JAMC
Ξ February 20th, 2012 | → 2 Comments | ∇ Elo, Pohdinnat, Vuodatus |
Kiitos elämälle, joka pelasti minut tylsyydeltä. Kiitos tapahtumille, jotka takasivat, ettei saippuaooppera loppuisi elämästäni ihan niin helpolla.
Minä olen, jostain jännittävästä ja minulle itselleenkin vielä tuntemattomasta syystä, melkoinen vetonaula mitä tulee niin sanottuihin mental case -tapauksiin. Mielipuoliin vai miten nuo nyt sitten kääntäisikään.
Tässä kohtaa joku älynvalo inahtaa “It takes one to know one!” Tai kotimaisemmin saman asian synonyymin ilmaisten, pata kattilaa soimaa.
Ehkä niin. Olen silti huvittunut.
Good riddance of bad rubbish
Muistelin erästä mennyttä tapausta, jossa huovattiin ees ja taas, uudestaan ja uudestaan. “Just another mental case”, tuumin, kun vihdoin viikkoja kestäneen vääntämisen, sovittelun ja sanailun jälkeen tuo tarina otti ja päättyi – vieläpä täysin yllättäen.
Milloin kaikki oli kivasti ja hyvästi (pun intended), milloin taas puhuttiin varoitusmerkeistä ilmassa ja ihmisten keskinäisestä epäyhteensopivuudesta.
Kun alkuun olin hämmennyksissä kaikesta myllerryksestä ja sittemmin hieman rikkikin siitä, asiaan tuntui turtuvan tasaisesti.
Tatuointeja koskaan ottaneet tietävät mistä puhun: aluksi nipistelee, ehkä hieman sattuukin. Sitten kipuun alkaa tottua ja lopuksi sitä pitää melkein normaalina tunteena.
Siinä vaiheessa pitäisi silmien avautua. Kun irrationaalinen ja ääripäistä toiseen menevä käytös alkaa tuntua normaalilta. Yhtä hyvin voisi kuvitella juoksevansa kuumasta saunasta hankeen ja takaisin – päiväkaupalla.
Realiteettitarkistuksien paikka
En tiedä missä vaiheessa minusta tuli piilokameran kohde. En tiedä missä vaiheessa elämästäni tuli halpatuotantovastine Salatuille elämille, mutta yhtä huonoa on tarinankirjoitus ja itsensä toistaminen. Ainoa vain, että pääosanäyttelijöitä on kovin vähän ja sama pärstä näkyy tässä Truman Show’ssa turhan useasti.
Vaikken aivan kaikista tätä – onnekseni – pääsekään sanomaan, olen alkanut miettiä mikä kiero feromoni vetää näitä nuppi sekaisin -tapauksia luokseni kuin kissanminttu katteja.
Yhdistävää tekijää en keksi liioin iän, sijainnin, ulkonäön kuin tutustumistavankaan perusteella.
Vai onko nyky-yhteiskunta todellakin niin sekaisin, että on vain tilastollisesti todennäköistä törmätä vapaana juoksevaan, mutta diagnosoimattomaan sekopäähän? Vai huomaako nämä tapaukset oman kokemuksensa perusteella paremmin kuin kymmenen vuotta sitten?
Viimeiseen kysymykseen oikeastaan tiedänkin vastauksen, mutta sitä edeltävään toivoisin vastauksen olevan kielteinen. Toivoisin mieluummin olevani tilastovirhe kuin mitään muuta.
Ja ennen kuin joku lukijoista ehtii älähtää allekirjoittaneen vainoharhasta, niin huomautan, että tämän havainnon ovat tehneet toki muutkin tilannettani läheltä seuranneet ihmiset.
Occamin partaveitsi
Jos tätä sattuu tilastollisesti enemmän minulle kuin ystävilleni, on lex parsimoniaen – säästäväisyyden periaatteen – nimissä vain todennäköistä, että tutkimuskohde itse on osittain syypää asian tilaan.
Kysymys kuuluukin: mitä teen asialle?
Mitä pitäisi, mitä voisin? Minun tietosanakirjani sivuilta vastauksia ei löydy, eikä sitä taida löytyä sen enempää täältä kuin muunkaan sosiaalisen median puolelta.
Päätä seinään ja tuulimyllyjä kohti.
on February 27th, 2012 at 13:39
Tilanteesi kuullostaa kovin tutulta, sillä eräs ystäväni avautui joskus muinoin hänen vanhoista seurustelukumppaneista, jotka olivat enemmän tai vähemmän sekaisin. Narsismia, itsetuhoista käyttäytymistä, hyväksikäyttöä ja muka-martyyrismia (onko se edes sana?). En sitten tiedä, ovatko kaikki ihmiset omalla tavalla hulluja, vai onko sulla ja mun kaverilla vaan niin huono lykky ihmissuhteissa. Vai onko kyse ollenkaan tuurista, olemmeko itse psyykkisesti sairaita ja ne muut ympärillämme terveitä?
on February 27th, 2012 at 17:59
Jep, näitä mahtuu elämään, ikävä kyllä. Toisille enemmän kuin toisille.
En sanoisi, että suurin osa on kuitenkaan hulluja varsinaisesti millään tavalla. Etenkään jos lähdetään rajaamaan tuota määritelmää sen mukaan mitä on diagnosoitu.
Kai näillä vain on taipumusta mennä oman käytöksen ja tahtotilan kanssa, eikä sitä sattumaa voida erotella pois sitäkään.
Viimeinen kysymys on aina hyvä aihe pohdittavaksi ja siksi kai tämäkin blogi on näin kauan pystyssä pysynyt. Kiitoksia kommentista!