Olin tuttuun tapaani aikomuksissa kirjoittaa jostain aivan muusta, aihe tietysti valmiiksi mietittynä ja läpi pureksittuna, mutta joskus käy niin, että tietyt asiat saavat odottaa ja ajankohtaisuuksiin on pureuduttava silloin, kun ne kohdalle sattuvat. Valitsin tietysti tälle tarkoituksella typerän, mutta otsikon. Onhan kyse juuri siitä itsestään mistä aion kirjoittaa.
Fight Club
Siitä on noin rapiat kaksitoista vuotta aikaa, kun näin erinomaisen ja monikerroksisen elokuvan Fight Club. Se taisikin olla ensimmäinen kerta, kun ylipäätään kuulin Ikeasta. Saatan toki olla väärässäkin, sillä muistikuvani noin kauas historiaan eivät ole näin triviaalin asian suhteen kovinkaan selvät.
Elokuvassa Ikea tuli selkeästi esille, vaikka olikin esillä vain lyhyen aikaa ja brändin tapaan vain hyvin pienessä sivuroolissa. Se jäi kuitenkin mieleen, sillä vain kuukausia myöhemmin tuota huonekalumerkkiä löytyi myös minun ja silloisen ex-tyttöystäväni/avovaimoni kämpästä. Sitä, oliko leffalla mitään osuutta tähän asiaan, en osaa valehtelematta sanoa.
Like so many others, I had become a slave to the Ikea nesting instinct.
Ikea tuli jo silloin tunnetuksi trendikkäänä vaihtoehtona, jonka perään olivat innoissaan lähinnä vähemmän varakkaat naisihmiset, opiskelijatyttöset ja materialismin puolesta liputtavat perheenäidit. Eikä syyttä, löytyyhän kyseisestä kaupasta kaikkea tilpehööriä ja päivittäistavaraa varsinaisten huonekalujen lisäksi. Mikään varsinainen laadukas merkkituote Ikea ei sattuneesta syystä ole koskaan ollutkaan, eikä se ole sen tarkoituskaan.
“The things you own end up owning you.”
Tässä kohtaa pitäisi lukijoiden kellojen soida päässä ja kysyä itseltään:”Miksi helvetissä tämä kirjoittaja kirjoittaa blogitekstiä Ikeasta? Ja lisäksi, miksi ihmeessä minä oikeastaan luen ylipäätään tätä?”
Vastaus selviää tuota pikaa, eikä siinä ole mitään uutta tai mystistä. Oivaltavaa? Ehkä.
Reject the basic assumptions of civilization, especially the importance of material possessions.
Materialismi ei tuo onnea, ainakaan tästä katsantokannasta asiaa tuijottaen, mutta huonekalut helpottavat elämää. En käy shoppailemassa Ikeassa “huvin vuoksi” tai ostamassa krääsää. Kärjistetysti voisin jopa sanoa, että vihaan moista. Viha ehkä on turhan voimakas sana siihen, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan.
Mutta miksi sitten ylipäätään kirjoitan Ikeasta, enkä vaikkapa yleisemmin ostamisesta tai edes huonekalukaupoista?
Koska se on nihilistin valinta. Ihmisvihaajan valinta. Epäsosiaalisten ja krapulaisten valinta. No, jos totta puhutaan, ei välttämättä jälkimmäisten.
We are consumers. We’re the bi-products of a lifestyle obsession.
Jos jotain oivalsin lauantain puolipakollisella Ikea-reissullani yhdessä hyvän ystäväni kanssa, niin sen, miksi Ikean konsepti on jotakuinkin täydellinen tällaiselle shoppailuun nihkeästi suhtautuvalle kyynikolle. Oikeastaan se vastaus valkeni vasta ystäväni kysymyksen myötä, joka lennähti ilmoille jotakuinkin sävyyn:”Eikö se ole vähän ristiriitaista, että kaltaisesi black metal -satanisti käy ostoksilla Ikeassa?”
I flipped through catalogs and wondered: What kind of dining set defines me as a person?
Vaikka hän juuri oli minut sinne mukaan seurakseen valinnut, kysymyksessä oli vissi pointti. Eikö juuri minun kaltaiseni “antimaterialistin” ja nihkeän nihilistin pitäisi välttää tuollaista helpon kulutuksen ja yltäkylläisen värimaailman kaltaista ostosparatiisia?
Vaan kun tarkemmin ajattelee asiaa, missä muualla voit tehdä ostoksesi käytännössä puhumattakaan kenellekään? Hinnat ovat lapuissa, tavarat haetaan varastosta tuote- ja hyllypaikkakoodien perusteella ja jopa maksaminen sujuu ilman ihmiskontaktia – kiitos kätevien itsepalvelukassojen.
If I didn’t say anything, people always assumed the worst.
Mikä onkaan parempaa epäsosiaaliselle misantroopille tai muita alaspäin katsovalle nihilistille kuin täydelliseen itsepalvelusuoritukseen perustuva kauppa, jossa ainoa vaadittava taito on käytännössä kykyä lukea opasteita?
En tiedä menenkö edes leikillä noihin kategorioihin, eikä sillä ole oikeastaan väliäkään, mutta juuri edellä mainituista syistä Ikean kaltaisella konseptilla on paikkansa. Mahdollisella ostaa yksin, nihkeästi ja epäsosiaalisesti.
“Fuck off with your sofa units and strine green stripe patterns, I say never be complete, I say stop being perfect, I say let… lets evolve, let the chips fall where they may.”
Harva meistä kuitenkaan taipuu sellaiseen spartalaisuuteen, ettei huonekaluja, tai edes peittoja, tyynyjä ja keittiövälineitä, jossain määrin tarvitsisi.
Minä ja Ikea – me olemme sulassa sovussa keskenämme. Tehokasta, edullista ja vailla yhdentekeviä ihmiskontakteja.
On tavallaan ironista havaita, että meinasin pienen kirjoitustauon jälkeen tuttuun tapaani aloittaa kirjoittamaan siitä kuinka olen ollut kiireinen muiden puuhien ja töiden takia, enkä ole siksi ehtinyt kirjoittaa. Asiassa on toki vissi perä, sillä näinhän onkin, mutta siitä päästäänkin aihevalintaan: vastuuseen.
Olin miettimässä seuraavaa aihealuetta, joka näin “pitkän” tauon jälkeen tuntui vaikealta: kirjoitusaiheita kun olisi yllin kyllin, mutta mikään ei oikeastaan tuntuisi juuri nyt sopivalta. Sitten keksin vastuun ja vastuuttomuuden, ja siinä se olisi. Ja sitten huomasin pakenevani omaa “kirjoitusvastuutani” selitysten taakse. Tai selittelyn, kuten jotkut tuppaavat sanoa. Kiire on tekosyy siinä missä muutkin, niin sanotut oikeat syyt.
Universumin oikeudentaju
Ennen tuohon vastuuaiheeseen siirtymistä – jonka nyt siis päätin jättää myöhempään kertaan – voisin tokaista pari sanaa universaalista oikeudenmukaisuudesta tai karmasta, tai sellaisen tunteen kokemisesta, kun en nyt varsinaisesti kahteen ensimmäiseen näkemykseen kuitenkaan todellisuudessa usko.
Jos heinäkuusta eteenpäin tietyissä nimeltä mainitsemattomissa asioissa tuntuikin allegorinen varpusparvi leviävän suoraan tuuletinta kohti, asia taianomaisesti korjaantui lokakuun puolivälin tuntumassa. Kun sain tuskailla ja kamppailla näiden kyseenalaisten asioiden parissa viikkokausia, turhautumisesta ja elämänironiasta puhumattakaan, tuntui tämä sosiaalisseksuaalinen veronpalautus kuin joulun etukäteen saapumiselta.
Aivan kuin maailmankaikkeus olisi halunnut hyvittää minulle tietynlaisen puutteellisuuden ja turhautumisen maksamalla potut pottuina ja lisäämällä kastikkeen kaupanpäälle. Myönnän, olen vaikeaselkoinen kyseenalaisine ja epäselvine vertauskuvineni. Koittakaa kestää, nyt on mentävä allegorisella vaihteella sosiaalisten olosuhteiden pakosta. Jos tiedätte, mitä tarkoitan, hyvä niin. Jos ette, koittakaa vain pysyä juonessa mukana.
Kiireestä toiseen
Siitä huolimatta, että muiden puuhien – siis nimellisesti, “kiireiden” – takia olen laiminlyönyt kirjoittamista, on siinä vissi vastuuttomuuden tuoksu. Tai eihän tuota pitäisi tuoksuksi kutsua, vaan lemuksi. Sen sijaan, että olisin priorisoinut asioita, ollut tehokas ja jämpti, olen saanut “hukattua” aikaa erilaisiin asioihin. En välttämättä turhiin ja tarpeettomiin, mutta kuitenkin.
Kukaan muu ei voi ottaa vastuuta tehdyistä ja tekemättömistä asioista omalla kohdallaan kuin itse. Ketään muuta on turha syyttää jos itse ei saa aikaiseksi – syitä on oikeastaan turha luetella. Mutta tästä ehkä lisää ensi kerralla, kun pääsen varsinaiseen aiheeseen.
Siihen asti tunnustaudun syylliseksi selittelyyn, asioiden huonoon priorisointiin ja muihin tavallisen kuolevaisen ongelmiin.
Mitä vanhemmaksi sitä on tullut, sitä enemmän sitä tuppaa havainnoimaan ja huomioimaan erilaisia piirteitä elämässä, ja vieläpä oikeastaan elämän jokaisella osa-alueella. Osan näistä asioista sivuuttaa tai unohtaa täysin merkityksettöminä, ja ehkäpä hyvä niin. Eihän kaikkea tarvitse muistaa tai tietää, kuitenkaan.
Vaan mitä yleisemmästä asiasta tai piirteestä puhutaan, tai mitä keskeisemmin se on esillä jokapäiväisessä elämässä, sitä enemmän asiaan kiinnittää huomiota. Viimeistään siinä vaiheessa, kun asiaan ottaa etäisyyttä ja rupeaa näkemään metsää muilta.
Me ja he
Viime aikoina on tullut huomattua ero meidän ja heidän välilleen. Asetelma on kuin huonosta kioskikirjallisuudesta, jossa vastakkain ovat duunarirengit ja heidän aatelisisäntänsä. Tai jostain b-luokan fantasiakirjallisuudesta, jossa on hyvikset ja pahikset, barbaarit ja sivistyneet. Oppilaat ja opettajat, työttömät ja työntekijät, kuuntelijat ja esiintyjät.
Ei, kyse ei ole asetelmasta miehet ja naiset. Tällä kertaa shakkilaudalla ovat vastakkain sinkut ja pariutuneet.
Kuin kaksi erilaista maailmaa, kaksi erilaista kokemuspohjaa, kaksi eri ihmistyyppiä. Yhteistä näille kummallekin on kuitenkin se, että kaikki ovat olleet ensiksi ensinmainittuja ja vasta sitten pariutuneet. Kukaan ei synny, niin sanoakseni, sormus sormessa.
Jostain syystä jälkimmäiset joskus – tai monesti, riippuen keneltä kysytään – unohtavat sen aiemman elämänvaiheen ja nostavat itsensä onnistujen jalustalle. Koska he ovat saavuttaneet jotain. Koska heillä on jotain. Kyllä, biologiselta ja sosiaaliselta kantilta. Entä sitten?
Aika ja muisti
Hieman mutkia suoraksi vedellen voisi todeta, että mitä kauemmin yksilö on ollut seurustelusuhteessa (johon nyt lasketaan aivan kaikki eri seurustelun muodot avo- ja avioliittoja myöden), sitä paremmin he unohtavat aikansa sinkkuna. Se on täysin luonnollista.
Oma lukunsa on myös se ihmisryhmä, joka hyppää pöydästä pöytään. Siis käytännössä koskaan viettämättä aikaa sinkkuna. Sekin on tavallaan täysin luonnollista.
Kun pitkäaikaissinkku asettuu keskusteluun seurustelevan kanssa tämän alan asioista, he puhuvat monesti täysin eri asioista. Sinkkutapaus saattaa tuskastella yksinolon nihkeyttä tai treffailun vaikeutta, eikä tällä parisuhdetapauksella ole asiaan yleensä oikein mitään järkevää tai rakentavaa kommentoitavaa.
Jos jotain kommentoitavaa ylipäätään on, se on mallia “joo, mä muistan silloin… ootas, no jotain kakstoista vuotta sitten, ennen kun tapasin Heidin, kun mä panin sitä yhtä muijaa.” Tai sitten se on mallia nyökytellän päätä sympatiaa viestivällä ilmeellä ja todetaan hiljaisesti “Ymmärrän”.
Koppava ironia
Pahinta keskustelun hankaluudessa ei kuitenkaan ole perspektiivin tai ymmärryksen puute, vaan pökerryttävä ylemmyydentunne. Jopa vähättelevä. Käytännössä ero on joskus sama kuin köyhällä ja kultalusikka suussa syntyneellä rikkaan perheen pojalla. Jälkimmäinen on unohtanut – tai ehkei ole koskaan tiennytkään – millaista on olla rahaton.
Vaan tässä kuviossa rikkaus on katoavaista kuin kauneus konsanaan. Päällisin puolin kivalta näyttävät lemmenvaltakunnat romahtelevat kuin pilvilinnat konsanaan. Kiiltävähaarniskaisista ritareista tuleekin ratsuttomia matkamiehiä, kun se kuuluisa high horse kippaa omistajansa alas selästään ja kirmaa paremmille niityille.
Ja kas, siinä kaksi ensin toisistaan tietyllä elämänalueella vieraantunutta kaverusta ovatkin yllättäen samalla alustalla, samalla korkeudella napit vastakkain. Pitääkö tällöin tältä “rahattomalta” löytyä sielujen sympatiaa tätä entistä ritarihahmoa kohtaan? Vaikka vastahan tilanne oli toisin.
Elo vailla katkeruutta
Kuten eräs kuuluisa ja monissa asiayhteyksissä käytetty lause kuuluu:”En ole katkera, mutta kuitenkin…“. Pitää harvinaisen paljon paikkaansa myös tässä osoitteessa. Enkä minä edes ole mikään pitkäaikassinkku. Mutta jos jotain olen, niin suoraan sanoen hieman ärsyyntynyt tästä tajuamastani erosta meidän ja heidän välillään.
Kyseessä on hieman samanlainen ilmiö, kuin elokuussa kirjoitamassani tekstissä Suomalainen ystävyys.
Kun omaan ystävä- ja kaveriporukkaan mahtuu niin pitkäaikaissinkkuja kuin lyhyemmänkin ajan vapaalla olleita tapauksia ja vastaavasti toisella puolella enemmän tai vähemmän aikaa seurustelleita (ja/tai avo-/avioliitossa olevia, lapsilla tai ilman), ero on helppo huomata.
Keskustelu onnistuu vielä tuoreeltaan pariutuneiden ja sinkkujen välillä, jopa treffailuvinkkejä -ja -kokemuksia jaellen, mutta muutoin nämä kaksi ryhmää puhuvat kuin eri kieltä. Jos itseäni käytän esimerkkinä, niin huomaan monista seurustelevista tapauksista kuinka heidän tuntuu olevan vaikeaa ymmärtää sinkkuihmisen biologisia tarpeita, niitä tässä nyt sen tarkemmin erittelemättä.
Sen sijaan heiltä tulee näitä “hyviä” vinkkejä, kuten esimerkiksi “pitäiskö sun pekka ottaa vähän etäisyyttä naisiin?” tai “ehkä sun timppa pitäisi oppia olemaan yksin?“. Tai vielä parempaa:”no mutta onhan sulla jukka kaks tervettä kättä!”
Tuollaiset ehdotukset eivät ole oikeastaan vain hölmistyttävän lyhytnäköisiä ja jo lähtökohtaisesti kaukaa haettuja, vaan jo perusluonteeltaan täysin käsittämättömiä. Vai meneekö maailman tasapaino jotenkin niin, että jos teksasilainen obeesi ruoanystävä painaa 300 kilogrammaa, on ihan “ookoo”, että köyhempien olosuhteinen jamppa painaa aliravittuna sen 35 kiloa?
Jos moinen globaali vertaus menee ohi, niin lohduttaako se persaukista suomalaista opiskelijaa, että kansanedustaja nettoaa sen vähintään kymmenkertaisen summan kuussa ja näin “kansallinen tasapaino” säilyy?
Pitäkää tunkkinne
Jos vastaus molempiin yllä oleviin on myönteinen, nostan kädet pystyyn ja luovutan yrittämästä selittää tätä turhautumista. Oma lukunsa on jeesustelijat, jotka ovat kovia dissaamaan irtosuhteita – etenkin, kun heillä tuo saanti on niin sanotusti taattua. En edes lähde siihen keskusteluun tällä erää.
Kapteeni katkera kuittaa ja napauttaa loppuun etäisesti tähän sopivan biisin.
Kiirettä on pitänyt, sanoi blogikirjoittaja, kun taukojaan selitteli. Aiheita, ideoita ja ajatuksia pyörii päässä enemmän kuin ehtii rustata, mutta minkäs teet, kun aikavarkaat vievät kaiken ylimääräisen turhankin tehokkaasti.
Myöhästyneet vuosipäivät
Taannoin, oikeastaan reipas kuukausi sitten, tuli kolme vuotta täyteen siitä, kun aloitin muiden liikunnallisten toimien tilalle tai lisäksi kuntosalitreenauksen. Kolme vuotta ei tunnu kovin pitkältä ajalta, etenkään näin jälkikäteen asiaa ajatellen, vaikka mahtuuhan noihin vuosiin reilut 150 viikkoa ja miltei jokaiselle viikolle taas useampi treenikerta.
En lähde edes yrittämään arvioida tarkkaa määrää, eikä sillä ole merkitystäkään. En ole tällä kertaa kirjoittamassa siitä millaisia tuloksia on tullut tai miten paljon on tullut treenattua. Pikemminkin, pyrin summaamaan ajatuksia ja havaintoja vuosien varrelta. Mitä on tullut opittua, nähtyä ja koettua. Mitä on jäänyt käteen ja miltä treenaus ylipäätään tuntuu näin jälkikäteen ajatellen.
Syö. Treenaa. Nuku.
Ulkoisesti kuluneiden treenivuosien tulokset ovat helppoja havainnoida. Kokoa on tullut hieman lisää ja muodot ovat hiljalleen muuttuneet. Paperilla luvut taas ovat suurentuneet ja hallitut painot kasvaneet. Kehitys on helppo havaita monellakin eri tavalla, myös esittää konkreettisesti.
Olennaisempaa kuitenkin, lopulta, on se, miltä treenaus on tuntunut ja mitä se on opettanut. Yritän olla kuulostamatta tekotaiteelliselta runopojalta, kun totean, ettei tärkeintä ole fyysinen koko tai kasvaneet luvut. En yritä vähätellä näitä asioita, sillä ne ovat lopulta hyvinkin tärkeässä asemassa treenimotivaation kanssa.
Eikä kyse ole siitäkään, että happamia olisivat pihlajanmarjat ja toteaisi asioista näin vain siksi, etten itse ole järjetön jääkaappipakastin. Kyse on nimittäin siitä, että eniten treeni on ainakin minulle antanut henkisellä puolella. Se oppi onkin se tärkein.
Liikun, siis rentoudun
Jo ennen punttisalitreenin aloittamista olin kokenut ja ymmärtänyt fyysisen harjoittelun merkityksen pääkopan huoltamiselle ja stressihallintakyvylle. Kamppailulajit, ja jossain määrin vielä enemmän lenkkeily, olivat kohdallani aivan ainutlaatuisen tehokkaita tapoja käydä läpi painavia asioita.
Siinä missä hojoilulajit toki aiheuttivat hormonaalisia vaikutuksia siinä missä muukin liikunta, niissä tilaa ei ollut niinkään omille ajatuksille kuin aerobisen liikkumisen parissa. Piti keskittyä lyönteihin, potkuihin, torjuntoihin ja muihin elehtimisiin. Lenkkipolulla taas saattoi mieli työstää läpi ajatuksia jalkaparien pitäessä kropan liikkeellä. Lopputulos oli fyysisesti raskas, mutta henkisesti puhdistava. Ja endorfiinit jylläsivät.
Lenkkeily ei kuitenkaan tuonut sitä samaa psykologista mielihyvää kuin raudan kanssa salilla vehtaaminen. Uusien liikkeiden opettelu ja tekniikkaan keskittyminen tietysti haittasivat jossain määrin ajatusta siinä missä kamppailulajitkin, mutta liikkeiden välissä ehti ajatella, samalla kun palautui edellisestä suorituksesta.
Jonkin aikaa puntteja nostellessaan ajatus alkoi yhä paremmin toimia liikkumisen ohella, aivan kuin lenkkipolulla konsanaan, mutta pelkän fyysisen rääkin lisäksi treenaamisessa kehittyminen tuntui myös palkitsevalta. Tulokset nousivat, kroppa vahvistui, mieli leikkasi kirkkaasti ja rentoutuminen tuli kaiken hikoilun myötävaikutuksena.
Treenaaminen alkoi tuntua kokonaisvaltaiselta.
Itsekuri on voimaa
Mitä treenaaminen on näinä kolmena vuotena sitten opettanut? Itsekuria, nöyryyttä ja takaiskujen vastaanottokykyä. Sanalla sanoen, kurinalaisuutta kaikin puolin. Aina ei huvita, mutta silti tulee (useimmiten) mentyä. Egoa on oppinut tökkimään sopivasti syrjään, kun ymmärtää, ettei treenituloksetkaan aina ole lineaarisesti eteenpäin kehittyviä.
Takapakkia tulee toisinaan, ja sitten taas mennään eteenpäin. Nöyryys tulee mukaan tahtomattakin. Kun vielä näkee ympärillään toinen toistaan kovempia, isompia ja vahvempia karjuja, nöyryys lisääntyy entisestään. Kenestäkään ei tule kovaa luuta hetkessä. Roomaa ei rakennettu päivässä.
Itsekuri puolestaan, niin kuin nöyryyskin, on käyttökelpoinen työkalu – niin yksityiselämässä kuin työssäkin. Toisaalta kaikenlainen asioiden pyörittely ja ajatusten läpikäynti on omalla katalalla tavallaan lisännyt myös eksistentiaalista angstia. Elämän tosiasiat, kun eivät ole mihinkään kadonneet sen myötä, että ajatukset selkenevät ja stressitaso pidetään alhaalla.
Viimeisimpänä, muttei vähimmäisenä, alkoholin käyttö on vähentynyt kolmen vuoden aikana reilusti. Kun treeniä ei halua haitata viinamäen tuotteiden reilummalla käytöllä, on eräänlainen lisäterveysvaikutus hiipinyt sisään elämään varkaan lailla. Asia, josta on vaikea löytää mitään nillitettävää.
Tulevaisuus?
On vaikea kuvitella, että palaisin aikaan, jolloin treenasin vähemmän – tai sanotaanko, eri tavalla. Kun vielä kymmenisen vuotta sitten tuli heiluttua vain hojottelulajien puolella, nyt niiden määrä on vähentynyt – kuten myös lenkkeilyn – ja tilalla on kompromissimainen vaihtoehto itsepuolustuslajien ja voimailun puolella.
Olen tyytyväinen siihen mitä teen, mutta haluan enemmän. Lisää painoja, kovempia tuloksia ja rautaisempaan kuntoon. Vaikka olen elämäni kunnossa, en vain voi tyytyä siihen, mitä olen, sillä kuuluisan sanonnan mukaan tyytyväisyys tappaa kehityksen.
Eteenpäin on mentävä, ja se on myös suunta, johon haluan mennä. Kuluneet kolme vuotta ovat olleet monessakin mielessä elämäni palkitsevinta ja aikaansaavinta aikaa. Tällä polulla aion myös jatkaa.
Luola
Blogi ajatuksenvirralle elämästä, ihmissuhteista ja ihmisten käytöksestä.