Katsoin edellisenä viikonloppuna elokuvan Pingviinien matka, joka esitettiin Neloselta viime keväänä. Lyhyesti kuvailtuna se on dokumentti kuningaspingviineistä ja niiden elämästä Etelänapamantereella, mutta tyypillisestä dokumentista eri tavoin juonnettuna. Leffan juontotavoista voi olla montaa mieltä, mutta se on sinänsä sivuseikka. Itse elokuva on kuitenkin kauniisti kuvattu dokumentti, vai pitäisikö sanoa “taiteellinen dokkari”, näistä maailman kylmimmissä olosuhteista elävistä linnuista ja siinähän sitä draamankaarta jo aiheeksi riittääkin.
Mikä kuitenkin herätti kirjoitushaluni ei johtunut oikeastaan leffan aiheesta tai sen tekotavasta, vaan niistä tunteista, joita leffa minussa, katsojassa, herätti. Koen mielestäni harvoin empatiaa, mutta elukat pystyvät siihen monesti ihmistä paremmin. Niin tälläkin kertaa. Myönnän, että koin myötätuntoa noita mustavalkoisia hassuja taapertavia elukoita kohtaan keskellä kylmyyttä ja loputonta, armotonta valkeutta. Eikä tietysti vain siksi, että ympäristö on jo lähtökohtaisesti lohduton, ja että nämä pingviinit vaeltavat älyttömiä matkoja vain lisääntyäkseen, vaan juuri siksi, että elokuva muistutti niin hyvin Darwinin opeista, kuten luonnonvalinnasta ja vahvimman laista.
Siinä oli jotain ravisuttavaa, kun jotkut pingviinit ruoanhakureissullaan – ensimmäisellä sellaisella ehkä noin neljään kuukauteen – päätyvät isomman saalistajan kitaan. Tai kun kauan ja hartaasti haudotuista munista kuoriutuukin kuollut jälkeläinen. Tai kun se muna menee jo heti alkumetreillä väärille raiteille. Nämä pingviinit kuitenkin lisääntyvät vain noin kerran vuodessa ja osalla tuo oman jälkikasvun liian varhainen kuoleminen näytti vetävän pakan sekaisin pääkopasta, siis siinä mielessä, että sitten lähdettiin jo lastenvarastamisreissulle. Ja toki niitä pieniäkin pingviinejä päätyi joidenkin saalistajien ravinnoksi vielä ollessaan puolustuskyvyttömiä ja pieniä karvapalleroita.
Elämä on eittämättä kovaa. Sitä näin ihmisen on vieraantunut siitä tilanteesta, jossa joutuu miettimään päivittäistä hengissä selviytymistä, ruoan hankintaa, pariutumista ja lisääntymistä. Käytännössä kaikki mitä meillä on, on helppoa. On myös helppoa valittaa arjesta, kun on töitä ja pyykkivuoria. Tiskejä ja sähkölaskuja. Ihmissuhdehuolia ja syyslenssua. Mutta siitä huolimatta kaikki on niin helppoa. Siihen päälle vielä annos eskapismia elokuvan, kirjan, pelin, urheilun tai vaikka päihteiden muodossa ja ongelmat sen kun katoavat vain. Ja kun sieltä todellisuuspaon tilanteesta tullaan takaisin, eivät ne ongelmat kovin suuria ole.
Jos elokuva jotain ajatuksia herätti, niin kunnioituksen elämää kohtaan ja pienten asioiden arvostamisen. Sen, ettei asioita voi pitää itsestäänselvyytenä ja että ihmiset valittavat asioista aivan liikaa. Ei sinänsä mitään uutta, siis, mutta toisaalta luonnon karkeudesta ja armottomuudesta on välillä hyvä saada muistutus. Erästä lainausta mukaillakseni: kuolema on varmaa, elämä ei.
Syksy teki vihdoin tulonsa ja asettui aloilleen kuuman kesän jälkeen. Tässä vuodenajassa on kuitenkin jotain muutakin tuttua kuin vain viilenevä ilma ja hiljalleen talven tuloon varautuva luonto. Niin, tässä vaiheessa vuotta on taidettu ennenkin viettää yksinäisempää kautta kuin keväisin ja kesäisin keskimäärin. Älkää kysykö mistä johtuu, en todellakaan tiedä. Tästä kuitenkin raflaava otsikko, tai yritys sellaiseen.
Olen oudossa tilanteessa. Olen tällaisessa tilanteessa tavallaan ensimmäistä kertaa, joskin nyt kun tarkemmin mietin tätä aihetta – joka tuli mieleeni jo viime viikonloppuna – tässä onkin jotain tuttua kuuden vuoden takaiseen tilanteeseen. Nykyhetkeä ja sitä yhdistää sama tekijä: parisuhde ilman seksiä. Silloin tosin ei ollut välimatkaa sen esteenä ja tilanne loppuikin niin sanotusti vähemmän nätisti. Se historiasta.
Tämä nykytilanne on kummallinen, ehkä ahdistavakin. Kuten blogiani lukeneet tietävät, olen aiemminkin marissut ja vuodattanut kuinka tunnen näin vanhemmiten olevani seksuaalisempi kuin nuorena. Ei sillä, että olisin ikinä mikään aseksuaali ollut, mutta ehkä ikä, elämänkokemus ja muut asiat ovat vaan saaneet minut vanhemmiten, parisuhteiden myötävaikutuksella tai ilman, arvostamaan seksiä entistä enemmän. Olenkin monesti sanonut, niin elävässä elämässä kuin nettijutteluissakin, että seksi on elämän paras asia. Eihän se tietysti ihan noin yksinkertaista ole, mutta emme takerru nyt siihen kuitenkaan.
Tähän väliin on hyvä muistuttaa, että lopulta seksi on jotakuinkin – tai ainakin melkein – ainoa asia, joka erottaa kaverisuhteen ja parisuhteen. Poikkeus vahvistaa säännön, ennen kuin joku siellä huutelee friends with benefits -jutuista tai sitä kuinka puikottaa omaa kämppistään mihin lie rööriin aina tilanteen salliessa.
Koska seksin kiusaus on tavallaan aina mielessä, kun seksiä ylipäätään miettii – ja miehethän miettivät sitä alitajuisesti muistaakseni satoja kertaa päivässä – niin myös seksin puute ärsyttää sen tajutessaan. Viiden Riitan ja Peukalottaren seikkailuista seksin korvikkeena puhuvat joko yrittävät provosoida tai eivät hyvästä seksistä tiedäkään, joten ei, pikkuherran kättelykerrat eivät yksinkertaisesti ole sama asia. Aivan sama kuin porkkanan syönti ei ole samaa kuin karkin syönti tai alkoholittoman oluen juonti ei vastaa kunnon bisseä. Kyllä te tiedätte mitä tarkoitan.
Tuosta puutetilasta sitten heräsi ajatus ja ymmärrys, ettei baareihin ja ravinteleihin meneminen ole siinä mielentilassa kovin houkuttelevaa. Olohan on kuin – arvasitte oikein – diabeetikolla karkkikaupassa. Mieli tekisi, mutta fiksua tai soveliasta ei ole lähteä makeisostoksille. Seurauksia tulee töppäilystä ja sitten on jälkikäteen turha itkeä, kun torttu on pöksyissä. Pettäminen on, lähes poikkeuksetta, typerää. Mutta en minä moralisoida halua, eihän tässä itsekään olla menneisyydessä mikään pulmunen oltu. Virheistä on kuitenkin opittu ja nykyään tajuaa pelisäännöt paremmin – enkä sano tätä sillä, että karma olisi sormeani poikki puraissut. Mutta se menneistä ja existä.
Olo on silti typerryttävä. Mieli tekisi, mutta ei ole soveliasta haukata kakusta. Mikä parasta/pahinta, itsepä olen tähän liemeen itseni ajanut. Kukaan ei ole pyssyllä pakottanut tahi rahatukolla suostutellut. Ehkä minusta on vanhemmiten sittenkin kuoriutumassa jollain tavalla romantiikan päälle ymmärtävä ja parisuhteiden arvoa kunnioittava setä, köh, tarkoitan, mies.
Jos ja kun keksin tälle joskus jonkin fiksun ratkaisun, lupaan palata asiaan vastauksella. Siihen asti jatkan ihmettelemistä.
Sen jotenkin huomaa, kun on sellainen sunnuntaipäivä, että on aikaa vaikka muille jaettavaksi ja aikaa pohtia salillakin kaiken maailman asioita, siinä sivussa myös turhanpäiväisyyksiä. Ehdin käydä läpi niin tatuointi-ideaa, seksittömyyden tilaa, virtuaalidraamoja kuin, yllättävää kyllä, myös asioita, joista on pitänyt kirjoittaa. Kirjoitusideoita ja luonnoksia on toki jo entuudestaan valmiina, mutta kaiken puuhastelun ohessa hiffasin jotain sellaista, mitä olen kai alitajuisesti pyöritellyt päässäni aiemminkin.
Viimeiset naksahdukset kamelinselälle nimittäin olivat ne hetket, kun jotkin kommentit täällä puhuttelivat minua täällä etunimelläni. Eihän siinä mitään, kaverithan tätä lähinnä taitavat lukea. Kun sitten toisaalta mietin missä paikoissa olen “mainostanut” blogiani tai ylipäätään kirjoituksiani, niin ei vaadita suurta googlettamistaitoa, jotta osaa yhdistää ihmisen ja näennäisesti anonyymin blogin.
Toisin sanoen, vaikka en ole kuvaani tänne tunkemassa – en näet näe sille mitään olennaista syytä – tai oikeaa nimeäni itsetarkoituksellisesti tänne alleviivaamassa, niin raotan pseudomystisyyden verhoa ja lisään Facebook-tunnukseni Jotain minusta -alasivun tekstiin. Tämä ehkä ärsyttää kotien pikku sherlockholmeseita, mutta tosi asiassa luulen, että ketään ei oikeasti edes kiinnosta. Jos nyt kuitenkin kiinnostaa, niin sieltä se sitten löytyy.
Miksikö sitten teen näin? Koska koen keinotekoisen salamyhkäisyyden lähinnä hölmöksi. Jalo ajatukseni alussa kirjoittaa täysin anonyymisti oli jo käytännössä tuhoon tuomittu siinä vaiheessa, kun nimeä tälle blogille valitsin. Eikä sillä, enhän minä täällä mitään suuria salaisuuksia ole ajatellut missään vaiheessa paljastaa. Ei, toisin kuin voisi ajatella, en tiedä kuka murhasi Olof Palmen, kuka on Vapaamuurareiden todellinen johtaja, koska Chtulhu rantautuu todellisessa olomuodossaan ihmisten keskuuteen ja mikä taho oli 9/11-iskun takana. Valitettavasti minulla ei ole mitään oikeita salaisuuksia. No mutta senhän te jo tiesittekin.
Kun kuitenkin tilanne on se, että moni tietää kuka täällä näitä tekstejä naputtelee ja kommentoi niitä milloin elävässä elämässä kasvokkain, milloin messengerissä tai Facebookissa, niin mitäpä sitä teeskentelemään, että on monta tietouden eri tasoa.
Lopulta on myös todettava, että juuri Facebookin kautta olen löytänyt uudestaan monta vanhaa tuttua ja frendiä, joiden kanssa olen nyt paremmissa väleissä ja enemmän tekemisissä kuin ikinä aiemmin, ja tästä olen hyvin kiitollinen. Tästäkin syystä näen parhaaksi vaihtoehdoksi tulla kaapista… tarkoitan, verhon takaa esiin ja tehdä tuttavuutta niin vanhojen kuin uusienkin lukijoiden kanssa – sikäli mikäli näin on tapahtuakseen.
Ensi kerralla yritän kirjoittaa joko jotain viihteellisempää tai vähemmän arkista. Näillä pelimerkeillä tällä erää.
Päässä on pyörinyt runsaslukuinen määrä erilaisia ideoita, joista on pitänyt kirjoittaa. Ajankohdat eri aiheille eivät vain ole tuntuneet oikeanlaisilta, joten tässä sitä nyt ollaan: kirjoittamassa jotain aivan muuta kuin mitä alunperin piti. Aiheideat eivät ole menneet hukkaan, ne vain ovat luonnoksina odottamassa varsinaista kirjallista purkautumista. Se siitä.
Kirjoitushimoni on kuitenkin kuumottanut päätäni pitkin päivää ja iltaa, ja lopulta nyt istun kello kolme yöllä, Depeche Mode soiden ja Laphroaig lasissani, miettimässä miten puran mieltäni. Lopulta keksin mistä kirjoitan ja otsikon. Tuumin, että kirjoitin tällä otsikolla jo aiemminkin, mutta miksen siis kirjoittaisi “jatko-osaa”. Se on ehkä ideana hölmö tai epätavallinen, mutta mitä siitä. Sitä seurasi tietysti tarve lukea, että mitähän minä oikeastaan kirjoitin aikoinaan tällä otsikolla. Ironista kyllä, Yön sydämestä -teksti noin puolitoista vuotta sitten tuntui sisältävän täsmälleen samankaltaisen oloin kuin mitä nyt käyn läpi. Tosin sillä iloisella erolla, että nyt ei ole tekniikkapuoli haukannut palasta persuksestani pois. Onneksi.
On kuitenkin hämmentävää miten samankaltaisessa tilanteessa koen olevani nyt. Tilanne on kuitenkin hyvin erilainen kuin tuolloin alkuperäisen kirjoitukseni aikana, mutta ehkä tässä juuri piilee sen suurin viisaus? “Mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä enemmän ne pysyvät samana”, kuten eräs sanonta asian ilmaisee.
Olen ollut, muualta kuullun mukaan, normaalia kireämpi ja vittumaisempi – aivan kuten taisin jo edellisissä posteissani sanoa. Mutta mikään vanne ei varsinaisesti tunnu kiristävän päätäni. Silti olen jotenkin emotionaalisesti turta ja päällä on hienoinen hälläväliä-fiilis. On sellainen olo, että pääni pitäisi kaataa isoon huumekasaan ja imaista sieltä jotain naamaani, että tuntisin jotain – kuvainnollisesti puhuen tietysti. Vastaavasti noin tuhannen vuoden uni voisi toimia ja viedä minut uusiin maisemiin. Koen, jälleen kerran, eksistentiaalista maailmantuskaa. Elämä haastaa minut kysymään mitä vitun järkeä tässä kaikessa on?
En paennut ahdistustani ulos ravintoloihin, sillä sekin jollain tavalla ahdistaisi tässä elämäntilanteessa. Minua ahdistaa jo vähän itseni puolesta. Monet ystäväni ovat viime aikoina pahoitelleet puolestani kuinka minä ansaitsen enemmän rakkautta, paremman parisuhteen ja ties mitä. Ystävät tarkoittavat tuolla tietysti hyvää, mutta lopputulos on, että angsti alkaa koputtamaan pääkoppani oveen ja yösijaa itselleen. Vieras, jota en oikeasti halua päästää sisääni. Alan itsekin sääliä omaa itseäni, mutta toisaalta pidän itsesääliä typeränä tilana.
Nyt sitten ihmetellään, että mitä seuraavaksi. Saanko edes seksiä tänä vuonna enää? Meneekö sydän rikki vai onko se rikki jo, mutten vielä sitä tajua? Kyynistynkö lisää? Tuleeko minusta entistä enemmän Hank Moodyn kaltainen seksipakkomielteinen reppana? Löytyykö elämisen tarkoitus? Onko vastaus 42? Tyhjältä näyttävä sänky ei näihin varmasti vastaa, mutta sinne kai se on sukellettava miettimään elämän tosiasioita.
“Kärsivällisyys on hyve“, sanotaan. Varmasti, jos siihen on varaa. Samaan viisasteluun voisin lisätä esimerkin pienenä lukemastani Harald Hirmuinen -sarjakuvasta, jossa tämän hurjan viikingin poika kysyi isältään:”Isä, onko todellakin autuaampaa antaa kuin ottaa?“, johon Harald hetken tuumittuaan toteaa “Riippuu onko kyse kinkkuvoileivästä vai turpasaunasta.”
Monesti kärsivällisyys on hyvä asia. Se on käytännöllistä, kun jotain sellaista pitää odottaa, mitä ei voi mitenkään jouduttaa. Odotitpa sitten palkkapäivää, joulua tai rakkaasi kotiinpaluuta, kärsivällisyydestä on varmasti hyvä asia. Sitten se toinen kärsivällisyys. Ja nyt kuulen huudon yleisöstä “Ai onko näitä useampikin?” Kyllä, se kärsivällisyys, jota sovelletaan muun muassa muihin ihmisiin. Tiedättehän, kanssamatkustajiin tässä elon junassa.
Ymmärsin tänään jotain uutta vitutuksestani – ja palataan tähän kiroiluasiaan myöhemmin uudestaan – mikä on ihan hyvä asia, kun ottaa huomioon kaksi viimeisintä kirjoitustani. Tajusin, että kohdistamaton ärsyyntymiseni ja kireyteni onkin ehkä johtunut siitä, etten ole tehnyt asioille jotain, vaikka niille olisi voinut tehdä jotain. Siis niille asioille, jotka omalta osaltaan sitä ärsyyntymistä ovat aiheuttaneet. Kärpäslätkäni onkin lojunut hyllyllä aivan turhan pitkään tyhjänpanttina.
Kyse ei ole mistään suuresta teosta tai elämäntapamuutoksesta, mutta ymmärsin, että kohdistamaton turhautuneisuus ja sanalla sanoen kyrpiintyneisyys johtuu monesti siitä, että sitä ei ole kohdistettu sinne, mistä se tulee tai joista se johtuu. Kuulin iltapäivällä hienoisen kamelinselän naksahduksen takaraivossani, kun pari erästä riemuidioottia käyttivät tuttuun tapaan hyväkseen provosoida minua sanallisin tavoin virtuaalisella keskusteluareenalla. Eihän tietysti sellaisia asioita tai toimintatapoja nämäkään kaverit livenä tekisivät, mutta kukapa ketään nyt monitorin läpi voisi lyödä. Kun sitä uhkaa ei ole, niin silloin voidaan käyttäytyä kuin apinat, eikö vain? Niin, silloin on keksittävä muita keinoja näpäyttää näitä apinoita. Minä keksin ja tilanne helpottui välittömästi. Toisen posken kääntämisen sijasta annoin lapikasta ja oloni parantui.
Kauan olin tässäkin esimerkkitapauksessa antanut kyseisten yksilöiden temmeltää kuin rotat pöydällä ja ärsyttää. Provosoida, kiukutella, harjoittaa sarkasmia ja vittuilua. Olin katsonut asiaa sormien läpi, koska ajattelin “Olen zen, minun ei tarvitse ärsyyntyä tästä. Olen coolisti. Olen tosi chill.” Aivan samalla tavalla kuin olin pitkään näiden parin vähemmän mukavan exän suhteen, joista joskus viime vuoden keväällä kirjoitinkin. Olen niin sanotusti “parempi ihminen“, kun en kiukuttele. Paskan marjat.
Se ei auttanut silloinkaan, eikä se auttanut nytkään. On parempi vain hyväksyä perusluonteensa ja toimia sen mukaan, kuin teeskennellä jotain mitä ei (kuitenkaan) sisimmiltään ole. En tarkoita, että pitäisi turvautua väkivaltaan ja kaivaa ysimillinen kaapista jokainen kerta, kun joku kauppajonossa jotain kitisee, mutta ihmisille pitää voida sanoa vastaan, kun heidän käytöksensä ylittää mukavuuskynnyksen. Jos aina suostuu ottamaan vapaaehtoisesti paskaa vastaan, sitä kyllä kipataan sinulle niin kauan, kun siihen alistut. Parhaimmassa tapauksessa kiltisti sanominen auttaa ja homma laukeaa siihen. Rumemmassa tilanteessa tehdään jotain muuta. Kysymys on kuitenkin lopulta siitä, että kuinka monta kertaa olet valmis kääntämään sen toisen posken ja koska läväytät takaisin luuvitosella.
Onneksi tälläkään kertaa kyse ei ollut mistään sen isommasta kuin hienoisesta näpäytyksestä. Sitäkin suurempi oli oppi siitä, kuinka paljon pieni vastaan paneminen voi lopulta päänupissa helpottaa. Ehkä tämä kiukkuisuus vihdoin nyt helpottaa. Ehkä.
Noin viikko sitten valitin, että pälli leviää. Nyt se on kai levinnyt, tai ainakin huomaan olleeni kireämpi viime päivät. Sanalla sanoen, jotkin asiat vituttavat enemmän, huomaan ärsyyntyväni helpommin ja tiuskin sarkastisesti miltei jatkuvalla syötöllä. En ole huonolla tuulella, eivätkä asiat ole huonosti, mutta idiootit ottavat pannuun päivä päivältä enemmän ja haluaisin jakaa luuvitosta oikealle ja vasemmalle. Haluaisin hävittää ihmisiä maapallolta ja aloittaa uskovaisista. Haluaisin räjäytellä pedofiilejä ja jakaa niskalaukauksia yleisesti aivovammaisille evoluution syrjäyttämille tampioille. Päivä päivältä tuntuu siltä, että vihaan ihmisiä yhä enemmän ja enemmän.
Okei, myönnetään, että töissä on ollut turhan kiireistä. Siihen osasin varautua ja päivät menevät nopeammin, kun kiire höökii päälle. Hyvä musiikki pelastaa töissä kireilyn. Se ei siis voi olla syynä.
Harmistuin myös treenitauoista, ensin niska- ja hartiasäryn, sitten atooppisen iho-oireilun takia. Pari viikkoa tuli passattua painit kuin salitkin. Sekin harmitti, mutta ongelmat ovat takanapäin ja nyt nautin lihasrasituksen kivuista kuten aiemminkin. Sekään ei voi olla syynä.
Parisuhdetasolla tapahtui mitä odotettavissa oli: kauniimpi puoliso otti ja pakkasi kamppeensa kotoaan, ja nappasi lennon ulkomaille. Tätä kirjoittaessa hän saapunee matkakohteeseensa tuota pikaa. Tämäkään ei vituta, vaikka surutti ja harmittikin. Tämäkään ei ole syynä kyrpiintymiseen.
Kukaan ei ole henkilökohtaisella tasolla tehnyt mitään kusipäistä minua kohtaan viime aikoina. En siis voi olla kellekään tietylle yksilölle vihainen, suuttunut, ärsyyntynyt tai mitään sellaista. Tässäkään ei voi olla syypää kiukkuiluun.
Mikä sitten saa allekirjoittaneen niin pois tolaltaan, että jatkuvasti nakkelen niskojani ja puin nyrkkiäni? Tai oikeastaan, enhän minä niin edes tee. Mutta sen ovat huomanneet ulkopuoliset, niin livenä kuin Facebookissa ja muuallaki internet-ihmemaassa, että olen kireä, varautunut, ärsyyntynyt. Kuin haavoitettu elukka kynnet esillä ja karvat pystyssä. Mutta miksi?
En tiedä, eikä oikeastaan edes kiinnosta. Nythän minä ehdin tekemään kaikkea mukavaa ja olen päässyt rasittamaan kroppaa taas. Eikö kaiken siis pitäisi olla ihanasti, kivasti ja fantsusti ja silleen? No joo, rakkauselämän saralla voisi edelleen olla asiat paremmin, mutta ei se ole koskaan vitutuksena tullut esiin, jos on ryppyjä sillä saralla. Silloin ollaan surullisia ja vähän itketään, mutta jatketaan eloa eteenpäin kaikesta huolimatta.
Ehkä minua vituttaa ihmisten pinnallisuus. Näennäinen “mitä sulle kuuluu? onko kaikki hyvin?” -lässytys. Ei niitä ihmisiä kiinnosta, enkä ole varma kiinnostaako minua kertoa. Ei ainakaan Facebook/MSN/mitälie-sektorilla. Jos halutaan puhua, mennään oluelle, kahville, syömään – vittu – jonnekin. Tuijotellaan silmästä silmään ja luetaan elekieltä että ilmeitä. Vuorovaikutetaan reaaliaikaisesti, eikä silloin, kun jaksetaan ja yhtäkkiä kadotaan pikaviestimen äärestä vain palatakseen pari tuntia myöhemmin keskusteluun “Ai sori kun katosin tästä chatista silloin ja tällöin, piti käydä veivaamassa vaimoa perseeseen.” Vittuako sitten lässytetään diipadaapaa ja esitetään kiinnostuneita jos ei olla.
Niin ja aloitin massakauden. Olen siis syönyt enemmän kuin hyvin. Miltei oksennuspisteeseen asti. Siitäkään ei siis ole kyse, että verensokerit huutaisivat punaisella hoosiannaa.
Sen Jalometalli-tekstinkin kirjoitan joskus kun ehdin ja jaksan. Sitä on jo aloitettu, kiitos kysymästä.
Ja kun eräs ystäväni kommentoi, etten enää gonzoile, vaan kirjoitan liian vakavaa ja pohdiskelevaa tekstiä, niin tässä sitä nyt sitten tulee. Tosielämän gonzoilua tilitysfiltterin läpi. Barbarismi löysi tiensä takaisin sydämeeni ja siksi myös kiroilen. Musta tulee isona äijjä. Ettäs tiedätte.
Minua vituttaa harvoin, oikeastaan hyvin harvoin. Usein ärsyttää vain hetken ja sekään ei ole kovin tavanomaista. Olen lähes aina hyväntuulinen, enkä voi sanoa koskaan herääväni ylös niin sanotusti väärällä jalalla. Voin olla ehkä väsynyt huonosti nukutun yön jälkeen, mutten kiukkuinen. Suhtaudun jokaiseen aamuun enemmän tai vähemmän positiivisesti. Saatan olla ajatusmaailmaltani kyynikko, mutta siitä huolimatta myös optimisti.
Nyt minua kuitenkaan ei huvita juuri mikään. Töissä on normaalia kiireisempää, parisuhteen lopetustila ahdistaa ja niin treenaaminen salilla kuin tatamillakin on estynyt väliaikaisen terveysseikan takia. Jälkimmäisen saan kyllä hoidettua alta lähipäivinä, eikä työkiireetkään ikuisesti kestä, mutta en vieläkään taida osata käsitellä tulevaa eroa oikein. Eikä siinä, että olisi pelkkä ero, vaan kun eri suunnasta putoaa pommeja päälle, tulee voimaton olo. Kun sitä ei pääse purkamaan edes tavanomaisella tavallani, treenaamalla, tulee siitäkin niin sanotusti paska fiilis, eikä asiaa paranna se, että koen miltei huonoa omaatuntoa treenaamattomuudesta. Noidankehä on taas valloillaan.
Minun pitäisi kirjoittaa blogiin Jalometallista, ja sen lisäksi tehdä oma osuuteni sen raportista Imperiumiin. Minulla tuntuu olevan taas tekemistä enemmän kuin pitäisi, mutta motivaatio on varsin alhainen. Odotan lähinnä viikonloppua, vaikka omalta osaltaan se myös ahdistaa. Kun tähän päälle lisätään vielä takkuileva teknologia, alkaa v-käyrä olla turhankin korkealla.
En halua valittaa, itse asiassa inhoan sitä. Haluan vain pois tästä väliaikaisesta pahoinvointia muistuttavasta tilasta. Tiedän, että tämä kaikki on vain väliaikaista ja oman pääni sisällä. Silti minua ärsyttää ja väsyttää. Pälli leviää. Siispä pieni tauko kirjoittamiseen. Paluun teen, kunhan mieliala hieman tasaantuu.
Keski-ikä. Niin minulle kerrottiin tästä iästä. Se kuulostaa itse asiassa paljon pahemmalle kuin kolmevitonen. Ok, myönnetään, neljäkymmentä on iso, pyöreä luku ja se on lähempänä kuin koskaan. Siihen ikään päätyminen, joutuminen, tuleminen tai miksi sitä haluaakaan nyt kutsua, tuntuu ensimmäistä kertaa realistiselta. Sitä ei enää olla parikymppisiä. Hyvässä ja huonossa.
Vanheneminen on mukavaa. Sitä on enemmän elämänkokemusta ja oppia joka vuosi. On enemmän taitoa ja ymmärrystä. Sitä tajuaa itseään ja muita paremmin. Asiat tuntuvat ärsyttävän vähemmän ja asioita tuntuu saavan enemmän irti. Tietä paremmin mitä haluaa ja varsinkin mitä ei halua. Ei tarvitse enää etsiä itseään. Ei tarvitse miettiä haluaako parisuhdetta vai ei, haluaako juosta housut kintuissa ja vehje esillä kylillä vai ei. Näihin kaikkiin löytyy jo vastaus päästä.
Aina löytyy uusia kysymyksiä ja niiden myötä myös uusia vastauksia. Vanheneminen on siitä mukavaa, että näitä vastauksia löytyy, ja vaikkei aina löytyisikään, niistäkään ei stressaa. Ei samalla tavalla kuin nuorena. Rahallinen tilanne on parempi kuin nuorena, ystäväpiiri on isompi ja maailma näyttää selkeämmältä. Omien tunteiden kanssa on paremmin sujut kuin nuorena. Omasta terveydestä on helpompi pitää kiinni ja sen eteen tehdä jotain. On myös mukava huomata, ettei ihmiselon kehitys lopu sinne kahteenkymmeneen jotain, vaan kehosta saa irti vaikka mitä, vaikka sitä ikää karttuukin.
Tähän väliin joku kyynisempi huomauttaisi, että “Hei pappa, älä viitsi kusettaa itseäs enempää – tuo on täyttä lööperiä mitä sä selität, eikä tuota usko kukaan muu kuin sä itse.” Mietin tuotakin vaihtoehtoa, mutta ymmärrän kyllä hyvin, ettei kyse ole tuosta. Olen oman kolmenkympin kriisini jo kokenut kolmisen vuotta sitten, enkä näe mitään syytä mikä sellaisen enää laukaisisi. Olen sinut sen kanssa, ettei minusta tullut Jari Sarasvuota tai Tommy Tabermannia. Olen yhtä lailla sinut sen kanssa, että olen kolmevitonen ilman lapsia, avioliittoa ja 30 vuoden asuntolainaa. Kaiken ehtii kyllä aikanaan jos siihen on tarvetta – ja juuri tällä hetkellä edellä mainittuihin asioihin ei ole tarvetta.
Lopulta olen kiitollinen siitä, että olen ymmärtänyt viedä elämääni eteenpäin niillä sektoreilla, jotka eniten merkitsevät. Olen pitänyt huolta terveydestäni ja hyvinvoinnistani, ja olen saanut tavata ja tutustua valtavaan määrään hienoja ihmisiä vuosien varrella. Mahtuuhan sinne toki paljon kaikenmaailman elämän epäsankareitakin, mutta viis heistä; ystävät ja kaverit ovat ne, jotka ovat maininnan arvoisia. Oli eittämättä äärettömän hienoa saada valtava määrä onnitteluita maanantaina, kun varsinainen syntymäpäiväni oli. Se tuntui yhdeltä isolta, kollektiiviselta syntymäpäivälahjalta. Kiitos heille, ja teille, jos tätä nyt luette.
Näillä eväillä jatketaan, kohti parempaa vanhenemista ja loisteliaampaa tulevaisuutta, vaikka juuri nyt myrsky vesilasissa yksityiselämäni saralla hieman järisyttääkin. Se, mikä ei tapa, vahvistaa.
Kliseinen otsikko on yksi vanhimpia, tai ainakin kuulluimpia metaforia. Eikä syyttä. Ihmiselon aikana tulee niin monesti vastaan tilanteita, jolloin tuntuu siltä, että on sellaisessa tilanteessa, jossa puristusta ja painetta tulee molemmista suunnista, ehkä useammastakin. Tämä nykyinen elämäntilanteeni, jota viime postissani sivusinkin, on myös johtanut siihen, etten oikein ole tiennyt mistä kirjoittaa. Olen odottanut parempia, tai sanotaanko sopivampia aikoja. Mielessä liikkuu niin paljon ajatuksia, jotka eivät sovi tähän tilanteeseen ja toisaalta menneeseen ei huvita takertua.
On jollain tavalla ahdistavaa tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, vaikka monesti niitä selvännäkijän taitoja totta kai myös kaipaa. Monet ihmiset sanovat pitävänsä yllätyksistä, mutta harva taitaa todellisuudessa pitää negatiivisista yllätyksistä. En minä ainakaan. Pidän suunnitelmallisuudesta ja vaikka tämä elämäntilanne onkin painostava, parempi näin päin kuin yllätyksenä.
Mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sitä en osaa sanoa. Varmaa kuitenkin on, etten ole enää silloin tässä tilanteessa, puun ja kuoren välissä. On omalla tavallaan ikävää laskea mielessään päiviä siihen hetkeen, jolloin olen ulkona tilanteesta, sillä nämäkin hetket ovat mukavia, mutta toisaalta täysjärkisyyden nimissä on laskettava jotain tulevaisuuden varaan.
Totta puhuen, järki ja tunteet vetävät aivan eri reittiä juuri tällä hetkellä. On hyvin eriskummallinen tilanne, enkä voi rehellisesti sanoa, että täysin itsekään ymmärtäisin tätä hetkeä ja aivojeni toimintaa. Selviytymisviettini on kova ja sisäinen hedonismi koputtaa kumpaankin oveen vuorollaan: niin tunnepuolen lämpimälle ja jykevälle tammiovelle kuin järjen kylmälle, rautaiselle järkäleelle. Tuntuu totta puhuen siltä kuin pääni sisällä olisi jokin kolmaskin entiteetti tai olemus. Vaistot tai jokin vastaava taho, joka yrittäisi ohjata tätä kaoottista venettä oikeaan suuntaan kapteenin ja perämiehen ottaessa yhteen kurssivalinnasta.
Varmaa lienee vain se, että helpotus on edessä, mutta sitä edeltää myös vielä se vaikein hetki. Lopullinen niitti ja tulikoe, giljotiini ja yhden asian kuolema. Mutta aina kun jotain kuolee, jotain uutta myös syntyy. Nähtäväksi jää mitä ja koska. Katson maailmaa tulevaisuudessa, jälleen kerran, uusin silmin.
Aloitin tällä kertaa kirjoittamaan blogia hieman oudoissa olosuhteissa. Olin kuntosalilla treenivaatteet päällä, hikisenä treenaten ja sarjojen välillä kirjoittaen. En ole ajanut partaani tai viiksenalkujani yli viikkoon ja näytänkin lähinnä maantierosvolta. Ajatus kuitenkin kulkee liukkaasti, joten kirjoittaa pitää, kun siihen on mahdollisuus.
Olen oudossa tilanteessa myös suhderintamalla. Olen nimittäin elämäni ensimmäistä kertaa parisuhteessa, jonka viimeinen käyttöpäivä on jo tiedossa, ja sen myötä myös eropäivä.
“Hyvää syntymäpäivää!”
Melko tarkkaan kaksi vuotta sitten sain elämäni surkeimman (myöhästyneen) syntymäpäivälahjan. Kauemmin blogiani lukeneet varmaan muistavatkin tarinan, ja jos jotain vielä moinen historia kiinnostaa, siitä löytyy tilitystä elo-syyskuun 2008 ajankohdalta. Pähkinänkuoressa: silloinen tyttöystävä veti maton alta täysin yllättäen, valehdellen tietysti, pettämisestä puhumattakaan. Ei ole vaikea myöntää, että olen katkera siitä. Mutta se menneen talven lumista.
Tässä vuodessa on jotain samaa tuon tarinan kanssa. Tällä kertaa ei ole syytä katkeruuteen, ainoastaan suruun. Nyt ei ole kyse pettämisestä tai muusta sellaisesta paskasta. Tällä kertaa suhde soudettiin karille työsyistä, paremman puoliskon työpaikasta ulkomailla. Syy voi joillekin tuntua pinnalliselta, tai jopa huonolta, mutta itse ymmärrän perustelut ja syyt tähän eroon ja itse tilanteeseen. Se ei paljoa lohduta, mutta jättää ainakin paremman maun suhteesta ja sen lopusta kuin edellinen ero.
Millainen suhde, sellainen loppu?
Olennaisinta ei tilanteessa, tai tässä etenkään pohdinnassa, ole parisuhteen lopun syyt, vaan se, että ero(päivä) on jo tiedossa, mutta itse ero ei ole vielä “voimassa”. Kuulostaa ehkä kummalliselta tai hassulta ratkaisulta, mutta halu tällaiseen lopetukseen oli selvästi molemminpuolinen.
Yhteiset näkemiskertamme ovat käymässä vähiin. Koska elokuun loppu on lopullinen takaraja, puhutaan yhteisten näkemisten suhteen ehkä noin kahdesta-kolmesta kerrasta. Kuulostaa helvetin vähältä, sitä se toisaalta onkin, mutta tyhjää parempi kuitenkin. Nämä faktat ja tämä tilanne vetävät eittämättä mielen apeaksi, hyvistä puolistaan huolimatta.
Eräpäivän jälkeen
Mitä tämän kaiken jälkeen? En tiedä, se on suuri kysymysmerkki. Ehkä Serpent palaa tuttuun hankmoodymaiseen kaavaansa ja vetää päälleen dekadenssiviittansa, toteuttaen omaa itseään Platonin ideaopin hengessä. Vai kykenisinkö toisenlaiseen, kurinalaisempaan elämään, jossa en antaisi seksuaalisen draivini millään lailla hallita elämääni? Olisiko se mielekästä? Jos ei, miksi minun pitäisi rangaista itseäni? Olenko ansainnut tästä jotain rangaistusta ylipäätään? Vai tulisiko minun viettää aikaa niin sanotusti yksin ja käydä asiaa vielä lisää läpi? Onko asiassa ylipäätään enää mitään läpikäymistä?
Liian monta kysymystä, liian vähän vastauksia. Kun tietää itsensä läpikotaisin, haluista tunnetasolle, reaktioista järkiperäisyyteen, jopa filosofisiin syvyyksiin asti, ei vastaus ole ehkä lopulta kovinkaan vaikea. Jäljelle jääkin lopulta vain moraaliset ja eettiset pohdinnat mikä on “oikein” ja mikä “väärin” – tai onko sellaisia ylipäätään. Yksinhän tänne tullaan ja yksin täältä myös lähdetään.
Next Page »