Kuten edellisestä kirjoituksestani saattoi rivien välistä näppärästi poimia, paljon on päässyt tapahtumaan käärmeen omassa mikrouniversumissa. Huvittavintahan on, että neljännen ulottuvuuden teorian hengessä, mitään ei ole varsinaisesti tapahtunut ja silti toisaalta kuitenkin on.
Ennen kuin puran sydäntäni ja käyn tilitykseni kimppuun, avaan yllä mainittua teoriaa. Erään näkemyksen mukaan aika on neljäs ulottuvuus kolmiulotteisesti havaitussa fyysisessä maailmassamme. Tässä ulottuvuudessa on mahdollisuus tapahtua asioita, joita voimme muistaa ja kokea aidosti, mutta jotka tavallaan voidaan tehdä täysin tyhjäksi.
Aikasilmukat vastaan muistikuvat
Eräs työkalu tällaiseen on mielikuvitus, toinen, ja samalla todellisempi, on virtuaalimaailma. Koska en jaksa tähän sivuraiteeseen käyttää aikaa sen enempää, käytän hyvin yksinkertaista esimerkkiä. Sanotaan, että henkilö kirjoittaa vaikkapa tunnin verran tekstiä tietokoneella. Oletetaan nyt vastoin nykypäivää epärealistisesti, ettei tässä olisi automaattitallennusta eikä käyttäjä tajuaisi sitä tehdä manuaalisesti.
Sitten, tunnin kuluttua, ohjelma kaatuu ja tallennusta ei voida tehdä. Kaikki tehty teksti katoaa bittiavaruuteen. Työ katoaa hukkaan. Muistikuva tästä tehdystä työstä kuitenkin on, mutta sitä ei ole millään tasolla konkreettisesti olemassa. Näitä viestien “katoamisia” on varmasti käynyt monelle vuosien saatossa kerran jos toisenkin, kun pitkät sähköpostivastaukset tai muut dokumentit ovat kadonneet tyhjyyteen.
Vastaavalla tavalla kävi joskus ankealla 1990-luvulla pelatessani erästä verkkopeliä. Monen tunnin uurastus pelissä meni hukkaan, kun verkkopelin palvelimet kaatuivat ja pelin käynnistyessä uudestaan peli täytyi ladata varmuuskopioilta muutaman tunnin takaa. Kaikki pelattu ja pelissä saavutettu viime tuntien aikoina katosi kuin pieru Saharaan. Tästä huolimatta mieli muisti tapahtumat kirkkaasti.
Tuollainen kokemus tuntuu paitsi ärsyttävältä, myös hämmentävältä.
Pettymyksien paradoksi
Kuten joku viisas joskus on todennut, ihmiset eivät ole pettyneitä asioiden todelliseen tilaan, vaan omiin odotuksiinsa. Tästä muodostuu tietyllä tavalla pettymyksien paradoksi. Jos ei olisi odotuksia, ei olisi pettymyksiä. Mutta koska sellainen on ihmismielen tuntien hyvin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, tietynlaiset pettymykset ovat aina läsnä.
Ja ennen kuin jokin yksilö päättää saivarrella: kyllä, myös positiiviset yllätykset ovat tietyllä tapaa omiin odotuksiin pettymyksiä, vaikkakin positiivisessa mielessä.
Eikä siinä mitään: elämähän on pettymyksiä täynnä. Suurin osa niistä on merkityksettömiä (mallia: elokuva x oli paskempi kuin odotin, kirja y ei ollutkaan niin jännittävä kuin toivoin, ja sitä rataa). Osa kuitenkin käy nyppimään, enemmän tai vähemmän, ja silloin on aika ottaa dialogi egon kanssa. Keskustelun voisi käydä aiheesta “miksi näin on ja mitä sillä on väliä?”
Takaisin raiteille
Niin tosiaan, kysehän oli näpäytyksestä. Kerron tämän tarinan, koska se on oikeastaan aika hassu, ja toisaalta hyvin typerä. Sen logiikka on myös minun ymmärryskykyni toisella puolella ja se käy hyvästä esimerkistä pettymyksien paradoksin suhteen.
Sattui nimittäin niin, että ikään kuin sattumalta “törmäsin” erään kaverini kautta netissä tyttöseen, joka näytti kauniilta ja jututkin sattuivat olemaan hauskoja. Aikomukseni ei ollut alkuun flirttailla sen enempää, mutta molemminpuolisesta keskustelusta johtuen se lipsahti sen puolelle kuin itsekseen.
Halusin saada tyttöön yhteyden ja pian olimmekin jo viestiyhteydessä päivittäin. Kyselimme toisiltamme kaikenlaista toisistamme. Puhuimme harrastuksista, matkustelusta ja ylipäätään erilaisista mieltymyksistä. Kerroimme toisillemme millaisia mielestämme olimme ja kaikki näytti hyvältä. Vähän liiankin.
Kuten vanha sanonta sen sanoo, jos jokin asia vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei luultavasti ole totta. Koska en ole pessimisti, hylkään yleensä moiset ajatukset taakse ja keskityn realiteetteihin. Tarkoittaa suomeksi realistisia odotuksia, mutta optimistista asennetta.
Meillä oli aikomus tavata, sillä meillä selvästi synkkasi. Kunnes eräänä aamuna sävy vaihtui. Mietin miksi. Kysyinkin asiaa, mutten kuitenkaan saanut vastausta. En tiennyt mitä oli tapahtunut tai olinko sanonut jotain sopimatonta. En tietääkseni ollut tehnyt mitään moista ja käytöksen muutos tuntui muutenkin jotenkin… epäilyttävältä.
Kuudes aisti
Tässä vaiheessa intuitioni iski peliin. Alitajunta toimi turhankin tehokkaasti, sillä aloin ahdistua tilanteesta. Siis minä, joka ahdistun hyvä jos kerran vuoteen. Minä, joka olen kyyninen ja tunnerajoitteinen nilkki vailla suurempaa intoa.
Huomasin kiinnostuneeni tästä tytöstä normaalia enemmän, joka sekä huvitti, että ahdisti minua. Eihän näin pitänyt käydä. Mutta vahinko oli jo käynyt. Kaikki tuo viestittely oli herättänyt minussa odotuksia, joihin realiteetit eivät vastanneet. Ja kaikki vielä ilman tapaamista! Juuri niin älytöntä kuin miltä se kuulostaakin.
Siksi kai kirjoitan tätä tarinaa. Minun pelini on jo menetetty, tässä tapauksessa kuin yleisestikin, joten yhtä hyvin voin olla avoin “päiväkirjalleni” ja nauraa että tulla nauretuksi tälle avoimesti.
Jollain tapaa – ja ilmeisesti kaverini suosiollisella avustuksella – suunta kuitenkin kääntyi takaisin parempaan päin. Vaan kun vihdoin tuli aika, jolloin tuo piti tuo kyseinen tyttönen – siis kaverini kaveri – nähdä, hups: Kapteeni Ohari iski kurat naamalle.
Nooh, viis siitä. En ole helposti suuttuva, enkä jaksa jokaisesta takaiskusta itkeä. Ja olinhan sitä paitsi jo kerran tämän asian suhteen jo heittänyt hanskat naulaan. Sitä paitsi sisäinen optimistini halusi muistuttaa minua, ettei peli ollut vielä pelattu. Viikonloppuhan oli tuolloin vasta alkamassa.
Vaan niin siinä kävi kuten ounastelin: mitään ei tapahtunut. Tarkemmin ottaen, minut oharoitiin toisenkin kerran. Riippuen siitä lasketaanko puolilupauksia miksikään, määrä voisi mahdollisesti olla isompikin.
Tarvitseeko sanoa mitä ajattelin ja tunsin?
Takaisin aloitusruutuun
Kun minua oltiin ensin näpäytetty jo kerran ja sitten toisenkin, rupesin leikittelemään ajatuksella karmasta (johon en edes usko). Voisiko tämä olla kuin “karmarangaistus”? Olenko kenties niin monta kertaa “naistenmiehenä” (tähän kuultuun ja huvittavaan anekdoottiin palaan toisella kirjoituskerralla) astunut naisten varpaille, että on aika saada karma-avarista näköön? Ehkä!
Totta puhuen, karmaan uskomatta, vetoaisin enemmän niin sanottuun Brad Pitt -sääntöön. Siitä taisin joskus kirjoittaakin, mutta kertauksen vuoksi: Brad Pitt rule.
Tuon hassunhauskan tapahtumakierroksen jälkeen pitäisi olon olla samanlainen kuin ennen tähän tapaukseen tutustumista: eihän tilanne eroa sitä edeltävästä tilanteesta mitenkään. Tässä kohtaa tarina kuitenkin sitoutuu tuohon neljännen ulottuvuuden esimerkkiin. Kun kerran on ajatuksia luotu ja odotuksia synnytetty, miten ne voisi noin vain unohtaa?
Ollapa ihminen ja unohtaa. Jos voisin, pyyhkisin koko tapahtumaketjun pois päästäni. Tai ainakin se kävisi ensimmäisenä mielessä. Totta kai pitäisi miettiä mitä rakentavaa tästä voisi jäädä käteen. Jotain muuta kuin “ämmät ovat perseestä” -latteuksia tai “jaaha, yksi uusi sulka pettymysten hattuun”.
Mitä tästä voisi oppia hyvässä mielessä? Älä juttele tuntemattomien ihmisten kanssa netissä? Älä odota mistään mitään? Mitä?
Minulta loppuivat ideat. Näitä pohtiessa, positiivisen musiikin maailmoihin. Jos se tästä taas lähtisi. Jälleen kerran, aloitusviivalla. “And call as you might I shall not listen for I am nothing, I am all I am indifferent”
Viime aikoina on elo ollut täynnä sarja epätavallisia poikkeamia ja tapahtumia suuntaan jos toiseenkin. Vaikka suurella skaalalla mikään ei varsinaisesti ole muuttunut, on mikrokosmos täynnä eri kokoisia maanjäristyksiä.
Vertauskuvallisesti voisi asian ilmaista siten, että vaikka junan vaunujen suojissa tapahtuisi mitä tahansa, juna kulkee raiteillaan ja ajallaan. Valtion rautateiden kohdalla tämä vertauskuva tosin hieman ehkä ontuisi.
Jotta asia ei menisi vain metaforiseksi jaaritteluksi ja yhdentekevien irtolauseiden ilmaan ammuskeluksi, lienee tarpeen summata paperille jotain konkretiaa. Vaikeus tuleekin sosiaalipornon ja tietynlaisen sosiaalihygienian välisestä tasapainosta. Jos ette vielä pudonneet kärryiltä, hyvä.
Rasvatyyntä
Kun elämä koostuu viime kädessä, joskin hieman kärjistetysti, vain töistä, treenaamisesta ja arjen pienistä asioista, pienetkin muutokset arkeen tuntuvat säröiltä lasissa. Säröt eivät ole aina huono asia. Päinvastoin, monesti nämä myrskyt juomalasissa ovat jopa tervetulleita. Rasvatyyni elämä on juuri sitä itseään: tylsää, tasapaksua ja yllätyksetöntä.
Tunnerajoitteisesta elämästä nauttineena/kärsineenä (yliviivaa tarpeeton) on ollut hauska huomata, kun jokin yksittäinen tekijä on saanut tutun ja turvallisen tasapainon heilahtamaan. Liikahdus tai heilahdus ei ole ollut järin suuri, mutta tasaisen jämäkässä ilmeettömyydessä pienikin ryppy näyttää merkittävältä.
On ollut hienoa kokea iloa ja ahdistusta yllättävistä asioista. Pari ylimääräistä sydämenlyöntiä ja liian pitkälle vietyjä ajatuksia. Analyyttinen persoona suorastaan iskee hälytyskellot päälle moisen tapahtuessa.
Koiran karvat
Pakkaa on sekoitettu myös arkisella eskapismilla, kun käärme lähti luikerrellen kotiluolastaan laivaristeilylle maailman tuulia haistelemaan. Ulkomaanmatkoilta harvoin on lupa odottaa mitään jännittävää ja reilusti erilaista, kyse on enemmän kulttuuri- ja elämysmatkailua erilaisessa ympäristössä, mutta tutuin, jopa varovaisin elkein.
Laivamatkoilla sen sijaan on lupa odottaa monenlaista näytelmää. Sadoittain humalaisia ihmisiä, näennäisylellistä tuhlailua, kiireetöntä syöpöttelyä ja hedonismin kutsua. Kun tähän yhdistetään vielä reissu metallimusiikin teemalla, alan bändeillä ja näiden myötä alan tutuilla naamakertoimilla, on kuvio jotakuinkin selvä.
Selvinpäin on vaikea olla, autoilukunnossa lähes mahdotonta ja kevytkenkäisiä ihmisiä pyörii ympärillä kuin helppoa romanssia tai rakkauden illuusiota etsien. Näillä reissuilla koiran on vaikea päästä eroon karvoistaan, jos edes mahdollista.
Onni suosii rohkeaa
Kun kaikelle annetaan loppusilaus pienimuotoisia satunnaismuuttujia äkillisohareista muihin epäonnistuneisiin kohtaamisjärjestelyihin, alkaa soppa olemaan koomisuuteen asti valmis.
Jos välillä erehdyin kaikessa “valaistuneisuudessani” irvistelemään tunteettomalle opportunistisuudelle ja härskille suorasukaisuudelle, moiset ajatukset hukkuvat äkkiä siihen, että sitä saa mitä tilaa ja jälkikäteen hukatuille mahdollisuuksille on turha itkeä.
Siinä on vaan sitä kohtalon ivaa, kun puntaroi asioiden luonnetta ja valitsee sen näennäisesti kyseenalaisemman vaihtoehdon, ja lopulta juuri se palkitaan. Olen toki kirjoittanut tästä aiemminkin, mutta asia ei lakkaa minua huvittamasta, ja toisaalta myös vaivaamasta, vieläkään.
Jos opportunismi palkitaan, niin mihin se tiikeri karvoistaan pääsisi. Tai miksi edes olisi tarpeen.
Kappas. Tuolla sanalla olen aloittanut kolme viimeistä blogitekstiäni. Koska minulta taannoin kysyttiin aloittaisinko kenties neljännenkin sillä, menkööt tämä palveluksena kysymyksen tehneelle henkilölle.
Vitsihän on tietysti siinä, että ihminen on monesti tapojensa vanki. Osan näistä tavoista huomaa helposti, osa taas jää helposti piiloon tai huomaamatta. Sitä ikään kuin sokeutuu omille tavoilleen ja menetelmilleen. Rutiineista tulee niin jokapäiväisiä tai tavallisia, ettei niitä noteeraa millään tavalla. Ei, vaikka ne olisivat suoraan nenän alla, kirjaimellisestikin.
Osalle asioista tekee jotain, jos niistä “jää kiinni” itselleen. Se toinen osa taas saa jatkaa tapoina kulkemistaan, etenkin jos sille ei ole mitään hyvää syytä tehdä mitään. Kirjoittamisessa tuollaiset tavat ovat kuitenkin miltei aina niin sanotusti pahoja tapoja, ja ne pitäisi pystyä kitkemään. Kuka antaisi minulle lisää aikaa oikolukemista varten?
Esimerkkejä
Yhteen aikaan tapasin aloittaa sähköpostivastauksissa, etenkin pidemmissä sellaisissa, monet lauseet sanalla “no”. Sen huomasi nopeasti ja sille pystyi tekemään jotain, mutta siitä ehti huvittua itsekin. “No, onhan se asia näin…” tai “No, juu, kyllähän tuota on tehty itsekin.” Äärimmäisen mielikuvituksetonta ja puhekielimäistä, mutta niin tarttuva tapa.
Vastaavat tavat vallitsevat turhankin tehokkaasti myös reaalielämän puolella. Herään samaan tapaan joka aamu ja teen aamupuuroni samalla tavalla. Odotellessani sen valmistumista popsien vitamiinit naamaan ja isken tuoremehut mukiin. Luultavasti teen asiat jotakuinkin vielä samassa järjestyksessäkin.
Katson telkkaria, syön, keitän kahvit ja siirryn koneelle. Sähköpostit, Facebook, työasiat. Rutiinit vallitsevat, eikä niiden olemassaoloa tunnu edes tajuavan.
Yksityiskohtia tuleekin rikottua vain satunnaisesti. Toisinaan tietoisesti, useimmiten sattumien vuoksi. Palaset loksahtavat kohdalleen kuin itsekseen.
Ulos laatikosta
Luovassa työssä rutinisoituminen on pahinta. On kyse sitten töistä tai omasta huvistaan, kuten bloggailusta, pään pitäisi saada tuulettua ja asioita lähestyä uusilta kanteilta.
En tarkoita, että tiettyjä asioita pitäisi lähteä muuttamaan itsetarkoituksellisesti: sillä kun ei ole väliä laitatko ensin purut vai veden kahvinkeittimeen vai juotko ensin kahvit ja sitten syöt aamupalan.
Kysymys on isommista asioista. Vanhojen, olemassa olevien asioiden tarkastelusta ja kyseenalaistamisesta. Uudelleenarvioinnista ja ajattelusta pää ulkona laatikosta. Nämä voivat koskea vaikkapa treenirutiineja, kaupassakäyntitapoja tai oikeastaan mitä tahansa.
Havainnoi, arvioi ja tee muutos, jos se on tarpeen.
“I offer you the emptiness which you seek.”
Nyt kun tämä häpeällinen tunnustus on saatu ulos koneistosta, ja koska väsymys painaa vimmatusti jo nelipäiväisen treeniviikon osalta, on aika painua pehkuihin. Sen kunniaksi pimeyden musiikkia, Lustmordia.
P.S. Tulipa samalla huomattua, että blogissani on viimeisen kommenttini myötä tasan puoli tonnia hyväksyttyä kommenttia. Jonkinlainen (kyseenalainen) saavutus kai sekin.
Kappas, jostain ihan puun takaa sain yllättävältä taholta palautetta blogistani ja siitä muodostui kuin itsekseen kirjoituksen aihe ja kantava idea. Siispä sille raflaava otsikko ja itse asia lankulle: miksi kirjoitan?
Tarkemmin sanoen, miksi kirjoitan tällaista blogia ja avaan ikkunaa omaan elämääni? Mikä on syy tällaiselle verbaaliselle itsensäpaljastelulle? Kiimainen ekshibitionismin ja voyeurismin painiottelu vai huomiohuoraus vailla parempia keinoja?
Kas, käärmes joutui itsekin painumaan päänsisäiseen luolaansa ja ottamaan asialle hetken mietintöä. Niin, miksi tätä tekstiä oikein syntyykään?
Perimmäisyyksien äärellä
Kun nelisen vuotta sitten aloin kirjoittamaan blogiani, en oikeastaan ensin edes tiennyt mistä aion kirjoittaa. Päässäni ei ollut mitään suurta suunnitelmaa. Ei mitään pitkälle mietittyä tarinankaarta, tai edes teemaa. En varmaan edes uskonut silloin, että päätyisiin kirjoittamaan moista vuosikausia eteenpäin. Miksi olisinkaan, koko ideahan oli vain jokin idea takaraivossani vailla sen kummempaa tarkoitusta tai merkitystä.
Yhtä hyvin koko blogihömpötys olisi voinut syntyä kuolleena tähän maailmaan.
Ensisijaisesti kirjoitan tietysti itselleni. Tätä voi olla ehkä vaikea uskoa, jos on lukenut blogistani vain jotain yksittäistä matkakertomusta tai muuta sellaista. Ajallisesti ja merkkimäärällisesti ne ovat kuitenkin vain yksi poikkeama suuresta kokonaisuudesta, etenkin kun huomioi mukaan sen, miten harvoin lopulta reissaan.
Kaikki alkoi jostain käsittämättömästä itseilmaisun tarpeesta. Tarpeesta purkaa asioita ja ajatuksia pois päästä. Tehdä sitä silloin, kun siltä tuntuu ja avoimesti, pysyvään muotoon. Riippumatta siitä mitä “kuulija”, tai tässä tapauksessa lukija, ajattelisi.
Halusin kirjoittaa elävästä elävästä, tunteistani ja ajatuksistani. Olen kirjoittanut parisuhdekriiseistäni, ajatuksia herättävistä elokuvista, filosofiasta, erilaisista tapahtumista, käytöksestä ja niin edelleen. Blogini on kuin avoin päiväkirjani. Se on kuin ikkuna elämääni, vaikkei se kaikkea kerrokaan. Eikä sen pidäkään.
Miksi avoimesti?
Jos kirjoittamisen perimmäiset syyt ovatkin selvillä, on seuraava looginen kysymys kuitenkin se, miksi kirjoittaa avoimesti? Miksi ei, voisin vastata.
Maailma on täynnä pöytälaatikkokirjoittajia, jotka kirjoittavat itselleen päiväkirjaa, novelleja, runoja, kappaleiden sanoituksia, tai mitä milloinkin. Minä halusin tehdä sen toisin. Ensinnäkin, päiväkirjarustailut ovat minun osaltani koettu. Tein sitä armeijan aikoina ja kyllähän sitä reilu vuosikymmen myöhemmin huvittui millaista itsetarkoituksellista päiväkirjaa sitä pitikin yllä. Päivistä taisi kirjoittaa vain siksi, että se tuntui olevan päiväkirjan idea.
Avoin kirjoittaminen myös pakottaa jäsentelemään asioita luettavaan muotoon. Ei vain itselle, vaan kaikille luettavaan. On pakko pyrkiä ilmaisemaan asiat niin, että muutkin ne tajuavat. Sitä joutuu miettimään mitä voi ja haluaa kertoa ulkopuolisille. Onko joku asia liian yksityinen? Liian salainen? Liian tylsä?
Tekeekö itsensä naurunalaiseksi? Aiheuttaako myötähäpeää? Suuttumusta? Inhoa? Pelkoa? Vihaa? Turhautumista?
Kyllä. Aivan varmasti. Ei varmasti kaikkea jokaisessa, mutta luultavasti kaikkia noita isommassa mittakaavassa, ainakin isomman lukijamäärän otannassa. Mutta sehän on minun ongelmani: kestä naurunalaisuutta, olla myötähäpeän ja suuttumuksen kohde. Saada osakseen vihaa ja inhoa. Olla nolojen tilanteiden ja ajatusten mies.
Näitähän onkin toisaalta oivallista käyttää ponnahduslautana ja osana omaa kasvua.
Avoimuudella on hintansa, mutta se on myös palkitsevaa. Jos ei muuta, tekeehän se elämästä hieman “jännittävämpää”.
Valintojen maailma
Parasta kuitenkin on, että suurin osa meistä voi valita oman itseilmaisunsa keinon haluamallaan tavalla. Ja vieläpä valita kehtaako sen tuoda julki maailmalle vai lukita sen omaan kellariinsa. Visusti poissa maailman silmiltä ja korvilta. Sillä voihan kuitenkin olla, että jostain tulee muuten joku, joka ilkkuu ja nauraa päin näköä koska olet mitä olet ja teet mitä teet.
Ei se mitään, näillä mennään. Palkitsevaa tämä on joka tapauksessa, luki näitä horinoita joku tai ei. Tällä tiellä myös jatketaan niin kauan, kunnes se luonnollinen kuolema tätäkin touhua päähän jossain vaiheessa koppaa.
Luola
Blogi ajatuksenvirralle elämästä, ihmissuhteista ja ihmisten käytöksestä.