Nautiskelin aamupäivän auringonpaisteessa proteiinipirtelöä ulos tuijotellen. Katselin lumisia puutalojen kattoja ja kaduilla käveleviä ihmisiä. Tunsin hetkellisesti oloni kuin jostain kotimaisesta televisiosarjasta tai elokuvasta otetulta. Kohtauksesta, jossa hahmo tuijottelee ulos ja kertojaääni puhuu päälle selvittäen tuon henkilöhahmon ajatuksia.
Tuo hetkellinen poissaolevuus oli kuin jatkoa aiemmalle “ääneen” pohdinnalle ystävän kanssa turinoidessani. Hetken minusta tuntui siltä, etten ole enää ohjaksissa oman elämäni suhteen.
Junassa kohti helvettiä
Ajoittain iskee olotila, etten ole itse oman elämäni veturin ohjaksissa, vaan matkustajana. Että ostin lipun väärään junaan ja sain aivan jotain muuta kuin mitä paikkalipussani lukee.
“Suomi on loittovoittajien maa!“, joku yleisöstä huutaa. “Tukehdu paskaasi“, vastaan tuhahtaen.
Samalla kun mietin junavertaustani, huomaan samaistuvani välillä mitä oudompiin asioihin. Lainaus elokuvasta Ilmestyskirja. Nyt. voisi olla kuin omasta päästäni.
“When I was here, I wanted to be there; when I was there, all I could think of was getting back into the jungle. I’m here a week now… waiting for a mission… getting softer.
Every minute I stay in this room, I get weaker, and every minute Charlie squats in the bush, he gets stronger. Each time I looked around the walls moved in a little tighter.”
Mutta ketään muita en voi valinnoistani syyttää. Itse olen suuntani valinnut, tahallaan tai tahattomasti, ja näillä pelimerkeillä mennään.
Elämäni VR
Voisi ajatella, että junavertaus on sikäli ontuva, että junassahan on turvallista matkustaa. Juna on myös yleensä luotettava ja mukava tapa taittaa matkaa. Totta. Etenkin silloin, kun kyse ei ole Valtion rautateistä keskellä kylmintä talvea.
Kun junat eivät jäädy pakkaseen ja myöhästele alituisesti aiheuttaen ihmisille harmaita hiuksia. Silloin junat ovat “kivoja” ajopelejä.
Mutta kun vertauskuvan asettaa matkustajan asemaan, joka istuu väärässä paikassa ja on menossa väärään suuntaan kykenemättä itse kääntämään menopelinsä suuntaa, alkaa metafora saamaan toisenlaisia sävyjä.
Missä tein väärin? Miksi en kyennyt huomaamaan sitä? Miten voin korjata sen? Ja monia muita kysymyksiä. Elämän aikajanalla ei pääse kuin yhteen suuntaan ja tuo suunta on eteenpäin. Tehdyt ovat tehtyjä ja niitä ei tekemättömiksi saa. Oli kyse sitten virheistä tai onnistumisista.
Siinä sivussa, kun elämä vilisee ikkunoista ohi, voi vain miettiä millä pysäkillä ehtii loikata pois kyydistä ja vaihtaa suuntaa. Tai voiko sitä edes lopulta tehdä. Mitä jos kaikki onkin ennalta kirjoitettu valmiiksi? Mitä jos fatalismi onkin oikeassa ja olemme vain lankoja Yggdrasillissa, joita kolme nornia käyvät läpi?
High Hopes
“Mitä jos vain rohkeasti vetäisit hätäjarrusta ja karkaisit ulos ikkunasta?” Tuo ajatus on eittämättä käynyt päässäni kerran jos toisenkin. Mitä jos vain jotenkin karkaisin tästä junasta ja vaihtaisin maisemaa. Pistäisin kerralla kaiken uusiksi ja näyttäisin keskisormea elämän näennäisen deterministiselle mallille.
Jos kerran vallitsevat käytösmallit eivät tuota tavoiteltua tulosta, eikö juuri silloin pitäisi kyseenalaistaa olemassa olevia sääntöjä ja lainalaisuuksia? Eikö juuri silloin olisi heittää kapulaa rattaisiin ja tehdä jotain toisin?
Näillä sanoilla, yksinkertainen barbaari lopettaa päänsä hakkaamisen seinään ja suuntaa kohti kuntosalin henkisesti vahvistavaa ympäristöä.
Kirjoitin viimeksi surkuhupaisasta touhuiluistani avoimin kortein. Koin, että olin typeryyttäni ajautunut tilanteeseen, jossa pääsin todistamaan ylistämääni pettymyksien paradoksia (“ihmiset eivät ole pettyneitä asioiden todelliseen tilaan, vaan omiin odotuksiinsa“).
Halusin tuoda tuon näpäytetyn puoleni esiin esimerkkinä ihmisen haavoittuvaisuudesta ja siinä samalla tuulettaa pääkoppaani ajatuksilta, jotka ovat tähän tilanteeseen minut tuoneet.
Halusin ikään kuin lyödä vielä itseäni rangaistukseksi siitä hyvästä, että olin mokannut. Olin erehtynyt luulemaan todeksi jotain epätodellista ja vielä ruokkinut omaa tunnepohjaani.
Olin hölmö. Olen sitä toki vieläkin, mutta olen saanut ansaitsemani opetuksen ja olen kiitollinen siitä.
Mokailun palkitsevuus
Olen monesti vuosien varrella hokenut, että epäonnistumiset opettavat onnistumisia paremmin. En ole vielä kertaakaan joutunut muuttamaan mielipidettäni. Ehkä hyvä niin, sillä näin kaikesta kurastakin on mahdollista nähdä niitä kuuluisia hyviä puolia.
Silti oma mokailu sylettää. Oma tyhmyys sattuu enemmän kuin muiden tyhmyys. En tiedä onko kyseessä joku luonnevika vai onko tässä joku pitkälle jalostunut ominaisuus, joka pistää itseään ruoskimaan. Mutta tiikerin on, itseäni lainaten, vaikea päästä eroon raidoistaan.
Nyt sitä taas opitaan, viimekertaisen kirjoitukseni hengessä, miettimään, että mitä sitten. Onko kurkussa oleva kova pala oman egon heijastus vai kenties omaa ylpeyttä?
Nöyrtyminen käy haavojen nuolemisesta ja sitten palataan takaisin omaan holviin muureja muuraamaan.
Tai kuten ulkomaalaisten sanonta käy:”Fool me once, shame on you. Fool me twice, shame on me.”
Toisin sanoen: montako kertaa pitää tulla pissityksi silmään ennen kuin tajuaa?
Vaihtoehtona katkeruus
Olen alkanut viime aikoina erakoitumaan henkisesti. Koen olevani tietyllä tavalla loppuun palanut. Olen kuitenkin tyytyväinen arkiseen elämääni.
Minulla on mukava työ, hyviä ystäviä, mukavia harrastuksia ja ylipäätään mukavaa tekemistä enemmän kuin ehdin tekemään. Mikä siis nyppii?
Ehken ole vielä valmis stoalaisuuteen. Ehkä pieni idealistinen liekki loimottaa jossain osassa sydäntä ja sitä toivoo olevansa väärässä kyynisen epäileväisyytensä suhteen. Voisiko sittenkin jokin voima, tapahtuma tai ajatus katkaista katkeroitumisen kierteen, joka johtaa norsunluutornin rakentamiseen ja muurien vahvistamiseen?
On vaikeaa luottaa ihmisiin, kun luottamukseen vastataan tyhjillä lupauksilla ja valkoisilla valheilla. Kun epäluuloa ruokitaan käytöksellä, joka jo itsessään maalaa piruja seinille.
Olisi niin helppoa syyttää vain muita, mutta minä koen, että jos minua höynäytetään, se on vain oman tarkkaavaisuuteni puutetta ja älyni laiskuutta.
Ehkä minäkin olen lopulta vain yksi hullu muiden joukossa.
Kuten edellisestä kirjoituksestani saattoi rivien välistä näppärästi poimia, paljon on päässyt tapahtumaan käärmeen omassa mikrouniversumissa. Huvittavintahan on, että neljännen ulottuvuuden teorian hengessä, mitään ei ole varsinaisesti tapahtunut ja silti toisaalta kuitenkin on.
Ennen kuin puran sydäntäni ja käyn tilitykseni kimppuun, avaan yllä mainittua teoriaa. Erään näkemyksen mukaan aika on neljäs ulottuvuus kolmiulotteisesti havaitussa fyysisessä maailmassamme. Tässä ulottuvuudessa on mahdollisuus tapahtua asioita, joita voimme muistaa ja kokea aidosti, mutta jotka tavallaan voidaan tehdä täysin tyhjäksi.
Aikasilmukat vastaan muistikuvat
Eräs työkalu tällaiseen on mielikuvitus, toinen, ja samalla todellisempi, on virtuaalimaailma. Koska en jaksa tähän sivuraiteeseen käyttää aikaa sen enempää, käytän hyvin yksinkertaista esimerkkiä. Sanotaan, että henkilö kirjoittaa vaikkapa tunnin verran tekstiä tietokoneella. Oletetaan nyt vastoin nykypäivää epärealistisesti, ettei tässä olisi automaattitallennusta eikä käyttäjä tajuaisi sitä tehdä manuaalisesti.
Sitten, tunnin kuluttua, ohjelma kaatuu ja tallennusta ei voida tehdä. Kaikki tehty teksti katoaa bittiavaruuteen. Työ katoaa hukkaan. Muistikuva tästä tehdystä työstä kuitenkin on, mutta sitä ei ole millään tasolla konkreettisesti olemassa. Näitä viestien “katoamisia” on varmasti käynyt monelle vuosien saatossa kerran jos toisenkin, kun pitkät sähköpostivastaukset tai muut dokumentit ovat kadonneet tyhjyyteen.
Vastaavalla tavalla kävi joskus ankealla 1990-luvulla pelatessani erästä verkkopeliä. Monen tunnin uurastus pelissä meni hukkaan, kun verkkopelin palvelimet kaatuivat ja pelin käynnistyessä uudestaan peli täytyi ladata varmuuskopioilta muutaman tunnin takaa. Kaikki pelattu ja pelissä saavutettu viime tuntien aikoina katosi kuin pieru Saharaan. Tästä huolimatta mieli muisti tapahtumat kirkkaasti.
Tuollainen kokemus tuntuu paitsi ärsyttävältä, myös hämmentävältä.
Pettymyksien paradoksi
Kuten joku viisas joskus on todennut, ihmiset eivät ole pettyneitä asioiden todelliseen tilaan, vaan omiin odotuksiinsa. Tästä muodostuu tietyllä tavalla pettymyksien paradoksi. Jos ei olisi odotuksia, ei olisi pettymyksiä. Mutta koska sellainen on ihmismielen tuntien hyvin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, tietynlaiset pettymykset ovat aina läsnä.
Ja ennen kuin jokin yksilö päättää saivarrella: kyllä, myös positiiviset yllätykset ovat tietyllä tapaa omiin odotuksiin pettymyksiä, vaikkakin positiivisessa mielessä.
Eikä siinä mitään: elämähän on pettymyksiä täynnä. Suurin osa niistä on merkityksettömiä (mallia: elokuva x oli paskempi kuin odotin, kirja y ei ollutkaan niin jännittävä kuin toivoin, ja sitä rataa). Osa kuitenkin käy nyppimään, enemmän tai vähemmän, ja silloin on aika ottaa dialogi egon kanssa. Keskustelun voisi käydä aiheesta “miksi näin on ja mitä sillä on väliä?”
Takaisin raiteille
Niin tosiaan, kysehän oli näpäytyksestä. Kerron tämän tarinan, koska se on oikeastaan aika hassu, ja toisaalta hyvin typerä. Sen logiikka on myös minun ymmärryskykyni toisella puolella ja se käy hyvästä esimerkistä pettymyksien paradoksin suhteen.
Sattui nimittäin niin, että ikään kuin sattumalta “törmäsin” erään kaverini kautta netissä tyttöseen, joka näytti kauniilta ja jututkin sattuivat olemaan hauskoja. Aikomukseni ei ollut alkuun flirttailla sen enempää, mutta molemminpuolisesta keskustelusta johtuen se lipsahti sen puolelle kuin itsekseen.
Halusin saada tyttöön yhteyden ja pian olimmekin jo viestiyhteydessä päivittäin. Kyselimme toisiltamme kaikenlaista toisistamme. Puhuimme harrastuksista, matkustelusta ja ylipäätään erilaisista mieltymyksistä. Kerroimme toisillemme millaisia mielestämme olimme ja kaikki näytti hyvältä. Vähän liiankin.
Kuten vanha sanonta sen sanoo, jos jokin asia vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei luultavasti ole totta. Koska en ole pessimisti, hylkään yleensä moiset ajatukset taakse ja keskityn realiteetteihin. Tarkoittaa suomeksi realistisia odotuksia, mutta optimistista asennetta.
Meillä oli aikomus tavata, sillä meillä selvästi synkkasi. Kunnes eräänä aamuna sävy vaihtui. Mietin miksi. Kysyinkin asiaa, mutten kuitenkaan saanut vastausta. En tiennyt mitä oli tapahtunut tai olinko sanonut jotain sopimatonta. En tietääkseni ollut tehnyt mitään moista ja käytöksen muutos tuntui muutenkin jotenkin… epäilyttävältä.
Kuudes aisti
Tässä vaiheessa intuitioni iski peliin. Alitajunta toimi turhankin tehokkaasti, sillä aloin ahdistua tilanteesta. Siis minä, joka ahdistun hyvä jos kerran vuoteen. Minä, joka olen kyyninen ja tunnerajoitteinen nilkki vailla suurempaa intoa.
Huomasin kiinnostuneeni tästä tytöstä normaalia enemmän, joka sekä huvitti, että ahdisti minua. Eihän näin pitänyt käydä. Mutta vahinko oli jo käynyt. Kaikki tuo viestittely oli herättänyt minussa odotuksia, joihin realiteetit eivät vastanneet. Ja kaikki vielä ilman tapaamista! Juuri niin älytöntä kuin miltä se kuulostaakin.
Siksi kai kirjoitan tätä tarinaa. Minun pelini on jo menetetty, tässä tapauksessa kuin yleisestikin, joten yhtä hyvin voin olla avoin “päiväkirjalleni” ja nauraa että tulla nauretuksi tälle avoimesti.
Jollain tapaa – ja ilmeisesti kaverini suosiollisella avustuksella – suunta kuitenkin kääntyi takaisin parempaan päin. Vaan kun vihdoin tuli aika, jolloin tuo piti tuo kyseinen tyttönen – siis kaverini kaveri – nähdä, hups: Kapteeni Ohari iski kurat naamalle.
Nooh, viis siitä. En ole helposti suuttuva, enkä jaksa jokaisesta takaiskusta itkeä. Ja olinhan sitä paitsi jo kerran tämän asian suhteen jo heittänyt hanskat naulaan. Sitä paitsi sisäinen optimistini halusi muistuttaa minua, ettei peli ollut vielä pelattu. Viikonloppuhan oli tuolloin vasta alkamassa.
Vaan niin siinä kävi kuten ounastelin: mitään ei tapahtunut. Tarkemmin ottaen, minut oharoitiin toisenkin kerran. Riippuen siitä lasketaanko puolilupauksia miksikään, määrä voisi mahdollisesti olla isompikin.
Tarvitseeko sanoa mitä ajattelin ja tunsin?
Takaisin aloitusruutuun
Kun minua oltiin ensin näpäytetty jo kerran ja sitten toisenkin, rupesin leikittelemään ajatuksella karmasta (johon en edes usko). Voisiko tämä olla kuin “karmarangaistus”? Olenko kenties niin monta kertaa “naistenmiehenä” (tähän kuultuun ja huvittavaan anekdoottiin palaan toisella kirjoituskerralla) astunut naisten varpaille, että on aika saada karma-avarista näköön? Ehkä!
Totta puhuen, karmaan uskomatta, vetoaisin enemmän niin sanottuun Brad Pitt -sääntöön. Siitä taisin joskus kirjoittaakin, mutta kertauksen vuoksi: Brad Pitt rule.
Tuon hassunhauskan tapahtumakierroksen jälkeen pitäisi olon olla samanlainen kuin ennen tähän tapaukseen tutustumista: eihän tilanne eroa sitä edeltävästä tilanteesta mitenkään. Tässä kohtaa tarina kuitenkin sitoutuu tuohon neljännen ulottuvuuden esimerkkiin. Kun kerran on ajatuksia luotu ja odotuksia synnytetty, miten ne voisi noin vain unohtaa?
Ollapa ihminen ja unohtaa. Jos voisin, pyyhkisin koko tapahtumaketjun pois päästäni. Tai ainakin se kävisi ensimmäisenä mielessä. Totta kai pitäisi miettiä mitä rakentavaa tästä voisi jäädä käteen. Jotain muuta kuin “ämmät ovat perseestä” -latteuksia tai “jaaha, yksi uusi sulka pettymysten hattuun”.
Mitä tästä voisi oppia hyvässä mielessä? Älä juttele tuntemattomien ihmisten kanssa netissä? Älä odota mistään mitään? Mitä?
Minulta loppuivat ideat. Näitä pohtiessa, positiivisen musiikin maailmoihin. Jos se tästä taas lähtisi. Jälleen kerran, aloitusviivalla. “And call as you might I shall not listen for I am nothing, I am all I am indifferent”
Kappas. Tuolla sanalla olen aloittanut kolme viimeistä blogitekstiäni. Koska minulta taannoin kysyttiin aloittaisinko kenties neljännenkin sillä, menkööt tämä palveluksena kysymyksen tehneelle henkilölle.
Vitsihän on tietysti siinä, että ihminen on monesti tapojensa vanki. Osan näistä tavoista huomaa helposti, osa taas jää helposti piiloon tai huomaamatta. Sitä ikään kuin sokeutuu omille tavoilleen ja menetelmilleen. Rutiineista tulee niin jokapäiväisiä tai tavallisia, ettei niitä noteeraa millään tavalla. Ei, vaikka ne olisivat suoraan nenän alla, kirjaimellisestikin.
Osalle asioista tekee jotain, jos niistä “jää kiinni” itselleen. Se toinen osa taas saa jatkaa tapoina kulkemistaan, etenkin jos sille ei ole mitään hyvää syytä tehdä mitään. Kirjoittamisessa tuollaiset tavat ovat kuitenkin miltei aina niin sanotusti pahoja tapoja, ja ne pitäisi pystyä kitkemään. Kuka antaisi minulle lisää aikaa oikolukemista varten?
Esimerkkejä
Yhteen aikaan tapasin aloittaa sähköpostivastauksissa, etenkin pidemmissä sellaisissa, monet lauseet sanalla “no”. Sen huomasi nopeasti ja sille pystyi tekemään jotain, mutta siitä ehti huvittua itsekin. “No, onhan se asia näin…” tai “No, juu, kyllähän tuota on tehty itsekin.” Äärimmäisen mielikuvituksetonta ja puhekielimäistä, mutta niin tarttuva tapa.
Vastaavat tavat vallitsevat turhankin tehokkaasti myös reaalielämän puolella. Herään samaan tapaan joka aamu ja teen aamupuuroni samalla tavalla. Odotellessani sen valmistumista popsien vitamiinit naamaan ja isken tuoremehut mukiin. Luultavasti teen asiat jotakuinkin vielä samassa järjestyksessäkin.
Katson telkkaria, syön, keitän kahvit ja siirryn koneelle. Sähköpostit, Facebook, työasiat. Rutiinit vallitsevat, eikä niiden olemassaoloa tunnu edes tajuavan.
Yksityiskohtia tuleekin rikottua vain satunnaisesti. Toisinaan tietoisesti, useimmiten sattumien vuoksi. Palaset loksahtavat kohdalleen kuin itsekseen.
Ulos laatikosta
Luovassa työssä rutinisoituminen on pahinta. On kyse sitten töistä tai omasta huvistaan, kuten bloggailusta, pään pitäisi saada tuulettua ja asioita lähestyä uusilta kanteilta.
En tarkoita, että tiettyjä asioita pitäisi lähteä muuttamaan itsetarkoituksellisesti: sillä kun ei ole väliä laitatko ensin purut vai veden kahvinkeittimeen vai juotko ensin kahvit ja sitten syöt aamupalan.
Kysymys on isommista asioista. Vanhojen, olemassa olevien asioiden tarkastelusta ja kyseenalaistamisesta. Uudelleenarvioinnista ja ajattelusta pää ulkona laatikosta. Nämä voivat koskea vaikkapa treenirutiineja, kaupassakäyntitapoja tai oikeastaan mitä tahansa.
Havainnoi, arvioi ja tee muutos, jos se on tarpeen.
“I offer you the emptiness which you seek.”
Nyt kun tämä häpeällinen tunnustus on saatu ulos koneistosta, ja koska väsymys painaa vimmatusti jo nelipäiväisen treeniviikon osalta, on aika painua pehkuihin. Sen kunniaksi pimeyden musiikkia, Lustmordia.
P.S. Tulipa samalla huomattua, että blogissani on viimeisen kommenttini myötä tasan puoli tonnia hyväksyttyä kommenttia. Jonkinlainen (kyseenalainen) saavutus kai sekin.
Kappas, jostain ihan puun takaa sain yllättävältä taholta palautetta blogistani ja siitä muodostui kuin itsekseen kirjoituksen aihe ja kantava idea. Siispä sille raflaava otsikko ja itse asia lankulle: miksi kirjoitan?
Tarkemmin sanoen, miksi kirjoitan tällaista blogia ja avaan ikkunaa omaan elämääni? Mikä on syy tällaiselle verbaaliselle itsensäpaljastelulle? Kiimainen ekshibitionismin ja voyeurismin painiottelu vai huomiohuoraus vailla parempia keinoja?
Kas, käärmes joutui itsekin painumaan päänsisäiseen luolaansa ja ottamaan asialle hetken mietintöä. Niin, miksi tätä tekstiä oikein syntyykään?
Perimmäisyyksien äärellä
Kun nelisen vuotta sitten aloin kirjoittamaan blogiani, en oikeastaan ensin edes tiennyt mistä aion kirjoittaa. Päässäni ei ollut mitään suurta suunnitelmaa. Ei mitään pitkälle mietittyä tarinankaarta, tai edes teemaa. En varmaan edes uskonut silloin, että päätyisiin kirjoittamaan moista vuosikausia eteenpäin. Miksi olisinkaan, koko ideahan oli vain jokin idea takaraivossani vailla sen kummempaa tarkoitusta tai merkitystä.
Yhtä hyvin koko blogihömpötys olisi voinut syntyä kuolleena tähän maailmaan.
Ensisijaisesti kirjoitan tietysti itselleni. Tätä voi olla ehkä vaikea uskoa, jos on lukenut blogistani vain jotain yksittäistä matkakertomusta tai muuta sellaista. Ajallisesti ja merkkimäärällisesti ne ovat kuitenkin vain yksi poikkeama suuresta kokonaisuudesta, etenkin kun huomioi mukaan sen, miten harvoin lopulta reissaan.
Kaikki alkoi jostain käsittämättömästä itseilmaisun tarpeesta. Tarpeesta purkaa asioita ja ajatuksia pois päästä. Tehdä sitä silloin, kun siltä tuntuu ja avoimesti, pysyvään muotoon. Riippumatta siitä mitä “kuulija”, tai tässä tapauksessa lukija, ajattelisi.
Halusin kirjoittaa elävästä elävästä, tunteistani ja ajatuksistani. Olen kirjoittanut parisuhdekriiseistäni, ajatuksia herättävistä elokuvista, filosofiasta, erilaisista tapahtumista, käytöksestä ja niin edelleen. Blogini on kuin avoin päiväkirjani. Se on kuin ikkuna elämääni, vaikkei se kaikkea kerrokaan. Eikä sen pidäkään.
Miksi avoimesti?
Jos kirjoittamisen perimmäiset syyt ovatkin selvillä, on seuraava looginen kysymys kuitenkin se, miksi kirjoittaa avoimesti? Miksi ei, voisin vastata.
Maailma on täynnä pöytälaatikkokirjoittajia, jotka kirjoittavat itselleen päiväkirjaa, novelleja, runoja, kappaleiden sanoituksia, tai mitä milloinkin. Minä halusin tehdä sen toisin. Ensinnäkin, päiväkirjarustailut ovat minun osaltani koettu. Tein sitä armeijan aikoina ja kyllähän sitä reilu vuosikymmen myöhemmin huvittui millaista itsetarkoituksellista päiväkirjaa sitä pitikin yllä. Päivistä taisi kirjoittaa vain siksi, että se tuntui olevan päiväkirjan idea.
Avoin kirjoittaminen myös pakottaa jäsentelemään asioita luettavaan muotoon. Ei vain itselle, vaan kaikille luettavaan. On pakko pyrkiä ilmaisemaan asiat niin, että muutkin ne tajuavat. Sitä joutuu miettimään mitä voi ja haluaa kertoa ulkopuolisille. Onko joku asia liian yksityinen? Liian salainen? Liian tylsä?
Tekeekö itsensä naurunalaiseksi? Aiheuttaako myötähäpeää? Suuttumusta? Inhoa? Pelkoa? Vihaa? Turhautumista?
Kyllä. Aivan varmasti. Ei varmasti kaikkea jokaisessa, mutta luultavasti kaikkia noita isommassa mittakaavassa, ainakin isomman lukijamäärän otannassa. Mutta sehän on minun ongelmani: kestä naurunalaisuutta, olla myötähäpeän ja suuttumuksen kohde. Saada osakseen vihaa ja inhoa. Olla nolojen tilanteiden ja ajatusten mies.
Näitähän onkin toisaalta oivallista käyttää ponnahduslautana ja osana omaa kasvua.
Avoimuudella on hintansa, mutta se on myös palkitsevaa. Jos ei muuta, tekeehän se elämästä hieman “jännittävämpää”.
Valintojen maailma
Parasta kuitenkin on, että suurin osa meistä voi valita oman itseilmaisunsa keinon haluamallaan tavalla. Ja vieläpä valita kehtaako sen tuoda julki maailmalle vai lukita sen omaan kellariinsa. Visusti poissa maailman silmiltä ja korvilta. Sillä voihan kuitenkin olla, että jostain tulee muuten joku, joka ilkkuu ja nauraa päin näköä koska olet mitä olet ja teet mitä teet.
Ei se mitään, näillä mennään. Palkitsevaa tämä on joka tapauksessa, luki näitä horinoita joku tai ei. Tällä tiellä myös jatketaan niin kauan, kunnes se luonnollinen kuolema tätäkin touhua päähän jossain vaiheessa koppaa.
Kappas, sitä on vähemmän yllättäen tapojensa vanki. Olen kirjoittanut jo kolmena edellisenä vuonna tänä samaisena päivänä, 23. joulukuuta ja sama tapa jatkuu.
Perinteitä kunnioittaen lukaisin myös edellisvuoden vastaavan tekstin, ja siinä ohessa myös vuosien 2009 ja 2008 tekstit. On kiehtovaa havaita miten paljon sitä on lopulta muuttunut toisaalta, ja vastaavasti, kuinka tietyt asiat ovat vuodesta toiseen täysin samanlaisia.
Treeniä, peliä, leffaa
Olen viimeiset kolme vuotta toitotellut samaa torvea: treenaamista, leffojen katselua ja pelaamista. Joka vuosi olen yhtäältä sukuloinut pakollisen jouluvierailun verran ja yöllä päätynyt baariin. Sama kaava jatkuu edelleen, ja miksipä sitä oikeastaan edes muuttamaan.
Viina ei edelleenkään pahemmin maistu, treeni taas senkin edestä. Ja joulu tuntuu edelleen yhtä turhalta pakkolomalta, ja toisaalta myös hyvin yksinäiseltä sellaiselta. Tässä vuodessa on silti, etenkin edellisvuoteen nähden, erilainen tunnelma.
Kun aloitin blogin vuonna 2008, oli tietyllä tavalla selvää, että sen vuoden jouluun heijastui etäisesti toipuminen edesmenneestä parisuhteesta. Kun 23. päivän perinne jatkui seuraavana vuonna, oli kellon ääni erilainen: olin päässyt tulevan parisuhteen makuun ja elämä virnisti leveällä hymyllään.
2010 olikin sitten jo täyttä kuravelliä. Pahassa olossa vellomista, itseinhoa, tuskaa, surua ja ylipäätään tunteiden äärilaitojen loimotusta.
Laidalta toiselle
Jos jotain on tasan vuodessa muuttunut, niin tunnemittariston lukemat. Kun vuosi sitten tuntui, että kaikki tunteet hyvistä huonoihin olivat vahvistuneet ja pinnalla enemmän kuin koskaan, nyt tuntuu täysin toisenlaiselta. Kaikki tuntuu kuin vedellä jatketulta, laimennetulta kylmältä kahvilta.
En oikein vieläkään tiedä miten tästä tunneraajarikkoisuudesta pitäisi ajatella. Toisaalta olo on mitä mainioin ja ehein, toisaalta tuntuu siltä, kuin tässä olisi koira haudattuna.
Tunneasioita on kuitenkin hankala arvioida kylmällä järjellä rationaalisesti. Niitä voi havainnoida ja yrittää tulkita, mutta nykytietämykseni ei riitä edes itsearvioon. Mitä taas tulee ulkopuolisiin arvioihin, olen saanut kuulla määritelmiä laidasta laitaan “normaalista väliaikaisesta tilasta” “oikeaan tunnevammaisuuteen”. Mene ja tiedä, eihän tästä ota erkkikään selvää.
Joulu?
Itse joulu kuitenkin taitaa mennä tuttuja reittejä, kuin omalla tutulla kiertoradallaan. On jotenkin suorastaan hersyvän ironista, että vaikka tunnesektorilla mentäisiin vihreästä punaiselle ja takaisin, tietyt piirteet eivät muutu. Eivät asenteeni joulua kohtaan, eivät tapahtumaketjut sen saralla, eikä oikeastaan mikään muukaan.
Näillä sanoilla, kohti valoisampaa kautta. Without frustration
With no master plan
With nothing left of the dream that began
If only we could see and live the dream
If only we could still believe the dream
Mitä pidemmälle on vuosi kulkenut, sitä enemmän on vauhtia tullut rattaisiin lisää. Voisi jopa osaltani sanoa vuoden kehittyneen parempaan suuntaan kuluneiden kuukausien aikana. Aivan vielä en kuitenkaan taivu koko vuoden retrospektioon.
Viime aikoina on ollut aikaa melkoiselle määrälle itsetutkiskelua. Sille on aina paikkansa ja kyllähän sille pitää aikaa löytääkin. Toivoisin myös, että muutkin tekisivät sitä enemmän ja näkyvämmin.
Itse-
Oman itsetutkiskeluni myötä olen oppinut jotain tunnevammastani (tai sitä sanaa vierastaville, tunnerajoittuneisuudestani), mutta myös valituista käytösmalleista. Kun on saanut kuulla olevansa “sovinistinen” ja “naisia esineellistävä”, ja toisaalta huomannut tuonkin puolen elämästään olevan aktiivisempaa kuin “enemmän herrasmiesmäisinä aikoina”, ei tarvitse olla kaksinen matemaatikko ymmärtääkseen tilanteen ristiriitaisuuden, ja sen myötä myös sen koomisuuden.
Jos ennen piti itseironian, sarkasmin ja vinoutuneen huumorintajun ymmärtämistä itsestäänkin selvinä asioina, en pidä enää. Siperia on opettanut, ettei ihmisistä saisi olettaa oikeastaan yhtään mitään.
Ja jos ennen piti itsestäänselvyytenä sitä, että tunneskaala on normaali, negatiivisesta positiiviseen, sekin on muuttunut. Asiat eivät enää olekaan kuin “aina ennen”.
Sairastelua
Vastaavanlaisia itsestäänselvyyksiä löytyy myös vielä arkisemman elämän puolelta. Kun ennen piti normaalina, oletusarvoisena ja itsestään selvänä asiana, että on terve ja voi treenata normaalisti ilman ongelmia, muuttui sekin reilummin flunssan sairastelun myötä.
Ei ollutkaan enää itsestään selvää treenata monta kertaa viikossa. Piti köhiä, yskiä, vuotaa räkää, maata kuumeessa ja niin edelleen. Rutiinit, vaikkakin väliaikaisesti, uusiksi ja nöyryyttä tilalle. Ehkä tietynlainen koppavuus ja asioiden pitäminen itsestäänselvyyksinä maksoi potut pottuina. Iski karman pöytään, kielikuvallisesti ilmaisten.
Sen myötä ollaan sairasteltu ja tehty arjesta poikkeavia asioita. Eihän tuo mitään suurella mittakaavalla muuta, mutta kuitenkin. Pakottaa arvioimaan ja arvottamaan asioita uudelleen. Ymmärtämään, mitkä asiat ovat tärkeitä ja mitkä eivät. Mitkä asiat ovat itsestäänselvyyksiä ja mitkä eivät.
Memento mori. Olemme kaikki kuolevaisia. Muistakaamme se, aina ja ikuisesti.
En oikeastaan tiedä mitä teen lauantaina iltayhdeltätoista istumassa koneella ja kirjoittamassa blogia. Eikö minun pitäisi, muiden sosiaalisten eläinten kanssa, olla nauttimassa päihteitä “etkoilla” tai edes ravintolassa? Tai edes pelaamassa jotain peliä tai katsomassa leffaa?
Vaan kun tekee mieli synkistellä omassa rauhassaan. Juoda kahvia, nauttia musiikista ja omasta ylhäisestä yksinäisyydestäni, omassa vaatimattomassa norsunluutornissani. Huojentuneena, levänneenä ja eheytyneenä.
Tunneinvalidi
Kun viime aikoina aloin ymmärtämään omaa tunnevammaisuuttani (tai “tunnerajoitteisuuttani“), kävin nopeasti läpi pienen tarjonnan erilaisia reaktioita. Pelästyneisyyttä, yllättyneisyyttä, pettymystä, hyväksymistä. Lopulta myös huojentuneisuutta.
Onnekseni olin kerran aiemmin käynyt läpi vastaavan vaiheen, joten osasin suhtautua asiaan viileämmin ja ymmärtävämmin. Vaikka asian tajuaminen tulikin niin sanotusti puun takaa, en tullut yllätetyksi housut kintuissani. Enemmänkin aikaa meni asian hyväksymiseen ja ymmärtämiseen. “Tuttu kuvio“, tuumin.
Kuten jo aiemmin kirjoitin, tunnevammaisuus ei tarkoita tunteettomuutta. Kenties empatiakykyni on vähän katkolla ja ilmassa on lievää apatiaa, mutta yleinen vointi on hyvä, suorastaan erinomainen. Koen olevani onnellinen ja nautin siitä, mitä minulla on. Alles gut, niin sanoakseni.
Röyhkeyden palkitsevuus
Tunnevammaisuuteni myötä on ollut hämmentävintä kokea ja todeta röyhkeyden olevan palkittu käytös- ja asennemalli. Kun olen antautunut säädyttömyyden, hävyttömyyden ja tietynlaisen välinpitämättömyyden alttarille, olisin voinut olettaa maailman antavan minulle iskua avokämmenestä suoraan naamatauluun.
Vielä mitä, tietynlainen röyhkeyteni on vain palkittu kuin se olisi joku universaalisti hyvä teko. Kuin se olisi jotain hyvää karmaa, josta annetaan vastalahjana miellyttävä palkinto.
Kun sain taannoin palautetta siitä, että “esineellistän naisia“, olin hieman huvittunut. Minähän rakastan naisia. Mutta palaute oli otettava sellaisenaan ja toisen mielipide hyväksyttävä. Makuasioista voi kiistellä, mutta jokaisella on oikeus mielipiteeseensä. Jos toisen mielestä olen näin tehnyt, kai sen niin on sitten oltava.
Tuo ei kuitenkaan muuttanut käytösmallia. Ohitin sen olankohautuksella ja olen jatkanut kyynisellä tielläni. Ja vielä mitä, tuntuu kuin “sikana” käyttäytyminen olisi vain lisännyt vettä myllyyn. Aivan kuin se ei olisi vain hyväksyttävä, vaan jopa pidettävä piirre. “Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin” -mantra alkoi ikään kuin soimaan päässäni.
Syntisyys
Vaikken antiteistinä uskokaan synnin käsitteeseen, toisinaan melkein toivon sen olemassaoloa. Toivoisin niin sanotun syntisen käytökseni saavan jonkinlaisen rangaistuksen, ikään kuin hyvityksen tai synninpuhdistuksen. Eräs kollegani kerran sanoikin, että minusta tulisi hyvä katolilainen, sillä (jollain tasolla) pidän itseni rankaisemisesta.
Jollan perverssillä tavalla toivoisin, että maailmassa olisi tietynlaista kohtuutta ja universaalia oikeudenmukaisuutta. Vain jotta minä ja kaltaiseni ihmiset oppisivat läksynsä.
Vaan ei. Maailma(nkaikkeus) viestittää minulle, kuin signaalia antaen, että minun “tulee” toimia “väärin”, “syntisesti” ja moraalisesti arveluttavasti. Röyhkeästi, piittaamattomasti ja itsekeskeisesti.
Miksikö? Siksi, että tämä toiminta-, ajatus- ja asennemalli palkitsee eniten. Sanoisin, että se olisi väärin, jollei nihilistinen puoleni nauraisi moiselle ajatukselle.
Päivät ovat taas vierähtäneet melkoisella vauhdilla. Taannoisen Amsterdam-matkani kuvainnollisista krapulatiloista on selvitty ja arki on vallannut elämän. Flunssa tuli jo kertaalleen selätetyksi ja treenit takaisin osaksi arkea. Perään rauhallinen viikonloppu kotikaupungissa ja sitten taas uutta arkea, lisää töitä, treeniä ja rutiineja. Tekemisen pulasta ei ole voinut valittaa, korkeintaan runsaudenpulasta.
Vaikka tavallaan on paljon tapahtunut, suurin osa on ollut niin merkityksetöntä ja tavallista, ettei siitä jaksa tuon taivaallista naputella. Rutiinit ovat, kuitenkin, ilman arvolatausta vain sitä itseään. Tavallisten askareiden toistoa, hyvässä ja huonossa.
Kun nyt takana on vielä toinenkin, varsin mukava viikonloppu Turussa ja vieläpä hyvien ystävien kera, on aika penkoa pyykkikoria ja käydä läpi tapahtumien saldoa.
Tunnevammaisuutta ja naisten esineellistämistä
Jos jotain koen oppineeni itsestäni viime aikoina, niin ilmeisesti jonkinlaisen tunnevammaisuuden. Toki tämän näkemykseni ovat ehtineet jo osat ystävistäni ja kavereistani torpata täysin huuhaa-näkemykseksi, ja varmasti myös ihan aiheellisesti. Tässä kohtaa täytyy ehkä saivarteluheittojenkin riskillä huomauttaa, ettei tunnevammaisuus kuitenkaan ole tunteettomuuden synonyymi.
Jos tätä pitäisi lyhyesti avata ennen varsinaisesta aiheesta kirjoittamista, niin kyvyttömyyttä kokea romanttisia tuntemuksia. Ehkä tämä on jonkinlainen sivuvaikutus siitä, että on pyrkinyt vähentämään kaikenlaisia negatiivisia tunteita viime vuosina, etenkin viime kuukausina. Kun on tietoisesti pyrkinyt olemaan ärsyyntymättä mistään ja vihaamatta mitään, on se ehkä leikannut ääripäätä myös vastakkaisesta laidasta. Ankeaa? Ehkä, mutta samalla niin huoletonta.
Hauskemman kommentin sain vasta taannoin, kun vihdoin sain suusanallista negatiivista palautetta Amsterdam-reissustani, ja etenkin siitä, että olin kirjaillut tapahtumat varsin avoimeen, rehelliseen muotoon. Aivan kaikkea en voi minusta riippumattomista syistä kertoa, mutta tässä kohtaa viimeistään tuli hyvin todistettua, että “rehellisyys maan perii” on hevonkukkua monien ihmisten kohdalla. Moni ihminen ei ole valmis sulattamaan rehellistä ja avointa ulosantia. Ei se mitään, heillä on oikeus siihenkin.
Mutta saamani palaute, joka oli käytännössä täysin toisenlaista kuin muuten saamani kehuva kommentointi itse reissusta, kohdistui siihen, mitä olin tehnyt reissun päällä. Minua ei niinkään ravisteltu Amsterdamin laillisista päihdeaineista (ts. kannabiksesta), vaan alueen naisista. Että kuinka minä esineellistän heitä ja näin tekemällä, että siitä kirjoittamalla, paitsi ilmeisesti loukkaan naisia, myös potentiaalisesti vahingoitan omaa teoreettista suhde-elämääni.
Eli toisin sanoen, olemalla rehellinen teoistani mahdollisesti ammun itseäni jalkaan naisen/naisten suhteen, jotka saattaisivat minusta muutoin olla kiinnostuneita. Tiedostan tämän, ja mikä tärkeämpää: hyväksyn sen. Minulle on kuitenkin tärkeämpää olla avoin rappiokulttuurissani (tai missä tahansa) ja ilmaista itseäni valitsemallani tavalla kuin sensuroida tekemisiäni, valintojani ja arvomaailmaani vain kenties löytääkseni potentiaalisen pariutumiskumppanin.
Arvostan ihmisten huolenpitoa ja samalla myös ymmärrän ihmisten halun tuomita tekoni, heillä on siihenkin kaikki oikeus. Enkä voi vaatia, että näkemykseni tai tekoni hyväksytään, saati että miellyttäisivät kaikkia asianomaisia tai ulkopuolisia, mutta en myöskään voi – tai edes halua – elää muiden ehdoilla. Minun elämäni, minun valintani. En minäkään halua neuvoa miten muiden pitäisi elää.
Villi ja vapaa
Olin, totta puhuen, oikeastaan innoissani saadessani vähemmän mairittelevaa palautetta blogistani. En siksi, että se olisi jotenkin itseisarvoisesti hieno tai hyvä asia, vaan koska olisi ehkä jollain tavalla outoa, jos sitä ei olisi lainkaan tullut. Syitä on monia. Ensinnäkin tiedän monilla olevan ongelmia jommankumman (maksulliset naiset tai pilvi) asian kanssa, ellei jopa molempien.
Toiseksi, ihmiset vain harvoin kehtaavat tuoda ikäviä asioita suoraan kuultavaksi. Sen sijaan he tyytyvät juoruilemaan siitä muille kuin itse “kohteelle”. Ehkä he vain pelkäävät, että puren heiltä pään irti. Tai ehkä he loukkaantuisivat vain lisää huomatessaan, ettei minua oikeastaan kiinnosta heidän mahdollinen nyrpeys tai moraalinen mielipaha. Parempi siis olla kertomatta, he tuumivat. Enhän minä oikeaa syytä tiedä, koska eihän sitä minulle koskaan kerrota. Se toisaalta ei ole minun ongelmani.
Halusin myös herätellä ihmisiä, viihteellisen tarinan ohella. Halusin avoimesti kertoa millaista reissussa oikeasti oli, sen sijaan, että höpöttelisin niitä ja näitä syömisistä, turistikohteiden näkemisestä ja niin edelleen. Mutta totuus sattuu. Toisia enemmän kuin meitä kyynikkoja.
Ilmeisesti herättely myös onnistui, joskaan ei aivan ongelmitta. Sillä aikaa, kun likavesi valui selästäni kuin sorsan sulista konsanaan, sijaiskärsijät ottivat paskaa tuulettimeen. Vähemmän toivottu sivuvaikutus, joskin asia, jota oli käytännössä mahdoton ennakoida.
Onni on kuitenkin olla vapaa muista ja näiden mielipiteistä, tuomioista ja paheksuvista katseista. Paheksukaa, tuomitkaa, syytelkää ja pahoittakaa mielenne, jos siltä tuntuu, ja siinä herne nenässänne kysykää itseltänne: onko se kaiken sen arvoista? Ja pitäisikö kenties siivota oma tontti ennen puuttumista muiden asioihin?
Mahtava viikonloppu
Kun Damin-reissun jälkipyykki on, toivottavasti, hoidettu ja elämä normaaleilla raiteillaan, on aika palata kotimaan kamaralle ja miettiä ajankohtaisempia ajatuksia. Paljon olisi kirjoitettavaa, niin tänne kuin musiikinkin saralla. Ajan riittäminen onkin suurempi ongelma kuin mikään muu.
Takana on vielä äärimmäisen mukava, mutta raskas ja ilmeisen univelkainen viikonloppu, josta ehtii selvitä vain tämän sunnuntain ja sitten on taas itsenäisyyspäivänaaton hummailupäivä. Kulutettu viikonloppu meni paitsi konserteista nauttien, myös hyvien ystävien ja kavereiden kesken elosta nauttien. Omaakin pärstää joutui dokumentin ruudulta töllistelemään tuttujen naamojen ohella, mikä oli, jos ei nyt suurta hupia, niin ainakin jokapäiväisestä arjesta poikkeavaa.
Vielä pitäisi jaksaa iskeä Amsterdamin-matkakuvat linjoille ja kirjoituspuuhaakin tuntuu olevan loppumattomiin asti. Työhän ei tunnetusti lopu koskaan. Loppuun vielä tunnelmiin sopiva biisi.
Vaikka sairastamisella sinänsä on varsin vähän tekemistä suoraan itse kuoleman kanssa, sairaana oleminen monesti muistuttaa ihmistä hänen fyysisestä heikkoudestaan. Myös kuolevaisuudesta.
Sitä muistaa kuinka hauras ihmiskeho lopulta on ja kuinka mikroskooppisen pienet organismit osaavat lannistaa isomman koneiston, joka toisaalta niin ikään rakentuu pienenpienistä osasista. Pieni määrä väärää substanssia väärässä paikassa kykenee sammuttamaan koko koneiston ja lopettamaan sen, jota elämäksi kutsutaan. Vahvaa ja niin heikkoa samaan aikaan.
Nokka tukossa, pää jumissa
Vaikken sen kummemmin ole nyt sairastanut kuin kuumeisen nuhan, kurkkukivun ja yskän kanssa pyörinyt sängyssä, on se herätellyt ajatuksia elämästä itsestään kuin myös elämän käsitteestä, olemassaolosta ja kaiken vääjäämättömästä lopusta. Ajatus on lopulta virkistävä ja herättävä. Kuin muistutus tehdä asioita, joista pitää. Jotka kokee tärkeiksi.
Alati kyynistyvässä ajatuksenjuoksussa yhä useampi asia tuntuu merkityksettömältä tai ohikiitävältä. Kuin päiväperhosen elämä galaktisessa maratonjuoksussa.
Työ, arki, harrastukset ja huvit. Kuin yksittäisiä pieniä palapelin paloja lattialla, joilla kaikilla on merkitystä ja joita ilman elämä ei olisi ehjä, mutta lopulta silti vain yksittäisiä paloja suuressa kokonaiskuvassa.
Mikä sitten tekee elämästä ylipäätään merkityksellisen? Vastauksia on monia ja luultavasti suurin osa niistä on oikeassa.
‘Dam
Mutta juuri tällä hetkellä en oikeastaan edes jaksa tarjota vaihtoehtoja kellekään. Kunhan pohdiskelen jonninjoutavia. Edessä on vuoden kolmas ja viimeinen ulkomaanlomareissu, tällä kertaa kohteena Amsterdam. Luvassa on retriitti. Lyhyt, viiden päivän reissu, jolla ehtii pohtia elämänsä valintoja, tehtyjä ja tekemättömiä. Sekä antautua hedonistisen dekadenssin syleilyyn.