Aamu alkoi sekä hyvin, että huonosti. Vilkas uni herätti painikohdasta lyömään pääni hyllyyn, josta keräsin komean kuhmun, mutta toisaalta sain aamukahvit petiini. Emäntämme laittoi myös aamiaista, joten olisi se aamu voinut huonomminkin alkaa.
Kokeelliset letuntapaiset (eli amerikkalainen “pancake”), joissa oli omenaa paloina, sekä rasvatonta, korkeaproteiinista jogurttia jollain wheat germ -jauholla ja orgaanisella hunajalla. Mielenkiintoisen makuista ja taittoi sen pahimman nälän.
Ulos pääsimme vasta yhden jälkeen, kiitos blogirunkkailuni ja muun vitkastelun, joten haimme varmuuden vuoksi lisää aamupalaa läheisestä delistä. Vitosella runsas kalkkuna-pekonileipä, jossa majoneesia. Pirun hyvää ja täyttävää. Päälle vielä raikasta greippimehua ja olimme valmiita museoimaan.
Luonnontiedettä
Metroilu meni hienoiseksi sohlaukseksi, joten aikaa tuhraantui kaikkineen miltei tunti ennen kuin olimme museolla (Museum of Natural History). Siinä pääsi sadekin yllättämään, joskin sateenvarjo pelasti suurimmalta kastumiselta.
Museossa lippuvaihtoehtoja oli monia, riippuen halusiko nähdä pelkän perusnäyttelyn vai myös ohessa erikoisempia osastoja ja näytöksiä. Peruslippu taisi olla $16 ja yhdellä näyttelyllä $24, joka meidän kohdalla oli dinosaurusosasto.
Sitä näkemistä muuten riittää melkoisesti. Vedimme tietoisesti melko vauhdilla monet osastot läpi, koska tiesimme, että muuten museossa menisi koko päivä. Siltikin, pari tuntia upposi neljään kerrokseen ihan heittämällä.
Tarjolla oli kaikkea planeetoista mereneläviin, mineraaleista ihmisen kehitykseen, Afrikan ja Amerikan (täytetyistä) eläimistä ihmisen luurankoihin, sekä tietysti dinosauruksia. Oikeastaan jos jotain osaa luonnontieteestä kuvitella, sitä melkein tuolta löytyy.
Esillepano oli eittämättä komeaa. Norsut olivat reaalikokoisia, kuten olivat myös dinosaurusten luurangot, lentoliskojen rangot ja jopa ison hallin miltei yksin täyttävä valas! Jos on vähääkään biologiasta, elukoista tai avaruudesta ynnä muusta sellaisesta kiinnostunut, on Museum of Natural History pakollinen vierailukohde. Ja löytyyhän sieltä vessaa, vesipistettä, kauppaa ja kahvilaa, ettei kaikkea tarvitse yhdellä juoksulla välipysäkittä vetää.
Kupillinen keskustassa
Museoreissun päätteeksi maistui hetki raitista ulkoilmaa, jota vesisade piristi/synkisti – yliviivaa tarpeeton. Jalat ja selkä (kiitos eilisen treenin) huusivat lepoa, joten poimimme ensimmäisen näkemämme Starbuck’sin ja sinne kahville wi-fin kera – blogittamaan, naamakirjaan ja sähköpostit katsomaan.
Heti vierestä bongasimme Time Warner Centerin, fiinin kauppakeskustornin. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään pikkukauppojen ja pissisten hengailumesta, vaan tyylikäs korkean profiilin keskus. Kirjakauppaa, muotivaateliikkeitä, ravintolaa ja muun muassa Samsung-elektroniikkakeskus. Hulppeaa, hyvin näyttävää tekniikkaa ja hyvä paikka kuolata vaikka uusia 3D-telkkuja.
Tissejä! Ruokaa! Pyllyjä!
Pienen jaloittelun jälkeen kaveri nimeltä nälkä koputteli oveemme. “Eiköhän mennä syömään“, tuumin ja ehdotin ravintolan valintaa. Siinä se oli, ajattelin, enkä piiloitellut ajatustani: Hooters-mainos sai veden kielelle. Olisihan siellä paitsi kuumia tarjoilijoita, varmasti myös hyvää sapuskaa. Eihän Ameriikassa huonoa ruokaa edes saa, eihän?
Matkalla sinne tuumin, ettei tämä sinkkuelo hassumpaa oikeastaan olekaan. Voi käydä tissibaareissa ilman kitinää, ihailla kuvankauniita aasialaistyttöjä Nykin kaduilla, reissata miten tykkää, eikä tarvitse miettiä tuliaisia yhtään kenellekään. Eikä varsinkaan tarvitse reissuilla tasapainotella “äijäjuttujen” ja “naistenkauppojen” välillä. Tarkemmin kun miettii, tässähän jää paitsi oikeastaan vain seksistä ja rakkaudesta, mutta muilta osin kaikki on priimasti. “Live free or die“, kuten New Hampshiren motto sanoo.
Henkeviä miettiessäni olimmekin jo Hootersissa. Hyvännäköiset tarjoilijattaret? Jep! Herkulliselta vaikuttava menu? Löytyy? Mikroshortsit ja kireä toppi? Näkyy!
Lautaselle löytyi BBQ Bacon Cheddar Burger ($14), lasiin Sam Adams Seasonal lager. Maittavaa ja annokseltaan sopivaa kokoa. Hurmoksessa kuva jäi ottamatta, mutta aina ei voi muistaa. Jälkkäriksi kirpeänmakea tequila-drinkki. Uhh, mikä makuelämys, vaikkei se tilaamani mojito ollutkaan. Vaan ehtiihän noita.
Torspot matkailijat
Kello lähestyi yhdeksää ja seuraavana päivänä olisi lähtö Washington D.C.:n suuntaan. Nenä kohti kämppää ja emäntämme noutamaan. Metroseikkailut alkoivat sujua kohtuullisella varmuudella ilman suurempia sekoiluja, joskin metrokartasta tuntui edelleenkin olevan paljon apua oikean pysäkin vaihtamisessa. Myös näin jälkijättöisesti on helppo todeta, että seitsemän päivän metrolippu (n. $29) olisi ollut fiksua hankkia heti alussa, sillä lopulta jokapäiväinen reissailu tulee maksamaan helposti sen verran irtolipuissa kuitenkin ja tuollaisen ostaminen tekisi reissaamisesta helpompaa, olipa matka sitten kuinka lyhyt tahansa.
Asunnolla kuitenkin muistimme, ettemme ole varanneet hotellia Washingtonissa yöpymistä varten – lähtö kuitenkin olisi heti seuraavana päivänä. Tuumasta toimeen ja hetken päästä Munsse olikin hommannut meille ns. sokkohotellin. Siis huoneen hotellista, joka varataan ilman hotellin tietoja, mutta jossa hinta on alhaisempi, koska kyseessä on jonkinlainen anonyymi tarjous. Kuulostaa oudolta, mutta ilmeisesti toimivalta. Näin hotelli ei halvenna itseään maineellaan, mutta saa huoneita käyttöön kuitenkin, tai jotain sinne päin.
Sitten piti tarkistaa matkat Nykistä D.C. suuntaan. Bussilla tietysti ja hinta olisi vain $20 naamaria kohti. Kaikki ok. Mutta matka sieltä Bostoniin olisi ongelmallinen. Joko suoria lentoja ei olisi tai sitten ne olisivat järkyttävän hintaisia. Toisena vaihtoehtona tarkistimme bussit samalle välille, vain todetaksemme ettei sellaisia ole. Lopulta kurkkasimme junat ja nekin olivat kulkuaikansa puolesta joko kalliita, todella hitaita tai molempia. Lopulta totesimme parhaaksi tulla takaisin sieltä Nykiin ja Nykistä Bostoniin bussilla ($15). Hyvin tehty matkasuunnitelma, todellakin.
Iltahaahuilu
Pölhöilyiden jälkeen takaisin ulos etsimään iltapalaa. Sää ei osannut päättää sataako vai ei, joten taivas veteli molemmilla vaihteilla vuoronperään.
Pujahdimme pieneen Goat Town -ravintolaan, joka näytti siltä, että sieltä saisi ruokaakin. Toinen silmäys näytti siltä, että paikka on turhan fiini meille, eikä ruokalistakaan näyttänyt mieleiseltä. Päädyimme ottamaan drinkit, olutpohjaiset sellaiset. Kaveri tilasi jotain stoutin ja inkiväärioluen sekoitusta, ja sen maku toi hieman mieleen mojiton. Omani ($7 sekin) puolestaan oli sekoitus bloody mary -drinkkiä ja meksikolaista vaaleaa olutta. Maku oli kuitenkin yllättävän hyvä ja aidon bloody maryn tapainen. Sopii kokeilla.
Sateen lointuessa olivat drinkitkin vähenemään päin, joten uudestaan ulos murkinapaikkaa etsimään. Ja sehän löytyi yllättävän nopeasti, miltei vastapäätä tietä. $8 hintaan saisi 10 kappaletta friteerattuja kanansiipiä miniporkkanoilla ja sinihomejuustosoosilla. Kyytipojaksi maukas, kirpsakka Mystic Bridge IPA ($7). Sopivan timanttinen iltapala puoli yhden aikaan yöllä. Tosin on pakko myöntää, etten edes jaksanut koko annosta ja kastikekin oli tulisempi kuin osasin odottaa. Nenä vuosi, silmät alkoivat miltei vuotaa kyyneltä. Noin tulisia siipiä ei ole Suomessa vastaan tullutkaan.
Lopulta oli parempi palata asunnolle lepäämään, joskin jostain syystä teki mieli karkkia – amerikkalaista sellaista. Tällä reissulla sellaiset olivat toistaiseksi unohtuneet miltei täysin. Hershey’s-valkosuklaapatukka naamaan, nam nam, vähän liian makeaa, mutta muuten hyvää, sekä “superfood-juoma”, joka on tehty hedelmistä, marjoista ja soijaproteiinista. Toimii! Protskua ihan kivasti, mutta muuten marjaisa ja hieman jogurttimainen maku. Miksei näitä saa Suomesta jokaisesta lähiruokakaupasta ja vielä tähän hintaan?
Blogipäivitykset kuntoon ja sitten nukkumaan. Washington D.C. siintäisi jo miltei horisontissa.
Prologi
Tiedättehän sen tunteen, kun tekniikka haraa vastaan ja menetätte tehdyt työnne? Kun olette naputelleet tekstiä, muokanneet kauan kuvaa tai puuhanneet videota kauan, ja tiedosto katoaa, kun ohjelma kaatuu tai jotain muuta vastaavaa sellaista tapahtuu? Minä kadotin koko nelospäivän tekstit siinä vaiheessa, kun ne olivat jo käytännössä melkein valmiita. Kello kaksi yöllä. Sanalla sanoen, vitutti.
Yritän nyt naputella kasaan kaiken sen mitä eilen tapahtui, mutta luultavasti kielellinen ilmaisu kärsii toisella kerralla. Eipä sillä, että tätä tekstiä nyt kovin moni lukisikaan, mutta ainakin te kaikki kaksi lukijaa saatte lukea rivien välistä ärsytystäni. Ehkä.
Pommiuhka!
Aamurutiinien jälkeen painelimme paikalliseen diner-tyyliseen ruokamestaan nauttimaan aamiaista. Lähdin tällä kertaa periamerikkalaiselta tuntuvan annoksen pariin: kananmunia, paahtoleipää, makkaraa ja perunapaistosta. Juomaksi tuoremehua, joka täällä on muuten kotimaassa saatuun verrattuna melkoisesti parempaa, tilasi sitä mistä tahansa. Hintaa en enää muista, mutta muistaakseni setti jäi kahveineen noin 12 taalan paikkeille.
Sain tekstiviestin emännältämme, joka kertoi pommiuhasta metrossa. Joo, näitä varmasti tapahtuu. Hänen työmetronsa oli kuulemma peruttu, tai meni toista reittiä, muttta meidän touhuihimme suunnitelma ei vaikuttanut. Metro Astor Plazalta kohti Battery Parkia ja sieltä parin turistivalokuvan ja jäätelön – koleasta ilmasta huolimatta – kautta ostamaan liput rautatädille.
Neiti vapaus
13 dollarin lauttatiketit haltuun, joilla pääsisi Liberty Islandin (Vapaudenpatsas) lisäksi myös Ellis Islandille (Maahanmuuttomuseo). Itse Vapaudenpatsaan omaan museoon (eli patsaan jalustaan) tai sen kruunuun ylös korkealle ei ollut näillä lipuilla asiaa, sillä näihin pitäisi varaukset tehdä etukäteen. Alustan osalta riittää noin viikko, mutta kruunun kohdalla kyse on kuukausista, sillä sinne otetaan vain n. 240 vierasta päivää kohti. Alustan pääsee sentään näkemään noin 3000 kävijää päivässä, jos oikein muistan plakaateista lukeneeni.
Jonotuksesta pääsimme lentokenttätyyliseen turvatarkastukseen. Läpivalaisu ja metallinpaljastin hoitivat homman, ja sitten itse lautalle. Sitä tosin saimme odottaa tovin, sillä aivan joka minuutti näitä ei lähde. Tovia myöhemmin pojotimme meri-ilmasta nauttien Hudson-jokea ylittävällä lautalla ja Manhattanin jäädessä kauemmas itse rautatypy lähestyi miltei uhkaavalla vauhdilla.
Vihertävä tytär katsoi uljaasti eteenpäin ja otti meidät vastaan kuin miljoonat vieraat ennen meitä. Aivan kuin kylmä sylitanssijatar, joka toivotti meidät tervetulleiksi huomaansa. Kyllähän tämän ranskalaisten ja amerikkalaisten komea yhteisprojekti kunnioitusta edelleen herättää. Onhan leidillä ikääkin jo pitkälti yli toista sataa vuotta.
Itse saari hänen ympärillään on melko pieni. Matkamuistomyymälää, kahvilaa ja sellaista on entisen Fort Wood -linnoituksen tilalla, mutta saarella ei juuri muuta ole kuin tuo kyseinen valtava patsas. Liekö maailman kuuluisin patsastelija samalla?
Saarelta on sinänsä myös ihan komeat maisemat New Jerseyn ja Manhattanin suuntaan. Jos ei muuta, saa ainakin perspektiiviä rakennusten kokoluokasta. Ja löytyyhän saarelta 50 sentillä toimivat kiikarilaitteet, joilla voi ihailla kauempia maisemia, jos sellainen suinkin kiinnostaa.
Maahanmuuttajamuseo
Liberty Islandin lautta vie saarelta Ellis Islandille, ja vasta sieltä takaisin Manhattanille. Suoraan sanoen, Ellis Islandin maahantulijoita koskeva museo ei näin eurooppalaista hirveästi kiinnosta, ellei aihe muuten ole rakas tai kaikki historiaa koskeva saa muten sydäntä tykyttämään.
Museossa käydään läpi Yhdysvaltojen asutusta, maahanmuuttajaehdokkaiden kuulustelua, säilytystä, lääkärintarkastusta ja mitä vielä menneiltä vuosikymmeniltä. Meille aihe oli hyvin etäisesti kiinnostavaa, joten varsin nopeasti vaihdoimmme seuraavaan lauttajonoon. Kyllähän tuo nälkäkin jo tuntui meitä kalvavan varsin tehokkaasti.
Broadway is the right way
Battery Parkiin saavuttuamme valitsimme reitiksemme Broadwayn. Kun kohdalle tuli TGI Friday’s -ravintola, pujahdimme sisään kuin rakkauden keihäs kuumaan venukseen. Ruokalistaa tuli selattua kuola poskella, sillä TGIFin valikoima on täynnä toinen toistaan herkullisempia vaihtoehtoja.
Lopulta Munsse oli minua nopeampi napaten lautaselleen grillattua kananrintaa juustokuorrutuksella ja perunasoseella. Allekirjoittanut empi eri vaihtoehtojen välillä, mutta sitten päädyin valitsemaan Jack Daniels -glaseeratun pihvin, friteerattuja jättikatkarapuja sekä valtavia maalaislohkoperunoita. Ja löytyihän viereen jotain kypsytettyjä kasviksiakin.
Kärsimättöminä odottelimme ruokiamme tovin ja lopulta valtava annos päätyi eteeni. Nälästäni huolimatta en kyennyt kampeamaan kaikkea ruoasta kitusiini, sillä eihän tällainen 90 kg rimpulapoika pärjää noin suurille ruokalautasille. Sentään jotakuinkin kaiken muun sain selätettyä paitsi nuo ylisuuret perunat.
Tilaa oli silti jälkiruoalle, joten eteen tupsahti juustokakku valkosuklaamoussella, kermavaahdolla ja karamellisoosilla. Valkosuklaahiutaleilla kuorrutettu setti oli varsin koookas ja maultaan niin imelän makea, että päässä meinasi surista. Makuhermot eivät ymmärtäneet tällaista äitelää ylilatausta, eikä edes iso kuppi kahvia meinannut saada talttumaan tällaista makeuden suurvisiiriä. Hyväähän se perkele oli, mutta aivan järjettömän sokerista. Kaloreitakin annoksessa vajaa tonni. Siis 3/4 suklaalevyn verran. Mutta eihän näitä reissuilla lasketa.
Wall St ja 9/11
Tippeineen kaikkineen 80 taalan (osaltani n. $43, vajaa €32) laskun maksettuamme vyöryimme takaisin kadulle, josta tulimmekin ja lähdimme katsastamaan sitä kuuluisaa seinäkatua, Wall Streetiä, ja sen pörssiä. Siinähän se, American Stock Exchange, jyhkeästi seisoi ja vain noin korttelia myöhemmin löytyi Ground Zero, eli tuttavallisemmin entinen World Trade Center, johon 9/11-isku aikanaan osui.
Siinä, missä vielä pari vuotta sitten oli lähinnä tasainen työmaa ja ilmeisesti pohjakerrosten rakentaminen meneillään, oli nyt korkealle nouseva tornityömaa ja vähän matkan päässä vielä korkeampi toinen pilvenpiirtäjän mitoissa oleva, kovaa vauhtia valmistuva rakennus. Eräänlainen modernin maailman feenikslintu tämäkin.
Vastapäätä rakennustyömaata oli paloasema, joka sai turistien huomiota valokuvien ja muiden muodossa. Olivathan palomiehet 9/11-tragedian suurimpia sankareita, sitä sanotaan. Saman rakennuksen toisella sivulla oli näille pystytetty suorakaiteen muotoinen muistolaatta, jossa tätä silloista tapahtumaa kuvattiin dramaattisin kääntein. Yhä paikalla oli kynttilää ja kukkasta.
Onhan tuon mittaluokan tapahtumaa tietysti käytännössä ihan mahdotonta ymmärtää näin suomalaisesta perspektiivistä, vaikka kuinka yrittäisi. Meille kyseessä oli uutisia maailman toiselta puolelta, mutta Nykiläisille se oli jotain sellaista ja siinä mittaluokassa, että lähin vastine moiselle lienee joku Turun palo ennen 1900-lukua. Onhan siinä eittämättä miettimistä.
Halki Kiinan
Vielä takaisin Broadwaylle tekemään lahjahankintaa emännällemme ja sitten suuntima takaisin kohti Lower East Sidea. Kohdalle osunut Chinatown sai olla visiittimme kohde ja siitä läpi halkoen koimme pienimuotoisen kulttuurielämyksen. Chinatown ei ole vain kaupunginosa omalla kulttuurillaan keskellä isoa kaupunkia, vaan kokonainen pikkukaupunki, kuin miniatyyrimaa keskellä isompaa sellaista.
Moninaiset hajut iskivät vasten kasvoja kuin märkä rätti. Milloin tuoksui raaka kala, milloin jokin muu outo tuoksu. Piskuisia kauppoja, pieniä ruokakauppoja, kadunvarsimyyjiä ja paljon itse kiinalaisia. Valkoisempaa elävää ei näissä kortteleissa juurikaan tullut vastaan. Taisimme olla hyvin selvästi erottuvia turisteja.
Mutta omanlaisensa vahva tunnelma tuossa kyllä on ja sinänsä ihan näkemisen arvoinen mesta. Suomessa kun ei käytännössä tunnu olevan mitään vastaavaa, ja moni on tästä tietysti vain tyytyväinen, mutta Nykin tapaisessa kaupungissa, joka käytännössä rakentuu monikulttuurisuuden varaan, moisen olemassaolo on paitsi odotettavaa, myös osa kaupunkin luonnetta ja sielua.
Lomatreeniä
Koko päivä oli vierähtänyt yllättävän nopeasti. Saapuessamme takaisin kämpillemme ilta alkoi taipua hämärän suuntaan. Päätin kuitenkin pitää kiinni suunnitelmastamme ja lähteä läheiselle salille treenaamaan. Munsse ei ollut ajatuksesta ihan yhtä innoissaan, mutta suostui lähtemään mukaan.
Emäntämme oli etsinyt meille läheisen YMCA-salin tiedot ja sivuilta löytyi vielä kertakäyttöinen vieraspassikuponki, jolla saisimme ilmaiseksi treenata kerran. Täydellistä. Ei kun kamat niskaan ja menoksi.
Pienen sompailun jälkeen paikka löytyi, mutta mitään merkintää ovessa ei ollut YMCA:sta. Marsimme ovesta sisään ja näytimme turvamiehelle lappujamme. Ymmällään oleva hemmo päästi meidät sisään, joten marssimme salin puolelle. Henkilökunnan söpö nainen kuitenkin katsoi meitä ja lappuja kummastellen, kertoen, että olimme aivan väärässä mestassa. Tuo paikka ei ollut YMCA, vaan YHCA tai jotain vastaavaa. Niin, tiesin kyllä tämän, sillä osaan lukea seiniltä ohjeita, mutta tänne emäntämme oli meidät neuvonut.
Kun henkilökunnan nainen siinä tovin lappujamme katseli ja lopulta kysyi päästikö turvamies meidät sisään, johon nyökkäsimme, hän antoi meille luvan treenata. Ei kai hänelle asialla ollut sitten mitään merkitystä. Kiitimme ja painelimme vetämään tunnin treenit.
Jatsia ja paninia
Maastavetotreenien jälkeen suihku ja sitten baanalle. Olimme menossa kuuntelemaan paikallista jazzia johonkin italialaiseen ravintolaan. Tarkemmin sanoen sen kellarikerrosta muistuttavaan alakertaan. Ilmainen sisäänpääsy ja jamitusta kuuntelemaan. Taitavastihan jampat soittivat, vaikka itse bändi jäi minulle nimettömäksi. Trio veteli kovereita ja mahdollisesti omiakin biisejä, en osaa siitä sanoa, mutta fiilis oli hyvä, meno lennokasta ja soittajat selvästi tykkäsivät siitä mitä olivat tekemässä.
Musan oheen tilasimme paninit, joissa oli vuohenjuustoa, salamia, tomaattia ja vihreitä kasviksia. Ihan maukasta, jos ei nyt millään tavalla erikoista. Kyytipojaksi Blue Noon, joka oli vaaleaa belgialaistyyppistä vehnäolutta. Totta puhuen makuuni turhankin hedelmäistä, mautonta ja kepeää. Varmasti kuitenkin hyvä vaihtoehto heille, jotka eivät runsaasti humaloiduista IPA-oluista välitä. Iltapala tippeineen noin 12 taalaa (n. €9) päätä kohdi. Ei paha.
Yöjano
Kello huiteli lähempänä yhtä, mutta vielä ei nukuttanut. Pakko päästä oluelle, joten sinne myös mentiin. Paikallinen tunnelmallinen pikkupubi, niitähän täällä oli, osui kohdalle tuotapikaa. Kaverille Guinness, emännälle Club Soda ja minulle maukas, kohtuullisen aromikas Sierra Nevada IPA, jota olin toki jo juonut muutaman kerran aiemminkin. Ka-tsing: reilut 16 taalaa yhteensä. Mitä hittoa? Tämähän oli hinnakasta. Paikka oli kuitenkin kiva kynttilöineen kaikkineen.
Jano ei aivan yhdellä lasilla talttunut, joten ehdotin vielä toista paikkaa ennen nukkumaanmenoa. Tässä kohtaa emäntämme sanoi hyvää yötä ja jatkoi edeltä kotiinsa, kun taas äijäkaksikkomme pujahti seuraavaan pienbaariin olutta ryystämään. Hanasta Samuel Adams, bostonilaista lageria, ja kun vielä näytti olevan happy hour (mielenkiintoisesti klo 24 – 02 yöllä), niin tuoppikin irtosi 3 taalan hintaan. Mitenköhän hitossa tämän ja edellisen paikan hintaeron kykenee järjellä selittämään?
Sam Adams, jo viime reissulta tuttu tapaus, on muuten lagerien parhaimmistoa – ainakin niistä, joita minä olen juonut. Oluessa on selvästi kotimaista lageria vahvempi maku, selvästi enemmän luonnetta ja särmää, hieman jopa IPA-tyylistä kirpsakkuutta havaittavissa. Tätä muuten saa myös Suomesta joistain paikoista, joten suosittelen testaamaan, jos IPA ei herätä intohimoja lagerien lailla. Kun tätä saa $3 hintalapulla baarista, olisi suorastaan rikos jättää olut juomatta.
Epilogi
Tässä vaiheessa puhelimeni päätti sitten kadottaa kaikki muistiinpanoni koko illalta, joten ärräpäät lentelevät ja v-käyrä iski punaiselle. Miksikö? Koska nyt tuhlaan aamun ylimääräistä tuntia tämän rustaamiseen, kun pitäisi jo olla raahaamassa persettään kohti luonnontieteellistä museota ja sitä kautta näkemässä Empire State Buildingin observatoriota.
Eikä kyse ole vain menetetystä ajasta ja tehottomasta ajankäytöstä, vaan myös siitä, että koko päivän myötä kirjoittamiseen käytetyt hetket siellä ja täällä menivät näin täysin hukkaan, yksityiskohtien myötä. Mutta elämä on ja vastoinkäymisiä sattuu. Näillä sanoilla päätämme päivän neljä ja siirrymme kohti uuden päivän seikkailuja. Keskiviikko, päivä 5, olisi vielä täysin edessä.
Brooklyn – kuuluisia, pahamaineinenkin, houkutteleva Brooklyn. Kuin oma iso kaupunkinsa kaupungin sisällä. Aivan kuten Manhattan on jaettu omiin kaupunginosiinsa, luonnollisest myös iso B on.
Kohteenamme oli Coney Island, sen ranta valtameren vierustalla, sekä kuuluisaksi sanottu huvipuisto. Emäntämme työpaikka kun sattui sijaitsemaan Brooklynissä, niin siinä samallahan tuo matka hänen seurassaan sujuisi.
Aamiainen metrossa
Aamurutiinit pikakahvin kera ja baanalle. Tällä kertaa päätimme testata 14th Streetillä näkemäämme pikkukauppaa, jonka ikkunassa näimme sämpylämainoksia. Pienen arpomisen jälkeen päädyin Manhattan Specialiin. Kooksi valitsin roll eli sämpylän. Hintaa $4,5, kun vastaava hero/wrap olisi ollut $6. Täytteinä oli reilusti kalkkunaleikettä, kasviksia, majoneesia ja mausteita. Kyytipojaksi Tropicana-appelsiinimehua. Hintaa tällä namilla $1,75. Yhteensä tuhti aamupala siis $6,25. Setti mukaan ja metroon.
Q-juna oli valintamme ja matka Brooklyniin saattoi alkaa. Sitä saisi kuulemma tunnin verran nököttää paikoillaan, joten aamupala hetulaan metrossa. Sämpylän koko yllätti: kahteen osaan jaettu mammutti täytti masuni tiukemmin kuin osasin odottaa. Ja maku oli erinomaisuutta hipova. Tällä jaksaisi mönkiä tovin jos toisenkin.
Brooklyn & Coney Island
Metron noustessa pinnalle alkoivat maisemat vaihtua Manhattanin pilvenpiirtäjistä ja liiketaloista astetta karumpiin asumuksiin. Korkeita, varmaan parikymmentä kerrosta hipovia asuintaloja näkyi isoina ryppäinä yksi toisensa perään. Liiketilat olivat vaihtuneet tiheästi rakennettuun lähiöön, suburbiin.
Vajaa tunti lähtömme jälkeen saavuimme päätepysäkille, Coney Islandin viimeiselle asemalle. Nokka kohti rantaa ja huvipuistoa. Sää ei ollut kaksinen, mutta suomalaiselle kovin tuttu: harmaa taivas, vienosti sateinen ja kovin tuulinen. Turkulaiselle varsin kodikas.
Ennen Sopranos-sarjasta ja GTA IV -pelistä tuttua ranta-aluetta oli aika piipahtaa Nathan’s-hodaribaariin. 1916 vuodesta asti toiminutta hotdog-mestaa suositteli kaverini ja olihan se pakko testata. 4 taalalla irtosi paistetulla paprikalla ja sipulilla maustettu annos ja olihan tuo eittämättä ihan maukas. Aitoa perinteistä limuakin – siis lemonadea – olisi ollut saatavilla. Jäi kuitenkin maistamatta.
Sitten rantavaatekaupan matkamuistoineen kautta rannalle. Sään perusteella olisi voinut kuvitella vuodenajan olevan syksy, sen verran viileää ja harmaata oli luvassa. Mutta ranta muutoin hienon hiekkansa ja pitkän puisen kävelytiensämuodossa oli kokemisen arvoinen. Edellä mainitut tv-sarja ja peli tulivat väistämättä mieleen. Laiturilla aallot nuolivat rantaa kuohkein aalloin ja huokailevin pauhunoin. Olihan tässä eittämättä eräänlaista arkiromantiikkaa.
Koska huvipuisto oli kiinni, eikä New York Aquarium -vesieläinpuisto kiinnostanut, loikkasimme takaisin Q-metroon ja nokka kohti Manhattania. Sieltä olisi tarkoitus jatkaa matkaa toista kautta Brooklyniin, suoraan itse panimolle.
Hipsterikylässä
Metrosta kaveri bongasi myös ehdan jenkkipoliisin tekemän pidätyksen ja jonkun hampuusin päätymässä käsirautoihin. Kulttuuria kerrakseen.
Brooklyn Breweryn panimon sijainti löytyi helposti, kiitos iPhonen karttojen ja osoitteen. Harmi vain, että olimme noin vartin myöhässä: mesta oli sulkenut ovensa jo neljältä. Perhana! Lohduksi tuli viereisessä korttelissa oleva The Whiskey Brooklyn. Paikka, josta saisi ruokaa, olutta ja tietysti viskiä. Iltapäiväkahvit sekä tilaukseen paikallista tavaraa, talon omaa Tom Lawlessia (American blended whiskey). Hintaa en ehtinyt kysyä, mutta lasi oli Suomen kokoihin nähden kaksin- ellei peräti kolminkertainen. (Löytyihän se hintakin listalta reilua tuntia myöhemmin: $8.) Ison maailman menoa, sano, eikä muuten lainkaan hassumpaa blendiä maultaan.
Munssen selatessa juomien ohessa fööniään, hän löysi hauskan kuriositeetin alueeseen liittyen: Williamsburgin alue Brooklynissä – jossa siis juuri olimme – on kuulemma hipsterien ja taiteilijoiden suosimaa seutua. Uh, siis juuri meille sopiva paikka. Ilmankos baarimikko kysyikin meiltä mistä olimme kotoisin (mainitessani juoma- ja ruokapornon viskin merkkiä kysyessäni). Goddammit, jäin kiinni rysän päältä.
Koska viski oli pitkä ja orastava nälkäkin tuloillaan, tartuin asiaa sarvista ja tilasin pari tacoa ($3/kpl), sekä tumman hanaoluen ($4). Miellyttävän kevyttä ja vähäaromista puolitummaa, kylmää mallasta. Eivätkä ne tacotkaan hassumpia olleet, jos eivät nyt hirveän erikoisiakaan. Sopivia välipaloja kuitenkin. Siirtävät sopivasti nälkää myöhempään herkutteluun.
Herrasmiehet dekadenssin poluilla
Manhattanille päästyämme suuntasimme toiselle puolelle saarta, Greenwich Villagen tietämille. Kaverille laastaria, minulle proteiini-smoothie ja sitten herrasmiesten klubia etsimään. Ja sehän löytyi 52nd streetin ja Broadwayn kulmilta. Pienen empimisen jälkeen sisään.
Kohteliaat tervehdykset ja $20 sisäänpääsymaksu. Narikkaan vielä $3 ja herrasmiesten vessaan. Oli nimittäin ensimmäinen kerta, kun vessassa saa palvelua: hana avataan edessäsi, saippuat laitetaan käsiisi, pesun jälkeen paperit ojennetaan käteesi ja lopuksi vielä pyyhkäisevät altaan kuivaksi. Hassua.
Vähemmän hassua oli 11 dollarin Budweiser-olut. Sen jotenkin osasi arvata, mutta silti. Naiskauneuden häikäisevä loisto antoi sen kuitenkin anteeksi, sillä näitä vähävaatteisia paitsi riitti paljon, he olivat myös toinen toistaan kauniimpia ja hyvävartaloisia – ihan jokainen. Ja luomuja.
Leidikirjo nostatti sykettä, ja kauaa ei tarvinnut paikallaan istua, kun jo ensimmäinen neito kävi esittäytymässä, kyselemässä illan fiilistä, sekä tietysti tarjoamassa sylitanssia. Eikä siinä kauaa mennyt, kun jo ensimmäinen meistä oli vastaanottamassa moista.
Hädin tuskin oli kaveri ehtinyt palata tuolilleen, kun oli vuoroni lähteä unkarilaisblondin lumouksen kohteeksi. Jep, kuten arvasitte: sykettänostattavan kaunis, henkeäsalpaavan hyvävartaloinen ja uskomattoman seksikäs. Juuri sellainen, että lähes kuka vain heteromies lähtisi moisen matkaan sopivalla hetkellä. Ajantajuhan tanssissa hävisi ja on kyseenalaista oliko tuo tanssi $20 arvoinen, mutta olihan se. Törkeän kuumottavaa. Varmasti yksi pienen elämäni kiinnostavimpia elämyksiä. Olisihan tuo tanssijatar toistakin kierrosta tarjonnut, muttei sentään siihen lähdetty.
Pöydän ääreen palattuani olin niin häkeltynyt, että miltei unohdin takkini sohvalle. Tyttönen sentään toi sen hymysuin takaisin. Onhan täällä, helvetti vieköön, miehen helppo olla lumoutunut, ihan vain tankotanssijoita katsoessa.
Ja niitä tanssien tarjoajia sitten riitti, melkein riesaksi asti. Uutta tyttöä tuli kiehnaamaan ja juttelemaan muutaman minuutin välein. Keskustelukin eteni jotakuinkin joka kerta samalla kaavalla:”Hei. Mikä on nimesi? Mistä päin olet? Oletko ekaa kertaa täällä? Haluatko tanssin?”
Osa hieman nyrpisteli, kun sanoi ei – tai meidän tapauksessa “ehkä myöhemmin” – osa taas hymyili nätisti ja sanoi tulevansa uudestaan myöhemmin. Osa tulikin, mutta aina saivat lähteä hymyjen kera. Myönnetään, sitä ottaa koville sanoa “ei” sen näköisille naisille – varsinkin sinkkuna ja huoletta ulkoisista paineista. Sitä jotenkin ymmärtää oman eläimellisyytensä ja helppoutensa tuollaisissa tilanteissa aivan toisella tavalla kuin “oikeissa” ja luonnollisissa tilanteissa, joissa rahasta ei puhuta ja joissa eletään illuusiossa rakkkauden ja lisääntymishalujen suhteen.
Seksuaalisuuden epätasapaino
Uskon yllä kuvaillun asian olevan hyvin vaikeaa ymmärtää monille naisille, kun se on sitä monelle miehellekin. Mutta miettikääpä hetki miksi juuri seksistä ja siihen verrattavista palveluista miehet ovat valmiita maksamaan niin usein ja niin paljon. Miksei vastaaville miehille ole yhtä paljon kysyntää? Emmekö olekaan tasavertaisia ja -vahvoja?
Näitä vastauksia odotellessa on vain todettava hyväksyvänsä naisellisuuden mahti ja se hyvän olon tunne mitä naisen läheisyys, seksuaalisuus ja jossain määrin myös hyväksyntä tekee, olkootkin viimeksi mainittu sitten kuina teennäistä tahansa. Jos tuo hyväskyntä ja naisen huomion saaminen olisi aina yhtä helppoa, näitä palveluita ei varmasti edes olisi. Ei näissä määrin ainakaan.
Se matkarunkkarin pohdinnoista. Vielä ennen lähtöä otin sitten toisenkin sylitanssin äärimmäisen hehkeältä englantilaistypyltä. Aivan jäätävää seksikkyyttä. Siis sellaista, jota meistä suurin osa ei tule koskaan omissa parisuhteissaan kokemaan, olipa sitä kuinka rakastunut tahansa. Suuntaan tai toiseen.
Hyvää yötä, Manhattan
Pakahtuneena suuntasimme ulos. Vaikka tietynlainen seksuaalinen paine oli yhä purkamatta, oli olo jotenkin keventynyt ja mieli hyvä. Metrolla takaisin asunnolle ja pienen pyrähdyksen jälkeen ulos syömään. Hups, kellokin jo hakkasi puoltayötä. Lähi-italialaiseen pizzamestaan ottamaan pari slaissia, pullo Snapplesia (hedelmämehua) ja vielä iltaoluelle Doc Holliday’siin. Stone IPA oli pirun hyvä, reilusti humaloitu ja kirpsakka olut.
Tässä vaiheessa partiomme oli jo tolkun väsähtänyt, joten oli aika painaa yöpuuta. Ne ihanat vartalot mielessään. Yö ei olisi yksinäinen, ei ainakaan mielikuvituksessani.
Sitä tuli nukuttua kuin vauva. Blogi- ja Facebook-päivitysten kautta suihkuun ja ulos aamupalalle. Italialaistyylinen Spina osui jotakuinkin ensimmäisenä kohdalle, joten kuppi macchiatoa ja pannukakut mansikoilla, kermavaahdolla ja mansikoilla naamariin. Maistuvaa makeaa noin kympillä. Paikka löytyy 11th St ja B Ave kulmasta.
Ohjeita luovasti tulkiten etsimme “lähimmän” metroaseman ja hommasimme $10 matkaliput. Kertamatka kun kustantaisi $2,25, joten ajatus säästää olisi hyvä. Tietysti jätimme lukematta kyltit, joten suunta oli väärä. Ei kun takaisin, kadun yli ja vahingossa uusi maksu. Mitä pienistä, mutta vapaasti Jörn DonneriaCentral Parkin kupeessa.
Luonto keskellä suurkaupunkia
New Yorkin keskuspuisto. Siinä on sitä jotain, mikä saa meikäpojan sisäisen jääkalikan sulamaan, ainakin hieman. Lampia, eläintarha, muistomerkkejä, puita, lintujen viserrystä, nurmikenttiä ja yleistä seesteisyyttä. Suuri vihreä tyyneys keskellä metropolia. Lenkkeilijöitä, lapsiperheitä, rakastavaisia ja pari hörhöä turistia. Täällä kelpaisi ravata itsekin, jos asuisi lähistöllä.
Sitä kiertämistä sitten riittikin. Järvi, jokunen lampi, puistoa eri muodoissaan ja lenkkipolkua kerrakseen. Kun tällä kertaa kuitenkin päätimme tehdä reissun ihan kävellen, sitä aikaa myöskin kului. Liekö edes tuo kolme tuntia hodareineen ja sivupyrähdyksineen edes riittänyt, kun jalat kipeinä tarvoimme ympäri ämpäri suurta vehreää. Edeltävän päivän kaupunkiramppaus ainakin tuntui jalkapohjissa melkoisen paljon, kummallakin meistä.
Kaupunkilaispoika isossa maailmassa
Vihdoin olimme puistosta ulkona. Voitonriemu luultavasti paistoi kasvoiltamme. Ei siksi, että puisto olisi ollut ahdistava tai sieltä tarve päästä pois pakottava, mutta jalat olivat eri mieltä kävelemisestä kuin raikasta ilmaa ja luontoa kaipaavat päämme.
Edessä siinti modernin suurkaupungin tunnusmerkit: isot pilvenpiirtäjät, aina Donald Trumpin massiivisesta tornista muihin alan rakennuksiin. Suuret Times Squaren valotaulut, toistensa kanssa kilpailevat merkkikaupat ja pikaruokalat. Lukematon määrä ihmisiä paikallisista turisteihin, takseja, poliiseja ja pyöräkuskeja unohtamatta.
Toisille tällainen suuren kaupungin meno on varmasti ahdistavaa ja vastenmielistä, minulle se on vapauttavaa. Enkä näe tässä mitään ristiriitaisuutta sen välillä, että osaan nauttia luonnon rauhasta ja hiljaisista kesämökki- tai saaristoilloista.
Nautin silti suurkaupungin valoista ja hektisestä tunnelmasta. Ihmisvirroista ja äärimmäisen energisestä kaupunkielämästä. Kaupoista, ruokapaikoista, yökerhoista ja äänekkäästä liikenteestä. Ehkä juuri siksi New York tuntuu minulle niin upealta kaupungilta. Sillä on luonnetta, ja sillä tuntuu olevan kaikkea. Ja tämä tunne, vaikka olen nähnyt vain pelkkää Manhattania muutaman päivän ajan.
Kahvi pizzalla
Se fiilistelystä. Ennen varsinaiselle Times Squarille pääsemistämme tuli suorastaan pakottava tarve käydä – jälleen kerran – Starbuck’sin kahvilassa hakemassa piristettä. Kuinka sopivaa: frappuccino puoleen hintaan -tarjous oli viimeistä päivä voimassa ja vielä kymmenen viimeisen minuutin verran. Yes sir, suurin venti-koon karamellin makuinen, kermavaahdolla ja karamellikastikkeella täydennetty jääkahvi kolmeen euroon. Ah, virkistävää, herkullista, nautinnollista! Ja ilmaisen – wi-fin avulla pikavisiitti virtuaalisen sosiaalisen maailman piiriin. “Kappas, Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden.” Otetaan sille.
Nälkää kylmyyskahvi ei kuitenkaan vienyt, joten ei kun pizzalle. Löysin saman pizzapaikan, jossa kävin kaksi vuotta sitten edellisen Nykin-reissun aikana. Päädyin vielä täsmälleen samaan pöytään edelliskerran lailla kahden pizza-siivun kera, ja jälleen kerran oli lasissa kirsikkajuomaa, tällä kertaa Tropicanan fruit punch -mehua. $9,5 kahdesta slaissista ja lasista mehua. Ei nyt kohtuuton hinta, sijaintinsa huomioiden, sillä nämä pizzapalat olivat kohtuullisen tuhteja, ja pirun hyviä. Amerikan-italialaiset osaavat pizzansa tehdä, o sole mio vaan.
“You look suspicious. Where are you from?”
Sitten sinne Times Squarelle. Ihmisiä oli ja paljon. Varmasti näistäkin suurin osa turisteja. Komediaillan lippujakin meille kaupattiin, ei kelvannut, ja hetken päästä Munsselle heitettiin tiukka kysymys “Näytät epäilyttävältä. Mistä päin olet?” Suomi-vastaus veteli iloisen hymyn myyjäpoitsun naamalle. Varmasti harjoiteltua, terveisin kyynikko.
Matkalla vielä näimme muutaman mustan jampan vetämän katuesityksen, jossa tekivät akrobaattisia temppuja kadulle levitetylle matolle musan ja puheen säestyksellä. Olihan se eittämättä komeaa, kun tiukassa sixpack-kunnossa oleva kundi veteli voltin neljän esiteini-ikäisen nuorukaisen yli. Tapa kai tämäkin tienata ruokarahaa.
Mutta onhan se Times Square perkele näkemisen arvoinen. Elämää isommat valotaulut ja sitä oikeasti suuren kaupungin meininkiä. Kun sadekuuro meinasi yllättää, pakenimme urheiluvaate- ja krääsäkauppaan. Pakkohan sitä oli joku tuliainen itselleen ostaa, vaikka kyyninen puoleni yleensä sen estääkin. Sons of Anarchy -logolla varustettu fanipaita tarttui parinkymmenen taalan hintaan mukaan.
Lepoa, blogitusta ja bisseä
Kuten todettua, tässä vaiheessa jalat huusivat hoosiannaa ja kroppa kaipasi muuta kuin pystysuorassa pojottamista. Metrohommista viisastuneina osasimme jo katsoa ympärillemme ja lukea tauluja. N- ja R-junat veisivät kohteeseemme, check. Rappusia alas, matkakorttia tiskiin, hoituu. Kylteistä merkit ja oikeaan suuntana, jep. Ja piru vie, me jopa osasimme ilman sekoilua lopulliseen matkakohteeseemme jäämättä väärällä pysäkillä pois. Tämähän oli syytä palkita oluella.
Olutta myös sain, nimittäin paikallisesta pikkukaupasta, ja näitä deli-nimellä kulkevia mestoja täällä muuten riittää. Jos ei nyt aivan joka kulmassa, niin sen verran monessa paikassa niitä on, ettei kotikaupungin Siwa-tarjonta tälle pärjää. Ja onhan se kiva, että lähisopista saa myös nelosolutta, sillä nytkin tarttui mukaan erään suosikkipanimoni – Brooklyn Breweryn – tuotteista minulle uudet East India Pale Ale (6,9%, kai) sekä Winter Ale (6,1%). Eikä se hinta päätä huimannut: $4,5 yhteensä, siis hieman reilut 3 euroa. Kyllähän sitä täällä kehtaisi asua. Etenkin kun näiden olut on vielä kotimaista niin paljon parempaa (ja kuinkahan monta kertaa olen tämänkin mahtanut ääneen jo todeta?)
Vaikka hyvä olut on aina hyvää ja blogaus oikeastaan aina mukavaa, tämä yhdistelmä sopivan raukeassa mielentilassa kaverini patjalla maaten oli jotenkin poikkeuksellisen rentouttavaa. Juoda nyt hyvää mallasta ja silmät puoliummessa näpytellä läppärillä matkahorinoita. No, kai sitä voisi aikansa huonomminkin käyttää. Ja olisihan tässä vielä loppuilta edessä: kellokin vasta vajaat yhdeksän illalla. Iso omena on kuitenkin kaupunki, joka ei koskaan nuku.
Iltapalaa
Torkut jäivät ottamatta, mutta vaakalepo tuli tarpeeseen. Päästyämme taas ulos kello olikin jo puoli yksitoista ja ruokapuoli vaiheessa. Ensin halusin kuitenkin tsekata lähimmän baarimme, 11th street barin, joka on itse asiassa irkkubaari. Sehän sopii, sillä kyllä irkut osaavat kaljaa panna ja viskiä duunata! Tosin allekirjoittanut haluaa jenkkireissullaan ensisijaisesti juoda jenkkioluita, joten ainakin yritin tilata sellaista. Bluepoint toasted lager, no mutta johan on hyvää lageria. Kovin oli tarkoitus tilata jotain ipaa, mutta hyvin tämäkin maistuu. Ilo irtosi kuudella rahalla, joka tuntui olevan jonkin sortin keskihinta täällä.
Maltaiset huiviin ja meksikolaista ruokapaikkaa etsimään. Benny’s Burrito vain muutaman korttelin päässä asuinpaikastamme, edelleen Lower East Siden puolella kai ollen, sai kunnian olla etsimämme. Sieltä kuulemma saisi alueen parhaat meksikolaiset. Ok, uskotaan, jos emäntämme näin sanoo. Nälkäisen ruokapornoselailun jälkeen arpa osui blackened roasted chicken burritoon mustilla pavuilla.
Ainakin tarjoilijamme oli sen verran ehtaa latinoverta, että ruoankin alkuperän tohtii uskoa aidoksi meksikolaiseksi. Isoon tortilalettuun kääritty ateria oli maistuva. Riisiä, papuja, kanaa ja mausteita, sekä paria eri soosia ja ranskankermaa viimeistelemään kokonaisuus. Varsin maukas ja täyttävä annos 13 taalan hintaan. Harmikseni oli sen verran myöhä, että jalapeno bloody mary jäi kuitenkin tilaamatta. Ehkä sitten ensi kerralla.
Sen verran täytyy muuten muistuttaa, että tippikulttuurihan on Jenkeissä tärkeä asia. 10-20% tipit tulisi ainakin ruokapaikoissa viskoa ja kyllähän näitä muuallakin kelpaavat, ainakin jos kyse on palvelusta, kuten taksista. Pikaruokapaikoissa ja kaupoissa näiden perään ei ihmetellä, mutta pikkurahoista kuten vaikkapa 1-10 sentin kolikoista, pääsee kyllä eroon jotakuinkin missä vaan, ja jos ei muuten, niin satunnaisia kodittomia riittää.
Jälkiruokaa ja nukkumaan
Koska jälkkäridrinkit jäivät saamatta, halusin vielä yhden olusen iltapalaksi. Läheinen baari sai toimia kohteena, joten pujahdin sieltä hakemaan Munssen seurassa itselleni yhden vaahtopään. Jotain ipaa osui kohdalle, jonka merkkiä en huomannut tarkemmin mieleen edes panna. Hyvää se oli tuokin, kuten niin moni muukin vastaava. Mutta väsymys painoi niin kovasti, että kaksikkomme oli aika suunnata emäntämme perässä maate ja kerätä voimia seuraavan päivän retkeä varten.
Vihdoin monen tunnin jälkeen saavuimme Newarkin lentoasemalle. Vessan kautta rajakontrollille, jossa tuttuun tapaan kysyttiin matkan syy, matkakohde ja muuta vastaavaa. Päälle sormenjäljet ja kamerakuvat, ja sitten matkaan.
Saatuamme matkatavarat etsimme julkista kulkuneuvoa, mutta eihän siitä meinannut mitään tulla. Lopulta otimme sukkulabussin – käytännössä tilataksi – Manhattanille ja hintaa tuli 17 taalaa (12,5 eur) naamaa kohti. Kun miettii melkein tunnin matkaa, niin eihän tuo paha ollut. Ja kysyipä edessä istunut saksalainen vanhempi herra olemmeko Suomesta, ja siihen vastattuani hän huudahti “Perkele!” Kansinvälistä, sano.
Sitten nykiläisen tuttuni luo, jonne pudotimme kamat ja veimme tuliaiset (suomalaista suklaata, salmiakkia ja ruisnappeja). Teetä ja sympatiaa, ja nälkiintyneenä syömään – olihan tuo jo jotain puoli yhdeksän illalla Suomen aikaa.
Eipä aikaakaan kun olimme läheisessä irkkubaarissa (St. Dymphna’s) Tuoppiin tuli lasi tummaa amerikkalaista olutta: Captain Lawrencea. Tummaa, hieman savuista ja voimakkaan aromikasta olutta. Hieman Guinness-stoutin tyylistä lempeää mustuutta. Hyvää! Ja happy hourin aikaan vain $4! Siihen kylkeen purilainen ranskalaisilla ja salaatilla ($10/€7,5), ja masu täyteen. Ruokaporno on iloinen asia.
Sapuskoinnin jälkeen menimme läheiseen puistoon töllöttämään ilmaista ulkoilmaesitystä, jossa pienellä lavalla soitti pari bändiä rokkia ja jatsia. Vanhoja herroja pitämässä hauskaa lasten pelatessa potkupalloa ja pultsareiden nököttäessä penkeillään. Kovin hyväntuulista ja oikeastaan tunnelmasta puuttui vain se jatsitupakka tai kylmä huurteinen.
Puistosta käppäilyt jatkuivat vanhaan, jo ilmeisesti 1800 -luvulla perustettuun baariin, jossa olikin väkeä tungokseksi asti. Vitosella pari pientä olutta, yksi kolmella taalerilla. Ihan jees tummaa olutta, mutta paikka oli turhan täynnä. Nesteet kurkkuun ja kohti upeaa art deco -tyylistä Chrysler-rakennusta, joka on edelleen hienoin näkemäni pilvenpiirtäjä. Matkalla tosin kurvasimme ihmettelemässä Empire State Buildingia ulkoa päin ja Met Life -rakennusta myös sisältä. Sieltähän paljastui Central Station! Miten tämän on viimeksi missannut? Todella komea asema-aula eittämättä, katsomisen arvoinen.
Chrysler Building haltuun Starbuck’sin iso karamelli-macchiato-kahvin kera (n $5,5). Aijai. Miten koukuttavaa voi kaffe olla maultaan. Tässä vaiheessa alkoivat jalat olla jo ihan soosia ja kroppa uninen. Ratkaisu: mennä baariin oluelle. Hullun hatuntekijän (Mad Hatter) pubi löytyi 3rd avenuelta ja sieltä kaatui lasiin Double IPA $7 hintaan. Hyvää, kirpeää ja runsasmakuista olutta vähemmän herkkään suuhun.
Tässä vaiheessa Munsse alkoi olla hyytymiskunnossa – olihan kello jo puoli kymmenen illalla! Totuuden nimissä, aikaero mukaan laskettuna heräämisestä oli jo yli vuorokausi, joten hyytymisen pystyi ymmärtämään, vaikka lentsikassa pilkkiharjoituksia oltiinkin toki tehty.
Tässä sitä taas ollaan, kesäloman kynnyksellä. Väsymys painaa melkoisesti, pakkaaminen on melkein jo tullut tehtyä ja tätä kirjoittaessani on herätyskellon määrä soida vajaan kuuden tunnin päästä.
Edessä on vuoden toinen ulkomaanreissu ja samalla varaslähtö kesälomaan. Vierailu Yhdysvaltoihin – osa kaksi on homman nimi.
Tiivisteäijäilyä
Toisin kuin viime kerralla, melko tarkkaan pari vuotta sitten, en ole tällä erää menossa yksin. Jatkan enemmänkin niin sanotun äijäreissuperinteemme typistettyä muotoa, joten remmimme edustaa puolikasta normaalipartiostamme. Sanalla sanoen minä ja hyvä ystäväni, kutsuttakoon häntä tässä yhteydessä nyt vaikkapa nimellä Munsse – inside-vitsit kun eivät koskaan käy vanhoiksi omissa piireissään.
Reittisuunnitelma on tällä kertaa harvinaisen yksinkertainen: lento Turusta Tukholmaan ja sieltä vaihto kohti New Yorkia. Täysin välilaskuitta ei siis selvitty tälläkään kertaa, mutta ainakin turha reissaus Helsinkiin jäi väliin. Koska ensimmäinen etappi on noinkin lähellä, voinee toisella puoliskolla keskittyä enemmän nukkumiseen ja matkaenergian keräämiseen. Näin ainakin teoriassa.
Matkakohteet
Itse kohdemaassa matkakohteiksi valikoitui edellisreissun tapaan New York ja Boston, sekä uutena tapauksena pääkaupunki Washington D.C.
Syyt itsensä toistamiseen ovat simppelit: kummassakin isommassa kaupungissa asuu tuttavia/ystäviä ja näin ollen niistä löytyy samalla paitsi hyvää seuraa, myös se ilmainen asuminen.
Etenkin Bostonin kohdalla valinta oli helppo: “tarjous” olisi voimassa vain tämän kesän, sillä sen jälkeen siellä asuvat ystäväni olisivat muuttamassa pois kyseiseltä alueelta. Ja jäihän näiltä mestoilta paikkoja tsekkaamatta, jotka nyt ovat paremmin matkasuunnitelmassa mukana.
Budjetti ja hintataso
Lentolipuille hintaa tuli noin 600 euroa ja rapiat päälle. Varsin kohtuullista, koska lento on kotikaupungista ja vielä New Yorkiin. Dollarin kurssi oli tätä kirjoittaessa noin 1,36 euroa. Ei aivan optimaalinen siihen nähden mitä se oli parisen viikkoa aiemmin (noin 1,45). Pienissä summissahan moiset eivät tunnu, mutta jo 1200 euron kohdalla (reilu 1600 dollaria) ero tuntuu. Kurssien seuraaminen siis kannattaa.
Vielä tässä vaiheessa on auki paljonko itse hotellit tulevat tarkalleen maksamaan, mutta maan sisäinen liikenne busseilla kaupunkien välillä on edukasta. Esimerkiksi Boston – New York -väli (noin nelisen tuntia linjurilla) kustantaa Chinatownista toiseen vain 15 euroa suuntaan. Siis vain noin 11 euroa.
Mitä taas tarkistelimme itse museoiden ja vastaavien hintoja, niin moneen paikkaan pääsee joko ilmaiseksi tai vain muutaman taalan nimellisellä hinnalla. Kelpaa!
Tuumasta toimeen
Vaan tarkemmat lätinät sitten myöhemmin, kun olemme päässeet uuden mantereen kamaralle. Viimeisten kamojen pakkaus, iltapala ja nukkumaan. Seuraavaa blogia voi toivon mukaan odotella Amerikan ihmemaasta, mikäli sinne koskaan selvitään.
Ξ May 10th, 2011 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Vappu tuli, vappu meni. Havahduin jo ennen tuota työväen ja opiskelijain juhlaa kuinka kiire oli viemässä minua jalat edellä kohti kiireen värittämää kaaosta. Myrskynsilmää, jossa tapahtumat veisivät ja minä vikisisin. Yritin, pinnistelin ja pyrin saamaan aikaiseksi sopivaa kirjoitushetkeä. Vaihtaa vapaalle työstä, treenistä, muutosta ja kaikesta muusta. Kuten jokainen voi tekstistä päätellä, epäonnistuin.
Ihan sama, ajattelen, tehdään tilinteko nyt sitten vaikka näistä kuluneista päivistä vähemmän pohdiskelevalla otteella.
Kalenterijuoppoutta
Monet tuntemistani ihmisistä eivät ole erityisen suuria kalenterijuoppouden ystäviä. Suurin osa ihmisistä kuitenkin on, kuten vaput, juhannukset ja uudenvuoden pirskeet muiden ohella hyvin asian todistavat. Siinä missä osa jopa paheksuu etukäteen määritettyjä juhlapäiviä, minä näen ne helppoina mahdollisuuksina. Tapahtumapäivinä, jolloin ihmisiä ei tarvitse erikseen kosiskella viettämään yhteistä aikaa ja pitämään hauskaa, olipa kyse sitten viinaksista tai ei.
Valitut päihteet ovat sinänsä sivuseikka, vaikka näyttelisivätkin keskeistä roolia suuren yleisön hauskanpidossa. Tärkeintä on saada ystävät ja tutut liikkeelle, ja niistä etenkin ne, joiden kohdalla se tuntuu olevan normaalia suuremman vaivan takana.
Työväki hulinoi
Näissä merkeissä vappu myös kului. Suunnitelmiin kuului paitsi tuo edellä mainittu hyvä seura, myös hanakanisteriin valmistettu sangria sekä tietysti puistokännäily perinteisen mallin mukaisesti. Sää tosin teki humalavetoisesta ulkoryypiskelystä kelvotonta, kiitos viehkeän vesisateen, joka hyvin paikkasi kylmän ulkoilman puuttumista.
Viis siitä, sopiva päihdetila päälle, kämpillä persaukset hiessä sangrian imeskelyä ja illan tummetessa ravitsemusliikkeiden anteihin tutustumiseen. Olihan meitä kuitenkin melkein koko remmi vapaita miehiä liikkeellä metsästysvietti vihreällä valolla varustettuna.
Muutto – mikä mahtava tekosyy stressiin
Vaput jäivät heilatta, mutta humalatilasta seurannut krapulantapainen päänsärky piti huolen siitä, ettei pääsiäisen tavoin tarvinnut vapunpäivänäkään pakata. Hieman eri tekosyyllä olin jättänyt pakkaamisen jo pääsiäisenä tekemättä: eihän minulla ollut luvattuja muuttolaatikoita, eikä edes nimellisesti motivaatiota.
Muutto kuitenkin oli vääjäämättä edessä. Siitä huolimatta kuinka paljon parempi uusi kämppä olisi, muuttomotivaatiota tai pakkaamisintoa se ei erityisemmin lisännyt. Perjantai 6.5. oli tuomion päivä. Aamulla viimeiset rojut laatikkoihin, joita osoittautui tietysti olevan liian vähän, johdot irti elektroniikasta ja ei kun siirtämään.
Harva asia tuntuu niin ärsyttävältä ja stressaavalta kuin muuttaminen. En tiedä asian paikkaansapitävyydestä, mutta erään tutkimuksen mukaan muutto stressaisi ihmistä miltei enemmän kuin mikään muu. Oman lapsen kuolema ja vastaavat äärimmäisyydet menevät kuulemma edelle, mutta sen jälkeen muuton aiheuttama stressi onkin sitten pahinta. Jollain tavalla osaan tämän allekirjoittaa, vaikken stressaavaa tyyppiä olekaan.
Onnen arkkitehtuuria
Kun itse laatikoiden kantaminen muuttoautoon ja sieltä takaisin uuteen asuntoon oli alta pois, rehellinen vitutus alkoi loistaa poissaolollaan. Kun uusi asunto ja siellä asuminen alkoivat olla vihdoin realistinen ajatus – olihan ajatus tästä kämpästä ollut tiedossa jo viime syksystä asti – alkoi aurinko taas paistaa ja asiat näyttää hyvältä. Tässähän elonlaatu nousisi suorastaan kohisten. Arkipäivän luksus kun on helposti poikkeuksellista eskapismia isompi juttu.
Homma viimeisteltiin uusien huonekalujen shoppailulla ja lauantaisella varaslähdöllä äitienpäivälounaaseen. Tonni poikineen livahti heti alkuun siihen, että asunnolle sai uusia kalusteita, tällä kertaa myös kämpän sisäisestä tyylistä kiinni pitäen. Kuten työkaveri hieman myöhemmin asian esitti: ollaanko tässä tulossa vihdoin aikuisiksi?
Leffa, sauna, hedonismi
Muuttopuhteet vaihtuivat illanviettoon saunan, leffan ja alkoholin parissa. Tällä kertaa vappua maltillisemmin. Hyvä seura tunnelmallisen Alien 3 Director’s Cutin parissa on toimiva yhdistelmä. Eikä se baarikaan muuten huonompi vaihtoehto ollut, mitä nyt väsymys oli luokkaa lähes pilkkimistä aiheuttava.
Kun takana on pari miellyttävää, mutta fyysisesti raskasta viikonloppua, alkaa olla loman tarpeessa. Sitä onneksi onkin luvassa, sillä edessä on kesäloman ensimmäinen puolisko ja tällä kertaa kohti Yhdysvaltoja.
Onhan tässä muutettu, treenattu, kiristelty hermoja ja siinä sivussa vietetty sitä normaalia arkea. Vaikka olen onnellinen, olen jollain tapaa kovin kypsynyt näihin toistuviin kuvioihin. Siihen kaikkeen samaan paskaan ja kiertokulkuun mitä tämä elo on tässä ollut. Irtiotto arkeen on paikoillaan, aivan kuten oli tämä muuttokin.
Jos ei ihmeitä tapahdu, seuraava blogini onkin sitten jo reissua koskeva luonteeltaan. Niihin tunnelmiin.
« Previous Page