Sitä sanotaan, että jos jokin asia kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei luultavasti ole totta. Useimmat meistä ovat varmasti törmänneet tähän sanontaan. Siihen omakohtaisesti törmänneet myöskin tietänevät asian olevan juurikin tuon sanonnan mukainen.
Näin yleensä onkin. Kuluneen vuoden aikana – tai jos tavallaan ollaan tarkkoja teknisesti ottaen, puolentoista vuoden – näin on käynyt minulle kuitenkin kahdesti. Ensimmäinen näistä oli nykyinen asuntoni, joka oli yksinkertaisesti jo ajatustasolla liian hyvä juttu.
Asian konkretisoiduttua viime keväänä, siis vuoden sisällä tästä ajasta, ymmärsin, että näinkin voi käydä.
Karma is a bitch, or is she?
Jos tässä kohtaa haluaisi leikkiä ajatuksella karmasta, johon taannoin taisin viitata enemmän tai vähemmän epäsuorasti jossain toisessa kirjoituksessa, voisi ajatella, että viimeistään nyt olisivat nämä hyvät pisteet käytetty loppuun.
Sitten taas tapahtui jotain sellaista, joka osoitti minun olevan väärässä. Yksityiskohtiin syystä tai toisesta menemättä, on todettava, että elämä osaa yllättää. Joskus asiat todellakin ovat liian hyvää ollakseen totta. Kunnes sitten ovatkin, nimittäin totta.
Jäin miettimään tätä tarinankulkua ja ironiaa tapahtuneen jälkeenkin. Vaikka tämä iloinen sattuma oli hyvin hetkellinen ja lyhytkestoinen asia, tavallaan hyvin pienikin sellainen, se tuntui eräiden aiempien vastoinkäymisten valossa hyvinkin isolta ja mieleenpainuvalta asialta.
Vaikka en siis usko karmaan, ja kohtaloon en senkään vertaa, en voinut olla huvittumatta siitä miten joskus on vaikea pitää kiinni omasta “sitä saa, mitä tilaa” -ajatusmallistaan.
Tuuri, sattuma, arpaonni
Enemmänkin jäin miettimään sitä miten pienistä asioista tapahtumat ovat kiinni. Oikeista paikoista oikealla hetkellä, ehkä vielä oikeanlaisella käytökselläkin.
En puhuisi tuurista, vaan sattumasta. Siitä, miten yhden valinnat osuvat toisen valintoihin sopivalla tavalla ja lopussa valinnat ratkaisevat sen miten lopputulos määrittyy.
Lopputulos on yhdistelmä carpe diem -ajattelua, mielijohteita ja aiemmin tehtyjä valintoja. Yhden toisenlaisen päätöksen tekeminen tai tekemättömyys olisi muuttanut koko tapahtumaketjun kulkua.
Olisko empiminen muuttanut lopputulosta? Varmasti. Olisiko toisenlainen ajoitus tai seura tehnyt asiata erilaisen? Taatusti.
Asiassa ei ole mitään uutta, eikä millään tavalla oivaltavaa. Jos jotain, kyseessä oli enemmänkin ajatukset herättävä, pysäyttävä hetki. Tapaus, joka sai miettimään pienienkin valintojen ja päätösten merkitystä suuremmassa mittakaavassa.
Kohtalo suosii rohkeaa. Koettu, nähty ja omakohtaisesti todettu. Olkaa rohkeita.
Kiitos elämälle, joka pelasti minut tylsyydeltä. Kiitos tapahtumille, jotka takasivat, ettei saippuaooppera loppuisi elämästäni ihan niin helpolla.
Minä olen, jostain jännittävästä ja minulle itselleenkin vielä tuntemattomasta syystä, melkoinen vetonaula mitä tulee niin sanottuihin mental case -tapauksiin. Mielipuoliin vai miten nuo nyt sitten kääntäisikään.
Tässä kohtaa joku älynvalo inahtaa “It takes one to know one!” Tai kotimaisemmin saman asian synonyymin ilmaisten, pata kattilaa soimaa.
Ehkä niin. Olen silti huvittunut.
Good riddance of bad rubbish
Muistelin erästä mennyttä tapausta, jossa huovattiin ees ja taas, uudestaan ja uudestaan. “Just another mental case”, tuumin, kun vihdoin viikkoja kestäneen vääntämisen, sovittelun ja sanailun jälkeen tuo tarina otti ja päättyi – vieläpä täysin yllättäen.
Milloin kaikki oli kivasti ja hyvästi (pun intended), milloin taas puhuttiin varoitusmerkeistä ilmassa ja ihmisten keskinäisestä epäyhteensopivuudesta.
Kun alkuun olin hämmennyksissä kaikesta myllerryksestä ja sittemmin hieman rikkikin siitä, asiaan tuntui turtuvan tasaisesti.
Tatuointeja koskaan ottaneet tietävät mistä puhun: aluksi nipistelee, ehkä hieman sattuukin. Sitten kipuun alkaa tottua ja lopuksi sitä pitää melkein normaalina tunteena.
Siinä vaiheessa pitäisi silmien avautua. Kun irrationaalinen ja ääripäistä toiseen menevä käytös alkaa tuntua normaalilta. Yhtä hyvin voisi kuvitella juoksevansa kuumasta saunasta hankeen ja takaisin – päiväkaupalla.
Realiteettitarkistuksien paikka
En tiedä missä vaiheessa minusta tuli piilokameran kohde. En tiedä missä vaiheessa elämästäni tuli halpatuotantovastine Salatuille elämille, mutta yhtä huonoa on tarinankirjoitus ja itsensä toistaminen. Ainoa vain, että pääosanäyttelijöitä on kovin vähän ja sama pärstä näkyy tässä Truman Show’ssa turhan useasti.
Vaikken aivan kaikista tätä – onnekseni – pääsekään sanomaan, olen alkanut miettiä mikä kiero feromoni vetää näitä nuppi sekaisin -tapauksia luokseni kuin kissanminttu katteja.
Yhdistävää tekijää en keksi liioin iän, sijainnin, ulkonäön kuin tutustumistavankaan perusteella.
Vai onko nyky-yhteiskunta todellakin niin sekaisin, että on vain tilastollisesti todennäköistä törmätä vapaana juoksevaan, mutta diagnosoimattomaan sekopäähän? Vai huomaako nämä tapaukset oman kokemuksensa perusteella paremmin kuin kymmenen vuotta sitten?
Viimeiseen kysymykseen oikeastaan tiedänkin vastauksen, mutta sitä edeltävään toivoisin vastauksen olevan kielteinen. Toivoisin mieluummin olevani tilastovirhe kuin mitään muuta.
Ja ennen kuin joku lukijoista ehtii älähtää allekirjoittaneen vainoharhasta, niin huomautan, että tämän havainnon ovat tehneet toki muutkin tilannettani läheltä seuranneet ihmiset.
Occamin partaveitsi
Jos tätä sattuu tilastollisesti enemmän minulle kuin ystävilleni, on lex parsimoniaen – säästäväisyyden periaatteen – nimissä vain todennäköistä, että tutkimuskohde itse on osittain syypää asian tilaan.
Kysymys kuuluukin: mitä teen asialle?
Mitä pitäisi, mitä voisin? Minun tietosanakirjani sivuilta vastauksia ei löydy, eikä sitä taida löytyä sen enempää täältä kuin muunkaan sosiaalisen median puolelta.
Nautiskelin aamupäivän auringonpaisteessa proteiinipirtelöä ulos tuijotellen. Katselin lumisia puutalojen kattoja ja kaduilla käveleviä ihmisiä. Tunsin hetkellisesti oloni kuin jostain kotimaisesta televisiosarjasta tai elokuvasta otetulta. Kohtauksesta, jossa hahmo tuijottelee ulos ja kertojaääni puhuu päälle selvittäen tuon henkilöhahmon ajatuksia.
Tuo hetkellinen poissaolevuus oli kuin jatkoa aiemmalle “ääneen” pohdinnalle ystävän kanssa turinoidessani. Hetken minusta tuntui siltä, etten ole enää ohjaksissa oman elämäni suhteen.
Junassa kohti helvettiä
Ajoittain iskee olotila, etten ole itse oman elämäni veturin ohjaksissa, vaan matkustajana. Että ostin lipun väärään junaan ja sain aivan jotain muuta kuin mitä paikkalipussani lukee.
“Suomi on loittovoittajien maa!“, joku yleisöstä huutaa. “Tukehdu paskaasi“, vastaan tuhahtaen.
Samalla kun mietin junavertaustani, huomaan samaistuvani välillä mitä oudompiin asioihin. Lainaus elokuvasta Ilmestyskirja. Nyt. voisi olla kuin omasta päästäni.
“When I was here, I wanted to be there; when I was there, all I could think of was getting back into the jungle. I’m here a week now… waiting for a mission… getting softer.
Every minute I stay in this room, I get weaker, and every minute Charlie squats in the bush, he gets stronger. Each time I looked around the walls moved in a little tighter.”
Mutta ketään muita en voi valinnoistani syyttää. Itse olen suuntani valinnut, tahallaan tai tahattomasti, ja näillä pelimerkeillä mennään.
Elämäni VR
Voisi ajatella, että junavertaus on sikäli ontuva, että junassahan on turvallista matkustaa. Juna on myös yleensä luotettava ja mukava tapa taittaa matkaa. Totta. Etenkin silloin, kun kyse ei ole Valtion rautateistä keskellä kylmintä talvea.
Kun junat eivät jäädy pakkaseen ja myöhästele alituisesti aiheuttaen ihmisille harmaita hiuksia. Silloin junat ovat “kivoja” ajopelejä.
Mutta kun vertauskuvan asettaa matkustajan asemaan, joka istuu väärässä paikassa ja on menossa väärään suuntaan kykenemättä itse kääntämään menopelinsä suuntaa, alkaa metafora saamaan toisenlaisia sävyjä.
Missä tein väärin? Miksi en kyennyt huomaamaan sitä? Miten voin korjata sen? Ja monia muita kysymyksiä. Elämän aikajanalla ei pääse kuin yhteen suuntaan ja tuo suunta on eteenpäin. Tehdyt ovat tehtyjä ja niitä ei tekemättömiksi saa. Oli kyse sitten virheistä tai onnistumisista.
Siinä sivussa, kun elämä vilisee ikkunoista ohi, voi vain miettiä millä pysäkillä ehtii loikata pois kyydistä ja vaihtaa suuntaa. Tai voiko sitä edes lopulta tehdä. Mitä jos kaikki onkin ennalta kirjoitettu valmiiksi? Mitä jos fatalismi onkin oikeassa ja olemme vain lankoja Yggdrasillissa, joita kolme nornia käyvät läpi?
High Hopes
“Mitä jos vain rohkeasti vetäisit hätäjarrusta ja karkaisit ulos ikkunasta?” Tuo ajatus on eittämättä käynyt päässäni kerran jos toisenkin. Mitä jos vain jotenkin karkaisin tästä junasta ja vaihtaisin maisemaa. Pistäisin kerralla kaiken uusiksi ja näyttäisin keskisormea elämän näennäisen deterministiselle mallille.
Jos kerran vallitsevat käytösmallit eivät tuota tavoiteltua tulosta, eikö juuri silloin pitäisi kyseenalaistaa olemassa olevia sääntöjä ja lainalaisuuksia? Eikö juuri silloin olisi heittää kapulaa rattaisiin ja tehdä jotain toisin?
Näillä sanoilla, yksinkertainen barbaari lopettaa päänsä hakkaamisen seinään ja suuntaa kohti kuntosalin henkisesti vahvistavaa ympäristöä.
“Paljon onnea vaan, Serpent’s lair“, kuului jostain alitajunnan syövereistä. Jopa keskellä Super Bowl -huumaa huomasin muistavani, että tätäkin ylianalysoinnin, vuodatuksen ja sosiaalipornon yhdistelmänä toimivaa tekstioksennusta olen lapioinut verbaliikan kauhalla jo neljän vuoden verran.
Kynttilöitä kakkuun
Neljä vuotta ei sinänsä ole pitkä aika monessakaan asiassa, mutta elämä on opettanut, että nykyään useamman vuoden yhtäjaksoinen harrastus on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. En puhu edes itsestäni, sillä minusta tuntuu, että monilla ihmisillä ei yksinkertaisesti keskittymiskyky tunnu riittävän asioiden pitkäjänteiseen työstämiseen.
Harrasteet ja työpaikat vaihtuvat, ihmissuhteet katkeavat ja uusia muodostetaan tilalle. Tekniikka uusiutuu ja vanhat kiinnostuksenkohteet korvautuvat uusilla. Tilanne elää kaiken aikaa. Niin myös allekirjoittaneen elämä. Siihen nähden olen suorastaan hämmentynyt, ettei blogini jäänyt hetkelliseksi tähdenlennoksi, kuten niin monella kuulemma tuntuu olevan tapana.
En ole jaksanut tarkistaa mikä on keskivertoisen blogin elämänkaari, enkä tässä yhteydessä yritä paukutella henkseleitä oman kirjoitusharrastukseni puolesta. Kunhan muistuttelen osittain itseänikin siitä miten aika rientää.
Toistoa, toistoa
Eräs entisistä elämänkumppaneistani totesi minulle jo vissiin vajaa kolmisen vuotta sitten, että blogini toistaa itseään. Että kuulemma samat aihepiirit tulevat esille uudestaan ja uudestaan. Muistan etäisesti olleeni hieman huvittunut, ehkä hieman näreissänikin tuosta kommentista.
En niinkään siksi, etteikö hän olisi ollut osittain oikeassa, vaan siksi, että niin paljon tapahtui tuon ensimmäisen vuoden aikana, että siihen mahtui väkisinkin melkoinen paletti uusia asioita muutoksia. Ehdin pelkästään päätyä seurustelemaan ja eroamaan tuon vuoden aikana, joka sinällään on enemmän suurempaa vaihtelua aihesisällöltään kuin mitä kyseisen ihmisen elämässä oli ehtinyt tapahtua.
Huvittunut muistan olleen siksi, että hän oli samalla hyvinkin ironisesti oikeassa koko elämän käsitteen suhteen: ei elämässä oikeastaan mikään muutu, asiat vaan toistuvat uudelleen ja uudelleen tietyin väliajoin. Kaikki tuntuu kulkevan kuin sykleissä konsanaan.
Toisin sanoen, tila, jossa blogini eläisi isompaa kuvioita kuin itse elämä olisi kaikessa suuruudenhulluussaan melkoisen absurdi ajatus. Väistämättä herää ajatus: miettikö ajatuksen ilmaan heittänyt taho yhtään enempää mitä edes tuli sanoneeksi?
Tutuilla poluilla
Neljässä vuodessa monet syklit ovat tulleet tutuiksi ja olen entistä vakuuttuneempi, että aikakausilehtien aiheiden tapaan samat ideat tulevat myös kiertämään uudestaan ja uudestaan, korkeintaan vain hienoisin nyanssieroin.
En oleta löytäväni elämästä mitään sellaisia uusia kuvioita, joita en olisi tavalla tai toisella jo ennen nähnyt. Tuon sanottuani ääneen toivon tietysti salaa olevani myös hieman väärässä.
Kun pyrin hahmottamaan tulevaa vuotta eteenpäin, voin visualisoida tulevat kuviot hyvin samankaltaisiksi kuin aiemminkin. Työ, arki, harrastukset, ihmissuhdeasiat ynnä muut vastaavat tulevat todennäköisesti kulkemaan samoja polkuja pitkin kuin aina ennenkin. Alamäkiä seuraa aina ennen pitkää ylämäki ja sama toisinpäin.
Olkoot seuraavatkin vuodet yhtä tapahtumarikkaita ja toivottavasti tästä vielä joskus kehityn kirjoittajana kohti selkeämpiä kuvauksia, rohkeampaa kirjoitustyyliä ja värikkäämpää sanansäilän heilutusta.
Kirjoitin viimeksi surkuhupaisasta touhuiluistani avoimin kortein. Koin, että olin typeryyttäni ajautunut tilanteeseen, jossa pääsin todistamaan ylistämääni pettymyksien paradoksia (“ihmiset eivät ole pettyneitä asioiden todelliseen tilaan, vaan omiin odotuksiinsa“).
Halusin tuoda tuon näpäytetyn puoleni esiin esimerkkinä ihmisen haavoittuvaisuudesta ja siinä samalla tuulettaa pääkoppaani ajatuksilta, jotka ovat tähän tilanteeseen minut tuoneet.
Halusin ikään kuin lyödä vielä itseäni rangaistukseksi siitä hyvästä, että olin mokannut. Olin erehtynyt luulemaan todeksi jotain epätodellista ja vielä ruokkinut omaa tunnepohjaani.
Olin hölmö. Olen sitä toki vieläkin, mutta olen saanut ansaitsemani opetuksen ja olen kiitollinen siitä.
Mokailun palkitsevuus
Olen monesti vuosien varrella hokenut, että epäonnistumiset opettavat onnistumisia paremmin. En ole vielä kertaakaan joutunut muuttamaan mielipidettäni. Ehkä hyvä niin, sillä näin kaikesta kurastakin on mahdollista nähdä niitä kuuluisia hyviä puolia.
Silti oma mokailu sylettää. Oma tyhmyys sattuu enemmän kuin muiden tyhmyys. En tiedä onko kyseessä joku luonnevika vai onko tässä joku pitkälle jalostunut ominaisuus, joka pistää itseään ruoskimaan. Mutta tiikerin on, itseäni lainaten, vaikea päästä eroon raidoistaan.
Nyt sitä taas opitaan, viimekertaisen kirjoitukseni hengessä, miettimään, että mitä sitten. Onko kurkussa oleva kova pala oman egon heijastus vai kenties omaa ylpeyttä?
Nöyrtyminen käy haavojen nuolemisesta ja sitten palataan takaisin omaan holviin muureja muuraamaan.
Tai kuten ulkomaalaisten sanonta käy:”Fool me once, shame on you. Fool me twice, shame on me.”
Toisin sanoen: montako kertaa pitää tulla pissityksi silmään ennen kuin tajuaa?
Vaihtoehtona katkeruus
Olen alkanut viime aikoina erakoitumaan henkisesti. Koen olevani tietyllä tavalla loppuun palanut. Olen kuitenkin tyytyväinen arkiseen elämääni.
Minulla on mukava työ, hyviä ystäviä, mukavia harrastuksia ja ylipäätään mukavaa tekemistä enemmän kuin ehdin tekemään. Mikä siis nyppii?
Ehken ole vielä valmis stoalaisuuteen. Ehkä pieni idealistinen liekki loimottaa jossain osassa sydäntä ja sitä toivoo olevansa väärässä kyynisen epäileväisyytensä suhteen. Voisiko sittenkin jokin voima, tapahtuma tai ajatus katkaista katkeroitumisen kierteen, joka johtaa norsunluutornin rakentamiseen ja muurien vahvistamiseen?
On vaikeaa luottaa ihmisiin, kun luottamukseen vastataan tyhjillä lupauksilla ja valkoisilla valheilla. Kun epäluuloa ruokitaan käytöksellä, joka jo itsessään maalaa piruja seinille.
Olisi niin helppoa syyttää vain muita, mutta minä koen, että jos minua höynäytetään, se on vain oman tarkkaavaisuuteni puutetta ja älyni laiskuutta.
Ehkä minäkin olen lopulta vain yksi hullu muiden joukossa.
Kuten edellisestä kirjoituksestani saattoi rivien välistä näppärästi poimia, paljon on päässyt tapahtumaan käärmeen omassa mikrouniversumissa. Huvittavintahan on, että neljännen ulottuvuuden teorian hengessä, mitään ei ole varsinaisesti tapahtunut ja silti toisaalta kuitenkin on.
Ennen kuin puran sydäntäni ja käyn tilitykseni kimppuun, avaan yllä mainittua teoriaa. Erään näkemyksen mukaan aika on neljäs ulottuvuus kolmiulotteisesti havaitussa fyysisessä maailmassamme. Tässä ulottuvuudessa on mahdollisuus tapahtua asioita, joita voimme muistaa ja kokea aidosti, mutta jotka tavallaan voidaan tehdä täysin tyhjäksi.
Aikasilmukat vastaan muistikuvat
Eräs työkalu tällaiseen on mielikuvitus, toinen, ja samalla todellisempi, on virtuaalimaailma. Koska en jaksa tähän sivuraiteeseen käyttää aikaa sen enempää, käytän hyvin yksinkertaista esimerkkiä. Sanotaan, että henkilö kirjoittaa vaikkapa tunnin verran tekstiä tietokoneella. Oletetaan nyt vastoin nykypäivää epärealistisesti, ettei tässä olisi automaattitallennusta eikä käyttäjä tajuaisi sitä tehdä manuaalisesti.
Sitten, tunnin kuluttua, ohjelma kaatuu ja tallennusta ei voida tehdä. Kaikki tehty teksti katoaa bittiavaruuteen. Työ katoaa hukkaan. Muistikuva tästä tehdystä työstä kuitenkin on, mutta sitä ei ole millään tasolla konkreettisesti olemassa. Näitä viestien “katoamisia” on varmasti käynyt monelle vuosien saatossa kerran jos toisenkin, kun pitkät sähköpostivastaukset tai muut dokumentit ovat kadonneet tyhjyyteen.
Vastaavalla tavalla kävi joskus ankealla 1990-luvulla pelatessani erästä verkkopeliä. Monen tunnin uurastus pelissä meni hukkaan, kun verkkopelin palvelimet kaatuivat ja pelin käynnistyessä uudestaan peli täytyi ladata varmuuskopioilta muutaman tunnin takaa. Kaikki pelattu ja pelissä saavutettu viime tuntien aikoina katosi kuin pieru Saharaan. Tästä huolimatta mieli muisti tapahtumat kirkkaasti.
Tuollainen kokemus tuntuu paitsi ärsyttävältä, myös hämmentävältä.
Pettymyksien paradoksi
Kuten joku viisas joskus on todennut, ihmiset eivät ole pettyneitä asioiden todelliseen tilaan, vaan omiin odotuksiinsa. Tästä muodostuu tietyllä tavalla pettymyksien paradoksi. Jos ei olisi odotuksia, ei olisi pettymyksiä. Mutta koska sellainen on ihmismielen tuntien hyvin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, tietynlaiset pettymykset ovat aina läsnä.
Ja ennen kuin jokin yksilö päättää saivarrella: kyllä, myös positiiviset yllätykset ovat tietyllä tapaa omiin odotuksiin pettymyksiä, vaikkakin positiivisessa mielessä.
Eikä siinä mitään: elämähän on pettymyksiä täynnä. Suurin osa niistä on merkityksettömiä (mallia: elokuva x oli paskempi kuin odotin, kirja y ei ollutkaan niin jännittävä kuin toivoin, ja sitä rataa). Osa kuitenkin käy nyppimään, enemmän tai vähemmän, ja silloin on aika ottaa dialogi egon kanssa. Keskustelun voisi käydä aiheesta “miksi näin on ja mitä sillä on väliä?”
Takaisin raiteille
Niin tosiaan, kysehän oli näpäytyksestä. Kerron tämän tarinan, koska se on oikeastaan aika hassu, ja toisaalta hyvin typerä. Sen logiikka on myös minun ymmärryskykyni toisella puolella ja se käy hyvästä esimerkistä pettymyksien paradoksin suhteen.
Sattui nimittäin niin, että ikään kuin sattumalta “törmäsin” erään kaverini kautta netissä tyttöseen, joka näytti kauniilta ja jututkin sattuivat olemaan hauskoja. Aikomukseni ei ollut alkuun flirttailla sen enempää, mutta molemminpuolisesta keskustelusta johtuen se lipsahti sen puolelle kuin itsekseen.
Halusin saada tyttöön yhteyden ja pian olimmekin jo viestiyhteydessä päivittäin. Kyselimme toisiltamme kaikenlaista toisistamme. Puhuimme harrastuksista, matkustelusta ja ylipäätään erilaisista mieltymyksistä. Kerroimme toisillemme millaisia mielestämme olimme ja kaikki näytti hyvältä. Vähän liiankin.
Kuten vanha sanonta sen sanoo, jos jokin asia vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei luultavasti ole totta. Koska en ole pessimisti, hylkään yleensä moiset ajatukset taakse ja keskityn realiteetteihin. Tarkoittaa suomeksi realistisia odotuksia, mutta optimistista asennetta.
Meillä oli aikomus tavata, sillä meillä selvästi synkkasi. Kunnes eräänä aamuna sävy vaihtui. Mietin miksi. Kysyinkin asiaa, mutten kuitenkaan saanut vastausta. En tiennyt mitä oli tapahtunut tai olinko sanonut jotain sopimatonta. En tietääkseni ollut tehnyt mitään moista ja käytöksen muutos tuntui muutenkin jotenkin… epäilyttävältä.
Kuudes aisti
Tässä vaiheessa intuitioni iski peliin. Alitajunta toimi turhankin tehokkaasti, sillä aloin ahdistua tilanteesta. Siis minä, joka ahdistun hyvä jos kerran vuoteen. Minä, joka olen kyyninen ja tunnerajoitteinen nilkki vailla suurempaa intoa.
Huomasin kiinnostuneeni tästä tytöstä normaalia enemmän, joka sekä huvitti, että ahdisti minua. Eihän näin pitänyt käydä. Mutta vahinko oli jo käynyt. Kaikki tuo viestittely oli herättänyt minussa odotuksia, joihin realiteetit eivät vastanneet. Ja kaikki vielä ilman tapaamista! Juuri niin älytöntä kuin miltä se kuulostaakin.
Siksi kai kirjoitan tätä tarinaa. Minun pelini on jo menetetty, tässä tapauksessa kuin yleisestikin, joten yhtä hyvin voin olla avoin “päiväkirjalleni” ja nauraa että tulla nauretuksi tälle avoimesti.
Jollain tapaa – ja ilmeisesti kaverini suosiollisella avustuksella – suunta kuitenkin kääntyi takaisin parempaan päin. Vaan kun vihdoin tuli aika, jolloin tuo piti tuo kyseinen tyttönen – siis kaverini kaveri – nähdä, hups: Kapteeni Ohari iski kurat naamalle.
Nooh, viis siitä. En ole helposti suuttuva, enkä jaksa jokaisesta takaiskusta itkeä. Ja olinhan sitä paitsi jo kerran tämän asian suhteen jo heittänyt hanskat naulaan. Sitä paitsi sisäinen optimistini halusi muistuttaa minua, ettei peli ollut vielä pelattu. Viikonloppuhan oli tuolloin vasta alkamassa.
Vaan niin siinä kävi kuten ounastelin: mitään ei tapahtunut. Tarkemmin ottaen, minut oharoitiin toisenkin kerran. Riippuen siitä lasketaanko puolilupauksia miksikään, määrä voisi mahdollisesti olla isompikin.
Tarvitseeko sanoa mitä ajattelin ja tunsin?
Takaisin aloitusruutuun
Kun minua oltiin ensin näpäytetty jo kerran ja sitten toisenkin, rupesin leikittelemään ajatuksella karmasta (johon en edes usko). Voisiko tämä olla kuin “karmarangaistus”? Olenko kenties niin monta kertaa “naistenmiehenä” (tähän kuultuun ja huvittavaan anekdoottiin palaan toisella kirjoituskerralla) astunut naisten varpaille, että on aika saada karma-avarista näköön? Ehkä!
Totta puhuen, karmaan uskomatta, vetoaisin enemmän niin sanottuun Brad Pitt -sääntöön. Siitä taisin joskus kirjoittaakin, mutta kertauksen vuoksi: Brad Pitt rule.
Tuon hassunhauskan tapahtumakierroksen jälkeen pitäisi olon olla samanlainen kuin ennen tähän tapaukseen tutustumista: eihän tilanne eroa sitä edeltävästä tilanteesta mitenkään. Tässä kohtaa tarina kuitenkin sitoutuu tuohon neljännen ulottuvuuden esimerkkiin. Kun kerran on ajatuksia luotu ja odotuksia synnytetty, miten ne voisi noin vain unohtaa?
Ollapa ihminen ja unohtaa. Jos voisin, pyyhkisin koko tapahtumaketjun pois päästäni. Tai ainakin se kävisi ensimmäisenä mielessä. Totta kai pitäisi miettiä mitä rakentavaa tästä voisi jäädä käteen. Jotain muuta kuin “ämmät ovat perseestä” -latteuksia tai “jaaha, yksi uusi sulka pettymysten hattuun”.
Mitä tästä voisi oppia hyvässä mielessä? Älä juttele tuntemattomien ihmisten kanssa netissä? Älä odota mistään mitään? Mitä?
Minulta loppuivat ideat. Näitä pohtiessa, positiivisen musiikin maailmoihin. Jos se tästä taas lähtisi. Jälleen kerran, aloitusviivalla. “And call as you might I shall not listen for I am nothing, I am all I am indifferent”
Viime aikoina on elo ollut täynnä sarja epätavallisia poikkeamia ja tapahtumia suuntaan jos toiseenkin. Vaikka suurella skaalalla mikään ei varsinaisesti ole muuttunut, on mikrokosmos täynnä eri kokoisia maanjäristyksiä.
Vertauskuvallisesti voisi asian ilmaista siten, että vaikka junan vaunujen suojissa tapahtuisi mitä tahansa, juna kulkee raiteillaan ja ajallaan. Valtion rautateiden kohdalla tämä vertauskuva tosin hieman ehkä ontuisi.
Jotta asia ei menisi vain metaforiseksi jaaritteluksi ja yhdentekevien irtolauseiden ilmaan ammuskeluksi, lienee tarpeen summata paperille jotain konkretiaa. Vaikeus tuleekin sosiaalipornon ja tietynlaisen sosiaalihygienian välisestä tasapainosta. Jos ette vielä pudonneet kärryiltä, hyvä.
Rasvatyyntä
Kun elämä koostuu viime kädessä, joskin hieman kärjistetysti, vain töistä, treenaamisesta ja arjen pienistä asioista, pienetkin muutokset arkeen tuntuvat säröiltä lasissa. Säröt eivät ole aina huono asia. Päinvastoin, monesti nämä myrskyt juomalasissa ovat jopa tervetulleita. Rasvatyyni elämä on juuri sitä itseään: tylsää, tasapaksua ja yllätyksetöntä.
Tunnerajoitteisesta elämästä nauttineena/kärsineenä (yliviivaa tarpeeton) on ollut hauska huomata, kun jokin yksittäinen tekijä on saanut tutun ja turvallisen tasapainon heilahtamaan. Liikahdus tai heilahdus ei ole ollut järin suuri, mutta tasaisen jämäkässä ilmeettömyydessä pienikin ryppy näyttää merkittävältä.
On ollut hienoa kokea iloa ja ahdistusta yllättävistä asioista. Pari ylimääräistä sydämenlyöntiä ja liian pitkälle vietyjä ajatuksia. Analyyttinen persoona suorastaan iskee hälytyskellot päälle moisen tapahtuessa.
Koiran karvat
Pakkaa on sekoitettu myös arkisella eskapismilla, kun käärme lähti luikerrellen kotiluolastaan laivaristeilylle maailman tuulia haistelemaan. Ulkomaanmatkoilta harvoin on lupa odottaa mitään jännittävää ja reilusti erilaista, kyse on enemmän kulttuuri- ja elämysmatkailua erilaisessa ympäristössä, mutta tutuin, jopa varovaisin elkein.
Laivamatkoilla sen sijaan on lupa odottaa monenlaista näytelmää. Sadoittain humalaisia ihmisiä, näennäisylellistä tuhlailua, kiireetöntä syöpöttelyä ja hedonismin kutsua. Kun tähän yhdistetään vielä reissu metallimusiikin teemalla, alan bändeillä ja näiden myötä alan tutuilla naamakertoimilla, on kuvio jotakuinkin selvä.
Selvinpäin on vaikea olla, autoilukunnossa lähes mahdotonta ja kevytkenkäisiä ihmisiä pyörii ympärillä kuin helppoa romanssia tai rakkauden illuusiota etsien. Näillä reissuilla koiran on vaikea päästä eroon karvoistaan, jos edes mahdollista.
Onni suosii rohkeaa
Kun kaikelle annetaan loppusilaus pienimuotoisia satunnaismuuttujia äkillisohareista muihin epäonnistuneisiin kohtaamisjärjestelyihin, alkaa soppa olemaan koomisuuteen asti valmis.
Jos välillä erehdyin kaikessa “valaistuneisuudessani” irvistelemään tunteettomalle opportunistisuudelle ja härskille suorasukaisuudelle, moiset ajatukset hukkuvat äkkiä siihen, että sitä saa mitä tilaa ja jälkikäteen hukatuille mahdollisuuksille on turha itkeä.
Siinä on vaan sitä kohtalon ivaa, kun puntaroi asioiden luonnetta ja valitsee sen näennäisesti kyseenalaisemman vaihtoehdon, ja lopulta juuri se palkitaan. Olen toki kirjoittanut tästä aiemminkin, mutta asia ei lakkaa minua huvittamasta, ja toisaalta myös vaivaamasta, vieläkään.
Jos opportunismi palkitaan, niin mihin se tiikeri karvoistaan pääsisi. Tai miksi edes olisi tarpeen.
Kappas. Tuolla sanalla olen aloittanut kolme viimeistä blogitekstiäni. Koska minulta taannoin kysyttiin aloittaisinko kenties neljännenkin sillä, menkööt tämä palveluksena kysymyksen tehneelle henkilölle.
Vitsihän on tietysti siinä, että ihminen on monesti tapojensa vanki. Osan näistä tavoista huomaa helposti, osa taas jää helposti piiloon tai huomaamatta. Sitä ikään kuin sokeutuu omille tavoilleen ja menetelmilleen. Rutiineista tulee niin jokapäiväisiä tai tavallisia, ettei niitä noteeraa millään tavalla. Ei, vaikka ne olisivat suoraan nenän alla, kirjaimellisestikin.
Osalle asioista tekee jotain, jos niistä “jää kiinni” itselleen. Se toinen osa taas saa jatkaa tapoina kulkemistaan, etenkin jos sille ei ole mitään hyvää syytä tehdä mitään. Kirjoittamisessa tuollaiset tavat ovat kuitenkin miltei aina niin sanotusti pahoja tapoja, ja ne pitäisi pystyä kitkemään. Kuka antaisi minulle lisää aikaa oikolukemista varten?
Esimerkkejä
Yhteen aikaan tapasin aloittaa sähköpostivastauksissa, etenkin pidemmissä sellaisissa, monet lauseet sanalla “no”. Sen huomasi nopeasti ja sille pystyi tekemään jotain, mutta siitä ehti huvittua itsekin. “No, onhan se asia näin…” tai “No, juu, kyllähän tuota on tehty itsekin.” Äärimmäisen mielikuvituksetonta ja puhekielimäistä, mutta niin tarttuva tapa.
Vastaavat tavat vallitsevat turhankin tehokkaasti myös reaalielämän puolella. Herään samaan tapaan joka aamu ja teen aamupuuroni samalla tavalla. Odotellessani sen valmistumista popsien vitamiinit naamaan ja isken tuoremehut mukiin. Luultavasti teen asiat jotakuinkin vielä samassa järjestyksessäkin.
Katson telkkaria, syön, keitän kahvit ja siirryn koneelle. Sähköpostit, Facebook, työasiat. Rutiinit vallitsevat, eikä niiden olemassaoloa tunnu edes tajuavan.
Yksityiskohtia tuleekin rikottua vain satunnaisesti. Toisinaan tietoisesti, useimmiten sattumien vuoksi. Palaset loksahtavat kohdalleen kuin itsekseen.
Ulos laatikosta
Luovassa työssä rutinisoituminen on pahinta. On kyse sitten töistä tai omasta huvistaan, kuten bloggailusta, pään pitäisi saada tuulettua ja asioita lähestyä uusilta kanteilta.
En tarkoita, että tiettyjä asioita pitäisi lähteä muuttamaan itsetarkoituksellisesti: sillä kun ei ole väliä laitatko ensin purut vai veden kahvinkeittimeen vai juotko ensin kahvit ja sitten syöt aamupalan.
Kysymys on isommista asioista. Vanhojen, olemassa olevien asioiden tarkastelusta ja kyseenalaistamisesta. Uudelleenarvioinnista ja ajattelusta pää ulkona laatikosta. Nämä voivat koskea vaikkapa treenirutiineja, kaupassakäyntitapoja tai oikeastaan mitä tahansa.
Havainnoi, arvioi ja tee muutos, jos se on tarpeen.
“I offer you the emptiness which you seek.”
Nyt kun tämä häpeällinen tunnustus on saatu ulos koneistosta, ja koska väsymys painaa vimmatusti jo nelipäiväisen treeniviikon osalta, on aika painua pehkuihin. Sen kunniaksi pimeyden musiikkia, Lustmordia.
P.S. Tulipa samalla huomattua, että blogissani on viimeisen kommenttini myötä tasan puoli tonnia hyväksyttyä kommenttia. Jonkinlainen (kyseenalainen) saavutus kai sekin.
Kappas, jostain ihan puun takaa sain yllättävältä taholta palautetta blogistani ja siitä muodostui kuin itsekseen kirjoituksen aihe ja kantava idea. Siispä sille raflaava otsikko ja itse asia lankulle: miksi kirjoitan?
Tarkemmin sanoen, miksi kirjoitan tällaista blogia ja avaan ikkunaa omaan elämääni? Mikä on syy tällaiselle verbaaliselle itsensäpaljastelulle? Kiimainen ekshibitionismin ja voyeurismin painiottelu vai huomiohuoraus vailla parempia keinoja?
Kas, käärmes joutui itsekin painumaan päänsisäiseen luolaansa ja ottamaan asialle hetken mietintöä. Niin, miksi tätä tekstiä oikein syntyykään?
Perimmäisyyksien äärellä
Kun nelisen vuotta sitten aloin kirjoittamaan blogiani, en oikeastaan ensin edes tiennyt mistä aion kirjoittaa. Päässäni ei ollut mitään suurta suunnitelmaa. Ei mitään pitkälle mietittyä tarinankaarta, tai edes teemaa. En varmaan edes uskonut silloin, että päätyisiin kirjoittamaan moista vuosikausia eteenpäin. Miksi olisinkaan, koko ideahan oli vain jokin idea takaraivossani vailla sen kummempaa tarkoitusta tai merkitystä.
Yhtä hyvin koko blogihömpötys olisi voinut syntyä kuolleena tähän maailmaan.
Ensisijaisesti kirjoitan tietysti itselleni. Tätä voi olla ehkä vaikea uskoa, jos on lukenut blogistani vain jotain yksittäistä matkakertomusta tai muuta sellaista. Ajallisesti ja merkkimäärällisesti ne ovat kuitenkin vain yksi poikkeama suuresta kokonaisuudesta, etenkin kun huomioi mukaan sen, miten harvoin lopulta reissaan.
Kaikki alkoi jostain käsittämättömästä itseilmaisun tarpeesta. Tarpeesta purkaa asioita ja ajatuksia pois päästä. Tehdä sitä silloin, kun siltä tuntuu ja avoimesti, pysyvään muotoon. Riippumatta siitä mitä “kuulija”, tai tässä tapauksessa lukija, ajattelisi.
Halusin kirjoittaa elävästä elävästä, tunteistani ja ajatuksistani. Olen kirjoittanut parisuhdekriiseistäni, ajatuksia herättävistä elokuvista, filosofiasta, erilaisista tapahtumista, käytöksestä ja niin edelleen. Blogini on kuin avoin päiväkirjani. Se on kuin ikkuna elämääni, vaikkei se kaikkea kerrokaan. Eikä sen pidäkään.
Miksi avoimesti?
Jos kirjoittamisen perimmäiset syyt ovatkin selvillä, on seuraava looginen kysymys kuitenkin se, miksi kirjoittaa avoimesti? Miksi ei, voisin vastata.
Maailma on täynnä pöytälaatikkokirjoittajia, jotka kirjoittavat itselleen päiväkirjaa, novelleja, runoja, kappaleiden sanoituksia, tai mitä milloinkin. Minä halusin tehdä sen toisin. Ensinnäkin, päiväkirjarustailut ovat minun osaltani koettu. Tein sitä armeijan aikoina ja kyllähän sitä reilu vuosikymmen myöhemmin huvittui millaista itsetarkoituksellista päiväkirjaa sitä pitikin yllä. Päivistä taisi kirjoittaa vain siksi, että se tuntui olevan päiväkirjan idea.
Avoin kirjoittaminen myös pakottaa jäsentelemään asioita luettavaan muotoon. Ei vain itselle, vaan kaikille luettavaan. On pakko pyrkiä ilmaisemaan asiat niin, että muutkin ne tajuavat. Sitä joutuu miettimään mitä voi ja haluaa kertoa ulkopuolisille. Onko joku asia liian yksityinen? Liian salainen? Liian tylsä?
Tekeekö itsensä naurunalaiseksi? Aiheuttaako myötähäpeää? Suuttumusta? Inhoa? Pelkoa? Vihaa? Turhautumista?
Kyllä. Aivan varmasti. Ei varmasti kaikkea jokaisessa, mutta luultavasti kaikkia noita isommassa mittakaavassa, ainakin isomman lukijamäärän otannassa. Mutta sehän on minun ongelmani: kestä naurunalaisuutta, olla myötähäpeän ja suuttumuksen kohde. Saada osakseen vihaa ja inhoa. Olla nolojen tilanteiden ja ajatusten mies.
Näitähän onkin toisaalta oivallista käyttää ponnahduslautana ja osana omaa kasvua.
Avoimuudella on hintansa, mutta se on myös palkitsevaa. Jos ei muuta, tekeehän se elämästä hieman “jännittävämpää”.
Valintojen maailma
Parasta kuitenkin on, että suurin osa meistä voi valita oman itseilmaisunsa keinon haluamallaan tavalla. Ja vieläpä valita kehtaako sen tuoda julki maailmalle vai lukita sen omaan kellariinsa. Visusti poissa maailman silmiltä ja korvilta. Sillä voihan kuitenkin olla, että jostain tulee muuten joku, joka ilkkuu ja nauraa päin näköä koska olet mitä olet ja teet mitä teet.
Ei se mitään, näillä mennään. Palkitsevaa tämä on joka tapauksessa, luki näitä horinoita joku tai ei. Tällä tiellä myös jatketaan niin kauan, kunnes se luonnollinen kuolema tätäkin touhua päähän jossain vaiheessa koppaa.
Kappas, se on taas se aika vuodesta. Se, kun pyyhitään jouluhiet otsalta, ihmetellään joulukiloja, kirotaan vuoden synkintä aikaa, manataan töihin palaamisen tuskaa ja valmistaudutaan tekemään lisää katteettomia lupauksia tulevalle vuodelle. Hurraa, on taas vuosi saatu pian päätökseen. On välitilinpäätöksen paikka ja aika ripustaa itsensä löysään hirteen kesää odotellessa.
Keväistä nousukiitoa
Vuosi eittämättä lähti kivasti käyntiin. Edessä olivat hienoisesti muuttuneet uudet työkuviot ja vastuualueet, sen myötä hienoisesti noussut palkka. Parisuhdeongelmat jäivät hiljalleen taustalle ja elämä lähti uusille kierroksille. Arkista, mutta tasaista nousua kuitenkin.
Kamppailulajirintamalla olin aloittanut uuden harrastuksen, defendon, joka vaikutti enemmän kuin sopivalta realismihakuisessa itsepuolustustouhussaan. Paljon oli tuttua, sopivasti uutta ja meno oli meikäpojalle sopivaa tasapainottelua kontaktin ja tekniikan ottamisen kanssa.
Talvi taittui kevääksi ja siinä sivussa ehti harjoitella deittailukuvioita kuin myös matkustelua. Brysselin-reissu oli mukava kokemus Euroopan unionin sydämeen ja varsinainen makujen matka oluiden ja ruokien suhteen. Kukkaroakaan ei tarvinnut liikaa keventää, vaikka nautiskella saikin yllin kyllin.
Kevään edetessä pidemmälle oli edessä muutto isompaan ja parempikuntoiseen asuntoon. Vasta viemärirempattu asunto sai uutta ilmettä tapeteista ja huonekaluihinkin sai poltettua aimo summan rahaa. Palkitsevaa ja elämänlaatua nostattavaa, vaikkakin vain materialistista sellaista. Näin sitä taas tuli huomattua kuinka paljon koti ihmiselle merkitsee, vielä edes tietämättä mitä edessä olisi.
Kevät kaarsi kohti loppuaan oli edessä vielä vuoden toinen ulkomaanreissu, matka Yhdysvaltoihin. Parin viikon matka oli eittämättä mukavin reissu ikinä ja hyvin ikimuistoinen sellainen. Rahaa paloi, mutta viis siitä: se on elämää ja näitä luultavasti on vain yksi nokkaa kohti.
Välilasku
Kevään myötä hiipivät työkuvioihin myös yt-neuvottelut, sopivasti heti reissuni jälkeen uudella kierroksellaan. Potkut paukahtivat persuksille, kun väkeä vähennettiin ja arvattava roolini osana markkinointihenkilöstönä oli ottaa lähtöpassit. Näin kävi ja edessä siinti pidennetty kesäloma.
Vaan kauaa en ehtinyt tulevaa työuraani miettiä, kun jo uudet kuviot iskeytyivät täysin puun takaa eteeni, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ei ollut syytä valittaa. Parempi duuni kaikin puolin, sen enempää yksityiskohtiin menemättä ja mahdollisuus tehdä työtä kotoa. Ei ongelmaa, asuntohan oli entistä parempi ja työmatkakin lyhentyi mukavasti nollaan.
Kesään mahtui myös mahtavia festareita, mainittavimpina Hammer Open Air ja Tuska. Kummallakin oli loistavaa tarjontaa plakkarissaan ja paljon tuli nähtyä tuttavia, kavereita ja ystäviä. Nummirock taas oli ankein bänditarjonnaltaan, mutta toisaalta paras ehkä noin muuten meiningiltään. Toisaalta, ikä on tainnut tehdä tehtävänsä, kun ensimmäistä kertaa koin, etten enää kaipaa telttajuhannusta keskellä maaseutua makuupussissa nukkuen. Saa nähdä jääkö uhkaukseni ensi vuonna vain uhoksi vai käykö kenties todeksi. Vaihtelu tosin varmasti virkistäisi.
Kesän ja syksyn taitteeseen mahtui vielä parit mukavat keikkatapahtumat ja mustettakin tuli nahkaan. Treeni kulki ja työ maistui. Suhde-elokin oli jollain kummallisella tavalla mukamas kohdallaan, vaikkei mitään todellista lopulta ollutkaan.
Kohti talven harmautta
Mukavan ja tapahtumarikkaan kesän päätteeksi tuli syksy, jonka merkittävintä antia olivat oikeastaan uudet työkuviot. Kotona kökkimiseen sai tottua ihan uudella tavalla, mutta pitkän kesäloman jälkeen siihenkin alkoi mainiosti sopeutua. Vapaammat työtunnit, entistä mukavampi duuni ja esimerkillinen esimies tuntuivat työssä kuin palkkiolta konsanaan.
Syksy vaihtui hiljalleen harmaaksi talveksi ja elo painui eteenpäin tasaisen mukavasti. Vielä oli edessä huikean rentouttava Amsterdamin-reissu, joka meni jotakuinkin niin dekadentisti kuin osasi olettaakin. Oikeastaan elämässä oli kaikki varsin mallillaan.
Jos pientä flunssailua ei huvita noteerata, koko vuosi meni jotakuinkin loistavasti. Työ on ollut entistä palkitsevampaa, salitreenissä tuntuvaa edistymistä ja defendokin on maistunut yhä edelleen. Aivan kuin olisi löytänyt uuden “kodin”, jos ontuva vertauskuvani sallitaan.
Oudointa, ja alkuun myös harmittavinta koko vuodessa, näin retrospektiivissä katsottuna, on ollut tunnevammaisuuteni. Kun alkuun asia tuntui ahdistavalta, ja hieman myöhemmin vain hämmentävältä, sen kanssa oppi kuin oppikin elämään. Tuntui kuin edellisestä parisuhteesta ja sen hyvistä tunteista olisi pieni ikuisuus, vaikka siitä oli vain vuosi.
Sen perään tulleista ahdistuksen hetkistäkin tuntuu olevan puoli ikuisuutta, vaikka siitä ole kulunut vuottakaan. Tuo kaikki tuntuu nyt niin etäiseltä ja unenomaiselta, aivan kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ja nyt olen jotakuinkin päinvastaisessa tilassa: oudossa kotelomaisessa kääreessä kuin toukka ennen perhosvaihettaan.
Ei helvetti, vertasin itseäni juuri perhoseen.
Entä sitten?
Jos nyt kokonaisuutena vuotta katsoo, niin kyllähän tämä vuosi oli jopa viime vuotta erinomaisempi. En ehkä päässyt nautiskelemaan romantiikan ruusuista tai parisuhteen mukavista puolista, mutta entä sitten, eipähän tarvinnut kärsiä moisten tuskaista jälkipyykkiäkään. Ja vastaavasti kaikki muu olikin tänä vuonna paremmin kuin ennen.
Elämä on, perkele vieköön, saatanan mukavaa, kun sitä oman onnensa seppänä sellaisen osaavasti takoo.
Ensi vuodesta en sitten uskallakaan odottaa yhtään mitään. En jaksa uskoa taantumiin, en maailmanloppuihin, enkä oikeastaan mihinkään muuhunkaan suurpiirteiseen pälinään.
Edessä siintävät lähinnä presidentinvaalit, joille en paljoa korvaani lotkauta, ja uudet naurettavat tupakkasäädökset, jotka saavat aikaiseksi lähinnä facepalm-reaktioita, vaikken edes polta. Kaikki muu on tässä vaiheessa tulevan usvan peitossa.
Kiitän kaikkia vuoteen 2011 osallistuneita osatekijöitä, jotka suorasti tai epäsuorasti elämääni vaikutitte. Tästä on hyvä jatkaa alla mainitulla tavalla.
