Norjan verilöyly sai – aiheesta – paljon huomiota, niin medialta kuin ihmisiltäkin. Yksi asia johti toiseen, uutisoinnista keskusteluun, ja sitä kautta aina vain kauaskantoisempiin kirjoituksiin ja mielipiteisiin. Myös moraalisiin näkemyksiin.
En ollut alunperin aikeissa kirjoittaa koko aiheesta mitään. Sitä varten ovat varsinainen lehdistö, näiden blogit, Facebook (jossa tuli kyllä itsekin väännettyä kättä asiasta, syistä ja seurauksista) ja niin edelleen. Mutta niin vain yksi asia johti toiseen ja lopussa minä ja aihe löysimmekin toisemme makaamasta samasta sängystä, ilman vaatteita, toisiamme silmiin hikisinä tuijotellen.
Tunnemoraali, yhteinen yömme oli kiihkeä, mutta en usko, että meistä on parisuhteeseen toistemme kanssa.
Tunteet pelissä, järki kateissa
Kuten nokkelimmat jo päättelivätkin, ei teksti sinänsä liity Norjan traagisiin tapahtumiin. Sen sijaan, sen lieveilmiöihin sitäkin enemmän. Kaikki alkoi keskusteluiden ja kirjoitusten kommentoinnista.
Breivikin tapauksen jälkipuinnit aiheuttivat ihmisissä melkoisia ylitulkintoja. Paikoin luultiin, että tapahtumasta syytettiin naisia, toisaalla taas naurettiin surkeille (sinkku)miehille tai paheksuttiin heidän näkemystään asiasta. Välillä takerruttiin johonkin tiettyyn sanaan ja luettiin juttuja kuin piru raamattua.
Yhteistä (melkein) kaikille oli se, että rationaalisuudella paiskattiin vesilintua. Asioita ei käsitelty järjellä; niitä käsiteltiin tunteella.
Kyllähän sen tietää miten siinä sitten käy.
Vääriä mielipiteitä
Samaa piirrettä näkyi myös muualla ja muissa aiheissa, kuten eräässä lastenahdistelutapauksessa. Milloin ihmiset olivat tukemassa oman käden oikeutta, milloin Hammurabin lakia. Yhteistä näillekin oli se, että asioita tuomittiin tunnepohjalta, ei järkiperäisesti.
Kun eräässä keskustelussani sanoin luottavani oikeuslaitokseen ja poliisiin, mitä tulee tapahtumien käsittelyyn ja mahdollisiin rangaistuksiin, minua kehoitettiin hakeutumaan hoitoon, koska en kuulemma ymmärrä oikean ja väärän eroa. Hetkonen. Missä mentiin vikaan?
Kun tiedostan itsekin suhtautuvan maailmaan ja vallitseviin arvoihin nihilistisesti, ja ihmisiin hyvinkin kyynisesti, oli hauska havaita päätyneensä puolustamaan ihmisiä ja edustavansa humanistisia arvoja. Siis minä, joka lähtökohtaisesti viisveisaan ihmiselämästä. Homma sai kiehtovia ironian sävyjä.
Tunteella, ei tiedolla
Jos jotain on tullut opittua kuluneen viikon aikana, niin se, että ihmiset tuomitsevat mieluummin tunteella kuin järjellä. Faktat ja tiedonmuruset voivat jäädä omaan nojaan, kunhan oma oikeustaju tulee tyydytetyksi. Ironista tässä on se, että tuo yhdistettynä oman käden oikeuteen on kuin vierailukutsu anarkialle, mutta sitä ei kuitenkaan ääneen haluta myöntää, tai edes tajuta.
Samaan aikaan kun osa ihmisistä haluaa Norjan tapausten – ja muiden vastaavien – takia tiukentaa aselakia, toiset olisivat ottamaan aseet esiin ja jakamaan tätä “oikeutta” muualla, koska näkevät vääryydestä rankaisun omaksi asiakseen. “Ideaalitilassahan” nämä tapaukset myös tuomittaisiin ennen tehtyä rikosta, vähän kuin Philip K. Dickin kirjaan perustuvassa Minority Report -filmatisoinnissa.
Ihmiskuntaan pettynyt
Olisin surullinen yllä olevien asioiden perusteella, jos en olisi jo entuudestaan tietoinen ihmisten taipumuksesta järjettömyyksiin. Traagisinta tässä on ehkä se, että lopulta Breivikin aiheuttama teurastus ei ole kovin kaukana siitä, mitä tavallinen pulliainenkin käy monesti päässään läpi.
Milloin pitäisi viedä saunan taakse pedofiilit ja eläinrääkkääjät, milloin syöttää koirille kokonaiset kansakunnat tai vähemmistöryhmät. Ottamatta kantaa esimerkin aiheisiin sen tarkemmin, pitäisikö ihmisten katsoa peiliin vähän tarkemmin?
Jos jotain, on kulunut viikko ollut nihilistiselle kyynikolle kuin hengenravintoa. Elämännäkemystä vahvistavaa mielen proteiinia.
Haluaisin jollain tapaa olla järkyttynyt tästä ihmisten taipumuksesta unohtaa järki ja valita tunteet. Olla niin naiivi ja sinisilmäinen, että tällainen asia olisi minulle uusi, pökerryttävä piirre ihmisissä. Vaan ei, mikään ei tunnu enää yllättävän. Eivät edes tuntemani ihmiset, jotka käyttäyvät paikoin kuin päättömät kanat.
Onneksi aivan jokaisesta meistä ei ole yhteiskuntamme ja valtiomme päättäjiksi. Ironista kyllä, tällaisen tapauksen ansiosta kylmänviileästi ajattelevat poliitikot saavat minulta kerrankin kannatusta. Ehken olekaan menettänyt toivoani yhteiskuntamme hallintoa kohtaan. Ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.
Kulunut kesä on ollut hyvin tapahtumarikas. Asioita on mennyt vauhdilla eteenpäin, jossain määrin ehkä liiankin kovalla. Välillä tuntuu siltä, etten pysy kärryillä omasta elämästäni itsekään. Normaalia pitkäkestoisempi loma ei ole tätä ainakaan helpottanut. Toisin voisi toki luulla.
Festarikärpänen
Minulle kesä on perinteisesti tarkoittanut festareita. Niin tänäkin vuonna, ja keskivertoisesti kolmen sellaisen verran. Juhannus Nummirockissa, heinäkuun puoliväli Hammer Open Airissa ja heti seuraavaksi perään Tuskan muodossa, joka saakin tänä vuonna toimia festarikauden päättäjänä. Jalometalli ja muut saivat luvan jäädä väliin. Vanha ei vissiin oikein jaksa. Tai paskat se siitä ole kiinni; riittävän hyviä bändejä ei vain ollut luvassa Ouluun, joten kuudensadan kilometrin matka saa jäädä luvan jäädä välistä. Ystävien näkemisestä huolimatta.
Mutta festarit ovat vain oma lusikkansa isommassa sopassa. Ja miten ihmeessä kesä ja loma ylipäätään voi tuntua kiireiseltä? Kun ei sitä kerran ole töissäkään paljoa tarvinnut olla? Se on helvetin hyvä kysymys, johon minulla ei ole helvetin hyvää vastausta.
Mitä, missä, milloin?
Ehkä eniten vauhti tuntuu siinä kuinka päivät ja viikot tuntuvat vilisevän vierestä kuin maisemat liikkuvan junan ikkunasta nähtynä ohi kiitävinä hetkinä. Tuntuu, että koko ajan tapahtuu ja paljon, mutta siitä ei jää käteen mitään konkreettista tai todellista. Ainoastaan epämääräinen vellova möykky tunteita, ajatuksia, muistoja.
Toisaalta ihmissuhderintama tuntuu juuri siltä kuin mitään ei varsinaisesti edes tapahtuisi ja samalla kuitenkin tunnen tietynlaisen muutoksen vireen ympärilläni. Aivan kun maa värähtelisi jalkojen alla, mutta et kykenisi näkemään tai tajuamaan mikä on kaiken järistyksen syynä tai aiheuttajana. Pysähtyessäni miettimään tunnen oloni jotenkin surrealistiseksi. Epätodelliseksi ja illuusiomaiseksi. Aivan kuin kyseessä olisi jonkinlainen halpa saippuaoopperasarja.
En aio mennä yksityiskohtiin, enkä raottaa yhtään enempää ikkunaa elämääni. Ei täällä mitään juuri toisaalta tapahdukaan, kunhan pohdin ääneen juuri tätä hetkeä ja kuluneita viikkoja.
Takaisin arkeen
Oikeastaan odotan jo loman loppumista ja töiden alkamista. Rutiinien palaamista ja kurinalaista elämää. Ei sillä, ettäkö olisin viettänyt koskaan näin kurinalaista lomaa, jossa herään joka aamu herätyskelloon, ja painun aamusta treenaamaan, suorittaen tietynlaisia päivärituaaleja sen jälkeen, ja niin edelleen. Ja toisaalta toivoisin loman jatkuvan vielä pitkään. Edes kesän loppuun.
Alan olla valmis niin petiin, töihin kuin Tuskaankin. Torstaista sunnuntaihin toisessa kaupungissa, toisenlaisissa tunnelmissa. Bändien, ystävien ja tuttavuuksien vietävänä. Dekadenssin kuiskutellessa korvaan ja sirkushuvien ollessa edessäni kuin todellisuuspakoisena valveunena. Näillä mennään, tämäkin viikonloppu.
Ulkomailla asustava ystäväni käväisi alkuviikolla luonani vierailemassa ja hengittämässä kotikaupunkini kulttuuririkastettua ilmaa. Suurempia syitä vierailuun ei sinänsä ollut, mitä nyt rentoutua, nähdä vierasta cityä ja tietysti viettää aikaa hyvässä seurassa.
Kyseinen ystävä on siitä mielenkiintoinen tapaus, että vaikka emme ole tunteneet kuin vasta reilun vuoden, hänen kanssaan kykenen syystä tai toisesta keskustelemaan hyvin monenlaisista asioista luontevasti. Oli kyse kuinka tahansa arkipäiväisistä asioista tai vaihtoehtoisesti syvemmistä aiheista, kommunikaatio toimii hienosti – kielierostammekin huolimatta.
Tuo vierailu ja syvempien syiden kahlailu saikin allekirjoittaneen vaihtelun vuoksi hieman kyseenalaisille raiteille. Nimittäin kyynisyyden värittömille rautateille.
Nälkäiset lokit
Istuessamme linnavierailun jälkeen jokirannalla ja nautiskellessamme pizzaa, ajauduimme jonkinlaiseen keskusteluun ihmisten aivoituksista ja käytöksistä. Lokit kärkkyivät rantakivellä ruokaamme, kuin kielitaidottomat kerjäläiset tyhjentyvien pullo- ja tölkkipanttien perässä.
Kun samalla pohdin kyyniseen sävyyn ihmisen pinnallista käytöstä ja taipumusta arkipäiväiseen vaivattomaan elämään, jokapäiväisten asioiden pohdiskeluun ja helppoon todellisuuspakoon, nämä lokit toivat mieleen nämä samaiset ihmiset.
Kuin helpon rahan ja onnen perässä roikkuvat tyhjäpäät, joiden ainoa tarkoitus on vain mennä eteenpäin kuin muiden siivellä. Kuin vaikeita asioita vältellen. Helppoutta havitellen, haasteita vältellen. Kevyttä naurua, elämän pieniä iloja, vaivatonta eloa. Henkistä kerjäläistoimintaa.
Miksi tehdä mitään itse, kun ajatuksetkin voi lainata muilta.
Kyynisyyden tie
En ole lopulta niinkään pettynyt siihen, että ihmiset ovat toisinaan, monestikin, hieman yksinkertaisia. Enhän koe moista tunnetta vähemmän välkkyjä elukoitakaan kohtaan. Mutta hukatun, suorastaan hylätyn älyn potentiaalin raukkamainen syrjiminen – siinä on sitä jotain, joka saa pettymyksen säkenöimään tähdenlennon lailla.
Pyöritteli asiaa miten päin tahansa, sitä kokeen hävinneensä tämän taistelun. Jos lähtee olettamuksesta, että ihmiset pystyisivät parempaan, mutta eivät vain halua, koska on helpompaa keskittyä yksinkertaisiin asioihin – pettyy ihmisiin luonteen ja älyn tasolla.
Jos taas olettaa, ettei ihmisistä yksinkertaisesti ole ajattelemaan syvempiä asioita, järkyttyy tiedosta kuinka yksin sitä lopulta onkaan.
Mitättömyyden katkeruus
Sitä sanotaan, että pessimisti ei pety. Ehkei, mutta pessimisti ei myöskään koskaan saavuta mitään. Ja vaikka saavuttaisikin, sillä mentaliteetillä ajatellaan korkeintaan vain seuraavaa menetystä. Pessimismi ei ole tie, saati ratkaisu, mihinkään hyvään.
Mutta tietynlainen kyynisyys väistämättä nousee pinnalle – erona pessimistisyyteen nähden – kun katsoo ihmisten yksiulotteista käytösmallia ja huomaa tyhmyyden hallitsevan siellä, missä pitäisi olla älyä. Hedonismin vievän voiton siellä, missä pitäisi olla rationaalisuutta.
Ja lopuksi vielä ilkutaan kehityksen päälle, aivan kuin oma yksinkertainen ja vaatimaton elämä olisi jollain tavalla parempi onnistuminen vain siksi, ettei edes tajua omaa mitättömyyttään.
Leipää ja sirkushuveja
Kai se on myönnettävä, että ihmiset haluavat lähinnä leipää ja sirkushuveja. Perustarpeita, kuten ravintoa, lepoa, seksiä, ja siihen päälle viihdettä. Moni ei taida lopulta kavuta Maslow’n tarvehierarkian ylimmälle portaikolle, liekö moni edes toisiksi ylimmälle?
On rasittavaa, kun itse kaipaisi ihmisistä syvällisempää ulottuvuutta. Taipumusta monimuotoiseen ajatteluun ja aiheiksi muutakin kuin päivän säätä tai kevyttä populaarikulttuuria. Höpöhöpöjuttuja ja arkisia askareita. Kun sitä toivoisi voivansa keskustella muutakin kuin tilannehuumoria tai kevyitä mitättömyyksiä.
Ja voihan sitä. Ainakin jos haluaa varmistaa päätyvänsä sosiaaliseksi harmaavarpuseksi tai katkeraksi kummajaiseksi.
Ihmislokit, kaikotkaa, jos ei teistä muuhun ole.
Niin siinä taas kävi, että loman “kiireet” ovat vieneet ja kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Toisaalta voisi sanoa, ettei ole ollut niin hirveästi kirjoitettavaakaan. Mitään sellaista merkittävää ei ole tapahtunut, että olisi ollut syytä kirjoittaa niistä. Jollain tavalla tuntuukin siltä kuin loma olisi tukahduttanut kaiken tapahtuma- tai ajatusrikkaan elämän ja ylenpalttinen vapaa-aika lamaannuttanut kritisoivan aivotoiminnan.
Jos asian positiivista puolta katsoo, niin ainakin on ehtinyt tekemään mukavia asioita, joille arjessa harvemmin tuntuu aikaa tarpeeksi riittävän.
Pehmeä pää, pehmeät arvot
Jotain loma lienee tehneen pääkopallekin, sillä rentoutumisen hintana on nihkeilyn puuttuminen. Nihkeilyn, negatiivisuuden ja turhautumisen porottava poissaolo. Välillä tuntuukin, että saadaakseen näistä otetta, syitä ja tapahtumia joutuu oikein kaivamalla kaivamaan.
Ja miksikö näitä sitten pitäisi kaivaa esille? Kirjoittamisen polttoaineeksi, tietystikin. On vaikea nillittää mistään jos mitään ikävää ei tapahdu. Toisaalta, ainahan voisi miettiä ihmisiä.
Jossain määrin sitä kuitenkin huomaa pehmentyneensä vanhemmiten. Ei jaksa ärsyyntyä samalla tavalla asioista, ei antaa painoarvoa tai huomiota rasittaville ihmisille, ei välittää asioiden laidoista entiseen tapaan.
Idealismi on haalistunut, tilalla kyyninen yhdentekevä harmaus ja mukavuudenhalu.
“Whatever”
Konflikteja välttää entistä enemmän, sen sijaan, että pyrkisi murjomaan niin sanotut vastustajansa ja vihollisensa maanrakoon. Kiukuttelijoille ei jaksa tai halua antaa pikkusormea, ja ylipäätään monet asiat ovat vain muuttuneet turhemmiksi. Yhdentekeviksi ja merkityksettömiksi hetken tuulahduksiksi.
Musta ja valkoinen ovat sekoittuneet harmaaksi massaksi. Hyvä ja paha ovat valuneet arvonihilismin viemäristöön. Jäljelle on jäänyt kaiku hedonismista ja sekin on saanut luvan toimia vain pragmatiikan poissa ollessa.
Ikä on tehnyt tehtävänsä ja kovasta on tullut pehmeä. Tai ehkei sitä kovaa koskaan ollutkaan. Ehkei sitä olekaan ylipäätään muualla kuin ihmisten mielikuvissa, unissa ja idealistisissa haaveissa.
Ironian pilke
Kun taannoin huomasin blogini statistiikoista, että eniten osumia sivustolle yksittäisestä osoitteesta on tullut erään “vihamieheni” omistamasta moisesta, hymähdin. Koin jotenkin ironiseksi, että yhdentekevät raapustukseni ja tajunnanvirtani altaat saavat eniten huomiota sellaiselta taholta, joita ärsytän – eivät niiltä, joita kiinnostan tai miellytän.
Siinä oli jotain, mitenköhän tämän nyt kauniisti sanoiksi pukisi, hymyilyttävän ironista vivahdetta. Jos uskoisin kohtaloon, näkisin tuon kosmisena vitsinä ja merkkinä vinoutuneesta huumorintajusta.
Ehkä siinä onkin suurempi syy kirjoittaa kuin mikään muu. Antaa vihaajille lisää polttoainetta vihaan. Kunnes sitten hekin joskus vanhentuvat, pehmentyvät ja löytävät elämälleen parempaa tekemistä. Siinä vaiheessa minullakin täytynee olla parempi syy kirjoittaa kuin tarjota muille herneitä nenään vedettäviksi tai “naurunalaiseksi joutumiseksi”.
Loma ja työ
Ennen kuin painun yöpuulle, on pakko ihmetellä ääneen itseäni. Olen lomaillut niin pitkän kauden nyt putkeen, että alan melkein kaivata jo työntekoa. En siksi, etteikö vapaa-aika kelpaisi tai tekemistä riittäisi, vaan siksi, että loma alkaa muodostua rutiiniksi hiljalleen. Tuntuu kuin elämä olisi merkityksetöntä odottamista ja ajan tappamista. Ja sitähän se tavallaan onkin.
Ironista tässä on luterilaisen työmoraalin läsnäolo, jonka taas ei millään pitäisi istua osaksi kokonaisuutta allekirjoitaneen arvonihilistisen maalimankuvan kanssa. Ristiriitoja miettiessä suuntaan itseni kohti virkeämpää olotilaa.
Vihaan sitä, kun olen ärsyyntynyt. Vihaan sitä tunnetta, kun asiat ärsyttävät minua. Tarkemmin ottaen, olen pettynyt siihen, että annan itseni tulla ärsytetyksi. Olipa syynä oikeastaan mitä tahansa, haluaisin olla ja jopa pyrin olemaan moisen yläpuolella – niin inhimillistä kuin ärsytys onkin.
Pieni sielu
Koin itseni lauantaina pikkusieluiseksi, sillä ärsyynnyn – tai annoin tulla itseni ärsytetyksi – keskustelusta, joka johti asiallisista aikeistani huolimatta kohti ärsyttävää, hienoisesti vihamielista länkytystä. Suunsoittoa, joka meni pian henkilökohtaisuuksiin, koska minulla oli kuulemma ns. asenne. Asenne, joka kuulemma oli samanlainen kuin jollain minulle tuntemattomalla nettikirjoittajalla. Näinpä kaiken sen, mitä sanoin, saattoi vastaanottaja lukea negatiivisten linssien läpi. Aivan kuin olisin vain yrittänyt provosoida, ärsyttää tai mitä vaan.
En oikeastaan edes tiedä mistä oli kyse. Kun yritin ratkaista asiaa käymällä keskustelua tämän niin sanotun kaverini kanssa, ei keskustelu johtanut oikeastaan mihinkään. Aloin kyseenalaistamaan kaipaanko kavereita, jotka eivät viitsi tulla edes puoliväliin ja selvittää väärinymmärrystä. Jotka automaattisesti päättävät minulla olevan väärän asenteen, vaikkei sellaista tietääkseni ollutkaan, ja siten tekevän asiasta ongelman. Ikään kuin riitaa tyhjästä.
Koska keskustelu ei johtanut mihinkään, omista yrityksistäni huolimatta, annoin pikkusieluisuudelleni avaimet käteen. Luovutin. Ajattelin, että menkööt. En minä kaipaa näitä ns. kavereita. Näitä, heitä, mitä lie – niitä on enemmän kuin tarpeeksi. Kaveri poistoon listalta, ajattelin. Ja sitten seuraava keskusteluun osallistunut puolituttu. Lopulta kokonainen läjä tämän entisen harrasteen kautta tietämiäni nimiä ja kasvoja, joihin en edes pidä yhteyttä.
Ajattelin olevani todella pienisieluinen. Vetää nyt hernettä nenään moisesta. Ärsyyntyä, reagoida ja ratkaista asia kyseenalaisesti. Toisaalta, kyse on vain Facebookista – ei mistään sen suuremmasta tai todellisemmasta. Ketä edes kiinnostaisi.
Mielenrauha
Lopulta kaikessa on kyse mielenrauhasta. Se, jos jotain, on täysin omaani tässä elämässä. Kaikki muu tulee sen jälkeen. Konfliktitilanteissa, esimerkin tapauksessakin, on vain kaksi perusratkaisua: antaa takaisin tai poistua.
Siinä missä ennen olisinkin ehkä tarttunut härkää sarvista ja pahentanut tilannetta antamalla takaisin ja lataamalla verbaalisella haulikolla vasten kasvoja, valitsin poistua. Ei minua kiinnosta tapella. En voittaisi tai saavuttaisi sillä mitään. Asia ehkä jopa jäisi vaivaamaan. On vain kaikille parempi joskus kävellä pois.
Itseanalysointia
Olen saanut monasti kuulla siitä kuinka analysoin “liikaa”. Kuinka ajattelen, mietin tai jopa kirjoitan “liikaa”. Milloin jotakin ärsyttää se, että ylipäätään kirjoitan blogia. Milloin jotakuta häiritsee se, että mietin ja puntaroin näitä asioita, ääneen asioita kommentoiden. Tai ehkä ihmisiä vain ärsyttää vakavoituminen. Kun kaikki ei olekaan mukavaa ja helppoa kaiken aikaa.
Minua taas ärsyttää ihmisten henkinen laiskuus. Kun kaiken ajattelun pitäisi olla tukahdutettua. Kun “kuulemma” kaikenlainen vuodattaminen, asioiden läpikäynti tai niiden pohtiminen on itsesäälissä kieriskelyä, surkuttelua, valittamista tai emottamista. Ilmeisesti tosimies ei koskaan koe vastoinkäymisiä tai ainakaan valita niistä.
Ilmeisesti paska pitäisi niellä hymyssäsuin. Tai ehkä koko paska pitäisi kieltää ja esittää, että kaikkeen on aina tyytyväinen. Että mikään ei häiritse, ärsytä, vituta tai vaivaa. Että kaikki on aina ihan jees. Että elämä on täydellistä?
En tiedä muista, mutta minun elämäni ei ole täydellistä. Minä en myöskään kiellä itseltäni tunteita tai ajatuksia, jotka saavat mieleni synkkenemään tai kieroille kierroksille. Enhän minä kiellä edes pinnan alla sykkivää inhoa ja halveksuntaa, joka kohdistuu niin monesti ihmisiin, tuttuihin ja tuntemattomiin. Pidän sen ehkä kurissa, mutta se ei tarkoita, että tuo tunne olisi kadonnut. Ihmisviha.
En edes tiedä mistä se kumpuaa, enkä tiedä mitä sille voisin tehdä. Vielä pahempaa, en edes pidä siitä. En pidä siitä, että tunteet missään muodoissaan edes etäisesti hallitsevat minua. Mutta ollapa ihminen. Inhimillinen. Vajaavainen. Heikko.
Mad Men
Kuin kermaksi kakun päällä katselin iltamurkinointia nauttiessani tuoreen jakson Mad Men -sarjaa. Neljäs tuotantokausi, olisikohan ollut jakso kahdeksan. Sen enempää tuon tyylitajuisen ja hienolla ajankuvalla varustetun sarjan yksityiskohtiin menemättä näin kuin oman itseni, mutta kymmenen vuotta vanhempana. Päähahmon pohtimassa samankaltaisia ongelmia kirjoittamisen äärellä kuin itsekin. Hetki tuntui absurdilta.
Viskilaski kädessä yritin ymmärtää tätä kosmiselta piilokameralta tuntuvaa hetkeä. Miten tämä jakso tuli juuri tälle päivälle, tähän tunnekuvioon? En edes tiedä miksi minua ärsytti, miksi koin juuri tänään melkoista nihkeyttä kaikkea kohtaan. Haluttomuutta lähteä ulos tai nähdä ihmisiä. Kuin koko ajan odottaen, että kuka tahansa sanookin jotain, siihen täytyy tölväistä takaisin, tai ainakin olisi syytä varautua siihen, että nämä ihmiset ovat jollain tavalla ärsyttäviä.
Jakson päättyessä koin pakottavaa tarvetta kirjoitaa tämän tekstin pois. Ennen kuin lähtisin virkistävälle pyörälenkille aivojani tuulettamaan. Kellokin huutelee jo melkein keskiyötä, mutta baarit eivät tänään ole minua varten. Eivät tänään.