Elämä raiteilla
Ξ February 10th, 2012 | → 3 Comments | ∇ Elo, Pohdinnat, Vuodatus |
Nautiskelin aamupäivän auringonpaisteessa proteiinipirtelöä ulos tuijotellen. Katselin lumisia puutalojen kattoja ja kaduilla käveleviä ihmisiä. Tunsin hetkellisesti oloni kuin jostain kotimaisesta televisiosarjasta tai elokuvasta otetulta. Kohtauksesta, jossa hahmo tuijottelee ulos ja kertojaääni puhuu päälle selvittäen tuon henkilöhahmon ajatuksia.
Tuo hetkellinen poissaolevuus oli kuin jatkoa aiemmalle “ääneen” pohdinnalle ystävän kanssa turinoidessani. Hetken minusta tuntui siltä, etten ole enää ohjaksissa oman elämäni suhteen.
Junassa kohti helvettiä
Ajoittain iskee olotila, etten ole itse oman elämäni veturin ohjaksissa, vaan matkustajana. Että ostin lipun väärään junaan ja sain aivan jotain muuta kuin mitä paikkalipussani lukee.
“Suomi on loittovoittajien maa!“, joku yleisöstä huutaa. “Tukehdu paskaasi“, vastaan tuhahtaen.
Samalla kun mietin junavertaustani, huomaan samaistuvani välillä mitä oudompiin asioihin. Lainaus elokuvasta Ilmestyskirja. Nyt. voisi olla kuin omasta päästäni.
“When I was here, I wanted to be there; when I was there, all I could think of was getting back into the jungle. I’m here a week now… waiting for a mission… getting softer.
Every minute I stay in this room, I get weaker, and every minute Charlie squats in the bush, he gets stronger. Each time I looked around the walls moved in a little tighter.”
Mutta ketään muita en voi valinnoistani syyttää. Itse olen suuntani valinnut, tahallaan tai tahattomasti, ja näillä pelimerkeillä mennään.
Elämäni VR
Voisi ajatella, että junavertaus on sikäli ontuva, että junassahan on turvallista matkustaa. Juna on myös yleensä luotettava ja mukava tapa taittaa matkaa. Totta. Etenkin silloin, kun kyse ei ole Valtion rautateistä keskellä kylmintä talvea.
Kun junat eivät jäädy pakkaseen ja myöhästele alituisesti aiheuttaen ihmisille harmaita hiuksia. Silloin junat ovat “kivoja” ajopelejä.
Mutta kun vertauskuvan asettaa matkustajan asemaan, joka istuu väärässä paikassa ja on menossa väärään suuntaan kykenemättä itse kääntämään menopelinsä suuntaa, alkaa metafora saamaan toisenlaisia sävyjä.
Missä tein väärin? Miksi en kyennyt huomaamaan sitä? Miten voin korjata sen? Ja monia muita kysymyksiä. Elämän aikajanalla ei pääse kuin yhteen suuntaan ja tuo suunta on eteenpäin. Tehdyt ovat tehtyjä ja niitä ei tekemättömiksi saa. Oli kyse sitten virheistä tai onnistumisista.
Siinä sivussa, kun elämä vilisee ikkunoista ohi, voi vain miettiä millä pysäkillä ehtii loikata pois kyydistä ja vaihtaa suuntaa. Tai voiko sitä edes lopulta tehdä. Mitä jos kaikki onkin ennalta kirjoitettu valmiiksi? Mitä jos fatalismi onkin oikeassa ja olemme vain lankoja Yggdrasillissa, joita kolme nornia käyvät läpi?
High Hopes
“Mitä jos vain rohkeasti vetäisit hätäjarrusta ja karkaisit ulos ikkunasta?” Tuo ajatus on eittämättä käynyt päässäni kerran jos toisenkin. Mitä jos vain jotenkin karkaisin tästä junasta ja vaihtaisin maisemaa. Pistäisin kerralla kaiken uusiksi ja näyttäisin keskisormea elämän näennäisen deterministiselle mallille.
Jos kerran vallitsevat käytösmallit eivät tuota tavoiteltua tulosta, eikö juuri silloin pitäisi kyseenalaistaa olemassa olevia sääntöjä ja lainalaisuuksia? Eikö juuri silloin olisi heittää kapulaa rattaisiin ja tehdä jotain toisin?
Näillä sanoilla, yksinkertainen barbaari lopettaa päänsä hakkaamisen seinään ja suuntaa kohti kuntosalin henkisesti vahvistavaa ympäristöä.
on February 13th, 2012 at 07:02
“Mitä jos kaikki onkin ennalta kirjoitettu valmiiksi?” Kyllä ja ei. Arjen ja osittain elämän rutinisoituminen voi saada tuollaisia tuntemuksia aikaiseksi, ainakin minulla. Hätäjarrusta vetäminen houkuttelisi, mutta siitä ei ole paluuta. Toimivampi ratkaisu voisikin olla odottaa seuraavaa pysäkkiä ja vaihtaa kulkuneuvoa.
TLDR: Ota lomaa, tee jotain spontaania, näytä keskisormea kohtalolle.
“For life is time and time is all there is.”
on February 13th, 2012 at 10:25
Kaikki on suhteellista. Se mihin olet kyllästynyt, voi jonkun toisen silmissä vaikuttaa hyvinkin mielenkiintoiselta. “Behind every beautiful woman…” ja sitä rataa. Junavertausta voisi laajentaa vielä niin, että aivoissa ajatusten kulkemat reitit ovat ikäänkuin rautatieverkosto. Ajatukset kiertävät alituiseen samaa rataa – ehkä siellä penkan puolella voisi olla hedelmällisempää maastoa? Tämä liittyy aiheeseen sikäli, että oravanpyörästä irtoaminen on hankalaa juuri siksi että ihminen on taipuvainen toistamaan samoja valintoja uudestaan ja uudestaan. Esimerkiksi väkivaltaisesta parisuhteesta seuraavaan samanlaiseen. Tai riippuvuuden vaihtaminen toiseen riippuvuuteen.
on February 17th, 2012 at 09:47
Kiitoksia vaan kommenteista.
Roy; ei arjen rutinisoituminen ole ongelma, eikä kielikuvani hätäjarrusta vetäminen välttämättä tarkoita mitään lopullista ratkaisua (vaikka tietyllä tavalla voisi filosofisessa mielessä jäädä vääntämään päätösten lopullisuudesta semanttisessa mielessä).
Taneli; pointtisi suhteellisuudesta pitää erittäin hyvin paikkaansa. Vitsihän piileekin siinä, etten ole kyllästynyt elämääni isossa mielessä, mutta koen toisinaan tämän olevan käsikirjoitettua kuin Truman Show -elokuvassa (http://www.imdb.com/title/tt0120382/) konsanaan.
Mutta juuri tuosta saman junaverkoston rataa kiertäminen, siitä tässä on kyse ja pointtisi on vallan mainio. Pitäisi päästä juuri siitä irti. Samojen ongelmien toisinnoista ja ajatusmallista, joka siihen sitoo. Vaikka olisi kuinka tyytyväinen omaan elämäänsä.
Seuraavaksi varmaan jostain ilmestyy ironian siipien lepattamaan jokin valaistunut exä selittämään siitä kuinka minun pitäisi löytää Valo ja kokea Valaistuminen joogamalla tai porkkaanaa mutustelemalla.
Sitä odotellessa.