Mistä ovat suomalaiset ystävyyssuhteet tehty? Humalatiloista, yksinäisyydestä ja avautumisen tarpeesta.
En tiedä naisista – ehken noin yleisestikään – mutta miehillä asian voisi summata hyvinkin pitkälti noin. Toki vedän nyt mutkia suoriksi ja oikaisen peltojen halki, mutta entä sitten, onhan rehellisyys selittelyä tärkeämpää.
Kahdenlaisia kavereita
Miestenvälisen ystävyyden voisi tavallaan jakaa kahteen eri ryhmään, jos paletista unohdetaan puhtaat harraste- ja työsuhteet. Jäljelle jäävät oikeastaan vain kaveruussuhteet, jotka perustuvat humaltumiselle ja sitten ne tapaukset, jotka eivät ole löytäneet sitä omaa romanttista rakkauttaan. Ne muut suhteet? Onhan niitä, mutta – näin mutu-hengessä – vähemmässä määrin.
En nuorempana ajatellut asiaa pahemmin, kahdestakin syystä. Ensinnäkin, join paljon enemmän, joten känniseuraa oli esimerkiksi pohjien ottamisen muodossa ja lisää baarissa. Jos taas seurusteli, ei tullut vietettyä niin viinahakuisesti, eikä näitä baarikavereitakaan kaivannut. Toinen syy on tietysti siinä, etten ollut niin kyyninen ihmisten suhteen.
Seurusteluaikojen kotiin jäämisestä sai toki kuulla jo nuorempanakin, ja vaikka asiaa kuinka kieltäisi, sitähän tuli tehtyä. Samaa näkyi tietysti myös omissa ystävissä, ja näkyy toki edelleenkin. Eikä sillä, eihän asiassa lähtökohtaisesti mitään pahaa ole. Pitäähän sille parisuhteellekin aikaa olla.
Vaan kun oma siippa löytyy kainalosta, moni tuppaa jäämään kotiin, ja sama pätee toki myös toiseen suuntaan. Ironista kuitenkin on, että lopulta kovin harvaa tulee nähtyä jos yhdistävä tekijä – itse kuningasalkoholi – jää pois tai edes vähenee. Sitä auttamatta sulkee itsensä tietyistä porukoista ulos, tahtomattaankin.
Biologian ehdoilla
Pitäisin ilmiötä kovin surullisena jos en suhtautuisi asiaan niin kylmänviileästi. Kaikki hakevat asioiden tilasta jotain itselleen, eikä kukaan tee mitään epäitsekkäästi. Siinä ei ole mitään surullista, se on inhimillistä – viime kädessä se on puhdasta biologiaa, tai sen välillistä jatketta.
On silti jollain tavalla pökerryttävää tajuta miten paljon (kaveri)kulttuurimmekin perustuu alkoholin ympärille. Tai kuten vitsikäs sanonta asian ilmaisee:”Viinaa voi olla ilman hauskaakin.”
Ei pidä ymmärtää väärin; en ole absolutismin puolestapuhuja tai edes kännäämistä vastaan. En pidä edelleenkään huonona ideana yhdistää alkomaholia erinäisiin tilanteisiin, olipa sitten kyse sosiaalisen jännitteen höllentämisestä, positiivisten tunteiden vahvistamisesta tai puhtaasti makuasioiden harmoniasta, kuten asian laita voi helposti olla vaikka hyvien viskien, viinien tai rommien kanssa.
Mutta jollain tasolla känni tai ei mitään -kulttuuri nyppii. Toisin sanoen, tietyt kaveruussuhteet lakkaavat melkein olemasta ilman viinaa. Aivan samalla tavalla kun toisaalta harmittavat nämä tapaukset, joissa ihminen miltei käytännössä katoaa ryhtyessään parisuhteeseen, mutta mystisesti ilmestyy takaisin kuviohin suhteen kariutuessa.
Entä sitten?
Mutta onko tällä lätinällä tai asian luonteella väliä, olettaen, että se edes pitää paikkaansa? Eipä oikeastaan. On ehkä enemmänkin kuriositeetin lailla merkittävä seikka, että osa kavereista – vai pitäisikö jopa sanoa, tutuista – on vain näitä yksinäisyytensä hoivaajia.
Kun ei ole sitä haliseuraa, niin otetaan kaveri oluttuopin seuraksi, jotta sille voidaan tilittää “ämmistä” ja muista elämän murheenkryyneistä. Ja jos ei ole edes tilitettävää, niin viimeistään viinan kautta löydetään yhteinen sävel. “Eihän niitä kavereita nyt jaksa edes selvinpäin katsoa!“, huomaan jonkin yleisöstä huudahtavan sarkasmin sylkipisarat ilmassa lennellen.
Kun nuo yksinäisyytensä parisuhteen myötä poistaneet lasketaan pois laskuista ja jäljelle jäävistä vähennetään niin sanotut viinamäen kaverit, jää luku melko pieneksi. Kyllä niitä on, mutta vähemmissä väärin. Ehkä ne ovat sitten niitä tosiystäviä.
Mene ja tiedä, lopulta ihminen on aina yksin. Kokonaan toinen asia taas onkin, onko siinä mitään pahaa, tai silläkään mitään väliä.
Kappas, tässä sitä taas ollaan: tietyn syklin tutussa käännekohdassa. Tutussa kurvissa, joka joko merkkaa tietyn kierroksen alkua tai loppua, ehkä molempia. Olen ollut tässä kohdassa ennenkin, lukuisia kertoja. Olen kirjoittanut siitä, luultavasti liian monta kertaa. Mikäpä hänessä, eräänlainen osoitus juurikin tästä syklisyydestä, jonka olemassaoloa ei aina tunnu edes ymmärtävän.
Työ, rauha, tyhjyys
Uusi työni alkoi viikko sitten ja olen nauttinut siitä sen verran mitä olen ehtinyt tekemään. Se on tuonut mukavan rutiininomaisuuden takaisin elämääni, jota ehkä lomalla kaipasinkin. Sen myötä tietynlainen mielenrauha on löytynyt aivan uudella tavalla.
Ehkä saksalaiset olivat tietyllä tavalla oikeassa viljellessään Arbeit Macht Frei -lausahdustaan.
Mielenrauhan myötä on löytynyt tietynlainen tyhjyys. Autuus, välinpitämättömyys, merkityksettömyys.
Olen ehkä liikaa miettinyt (arvo)nihilismiä, kuoleman käsitettä ja buddhalaishenkisiä ajatuksenjuonteita. Viimeisen niitin arkkuun löi Arthur Schopenhauerin kirjojen lainaaminen kirjastosta. En ole vuosiin edes käynyt kirjastossa, saati lainannut mitään, ja nyt: päädyin ottamaan haltuuni “pessimismin filosofin” kirjoja.
Tuska on luovuuden polttoainetta
Hieman laiskasti lainaan itseäni väliotsikossa. Muistin aikoinani kirjoittaneeni aiheesta. Aika todellakin lentää, kun huomasin tuostakin ajatuksenjuoksusta olevan miltei pari vuotta.
Tämä sama tuskattomuuden tila on tietyllä tapaa löytynyt, ja se tuntuu paitsi vapauttavalta ja tyhjentävältä, myös hienoiselta taakalta. En tunnu saavan ajatuksesta kiinni, en löytävän otetta sanoista. Idea-aihioitahan on, miksen kirjoita niistä? En tiedä itsekään.
Kun ei mikään asia piinaa, tai ainakaan tarpeeksi paljon, on vaikea tarttua valituksen sulkakynään ja antaa musteen laulaa itkuista virttään. Toisaalta, miksi pitäisikään valittaa, tilittää, avautua? Ironista kyllä, ihmiset lukevat mieluummin suru-uutisia ja itkua kuin auringonpaisteista hehkutusta ja ilon sateenkaarisanomia.
Mitä sitten?
Jos johonkin välitulokseen olen tullut, niin siihen, ettei millään oikeastaan ole mitään merkitystä. Elämä on yksi hassunhauska kosminen vitsi, tai peli, jota pelaamme. Toiset kyllästyvät koko peliin ja iskevät kortit pöytään omasta tahdostaan. Loput sitten häviävät omaa aikaansa, yksi kerrallaan. Vain se on varmaa, että jokaiselta peli loppuu joskus.
Millään tällä ei kuitenkaan ole minkään valtakunnan suurempaa merkitystä pidemmällä aikavälillä. Kun tämän asian hyväksyy, on ehkä hieman helpompi olla ja hengittää. Antaa mennä vaan. Hedonistisesti tai askeettisesti, ei silläkään väliä. Kunhan viihtyy. Kunhan nauttii. Kunhan pelaa. Loppuun asti.
Yhden asian loppu on toisen alku, kuten vanha viisaus asian tietää. Miltei jokaiselle asialle on myös joskus edessä viimeinen päivä, aivan kuin jokaiselle on se ensimmäinenkin. Tällä kertaa kohdallani se oli (entisen) työpaikkani.
Vaikka lähtökohtaisesti totean monesti, että muutos on pahasta, on se tosiasiallisesti monesti myös hyvästä – jopa toivottavaa. Muutoksen pelko tai haluttomuus muutokseen onkin enemmän sisärakenteista muutosvastarintaa kuin mitään muuta. Ikään kuin itsensä perusteleva ajatusmalli, jota ei voi uhmata muutoin kuin arvonihilistisellä kyseenalaistamisella. “Miksi muutos olisi pahasta?”
“Kaikkeen tottuu paitsi jääpuikkoon perseessä.”
Mutta mistä tämä muutosvastaisuus sitten kumpuaa? Sopeutumiskyvystä. Ihminen on tunnetusti hyvä sopeutumaan mihin vain, mikä onkin yksi vahvuuksistamme, ja tämä toimii joskus, jopa monesti, meitä itseämme vastaan. Kun on helppo tottua asiaan, siitä ei haluaisi luopua, eikä siihen haluaisi muutosta. Siitäkin huolimatta, että järkitasolla ymmärtää, että asiat voisivat olla paremminkin. Joskus edes huonosta tilasta ei halua pois, koska siihen on jo niin tottunut. Tämä on varmasti masennustapauksille tuttu tila.
Muutos on kuitenkin ennemmin tai myöhemmin väistämätön pakko. Ei siksi, että stagnaatiota pitäisi välttää kuin ruttoa, vaan siksi, että kaikille on alkunsa ja loppunsa. Asiat eivät käytännössä koskaan pysy ennallaan, paitsi hyvin isolla mittakaavalla. Ihmiselämässä kaikki muuttuu. Jos ei muuta, niin viikatemiehen korjatessa satoaan.
Sivu kääntyy
Työpaikan vaihtuminen on aina kiinnostava juttu. Se muuttaa elämän rutiineja, tuo uusia haasteita ja pakottaa ihmisen kohtaamaan uusia asioita. Allekirjoittaneen kohdalla tämä kyseinen muutos on siksi isompi, että tämä on – huvittavaa kyllä – merkittävin työtilanteeni muutos ikinä. Siitäkin huolimatta, että ala säilyy miltei samana ja työtehtävätkin pitkälti samankaltaisina. Juju on yksityiskohdissa ja arjen rutiineissa. Niistä lisää joskus tuonnempana, kenties.
Kun aiemmin vuodesta kirjoitin luvun kääntymisestä elämässäni, tällä erää kääntyy vain sivu. Merkittävä sellainen, ehkäpä, muttei muutos ole sen suurempi. On myönnettävä, että innokkuutta löytyy melkoisen paljon, jopa pikkupoikamaisella tavalla, ja kaikkiaan suhtaudun tähän muutokseen hyvinkin positiivisesti ja odottavaisesti.
Vaikka pidinkin entisestä työpaikastani ja sen tarjoamasta, yli kahdentoista vuoden mittaisesta urastani pelien parissa hyvin paljon, en osaa kokea haikeutta mennyttä kohtaan. Ehkä asia ei vain ole vielä realisoitunut, tai ehkä se tuntuu siksi niin pieneltä, että uusi jobini osuu niin lähelle entistä työtäni, että kohtaan vielä samoja ihmisiä ja tuotteita miltei entistä elämääni vastaavalla tavalla.
Joka tapauksessa, tällaisen vaiheen kohtaaminen tuntuu aina kiinnostavalta ja raikkaalta, suorastaan itseä uudistavalta tapaukselta. Koko vuosi tuntuukin jo tässä vaiheessa sellaiselta paletilta, että jännitystä ja kutkuttavia tilanteita ei ole ainakaan puuttunut. Mikäpä siinä, eipähän pääse kyllästymään.
Allekirjoittanut kiittää ja valmistautuu ottamaan vastaan uudet haasteet hyvin levättynä.