Amsterdam 2011
Ξ December 6th, 2011 | → 0 Comments | ∇ Elo, Reissut |
Vihdoin ovat matkakuvat netissä, pääosin Facebookissa, mutta jokusen upotin aiempiin matkapäiväkirjapostauksiin mukaan. Tarinointi alkaa tästä.
Amsterdam 2011 – päivä 6
Ξ November 23rd, 2011 | → 0 Comments | ∇ Elo, Reissut |
Tiistai. Reissun hautajaiset, jolloin jätettiin jäähyväiset kaupungille ja valmistauduttiin henkisesti paluuseen arkeen.
Aamupuuhien jälkeen laukut säilytykseen ja naapuriravintolaan brittiaamiaiselle (8,5 eur). Safka oli mainiota, mutta kahvi pahaa. Hinta-laatu-suhde mukavasti kohdallaan ja masut täynnä.
Odottelua odottelun vuoksi
Sitten oli aika odotella. Kello ei ollut puoltapäivääkään, mutta asemalla piti olla vasta neljän tietämillä. Siispä viereiseen koffariin viimeisille sauhuille ja nettiä käyttämään.
Aika kului madellen. Istumiseen kyllästyneinä suuntasimme kävelylle ja vielä ennen lähtöä syömään välipalan paikallisessa Macissa. Lopulta hyppäsimme kolmen junaan kohti Schipholin lentoasemaa väsyneinä, mutta hyvillä mielin.
Mitä jäi käteen?
Äkkiseltään laskettuna noin 700 euron edestä hauskanpitoa, ja tästä summasta puuttuvat tietysti sekä lennot että hotelli. Alunperin aiottu 500 euron budjetti, eli satanen päivää kohti, olisi toki pitänyt ilman ilotyttökustannuksia, mutta osittain ylitys selittyy väärin tehdystä arviosta hintatason suhteen.
Oluisiin meni ehkä enemmän kuin oletti, sillä nekin maksoivat yleensä femman tuoppia kohti ja ehkä ruoankin suhteen tuli oltua suurpiirteinen. Toisaalta ainakin tuli syötyä hyvin.
Ironista kyllä, (monelle) reissun paheksuttavin osio – kannabistuotteet – olivat vastaavasti pienin menoerä. Meillä meni luultavasti kahviin enemmän rahaa kuuden päivän aikana kuin pilveen, vaikka tupruttelimme usein pari kertaa päivässä.
Hauska ja erittäin rentouttava matka kyllä oli, enkä muuttaisi sinänsä reissusta juuri mitään.
Punakatujen opit
Jos jotain tuli opittua ilotyttötouhuista, niin seuraavat asiat:
- kysy tarkasti mitä hintaan sisältyy ja varmista, että saat mistä maksat
- varaudu rahallisesti siihen, ettet viime hetkellä tyydykään 50 euron “perustarjontaan”
- tartu tilaisuuteen – eli haluamaasi naiseen – mahdollisuuden tullen, muutoin voi olla liian myöhäistä
Jos oma moraali ja/tai parisuhdetilanne ei moista estä, suosittelen ainakin kerran elämässä koittamaan maksullisen naisen iloja. Sillä on puolensa ja parhaimmillaan se jättää kauas taaksensa niin epämääräiset yhden illan säädöt kuin muutkin vastaavat tapaukset.
Miksi Amsterdam?
Ehdottomasti ja ensisijaisesti: tilaisuuden tutustua kannabiskulttuuriin laillisesti, turvallisesti ja edullisesti. Koska touhu on käytännössä (ainakin toistaiseksi) laillista, se on turvallista, eikä tue rikollisuutta.
Toissijaisesti ne ilotytöt. Vaikkei niissä edes kävisi, on punalyhtyjen alue kokemisen arvoinen. Sen näkemällä touhun mystiikka ja likaisuus riisuutuvat aivan toisella tavalla. Kulttuuria voi olla vaikea ymmärtää näkemättä tai kokematta sitä. Ja onhan kyseessä maailman vanhin ammatti.
Entä ne muut syyt?
Eli mitä Amsterdam tarjoaa huume- ja prostituutiokulttuuria vierastavalle? Kauniin historiallisen kulttuurikaupungin täynnä kanaaleja ja rentoa tunnelmaa. Toki Damissa on myös museoita ja puistojakin moneen lähtöön, sekä taidetta että ohjelmaa, muttei siinä mielessä kuin isommissa kaupungeissa – ainakaan jos haluaa ummistaa silmänsä kannabikselle ja prostituutiolle.
Viime kädessä Amsterdam on juuri niin yksilöllinen kaupunki kuin on, koska sillä on tarjota jotain sellaista mitä ei käytännössä missään muualla pääse samassa muodossa näkemään ja kokemaan.
Loppusanat
Kiitos ystävilleni mainiosta matkaseurasta ja toivottavasti lukijoillekin on jäänyt jotain käteen tästä kyseenalaisesta matkakertomuksesta.
Kuvia tulee sitten joskus, kun niitä matkaseuraltani saan. Ai niin, Starbucksin Cranberry White Mocha oli pirun maistuva kausikahvi. Suosittelen.
Amsterdam 2011 – päivä 5
Ξ November 22nd, 2011 | → 2 Comments | ∇ Elo, Reissut |
Maanantai oli reissumme viimeinen kokonainen päivä. Näin se oli myös päivä, jonka olimme päättäneet omistaa niille vähäisille nähtävyyksille, joita meillä suunnitelmissa oli. Vaan ensin piti saada ravintoa suihkunraikkaille matkaajille.
Aamiaispaikassa olimme ennätysmäisesti jo ennen puoltapäivää, tällä erää englantilaisen aamupalan äärellä, kahvin ja tuoremehun kera totta kai.
Yövartio ja muita teoksia
Syöpöttelyn jälkeen teimme reissumme ainoan pidemmän kävelylenkin ja vaelsimme ydinkeskustasta Kansallismuseolle. Sisäänpääsy oli 12,5 euroa aikuiselta (alle 18v ilmainen), vaikka osa museosta oli rempan takia suljettu. Vaan koska olimme päättäneet nähdä Rembrandtin Yövartion, kävimme sisään mukisematta.
Itse museokierros ei ollut pitkä, meniköhän siihen tuntiakaan kaikkiaan. Suurin osa ei rehellisesti ollut makuuni, kun en maalaustaiteen suurin ystävä ole. Vaan täytyy myöntää, ei Rembrandt suotta ole arvostettu ja tunnettu taidemaalari – sen verran komeaa on miehen kädenjälki oikeassa elämässä. Yövartio on näkemisen arvoinen ihan jo kokonsa takia.
Välipala Leidsepleinilla
Turistiosuus suoritettuna meihin iski hienoisesti tyhjä olo. “Kaikki”, mitä pitikin, oli nimittäin nyt koettu: savut, kakut, ilotytöt, sienet, paikalliset herkut ja nyt myös taide. Miten käyttäisimme loppuajan? Kellokin oli vasta kolme.
Ensin tarvitsimme kahvia ja olutta, joten piipahdimme turistiaukio Leidsepleinilla ravintolaan. Testasimme paikalliset lihapullat (bitterballs) sinapilla (vajaat 5 eur) ja kyytipojaksi Heinekenit (5 eur).
Jälkiruoaksi otin poffertjesit kermavaahdolla (5 eur) sekä porukalle kahvit. Poffeissakin on paljon laatueroja ja nämä jäivätkin edellisestä kokemuksesta jälkeen reilusti. Suosittelen siis satsaamaan laatuun, vaikka hinta ensin tuntuisikin paljolta, sillä maussa sen eron maistaa.
Kahviorgasmi
Paria tuntia ja muutamaa tuoppia myöhemmin suuntasimme jo pimentyneeseen ulkoilmaan. Päätimme kävellä kiireettömästi, olivathan reissun päätavoitteet jo saavutettu, eikä meillä ollut suunniteltuja menoja. Vaan kun paria korttelia myöhemmin löysimme Starbucks-kahvilan, pujahdimme tietysti sisään.
Kausikahveista löytyi muutamiakin eri vaihtoehtoja, joista valintani osui toffee-pähkinä-latteen. 5 eurolla irtosi isoin koko, joten valitsin luonnollisesti moisen. Samoin teki toinen kavereistani, joka kuvaili nautintoa vaatimattomasti kahviorgasmiksi. En oikeastaan voi olla eri mieltä kyseisestä kahvipornokokemuksesta.
Juomagasmit nautittuamme jatkoimme hotellille toviksi levähtämään ennen yösukkulointia. Kiintoisa huomio muuten, ettemme olleet koko päivänä nauttineet mitään olutta vahvempaa.
Viimeinen valssi
Lepotauon jälkeen oli aika lähteä viettämään viimeistä iltaa Amsterdamin yöhön. Luvassa sitä itseään. Mallasjuomia, naiskauneutta ja kannabistuotteita, tietenkin. Siksihän täällä olimme.
Kello oli jo ehtinyt ohittaa yhdeksän viisarin, kun vihdoin saimme ulostauduttua. Raitisilmamyrkytys oli tarpeen, vaikka ilma olikin talvisen hyinen.
Koska hotellimme käytännössä sijaitsi punaisten lyhtyjen alueella, emme joutuneet tekemään erillistä reissua sen suuntaan. Näimme illan ensimmäiset tytöt itse asiassa jo matkalla baariin, Slainteen, siihen “toiseen” irkkukantapaikkaamme.
Tämän illan erotti muista paheiden poissaolo. Tämä oli virhe, joka haluttiin korjata. Oli aika hoitaa homma kotiin ja heittäytyä tielle, josta saisi taas kotipuolessa kuulla paheksuntaa. Ei se mitään, niin makaa kuin petaa.
Amsterdam Vice City
Pieni kierros ulkona ja sitten pubiin. Guinness naamariin ja katselemaan tyttöjä. Koska satun yleisesti olemaan ison libidon tyyppiä, oli vain loogista heittäytyä uudestaan lihan himoihin. Niinpä etsin käsiini aiemmin näkemäni “latinon”.
Eihän se tyttö mikään latino ollut, vaan tumma albanialainen. Ei haitannut, olihan kyseinen naaras yksi kauneimmista näkemistäni. Siispä sisään ja kaupankäyntiin, jonka tosin mokasin. Otin 50 euron “perushoidon”, tai näin luulin, ja sitten hommiin.
Nainen oli todella seksikäs, muttei ammattinsa veroinen. Hän asetteli kumin löysän vehkeeni päälle, joka ei ole – näin miehen katsantokannasta katsoen – se paras mahdollinen tapa. Ei se mitään, erektiossani ei ole ongelmaa. Mutta silti: ei näin.
Seisokin myötä suu- ja käsityöosasto jatkui, mutta missä oli paneminen? Sanoin suoraan naiselle tästä, mutta hän kärtti 50 euron lisämaksua vedoten “parempaan nautintoon”, vaatteiden vähenemiseen ja muuhun sellaiseen. Ei tullut kauppoja, totesin, ja yritin ehdottaa 20 euron kompromissia paneskelun suhteen. Ei käynyt, mutta 30 euroa oli kuulemma ok. Toisen mokani tein suostumalla tähän, sillä olihan haluni vähentynyt välisäätämisen myötä.
Eihän se kuti sitten lähtenyt enää naiskentelullakaan, ei edes parhaalla tahdolla. Ei, vaikka nainen oli ulkoiselta olemukseltaan tulikuuma kissatar. Fiilis oli kadonnut, eikä puolilöysällä paneminen onnistuisi siten, että laukeaisin 10 minuutin pakkoäheltämisellä. Luovutin, yritin saada naisen ymmärtämään miksi ja puin päälleni. Heipat, loppusanat ja kylmään ulkoilmaan. Tämähän oli kuin puoliksi pieleen mennyt yhden yön säätö!
Korjausliikkeitä
Pettyneenä talsin Slaineen kaveriseuraani ja tilitin huonoa “tuuriani”. Iso G huulille ja tauko paikallaan. Olin oikeasti paitsi pettynyt albaniattaren “kusetukseen” ja huonoon palveluun. Oppia ikä kaikki, mutta silti. Jos tekisin seksipalvelukarttaa Amsterdamin RLD-alueesta, kyseinen nainen saisi yhden tähden viidestä.
Irkkubissen jälkeen otimme kohteeksi hyväksi havaitun Burger Barin. Sieltä burgerit mukaan ja hotellille syömään. Paikat kun alkoivat mennä kiinni yhdeltä maanantai-illan vuoksi. Murkinat masuun ja takaisin tien päälle. Oli aika tehdä korjausliikkeitä vaikka lompakko itkisi.
Suuntima aiemmin bongattujen mimmien suuntaan ja tutka päälle. Opin toisen klassisen virheen tässä – ja näistä lisää reissun päätteeksi – sillä pitäisi suosiolla ottaa se, mitä haluaa, eikä epäröidä. Tarttua tilaisuuteen, kun se kohdalle osuu.
Otto numero neljä
Koska niin sanottua ykkösvaihtoehtoani ei ollut saatavilla, mennessäni siitä ohi, otin tumman ja kauniin bulgarialaisen. Kauppaneuvottelut ja siirtyminen sisätiloihin. Maksu 50 euroa, vaatteet pois ja toimiin. Hänkin otti liivit pois, mikä oli bonusta.
Sitten asiaan. Oraalihoitoa tovin, kunnes lemmenseiväs on enemmän kuin valmis ja sitten tositoimiin. Nainen iski liukuvoiteet tiskiin, kuten aina, mutta hyppäsi yllätyksekseni päälle. Positiivista ja odottamatonta. Sitten hommat menivät huonoon suuntaan.
Ratsastusta kesti alle viisi minuuttia, joka on taatusti elämäni lyhyimpiä panoja ja sitten siirryttiin käsihoidon vähemmän ihmeelliseen maailmaan. Mitä ihmettä? Missä pano, missä imu?
“50 euroa lisää, niin voidaan jatkaa”, hän sanoi. “Ei ole todellista”, ajattelin ja totesin, ettei rahaa ole. Tyydyin käden antiin ja mielikuvaharjoitteisiin, ja helpotuksekseni sentään laukesin. Oloni oli pettynyt ja tyytyväinen samaan aikaan. Tunsin itseni sekä hieman huijatuksi, että toisaalta palvelluksi.
Rentouttavat revontulet
Ulos ja kaveria vastaan. Kaupasta juomaa ja kello kahden jälkeen oli aika savustua. Hakea viimeinenkin helpotus.
Koska meillä oli vielä ostamaamme Northern Lightsia jäljellä, päätimme pistää piipuksi. Turha sitä olisi pois heittää ja saisipa sitä paremmin untakin myheröiden myötä.
Päädyimme tupruttelemaan hotellin kulmilla, sillä koffarit olivat pitkälti suljettuja. Olimme kuin pari mitäkin epämääräistä hyypiötä hengailemassa. Savut imaistuna hotellihuoneeseemme ja pedille hihittelemään ja levottomia turisemaan. Ja sitten nukkumatin huomaan.
Amsterdam 2011 – päivä 4
Ξ November 21st, 2011 | → 1 Comments | ∇ Elo, Reissut |
Puolenpäivän herätys. Tuttu kaava: suihku, aamupala ja kahvi. Tällä kertaa suuntasimme Burger Bar -paikkaan ja aamupalaksi nappasin mehukkaan purilaisen Kokiksen kera. Muut ottivat miehekkäästi Heinekenit, joten sain olla joukon tylsimys. Tarkoitan: terveiden elämäntapojen edustaja. Tai no.
BB oli hyvä paikka myös ilmaisen ja hyvin toimivan lähiverkon myötä. Päivitykset nettiin, cappuccino hetulaan ja ulos.
Sunnuntaishoppailua
Olimme miltei päämäärättömiä ja aioimme haahuilla että katsella ympäriinsä. Samalla katsella hieman tuliaisia ja matkamuistoja. Hyvin ovat kaupallistaneet kaupunkinsa, kun tarjolla on paitaa, mukia, sytkäriä, huivia ja tavaraa monenlaista ja joka lähtöön. Turistin murheeksi jää lähinnä runsaudenpula ja hintavaihtelu. Sitäkin kun on laidasta laitaan.
Amsterdam on muuten ehkä parhaimmalta tuoksuva kaupunki, jossa olen ollut. Vaikkei edes polttelisi, koffareista tuleva makea tuoksu on hyvä. (Tähän väliin on todettava, että olo on noin warp 7. Klo 16:32.)
Renoutumistauko
Aikamme käveltyä tulimme Relax-nimiseen koffariin. Ostimme juomat, cappuccinot ja jointin. Kaikkineen 16,5 euroa kolmen jampan setti. Ei paha!
Ja sitten olimmekin pilvessä kuin taivaan linnut konsanaan. Tosin eivät kai ne linnut niissä viihdy, kun tarkemmin miettii. Ei se mitään. Me kuitenkin olimme kovasti pilvessä. Huh huh.
Poffertjes-profeetta
Jäätävän kovan yläleijunnan, joka melkein kävi huonon olon puolella ensin, jälkeen lähdimme vaeltelemaan kohti Anne Frankin taloa. Matkalta bongasimme The Pancake Factoryn, jonne puikahdimme syömään paikalliset minipannarit, poffertjesit.
Poffertjesit, kuten viime Amsterdam-reissultani tiedämme, ovat suurta herkkua jossain pannukakkujen ja räiskäleiden välimaastossa. Herkut eivät ole aivan halpoja, tyypillisen annoksen maksaessa 5-10 euroa. Annokseni – saksanpähkinäjäätelöä, amarettolikööriä, kermavaahtoa ja suklaakastiketta – maksoi n. 7 euroa.
Ja se makunautinto oli jumalainen! Makea, suuta hellivä, pehmeä, samettinen ja hyväilevä. Kuin täydellisyyden hipaisu kielenkärjessä. Kuin erään aurinkokunnan syntymä ja kuolema silmänräpäyksessä.
Poffertjes-profeetta on puhunut. Reissun kolminaisuus on täydellistynyt. Tila on puutteeton.
Hurmoksesta selvinneinä palkitsimme itsemme paikallisella (vai sittenkin saksalaisella?) glögillä, glühweinilla. Juoma oli pikemminkin miedosti lämmin kuin kuuma, mutta terävyydessäänkin perin miellyttävän makuinen.
Frankin Anne
Puoli kuuden jälkeen suuntasimme Frankin Annen entiselle kämpälle päin. Ilma oli syvänsumuinen ja muistutti vanhanaikaisten katulamppujen valossa viktoriaanisen ajan Lontoota. Tai sitä mielikuvaa moisesta.
Käppäilimme poffertjesit masuissamme Frankin taloa kohti, joka oli ulospäin varsin tylsä ja mitäänsanomaton talo. Sisällä olisi kuulemma jotain kiinnostavampaa. En tietäisi, sillä jätimme sen suosiolla väliin.
Futis, stout, sohvailu
Kun sen jälkeen käännyimme takaisin kohti keskustaa, bongasimme O’Reilly’s-irkkupubin. Oli vissiin taas Guinnessin paikka. Pubi oli tietysti väkeä katsomassa Chelsea-Liverpool-peliä, joten istumapaikkojen saaminen perustui amerikkalaisturistien ystävällisyyteen.
Tässä välissä on muuten todettava, että jenkit ovat käytöstavoiltaan sieltä mukavimmista ja ystävällisimmästä päästä mitä tulee satunnaistörmäyksiin. Tai näin ainakin omakohtaisen kokemukseni perusteella.
Pubin sohva oli hyvin mukava, liki erinomainen sohvailua ajattelen. Miltei harmi etten ollut enää pajareissa.
Päivällinen NFL:n parissa
Eurofutiksen päättyessä olimme harkitsemassa liikkumista kohti päivällismestaa, kunnes havaitsin jenkkifutispelin (Bal-Cin) ruudussa. Koska pari kolmikostamme pitää kyseisestä lajista, oli helppo valinta jäädä pubiin ja hoitaa illallinen myöhemmin samassa paikassa. Ehkä oli vaihteeksi hyvä idea olla vähemmän päihteissä. Niinpä kai.
Parin Guinness-oluen päällä nautimme fish and chips -annoksen kukin. Kalafile oli iso ja ranskalaisia riittävästi. Hintaa annokselle tuli n 14 euroa.
Ruoan ja oluen voimalla kiikaroimme jefumatsin loppuun, samalla yhdyssanapeliä pelaten. Laiskaa, luovaa ja menevää ajatappoa muulle laiska-aivoisuudelle. Ja jälkiruoaksi vielä Bushmill’s 16-vuotiasta viskiä.
Yökakun maailmat
Monen tunnin O’Reilly’s-istunnon jälkeen nostimme turvonneet perseemme, määränpäänä turvallinen korisatama. Poikkeuksellisen nopea punavaloalueen läpikävely vei meidät koffari Babaan, josta kaverit poimivat mukaansa muffinsit. Meikä tyytyi nauttimaan edellispäivän viherkakkuhankinnan.
Puoli kahdentoista tietämillä saavuimme nauttimaan kaakkumme ja valmistautumaan viimeistä täyttä päivää varten. Ja ei kun odottamaan vaikutuksia.
Vaan niin siinä helposti käy, että kun jättää kakut (joiden imeytyminen vie helposti parikin tuntia) iltaan, sitä ehtii nukahtaa ennen avaruusoloja. Näin tällä kertaa, sillä meistä melkein jokainen ehti nukahtaa ennen selviä vaikutuksia. Vaan ainakin tuli nukuttua äärimmäisen hyvin.
Amsterdam 2011 – päivä 3
Ξ November 20th, 2011 | → 0 Comments | ∇ Elo, Reissut |
Myöhäinen herääminen venähti yli puolenpäivän. Hyvin levänneinä suihkun kautta syömään. Irkkupubiin oli taas päätyminen, olihan langaton nettiyhteys sekä hyvät safkat.
Aamupala-lala-laa
Maukas Club Sandwich, kahvi ja appelsiinimehu myöhemmin, nettiyhteyden pätkintään tympääntyneinä, ponkaisimme ulos Vaakahuone kohteenamme.
Matkalla pysähdyimme internet-yhteydellä varustettuun koffariin, josta nappasin 4 euron mansikkapirtelön (tulevaa polttelua varten) ja siirryin korjaamaan päivän blogitekstin että kurkkaamaan Facebookin tapahtumat.
Höpinät tehtyäni liikahdin pöytään tovereideni seuraan ja siitä siirryimme savuporukoihin. Tätä kirjoittaessani olen varsin leijuva ja erityisen tietoinen selkärankani olemassaolosta. Täällä muuten soi jatkuvasti hassu musa. Kello näyttäisi olevan 15.11.
De Waag
Ja sitten hihiteltiin. Olimme nimittäin 1400-luvulta (1488, wink) peräisin olevalla Vaakahuoneella (De Waag), jossa on 1500-luvulla mestattu ihmisiä. Paikalla on ollut myös kiltatapaamisia ja ruumiinavauksia. Nykyään tilalla on tunnelmallinen ruokaravintola.
Meille syy tulla paikalle ei kuitenkaan ollut ruoka, vaan paikallinen viinas Genever. Nuorta versiota maistaessa tuli mieleen miedoin yrtein maustettu vodka. Maku ei hassumpi. Sitten oli vuoro paikallisten oluiden. Jopen Bokbier (kirjaolut?) oli tummaa, melko maltaista ja teräväkärkistä, maistuvaa olutta (6,5%). Ehkä marjaisa, jossa katkera jälkimaku. Kello huuteli puolta viittä ja pää alkoi hiljalleen selvitä.
Teasers
Kävimme kääntymässä hotellilla ja toinen kavereistani laittoi hyvin epämääräistä konepiipatusmusaa soimaan. Hyvin jumitukseen sopivaa musiikkia vähäeleisyydessään. Makasimme sängyillä selällämme ja yhdyssanoja keksien. Kellon lähestyessä puoli kuutta päätimme suunnata ulos syömään. Päässä heilitutti edelleen mukavasti. Tunsin oloni lentokonemaisen kepeäksi.
Puoli kuuden liepeillä olimme eksyneet korttelin päässä olevaan Teasers-ravintolaan, joka oli kuin yhdistelmä ruokaravintolaa ja yökerhoa värikkäine valoineen ja diskomusiikkeineen. Jos aiemmin olimme koffareissa saaneet nauttia indie-musaa muodossa jos toisessa, Teasers vei meidät takaisin valtavirtaan.
Paikka toi mieleen amerikkalaisen Hooters-ketjun minihameisine tyttöineen ja flirttailevine eleineen. Vähät vaatteet olivat tietysti mieleemme, mutta musiikki olisi voinut olla parempaakin – etenkin kun sietokykyä nostava avaruusvaikutus tuntui olevan ohi. Oluet olivat hinnoissaan: 3 tuoppia (0,6 l) 6,5 euroa / kipale. Ruoaksi päädyin tilaamaan paikan oman hampurilaisen (12,5 eur).
Jos palvelu olikin hyvännäköistä, se ei ollut erityisen hyvää. Tarjoilijattaret keskittyivät enemmän näyttämään hyvältä kuin ottamaan posk… Tarkoitan, tilauksia. Olihan siinä toisaalta aikaa selviytyä ja kerätä lisää haluja. Ruokahaluja.
Ajan tuolla puolella
Aivoillani oli vaikeuksia ymmärtää, että oli lauantai. Ymmärsin aivojani. Oikeastaan ajan ja paikan taju oli haussa. Sisäinen GPS oli torkkutilassa. Taustalla soi hirveä teknoversio Everytime we touch -kappaleesta (mutta kuka hitto oli kappaleen alkuperäislaulaja?).
Lautaselle ilmestynyt hampurilainen oli paksu, muttei muuten erikoisen iso. Se oli melko mauton, kuivakka ja melko tylsää syötävää. Koko toki jonkin verran kompensoi maun vähyyttä, mutta keskivertoinen raflahamppa veisi voiton koska vaan. Jopa perus Mäkin isompi porilainen olisi ollut parempi. Itku seis, safka naamaan ja oluet kyytipojaksi.
Tässä vaiheessa baaritiskeille alkoi yksi kerrallaan nousta baarin hameväkeä tekemään työtään eli tanssimaan. Perseenketkutusta kesti ehkä kymmenminuuttisen per naaras, eikä näky silmiä hajottanut. Sitten totesimme pienen ruokalevon olevan homman nimi.
Aika todellakin hävisi, sillä havahduimme vasta puoli yhdeksän jälkeen lähteä ulos ja suunnata naarasmetsälle. Oli aika astua haureuden tielle.
Herkkuja, huoria ja huumeita
Kello oli livahtanut yli kymmenen, kun vielä vaeltelimme piskuisia kujia edestakaisin. Naisten keskinäinen ihanuus oli tehnyt meidät ilmeisen nirsoksi peruskauneudelle, sillä tuntui siltä kuin – anteeksi anglismini – olisimme jahdanneet lohikäärmettä.
Olimme kuitenkin päättäneet, että tyhjin käsin emme lähde takaisin hotellille. Etsimisreissulla muistimme tarvitsevamme sytkärin, joten haimme moisen. Siinä sivussa sain kuulla, että samainen kauppa myi myös sieniä. Nopea mietintä ja hetken päästä olinkin ostamassa elämäni ensimmäisiä taikasieniä.
20 euroa annos, Atlantis-”merkkistä”. Yrittivät myydä siihen oheen 20 euron jotain polteltavaa settiä, joka auttaisi paluussa normaalimaailmaan. Päätin ottaa riskin ja tehdä neitsytmatkani ilman moisia, hyvässä ja huonossa. Sienistä lisää myöhemmin.
“I am from Heaven.“
Lopulta, puoli yhdentoista tietämillä löysin upean valioyksilön. Kyseinen asiakaspalvelun ammattilainen ei ollut toivomani latinotyttö, jonka olin edellisiltoina nähnyt, eikä kuolaamista aiheuttanut aasialaistyttö. Tämä superhoikka tumma kaunotar oli sanojensa mukaan Bulgariasta, ja sen saattoi uskoa näöstä että aksentista.
Edelliskertojen varmuudella homma oli entistä helpompaa. Ei jännitystä tai mitään, vaan yksinkertainen ja mukava ostotoimenpide. Tyttönen kehui silmiäni ja vaikka olikin varmasti perusläppä asiakkaalle, tällaiset mukavuudet ovat aina mukavia kuulla.
Vaatteita poistaessani kyselin tietysti yksityiskohdat fyysisen transaktion osalta. 50 euroa, 20 minuuttia, sisältäen suuhoidon ja panon. Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut puhetta asentojen määrästä, joten hyvät lukijat, muistakaa tarkistaa maksuun sisältyvät tapahtumat ennen asiaan ryhtymistä – tytöissä kun on eroja.
Kokemus opettaa
Tällä erää sijoitin myös 20 euroa siihen, että sain kosketella ja että toppi lähtisi pois. Silikonirinnat olivat pieni pettymys muuten. Eivät niinkään kosketustuntumalta, mutta ulkonäöllisesti. Ja olenhan toki muutenkin pienemmän rintavarustuksen ystävä.
Viis siitä, tyttö muuten oli oikein helmi. Kauniskasvoinen, hymyilevä, vartaloltaan hoikka, sopivasti tatuoitu ja pienipyllyinen kaunotar. Todellinen lemmen taskuraketti.
Alastomana kierähdin hänen pehmeälle sängylleen. Hän otti talouspaperiarkin, pyyhkäisi lemmenkeihästäni ja asetteli sitten kumin paikoilleen huulillaan. Tyttö tiesi mitä teki, eikä aikaakaan, kun olin valmiina kyntöpuuhiin. Koska asentojen määrää ei oltu rajoitettu, satsasin ensimmäiset pelimerkit lähetyssaarnaajaan. Nostatin sillä itseni siihen valmiustilaan, josta jatkoin koira-asennossa tilannetta työstäen.
Naisen vartaloa koskettaen mielikuvitukseni sai matkata ja sain unohtaa olevani pienessä punaisessa kopissa vieraassa maassa ja kaupungissa. Sain sitä itseään: lemmen illuusiota, ja se tuntui hyvin todelta kliimaksiin asti. Kunnes tulivuori purkautui. Kunnes raketti laukaistiin. Kun maa järkkyi ja seipääni steariinit täyttivät kumisen suojakotelon.
Toisenlainen iltapala
Nyytit tyhjättyinä palasin kohtaamispaikkaamme irkkupubiin, josta jatkoimme matkaa iltapalaamme hakemaan. Löysimme jenkkityylisen Burger Bar -nimisen pikaruokamestaan. Sisälle, Philly Steak -leipä tilaukseen ja iso olut. Kokonaisuus alta kympin. Maistuvaa ja vatsa täyteen.
Herkut nautittuina palasimme hotellille makailemaan. Kaverit nauttivat suklaakakut mallia avaruus ja minä poika lähdin sienimetsälle. Kirjoitushetkellä jännitti.
0:42 ja sienet syötyinä. Suussa maistui metsäinen, hieman makea ja yrttinen maku. iPadista soi Pink Floydin Wish You Were Here -levy ja kaverini totesi, että kakun syömisen myötä tinnituksen taajuus tuntui vaihtuneen. Olimme odottavissa tiloissa.
Antennikädet ja värimaailma
Tuntia, ehkä vielä selvemmin kahta myöhemmin, olin värikuvioiden täyttämässä maailmassa. Aina, kun suljin silmäni, koin uusia värimaisemia erilaisin kuvioin. Ne olivat rauhallisia, hillittyjä värejä. Yhtäkkiä ikään kuin tajusin mistä abstraktisti kuvioitujen mattojen kuviot loihditaan.
Jossain vaiheessa sain elämäni suurimman hihityskohtauksen. Olin nelinkontin, puoliksi maassa, puoliksi sängyssä ja nauroin vedet silmissäni. En tiennyt yhtään mitä nauroin, mutta olin juuri silloin maailman onnellisin ihminen. Kavereideni mukaan olin kuulemma punainen, eikä puheestani saanut mitään selvää. Mutta se olo, se oli jotain uskomatonta.
Myöhemmin makailin lähinnä vain sängyllä. Oli oli raukea ja käteni tuntuivat antenneilta. En tiedä mitä lähetyksiä lähetin tai vastaanotin, mutta energia tuntui olevan läsnä. Kaikki oli maailmassa parasta juuri nyt ja ikinä, eikä mikään huoli painanut minkään vertaa. Sitä voisi kutsua muruseksi täydellisyyttä.
Kuorsausta ja yksinpuhelua
Jossain vaiheessa huomasin kuinka muut vain kuorsaavat ja minä vain puhun yksikseni silloin tällöin oloani kommentoiden. Väsytti, mutta uni ei tullut. Viimeiset muistikuvat löytyivät jostain neljän tietämiltä, kun kuorsaus jatkui jatkumistaan ja oloni tuntui normalisoituvan.
En tiedä siitä, sillä jossain vaiheessa muistan vielä säpsähtäneeni oudosti pari kertaa ennen nukahtamista. Lopulta kuitenkin nukuin mainiosti ja aamulla oli kuin olisin vain uneksinut kaiken.
Amsterdam 2011 – päivä 2
Ξ November 19th, 2011 | → 0 Comments | ∇ Elo, Reissut |
Herääminen venähti miltei puoleenpäivään ja flunssa tuntui kadonneen lähes täysin. Olo oli muutenkin liki erinomainen. Pink Floyd soimaan ja aamusuihku tilaukseen.
Aamutoimien jälkeen oli aamupalan paikka. Läheiseen irkkupubiin irlantilaisen brunssin pariin ja kananmunat, paahtoleivät, pavut, pekonit ja muut naamariin. Tuoremehulla ja kahvilla kurkku kosteaksi, wi-fin avulla blogi päivitykseen. Loistava alku päivälle.
Kakkukahvit
Myöhäinen aamiainen vaati jälkiruokaa, joten suuntasimme hakemaan läheisestä Baba-koffarista avaruuskakut. Suklainen muffinsi kustansi 5,5 euroa ja kuppi cappuccinoa 1,8 euroa. Maistuvaa ja vaikutukset tietysti tuntuivat vasta myöhemmin.
Ruokinnan päälle tekee aina pieni kävely hyvää, joten sellainen otettiin ohjelmaksi lähiympäristöön. Vain paria korttelia myöhemmin törmäsimme pariin suomalaistyttöön, joiden kanssa päädyimme vaihtelemaan kuulumisia kahvin äärellä. Nuorten naisten viattomuudesta huvittuneina (“ketkä niissä (punaisten lyhtyjen kopeissa) oikein käyvät?“, “ei olla itse uskallettu polttaa“) jatkoimme matkaa kanaalinrannoille ja kauppa-alueelle kiertelemään.
Pulu ahdingossa
Tööt. Vajaat pari tuntia muffinsien syömisten jälkeen alkoi avaruusvaikutus iskeä. Hymy hiiviskeli kasvoille hymykuoppia muodostaen. Markettivierailun (koska kaverit tarvitsivat gin’n'tonic-aineksia) jälkeen paluu hotellille jumittamaan, Pink Floyd (tätä kirjoittaessa soi mainio Wish You Were – jonka muuten voin sanoa kaikille teille lukijoille) soittimessa ja veltot kropat levyinä pehmeillä sängyillä. Elämä tuntui likimain täydelliseltä juuri sillä hetkellä.
Ja sitten toinen kavereistamme horjahti sängylleni kaatuen kuin humalainen keski-ikäinen lähiräkälässä liian monen tuopin jälkeen. Asiasta irtosi melkoinen naurunremakka, räkättäessämme kuin ilokaasuja vetäneet pikkupojat, joita toisaalta henkisesti olimmekin. Olo oli kevyt ja tekstin kirjoittaminen haastavaa. (P.S. Pulu ahdingossa oli oikeasti pulu talojen välissä kuin, no, pulu ahdingossa.)
Ehkä tuntia (18.48) myöhemmin olin edelleen aivan pää pilvessä. Kaverini makailivat sängyillään puheetta, kuin koomassa tai puoliunessa ollessaan. Taustalla soi Tron Legacy -elokuvan avaruussfäärejä maalaileva soundtrack. Sulkiessani silmäni mietin muun muassa ykkösiä ja nollia, ja millaista olisi yhdistää aivot tietokoneeseen digitaalisesti.
Olisiko maailma kuvitettu abstraktisti vai jotenkin binäärisesti? Olisiko siellä näkyvä valaistu kuin lcd-näyttöjen mikrokiteet vai olisiko maailma jotenkin toisin, jota mielikuvitus tulkkaisi meille kuin tietokonepeligrafiikan tavoin vai unen tavoin fotorealistisesti?
Entä montako moottoripyörää on Hudson-joen pohjassa? Kysymyksiä, joihin en saisi vastauksia. Mietin myös montako siltaa palaisi Amsterdam-blogaukseni takia, ja olisiko sillä mitään merkitystä. Ihmeellisiä olivat kakun vaikutukset.
Post-kakokalyptik
Kellon kiiruhtaessa kohti iltakahdeksaa havahduimme ruoantarpeeseemme. Päässä pörisi kivasti ja taustalla soiva musiikki siivitti ylösnousemustamme. Puheet pyörivät hyvin hämäristä aiheista ilon naisiin ja tissibaareihin, mutta tärkeintä oli ravinnon metsästäminen.
Pieni kävely vei meidät Hooters-tyyliseen ravintolaan (Teasers), josta meidän oli tarkoitus saada ruokaa. Olimme kuitenkin myöhässä, sillä minihamehenkilökunta tanssi pöydällä kovan musan soidessa ja keittiö oli jo kuulemma suljettu. Päätimme palata toisen kerran ja suuntasimme sen sijaan indonesialaiseen ravintolaan. Päässäni maailma leijui edelleen. Tai sitten minä leijuin. En ole aivan varma. Mutta ei sillä väliä. Maailma tuntui hyvältä ja välittömältä paikalta.
Revontulet
Indonesialainen ruoka oli maittava sekoitus erilaisia aineksia. Todellinen makujen sinfonia ja gastronomian sonaatti. Oli kookoskanaa, lihavartaita, outoja kananmunia, paria eri lajia riisiä, vihanneksia, papuja, bataattiranskikset(?), rapulastuja ja muuta, sekä jälkkäriksi friteeratut puolikkaat banaanit. Juomaksi nautin ystäväni kanssa Bintangia, indonesialaista pilseneriä. Täytyy sanoa, odotuksistani johtuen positiivinen yllätys. Hintaa juomineen vajaat 24 euroa.
Pötsit tankattuna lähtö iltakävelylle. Seikkailua punaisten värien alueella hymyiset ilmeet naamavarustuksessa. Silmäniskuja, raollaan olevia portteja rakkauden eteiseen, sensuellia pukeutumista, vihjailevia katseita. Pornahtava tunnelma, innoissaan olevia turisteja, bisnesneuvotteluita ja makean savun tuoksua. Niistä on alueen tunnelma tehty.
Aikamme päättömästi vaellettuamme päädyimme hakeutumaan baariin, jossa saisi sekä olutta että poltella. Kun sellainen löytyi, puikahdimme sisään ja tilasimme erikoiskylmät Heineken-tuopit (5 eur). Siihen perään edellisiltana ostamamme revontulet (Northern Lights). Kello oli kymmenen illalla.
Avaruuslaivapoliisi ja peräreikäleipä
Pilvipäissämme keksimme pelata yhdyssanapeliä, jossa eri yhdyssanoja toisiinsa. Esimerkiksi väkisinmakuu + makuupussi = väkisinmakuupussi. Tai alapää ja päätoimittaja = alapäätoimittaja. Näitä hihittelimme sulavanpehmeässä olotilassa keskenämme. Lohenpuna-armeija, pillumehulinko, jääkaappihomo, irtopäätoimittaja, sukkahikipinko, irtoseksityöläinen, kirjeensulkijalihas, ruokatorvikotelo, ja niin edelleen. Kello oli puoli kaksitoista.
Yö läheni yhtä ja olimme yhä hyvin, hyvin sekaisin ja aivan yhtä huvittuneita. Aina, kun meinasimme laskeutua mielissämme perustasolle, otimme uudet henkaukset piipusta. Piippolan vaari, juu. Jumitus oli täydellistä, olo mitä raukein. Silmät painoivat tonnin. Täydellistä ja kaunista.
Noin tuntia myöhemmin olimme saapuneet takaisin hotellille. Mukana pizza- ja kebab-osastolla sekä minä pakollisena ruokatestaajana mansikka-suklaa-kermavaahtovohvelin kera. Outouksissani päädyin syömään jälkiruoan ensin ja vasta sitten pizzan. Vohvelisetti oli ällöttävän makea makubaletti, jonka syötyäni minua lähinnä oksetti. Vaikka maku hyvä olikin. Pizza meni heittämällä hetulaan ja pötsi täynnä oli hyvä käydä maate. Sopivasti kun laskeutuminen oli muutenkin vahvasti läsnä. Olihan kellokin jo toisaalta miltei kaksi. Aika sahata hirsiä.
Amsterdam 2011 – päivä 1
Ξ November 18th, 2011 | → 4 Comments | ∇ Elo, Reissut |
Oli taas sen aika. Lähtö ulkomaille, matka mallia loma. Kohteena Alankomaiden iki-ihastuttava Amsterdam. Tulppaanien, puukenkien ja tuulimyllyjen maan kuuluisa kanavakaupunki. Tosin nykysukupolvi tuntee paikan paremminkin löyhästä huumekulttuurista.
Meidän kolmikkomme reissun tarkoitus oli tietysti rentoutua ja harrastaa paikallista kulttuuria, näin sopivasti työkiireiden jälkeen ja ennen jouluhäslinkiä.
Kööpenhamina
Lento lähti Turusta torstai-iltapäivällä kohti Kööpenhaminaa. Turun sää oli marraskuisen harmaa ja kostea. Perillä Köpiksessa keli ei ollut sen kaksisempi: harmaata, sumuista ja viileää.
Perillä oli nälkä ja ylimääräistä aikaa. Perinteiden mukaan tuttuun Starbucks-kahvilaan hakemaan nautintoaineita, nimellisesti sämpylää ja kahvia. Leiväksi valikoitui munakas-kalkkunasämpylä (n. 7,5 eur) ja kahviksi iso joulupipari-latte (venti Gingerbread Latte), n. 7,5 eur sekin. Siinä missä lämmitetty leipä oli ihan maukas, muttei kaksinen, jouluinen erikoissumppi oli sitäkin maukkaampi. Kallista, mutta pirun herkullista.
Nautiskelun jälkeen odottelun kautta vaihtolennolle. Muiden nauttiessa punkut jutustelun ohella, allekirjoittanut otti taktiset torkut, heräten vasta perillä. Suurempi odotus olikin kentällä, kun kone odotteli ensin vuoroaan kiitoradalla ja sitten vielä itse aseman kupeessa matkustajien ulos päästämistä. Viimeistään tässä vaiheessa alkoi tehdä mieli miestä vahvempaa.
Iloinen Amsterdam
Lopulta selvisimme kentälle ja saimme matkatavaramme. Automaatilta ostimme junaliput (4,4 eur) Amsterdam Centraal -asemalle ja kentän marketista pientä syötävää – olihan kellokin Suomen aikaa jo seitsemän, eikä vieläkään yhtään lämmintä ateriaa syötynä. Ihmismanaatti oli nälissään.
Junalla keskustaan ja kamppeet hotellille. Asumuksemme Tulip Inn oli sopivasti ydinkeskustan liepeillä, Punaisten lyhtyjen alueen vieressä. Siitä pieni kierros haahuilua ja jo ennen iltakasia oli argentiinalaisen ravintolan parin sadan gramman häränpihvi imaistu kitusiin sipulirenkaiden kanssa. Annos vajaat 20 euroa ja päälle 3 euron pieni olut. Toimi ja nälkä oli poistettu koneistosta.
Punaiset lemmen valot
Pötsit täynnä oli hyvä hetki kierrellä punavalojen alueella. Turisteja oli kohtuullisesti, muttei liikaa. Ikkunat olivat täynnä toinen toistaan kauniimpia ja seksikkäämpiä ilotyttöjä vähissä vaatteissaan, hymyt kasvoillaan. Kymmenten ikkunatypyjen myötä kiihotus hiipi pöksyihin ja ajatus siitä, etten ekana päivänä kävisikään kyntöpuuhissa, sai unohtua. Sydän pamppailen rauhoittavat Guinness-oluet (5 eur) irkkupubista sisuksiin ja sitten takaisin ilojen alueelle.
Aiemman tutkimusmatkan ansiosta tiesin mitä halusin ja löysinkin sen: itäeurooppalainen laiha ja kaunis blondi. Juuri se meikäpojan haave. Jo teinistä blondifanina olleena valinta oli helppo. Ovesta sisään ja neuvottelut käyntiin. 50 eurolla sai 20 minuuttia, johon sisältyi poskivalssi ja yhdessä asennossa lemmen illuusiota. Vaatteet pois ja rahat tiskiin. Sitten ammattilaisen armoille ja kiihkeän tiikerittären kanssa peuhaamaan.
Tyttö selvästi tiesi mitä teki työkseen ja osasi hommansa hyvin. Hellyin vielä 20 euron lisäsijoitukseen ja ostin toisen asennon. Ihana kroppa, pieni pylly ja nätit kasvot. Ikävää, ettei perushintaan saanut sen enempää kosketella, eivätkä rinnatkaan paljastuneet. Vaan kelpasi meno näinkin. Siitäkin huolimatta, että nyytit jäivät tyhjentymättä. No, aina ei voi voittaa.
Palvelutapahtuman jälkeen kiitin, puin ja poistuin takaisin irkkupubiimme juomaan hikisen hetken päälle Murphy’s Irish Red -oluen (5 eur). Elämä Damissa on mahtavaa.
Avaruuslento
Pubista puikahdimme pienen matkan päässä olevaan coffee shopiin, The Greenhouse Effectiin. Sieltä nappasimme kympillä Lemon Haze (n 0,9g, strong high) ja toisella kympillä Northern Lights (n 1,1g, stoned) -merkkejä. Yrtit piippuun ja mukavia makuja tupruttelemaan. Eikä sitä paljoa tarvittu, kun jo hihittelin kuin sokerihumalassa oleva pikkutyttö. Jopa tämän kirjoittaminen oli todella vaikean tuntuista. Ei hitto. Amsterdam on mahtava paikka!
Tähän väliin on todettava, että jossain kuuluivat hurisevat ja surisevat miniformuloiden äänet. Surr! Olo oli hyvin leijuva ja dynaaminen. Hämärä latinoräpin tykytys ja sokerittomia Werther’s-kermapastilleja (“muistan sen kuin eilisen“) maistellen jatkui leijuolo eteenpäin. Huh leijutusta. Baarissa soi myös joku latinoiden Kake Randelin! Uloskin käskettiin ennen yhtä. Päässä oli leijuva olo, eikä Kake sitä vähentänyt.
Yöruokaa
Avaruusoloissamme kaipasimme myös sapuskaa, joten asemoimme itsemme pieneen kebab-paikkaan. 4,5 euron pitakebabin tapainen sai täyttää masun kanaalinrannassa suussa sulaen. Janojuomaksi pikkukaupasta limua ja kuinka ollakaan, pilvipäissään teki mieli makeaa. Mansikka- ja creme-täytteinen croissant mukaan.
Hotellilla iski uusi hihityskohtaus, joka sai osakseen huvittuneisuutta ystäviltäni. Kateellisia perhanoita. Maistuva croissant naamariin, Pink Floydin erinomainen Pulse-live iPadista soimaan ja pian oltiinkin unten mailla univelkoja kuittaamassa.
Ei hitto mikä päivä.
Pelikentällä
Ξ September 10th, 2011 | → 0 Comments | ∇ Elo, Reissut |
Neljä-neljäkymmentä herätys. Torkkukytkin. Ylös. Ulkona on pimeää. Kaurapuurot naamariin ja ulos. Bussi ei odota, ja vaikka odottaisikin, lentokone ei sitä tekisi.
Lentokentällä “hei, moi” ja liput taskuun. Turvatarkastus, odottelu, lento. Nukun miltei koko puolitoista tuntia.
Kööpenhamina
Lento on jo seitsemältä perillä paikallista aikaa, bussikyyti lähtee vasta yhdeksän jälkeen. Loistavaa organisointia. Ajankuluksi Starbucks ja isokokoinen caramel macchiato. Kylkeen tuoremehu ja lämmin pekoni-kanavoileipä. Kallista, mutta herkullista.
Vihdoin bussikyyti. Kurvailut messupaikalle jonkinlaiseen teollisuushalliin. Ulkona on kylmä, syksy on vahvasti läsnä. Ei se mitään, kahvia koneistoon ja peliesityksiä katsomaan.
Kalvosulkeiset
Näen vuoroin komeita esityksiä, vuoroin kamalia powerpoint-vetoja. Siinä missä toiset näyttävät komeasti pauhaavalla musiikilla varustettuja pelivideoita ja hoitavat esityksensä hienosti, osa sössöttää esityksensä kalvosulkeisten lailla sivu toisensa jälkeen ruudulla kierrättäen. Ammattimaisuus ei vissiin ole in kaikissa firmoissa. En viitsi edes mainita nimiä.
Niin näyttävä oli tilaisuutta emännöinyt uutisankkuri, että olisin voinut lähteä hänen matkaansa vaikka saman tien. Harkitsematta. Onneksi moista absurdiutta ei tarvitse miettiä.
Evästä, jutustelua, sosiaalista kanssakäyntiä. Mukava nähdä tuttuja naamoja ja vaihtaa kuulumisia. Sitten lisää esityksiä. Ja vielä vähän lisää.
Voitelua
Lopulta kuivin osuus on ohi ja on aika tutustua itse peleihin. Osio tulee korvattua sosiaalisella kanssakäymisellä ja ilmaisilla juomilla, joita varten on drinkkikuponkeja enemmän kuin pystyn kuluttamaan. Korvan taakse muistutus: Tanskassa on tarjolla huonoja siidereitä, eikä se olutkaan nyt erityisen kaksista ole. Ajaa kuitenkin asiansa. Onneksi seura on juomaa tärkeämpää.
Pelejä, hullaantuneita kasvoja ja lisää juominkia. Nälkähän tuossa alkoi tulla. Onneksi myös maistuvaa sapuskaa oli tarjolla. Ja lisää juotavaa. Jotenkin aiottu suunnitelma olla ilta selvinpäin tuntuisi menevän päin honkia. Niinhän se tietysti menikin.
Tanssilattiallakin käy jokunen, minä en. Minglausta ja juomia. Osio on vaihtunut niin kevyeksi ja rennoksi ettei ole mitään valittamista. Tällaisesta hauskanpidosta tietää kuitenkin maksavansa seuraavana päivänä. Ei se mitään, se kuuluu työnkuvaan.
Lopulta vihdoin hotellilla. Kellokin lähenee kolmea. Tulevan päänsäryn miltei tuntee. Sitä saa mitä tilaa.
Aamupahoinvointi
Pomo potkaisee reippaasti ylös. Suihkuun. Aamupala. Ei oikein maistu, mutta vähän kuitenkin.
Tyhjin aatoksin kohti lentokenttää. Pää kolisee onttouttaan. Ei se mitään. Lentokoneessa voisi taas nukkua. Odottelua pehmentää Starbucks ja herkullinen frappuccino. Lompakko vinkuu, kroppa kiittää.
Puolitoista tuntia kestävä lentomatka, nukuksissa. Tyhjyyden äänen voi melkein kuulla. Suussa etäinen muistijälki Starbucksin karamellijääkahvista.
Koti, makea koti
Iltapäivän kotiinpaluu, bussin lievä kolarointi paluumatkalla lentokentältä kotiin. Orastava jyskytys ja koiranulosteen maku suussa.
Ruokaa, raahautuminen kotiin ja sohvalle makaamaan zombiena. Koti, tietokone, kermainen kahvi. Selvinnyt, mutta uupunut olo.
Takana hyödytön työpäivä, unohdettu päänsärky ja inspiroiva tila. Inspiroiva, mutta luomiskyvytön. Päivä, jolloin päässä kaikuu tyhjyys ja välinpitämättömyys tekee majapaikkaansa keskelle nukahtaneiden aivosoluja.
Kivat messut takana, mutta jotenkin niistä selvinneenä on huojentunut olo. Mukava olla kotona, mukava päästä takaisin arkeen. Sitten joskus. Sitä ennen pitäisi vielä kärsiä viikonlopusta. C’est la vie.
Elämää juhannuksen jälkeen
Ξ June 30th, 2011 | → 0 Comments | ∇ Elo, Reissut |
Oli taas se aika vuodesta. Se aika, jolloin ryypätään, rällästetään, grillataan ja mölytään. Teltat pystyssä, kuulo ruvella ja ääni käheänä. Savulta tuoksuen ja paskalta haisten. Jos ei nyt kirjaimellisesti, niin hyvin lähellä tuota aistien sekamelskaa kuitenkin. Juhannus tuli taas kerran koettua ja tällä hetkellä, muutama päivä kestien jälkeen, on vieläkin se fiilis, että ehkä siinä se oli: viimeinen Nummirock tällä keholla.
Kamelin selkä sanoi räks ja poks. Kylmät yöt teltassa jatkuvan melun ja huonon musiikin soidessa taustalla eivät ole niitä parhaita hetkiä elämässä. Eivät ainakaan lomalla, jos tuollaista touhua vielä työnsä puolesta voisikin kestää. Siis jos ylipäätään tekisi moista työkseen. Mutta miksi vapaaehtoisesti? Taidan olla tullut vanhaksi, oikeasti.
Ja kaikilla oli niin mu-ka-vaa…
En sano, etteikö siellä ollut mukavaa. Ystävien kanssa ajan viettäminen, kavereiden ja mukavien puolittujen näkeminen sekä muu oheismeininki, onhan se toki aina mukavaa. Eikä siinä grillailussa ole mitään vikaa, täytyyhän ihmisen kuitenkin syödä ja siinä on jotain arjesta poikkeavaa – vaikken olekaan sitä tyyppiä, joka syö ruokaa maun vuoksi.
Parasta – hyvän seuran ohella – oli kuitenkin saunominen ja uiminen. Tai pitäisikö tässä kohtaa sitä kuvailla pikemminkin vedessä polskimiseksi, kun kolmikymppiset äijänretaleet örisevät ja mölisevät liian pienellä kumiveneellä lonkero- ja oluttölkit käsissään hädin tuskin lantioon asti ylettyvässä vedessä ja pitävät kummallisella tavalla hauskaa. Merirosvojen silmälaputkin olivat korvautuneet varsin komeilla hiilimaalauksilla. Pitäähän sitä ulkonäköön panostaa. Edes kesäisin.
Saunominen serkkupoikain leirin puolijoukkueteltassa, parhaimmillaan liki parinkymmenen ihmisen voimin, oli sekin melkoista festarihupailua. Paitsi että löylyt sinänsä olivat odotettua paremmat, oli tunnelma katossa ja äärimmäisen kesäinen. Siinä sitä aletaan olla suomalaisen kesänvieton ytimessä, kun ukot ja akat keskenään istuvat enemmän tai vähemmän ilkosillaan, hikoillen ja juomia ryystäen, ja yksinkertaisesti ajastaan nauttien.
Eihän noita bändejä tullut niin katsottua, mikä osittain selittyy festareiden keskivertoa köyhemmällä kattauksella, mutta kertoen karua kieltään myös siitä, että se muu toiminta oli vain lopulta mukavampaa ja kiinnostavampaa.
Väsähtänyt viinapiru
Mutta hörhöilyä ja bändien vähäistä katselmusta ei voi edes pistää varsinaisesti itse viinapirun harteille. En muista koska olisin näin vähän ottanut alkoholia mukaan ylipäätään, saati ollut juhannuksen noin miedossa humaltumistilassa. Kännistä ei voi edes puhua, jos nyt edes hädin tuskin yhtenä iltana pienoisesta nousuhumalasta.
Siinäpä sitä paradoksia, kun ilman känniä ei kylmässä nukkumisesta meinaa tulla mitään, mutta vastaavasti känninukkuminen on vähän mitä on. Siis helvetin huonoa unta. Toisaalta näin ei väsyttänyt niinkään itse festarointi ja univelatkin jäivät lunastamatta, mutta muiden ördäyksen sietokyky on sitäkin alhaisempi. Sitä kun ei vain oikein meinaa jaksaa jos ei itse ota.
Jääkö takki kääntämättä
Kun plussat ja miinukset nakuttaa samaan pakettiin, saadaan telttafestarointiin kyllästynyt Serpent. Itse festareita sitä vielä jaksaa, kunhan yöksi kropan saa jonnekin muualle kuin makuupussin sisuksiin. Sen sijaan yleinen ördäys, urpoilu ja gonzoilu on vähän siinä ja siinä, ainakin ilman runsasta päihdeantia. Kun taas itse ryypiskelymeno kiinnostaa nykyään niin jäätävän vähän, on Nummirockin kaltaista festaritouhua vaikea perustella itselleen.
Olen toki varautunut siihen, että jonain päivänä jonkin astetta hienompi syy saa minut kääntämään takkini ja palaan vielä monien muistojen mestoille, mutta juuri nyt on se fiilis, että haluan vain kiittää ystäviä, kavereita sekä tietysti itse festaria vuosista 1996-2011, vaikka festarittomia välivuosia jokunen mukaan mahtuukin. Festarointi on kivaa, mutta mukavuudenhaluni ja seurasiemailuni eivät vain tunnu istuvan telttafestarien kanssa yhteen.
USA 2011 – yhteenveto
Ξ June 12th, 2011 | → 0 Comments | ∇ Elo, Reissut |
Kirjoitustaukoni sitten kesti kauemmin kuin mitä oli aikomus, mutta reissusta arkeen palautuminen, muuton jälkitouhut ja näihin liittyvät kiireet toimivat turhankin tehokkaina aikavarkaina. Niinpä jo heti reissun perään aiottu yhteenveto tapahtumista siirtyi siirtymistään, ja nyt oli aika pistää moiselle piste ja siirtyä aikomuksista tekoihin.
Valmistelu
Kuten ehkä itse tekstistäkin kävi selväksi, oli kyseinen Yhdysvaltain-reissu se paras tekemäni matka tähän asti tekemistäni. Syitä on monia, mutta ehkä tapahtuminen kertaaminen on hieman turhaa. Sen sijaan voisi reissusta koota ne pienet mokat ja onnistumiset, sekä parit yksityiskohdat ylös, jota mieleen jäi – jos ei muuta, niin tulevaa matkailua varten.
Vaikka olimme mielestämme hyvin valmistautuneet matkaan, aina ei kaikki mene ihan putkeen, eikä jokaista asiaa muista tai osaa ottaa huomioon ennen reissua. Tärkein matkavalmistelumme oli tietysti jonkinlainen reissusuunnitelma, matkabudjetin arvio sekä muut olennaiset asiat, kuten Yhdysvaltain-reissua varten tarvittava visa waiver (eräänlainen viisumi) sekä voimassa oleva passi.
Onnistumiset
Missä sitten onnistuimme? Merkittävin näistä taisi olla matkasuunnitelmamme, joka piti paikkaansa kenties noin yhdeksänkymmenprosenttisesti, ja ne, mitä jäivät kokematta, tuli enemmän kuin korvattua muilla menoilla ja kokemuksilla. Näkemistä riitti ja jalat huusivat hoosiannaa pitkistä patikointireissuista.
Budjettikin piti ja reilun 1600 taalan (n. 1200 euroa) budjetista jäi vielä ylikin sataviisikymmentä dollaria. Tämä kaikkine tuliaisineen ja paikan päällä käytettyine rahoineen elämiseen ja syömisineen. Suurin säästö tuli tietysti siitä, että niin Nykissä kuin Quincyssakin majapaikat olivat ilmaisia.
Kilojakaan ei reissusta kroppaan kertynyt, toisin kuin ounastelin, joten herkuttelulle ei tullut rahan päälle varsinaisia lisäkustannuksia, joka oli tietysti positiivinen yllätys. Kolmea treenikertaa reissun aikana voi pitää puolittaisena onnistumisena, sillä olihan se parempi kuin ei treeniä ollenkaan.
Myös reissun yleinen mukavuus ja ongelmattomuus on jokseenkin hyvän ja onnistuneen reissun merkki.
Mokat
Asiat, joissa mokasimme, olivat onneksi paljon harvemmassa. Hotellisäätö Washington D.C.:n suhteen meni melko kivuttomasti, mutta matkustuspuolella olisi ollut skarppaamisen varaa. Ensinnäkään emme tarkistaneet Boston-NYC-Washington -kaupunkien maantieteellistä sijaintia suhteessa toisiinsa, joka osittain veti reissusuunnitelmat uusiksi ja toiseksi lentolippusäädöt jätimme turhan viime tinkaan, jolloin siirtyminen vaihtui täysin bussien varaan.
Mitä tästä opimme, oli se, että lennot ja reitit kannattaisi tarkistaa etukäteen, ennen reissulle lähtemistä. Toiseksi budjetti on helpompi suunnitella jos tarkistaa, ja ehkä jopa varaa nämä liput ja menot etukäteen.
Myös reissusuunnitelman aikatauluttaminen olisi voinut olla parempaa, sillä kaikki paikat eivät ole auki riittävän myöhään tai tiettyinä päivinä. Tämä ei ole ehkä suuri ongelma, mutta saattaa johtaa reissun päällä spontaaneihin muutoksiin. Mitä vähemmän suunnitelmia, sen vähemmän tietysti säädettävää.
Myös Munssen vesikellohiertymiltä oltaisiin voitu ehkä välttyä hieman toisenlaisella jalkinevalinnalla.
Suuret mokat kuitenkin jäivät tekemättä, tavaroita ei kadotettu ja itseä ei hiertymiä pahemmin telottu.
Muistettava ja huomioita
Huomionarvoisia seikkoja ei paljoa päähän jäänyt. Englanninkielellä pärjää, tankerollakin sellaisella, hyvin ja ihmiset ovat pääosin hyvin kohteliaita. Hinnoissa ei aina ole veroja ilmoitettu, joten se vaatii hieman tottumista, vaikka pienistä prosenteista puhutaankin, sekä tippauskulttuuriin on hyvä sopeutua etukäteen.
Isoissa kaupungeissa liikkuessa on metrokortti (esim. 7 päivän kortti, 10 matkan kortti jne.) hyvä hankkia heti, sillä se säästää pidemmän päälle paitsi jalkoja ja rahaa, myös aikaa. Etenkin New York on niin iso, ettei sitä kokoa heti hahmota ja yksittäiset matkaliput käyvät helposti kalliimmaksi.
Kohteliaisuus kannattaa aina ja se myös palautuu Amerikassa takaisin. Keskusta-alueet myös tuntuvat turvallisilta ja sitä kai ovatkin, ne kun ovat kalliita alueita liikkua ja näin ollen firmat suojelevat bisneksiään. Lompakostaan ja arvotavaroistaan kannattaa kuitenkin aina – niin reissuilla kuin kotimaassakin – tietysti pitää huoli. Voroja kun on kaikkialla.
Matkasuunnitelmat, budjetit sun muut vastaavat on hyvä laatia ja tarkistaa etukäteen, se kun maksaa itsensä takaisin itse reissun päällä ja säästää aikaa, että hermoja. Aikataulut ja muut kannattaa tarkistaa netistä etukäteen niin ikään, jos vain mahdollista.
Ruoka ja matkustelu on kumpikin kohtuullisesti kotimaata halvempaa, joskin erojakin on. Pääosin syö kuitenkin Suomea halvemmin ja pikaruokaloissa selvästi edullisemmin. Taksit ja bussit ovat myös Suomeen nähden monissa tapauksissa pilkkahintaisia, joten näitä kannattaa suosia, metrosta puhumattakaan.
Reissatessa muuten kannattaa mukaan ottaa verkkovirta-adapteri, jotta laitteiden lataaminen ja muu sellainen onnistuu paikan päälläkin. Myös luottokortti on – luonnollisesti – hyvä valinta olla mukana, etenkin jos sellaiseen liittyy vielä matkavakuutuksia sun muita, kuten monesti nykyaikana on.
The end
Siinä kai ne tärkeimmät seikat, mokineen ja onnistumisineen. Jotain jäi varmasti muistamatta ja huomioimatta, mutta jos mieleen tulee vielä kysymyksiä tai ihmetyksiä, vastaan parhaani mukaan.
Kiitos, että jaksoitte lukea ja toivottavasti jaksatte vastaisuudessakin. Kuvia lisään – ehkä – sitten joskus. Hyviä reissaamista itse kullekin, blogi siirtyy tämän myötä perinteisesti arkisempien aiheiden pariin.