistit hukassa
Herkuttelun myötä oli aika siirtyä tylsemmille metsästysmaille, tarkemmin ottaen Grand Central -asemalle ja sieltä kohti Newarkin lentokenttää. Ensin tietysti sekoilimme metrolla – ottamalla express-vuoron local-junan sijasta, joka ei pysähtynytkään itse centralissa – menemällä liian pitkälle, ja sitten tulimme takaisin päin.
Lopuksi vielä ihmettelimme lentokenttäkyydin bussipysäkin löytämistä. Eihän sekään liian helppoa voinut olla. Vaan löytyihän tuo kuitenkin ja $15 arvoinen lippukin irtosi viereisestä pikkukaupasta. Pari taalaa halvempi kuin sieltä hankkimamme minibussikyyditys saapuessamme, jolla tosin kyydin sai suoraan emäntämme asunnon eteen.
Huomio matkalaisille: osoitteen laittamisesta ylös ei koskaan ole haittaa, sillä Grand Centralkin on nimensä mukaisesti isompi asema kuin ensimulkaisulta vaikuttaa.
Paluulento
Arviolta vajaan tunnin mittaista kyytiä myöhemmin nökötimme lentoasemalla, check-in-vuoroamme odottaen. Sieltä turvatarkastukseen ja viimeisiä tuliaisostoksia tekemään. Ihan kaikkia rahoja en saanut kuitenkaan tuhlattua. Reilun 1600 taalan budjetista kun jäi vielä vajaa parisataa dollaria tuhlaamattakin. Aina ei vaan voi onnistua, vaikka yrittäisikin.
Nälkäkin ehti vielä yllättää ja Newarkin lentokentän safkapuoli osasi yllättää positiivisesti hintatasoltaan. Ei aivan sitä, mitä eurooppalaisilla lentokentillä on oppinut odottamaan hintojen puolesta. Pizza-siivu naamaan ja koneeseen nousua odottamaan.
Tuota pikaa siellä istuttiinkin ja reilu kuusia tuntia meni vuoroin torkkuen, vuoroin leffaa (yhdentekevä The Green Hornet) katsoen. Onneksi lentomurkina oli jälleen kerran ihan mukavalta maistuvaa settiä (mikä voi tuntua hieman oudolta kommentilta jenkkiläisen safkakuurin jälkeen).
Kööpenhaminan päässä saikin odottaa vielä pari tuntia lisää. En tiedä kumpi on rasittavampaa: lyhyemmät lennot vaihtoineen ja odotteluineen, vai yhtämittainen, mutta selvästi pidempi lento puuduttavuuksineen. Väsyttävää ja kärsivällisyyttä vaativaa touhua kuitenkin.
Eikä aikahorisontissa vaaniva jetlag ainakaan asiaa helpota. Kun on lähtenyt puoli kuudelta illalla ja kuuden tunnin jälkeen kello onkin aamuseitsemän, on olo kuin seipäällä pakaroiden väliin lyödyllä – sellaisella, lisäisin, joka ylettyy takaraivoon asti.
Köpiksessähän tätä blogia oli sitten hyvä odotellessaan naputella, kun parempaakaan tekemistä ei ollut, eikä kunnolla edes väsyttänyt, jotta olisi voinut torkkua.
Vihdoin Suomessa
Viimeinen etappi Köpiksesta koti-Turkuun ei onneksi kestänyt kuin vajaat pari tuntia, joka sekin meni puoliummessa koomaten. Kyllä siinä vaiheessa tulee lomaa harmitteleva olo, kun New Yorkin reilu 25 asteen auringonpaiste vaihtuu kymmenen asteen harmaaksi tihkusadekeliksi ja kaupunki Turuksi. Eikä asiaa paranna alati painava väsymys, jonka takia mihinkään ei jaksa keskittyä. Hyvä jos hereillä jaksaa olla.
On eittämättä mukava tulla kotiin parin viikon reippaalta reissulta, vaikka sitä olisikin paikan päällä viihtynyt kauemminkin. Nähtävää ja koettavaa kun riittää, ja onhan loma aina loma.
Näillä sanoilla alkaa olla myös lomablogi valmis ja edessä olisi paitsi kämpän siivoaminen muuton jäljiltä, myös lomakuvien ruodinta ja naamakirjaan lataaminen. Yritän vielä pusertaa myös jonkinlaisen loppurustauksen reissun hyvistä ja huonoista puolista, sekä huomioimisen arvoisista seikoista jos Amerikan ihmemaahan joskus matkustaa. Ihan vaan siltä varalta, jos joku vaikka moisen retken joskus tekee.
Näillä sanoilla, kiitos Yhdysvallat 2011. Ensi kertaan.
Perjantai, reissun viimeinen kokonainen päivä. Oli aika heittää hyvästit Bostonille ja Quincylle – vähän turhan aikaisin, mielestäni – ja liikahtaa takaisin New Yorkiin, josta paluulentomme seuraavana päivänä lähtisi.
Aamurutiinien ja kamojen pakkaamisen jälkeen siirryimme aamupalalle hyväksi havaittuun Friendly’s-ruokalaan. Aamiaismenusta löytyi tuhteja settejä moneen makuun ja nälkään. Jälkiruoaksi olin jo etukäteen päättänyt imaista suklaisen fribble-pirtelön.
Ruokalautaselle ilmestyi eräänlainen jenkkiläinen pyttipannu parilla paahtoleivällä. Ei ehkä aivan sitä, mitä luulin tilanneeni, mutta viis siitä, hyvää se kuitenkin oli. Paistettuja pottuja, munia, kinkkua ja vissiin myös pekonia, sekä kahta eri juustoa. Pieneltä näyttävä annos oli itse asiassa täyttävämpi kuin miltä näytti. Olin piukassa.
Ja päälle vielä se vajaan litran kokoinen suklaapirtelö. Röyh sentään. Onneksi tämä kalorijuhla olisi pian ohi. Sitähän miltei jännitti mitä vaaka kotimaassa näyttäisi.
Mega Bus vs. Fung Wah
Ruokailun pallottamina kierimme kohti metroasemaa ja sieltä South Stationille, joka sijaitsi bussiaseman kupeessa. Samasta paikasta taitaa lähteä myös osa paikallisjunista.
Olimme paikalla hyvissä ajoin, puoli tuntia ennen lähtöä. Liput Mega Busin matkalle, $20 naamalta. Hieman kalliimpi, mutta bussina kuulemma parempi kuin kilpaileva kiinalaisbussi. Kelpaa, ja ei kun odottelemaan.
Kello 12:lta lähtevä bussi ei kuitenkaan avannut meille oviaan ajoissa, eikä edes ihan hitusen myöhässä. Bussia kuulemma piti ladata. Hienoa, viivästyksiä tässä kaivattiinkin.
Vihdoin varttia vaille pääsimme linjuriin. Lähtö tuntui takkuilevalta jokaisessa risteyksessä, eikä ajosta meinannut tulla mitään. Niinhän siinä sitten kävi, että puolen tunnin päästä olimme takaisin Bostonin asemalla. Bussi ilmeisesti oli hieman pipi.
Oli kulunut tunti ja vartti aiotusta lähtöajasta ja yhä odottelimme tietoa lähdöstä. Kahden bussiin kuulemma mahtuisi osa, muttei kaikkia. Bussiyhtiön rouva toppuutteli meitä ja kehotti meitä odottamaan jos hän saisi meille rahat takaisin.
Munssen kanssa katsoimme toisiamme, sitten kilpailevan Fung Wah -kiinalaisbussin jonoa. Jep, oli parempi ostaa toiset, $15 liput ja kärsiä tappio, mutta ainakin päästä varmuudella lähtemään kahdelta.
Tässä kohtaa flaksia oli sitten sen verran, että pääsimme jopa hieman etuajassa lähtemään asemalta. Linkkari oli tosin täynnä, eikä vierekkäisistä paikoista ollut tietoakaan, mutta viis siitä, kun pääsimme sentään liikkeelle.
Unimatkailua
Rapiat neljä tuntia kestävä bussimatka koettelee helposti hermoja, ainakin jos on taipuvainen kärsimättömyyteen allekirjoittaneen lailla. Onneksi hyvät unenlahjat lyhensivät matkan liki puoleen siltä istumalta.
Loput puuduttavasta paikallaan pönöttämisestä saivat valua todellisuuspaon puolelle, kun hukutin tylsyyteni The Oatmeal -sarjakuvan hämmentävään huumoriin ja naurattaviin oivalluksiin. Jos kyseinen nettisarjis ei ole entuudestaan tuttu, suosittelen mahdollisuuden antamisen tälle tapaukselle.
Säteilevä New York
Paluu Ison Omenan lumoon tapahtui paremmissa merkeissä kuin lähtiessämme. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, eikä sateesta ollut tietoakaan. Nälkä tosin oli tehnyt paluun sitten aikaisen aamiaisen – kaloripommistaan huolimatta.
Bussin pudottaessa meidät pois kyydistään Chinatownissa, otimme kohteeksi jotakuinkin ensimmäisen kiinalaisravintelin, joka kohdalle osui. Full House Cafe sattui eteen, joten ovista sisään ja menu käteen.
Ruokalistalta valkosipulikanaa ja juomaksi yllätyksetön valinta; Kokis. Odotin toiveikkaana ja jännityksellä mitä tarjoilijatar toisi eteen varsinaisena murkinana.
Kelpoa, varsin tavallista kiinalaistahan se. Yhtä paljon ruokapornon aineksia kuin missä vain kotimaisessa vastaavassa; sekä hyvässä, että pahassa.
Empire State Building
Syömiset hoidettuamme suuntasimme takaisin nykiläisen emäntämme hoiviin pudottamaan kamamme talteen, ennen kuin matka jatkuisi kaupungin kuuluisimman pilvenpiirtäjän luo.
Tuotapikaa olimme metrossa ja hetken päästä ESB-tornin aulassa. Komea art deco -aula ei ehtinyt paljon huomiota saada, kun jo olimme liukuportaissa, (taas) turvatarkastuksessa ja sitten lippujonossa.
Jonotusta sitten riittikin, vähän joka välissä. Liput aikuisille (ilman karttoja yms.) kustansivat $21, jolla pääsi 86. kerrokseen asti ja $15 lisämaksulla pääsi aina 102 . kerrokseen asti, jonne mekin lopulta nousimme.
Porukkaa tornissa riitti, vaikka mekin eksyimme paikalle vasta klo 21 tietämillä. Aikaa siis kannattaa varata, vaikka itse huipulla vilahtaisikin vain lyhyesti. Kokonaisuutena meilläkin taisi kulua pari tuntia, ja niistäkin suurin osa jonotellessa.
Mutta itse maisemat ovatkin sitten omaa luokkaansa. En osaa edes arvata onko paikka parempi nähdä päivällä vai iltahämärän jälkeen – molemmilla kun on puolensa. Häkellyttävän kauas tornista joka tapauksessa näkee ja maisemat ovat perkeleen komeat.
Tai kaipa se riippuu mistä pitää: jos vihaa urbaania suurkaupunkinäkymää, ei torniin kannata nousta. Meille muille se lienee visiittinsä veroinen. Kuvat kun eivät tee täyttä oikeutta korkealla olemisen tunteelle.
Intialainen ilallinen
Se, mitä naiivisti kuvittelin ehkä reilun tunnin reissuksi, olikin lopulta reilun kolmen tunnin tempaus, metromatkoineen. Nälkä alkoi taas vihlata kehossa ja vielä oli tarkoitus singahtaa viettämään yöelämää viimeistä kertaa tällä reissulla.
Kuumottava ilmankosteus ja lähempänä 30 astetta oleva lämpötila eivät ole ihanteellisia olosuhteita, mutta valittaakaan ei kehtaa, kun kesä vihdoin on täällä. Siispä emäntämme matkaan kämpiltä ja syömään.
Lähistöltä hän ehdotti meille hyvää intialaista, mikä sopi meille mainosti. Pieni, kellarikerroksessa majaileva mesta oli kodikas ja siisti, ruokalistaltaan kutsuva ja monipuolinen, myös banladeshlaista muonaa sisältävä. Tandoori-kanat ja naan-leivät tilaukseen.
Ruoka paitsi näytti hyvältä, sai myös pötsin täyteen herkullisin mauin. Alkupalat ja kolmen ihmisen sapuskat noin $40 yhteensä. Tällaiseen voisi tottua (ja samalla lihota).
Yöelämää Brooklynin malliin
Purtavat paremmassa tallessa suuntasimme pienen kävelyn saattelemana kohti öistä Brooklyniä. Olikin miltei kello kaksi, kun saavuimme Duff’s-nimiseen metalli/rock-baariin.
En tiedä oliko idea lähteä Manhattanilta muualle maailman parhain, sillä jopa emäntämme hieman kammoksui yöjunia Brooklyniin epäilyttävien ihmisten ynnä muiden takia. Itse taas pohdin asian järkevyyttä pidemmän etäisyyden ja matka-ajan takia, vaikka olihan tuo paikka sinänsä nähtävä, kun siitä oltiin jo aiemmin puhuttu.
Jollain tapaa öisessä metrossa pois Manhattanilta olikin enemmän fiilistä ja ehkä sitä jännitystäkin, mutta melko tavallista väkeä junassa siltikin oli. Itse baari taas oli melkoisen mukava ja äänekäskin rymyluola. Tunnelmallisesti alan meiningin mukaan sisustettu ja punasävyinen musabaari. Ei mikään hevibaarien mekka, jos nyt alan miehelle ja naiselle sopiva pubi onkin.
Ja tulihan sitä maistettua hipster-tyypeistä tutuksi tullutta Pabst Blue Ribbon -oluttakin. Niin laimeaa ja mautonta peruslageria kuin useimmat kotimaisetkin, ja tavallaan juuri sitä tiskivettä, joksi jenkkiolutta toisinaan suotta morkataan.
Viimeinen yö a la USA
Perjantainen baarielo ei Brooklynissä ollut hassumpaa, jos ei erikoisen villiäkään. Yö kävi pikkutunteja ja koska seuraavana päivänä olisi edessä paluu, oli aika lähteä vetämään unta kaaliin. Metrolla Manhattanille ja sitten vihdoin se taksimatka New Yorkin tapaan.
Ei siinä, että itse taksimatkassa sinänsä mitään jännittävää tai erikoista olisi ollut, mutta olihan sellaista keltaista taksia koitettava, joita on niin monessa elokuvassa ja tv-sarjassa nähnyt. Eräänlainen kadun ikoni ja tunnistettava piirre kaupungista, joka ei koskaan nuku.
Halpaa moinen matkustus muuten on: kello puoli neljältä perjantaiyönä alkutaksa oli vain 2,5 taalaa ja koko reissukin, ehkä vartin mittainen moinen, 6,5 taalaa. Siis vain noin neljä euroa. Ei ihme, että täällä taksit ovat niin suosittuja kulkupelejä. Varteenotettava vaihtoehto liikkua ympäri Nykiä, paitsi ehkä pahimpaan ruuhka-aikaan.
Hyvää yötä, omena. Kuuden tunnin yöunet pohjalle ja kohti seuraavaa päivää.
Kuten edellisen päivän yöseikkailuista saattoi arvata, tämä päivä alkoi vähemmän mainiosti. Jäätävän kovan hedarin myötä tapahtunut herääminen ei ollut aivan parhain ja päänsärky tuntui muutenkin kovemmalta kuin jotakuinkin koskaan aikaisemmin. Tai siltä se ainakin tuntui.
Pari nappia huiviin ja takaisin petiin lepäämään. Mitään tehokasta lomailua moinen ei ole, mutta minkäs teet. Itse aiheutettu kipu vaatii uhrauksia.
Krapulan paluu
Toisin kuin ounastelin, ryypiskelyn jälkiseuraamukset eivät jääneet vain jomotukseen. Kyllähän se oikea krapulafiiliskin tuli. Pyörin patjalla kuin pahempaakin sairasteleva, mutta olo ei kohentunut. Lopulta autotallista isäntäväen polkupyörät lainaksi ja suunta kohti Quincy Centeria. Olihan sitä jotain saatava syödyksi.
Aurinko loimotti taivaalta kuumasti. Normaalisti olisin ollut riemuissani moisesta sääkokemuksesta, mutta tuossa kropantilassa viileämpi ilma olisi maistunut astetta paremmin. Vartin sutimisen jälkeen pyörät kadunsivuun ja Blue 22 -ravintolaan myöhäistä brunssia hakemaan.
Niin, eihän se ruoka sitten maistunut. Annoksessa ei ollut mitään vikaa, vaan jouduin miltei nolona selittämään tarjoilijalle, että olen vain hieman huonovointinen. Hän pakkasi annokseni mukaan. Olihan se surullista tuijotella ranskalaisia ja herkulliselta näyttävää kanavoileipää kasviksineen kaikkineen, mutta minkäs teet, kun juuri sillä hetkellä safkan tuijottelu aiheutti lähinnä ajatuksia oksentamisesta.
Mitään pitkää sylkeä ei ikinä onneksi tullut, joten rasia mukaan ja takaisin kämpille. Aivan parasta lomanviettoa.
Tyhjä päivä
Kämpille palattuamme takaisin levyksi patjalle, mp3-soittimen napit korvaan ja aivot narikkaan. Heräämisen myötä olo oli jo kohentunut sen verran, että kehtasi lähteä ulos läppärin kera. Vaikka olo oli fyysisesti jo ihan kohtuullinen, pää tuntui siltä, kuin ajatus olisi mennyt etanamaisella vauhdilla. “Häh? Mitä? Emmä tajuu.”
Isäntä oli jo nakannut grillit kuumaksi ja tuotapikaa saimme nauttia periamerikkalaisista hodareista ja purilaisista takapihan penkillä istuen. Lapsilla sinapit naamalla tai käsissä, ja meikäpoika mussutti kuin ei olisi ennen ruokaa nähnyt.
Kyllähän se syöminen taas kerran temppunsa teki. Hetken päästä, kun verensokerit ynnä muut alkoivat olla kohdallaan, alkoi pääkin toimia ja olo suorastaan normaalilla tavalla hyvä. Grilliruoka, mitäpä oloa se ei korjaisi.
Pälä pälä
Siinähän se ilta sitten menikin. Kirjoitellen, facebookaten ja kevyitä turisten. Tavallaan päivä oli koko loman lomamaisin, siis siinä mielessä, että mitään ihmeellistä ei tullut nähtyä eikä koettua, mutta rentouduttua ja levättyä sitten senkin edestä.
Oikeastaan voisi kyseenalaistaa koko asiasta kirjoittamisen järjen ja vain todeta, että eikö tämän olisi voinut kuitata vain kirjoittamalla:”En tehnyt mitään muuta kuin söin ja nukuin. t: mä ite.” Ehkä olisi voinut, ehkä olisi pitänyt.
Mutta pitihän sitä miltei perinteitä noudattaen se loman krapulapäiväkin kokea. Vai pitikö? Ei oikeastaan, vahinkohumalahan se oli, mutta tulipa nyt kuitenkin koettua. Mitään en kadu. Reissu on ollut loistava ja sitä olisi vielä tätä kirjoittaessa pari päivää jäljellä.
Reissu oli jo suurelta osalta takana, vain noin neljännes oli enää jäljellä kahden viikon rapakon taakse ulottuvasta lomasta. Koska olennaisimmat matkakohteet olivat jo tulleet nähdyiksi, päätimme ottaa loppureissun kevyesti vain rentoutuen, ilman sen suurempaa ohjelmaa. Ei sillä, ettäkö reissu muutenkaan olisi muuta ollut kuin rento.
Mummoaamupala
Heräily venähti odotetulla tavalla ja aamupalakin lipsahti yli puolenpäivän. Quincyn oma Friendly’s diner. Ruokalista suorastaan pursui järisyttävän hyviltä vaikuttavia annoksia, joita nälkäisinä kuolasimme mummelitarjoilijoiden huolehtiessa meistä. Noin tarjoilijamielessä tämä paikka olikin Hootersin miltei täydellinen vastakohta.
Lounastarjouksen lämmin juusto-kalkkunavoileipä ($6) napsahti kohdalle tuoremehulasin kera. Lisukkeena ranskalaisia, röyh. Nälkä lähti ja kieli taisi mennä mukana.
Jälkkäriksi, kuuman päivän kunniaksi, mansikka-fribble eli paikan oma pirtelö (reilut $4). Jos oli hintaa, niin oli kokoakin. Muki kun oli ehkä vajaa litran kooltaan ja todella kuohkeaa, paksua ja herkullista pirtelöä. Sen imeminen kitusiin tuntui kestävän ikuisuuden.
Friendly’s oli ehkä paras aamiaismesta tähän asti.
Revanssi sotalaivan kanssa
Maanantainen vierailu U.S.S. Constitution -purjelaivaan kun jäi yritykseksi, oli uusintayrityksen vuoro. Metrolla TD Gardeniin, kävely sillan yli ja sitten turvatarkastukseen. Jep, jälleen kerran oli tavaroiden läpivalaisun aika ja kävely läpi metallinpaljastuksen, vähän kuin Vapaudenpatsaalla aiemmin. Tiukentuneet turvatoimet tuntuvatkin kohdistuvan ensisijaisesti juuri näihin kansallismuistomerkkeihin tai niihin verrattaviin paikkoihin.
Itse laiva oli kyllä komea ja huokui vuosisatojen tunnelmaa. Constitution on maailman vanhin vielä toiminnassa oleva sotalaiva, kuten kertoi eräs miehistön jäsenistä yleisölleen. Se ei ole maailman vanhin sotalaiva sinänsä, sillä Englannista löytyy vielä sitä vanhempi alus kuivatelakalta, mutta Constitutionilla on edelleen oma miehistönsä ja se tekee matkoja muutaman kerran vuodessa.
Komea purtilo ja näkemisen arvoinen paatti, joka on myös ilmainen vierailla ja auki kaikkina muina päivinä viikossa paitsi maanantaisin.
Leluostoksilla
Museolaivavierailun jälkeen suuntasimme leluostoksille. Käpöttelyt metrolle ja sieltä Quincy Marketin pikkukauppoihin. Olimme nimittäin päättäneet ilahduttaa ystäväpariskuntamme pienempiä Lego-leluilla, mukavia naskaleita kun ovat, ja kun emme mitään tuliaisia olleet itse vanhemmille tuoneet.
Satunnaisen pyörimisen jälkeen löytyi sarjiskauppa, josta löytyi musiikkia, leluja sekä tietysti rihkamaa. Newbury Comics, joita löytyy useampikin Bostonin alueelta, on hyvä paikka tutustumisvisiitille mikäli amerikkalaiset sarjikset, pop/rock/metal-osaston musa tai lelu- ja fanirihkama innostaa.
Mukaan tarttuikin pari pakettia Legoja, sekä allekirjoittaneelle hirtehistä huumoria tarjoileva The Oatmeal -sarjakuvakirja. Hintakaan ei päätä huimannut.
Päivällistä ja jääkiekkoa
Ruokapornosektorilla vetovoimaiseksi osoittautui texmex-ravintola, jossa lautaselle saapui muikeat enchiladat. Perushyvää, muttei erikoista. Eipä tosin hintapolitiikkakaan häikäissyt, sillä annos lähti alta kympillä. Kyllähän tällaisia kannattaa täällä maistella ja testailla, kun ovat helposti kotimaisia vastaavia parempia, hinnasta huolimatta.
Masut täynnä kämpille. Lelut annettuamme pääsimme tietysti apulaisinsinööreiksi auttamaan Legojen rakentelussa. Blogaamista, olutta ja Legojen kanssa pakertelua. Kuluuhan se ilta niinkin.
Isäntämme oli plänännyt meille iltaohjelmaa, joten metroon ja Beacon Hillin idylliselle kerrostaloalueelle. Viinakaupasta pari pahvipakettia paikallista olutta per naamari, ja sitten ystävämme kaverin kämpille Bruinsin ottelua katsomaan.
Vaikken jääkiekosta itse juuri perusta, meni ilta istuen mukavasti oluita maistellen ja Youtube-huumorivideoilla huvittuen.
Yllätyskännit
Kun paikallinen mallasjuoma oli kuitenkin alkoholipitoisuudeltaan pahimmillaan jopa kymmenen prosentin tietämillä, oli pari meistä salakavalasti humaltuneessa tilassa kotiinpaluuta tehdessä. En edes tiedä montako olutta join, luultavasti alle sixpackin, mutta päihtyneisyys oli vahvasti läsnä.
Kellokin huuteli jo päälle kahta, joten taksi alle ja Quincyyn. Jälleen kerran 7 Elevenistä patongit yösyömiseksi. Sitten jossain vaihessa se filmikin katkesi, vaikka jotain muistin sentään koneella yöllä käyneeni. Eihän touhun nyt ihan noin pitänyt mennä. Seuraavana päivänä meno vasta sitten kostautuikin.
Tiistain tiuku repäisi äijät ylös hyvin nukutun yön jälkeen aamukympiltä. Perustoimien ja kahvittelun jälkeen – siis kahta tuntia myöhemmin (mihin ihmeeseen sitä aikaa menee?) – Wollastonin asemalle ja vielä auringonpaisteessa, kuten paikalle osunut liikennepoliisitarkin meille tokaisi. Täydellinen päivä Cambridgen ympäristö yliopistoalueen visiteeraamiseen.
Harvardissa
Arska loimotti kuumalla liekillä, kun tossut osuivat Harvard Squaren maaperään. Postimerkit lähikaupasta mukaan ja alueelle pyörimään. Nuoria opiskelijoita oli moneen lähtöön, osa lorvaillen ja osa muuten vain notkuen, ehkä joku jopa opiskellen. College-tunnelmaa aidoimillaan.
Puistoa, campus-aluetta, kauppoja ja ruokapaikkoja, sekä tietysti kahviloita. Olihan näin lämmin päivä aivan perfekto isolle mukille Starbuck’sin jääkahvia. Eihän niitä postikortteja viilentämättä raapustella.
Alueessa on tunnelmaa ja ilma oli juuri hyvä piknikille. Mutta eiväthän äijät sellaisia harrasta, joten vanhemmille kirjoittelun jälkeen oli aika jatkaa laahustelua ja sopeutua opiskelijoiden joukkoon.
MIT
Harvardista parisen pysäkkiä etelään, melko lähellä joenrantaa on MIT: Massachusetts Institute of Technology, joka ainakin it-orientoituneessa porukassa ja tietokonenörteissä soittaa kelloja, ehkä jopa kunnioitusta herättäen.
Ehkä olemme huonoja, tai ainakin laiskoja nörttejä, mutta meille riitti alueen ohittaminen ilman sen suurempia kevätjuhlaliikkeitä.
Sen sijaan jatkoimme rantaa pitkin joen pohjoispuolta ja otimme etäiseksi määränpääksi Quincy Marketin ja sen lukuisat kaupat. Meikäpojan kun piti saada vielä itselleen vähän Patriots-fanikamaa vaateenparsien muodossa.
Kyllähän niitä onneksi pienen etsimisen jälkeen löytyikin, vaikkei pelikausi olekaan. Seikka, joka on hyvä huomioida urheilufanikamaa ostaessa. Vaikka eihän sellaisia teissä lukijoissa varmasti edes ole. Koittakaa kuitenkin ymmärtää, ehm.
Jäätelöä ja lenkkeilyä
Koska olin koetellut Munssea koko reissun – ensimmäisestä päivästä alkaen – ajan erilaisilla ja rehellisesti sanoen varsin typerillä jäätelöhaasteilla (esim.”Saat jäätelön jos menet antamaan noille katusoittajille taalan siitä, että lopettavat soittamisen metron tulemiseen asti.” tai metrossa “Saat jääetlön, jos vedät tuossa tangossa yhden leuan ihmisistä välittämättä.“), oli vihdoin lunastuksen aika.
Ehkä noin paristakymmenestä eri ehdotuksesta Munsse oli vain yhden tehnyt ja nyt oli maksun aika. Jäätelöt ostoon, meikä maksoi. Hyvää jäätelöä kyllä, mutta pieninkin koko irtosellaista meikäläiselle oli miltei liikaa.
Jädet masussa takaisin metroon ja kohti Wollastonia. Oli aika lähteä koettamaan rantakuntoa Atlantin lammikon äärelle. Ajatusta moisesta kun olimme fiilistelleet jo Turussa lenkkeilyn ohessa.
Jälkiviisaana voi todeta, että tässä kohtaa teimme pienen virheen. Olimme nimittäin syöneet jo neljältä, mutta eihän meillä nälkä vielä ollut, eikä toisaalta juoksulenkin alle viitsi paljoa syödäkään. Siihen virheeseen palaan myöhemmin.
Öinen Atlantti
Kamat päälle ja lenkkiraitille. Mikä parasta, isäntämme lähti seuraksi ja samalla näyttäisi meille sopivan reitin. Metsäpolkuja, pieniä katuja ja tummenevaa taivasta. Lopulta olimme meren kupeessa ja hiekkarannan reunuksella juosten.
Bostonin valot näkyivät kauas lahden yli ja loivat omaa tunnelmaansa vienon kajon myötä. Kyllähän tämä kotoisen juoksulenkin voittaa, vaikka ilmankosteus onkin aivan toista luokkaa.
70-minuuttisen hölkän päälle ja suihku, ja sitten kohti iltapalaa.
Quincyn iltapala
Se moka, josta aiemmin puhuin. Emme nimittäin hokanneet, ette Quincystä saa ruokaa kovin myöhään. Eihän Q ole mikään New York – kaupunki, joka ei koslaan nuku.
Ensin Alumni Cafeen:”sori, emme voi auttaa.” Sitten Hancock Taverniin:”keittiö sulki kello kymmenen.” Ok, ajattelin, KFC/Taco Bell auttaa, mutta ei: kiinni klo 23. Samoin vieressä oleva Friendly’s. Mutta KFC:ssa on valo! Takaisin sinne, mutta luukku ei aukea, koska olemme autokaistalla. Perkele.
Lopulta luovutamme oikean ruoan suhteen ja suuntaamme 7 Eleveniin – kauppaan, joka ainakin olisi auki. Täytetty patonki ja tuoremehu sentään irtoavat $8 hintaan. Jotain masun täytettä sentään.
Väsyneinä, mutta sentään ruokittuina painuimme takaisin Hancock Taverniin nauttimaan pari olusta (Drifter IPA – nam!). Vielä olisi neljä päivää lomaa jäljellä – mikäli tuhkapilvi ei estä paluutamme. Sitä odotellessa.
Toisaalta täytyy vielä todeta, että asiat voisivat olla huonomminkin: keskilännessä mailin levyinen tornado oli käytännössä pyyhkinyt kokonaisen kylän sileäksi, tappaen samalla miltei kaikki kylän asukkaat. Siitä jotain perspektiiviä lomaan ja lintukotoomme.
Maanantai alkoi hieman laiskanpulskeasti heräillen. Kymmeneltä soi kello, mutta ulostautuminen onnistui vasta paria tuntia myöhemmin. Isäntämme oli kotiutunut edellisenä yönä ja olihan sitä kuulumisia vaihdettava samalla. Kaipa sitä oli jotenkin muutenkin väsähtänyt olo, jota sitä sufeella ja suihkulla heräteltiin.
Aamiaispaikaksi valitsimme tällä kertaa paikallisen Lori-Annen dinerin. Tunnelmallinen pikkukuppila, jollaisia varmaan jokainen lukija on nähnyt leffoissa ja/tai tv-sarjoissa. Dinerin henkilökuntakin oli kuin sanakirjan sivuilta napattuja stereotyyppejä essuissaan ja asusteissaan. Aamupala paahtoleipineen, kananmunineen, pekoneineen ja perunoineen oli kuitenkin maittavaa settiä kyytipojaksi tuoremehua ja pari kuppia kahvia. Kyllähän tuollaisella selättää jo vähän kovemmankin aamunälän.
Reitti vapauteen
Aamupäivän ohjelmaksi olimme valinneet niin sanotun Freedom Trailin. En oikeastaan ihan tarkalleen tiennyt mistä on kyse, paitsi sen tietysti liittyvän jollain tavalla maan itsenäistymiseen ja vievän kohti kuuluisaa Bunker Hilliä, jossa on aikoinaan verisesti sodittu. Metro Wollastonista Park Streetin asemaa ja sitten seuraamaan punaisia ohjeviittoja. Täältä tullaan, vapaus!
Freedom Trail osoittautui yllättävän kiinnostavaksi, vaikka kyse onkin lopulta “vain” amerikkalaisten itsenäistymisestä. Se käsittää patsaista ja tärkeistä taloista – kuten entinen kaupungintalo – erilaisiin kyltteihin asti kaikenlaista ja huipentuu Bunker Hillin valtavaan obeliskiin. Matkalla nähdään tärkeitä hemmoja, kuten esimerkiksi John Hancock – mies, joka kynäili nimmarinsa ensimmäisenä itsenäisyysjulistukseen – sekä Samuel Adams ja John Quincy, joilla kummallakin oli tärkeä osansa koko itsenäistymisprosessissa. Myös Benjamin Franklin on näistä herroista ehdottomasti mainitsemisen arvoinen. Turha näiden saavutuksia on tietysti tässä luetella, sillä Wikipedia ja vastaavat tekevät sen paljon paremmin.
Matkalta löysimme pubin The Bell in Hand, joka on väittämän mukaan Yhdysvaltojen vanhin yhä toimiva baari. Ihan kunnioitettava ikä baarilla, kun se on kuitenkin perustettu jo ennen 1800 -lukua. Sisältä baari ei vaikuta kovin vanhalta mestalta, mutta senhän emme antaneet meitä häiritä.
Matka vapauteen – osa II
Oluset riipaistuamme jatkoimme Vapauden etsintää. Freedom Trail pujotteli läpi North Endin italialaisalueen ja lopulta ylitti joen. Kaupunki eli kiireistä arkeaan kahden siilipään lempsuttaessa kohti vapauden muistomerkkiä.
Vaikka eihän tuo horisontissa kauan siintänyt obeliski sitä sinänsä merkinnyt, mitä nyt humoristisessa mielessä meille. Kun lopulta saavuimme Bunker Hillin laelle, meitä odotti karu totuus: vapaus oli suljettu – korjaustöiden vuoksi. Perhana.
Päin perustuslakia
Kukkulalta valuimme alas, yhä Freedom Trailia seuraten, kohti purjealus U.S.S. Constitutionia. Aluksella oli mainetta ja kunniaa palveluksestaan aikoinaan, olihan se jo vuodelta 1797 . Ihan tarkalleen ei meille selvinnyt missä se on luokkansa vanhin merialus maailmassa, mutta komea purkki kuitenkin.
Harmi vain, että aluksen vierailu oli maanantaisin suljettu. Eipä se mitään, vieressä oleva saman laivan oma museo oli iltakuuteen asti auki.
U.S.S. Constitution Museum ei ollut museona kaksinen, vaan eipä se mitään maksanutkaan. Paikassa käytiin läpi tykkien toiminta, seilorien värvääminen, ruokailu sekä kaikkia muita vastaavia olennaisia asioita, ja vilaistiinpa samalla hieman merirosvoja ja merisodankäyntiäkin. Samalla käynnillähän tuon katsoo kuin itse laivankin ja sen vieressä olevan modernin sotalaivan kuivasatamineen.
Illallinen vailla sähköä
Koska vapaus tekee nälkäiseksi, päätimme ravita itseämme ennen keskustaan palaamista. Ravintola vapausreitin varrelta ja lautaselle jonkinlainen kana-pekonipurilainen sipseillä. Hinta huikeat yhdeksän taalaa. Mitähän sillä rahalla saisi Suomessa? Megaburgerin Heseltä? Juomaksi vielä aina raikas Sierra Nevada IPA ja masu täyttyi vauhdilla.
Sitten valot pimenivät. Ulkoa heijastui harmaa kajo ja pöytää valaisi yksinäinen pieni kynttilä. Tämähän olisi ollut suorastaan romanttista jos kyseessä olisi ollut parisuhdematkailua. Meitä lähinnä huvitti ja popsimme annokset tyytyväisinä loppuun.
Tarjoilijatar kuitenkin pahoitteli tilannetta ja kysyi haluaisimmeko kahvia tai muuta juomaa, kun laskua ei kyetty koneiden kuukahtaessa tulostamaan. Pysyimme suunnitelmassamme ja tilasimme mojitot. Halvempia ja parempia kuin Suomessa yleensä. Yllätys oli mukava, kun $9 mojitot tulivat meille ilmaisiksi. Tipit tytylle ja masut pulleina matka sai jatkua.
Bruins, and then some
Koska Boston Bruins -jääkiekkojoukkueen kotisali TD Garden oli nurkilla ja Bruinsilla kotipeli illalla, päätimme käydä nuuskimassa tunnelmia paikan päällä. B-paitaisia jamppoja ja jampattaria olikin nurkilla runsaasti ja lisää väkeä liikkui paikallae tasaiseen tahtiin, kuin zombielauma ihmislihan perässä konsanaan.
Pikainen vierailu areenan fanikauppaan, mutta vähemmän yllättäen sekin oli tupaten täynnä väkeä. Jopa vessajono oli turhan pitkä, joten jatkoimme saman tien metrolla eteenpäin.
Downtime Crossingilta suoraan ytimeen ja kauppoja katsomaan. Toisin kuin Nykissä, Bostonin kauppojen aukioloajat ovat inhimillisempiä suomalaiseen tapaan. Niinpä osa kaupoista oli jo mennyt tai juuri menossa, joten kierros jäi hieman tyngäksi. Sain kuitenkin hyvän fanipoikavinkin seuraavaksi illaksi, joten reissu ei mennyt täysin hukkaan.
Koska ilta oli vielä nuori, eikä kotiinpaluu houkuttanut tarpeeksi, päätimme pyrähtää Fenway Parkin kulmille – Red Soxin kotikentän nurkille. Jos ei muuta, niin näkisimme legendaarisen House of Blues -keikkapaikan.
Fenwaylle emme tietysti päässeetkään ja Blueskin näytti suljetulta, joten pujahdimme viime reissulta tuttuun Boston Beer Works -olut- ja ruokaravintolaan.
Kappas, telkkarista sattui tulemaan yhtä aikaa sekä Bostonin joukkueen baseballia että se Bruinsin playoff-peli. Hetken kuluttua olimmekin jumittuneita baaritiskin ääreen: Munsse Bruinsia seuraten, minä blogia päivittäen sekä sivusilmällä kumpaakin peliä seuraten.
Menihän se loppuilta niinkin. Niin, se illan ensimmäinen olutvalinta muuten osui Curley’s Irish Stout – taattua irkkulaatua Guinnessin ja Murphy’sin hengessä. Ja Beer Worksissa valikoima ei onneksi rajoitu pariin merkkiin.
Saatuani puhelimen pois käsistäni – täydentäessäni blogitekstiä – oli aika siirtää itsekin silmät ruutuihin. Peli(e)n seuraaminen tekee paitsi janoiseksi, myös nälkäiseksi. Vaan kunnon nälkä ei vielä vaivannut, olihan kunnon safkasta vain “pari” tuntia aikaa.
Onneksi Beer Worksissa on hyvä menu snackseja myöden. Tilaukseen $10 Beer Works snack attack -lautanen, jossa kolme kippoa suolaista ja mausteista naposteltavaa: parin millin paksuisia miniranskalaisia, mausteisia leipäpalloja sekä voimakkaasti maustettu pähkinävalikoima.
Hyvää, janottavaa ja epäterveellistä. Fenway American Pale Ale huuhtoi aaltojen lailla kurkkuani samalla, kun tuijotuselimeni napittivat vuoroin mustaa kumikiekkoa, vuoroin 150 km/h vauhdilla kiitävää “pesistä”. Ainakin nälän illuusio teki väliaikaisen katoamistempun.
Game over
Pelit loppuivat ja Boston sekä voitti, että hävisi. Kiitos, Beer Works, aika palata Quincyyn, hakea jotain iltapalaa ja kenties olut tai pari yöllistä koneella istumista varten.
Takana oli hyvä vapausseikkailu, reilusti uutta ja sopivasti vanhaa. Ja ainakin kohtuullinen määrä penkkiurheilua baarissa, joka oli minulle miltei täysin uusi juttu. Vaan rutiinien rikkomistahan tänne tultiin harjoittamaan ja sitä toden teolla ollaan myös saatu.
Jälleen yksi mukava päivä takana ja vielä olisi muutama moinen edessäkin.
Aamupäivän heräily tapahtui lasten ääniin, korvatulpista huolimatta, aivan kuten ounastelin. Skarpisti, hyvin nukkuneena, ylös ja komennus aamupalapöytään quincyläisen emäntämme, ystävättäreni, toimesta ja paahtoleipää cheddarilla ja kinkulla, sekä maittavalla tuoremehulla ja kahvilla saatettuna.
Ladattuna lähtö paikalliselle YMCA-salille, jossa kävin jo viime reissulla pari kertaa ystäväni seurassa ilmaiseksi, ja samalla mallilla mentiin nytkin. Munssen ja allekirjoittaneen saliflaksi tuntui jatkuvan: ilmaisella vierailukortilla kolme maksutonta kertaa pelkän nimikortin täyttämisellä. Mahtavaa! Reipas tunnin jalkatreeni ja suihkun kautta takaisin “kotiin”.
Paluu Hancock Tavernaan
Kaupungin kartta haltuun, hieman matkasuunnitelmaa iltapäivälle ja matkaan. Valitettavasti suunnitelmamme nähdä aito baseball-peli Bostonissa kariutui siihen, että hyviä lippuja ei ollut enää järkevästi saatavilla. Oma moka, kun jätimme tsekkaamisen viime tinkaan. Ei sillä, että lajista mitään tajuaisimme, mutta olisi ollut mukava kokea moinen ihan vain kulttuurillisena kokemuksena.
Ennen metromatkaa Bostoniin tarvitsimme hieman ravintoa. Koska Lori Annien diner oli sunnuntain osalta suljettu, ehdotin vierailua jo viime reissulta tuttuun Hancock Taverniin. Tuntui jollain tapaa jopa nostalgiselta palata sinne miltei parin vuoden tauon jälkeen.
Ruokapornon kohteeksi valikoitui chicken supreme: friteerattua kanaa lohkoperunoilla. Kanamöykky oli kohtuullisen iso ja päällä oli jotain juustoa. Pirun hyvää, joskin maultaan yllätyksetöntä. Eikä hinta pelottanut: 12 taalaa ilman tippiä, sillä jäävedestähän täällä ei (toisin kuin monissa paikoissa Suomessa) veloteta. Tai ainakaan minä en sellaiseen ole vielä törmännyt.
Boston kutsuu
Sunnuntai. Ei aivan paras päivä ostoksien tekemiselle, mutta hyvä päivä ulkoilulle. Siispä kohti Bostonia ja kaupunkia kurkkaamaan. Jos kaupungissa muuten viipyy yhtään kauempaa, on seitsemän päivän metrolippu ostamisen arvoinen: se kun kustantaa vaivaiset 15 taalaa, kertamaksun ollessa parin dollarin luokkaa.
Joka tapauksessa, kohteemme oli sarjiskauppa, paristakin syystä. Paitsi että Munsse on sarjisfani, myös siksi, että olin saanut etsiä Punisher- eli Tuomari-figuurin tutulleni. Figua ei kuitenkaan löytynyt, eikä sitten niitä sopivia sarjiksia, eikä myöskään sopivia cd-levyjä, vaikka läheltä liippasikin. Tuliainen ostoon ja matkaan.
Kahvia teki mieli ja Starbuck’siin oli liian pitkä jono, joten menimme vastapäiseen Donkin’ Donuts -kahvilaan, vai pitäisikö sanoa donitsilaan – sillä donitsejahan kyseinen kuppila juuri myy, hyvien kahvien ohella. Kuuluu kuitenkin niihin ketjupaikkoihin, joita on ihan poikaa jenkeissä testata. Donitisit ovat kuitenkin Suomessa hieman epätyypillinen juttu. Ja ainakin tuo Boston Kreme oli varsin maukas jälkkäri.
Sorsaporukoista morjes
Kahvittelun myötä tossunkärkeä eteenpäin ja kohti keskuspuistoa. Matkalla tosin bongasimme Mac- vai sanoisinko Apple-kaupan, joten sinnehän oli nörtteinä mentävä. Ei sillä, että itse olisin Mac-mies, mutta kun matkaseura ja eräs toinenkin ystävä on, niiiiin… No, olihan se hieno mesta kolmessa lasisessa kerroksessa ja stevejobsistille temppeli. Kyllähän te tiedätte. Tai jos ette, niin ei se selittämällä avaudu.
Tovia myöhemmin olimme Boston Common -keskuspuistossa. George Washington -patsas, joutsenlampi (tai sinne päin), sota-aiheisia muistomerkkejä, sorsapatsas ja niin edelleen. Idyllinen, kaunis mesta kuitenkin. Ei sillä, että minä tajuaisin romantiikasta mitään.
Toki pääsin hienoon ratsastuskuvaan sorsapatsaan kanssa, vai ankkojako nuo olivat. Kuka sitä erottaa, kun metallisesta kuvaelmasta on kyse, ja sorsiahan ne ovat ennenkin valokuvissani olleet. Nuo hupsut, koirakuononaamariset vihertävät siivekkäät. Itseironiaa siis peliin ja pelleilemään. Räps, valokuvaan ja koipea koiven eteen.
Jokimaisemissa
Puistossa hölmäiltyämme hyppäsimme metroon ja liikahdimme kohti TD Gardenia – stadionia, jossa muiden muassa pelataan koripalloa ja jääkiekkoa. Siinä missä itse toivoin löytäväni New England Patriots -joukkueen kamoja, myynnissä näytti olevan vain Celtics- ja Bruins-joukkueiden faniroinaa. Niin, nyt on koris- ja jäkiskausi, ei jenkkifutisaika. Aina ei voi voittaa.
Siitä oli johdonmukaista jatkaa keskustan kiertelyä vesialueen mukaisesti. Ei sillä, että Bostonin north endin alue olisi maailman kaunein laiturialue, mutta onhan siinä omaa tunnelmaansa. Purjeveneitä, hulppeita rantakämppiä ja ylipäätään tietynlaista fiilistä. Näkemällähän sen uskoo.
Red Sox!
Kiertelyä, kaartelua ja yhtäkkiä olimmekin italialaisella alueella. Lukematon määrä italoravinteleita, täynnä ihmisiä syömässä. Taisimme kiertää takaisin north endin eteläosaan. Suuntima länteen ja löysimme meille sopivan paikan. Pubahdimme (sekoitus sanasta “piipahtaa” ja “pubi”) paikalliseen ja sitten jämähdimme seuraamaan paikallisen baseball-joukkueen (Boston Red Sox) peliä. Ei sillä, että tajusimme sääntöjä, mutta opimme vauhdilla. Jo tuntia myöhemmin pelissä alkoi olla järkeä ja meikäläinen myös olutpäissään.
Harpoon IPA seurasi Sam Adams -kesäolutta ja siinä missä ensimmäinen on hyvä perus-lager, on Harpoon ihan jees, muttei parasta laatuaan, vähän mieto, sanoisin. Pelin laatu alkoi selvitä ja tulipa sitä turistua myös paikallisten kanssa.
En yritä puolustella jenkkejä, mutta kyllähän täällä ollaan jo lähtökohtaisesti vieraanvaraisempia kuin kotimaassa ja jo pienestä katsekontaktista porukka morjestelee tai hymyilee. Jep, monen mielestä varmasti ärsyttävää tai teennäistä, mutta kyllä se suomalaistenkin itselleen ärisevä synkistely ja murjotus on helvetin tympeää katsottavaa.
Siispä pidän amerikkalaisten hyväntuulisesta moikkailusta kotimaatamme enemmän. Sitä paitsi, antoivathan perhanat hyviä ohjeita minulle parin suoran, kohteliaan kysymyksen saattelemana. “Please” ja “thank you” kun eivät paljoa verbaalisessa laukussani paina.
Entä itse peli? Oluen tahdissa sitä tuli jännitettyä ja fiilisteltyä tosissaan. Munssen kanssa hehkuttelimme peliä – ja kannatimme tietysti Red Soxia – ja hauskana yksityiskohtana yksi heidän pelaajistaan vielä näytti yhdeltä ystävältäni, joten hänen vuoro sai jakamattoman ekstrahuomiomme. Ja lopulta myös Red Sox voitti pelin. “Jee!”
Takaisin Quincyyn
Hyvillä mielin oli maukasta matkustella takaisin Quincyyn, jopa sillä mielentilalla, että syöminen jäi toissijaiseksi ajatukseksi. Niin, mitäpä sitä Bostonissa syömään, kun sitä voisi Quincyssakin tehdä. Quincyssa, noin sadantuhannen asukkaan pikkukaupungissa, sunnuntai-illalla. Mitähän minäkin mietin.
Saapuessamme Quincy Centraliin koko kaupunki näytti lähinnä kuolleelta. Vähän valoja, ehkä yksittäinen auto ja muutama metrosta nousija meidän lisäksemme. Ei kun Hancock Streetille talsimaan kohti toista päätä cityä ja ruokaa etsimään. Baarin löysimme, mutta sielläkin “yllätykseksemme” keittiö oli suljettu, kun kellokin läheni puoltayötä. Niin tieysti. Antoi sentään vinkin johonkin paikkaan, mutta sekin oli liian kaukana.
Lopulta tyydyimme 7-Eleven-kaupan leipä- ja juomavalikoimaan, ja mussutukset mahassamme imaisimme sisuksiimme kaupan antimet. Nälkä lähti, jos makunautinto ei nyt järin ihmeellinen ollutkaan. Kiitos jumali… kapitalismille vallitsevasta ruokatarjonnasta, joka meidät matkaajat ravittuina pitää.
Onneksi wlan toimii kotimaisen isäntäperheemme luona ja tämänkin näpytyksen sai vielä tehtyä ennen yöpuulle menemistä. Huomenna kun pitäisi taas jaksaa seikkailla uusissa kuvioissa ja maisemissa.
6.44 ja ensimmäinen herätys. “Mitä helvettiä?“, tuumin. “Kellokin herättäisi vasta seiskalta.” 7.10, ylös ja suihkuun. Bussin lähtö kello kymmenen. Kolme tuntia aikaa herätä, syödä aamupala Starbuck’sissa (kyllä, taas, mutta ensimmäistä kertaa aamiaisella – lämmitetty panini & grande cinnamon latte = 11 taalaa). Päivitykset kuntoon ja kohti kiinalaiskortteleita. Matka kohti Bostonia voi alkaa!
Loputon bussimatka
Aamiaisella ladattu kaksikkomme valui kohti Chinatwonin värikästä ja pikku putiikeilla täplittynyttä aluetta. H-kadun varrelta lähtevä kiinalaisbussi nosti kytkintä vasta kymmeneltä, joten aikaisen heräämisen ansiosta kiireestä ei ollut tietoakaan.
New Yorkin tapaan myös D.C.:n ruutukaava tekee suunnistamisesta turistille helppoa. Suurin osa kaduista on toiseen suuntaan numerojärjestyksessä suurenevia katuja 1. street, 2. street ja niin edelleen, kun taas vaakatasossa ne ovat vastaavasti aakkosittain F street, G street, H street ja siihen suuntaan. Eksyminen on siis tehty melkoisen hankalaksi.
Nykin kautta Bostoniin
Menomatkan tapaan paluu New Yorkiin kesti noin nelisen tuntia. Ensimmäisen tunnin meitä jaksoi viihdyttää (tai häiritä, miten asian nyt ottaa) mielenvikaiselta vaikuttava tummempi kaveri, joka höpötteli sekavia jotakuinkin niin kauan kuin häntä jaksoi kuunnella.
Mies yritti kovin saada muodostettua yhteyttä edessä istuvaan mustaan neitoseen, ja kun se ei onnistunut, hän kääntyi meidän puoleen juttukaverin toivossa. Luodinkestävistä pöksyistä ja helvetintulen liekeissä palamisesta huolimatta keskustelu ei ottanut tuulta alleen.
Sitten lähetti nukkumatti terveisiä ja matka-aika ikään kuin lyheni puoleen. Kahden jälkeen Nykissä, muutama kortteli kävelyä, muna-pekoni-juustosämpylät messiin ja seuraavaan bussiin. NYC-Boston-väli irtosi tuttuun tapaan 15 taalalla Fung Wah -bussilla, jonka pääteasema Bostonissa olisi keskeisesti linja-autoasemalla satunnaisen Chinatown-kadunpätkän sijaan (kuten Washingtonin ja New Yorkin päissä).
Boston & Quincy – muutama olut sopivasti
Bussiasemalta metroon ja metrolla Wollastoniin, Quincyn kaupunkiin, jossa ystäväpariskuntani tätä kirjoittaessa asuvat. Aikomuksena oli pudottaa tavarat heidän luokseen, vaihtaa nopeasti kuulumiset ja lähteä sitten Bostonin yöhön. Ensitöikseni pääsin kuitenkin ajamaan ystävättäreni pyörän takaisin kotiin metroasemalta, kamojeni kulkiessa heidän autokyydissään. En tiedä miksi, mutta tuntui jotenkin oudolta ajaa pyörällä vieraassa maassa, vieraassa kaupungissa.
Niin vain ne ajatukset muuttuvat. Tavarat sisään, kuulumiset vaihtamaan ja muita vieraita tervehtimään. Pizzaillallinen ja salaattia kyytipojaksi, muutama erilainen olut huiviin ja hups, kuulumisten vaihtamisten myötä kello huusikin jo yhtä yöllä. Eihän sen näin pitänyt mennä.
Tarkoitus oli käydä tarkastamassa “tuttujen huudien” nykymeno, eli Quincyn keskuskadun – Hancock Streetin – meno lauantaiyönä, tai kuten alunperin, Bostonin, mutta jotenkin touhu vaihtui vain siihen, että juttelimme tuntikausia tarinoita vaihdellen ja sitten olikin jo yöpuulle menemisen aika.
Saimme tietysti myös kritiikkiä kiinalaisbussien käytöstä, koska parempi olisi ollut käyttää Mega Busia. Niin, miksei sitä muistettu viimeksi kertoa? “Se vähän niinku unohtui…”
Jos sitten seuraavana päivänä saisi tehtyä jotain järkevääkin. Lepoa ja unta kaaliin, talon muksut kun kuitenkin herättäisivät meidät aivan liian aikaisin kuitenkin.
Maailmanloppu, joka ei tullutkaan
Ai niin, aivan, meinasi ihan unohtua: se luvattu 21.5. maailmanloppu ei sitten tullutkaan, kuten varmasti jo huomasitte. En tiedä miten mahtoi käydä niille jeesusleiriläisille, jotka täällä sitä odottivat, mutta kiinnostuneena odotan selitystä sille, miksi se maanjäristys ei sitten alkanutkaan. Ei muuta kuin seuraavaa moista odottamaan.
Perjantai. Kello herättää yhdeksältä. Vaikka yö on takana äärimmäisen mukavassa sängyssä nukuttuna, jollain tapaa sitä silti mukamas väsyttää. Suihku ja muut aamutoimet, ja ulos. Apteekista vihdoin ne parranajovehkeet, koska naama alkaa näyttämään kummallakin maantierosvolta, muita tarpeita ja yllätyksekseni myös aamupala. Jep, apteekista löytyy myös kolmioleipiä, tuoremehua, maitoa, kananmunia ja muuta pientä. Me tyydymme leipiin ja juomiin. Sitten puistoon “herkuttelemaan”.
“Taas Starbucksissa!”
Koska heti vierestä löytyy Starbuck’s ja sieltä taas ilmainen wi-fi, on se syy vierailulle. Niin ja se aamukahvikin tekee mieli juoda. Yhdistelmänä verraton: venti-koon (eli se suurin, liekö noin 0,6-0,7 l) caffe latte ja läppärillä tekemään blogi- ja Facebook-päivitykset, sekä tyhjentämään sähköposti turhanpäiväisyyksistä. Liekö tuo nyt sitten reissun viides vai kuudes Sb-vierailu, mutta mikäpä hänessä, kun hyvää kerran on.
Kierroksen jälkeen pudottamaan kamat hotellille ja uudestaan reissun päälle. Tarkoituksena olisi, ainakin suunnitelmien mukaan, Smithsonian Institute – National Air and Space Museum (tai jotain sinne päin), sekä ulkovisiitti Pentagoniin. Auringon loimottaessa matelimme rauhallisesti kohti ensimmäistä vierailukohdettamme. Ilma oli jotakuinkin täydellinen. Käppäily puiston halki ja soluttautuminen muiden turistien joukkoon.
Täällä muuten on helppo mennä amerikkalaisesta, vaikka on eurooppalainen, etenkin jos vaatetus ei käyttäjäänsä paljasta. Minultakin tultiin kaupassa kysymässä voittiko Boston eilisen pelinsä ja tämä vain New England Patriots -lippikseni takia, kuten tämä kysyjä selvensi ja mutisi jotain tuumineensa miten Bruins pelasi. Myöhemmin meiltä kysyi liikennevaloissa jokin turisti ohjeita johonkin hotelliin. Ehkä emme sitten näytä aivan niin turisteilta itse kuin oletin.
Nähtävyyskierros ilmassa ja avaruudessa
Itse museo oli melkoisen täynnä turisteja eri puolilta maata, ja varmasti myös meitä ulkomaalaisia. Koululaisia paikka oli vetänyt puoleensa sankoin joukoin, aivan kuin puistossa eilen eri muistomerkeillä. Nähtävää museossa kyllä oli – vaikka olikin ilmainen – aina erilaisista lentokoneista raketteihin, satelliitteihin, avaruuspukuihin, turbiineihin ja muihin alan asioihin liittyen.
Sisällä oli kosketeltavana myös aitoa kuukiveä, kokeiltavana (maksullisia) lentosimulaattoreita sekä paljon ilmailun, ilmasodan ja avaruuslentojen historiaa. Ei varmasti ihan jokaisen kiinnostusosastoa, mutta yleisesti ehdottomasti näkemisen arvoinen mesta.
Samaisessa paikassa tuli nähtyä myös reissumme ensimmäinen omiin silmiimme osunut julkkis. Tai julkkis ja julkkis, kun suomalaiselta kantilta katsotaan, mutta House-sarjastakin tuttu apulaislääkäri, jonka nimeä en edes tähän hätään muista, tuli vastaan pariinkin kertaan samaisessa museossa. Hetken ajan huvittelimme jopa ajatuksesta käydä ottamassa julkkiskuva, mutta tultuamme järkiimme unohdimme moisen hölynpölyn.
Herkuttelut meksikolaisittain
Arviolta parin tunnin museoinnin jälkeen iski nälkä, joten urbaaneja jääkärivaistoja käyttäen bongasimme hyvältä vaikuttavan meksikolaisravintelin. Menu oli täynnä toinen toistaan kiehtovampia annoksia espanjankielisin nimin, joskin onneksi sentään itse selostukset olivat englanniksi. Kolme erilaista tacoa, jotka kaikki olivat kiehtovalla tavalla erimakuisia, lähinnä kanaa ja possua eri muodoissa, sekä tietysti kasviksia ja muuta tacoissa tyypillisesti olevaa.
Koska nälkä oli kova ja ruokapornomittari värähti kirkkaanvihreälle, tilasimme vielä yhden: meikäläinen kala-tacon ja Munsse heinäsirkka(!)-tacon. Ötökkävalinta olikin melko suolainen ja kaverin ilmeestä päätellen myös hyvä. Kalavalinta oli taas joukon heikoin esitys, vaan tulipahan ainakin maistettua ensi kertaa kalaisaa meksikolaista. Jälkkäriksi vielä aidot meksikolaiset jälkiruoat, joista omassani oli ananasta, rommikakkua, jotain outoa jäätelöä ja kermavaahtoa. Kummallisella tavalla hyvää.
Lasku maksuun ja kahville Starbuck’siin, taas. Grande cinnamon dolce latte, kiitos. Miellyttävä kanelimaitokahvi oli herrrkullista ja siivitti pientä lepo- ja nettitaukoamme hyvin. Välihuomautus: toisin kuin voisi kuvitella, McDonalds ei ole lainkaan niin yleinen kuin esimerkiksi juuri Starbuck’s. Itse asiassa McD ei ole täällä edes niin yleinen kuin vaikkapa Hesburger Suomessa.
Viis viiskannasta
Sumpit kulautettuamme otimme kohteeksi Pentagonin, jonne pääsimmekin metrolla vaivatta. Metrosysteemi on D.C.:ssa Nykiä vastaava, mutta yksinkertaisempi. Linjojakin vain ehkä viisi.
Perillä ehdimme räpsäistä vain yhden kuvan rakennuksesta, kun jo sotilaat/turvamiehet ilmestyivät pakettiautosta huomauttamaan meille, ettei itse Pentagonista saa kuvia ottaa. Kuvat lähtivät poistoon heidän valvovien silmiensä alla kummankin kamerasta ennen kuin he poistuivat takaisin autoonsa.
Tuollainen tuntuu alkuun ehkä hieman oudolta, mutta Jenkkilä (tai muukaan maailma) ei ole ollut sama 9/11-tapahtumien jälkeen. Eipä sillä, että Pentagon rakennuksena olisi ulkoapäin kovin ihmeellisen näköinen: kivinen virastotalon näköinen tönö jylhällä olemuksellaan. Enemmänkin kuriositeetti kuin varsinaisesti näkemisen arvoinen kohde.
Pentagon Memorial -muistomerkistä kuvia sai sentään napsia, mutta siinäkin näkemisen arvo on enemmän sentimentaalista laatua kuin varsinaista silmäkarkkia. Erikoisesti muotoiltuja, penkkimäisiä muistokivipatsaita, joissa ihmisten nimiä, ilmeisesti Pentagon-törmäyksen kuolonuhreja.
Pentagon City boys go gym
Jatkoimme talsimista läheiselle ostoskeskukselle, joka (tai sen ympäröivä alue) tunnettiin nimellä Pentagon City. Vaate-, kirja- ja elektroniikkakauppoja sekä ruokapaikkoja, kuten arvata saattaa. Vähän kuin suurikokoinen Forum tai Hansakortteli, tai mikä vaan muu vastaava kotimainen ostoskeskus. Ei järin kiinnostavaa meille pikaisen kierroksen perusteella, mutta tulipa ainakin nähtyä.
Ilta oli vasta nuori, mutta meidän osalta kiinnostavat kohteet oli tässä kaupungissa jo nähty. Siispä takaisin keskustaan ja suuntaus hotellin kuntosalille (joka ei teknisesti ottaen ollut hotellin oma sali, mutta viis teknisyyksistä). Tunnin hikoilu painojen kanssa – huomenna tissit, kädet ja yläselkä kiittävät – ja sitten suihkuun. Myös reissun ensimmäinen parranajo tuli tehtyä. Rosvosängen alta paljastui miltei jopa ihan ihmiseltä näyttävä tapaus. Tässähän kehtaisi iltapalaakin hakea.
Välihehkutus ennen illallista
Viisarikone tikitti jo reilua kymmentä, joten vihdoin oli aika varsinaisen ruokailun. Nälkähän sitä treenin päätteeksi aina on, vaikka palauttavat proteiinijuomat suihkun alle jo tuli nautittuakin. Tässä voikin oivana aasinsiltana hehkutella täältä saatavia vitamiini- ja superfood-juomia.
Etenkin Odwallan erityisen mainiot juomat ovat paitsi helvetillisen hyviä, myös tuoteselosteen puolesta pirkaleen mainioita tapauksia. Ne kun ovat monessa tapauksessa käytännössä hedelmä-/marja-smootheita, joissa on myös soijaproteiinia joukossa, ja maku että koostumus on hyvin marjaisa.
Osassa taas on proteiinia vähemmän, mutta vitamiineja ja muita hivenaineita runsaasti. Tai kuten tämänpäiväisessä hankinnassa: chocolate protein monster, jossa 25g proteiinia, maku kuin suklaapirtelössä ja reilusti vitamiineja. Kivana bonuksena tuote on suurelta osin orgaaninen, joten kaikenlaiset maailmanparantajahipitkin voivat nautiskella näistä ilman omantunnontuskia.
Saisiko näitä ja Starbuck’s-kahviloita Suomeen, kiitos?
Sapuskaa ja ööliä
Niin, sitä ruokaa piti saada. Ulos ja radalle. Koska Washingtonissa murkinapaikan löytäminen ei ole aivan yhtä helppoa kuin Nykissä, päätimme tyytyä jotakuinkin ensimmäiseen vastaantulevaan. Sellainen oli Five Guys -pikaruokamesta. Ei aivan sitä, mitä olimme illallispaikaksi suunnitelleet, mutta sai tähän hätään kelvata.
Kuten ulkomailla pikaruokapaikkojen kanssa aina, listaa ei ehdi yleensä hirveästi selata, vaan sitä pitäisi osata tilata “jotain” ja nopeasti. Koska Munsse pojotti edelläni ensin, ehdin edes vähän silmäillä mitä oli tarjolla ja mitkä olivat vaihtoehdot. Tilasin paikan isoimman burgerin, pekonijuustopurilaisen, ja vasta sitten huomasin, että burgereita oli jokaista kahta kokoa (jonka lisäksi paikasta sai myös hodareita – myös kosherina – sekä lämpimiä voileipiä).
Nälkä oli suuri, joten myös purilainen sai olla suurin. Siihen vielä lisätäytteeksi listalta sipulia ja jalapenoja, tavalliset ranskalaiset (maalaismallia olevat), sekä tavallinen limu. Ateriat saatiin toiselta tiskiltä numeroa vastaan. Ranskalaiset – siis ne tavallista kokoa olevat – vastasivat ehkä kotimaan kahta tai kolmea isoa annosta. Tavallinen limu taas jotain isoa kokoa, ja tietty rajattomin täytöin. Entä se hampurilainen? Kooltaan niin paksu, että se hädin tuskin mahtui suuhuni.
Maku oli sitten jotain todella kovaa luokkaa. Suoraan sanoen – muistiini luottaen – paras pikaruokapurilainen ikinä ja parhaimpien joukossa ylipäätään mitä muistan syöneeni. Paksu, mehukas, maukas, runsas ja yksinkertaisesti todella hyvä. Olihan sillä toki hintaa reilut 6 taalaa, mikä on ehkä pikaruokapaikaksi paljon, muttei muuten niin hirveästi kuitenkaan. Ja kokoa oli sen verran, että ne ranskalaiset tuntuivat turhilta.
Näillä sanoilla: Five Guys on testaamisen arvoinen, niitä kuin pitäisi löytyä muistakin jenkkikaupungeista, ja näitä kehuja tuntui olevan myös monilta lehdiltä eri kehujen perusteella, mitä oli paikan seinäplakaatteihin luottaminen.
Niin, sitä olutta, ja vähän perjantain yöelämääkin
Aivan. Olimme menossa syömisen jälkeen vielä baariin. Sitä saikin sitten etsiä. En jaksanut laskea montako korttelia taivalsimme, mutta varmasti ainakin sen kolme varttia haahuilimme raskaan sapuskoinnin päätteeksi. Sitä baaria vain ei meinannut mitenkään löytyä. Muutama yökerho kylläkin, joihin tuntui olevan pitkät jonot vähävaatteisia naisia ja tyylikkäästi pukeutuneita miehiä. Ei siis ihan meidän t-paitaosastoa.
Lopulta bongasin oven ja rappuset, joihin ihmisiä tavallisissa vaatteissaan pujahteli, henkilöllisyystodistustaan vilauttaen. Ei kun jonon jatkeeksi ja samaa tekemään mitä muut edellä. Paperia pokelle, portaat ylös ja baariin. Sattumoisin löydetty Birch & Barley osoittautui hyväksi valinnaksi! Olutta oli hanassa äkkiseltään katsoen pari-kolmekymmentä, ellei enemmänkin!
Yön janojuomiksi tuli kaksi nimettömäksi jäänyttä IPAa. Tai sanotaanko näin, että olivat – baarin lailla – siihen asti nimettömiä, kun kuitit kaivettiin esiin. Ensimmäinen oli ilmeisesti Two Hearted. Varsin tavalliselta tuntuva, maukas, suorastaan inspiroiva IPA. Toisena juotu Avery IPA oli hippasen kirpeämpi, ehkä ripauksen edeltäjäänsä terhakampi ja parempi olut. Tästähän voisi vetää vaikka kännit! Ellei edessä olisi aamuseitsemän herätys (kellon huutaessa aamuyhtä).
Saakeli, ilman tuota herätystä olisi voinut näitä 5-6 taalan olusia imeskellä enemmänkin. Ihan kiva mesta, jossa musiikin melutaso jäi puheensorinan alle, ja muutenkin sopivan tilava, tavalliselle tallaajalle sopiva mesta. Pidetään mielessä, jos tänne toistekin jostain syystä eksyy.
Ja sitten maate. Niin, tätäkin naputellessa kello lähestyy kahta ja herätys on seiskalta. Melkein ahdistaisi valmiiksi, jos ei luvassa olisi noin kahdeksan tuntia bussimatkailua ja siellä toivon mukaan torkkumista. Over and out.
Ensimmäinen osa vierailuamme New Yorkin osalta oli ohi ja loma läheni hiljalleen kohti sen puoliväliä. Oli aika matkata kohti valtion pääkaupunkia ja presidentti Barack Obaman toimistoa. Olimmehan esittäneet hänelle toiveen keittää meille sumpit kylään saapuessamme.
Bussimatkaajat
Eri matkustamistavoista oli bussi valikoitunut meille sopivimmaksi tavaksi. Paitsi lähtöaikataulunsa, myös hintansa puolesta Chinatownin kiinalaisbussit olivat selkeästi ylivertaisia. 35 taalalla (n. €26) sai meno-paluulipun Nykistä Washingtoniin ja takaisin. Matkaa tulisi rapiat neljä tuntia yhteen suuntaan. Terveisiä VR:lle hinnoittelun suhteen.
Koska Chinatown oli vain “muutaman” korttelin päässä majapaikastamme, otimme jalat alle ja haimme jo miltei tavaksi muodostuneen leipäaamiaisen matkan varrella olevasta delistä. Chinatownista, Allen Streetiltä piletit taskuun ja kello 11 bussiin.
Unista maaseutumatkailua
Tapojeni mukaisesti nukahdin varsin nopeasti bussin tärinään. Vajaat pari ensimmäistä tuntia menivätkin nukkumatin seurassa, mutta sopivasti heräsin hieman ennen Philadelphiaan saapumista. Iso kaupunki pilvenpiirtäjineen sekin, mutta tällä erää aikaa ei ollut edes jaloittelulle. Maailmanlopun varoittajien bussit (joiden mukaan tuo loppu siis tulee 21.5.2011 ) tosin ehdimme nähdä, joten jos tämä nyt jää toisiksi viimeiseksi blogipäivitykseksi, älkää ihmetelkö, vaan tehkää elämästänne mukavaa…
Philadelphia-pysäkin jälkeen nukahdin pian uudestaan. En tiedä kauanko torkuin, mutta seuraavaksi heräilin Baltimoreen saapuessamme. Paljoa emme kaupunkia nähneet, sillä matka jatkui saman tien, eikä nähdäkseni edes poikennut keskustassa. Loppumatka meni sentään hereillä ja maisemia katsellen, eikä sitä ajoa siitä enää hirveän kauaa ollutkaan.
Lopulta dösä pudotti meidät Chinatowniin, josta matkaa oli hotellille useamman korttelin verran. Vihdoin aurinko paistoi ja vieläpä melko kuumasti loimottaen. Kelpasi enemmän kuin hyvin kaiken harmaan ja sateisen Nykin jälkeen. Matkalta vielä mokka-frappuccino paikalllisesta Starbucksista mukaan mieltä virkistämään. Täydellistä.
Capitol Hilton oli säästöbudjettihotellimme. Ei pahempi rasti saada neljän tähden hotla sokkotilauksena. Huone näytti mukavalta ja sijaintikin kätevä: vain 2-3 korttelin päässä Valkoisesta talosta. Melkein Obaman naapurissa, siis.
Puistokierros
Kellokin oli jo viisi, kun saimme vihdoin tossut kohti pressan taloa ja sen vierustalla olevaa puistoa. Hodarit välipalaksi ja auringonpaisteessa kiertelemään. Toki otimme ne pakolliset kuvat Valkoisen talon edestä kunnon turistien tapaan, sekä ostimme D.C.-aiheisia matkamuistoja. Tietysti.
Itse isossa puistossa nähtävää riittää ja kokoakin on kiitettävästi. National Monument eli se suuri obeliski keskellä puistoa vei keskeisen huomion. Sisälle ei noin myöhään olisi edes päässyt, joten jatkoimme matkaa ensin puiston toiseen päähän.
Matkalla näimme monumentit niin Toisen maailmansodan veteraaneille kuin myös Vietnamin sodan ja Korean sodan muistomerkit. Perällä oli kuitenkin se puiston komein tekele: itse Abraham Lincoln -monumentti. Komea palatsimainen rakennus, jonne pääsee suoraan rappusia pitkin. Perällä istuu jättimäinen ex-presidentti Lincoln kunnioitusta herättäen. Komea patsas, todellakin.
Palasimme nurmen halki takaisin keskusalueelle ja kävimme ihmettelemässä itse obeliskia. Onhan siinä valtava kivipaasi kerrassaan. Suomalaisiin juhlavuuksiin tottuneelle nämä tuntuvat olevan vähän toista kokoluokkaa. Taivallus jatkui halki puiston toista päätä ja koko kenttä tuntui olevan täynnä nuoria pelaajia joko baseballin parissa tai sitten kickballia pelaten. Jälkimmäisestä lajista ei ole mitään hajua, mutta se näytti baseballilta, jossa mailalla lyömisen sijasta potkaistaan isompaa, noin jalkapallon kokoista palloa. Tyypeillä näytti ainakin olevan hauskaa ja näitä pelejä oli ympäri puistoa kymmenittäin.
Lisää tossua toisen eteen. Puisto alkoi tuntua jaloissa, mutta Capitolin Hillin iso, komea rakennus oli nähtävä. Kyllähän se varsin majesteetillinen myös oli. Sanalla sanoen, jylhä ja vaikuttava ja monelle varmasti myös monista leffoista (tai peleistä) tuttu.
Iltahämärä a la D.C.
Nälkäisinä harpoimme kohti sopivalta vaikuttavaa murkinamestaa. Tuota pikaa kutsuva terassi asteli näköpiiriimme. Pöytään ja Sierra Nevada tex mex burgerilla tilaukseen. Istuminen tuntui etenkin jalkojen osalta palkitsevalta, jotka anelivat armoa tarpomisen jäljiltä. Annos oli varsin muikea perusburgeri ripauksella meksikolaista kosketusta ja yhdessä ranskalaisten kanssa täytti matkalaisen masun juuri sopivasti.
Iltahämäräistä cityä oli mukava katsella ja tutkia neonvalojen sävyttämänä. Iltapalaa oli vielä saatava ja läheltä löytynyt irkkupubi sitä myös tarjosi, kera live-musiikin. Tässä välissä lienee sopiva huomauttaa, että jenkkilässä ei ole outoa, jos ovimies kyselee papereita vähän vanhemmaltakin kaverilta. Passi tai vastaava on siis hyvä pitää mukana baarikierroksia ajatellen.
Pubissa lasiini livahti Bass-olunen, käsittääkseni IPA-tyylinen sekin. Maultaan melko lagermainen, mutta hieman aromikkaampi kuitenkin. Ei ihan omia suosikkejani, mutta maistuvaa kuitenkin. Jos IPAt muuten tuntuvat omaan makuun liian kirpeiltä tai voimakkailta, ovat paikalliset lagerit kelpoja vaihtoehtoja, maineestaan huolimatta.
Yöpuulle
Ajatuksemme oli vaihtaa baaria, hakea vielä vähän huikopalaa tai ainakin toinen olut edellisen perään. Pieni sadekuuro uhkasi kuitenkin torpedoida tämän, vaikka lopulta todelliseksi syyksi paljastuikin kaupungin luonne: Washington D.C. ei ole mikään New York. Ei deli-putiikkeja, ei hirveästi baareja ja muutenkin ylipäätään huomattavasti hiljaisempi kaupunki. Tämä oli ehkä pienimuotoinen pettymys, vaikka emme sinänsä olleetkaan tulleet kapiteeliin viettämään mitään varsinaista yöelämää.
Luovutimme suosiolla ja päätimme painella takaisin hotellille, sopivasti kesäsateessa uitettuina. Pussi naposteltavaa ja pullo juotavaa mukaan, ja sitten petiin loikoilemaan. Ensimmäinen yö kunnon pedissä sitten lomalle lähtemisen tekisi kutaa ja tarjoaisi varmasti kunnon yöunet pohjustaen samalla ainoaa kokonaista päiväämme Washingtonin maisemissa.
« Previous Page —
Next Page »