Katsoin edellisenä viikonloppuna elokuvan Pingviinien matka, joka esitettiin Neloselta viime keväänä. Lyhyesti kuvailtuna se on dokumentti kuningaspingviineistä ja niiden elämästä Etelänapamantereella, mutta tyypillisestä dokumentista eri tavoin juonnettuna. Leffan juontotavoista voi olla montaa mieltä, mutta se on sinänsä sivuseikka. Itse elokuva on kuitenkin kauniisti kuvattu dokumentti, vai pitäisikö sanoa “taiteellinen dokkari”, näistä maailman kylmimmissä olosuhteista elävistä linnuista ja siinähän sitä draamankaarta jo aiheeksi riittääkin.
Mikä kuitenkin herätti kirjoitushaluni ei johtunut oikeastaan leffan aiheesta tai sen tekotavasta, vaan niistä tunteista, joita leffa minussa, katsojassa, herätti. Koen mielestäni harvoin empatiaa, mutta elukat pystyvät siihen monesti ihmistä paremmin. Niin tälläkin kertaa. Myönnän, että koin myötätuntoa noita mustavalkoisia hassuja taapertavia elukoita kohtaan keskellä kylmyyttä ja loputonta, armotonta valkeutta. Eikä tietysti vain siksi, että ympäristö on jo lähtökohtaisesti lohduton, ja että nämä pingviinit vaeltavat älyttömiä matkoja vain lisääntyäkseen, vaan juuri siksi, että elokuva muistutti niin hyvin Darwinin opeista, kuten luonnonvalinnasta ja vahvimman laista.
Siinä oli jotain ravisuttavaa, kun jotkut pingviinit ruoanhakureissullaan – ensimmäisellä sellaisella ehkä noin neljään kuukauteen – päätyvät isomman saalistajan kitaan. Tai kun kauan ja hartaasti haudotuista munista kuoriutuukin kuollut jälkeläinen. Tai kun se muna menee jo heti alkumetreillä väärille raiteille. Nämä pingviinit kuitenkin lisääntyvät vain noin kerran vuodessa ja osalla tuo oman jälkikasvun liian varhainen kuoleminen näytti vetävän pakan sekaisin pääkopasta, siis siinä mielessä, että sitten lähdettiin jo lastenvarastamisreissulle. Ja toki niitä pieniäkin pingviinejä päätyi joidenkin saalistajien ravinnoksi vielä ollessaan puolustuskyvyttömiä ja pieniä karvapalleroita.
Elämä on eittämättä kovaa. Sitä näin ihmisen on vieraantunut siitä tilanteesta, jossa joutuu miettimään päivittäistä hengissä selviytymistä, ruoan hankintaa, pariutumista ja lisääntymistä. Käytännössä kaikki mitä meillä on, on helppoa. On myös helppoa valittaa arjesta, kun on töitä ja pyykkivuoria. Tiskejä ja sähkölaskuja. Ihmissuhdehuolia ja syyslenssua. Mutta siitä huolimatta kaikki on niin helppoa. Siihen päälle vielä annos eskapismia elokuvan, kirjan, pelin, urheilun tai vaikka päihteiden muodossa ja ongelmat sen kun katoavat vain. Ja kun sieltä todellisuuspaon tilanteesta tullaan takaisin, eivät ne ongelmat kovin suuria ole.
Jos elokuva jotain ajatuksia herätti, niin kunnioituksen elämää kohtaan ja pienten asioiden arvostamisen. Sen, ettei asioita voi pitää itsestäänselvyytenä ja että ihmiset valittavat asioista aivan liikaa. Ei sinänsä mitään uutta, siis, mutta toisaalta luonnon karkeudesta ja armottomuudesta on välillä hyvä saada muistutus. Erästä lainausta mukaillakseni: kuolema on varmaa, elämä ei.
Syksy teki vihdoin tulonsa ja asettui aloilleen kuuman kesän jälkeen. Tässä vuodenajassa on kuitenkin jotain muutakin tuttua kuin vain viilenevä ilma ja hiljalleen talven tuloon varautuva luonto. Niin, tässä vaiheessa vuotta on taidettu ennenkin viettää yksinäisempää kautta kuin keväisin ja kesäisin keskimäärin. Älkää kysykö mistä johtuu, en todellakaan tiedä. Tästä kuitenkin raflaava otsikko, tai yritys sellaiseen.
Olen oudossa tilanteessa. Olen tällaisessa tilanteessa tavallaan ensimmäistä kertaa, joskin nyt kun tarkemmin mietin tätä aihetta – joka tuli mieleeni jo viime viikonloppuna – tässä onkin jotain tuttua kuuden vuoden takaiseen tilanteeseen. Nykyhetkeä ja sitä yhdistää sama tekijä: parisuhde ilman seksiä. Silloin tosin ei ollut välimatkaa sen esteenä ja tilanne loppuikin niin sanotusti vähemmän nätisti. Se historiasta.
Tämä nykytilanne on kummallinen, ehkä ahdistavakin. Kuten blogiani lukeneet tietävät, olen aiemminkin marissut ja vuodattanut kuinka tunnen näin vanhemmiten olevani seksuaalisempi kuin nuorena. Ei sillä, että olisin ikinä mikään aseksuaali ollut, mutta ehkä ikä, elämänkokemus ja muut asiat ovat vaan saaneet minut vanhemmiten, parisuhteiden myötävaikutuksella tai ilman, arvostamaan seksiä entistä enemmän. Olenkin monesti sanonut, niin elävässä elämässä kuin nettijutteluissakin, että seksi on elämän paras asia. Eihän se tietysti ihan noin yksinkertaista ole, mutta emme takerru nyt siihen kuitenkaan.
Tähän väliin on hyvä muistuttaa, että lopulta seksi on jotakuinkin – tai ainakin melkein – ainoa asia, joka erottaa kaverisuhteen ja parisuhteen. Poikkeus vahvistaa säännön, ennen kuin joku siellä huutelee friends with benefits -jutuista tai sitä kuinka puikottaa omaa kämppistään mihin lie rööriin aina tilanteen salliessa.
Koska seksin kiusaus on tavallaan aina mielessä, kun seksiä ylipäätään miettii – ja miehethän miettivät sitä alitajuisesti muistaakseni satoja kertaa päivässä – niin myös seksin puute ärsyttää sen tajutessaan. Viiden Riitan ja Peukalottaren seikkailuista seksin korvikkeena puhuvat joko yrittävät provosoida tai eivät hyvästä seksistä tiedäkään, joten ei, pikkuherran kättelykerrat eivät yksinkertaisesti ole sama asia. Aivan sama kuin porkkanan syönti ei ole samaa kuin karkin syönti tai alkoholittoman oluen juonti ei vastaa kunnon bisseä. Kyllä te tiedätte mitä tarkoitan.
Tuosta puutetilasta sitten heräsi ajatus ja ymmärrys, ettei baareihin ja ravinteleihin meneminen ole siinä mielentilassa kovin houkuttelevaa. Olohan on kuin – arvasitte oikein – diabeetikolla karkkikaupassa. Mieli tekisi, mutta fiksua tai soveliasta ei ole lähteä makeisostoksille. Seurauksia tulee töppäilystä ja sitten on jälkikäteen turha itkeä, kun torttu on pöksyissä. Pettäminen on, lähes poikkeuksetta, typerää. Mutta en minä moralisoida halua, eihän tässä itsekään olla menneisyydessä mikään pulmunen oltu. Virheistä on kuitenkin opittu ja nykyään tajuaa pelisäännöt paremmin – enkä sano tätä sillä, että karma olisi sormeani poikki puraissut. Mutta se menneistä ja existä.
Olo on silti typerryttävä. Mieli tekisi, mutta ei ole soveliasta haukata kakusta. Mikä parasta/pahinta, itsepä olen tähän liemeen itseni ajanut. Kukaan ei ole pyssyllä pakottanut tahi rahatukolla suostutellut. Ehkä minusta on vanhemmiten sittenkin kuoriutumassa jollain tavalla romantiikan päälle ymmärtävä ja parisuhteiden arvoa kunnioittava setä, köh, tarkoitan, mies.
Jos ja kun keksin tälle joskus jonkin fiksun ratkaisun, lupaan palata asiaan vastauksella. Siihen asti jatkan ihmettelemistä.
Keski-ikä. Niin minulle kerrottiin tästä iästä. Se kuulostaa itse asiassa paljon pahemmalle kuin kolmevitonen. Ok, myönnetään, neljäkymmentä on iso, pyöreä luku ja se on lähempänä kuin koskaan. Siihen ikään päätyminen, joutuminen, tuleminen tai miksi sitä haluaakaan nyt kutsua, tuntuu ensimmäistä kertaa realistiselta. Sitä ei enää olla parikymppisiä. Hyvässä ja huonossa.
Vanheneminen on mukavaa. Sitä on enemmän elämänkokemusta ja oppia joka vuosi. On enemmän taitoa ja ymmärrystä. Sitä tajuaa itseään ja muita paremmin. Asiat tuntuvat ärsyttävän vähemmän ja asioita tuntuu saavan enemmän irti. Tietä paremmin mitä haluaa ja varsinkin mitä ei halua. Ei tarvitse enää etsiä itseään. Ei tarvitse miettiä haluaako parisuhdetta vai ei, haluaako juosta housut kintuissa ja vehje esillä kylillä vai ei. Näihin kaikkiin löytyy jo vastaus päästä.
Aina löytyy uusia kysymyksiä ja niiden myötä myös uusia vastauksia. Vanheneminen on siitä mukavaa, että näitä vastauksia löytyy, ja vaikkei aina löytyisikään, niistäkään ei stressaa. Ei samalla tavalla kuin nuorena. Rahallinen tilanne on parempi kuin nuorena, ystäväpiiri on isompi ja maailma näyttää selkeämmältä. Omien tunteiden kanssa on paremmin sujut kuin nuorena. Omasta terveydestä on helpompi pitää kiinni ja sen eteen tehdä jotain. On myös mukava huomata, ettei ihmiselon kehitys lopu sinne kahteenkymmeneen jotain, vaan kehosta saa irti vaikka mitä, vaikka sitä ikää karttuukin.
Tähän väliin joku kyynisempi huomauttaisi, että “Hei pappa, älä viitsi kusettaa itseäs enempää – tuo on täyttä lööperiä mitä sä selität, eikä tuota usko kukaan muu kuin sä itse.” Mietin tuotakin vaihtoehtoa, mutta ymmärrän kyllä hyvin, ettei kyse ole tuosta. Olen oman kolmenkympin kriisini jo kokenut kolmisen vuotta sitten, enkä näe mitään syytä mikä sellaisen enää laukaisisi. Olen sinut sen kanssa, ettei minusta tullut Jari Sarasvuota tai Tommy Tabermannia. Olen yhtä lailla sinut sen kanssa, että olen kolmevitonen ilman lapsia, avioliittoa ja 30 vuoden asuntolainaa. Kaiken ehtii kyllä aikanaan jos siihen on tarvetta – ja juuri tällä hetkellä edellä mainittuihin asioihin ei ole tarvetta.
Lopulta olen kiitollinen siitä, että olen ymmärtänyt viedä elämääni eteenpäin niillä sektoreilla, jotka eniten merkitsevät. Olen pitänyt huolta terveydestäni ja hyvinvoinnistani, ja olen saanut tavata ja tutustua valtavaan määrään hienoja ihmisiä vuosien varrella. Mahtuuhan sinne toki paljon kaikenmaailman elämän epäsankareitakin, mutta viis heistä; ystävät ja kaverit ovat ne, jotka ovat maininnan arvoisia. Oli eittämättä äärettömän hienoa saada valtava määrä onnitteluita maanantaina, kun varsinainen syntymäpäiväni oli. Se tuntui yhdeltä isolta, kollektiiviselta syntymäpäivälahjalta. Kiitos heille, ja teille, jos tätä nyt luette.
Näillä eväillä jatketaan, kohti parempaa vanhenemista ja loisteliaampaa tulevaisuutta, vaikka juuri nyt myrsky vesilasissa yksityiselämäni saralla hieman järisyttääkin. Se, mikä ei tapa, vahvistaa.
Kliseinen otsikko on yksi vanhimpia, tai ainakin kuulluimpia metaforia. Eikä syyttä. Ihmiselon aikana tulee niin monesti vastaan tilanteita, jolloin tuntuu siltä, että on sellaisessa tilanteessa, jossa puristusta ja painetta tulee molemmista suunnista, ehkä useammastakin. Tämä nykyinen elämäntilanteeni, jota viime postissani sivusinkin, on myös johtanut siihen, etten oikein ole tiennyt mistä kirjoittaa. Olen odottanut parempia, tai sanotaanko sopivampia aikoja. Mielessä liikkuu niin paljon ajatuksia, jotka eivät sovi tähän tilanteeseen ja toisaalta menneeseen ei huvita takertua.
On jollain tavalla ahdistavaa tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, vaikka monesti niitä selvännäkijän taitoja totta kai myös kaipaa. Monet ihmiset sanovat pitävänsä yllätyksistä, mutta harva taitaa todellisuudessa pitää negatiivisista yllätyksistä. En minä ainakaan. Pidän suunnitelmallisuudesta ja vaikka tämä elämäntilanne onkin painostava, parempi näin päin kuin yllätyksenä.
Mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sitä en osaa sanoa. Varmaa kuitenkin on, etten ole enää silloin tässä tilanteessa, puun ja kuoren välissä. On omalla tavallaan ikävää laskea mielessään päiviä siihen hetkeen, jolloin olen ulkona tilanteesta, sillä nämäkin hetket ovat mukavia, mutta toisaalta täysjärkisyyden nimissä on laskettava jotain tulevaisuuden varaan.
Totta puhuen, järki ja tunteet vetävät aivan eri reittiä juuri tällä hetkellä. On hyvin eriskummallinen tilanne, enkä voi rehellisesti sanoa, että täysin itsekään ymmärtäisin tätä hetkeä ja aivojeni toimintaa. Selviytymisviettini on kova ja sisäinen hedonismi koputtaa kumpaankin oveen vuorollaan: niin tunnepuolen lämpimälle ja jykevälle tammiovelle kuin järjen kylmälle, rautaiselle järkäleelle. Tuntuu totta puhuen siltä kuin pääni sisällä olisi jokin kolmaskin entiteetti tai olemus. Vaistot tai jokin vastaava taho, joka yrittäisi ohjata tätä kaoottista venettä oikeaan suuntaan kapteenin ja perämiehen ottaessa yhteen kurssivalinnasta.
Varmaa lienee vain se, että helpotus on edessä, mutta sitä edeltää myös vielä se vaikein hetki. Lopullinen niitti ja tulikoe, giljotiini ja yhden asian kuolema. Mutta aina kun jotain kuolee, jotain uutta myös syntyy. Nähtäväksi jää mitä ja koska. Katson maailmaa tulevaisuudessa, jälleen kerran, uusin silmin.
Aloitin tällä kertaa kirjoittamaan blogia hieman oudoissa olosuhteissa. Olin kuntosalilla treenivaatteet päällä, hikisenä treenaten ja sarjojen välillä kirjoittaen. En ole ajanut partaani tai viiksenalkujani yli viikkoon ja näytänkin lähinnä maantierosvolta. Ajatus kuitenkin kulkee liukkaasti, joten kirjoittaa pitää, kun siihen on mahdollisuus.
Olen oudossa tilanteessa myös suhderintamalla. Olen nimittäin elämäni ensimmäistä kertaa parisuhteessa, jonka viimeinen käyttöpäivä on jo tiedossa, ja sen myötä myös eropäivä.
“Hyvää syntymäpäivää!”
Melko tarkkaan kaksi vuotta sitten sain elämäni surkeimman (myöhästyneen) syntymäpäivälahjan. Kauemmin blogiani lukeneet varmaan muistavatkin tarinan, ja jos jotain vielä moinen historia kiinnostaa, siitä löytyy tilitystä elo-syyskuun 2008 ajankohdalta. Pähkinänkuoressa: silloinen tyttöystävä veti maton alta täysin yllättäen, valehdellen tietysti, pettämisestä puhumattakaan. Ei ole vaikea myöntää, että olen katkera siitä. Mutta se menneen talven lumista.
Tässä vuodessa on jotain samaa tuon tarinan kanssa. Tällä kertaa ei ole syytä katkeruuteen, ainoastaan suruun. Nyt ei ole kyse pettämisestä tai muusta sellaisesta paskasta. Tällä kertaa suhde soudettiin karille työsyistä, paremman puoliskon työpaikasta ulkomailla. Syy voi joillekin tuntua pinnalliselta, tai jopa huonolta, mutta itse ymmärrän perustelut ja syyt tähän eroon ja itse tilanteeseen. Se ei paljoa lohduta, mutta jättää ainakin paremman maun suhteesta ja sen lopusta kuin edellinen ero.
Millainen suhde, sellainen loppu?
Olennaisinta ei tilanteessa, tai tässä etenkään pohdinnassa, ole parisuhteen lopun syyt, vaan se, että ero(päivä) on jo tiedossa, mutta itse ero ei ole vielä “voimassa”. Kuulostaa ehkä kummalliselta tai hassulta ratkaisulta, mutta halu tällaiseen lopetukseen oli selvästi molemminpuolinen.
Yhteiset näkemiskertamme ovat käymässä vähiin. Koska elokuun loppu on lopullinen takaraja, puhutaan yhteisten näkemisten suhteen ehkä noin kahdesta-kolmesta kerrasta. Kuulostaa helvetin vähältä, sitä se toisaalta onkin, mutta tyhjää parempi kuitenkin. Nämä faktat ja tämä tilanne vetävät eittämättä mielen apeaksi, hyvistä puolistaan huolimatta.
Eräpäivän jälkeen
Mitä tämän kaiken jälkeen? En tiedä, se on suuri kysymysmerkki. Ehkä Serpent palaa tuttuun hankmoodymaiseen kaavaansa ja vetää päälleen dekadenssiviittansa, toteuttaen omaa itseään Platonin ideaopin hengessä. Vai kykenisinkö toisenlaiseen, kurinalaisempaan elämään, jossa en antaisi seksuaalisen draivini millään lailla hallita elämääni? Olisiko se mielekästä? Jos ei, miksi minun pitäisi rangaista itseäni? Olenko ansainnut tästä jotain rangaistusta ylipäätään? Vai tulisiko minun viettää aikaa niin sanotusti yksin ja käydä asiaa vielä lisää läpi? Onko asiassa ylipäätään enää mitään läpikäymistä?
Liian monta kysymystä, liian vähän vastauksia. Kun tietää itsensä läpikotaisin, haluista tunnetasolle, reaktioista järkiperäisyyteen, jopa filosofisiin syvyyksiin asti, ei vastaus ole ehkä lopulta kovinkaan vaikea. Jäljelle jääkin lopulta vain moraaliset ja eettiset pohdinnat mikä on “oikein” ja mikä “väärin” – tai onko sellaisia ylipäätään. Yksinhän tänne tullaan ja yksin täältä myös lähdetään.
Lukaisin taannoin mielenkiintoisen artikkelin hieman vanhemmasta Fightsport-lehden numerosta. Lehtihän käsittelee kamppailulajeja ja treenausta, sekä muita siihen liittyviä aiheita, aina ruokailusta henkilökuviin, lajihistoriikkeihin ja niin edelleen. Artikkeli, joka kuitenkin teki minuun syvemmän vaikutuksen, käsitteli mieltä ja ajatuksia. Kyse oli oikeastaan hyvin pitkälti perusasioiden ympärillä pyörivästä psykologiasta, aina häviämisen käsittelystä omien tunteiden ilmaisuun ja valittuihin asenteisiin.
Asiassa oli minulle vähän varsinaista uutta, mutta sen positiivissävyinen kirjoitus ja toisaalta avartava kuningasajatus oli se liha, johon nyt takerrun. Kirjoituksen tärkeimmän ajatuksen voi summata helposti: meistä jokainen on itse vastuussa omista ajatuksistamme, ja näihin lukeutuvat myös tunteet, asenteet ja reaktiot. Kuulostaako helpolta vai kenties pelottavalta?
Olet sitä miten käyttäydyt
Omien ajatusten suhteen ei sinänsä tunnu vaikea olla sinut, saati hallita niitä. On vielä suhteellisen helppo miettiä mitä sanoo ja miten käyttäytyy – ainakin niin kauan, kun kyseessä eivät ole voimakkaat tunteet ja opitut reaktiot, jotka tulevat suoraan selkärangasta. Tietysti kaikki liittyy aina asiayhteydestä ja tilanteesta, joten voimakkaat yleistykset ovat hankalia. Kuitenkin kaikenlaiset fobiat ja voimakkaat ennakkoluulot aiheuttavat reaktioita, jotka tulevat syvältä sisimmästä. Näiden hallitseminen onkin jo astetta hankalampaa, jossain määrin likipitäen mahdotonta.
Meidän käytöksemme ja tekomme kuitenkin määrittävät sen mitä olemme. Kun tähän ynnätään se, että olemme itse vastuussa tunteistamme ja reaktioistamme, on helppoa nähdä miten me piirrymme elävinä sosiaalisina olentoina muille ihmisille. Luuseriksi tullaan vain suhtautumalla asioihin kuin luuseri, aivan kuten voittajaksi tullaan vain käyttäytymällä kuin voittaja.
Vaikeuksien kautta voittoon
Olen synkistellyt joidenkin asioiden kanssa, jotka ovat osuneet niin sanotusti tuulettimeen parin viime vuoden aikana. Kun itsestäni on kerran kyse, niin luonnollisesti edessä on ollut vastoinkäymisiä tunne-elämän maisemissa, ei niinkään työ-, terveys- tai muut asiat -osastolla. Kun nyt tarkemmin miettii, niin ihmisten ongelmat taitavat ylipäätään liittyä vain joko työhön/rahaan, omaan hyvinvointiin fyysisellä tai henkisellä tasolla, ja tähän viimeiseen lokerikkoon mahtuvat myös tunnepuolen asiat.
Jatkaakseni itsestäni, on rehellisesti sanottava, etten oikeastaan ole viime vuosina – siis täysikäisyyden jälkeen – joutunut edes painimaan muiden merkittävien ongelmien kanssa kuin tunne-elämän tatamilla. Työ- ja raha-asiat olen aina osannut hanskata, eikä terveyspuolella ole ollut muita kuoppia kuin ne itse aiheutetut vammat tai jotain muuta pientä. Ne eivät ole koskaan hankaloittaneet elämääni. Mutta tunnesektorilla sattuu ja tapahtuu, vaikka kuinka se olisi myrskyämistä vesilasissa – kuten tekin tiedätte, arvon lukijat.
Mitä kuitenkin tulee näihin synkistelyihin tunne-elon puolella, niin näistäkin on selvitty, totta kai, ja voisinpa kai jopa sanoa, että kunnialla. Ei sillä, että sillä asialla voisi – tai olisi tarvettakaan – henkseleitä paukutella, mutta ihan näin havaintona kuitenkin. Asioiden käsittely vie kuitenkin aikansa, se on työlästä aivoille ja arvetta näistäkään tapahtumista ei koskaan selvitä. Ei ainakaan täysin.
Mutta jokaisen vastoinkäymisen kautta tulee ehta oppitunti. Nämä läksyt tulisi ottaa vastaan avoimin mielin ja positiivisella asenteella, sillä ne, toisin kuin voitot ja onnistumiset, opettavat meitä jokaista isolla kädellä. Nämä opetukset eivät ehkä tunnu mielekkäiltä, mutta näin ne jäävät paremmin mieleen, kuin poltettuna suoraan aivokuoreen. Näihin vastoinkäymisiin oikein suhtautumalla myös nousemme paremmin takaisin jaloillemme ja olemme valmiita kohtamaan elämän entistä paremmin, uusin silmin ja paremmin varusteltuina.
Musashin viisaus
Kuten Japanin ehkä tunnetuimman miekkamestarin Miyamoto Musashin sanotaan asian ilmaisseen:”Today is victory over yourself of yesterday; tomorrow is your victory over lesser men.” Toisin sanoen, vahvistumme päivä kerrallaan ja jokainen päivä on eräänlaista kamppailua itseä vastaan, mutta näin myös päivä kerralla tulemme vahvemmiksi, paremmiksi yksilöiksi.
Näin, kun ajattelemme positiivisesti ja optimistisesti myös vastoinkäymisiin ja haasteisiin suhtautuen, voimme aina tulla jalat edellä maahan – jos ei muuten, niin sitten edes polvet edellä asfalttiin.
Kun kerran ollaan päästy taas uuteen vauhtiin ihmissuhdeasioiden rintamalla, niin vaihdetaanpa samalla astetta isommalle vaihteelle. Ja mikäpä olisi parisuhteesta se isompi versio kuin perhe. Tarkoitan tällä luonnollisesti isompaa kokonaisuutta kuin vain kahden aikuisen ihmisen muodostamaa yhteisöä, olipa kyseessä sitten avo- tai avioliitto. Kyllä, tarkoitan lisääntymistä ja lapsia. Suvun jatkamista erityisesti.
Olen pohtinut tästä aiheesta kirjoittamista jo kauan, mutta se ei ole koskaan tuntunut kovinkaan ajankohtaiselta. Eikä se oikeastaan sitä ole nytkään siinä mielessä, että olisin suvunjatkamispuuhissa tai edes siihen sopivassa parisuhdetilanteessa, mutta suhdetilanteeni ollessa juuri nyt hieman mutkallinen, tuntuu tämänkin aiheen läpi luoviminen astetta ajankohtaisemmalta.
Sukunsa viimeinen
Kuten väliotsikko sen sanoo, olen tällä hetkellä sukuni viimeinen jäsen. Minulla ei ole sisaruksia, eikä edes serkkuja, joilla olisi sama sukunimi. Isäni puolelta suvun miespuoliset ovat kuolleet sukupuuttoon, isääni ja minua luonnollisesti lukuun laskematta. Olen tiettävästi isäni kanssa viimeisiä, joilla on sama sukunimi ylipäätään. Näin ainakin Suomessa. Ja jos joku ulkomailla asuukin ja on samalla sukunimellä, siitä meillä ei ole edes tietoa.
Kaikki yllä kerrottu ehkä selittää anonyymiasennettani tässä blogissa, vaikken koskaan olekaan ollut erityisempi yksityisyyden vaalija. Toisaalta tämä blogi tietysti omalta osaltaan on kuin ikkuna elämääni ja linja jatkuu tavallaan vielä avoimempana Facebookissa. Siinä mielessä kaikenlainen “yksityisyys” on minun osaltani ehkä ihan diipadaapaa. Näki asian miten tahansa, sukunimeni harvinaisuuden takia minut on helppo googlettaa ja löytää netistä monestakin paikasta, ihan vain sukunimeni avulla – sekaantumisen vaaraa kun ei käytännössä ole edes marginaalin verran.
Paineita?
Mitä sitten käytännössä meinaa olla sukunsa viimeinen miespuolinen? Minun tapauksessani kyse on hyvinkin ristiriitaisesta asetelmasta, ehkä jossain sosiaalipsykologisessa mielessä myös mielenkiintoisesta sellaisesta. Vanhempani eivät ole koskaan asettaneet minulle paineita suvun jatkamisesta, muusta suvusta puhumattakaan. Silti jollain tasolla tiedän ainakin isäni toivovan, ettei sukumme jäisi tähän. Minuun, viimeiseen mohikaaniin, vaikka olenkin omalla tavallani sukuni musta lammas. Tai en tiedä voinko aivan noin todeta, mutta olen kuitenkin ehkä sieltä vähemmän tavallisesta päästä.
Mikä taas tekee tilanteesta ristiriitaisen on oma mieleni ja elämäntilanteeni. Olen jo 34 vuoden iässä sellaisessa vaiheessa, että sen puolesta voisi olla otollista asettua ja rauhoittua. Henkisesti olen myös siinä pisteessä, että olen lähinnä halunnut asettua aloilleni ja viettää rauhallista elämää, toisalta harrastuksistani ja menoistani nyt merkittävästi tinkimättä. Ei sillä, että niissä mitään erityisen jännittäviä juttuja suurelta osin olisi.
Haluja?
En kuitenkaan ole koskaan ollut erityisen vakuuttunut haluanko lisääntyä. En ole koskaan kokenut selvää biologista tarvetta siihen. En ole liioin ollut koskaan asiaa vastaan. Olen tavallaan aina ajatellut, että aika vastaa siihen kysymykseen itsestään. Jos vakiintuisin parisuhteeseen naisen kanssa, jota rakastan, ja asuisimme saman katon alla, en näkisi ongelmaa, että suku jatkuisi – olettan tietysti, että nainen sitä haluaisi. En toisaalta näe sitäkään vaihtoehtoa poissuljettuna, että näin ei kävisi, jos se olisi enemmän naiseni mieleen. Olen ollut enemmän tai vähemmän aina molempien vaihtoehtojen kanssa sinut, enkä koe, että tämä välttämättä olisi mihinkään suuntaan muuttumassa.
Mutta…
Se, mikä kuitenkin tekee asian hankalaksi, ja ehkä siten myös vastaa kysymykseeni, on ailahteleva elämäntilanteeni tuulisella parisuhderintamalla. Kuinka monta kertaa ehdin vielä nollata eli aloittaa alusta parisuhteet ennen kuin löydän sen autuuden ja stabiilin onnen? Kuinka monta kertaa korttitalon täytyy kaatua ja minun rakentaa se uudestaan ennen kuin palikat ovat edes sopivasti paikoillaan, jotta voin edes miettiä tätä aihetta vakavalla mielellä? On sanomattakin selvää, ettei viimeisen mohikaanin kohtaloa tarvitse paljon arvuutella, jos tämä sama noidankehä jatkuu jatkumistaan vuosi toisensa jälkeen vailla loppua.
Aurinkolasit silmille ja kohti seuraavaa auringonlaskua. Tämä intiaani ei ole vielä valmis luovuttamaan ratsuaan.
Kun kolmisen viikkoa sitten kirjoitin epävarmuudesta ja synkeistä tuuminnoista, niin luonnollisesti aihe on pyörinyt päässäni myös sen jälkeen. Minun piti jo aiemmin päättää niin kutsuttu epävarmuustrilogia kirjoituksellani, mutta sitten asiat loksahtivat paikalleen. Eihän kyse olekaan epävarmuudesta; kyse on luottamuspulasta. Minun kyvyttömyydestäni luottaa.
Luulin, omassa mittakaavassani melko pitkäänkin, että olen vihdoin löytänyt itsestäni asian, jonka suhteen olen epävarma. Luulin, että esiin oli tullut uusi piirre itsessäni, jollaisen olemassaolostani en ollut edes tietoinen. Kuvittelin, että koska olen hieman peloissani ja kyvytön hallitsemaan tilannetta, se johtuisi minusta itsestäni. Epävarmuudestani. Kyvyttömyydestäni olla varma, tilanteen herra, niin sanoakseni. Pinnallisesti näin asia toki olikin: olen epävarma, mutta en itsestäni. Olen epävarma, koska en luota.
Demonit pääni sisällä
Kuten niin monet asiat elämän varrella, tämäkään demonijoukkio ei ole kehittynyt yhdessä yössä, eikä yhdestä asiasta. Oppini ex-tyttöystävistäni on tehnyt työnsä, valitettavasti ehkä liiankin tehokkaasti. Kun luottamus on syöty kerta toisensa jälkeen, oppii tyhminkin eläin kuin Pavlovin koira konsanaan. Jos nyt ei aivan ehdollistamisesta ole syytä puhua, niin hirveän kauaskaan ei mennä. Viimeistään parin vuoden takainen kokemus viimeisimmän exäni haluttomuudesta olla rehellinen oli sellainen kamelinselänkatkaisija, ettei pahemmasta väliä.
En tietystikään halua tai pyri syyttämään exiäni omista käytösmalleistani, ajatuksistani tai tunteistani, sillä minä itsehän lopulta teen valinnan miten käyttäydyn, ajattelen tai tunnen. Viime kädessä meistä jokainen on vastuussa omista ajatuksistaan, ja sitähän lopulta asenteet, käytös ja tunteetkin ovat. On lopulta minun valintani kuinka paljon tai kuinka vähän angstaan saamastani kohtelusta. On minun valintani miten otan vastaan iskun vasten kasvojani tai miten annan takaisin. Mutta opituista tavoista on vaikea päästä eroon.
Demonit päässäni eivät ole (vain) vihollisiani. Ne ovat myös vartijoitani. Ne ovat kuin kehoni henkisiä valkosoluja. Niitä, jotka pyrkivät taistelemaan ulkopuolisia uhkia vastaan, kun jokin uhmaa kehoa. Ne haluavat pitää huolen siitä, että mieli selviytyy vaurioista ja mieluiten ehkäisevät sen jo ennenaikaisesti.
Henkinen kamppailulaji
Kamppailulajien pitkäaikaisesta harrastamisesta on jäänyt sellainen veikeä sivuvaikutus, että mieli rupeaa miettimään uhkatilanteita ja niiden ehkäisyä myös harjoitussalin ulkopuolella. Se on totta kai tärkeää, luonnollistakin, mutta sen vaikutukset ovat lajiajattelua laajemmat. Vaikka kuinka miettisi, että harjoitukset koskevat vain sitä kuinka väistät tai torjut iskun tai potkun, tai ainakin pyrit siihen, sama ajatusmalli alkaa toimia myös henkisellä tasolla henkisiä hyökkäyksiä vastaan.
Kun tämä liitetään edellä mainittuihin huonoihin kokemuksiin ja niistä oppimiseen, ei vaadita rakettitieteen opintoja ymmärtääkseen mihin kaikki tämä johtaa. Asioita varten alkaa valmistautua. Sitä alkaa ikään kuin suojelemaan itse itseään niiltäkin iskuilta, jotka eivät ole fyysisiä. Ihmisiin alkaa suhtautua myös henkisinä sparrivastustajina. Etenkin niihin, jotka eivät anna syytä luottaa itseensä. Niihin, jotka saavat hälytyskellot soimaan ja ovat potentiaalisia epävarmuuden istuttajia.
Hyväksynnän aika
Minun on aika hyväksyä, että luon itse näitä tilanteita ja varaudun niihin sen mukaisesti. Minä itse koen nämä ihmiset uhaksi, kun en voi luottaa heihin sillä tasolla, jolla pitäisi. On aika hyväksyä, että mikään ei ihmisten käytöksessä muutu, ellei toisin todisteta. Ehkä suojelen itseäni liikaa. Ehkä siksi varaudun pahimpaan. Haluan tulla jalat edellä alas, mutta voinko mitenkään nauttia elostani, jos aina saan pelätä putoavani?
Nyt on aika painua pehkuihin, mutta aivan varma on, että lähiaikoina minulla on vielä paljon, paljon kaivettavaa tästäkin aiheesta. Tämä on vain alkusoittoa tulevalle.
Taannoinen tekstini kirvoitti osasta ystäväpiiriäni monenlaista reaktiota. Ilmeisesti en osannut ilmaista itseäni tarpeeksi selvästi, sillä ylitulkintoja tekivät muutkin kuin minä. Sillä erolla tosin, että siinä missä minä ylitulkitsin paremman puoliskoni aivoituksia ja tekemisiä, monet lukivat tekstiä kuin piru Raamattua ja yht’äkkiä huomasinkin selvittäväni tekstini olennaista pointtia ja sisältöä useammalle kuin yhdelle tutulleni. Ja tokihan se omakin tyttöystävä tällä kertaa blogini luki.
Mitä tulee itseeni, niin sitä saa mitä tilaa. Opinpa taas, että tekstissä pitäisi todella pyrkiä minimoimaan virhetulkintojen mahdollisuus mahdollisimman pieneksi.
On toisaalta ilahduttavaa, että ihmiset ovat kiinnostuneet mitä minunkin maailmassani tapahtuu. Ymmärrän ihmisen kiinnostuksen sosiaalipornoon jo ilmiönä sinänsä, mutta on myös mukava huomata, että ihmiset oikeasti ovat kiinnostuneet mitä kaverin tai ystävän elämään kuuluu ja epäselvyyksien kohdalla myös huomataan kysyä kuulumisia. Tai ehkä he vain haluavat selkokielisempää sosiaalipornoa, kuten kyynisempi toteaisi.
Selvennettäköön siis selkokielisesti ettei edellisessä kirjoituksessa puntaroitu niinkään parisuhteen kriisitilaa tai mitään sellaista, vaan enemmänkin eksistentiaalista pohdintaa hetkestä ja menettämisen tiedostamisesta. Totta kai siihen liittyi (aiheeton?) pelkotila ja omat sisäiset demonini, mutta ennen kaikkea kyse on huipulla tuulee -tyylisestä ajattelumallista.
Kun ihmisellä on jotain ja sitä jotain on paljon, vain silloin hänellä on todella syytä olla peloissaan sen menettämisestä. Mitä vähemmän ihmisellä on – oli kyse sitten konkreettisista tai abstrakteista asioista – sitä vähemmän hän voi menettää. Olipa kyse sitten terveydestä, rakkaudesta, materiasta, rahasta tai muusta mammonasta, kaiken voi aina menettää, mutta kun ei ole mitä menettää, voiko olla pelkoakaan?
Toisaalta, kuten Fight Club -elokuvassa aikoinaan todettiin: Only after we’ve lost everything, we’re free to do anything. Menettäminen siis vapauttaa, vai kuinka? Täysin eri asia sitten onkin koska siihen menettämiseen on valmis, jos koskaan. Olen vuollut aiheesta niin monesti vitsiä, että kaikki oman lapsen menettämisestä oman elämän loppumiseen tai mihin tahansa tulevat kuin rutiinilla, mutta ehkä tämä ei ole oikea paikka ja aika sille.
Lopulta “opetus”, jos sellaiseksi voi asiaa edes sanoa, on se, ettei pitäisi murehtia mitään sellaista mitä ei vielä ole edes tapahtunut. Ihmiselo taitaa olla sittenkin liian lyhyt murheisiin ja suruun.
Teknisesti ottaen tätä kirjoittaessani on kesälomani jo alkanut, vaikkakin tässä vaiheessa vain pidennetyn viikonlopun muodossa. Selittäköön se tämänkertaisen positiivisen aihevalinnan. Alunperin olin totta puhuen aikomuksissa kirjoittaa – jälleen kerran – kuolemasta, mutta pienen pyörittelyn jälkeen käänsinkin ajatukseni ylösalaisin, ja tässä tulos. Tai ainakin lähtökohta tajunnanvirralle.
Jostain syystä junassa kirjoittaminen tuntuu kovin luontevalta, vaikka pyrkimykseni olikin tämä naputella valmiiksi jo ennen reissuun hyppäämistä. Mikäpä toisaalta tässä, napit korvissa, musiikin tahdittelemana ja keskellä omia aivoituksia.
Olipa kerran… elämä.
Kuten sanottua, ensin päässä pyöri kuolema, muttei suinkaan siltä tyypilliseltä synkältä akselilta katsottuna, jolta ihmiset tyypillisesti kuoloa katsovat. Kuolemahan on lopulta kuitenkin elämän rikoskumppani, niin hyvässä kuin pahassa. Kosmoksen oma Bonnie ja Clyde tai tohtori Jekyll ja herra Hyde, miten asian haluaakaan nähdä. Molemmat ovat jollain kierolla tavalla toistensa edellytyksiä. Eihän ilman eloa voisi olla kuolemaa, ja toisaalta, kuolema on monesti välttämättömyys joko uudelle elämälle tai ainakin elämän jatkumiselle. Mutta näistä aiheista olen jo aiemminkin kirjoittanut.
Elämä itsessään on melko pitkästyttävää puuhaa. Joka-aamuista heräämistä, rutiinien suorittamista, päivittäistä selviytymistä ja sitten taas seuraavaan päivään siirtymistä. Elämä on sikäli reilu, että se on tasan tarkkaan niin jännittävä tai tylsä kuin mitä siitä haluaa tehdä. Toki poikkeuksia on, mutta unohdetaan nyt Itävallan kellari-iskät ja muut ääritapaukset – ne kun eivät missään mielessä heijastu 99% tapauksista tyypilliseen ihmiseloon. Myös näissä tapauksissa olisi varmaan mahdollisuutta vaikuttaa elon kulkuun, mutta emme takerru siihen tällä erää.
Sitä saa mitä tilaa
Tyypillisesti elämä on kuitenkin juuri sellaista millaiseksi sen itse rakentaa. Toiset pakertavat elonsa rutiinien varaan tai niiden säännöillä, toiset taas viettävät maallisen taipaleensa enemmän spontaanein tavoin. Osalle rutiinit ovat tylsistyttävää pakkopullaa, jollekin toiselle koko vaelluksen runko ja luuranko, jonka ympärille elämän lihaiset kohdat kiinnittyvät. Suurin osa haluaa kuitenkin turvallista elämää, johon ei kaivata sen enempää turhaa jännitystä kuin riskejäkään – ainoastaan mukavuutta ja helppoja ratkaisuja. Silti meille jokaiselle riittää näitä jännittäviä hetkiä ja voimakkaita tunnekuohuja – viimeistään silloin, kun kohtaamme eloamme uhkaavia hetkiä ja tietoisuus tai muistutus kuolemasta iskee vastoin kasvoja.
Joskus nämä rutiinit tuntuvat kovin raskailta. Pitää käydä töissä tai koulussa päivästä toiseen, juosta ruokakaupassa ja muilla asioilla, laittaa ruokaa, syödä, pestä pyykkejä, siivota, tiskata ja niin edelleen. Päälle enemmän tai vähemmän reippaat harrastukset, jotka nekin joskus leipiinnyttävät. Osa rutiineista voi olla myös virkistäviä, mutta rohkenen epäillä kuinka monelle ne lopulta ovat se elämän kohokohta ja arjessa onnistumisen merkki.
Kultainen kädenpuristus
Elämän arvostus tulee monesti vasta siitä, että ymmärtää elämän lopun vääjäämättömyyden. Jokainen meistä kuolee ja luultavasti jokainen meistä aiheuttaa kuolemia matkansa varrella tai ainakin selviytyy elämässään vain muiden organismien kuolemien ansiosta. Myös elämän näennäinen vahvuus paljastuu monesti siinä vaiheessa, kun tulee läheltä piti -tilanteita tai vaikkapa sellaisia sairastumisia, että se yksinkertainenkin, mutta ennen kaikkea terve elämä tuntuu arvostuksensa ansainneelta. Elämä ei lopulta kuitenkaan ole itsestäänselvyys.
Aiheesta lisää ensi kerralla, jottei aivan liian pitkäksi venytetä yhtä tekstiä.
Next Page »